// Masi, Heli

Sudenliljan maailma oli pysähtynyt siinä vaiheessa, kun Savuruoska oli ilmestynyt paikalle. Kolli oli unohtanut Riitasoinnun sekä pennut, kun hän oli vain katsellut naarasta ja tuon tunnemyrskyjä, kun tuo oli selkeästi odottanut pelkästään Sudenliljan ilmestymistä paikalle. Kaiken sen takia joku oli jopa viennyt kollin kielen mukanaan eikä hän ollut saanut sanottua oikeastaan yhtään mitään, vaikka tietenkin olisi halunnut. Tilanne oli kuitenkin yhtä nopeasti ohi, kuin se oli jo alkanutkin Riitasoinnun puhuessa Savuruoskalle, joka lopulta viimein suostui ottamaan pennut mukaansa Aurinkotuulen maille. Uutinen oli saanut pienen hymyn Sudenliljan kasvoille, mutta samalla kolli tunsi piston sydämessään. Voi kuinka paljon tuo olisi halunnut nousta paikoiltaan ja kulkea Savuruoskan kanssa Aurinkotuulen maille kasvattamaan yhdessä pentuja. Haluistaan huolimatta Sudenlilja kuitenkin oli noussut raskain askelin takaisin tassuilleen, räpäyttänyt muutaman kerran kaipaavasti kullansävyisiä silmiään naaraan perään ja lähtenut Usvajoen varapäällikön perässä jatkamaan matkaansa takaisin leiriin mitään sanomattomana, vaikka tunsikin kaikenlaisia tunteita sisällään.
Kaksikon matka oli kuitekin aika nopeasti keskytynyt, kun Leikkivarjo ilmestyi heidän luokseen ja kertoi päätöksestään haluta liittyä Usvajokeen. Sudenlilja paljasteli kynsiään, mutta kohtasi naaraan kuitenkin rauhallisin mielin. Riitasointu osasi hoitaa keskustelun, ja Sudenlilja tulisi vain pitämään huolta, että tuo ei kertoisi juuri näkemäänsä kellekään. Olihan kollilla vielä oma kumppani ja pennut kansansa luona, vaikka heidän näkemisestä olikin enää viimeinen ajatus koko kollin pääkopassa.
Lopulta kolmikko oli päässyt leiriin takaisin, josta he olivat he suunnanneet päällikönpesän suuntaan. Riitasoinnun ilmoittaessa päällikölle Liekkivarjosta, Sudenlilja jäi istumaan rauhallisesti pesän edustalle ja tutkimaan katseellaan leiriä. Hänen kotiaan, joka kuitenkin juuri sillä hetkellä tuntui kaikista vähiten kodilta, kun oli kolli hetkeä aiemmin vain katsonut pentujen menoa rakastamansa naaraan kanssa aivan toiseen suuntaan.
”Menen katsomaan Hortensialampea sekä pentuja”, Sudenlilja naukaisi Riitasoinnulle, vaikka äänestä pystyi varmasti kuulemaan sen, kuinka väkisin kolli työnsi sanat suustaan. Sitäkin hitaammin tuo pakotti itsensä tassuilleen ja alkoi laahustamaan noiden pesää kohti.
”Jos Liekkivarjoa saa jäädä, voin auttaa hänet alkuun”, Kolli vielä tarjoutui, vaikka olihan tuo oikeastaan tekosyy sille, että voisi vain pitää itsensä kiireisenä.

//Masi
Opaalikuiskaus siristi silmiään, kun lähestyvät käpälänaskelet olivat selvästi johtamassa hänen luokseen, pieneen epämääräiseen piiloon muulta maailmalta. Kolli oli karannut Synkkävarjon hyökkäyksessä eikä tosiaankaan tiennyt missä olisi tai miten voimissaan voisi olla enää jatkaa. Hän tunsi epäonnistuneensa Kuutiikeriä puolustaessaan, ja uskoi olevansa kelvoton enää kuulumaan mihinkään kansaan, tai sellaiseen ryhmään. Kaikki Imperiumissa oli kaatunut käpäliin, vaikka Veritähti oli antanut heille mahdollisuuden Kuutiikerissä, oli lopulta hänen kumppaninsa Kalmanveri kuollut, ja vielä lopulta Veritähden karkotuksen jälkeen oli kolli noussut Synkkävarjon johtoon, kaataen Kuutiikerin maantasolle.

Opaalikuiskaus yskäisi uudelleen veren valuessa hänen suupieltään pitkin, kun esiin asteli tutun näköinen kissa. Heti kollin turkoosit silmät pyöristyivät epäuskoisiksi, kun Imperiumissa orjana asunut kakara oli hänet löytänyt; itsekin tosin kärsineen näköisenä. Sanaa ei hän saanut suustaan kuivuuden sekä kivun takia, mutta Raidaksi silloin kutsuttu kissa nosti hänet selkäänsä ja lähti epävarmasti astelemaan piilosta ulos kohti aukiota, jokia sekä lopulta leiriksi erottuvaa muodostaa kohti.

“Minne sinä-”, Opaalikuiskaus yritti saada ääntä ulos mutta lause keskeytyi yskänpuuskan takia, joka sai hänen kylkensä kipeytymään ja pieniä veri laikkuja tippui maahan heidän taakseen kollin suupielestä. Raidankin askel oli epätasainen, ja entinen Imperiumin kapteeni haistoi tuon turkilla veren sekä selvästi yrttejä. Tämä oli saanut ensin jostain turpiinsa, sitten apua. Lopulta yhä selkeämmin erottuva kalan tuoksu ympäristössä antoi kollille vihiä siitä, missä hän olisi. Voisiko täältä löytyä apua? Vai pitäisikö hänen vain poistua kansojen mailta? Routavarjo ei voisi koskaan häntä nähdä enää, ei enää tuon kaiken jälkeen... Opaalikuiskaus uupuneena vain pudotti päänsä Raidan kylkeä vasten ja antoi toisen askelten tuudittaa itseään parempaan huomiseen. Ehkä hänelle annettaisiin vielä mahdollisuus.

//Masi
Tuulentähti oli pessyt itsensä läpikotaisin odotellessaan vain auringon nousua sekä päivittäisten tehtävien alkua. Kaikki muistot Vaahterakynnestä sekä kaikesta koetusta olivat pyörineet hänen päässään, mutta myös naaras tunsi saaneensa takaisin jotain sitä voimaa, joka oli päällikönseremoniassa hänelle myönnetty. Ehkä hän voisi vielä palata takaisin ylvääksi itsekseen, voidakseen johtaa kansaansa paremmin. Kuitenkin syvä synkkyys painoi hänen sydäntään, vaikka sen hän tahtoikin sivuuttaa.

Äänistä päätellen pesän ulkopuolella Riitasointu oli palannut Sudenliljan kanssa, ja tämän turkilla tuoksui vielä pentujen tuoksu, kun varapäällikkö asteli sisään. Tuulentähti räpäytti pari kertaa silmiään totutellen naaraan turkin sävyihin päivän valon sitä lämmittäessä. Sitten hän nyökäytti toiselle päätään ja sukaisi vielä käpälällään poskeaan, ennen kuin Riitasointu poistui ja pyysi Aurinkotuulen kissaa saapumaan pesään. Usvajoen johtaja veti keuhkonsa täyteen ilmaa, puhalsi sen rauhoittavana eleenä ulos ja kohensi sitten ryhtiään pedillään, katsellen miten Liekkivarjon turkki asteli pesään. Hetkellisesti Tuulentähden niskakarvat kohosivat hieman pystyyn, kunnes hän päätään pudistaen pakotti itsensä rauhoittumaan ja kohtaamaan toisen rauhanomaisesti.

Liekkivarjo oli selvästi jotenkin kytköksissä siihen Liekkitähteen, jonka Tuulentähti oli itse tavannut eräänlaisessa Unimaailmassa. Hän oli päässyt tapaamaan omaa etäistä sukulaistaan, joka tahtoi häntä suojella helmen sekä muiden ajatusten voimalla. Oli Tuulentähti saanut toivoa silloin toiselta asioita, mutta Liekkitähti oli myöntänyt hänelle asioita, joita naaras itse tulisi tarvitsemaan. Se helmi makasi tällä hetkellä pesän takana piilossa, se toisi hänelle voimaa uskoa itseensä sekä toimiinsa, voidakseen toimia kansansa parhaaksi nyt sen johtajana.

“Hyvää päivää Liekkivarjo. Mielenkiintoista tavata sinut täällä”, Tuulentähti aloitti hiljaa ja tarkkaili toista, tämän tukevaa vatsaa sekä ehkä vähän epävarmaa askelta. Kohdattuaan tämän nuoren Liekkivarjon kokoontumisessa, oli Tuulentähti saanut kyvyn puhua selkeämmin kielenvammastaan huolimatta. Hänessä, sekä Liekkitähdessä oli jotain samaa, jotain yhtenevää. Mutta tiesikö Liekkivarjo sitä itse? “Mikä sai sinut näin yllättäen pyrkiä Usvajoen kansalaiseksi?” Tuulentähti räpäytti pari kertaa vihreää silmäpariaan ja kallisti päätään katsellessaan Aurinkotuulen kissaa, Punatähden omaa tytärtä, jonka olisi voinut kuvitella elävänsä nummella emonsa käpälänjälkiä kunnioittaen. Oliko siellä tapahtunut jotain? Tiesikö Risatähti tästä? Tuulentähti vaihtoi hieman painoa käpälillään, asetti häntänsä kauniisti niiden eteen ja nenällään antoi Liekkivarjolle vielä kehotuksen istuutua rennosti alas.

//Masi, Wilma
Servaalitassu katseli hätääntyneenä ensin ympärilleen, kun päällikön pesältä putosi lunta, kunnes suuri Veritähti alkoi kauhoa sitä kynsillään ja sai viimein kolon lumivuoreen. Kolli kohotti korvansa ylöspäin iloisena ja katseli Hiirenpolun viereltä miten Usvapolku nostettiin pesästä ja sitten Raadelmatähti. Hiirenpolku otti hoitaakseen Usvapolun, mutta mestari käski hänen sekä Siniperhon tarkistamaan Raadelmatähden. Molemmat kissat olivat ehtineet kuihtua ohuiksi ja heidän turkkinsa olivat sukimatta hieman takussa. Sentään Raadelmatähti näytti enemmän elämänvoimaiselta, kuin taas Usvapolku, joka hädin tuskin olisi hereillä. Huolestuneesti Servaalitassu katseli Usvapolun perään, kunnes kohotti katseensa Synkkävarjon parantajaan ja ohjasi tätä kuonollaan kohti omaa johtajaansa.

“Miten sinä voit?” Pieni kermanvalkea kolli kysyi johtajaltaan ensin painettuaan päätään hieman Raadelmatähdelle sekä Veritähdelle. “Olet varmasti riistan sekä raikkaan ilman tarpeessa, mutta Hiirenpolku käski meidän tutkia sinut”, Servaalitassu väräytti korviaan Siniperhoa kohden ja alkoi sitten ensin hieman etäämmältä tarkkailemaan johtajansa turkkia selvien vammojen varalta. Tämän turkista huokui pesän tunkkainen ilma sekä lievä verenhaju, mutta hänessä ei näkynyt mitään selviä vammoja, ainakaan tuon seistessä käpälillään pesän ulkopuolella(?). “Siniperho on Hiirenpolun oppilas tällä hetkellä, sillä Synkkävarjolla ei ole koulutettua parantajaa. Sen takia hän siis seuraa vierestä”, tuo selitti vielä hiljaa perään johtajalleen, jottei tuo kynsisi vain ahdistelevaa kissaa pois nenänsä edestä.

“Voisitteko etsiä jotain pientä riistaa hänelle? Varmasti Usvapolulle pitäisi saada myös jotain pientä syötettäväksi”, Servaalitassu paineli tassujaan lumeen vilkaistessaan kohti Veritähteä sekä Routanaurua, joka vielä oleskeli lähistöllä. Myrskyvaahteran kissat ensin iloittuaan johtajaparin pelastumisesta, alkoivat Veritähden ohjeiden mukaan tekemään pieniä puroja ulos leiristä, jotta saataisiin vesi äkkiä pois pilaamasta maaperää sen enempää. Kolli jäi viimein katselemaan Raadelmatähteä odottaen tältä vastauksia olotilaansa.

//Masi
Usvapolku hädin tuskin sai avattuaan silmiään pimeähkössä tunnelissa, kun joka paikkaa tuntui painavan raskas voima, jättäen naaraan täysin voimattomaksi. Hän kuuli ympärillään Raadelmatähden askelet sekä ohuen ohutta puhetta jostain lumikerroksen takaa. Mutta hänen oma pihisevä hengityksensä lähes tulkoon päästi muita ääniä lävitse. Kermansävyinen naaras olisi halunnut katsahtaa Raadelmatähteen, tietää tämän olevan kunnossa, mutta tuntiessaan vain tämän pään omaansa vasten, oli riittävä vastaus heikkokuntoiselle naaraalle. Tämän suu oli pienesti auki ja silmät hädin tuskin raollaan, kun mieli tekisi vain katsella ympärilleen. Mutta pesä ja koettelemus oli vienyt kaikki voimat lopulta mennessään. Ei mitään ruokaa, vähäsen vain vettä. Eihän hän tänne voisi nyt kuolla?

Lopulta kaikkialla ympärillä alkoi täristä, ja pesän lattialle tupsahti voimakkaasti lunta. Naaras väräytti käpäläänsä allaan, muttei kyennyt nostamaan päätään saatika vilkaisemaan edes kolliin, joka voisi tietää tilanteesta enemmän. Mutta sitten pimeyden halkaisikin valo ja Usvapolku oli kuulevinaan terävämpiä ääniä ympäriltään. Hän halusi vain nousta ylös ja juosta ulos! Mutta tunsi lopulta hampaat niskassaan ja ymmärsi Raadelmatähden kantavan häntä lähemmäs pesän suuta. Oliko vihdoin valo sekä ulkoilma saavutettu? Kenen avuin? Päästyään ulos tunkkaisesta pesästä Usvapolku henkäisi syvään raikasta kevätilmaa keuhkoihinsa, kuitenkin vaivalloisesti vielä köhien sekä hengittäen edes takaisin. Hiirenpolun tuoksu kuitenkin levisi pian hänen nenäänsä, ja kollin tuttu turkki ja rauhoitteleva ääni saivat hänet rentoutuneeksi, tietäen olevansa täysin kunnossa tästä eteenpäin. Mutta olihan Raadelmatähtikin kunnossa? Usvapolku hymyili pienesti avoimen suunsa reunoilla ja yritti avata silmiään, mutta ainut mitä hän näki oli vain kirkasta valoa. Hiirenpolun käpälä siveli viileää vettä hänen kasvoilleen ja se tuntui ainakin hetkellisesti helpottavan hänen tukalaa oloaan. Vaikka hän silti voikin sisäisesti huonosti. Kuuma ja kylmä tulivat aaltoina, hänen hengityksensä pihisi kumpaankin suuntaan. Ehkä pesän tunkkaisuus oli saanut hänen keuhkonsa voimaan vain huonosti. Raikas ilma korjaisi sen, eikö? Hänen vatsansa kurisi nälästä, vaikka pahaolo velloikin häntä ajatuksissa. Usvapolku tahtoi taas koittaa avata silmiään nähdäkseen Hiirenpolun, mutta kaikki voima kuihtui vain yritykseen, ja lopulta naaras pudotti päänsä voimattomana ja vajosi tajuttomuuteen.

//Heli, Wilma//

Voitonriemuisena Hiirenpolku pomppi lumessa kohti Usvapolkua, mutta päästessään naaraan luokse, tämän hengitys oli raskasta. Hiirenpolku nuuhki toisen läpikotaisin, muttei mitään näyttänyt olevan murtunut tai vammoja ei ainakaan ulkoisia vaikuttanut olevan.
''Siniperho ja Servaalitassu, tarkistakaa te kaksi Raadelmatähti mahdollisten vammojen varalta. Servaalitassu näytä Siniperholle tarvittaessa hauteen teko ja miten hämähäkinseittejä kiedotaan'', Hiirenpolku naukaisi kahdelle oppilaalleen, Raadelmatähdestä haistettuaan niinkin kauas ainakin kuivuneen verenhajun. Päällikkö oli selvästi menettänyt elämiään tunnelissa, ehkä tämä oli joutunut puristukseen lumen tultua. Hiirenpolku lähti raahaamaan topakasti Usvapolkua lähemmäs vettä, joka oli sulanutta lunta kauempana kaikesta lumesta. Parantaja pyyhki siskonsatyttären kasvoja vedellä ja tarkisti tämän kehon lämpötilaa, mutta vaikutti siltä, että raitis ilma auttaisi toisen huimaukseen.
''Hengitä rauhassa. Olette joutuneet olemaan tunkkaisessa ja raskaassa ilmassa liian pitkään. Kyllä me tästä selviämme, kunhan saat rauhassa hengittää puhdasta ja raikasta ilmaa, sekä juotua vettä'', parantaja naukui pehmeästi ja nuolaisi Usvapolun korvaa.
He olivat löytäneet heidän johtajaparinsa! Kiitos Kaiun!

//Heli, Wilma//

Raadelmatähti puski varovasti Usvapolun lapaa herätelläkseen tätä, mutta naaras makasi kyljellään heikkona ja raskaasti hengittäen (?). Päällikkö ei myöskään ollut enää voimissaan, happi lumen alla oli muuttunut raskaaksi ja kuumaksi ja sulatti lunta jatkuvasti pesän ulkopuolella. Hyvin rakentunut päällikönpesä suojasi heitä lumelta, mutta pian sitä olisi sisäänkäynnilläkin asti, kun se murskaantuisi jatkuvasti. He olivat saaneet syödäkseen viimeisten päivien aikana hyvin vähän, yhden hiiren puoliksi, mutta sentään vettä tihkui pesään jatkuvasti ja lumen, sekä jään sulattua sitä riitti.
Syy kuitenkin sille, miksi Raadelmatähti yritti puskea hereille heikkokuntoista naarasta oli se, että hän oli kuullut matalaa puhetta joka puolelta sinä aamuna. Kynnet ja tassut kauhoivat jatkuvasti lunta, ja ilma tuntui parantuvan pesässä lumen alla. Päällikkö kiersi pesää levottomana ja toisinaan askelsi ulos pesästä lumen alla kauemmas pesästä, yrittäen kuunnella missä suunnassa kaivajat olisivat ja mistä he pyrkisivät tulemaan läpi. Hän pystyi erottamaan Hiirenpolun äänen, joka pyysi Usvapolkua ja Raadelmatähteä pysyttelemään pesässä, jottei lumi murskaantuisi heidän niskaansa, jonka seurauksena hän palasi aina takaisin pesään malttamattomana.
Maa tuntui tärisevän tassujen alla, kun kissat kulkivat heidän yläpuolellaan ja tassut hakkasivat lunta mielipuolisesti, jotta Myrskyvaahteran kissat saisivat heidät ulos ansasta. Raadelmatähti painoi päänsä Usvapolun pään päälle ja kuunteli naaraan raskasta ja vinkuvaa hengitystä, oliko naaraalla kaikki kunnossa? Usvapolun kyljet kohoilivat ja näyttivät värähtelevän toisinaan voimakkaasti. Ehkä hapen puutteesta vai voiko naaras pahoin? Raadelmatähti hiljaisena ja murheellisena nuuski Usvapolkua, kunnes valtava määrä lunta räsähti lumisen katon murskaantuessa maahan. Heidän luolaansa tuli samantien pimeys ja hetkeksi Raadelmatähtikin huomasi pidättävänsä hengitystä, kun hän yritti ymmärtää sortuisiko koko tunneli pesälle asti vai mitä olisi tapahtumassa.
Pian suuret kynnet läpäisivät kaiken sortuneen lumen ja tunneliin, sekä aina pesään asti tulvahti valoa. Raadelmatähti siristeli silmiään ja katsahti sanattomana, kun kaksi valkeasti kiiluvaa silmää tarkkailivat häntä lumen väistyttyä.
''Pysyitte riittävän etäällä'', matala ääni tyytyväisenä murahti, muttei lähtenyt vääntäytymään ahtaaseen tunneliin, ettei koko lumitunneli sortuisi tuon kulkemisen mukana. Raadelmatähti tuijotti hetken ajan ahdistuneena punertavaa hahmoa, kunnes se kiipesi murtamansa lumen kohdalta takaisin ylös.
''Raadelmatähti! Usvapolku!'', alkoi kuulua soturien huudahduksia ja pian useita tuttuja Myrskyvaahteran kissojen kasvoja alkoi ilmestyä tunnelin suusta katsomaan heitä kohti. Raadelmatähden kasvoille kohosi hymy ja tämä nappasi Usvapolun niskasta kiinni, lähtien raahaamaan tätä tunnelia pitkin kohti aukkoa, josta he pääsisivät ylös. Soturit auttoivat häntä nostamalla Usvapolun ylös ja sitten nyppimällä Raadelmatähden ylös. Mutta kun Raadelmatähti pääsi ylös ja sai keuhkoihinsa haukattua ilmaa, hän huomasikin, että yksi häntä nostaneista oli Synkkävarjon Routanauru.
Päällikkö hämmentyneenä katseli voitonriemuisia Myrskyvaahteran ja Synkkävarjon kissoja, jotka katselivat pelastustyönsä onnistumista.
''Seuraavaksi kaivetaan aukkoja lumeen, sekä puroja ulos leiristä. Aurinko paistaa niin lämpimästi, että lumi sulaa niitä pitkin ja valuu ulos leiristä'', Raadelmatähti kuuli Veritähden äreän komennon, Myrskyvaahteran päällikön vain tuijottaessa ympärilleen hölmistyneenä.

Routanauru seurasi happamasti Veritähteä ja muita tehtävälle lähteneitä kissoja, hän ei itse ollut kovinkaan mielissään tehtävästä joutua auttamaan Myrskyvaahteran kissoja. Hän olisi mieluusti jättänyt nämä kärsimään tuhoutuneen kotinsa, leirinsä ja pesiensä kanssa, ja antaa hautautuneiden kissojen jäädä puristuksiin kun lumi alkaa sulaa. Mutta tietysti hän ymmärsi senkin, että he olivat vailla parantajaa, ja Siniperho tarvitsisi koulutusta. Mutta miksi juuri hänen sisarensa oli tehtävään valittu? Hän oli aina nähnyt toisen taidokkana suojaajana ja saalistajana, mutta tietysti hän oli tästä myös ylpeä, että toinen saattaisi löytää polkunsa tällä tavalla.
Myrskyvaahteran kissat olivat juuri päättämässä ateriointiaan, kun Synkkävarjo saapui paikalle. Hiirenpolku tervehti kutakin nyökkäyksellä ja selvästi kissoista aisti hermostuneisuutta, olisiko se nyt ihme, kun iso joukko toisen kansan kissoja olisi saapunut heidän mailleen ja etenkin, kun mukana olisi Veritähti itse. Routanauru heilautti omahyväisesti häntäänsä, kun hän aisti erilaisia tunnesotkuja, kun kissat katselivat heitä.
''Oletteko laatineet jo jonkinlaista suunnitelmaa?'', Veritähden matala kysyi Hiirenpolulta, joka säpsähti lievästi toisen puhetta. Routanauru mutristi huuliaan visusti yhteen turhautumisesta, sillä hän olisi toivonut, että Veritähti olisi kunnolla kovistellut Myrskyvaahteran kissoja ja antanut näille säälittäville ötököille näpäytyksiä kerta toisensa jälkeen. Mutta päällikkö oikeasti aikoisi suorittaa tämän tehtävän? Routanauru huokaisi itsekseen.
''Yritämme ratkaista sitä ongelmaa, että miten pääsemme kaivautumaan sisälle päällikönpesään, johon Raadelmatähti ja Usvapolku on paikannettu, siten ettei heidän päälleen sorru kaikki lumi ympäriltä'', Hiirenpolku naukui ja Routanauru pisti merkille, että sivummalla istuva suuri kolli, Nevaleijona nyrpisteli Veritähdelle nenäänsä.
''Olisimme pärjänneet ilman teitäkin'', hän kuuli Nevaleijonan mutisevan, mutta tuon vierellä oleva naaras sähähti toisen hiljaiseksi. Aaveenruusu, naaras näytti tutulta, muttei Routanauru ollut varma missä tämä oli naaraan ennen nähnyt.
''Käskemme heitä peruuttamaan suoraan pesään ja kaivamme ylhäältä alas pidemmältä heidän edestään. Ei suoraan pesän edestä, ettei kaikki lumi valu pesään'', Veritähti mumisi osittain itsekseen ja osittain ääneen.
Rakennusinsinöörikin vielä olevinaan. Routanauru lähes odotti mahdollisuuttaan murskata jotenkin pelastustyöt, mutta toisaalta mitä nopeammin Myrskyvaahteran kissat saataisiin pulasta pois, sen nopeammin he voisivat palata takaisin kotiin.
''Pitäisikö meidän hivuttaa pesään jotakin, joka voisi tukea lunta, ettei se valu pesään?'', Hiirenpolku tuumaili.
''Jos olemme tarpeeksi nopeita, sillä ei ole väliä, vaikka lumi tulvisi pesään ja he hautautuisivat väliaikaisesti'', Veritähti hymähti ja astui Hiirenpolun yli, jääden katselemaan lumen alla olevaa aukiota. Routanauru virnisti itsekseen ja asteli muun ryhmän kanssa Veritähden sivuille katsomaan tilannetta. Eikä häntä huvittanut siltikään upottaa tassujaan kylmään routaiseen maahan ja alkaa leikkiä myyrää.
''Montako elämää Raadelmatähdellä olikaan, mikäli hän jää puristuksiin lumen alle ja kuolee?'', Veritähti kysyi viileästi Hiirenpolulta, joka säpsähti ja näytti nyt todella vihaiselta. Veritähden suupieleen kaareutui virnistys, ennen kuin hän lähti liikkeelle uudelleen.

//Wilma//

Kilpikonnakasvo oli suorittanut arviointinsa loppuun ja epävirallisesti Hiirenpolku oli antanut hänelle soturinimensä. Kilpikonnakasvo oli toisaalta ylpeä saamastaan nimestä, koska se muistutti häntä heidän emostaan, mutta samalla Tulitassu oli edelleen oppilas ja hän ei edes muistanut heidän emoaan. Hän muisti vain kasvattiemon omanaan ja Metsänärhen antamat traumat, vammat ja pelot, sekä tuntui, että loukattuaan itsensä putoamisessa matkalla Kuulammelle, tämä oli kadottanut todellisen itsensä. Kilpikonnakasvo yritti olla tälle tukena ja kantoi toista selässään mukana partiossa, jotta toinen pääsisi joskus johonkin muualle kuin olemaan vain leirissä ja odottamaan että joku toisi hänelle syötävää. Hän oli kuullut usein kissojen puhuvan Tulitassun seläntakana, että tämä olisi vain taakka heille kaikille, koska ei kykenisi enää koskaan toimimaan soturina tai tekemään yhtään mitään muutakaan. Kilpikonnakasvo ei siihen suostunut, hän kantaisi toista vaikka mukanaan, jotta tämä voisi näyttää kaikille näiden olleen väärässä.
Kilpikonnakasvo oli kuitenkin saanut Hiirenpolulta tehtäväkseen johdattaa ensimmäisen osan Myrskyvaahteran kissoja Hallavarjon vanhalle reviirille, joka väliaikaisesti olisi heidän reviirinsä. Utupöllö ja Helmitassu olisivat menneet sinne edeltä järjestelemään ja tutkimaan paikkoja.
Kilpikonnakasvo ei pitänyt tehtävästä sen seurauksena, että loukkaantuneet ja sairaat, sekä pennut ja emot jäisivät vanhaan leiriin sen seurauksena, että parantajat olisivat myös Myrskyvaahteran omassa leirissä. Tulitassu täten jäisi sinne ja Kilpikonnakasvo joutuisi eroon sisarestaan.
Kilpikonnakasvo katseli reipasta Kuurahiirtä, joka loikki hänen vierellään innoissaan ja uteliaana tulevasta reviiristä, vaikkakin enemmistö heidän takanaan oli näreissään ja kauhuissaan siitä, että he joutuisivat menemään uudelle reviirille. Alueelle, joak tuskin edes heille sopisi. Ohdakesiipi, Kirpeälohtu, Yönkotka, Maissitassu, Päiväntassu ja Hiutaletassu marssivat heidän takanaan keskenään jupisten. Hiirenpolku oli antanut mukaan kissoja, jotka olisivat yleensä reippaita ja tehokkaita, jotta ensimmäinen ryhmä saisi aloitettua mahdollisimman paljon uuden reviirin kunnostamista, mutta Kilpikonnakasvo oli hivenen eri mieltä. Marinaa oli enemmän kuin hiirien keskuudessa, kun niiden pesät tulvivat hiirenkorvana lumen sulattua.
Lopulta Kilpikonnakasvon johdolla he ylittivät rajan, muttei Kilpikonnakasvokaan enää ollut varma mihin suuntaan heidän tulisi kulkea. Siellä löyhkäsi Synkkävarjolta, mutta hennosti sen joukosta erottui myös Utupöllön ja Helmitassun ominaishajua.
''Utupöllö? Helmitassu?'', Kilpikonnakasvo huhuili, jotta saisi saatettua nämä kissat perille ja pääsisi palamaan takaisin Myrskyvaahteran leiriin apukäsiksi kaivamisessa.

//Heli//

Metsänärhi oli täpärästi ehtinyt pois paikalta ennen kuin Huurrepeura oli saapunut paikalle. Oli vaikeaa uskoa, että hänen pieni poikansa olisi jo oppilas, muttei sitäkään ollut helppo uskoa, että Huurrepeurasta olisi tehty tälle mestari. Metsänärhi piteli suussaan hiiriä ja jäi vielä hetkeksi sammalmättäälle katselemaan taakseen, mutta alkoi olla jo varma siitä, että häntä ei kukaan seurannut. Hän veti itsekseen henkeä ja lähti laskeutumaan veden varassa pidemmälle Usvajoen reviiriä, pyörien mielessään vain rakas Heinäperho. Olihan hän saanut huomiota, lohtua ja lempeyttä Usvajoen parantajalta, ja hän tiesi, etteivät ne yhteiset yöt voisi koitua kummankaan eduksi siinä mielessä, ettei menisi kauan, kun Taimiorava alkaisi odottaa hänen pentujaan. Metsänärhellä tuntui olevan kykyä viedä mukanaan kaikki, mihin hän menisi koskemaan. Mutta milloin Taimiorava sen itse näkisi? Metsänärhi pilaisi toisen uran parantajana, eikä se ollut kollin tarkoitus.
Mikä hänen tarkoituksensa sitten oli? Saada hyväksyntää ja päästä aloittamaan uusi elämä Usvajoessa, muttei se ollut kovinkaan helppoa, kun sydän kaipasi Heinäperhoa niin palavasti. Kieltämättä hänellä oli myös ikävä Hiirenpolkua ja tämän viisautta toisinaan, tuo oli kuitenkin ollut ensimmäinen kissa, joka oli edes yrittänyt rakastaa häntä. Mutta missähän Ilvesharha olisi? Metsänärhi alkoi miettiä, mitä Myrskyvaahteran kissat olisivat saattaneet tälle tehdä nähtyään ja kuultuaan Metsänärhestä.
Heikko yskäys katkaisi Metsänärhen vihanhimon ja tämä höristi korviaan huomaten sammaleiden joukossa kyljellään makaavan hahmon. Ontuen vasenta takajalkaansa Metsänärhi lähestyi loukkaantunutta kissaa, aistien kuivuneen verenhajun. Vesi kihosi hänen kielelleen, mutta sitten hän pysähtyi, kun ymmärsi kyseessä olevan Kuutiikerin kissan. Metsänärhi pudotti hiirensä ja kiirehti toisen luokse, mutta pysähtyi toisen ylle niille sijoilleen, kun tunnisti tutun hahmon.
''Opaalikuiskaus? '', Metsänärhi tunnisti välittömästi entisen Imperiumin kenraalin, jossa oli pentuna ollut orjana. Opaalikuiskaus raotti silmiään ja näytti siltä, että olisi jäänyt kaksijalkojen hirviön alle. Mutta miksi toinen löyhkäsi Kuutiikeriltä? Oliko tämä todella liittynyt näiden riveihin Imperiumin kukistuksen jälkeen, Imperiumiko oli todella kukistettu?
Vanhat tottumukset ja koulutukset kuitenkin saivat Metsänärhen kaivautumaan toisen alle ihan kuin siinä pelossa, että jos korkeampi arvoista ei auttaisi, hänen oma isäntänsä voisi hakata hänet ja jättää vaille ruokaa. Mitä Opaalikuiskaukselle sitten olikaan käynyt, tuo voisi olla myös ainoa muisto Metsänärhelle siitä, kuka hän oikeasti olisi ja mikä ohjaisi hänen elämäänsä aina. Ontuen ja hoiperrellen, Metsänärhi lähti kulkemaan kohti leiriä Opaalikuiskaus selässään.

//Heli//

Orapihlajatassu oli lähtenyt mestarinsa Huurrepeuran kanssa metsästämään, kuten Huurrepeura oli tarjoutunut tekemään. Orapihlajatassu hiippaili kuin höyhen tuulessa pitkin metsää, vihdoinkin rauhassa mestarinsa kanssa, kun tilanne Veritähden kohtaamisesta oli ohitse. Se oli ollut jännittävä ja mieleen painuva kokemus, joka oli antanut uudenlaista toivoa Orapihlajatassullekin omasta tulevaisuudestaan, sekä Raadelmatähden ja Usvapolun pelastumisesta. Pian Orapihlajatassu pysähtyi, hän oli uppoutunut niin täysin omiin ajatuksiinsa, että hän oli hukannut Huurrepeuran. Naaras oli tainnut puhua jotakin linnun nappaamisesta ja pyytänyt Orapihlajatassua katsomaan, ja odottamaan sen aikaa. Mutta nyt Orapihlajatassu oli hukassa.
Hän höristeli korviaan huolestuneena ja yritti nuuhkia ilmaa, että haistaisiko Huurrepeuran jossakin lähistöllä. Muttei hän ollut enää varma, kuinka kauan hän oli vain jatkanut kävelyä ja olla kuuntelematta mestarinsa ohjeita. Jostakin kuului pieni rouksutus ja Orapihlajatassu kohotti katseensa puuhun, jonka oksalla istui pörröhäntäinen orava nakertamassa käpyjä. Oppilas nuolaisi tyytyväisenä huuliaan ja paljasti kyntensä, lähtien hiljaa kiipeämään puuta pitkin siinä toivossa, että Huurrepeura ei ehkä suuttuisi hänelle niin paljon, jos hän nappaisi jotakin itse. Kesken hiljaisen kiipeämisen orava kuitenkin pudotti kävyn alas, jonka oli saanut nakerrettua tarpeeksi ja käpy napsahti oppilaan nenään. Orapihlajatassu liukui niillä sijoillaan suoraan maahan takamukselleen ja jäi itsekseen mutisten hieromaan nenäänsä.
Orava oli selvästi saanut syödäkseen ja jatkanut päivänsä askareita, eikä oppilas enää erottanut, mihin suuntaan saalis oli lähtenyt. Turhautuneena Orapihlajatassu potkaisi takajaloillaan juurakkoa ja kohosi sitten jaloilleen, mulkoillen vielä yläoksia kohti, josko hän erottaisi oravan.
''Saalistaminen ei taida olla vahvuutesi?'', kuului karhea ääni jostakin hänen takaansa ja Orapihlajatassun häntä pörhistyi heti, kun hän kiepahti ympäri. Varjoissa hän erotti kaksi kiiluvaa vihreää silmää, jotka tarkkailivat hänen punertavia silmiään huvittuneesti tuikkien. Muttei huvittuneisuus tuntunut olevan aitoa, varjoissa piilossa olevan kissan askeleet olivat veren- ja murhanhimoiset.
''Kuka siellä?'', Orapihjalatassu murisi, yrittäen köyristää selkäänsä ollakseen uhkaavampi. Myrskyvaahteran reviirillä olisi tunkeilija! Mutta sitten Veritähti palasi hänen mieleensä. ''Oletko Synkkävarjon jäsen, mitä sinä piilottelet siellä?'', oppilas tiuskaisi, siristellen silmiään.
''Synkkävarjonko?'', toisti ääni varjoista.
Orapihlajatassu painoi toista korvaansa taaksepäin ja alas hermostuneena.
''Minä en ole kukaan ja samalla olen kaikkea sellaista, jota kaltaisesi ikävöi ja pelkää'', matala ääni puhui, ja Orapihlajatassu kykeni haistamaan tuoreen verenhajun. Oppilas paljasti kyntensä ja yritti erottaa toisen hahmon paremmin pimeästä. Mutta itsekseen hymähtäen kissa astui eteen varjoista. Orapihlajatassun valtasi niin voimakas kauhu ja pelko, että tämä lamaantui niille sijoilleen, jääden epäuskoisena tuijottamaan kissaa.
''Si-si-sinä'', hän änkytti, yrittäen käskeä kehoaan peruuttamaan. Kissa jäi katselemaan häntä huvittuneena.
''Minä nappasin yhden pöllön, ota sinä se. Ehkei mestarisi suutu sinulle, kun olet harhaillut omilla teilläsi'', kolli heitti hampaistaan sulkakasan Orapihlajatassua kohden, joka oli niin jähmettynyt, että pöllö tömähti hänen tassuihinsa, eikä oppilas silti kyennyt liikkumaan. Kissan leualla oli syviä arpia, jotka ylsivät nenän alle. Vasen silmä oli kolmen arven alla, jotka olivat täynnä hämähäkinseittiä ja hauteita, sekä selässä olevat syvät ja pitkät arvet saivat kollin hoiperoimaan ja klinkkaamaan takajalkaansa. Mutta siitä huolimatta kissa heilautti omahyväisesti oranssiraitaista häntäänsä.
''Miten emosi voi? Onko Ilvesharha vielä keskuudessanne?'', kolli kysyi ottaen askeleita lähemmäs poikaansa.
''E-ei hän ole'', Orapihlajatassu vinkaisi, vaikkakin hänestä tuntui, ettei saisi kertoa mitään Metsänärhelle.
''Sinä olet jo oppilas, vahvat ja pitkät jalat'', Metsänärhi mittaili toista hymyillen.
Orapihlajatassu tuijotti toista, muttei saanut sanoja ulos suustaan. Käskisi lähtemään pois tai että tämä voisi joutua ongelmiin. Häätää. Hän ei kyennyt ajattelemaan selkeästi niin voimakkaan pelon edessä.
Samassa jostakin kuului Huurrepeuran huhuilua, kun tämä oli havainnut oppilaansa kadonneen (?).
''Nähdään sitten Orapihlajatassu'', Metsänärhi hymyili ja kosketti nopeasti poikansa korvaa, ennen kuin keräsi muut nappaamansa hiiret ja pinkaisi rajan yli Usvajoen puolelle. Orapihlajatassun korva tuntui siltä, että se olisi ollut tulessa ja sitä poltti. Hän ei saanut itseään liikkumaan vielä silloinkaan, kun Metsänärhi oli kadonnut tai kun Huurrepeura oli ilmestynyt hänen taakseen.

Taimiorava istuskeli pesänsä edustalla, katsellen aukiolla olevaa tapahtumaa, kun Riitasointu palasi pian leiriin Sudenliljan kanssa heti, kun auringonvalo taittoi jokaisen kaislan välistä leiriin. Heidän mukanaan ei kuitenkaan ollut pentuja, mutta mukana kulki liekehtivä turkkinen naaras, jota Taimiorava jäi sanattomana tuijottamaan häkeltyneenä ja hämmentyneenä. Hän oli varmasti nähnyt kyseisen naaraan ennenkin. Mutta tuon pyöreä vatsa kertoi, että pentuja olisi tulossa hyvin pian. Parantaja heilautti korviaan uteliaana ja jäi hetkeksi vain tuijottamaan Tuulentähden pesää kohden, jonka edustalle Riitasointu ja Sudenlilja jäivät vartioimaan.
Samassa parantajan ajatukset palasivat Metsänärheen, joka oli palannut sen verran voimiinsa, että kolli kävi metsästämässä kansalle ja vaikkei tämä ja Tuulentähti olleet vieläkään puhuneet siitä, jäisikö kolli Usvajokeen tai mitkä tämän aikeet olisivat, kun hän olisi toipunut Myrskyvaahteran hyökkäyksestä, Taimioravasta vaikutti siltä, että kolli todella olisi jäämässä. Säännöllisesti Taimiorava puhdisti ja sitoi toisen haavat, mutta tämä vaikutti olevan jo voimissaan. Parantajalle ja soturille oli kuitenkin muodostunut lämminhenkinen suhde, he kertoivat ja jakoivat toisilleen lähes kaiken, ainakin Taimioravasta tuntui siltä. Metsänärhi nukkui oman vuoteensa sijasta parantajan kanssa yhteisessä vuoteessa ja he-. Tai ainakin Taimiorava oli rakastunut. Metsänärhen ajatteleminenkin sai naaraan kehräämään itsekseen.
''Mitä aukiolla tapahtuu?'', Siilensuru pian kysyi ja istuutui mestarinsa viereen.
''Riitasointu ja Sudenlilja olivat löytäneet matkallaan Aurinkotuulen kissan, joka puhuu nyt Tuulentähden pesässä'', Taimiorava naukui, luoden merkitsevän katseen parantajaoppilaaseen. Matkallaan viemässä Tuulentähden pentuja jollekin, jonka Sudenlilja ja Riitasointu olivat tunteneet. Taimiorava oli niin kovasti pitänyt pennuista ja tuntui pahalta, ettei hän voinut pitää heistä huolta.
''Vai niin. Mitä luulet liittyykö se 'niihin''', parantajaoppilas kuiskasi, viitaten Aurinkotuulen kissan tuloon ja Riitasoinnun ja Sudenliljan vieviin pentuihin. Taimiorava loi tiukan katseen oppilaaseensa.
''En minä tiedä, toivottavasti kaikki on hyvin'', Taimiorava tiuskaisi hiljaa, Siilensurun nolostuneena irvistäessä, että sai toisen olotilan kireäksi ja hermostuneeksi.
''Selvä selvä juttu se sitten, kyllä vain'', Siilensuru mumisi.
''Oletko nähnyt Metsänärheä? Hän oli herännyt minua ennen jo'', Taimiorava kysyi pian pehmeämmin, Siilensurun hetken miettiessä, mutta pudistaessa sitten päätään ja kaksikon jäädessä tuijottamaan kummastuneina toisiaan.

//Wilma, Heli//

''Mitä sinä haluat?'', Riitasointu murahti ja katsahti Liekkivarjoon, joka puuskutti hetken näyttöisän sukelluksensa jälkeen, tasatakseen hengitystään. Riitasointu ei pitänyt kerskailijoista, sillä hän tiesi olevansa joka käänteessä omalla tavallaan parempi, mutta ehkä tässä tapauksessa Liekkivarjon pröystäily oli tarpeen, sillä tuskin muuten Riitasointu olisi edes ollut kiinnostunut kuulemaan koko naarasta. Aurinkotuulen kissat kun eivät tunnetusti kyenneet pysymään pinnalla sekuntiakaan, puhumattakaan Taivaanliekin kissat, jotka olivat peräisin Ruskatammesta. Sen ajattelun Riitasointu yritti kuitenkin nopeasti työntää pois mielestään.
''Minä haluan liittyä Usvajokeen'', Liekkivarjo puuskutti hetken ja loi sitten paljon pienempään varapäällikköön haastavan, sekä tiukan katseen.
''Miksi sinä haluat liittyä Usvajokeen?'', Riitasointu väläytti hampaitaan toiselle ja tarkkaili tuon jokaista karvaakin. Mitä tekemistä Aurinkotuulen kissalla olisi Usvajokeen? Kerrassaan ennen kuulumatonta, että niittykissa, joka jaktaisi jäniksiä, olisikin valmis aloittamaan uimakoulun ja kalojen nappaamisen.
''Sinuna en kyselisi, ellet halua minun kertovan koko Aurinktotuulelle Savuruoskan pennuista, jotka ovat sinun'', Liekkivarjo asetteli sanansa uhkaavasti, saaden Riitasoinnun murahtamaan voimakkaasti ja työntämään naamansa melkein toisen naamaan kiinni. Liekkivarjon otsalle kohosi sen tuijotuksen alla hikeä, mutta nuorempi naaras piti pintansa äreän Usvajoen varapäällikön tuijotuksen alla.
Riitasoinnulla ei rehellisesti olisi mitään väliä, mitä koko metsä ajattelisi, jos kuulisivat pentujen olevan hänen ja hänen luovuttaneen pennut Savuruoskalle Aurinkotuuleen. Häntä ei edes kiinnostanut se, josko se vaikuttaisi siihen, minkälaisena kissana Kaiku tai Kuolo häntä katsoisivat. Ei edes se, miten pitkälle koko valhe voisi mennä ja miten se sotkisi itse pentuja. Mutta totuuksilla oli tapana tulla julkisuuteen tavalla tai toisella, ja hän ei sitä tilannetta hyväksyisi, että Tuulentähti joutuisi koko sekasorron keskelle. Hän oli päättänyt auttaa ja hän myrkyttäisi vaikka koko metsän, että hän saisi oman tahtonsa ja apunsa välitettyä loppuun asti.
Riitasoinnun karvat tasoittuivat.
''Sinä tuoksut maidolta'', varapäällikkö yllättäen hymähti ja vetäytyi kauemmas Liekkivarjosta, joka säpsähti kiusaantuneena kauemmas. Tuskinpa niin ärhäkän ja äkkipikaisen naaraan kasvoilla koskaan Riitasointu oli kokoontumisissa nähnyt sellaista tunnetta kuin kiusaantumista. ''Tuulentähti saa päättää sinun mahdollisuuksistasi liittyä Usvajokeen. Mutta jos et puhu hänelle totta halustasi liittyä kansaan ja levität tietoa pennuista Usvajoessa-'', Riitasointu paljasteli hymyillen kynsiään. ''Minä nyljen sinut itse ja syötän pentusi ravuille'', varapäällikkö irvisti, saaden Liekkivarjon vakavaksi, mutta uhmakas tuijotus ei sammunut naaraan kasvoilta.
Riitasointu sitten nyökkäsi ja lähti Sudenliljan kanssa kulkemaan edeltä kohti Usvajoen leiriä. Liekkivarjon rinnassa takoi sydän tiheästi jännityksestä, kun he saapuivat leiriin ja lähtivät heti askeltamaan kohti Tuulentähden pesää jättääkseen Liekkivarjon puhumaan päällikön kanssa, mutta samalla erään kollin silmät olivat porautuneet järkyttyneinä Liekkivarjon niskaan.
''Tuulentähti, sinulle olisi vieras. Oletko valmis tapaamaan erään kissan Aurinkotuulesta, joka olisi kiinnostunut liittymään Usvajokeen?'', Riitasointu naukui, kun Sudenlilja ja Liekkivarjo hiljaisuudessa seisoivat pesän edustalla odottaen Tuulentähden vastausta. Hetken kuluttua Riitasointu astui ulos ja heilautti hännällään, että Liekkivarjo voisi mennä pesään, jääden itse istumaan Sudenliljan kanssa pesän edustalle, selvästi kykenemättä luottamaan Liekkivarjoon ja haluten vahtia tätä. Oikeasti Riitasointu halusi kuulla kaiken ja pitäisi huolen siitä, ettei mikään tai kukaan voisi olla nyt, huomenna tai tulevaisuudessa Tuulentähdelle uhaksi.

//Heli, Wilma//

Liekkivarjo yritti höristellä korviaan ja lopulta kykenikin erottamaan joitakin sanoja, jotka karkasivat Savuruoskan huulilta Riitasoinnulle ja Sudenliljalle, jonka nimen naaras oli ennättänyt kuulemaan puheiden lomassa. Hänelle Sudenlilja oli enemmänkin vieraan oloinen, naamataulu ei kertonut Aurinkotuulen soturille paljoatakaan. Kun Savuruoska nosti kaksi pentua hampaisiinsa, Liekkivarjo kykeni erottamaan ehkä helpottuneen tai peräti lempeän hymyn Riitasoinnun kasvoilla kuin hyvästiksi Usvajoen pennuille. Vasta kun Savuruoska oli kokonaan noussut ylös ja lähtenyt palaamaan takaisinpäin, pennut keikkuen suussa ja askelien haparoidessa eteenpäin, Riitasointu ja Sudenlilja lähtivät varjoihin sulautuen palaamaan takaisin kohti Usvajoen puolta rajalta.
Liekkivarjo pomppasi jaloilleen, mutta sen sijaan, että hän olisi syöksynyt ajatustensa mukana kohti Savuruoskaa hän pysähtyi äkisti. Hän ei yllättäen ollutkaan varma siitä, juoksisiko sisarensa perään vai halusiko hän juosta varapäällikön kiinni. Hänen takanaan oksa katkesi ja Liekkivarjo pörhistäen häntäänsä pyörähti ympäri, valmiina taisteluun, sillä joku oli häntä vaaninut ja tarkkaillut, aivan kuten hänkin oli Savuruoskaa ja Usvajoen kissoja.
Liekkivarjo ehti vetää kyntensä esille ja sähähtää voimakkaasti, mutta uhka paljastuikin Aurinkotuulen nuoreksi soturiksi, Tiikeriruusuksi, jonka häntä vääntelehti tämän takana ja korvat olivat uhkaavasti painuneina taaksepäin. Punertava turkki loisti auringossa lumen keskellä, kun naaras lähestyi vielä muutaman askeleen Liekkivarjoa kohden, ennen kuin pysähtyi ja loi tiukan katseen vanhempaan soturiin.
''Mitä sitten aiotkin tehdä, en anna sinun paljastaa kenellekään Aurinkotuulessa näkemääsi'', Tiikeriruusu murahti yllättävänkin uhkaavasti, Liekkivarjon uhmakkaasti heiluvan hännän pysähtyen yllättyneenä. Sitä hän ei ollut edes aikonut tehdä! Miksi ihmeessä Liekkivarjo haluaisi pilata sisarensa elämän juoruilulla?
''Miksi sinä niin vimmatusti haluat puolustaa Savuruoskaa? Hän ei edes pidä sinua ystävänään'', Liekkivarjo huomasi kuitenkin äksyilevänsä, Tiikeriruusun niskakarvojen pörhistyessä. Liekkivarjo huomasi todellakin nyt kuulostavansa siltä, että aikoisi paljastaa Savuruoskan, vaikka se ei ollut totta ollenkaan. Mutta hän ei olisi varma omasta tulevaisuudestaan ja lähdöstään uuteen elämään, mikäli Tiikeriruusu olisi aina roikkumassa Imperiumin taustojensa kanssa Savuruoskassa. Voisiko Liekkivarjo vain jättää Savuruoskan?
''Olemme läheisempiä mitä voisit uskoakaan'', Tiikeriruusu murahti, mutta tuon silmissä pilkahti jotakin, mikä ei nostanut sanoille luottamusta, mutta antoi syyn epäillä niiden valheellisuutta, mutta myös totuutta.
Liekkivarjo sihahti, Tiikeriruusu ei pitänyt hänestä, eikä Liekkivarjo Tiikeriruususta. Olisi turhaa jatkaa ajan tuhlaamista toisen kanssa.
''En aio kertoa mitään Savuruoskasta tai pennuista, edes Usvajoesta'', Liekkivarjo lopulta hymähti ja käänsi ylimielisesti uhittelevalle Tiikeriruusulle selkänsä. ''Pidä Savuruoskasta hyvää huolta, Tiikeriruusu. Jos kuulen, että olet aiheuttanut hänelle tai hänen pennuilleen pahaa mieltä, tulen yli joen, metsän ja taivaan liiskatakseni sinut kuin torakan'', Liekkivarjo loi lapansa ylitse puolittaisen katseen nuorempaan naaraaseen, joka kurtisti hämmentyneenä ja ärtyneenä nenäänsä ja kulmiaan, siristäen silmiään yrittäessään ymmärtää mistä tai mitä Liekkivarjo tarkottaisi ja puhuisi.
Sen enempää ajattelematta, Liekkivarjo rynnisti alas niityn kukkien ja pensaiden taittuessa hänen tieltään. Hän naukaisi Riitasoinnun nimeä, saaden Usvajoen varapäällikön kiepahtamaan ympäri ja paljastamaan kyntensä, kun Liekkivarjon naukaisi kuulosti enemmänkin sodan julistukselta kuin pyynnöltä odottaa. Liekkivarjon loikka vastakkaiselta nummelta katkesi taidokkaaseen sukellukseen veteen, jota sekä Tiikeriruusu jäi hämmentyneenä katsomaan, että Riitasoinnun silmät uteliaasti tutkimaan, kun hyvin pian Liekkivarjon pää pisti pinnalle aivan toisesta kohtaa kuin sukeltaessa se oli kadonnut. Liekkivarjon tassut kauhosivat vastarannalle, varautuneina siihen, että noustessaan Usvajoen puolelle, hänet voitaisiin listiä siihen paikkaan, mutta hän kohtasikin varapäällikön uteliaan ja viekkaan tuijotuksen.

//Masi, Wilma
Huurrepeura katseli tyyni ilme kasvoillaan Veritähden tuomaa pientä partiota, joka koostui jotenkuten tutuista kissoista, paitsi Synkkävarjon uudesta parantajaoppilaasta. Myrskyvaahteran naaras muisti nähneensä nämä kissat kokoontumisessa, Veritähti nyt oli kaikille tuttu ja tuolla oli mukanaan oma varajohtaja oletettu Valkeaveri sekä yksi kenraaleista, Korppisydän. Oranssin valkean naaraan viekkaat silmät saivat Huurrepeuran värähtämään, joten tämä käänsi katseensa äkkiä Hiirenpolkuun, joka rauhallisesti neuvotteli Veritähden kanssa sovun löydettyä ja tilanne alkoi ratketa. Veritähti lähti askeltamaan takaisin kohti omaa valtakuntaansa, samalla kun Siniperho jäi Myrskyvaahteran kissojen seuraan liittyen Hiirenpolun koulutukseen. Lopulta ylimääräisten kissojen kadotessa näkyviltä, Hiirenpolku huokaisi syvään ja Huurrepeura tunsi toisen rentoutuvan hänen vierellään viimeinkin. Hymy kohosi naaraan kasvoille, kun tämä vielä hymyillen nyökäytti päätään Siniperholle tervehtien tätä. Hän olisi nyt hetkellisesti osa heidän kansaansa, saadakseen tarpeellisen koulutuksen.

“Tervetuloa Siniperho. Toivottavasti tunnet olosi tervetulleeksi, ja voit nauttia Hiirenpolun opeista ilman huolta omasta turvallisuudestasi. Olet nyt osa meitä, ja jos joku kohtelee sinua toisin toivon, että voit kertoa siitä Hiirenpolulle, tai vaikka minulle”, ystävällisesti naaras naukaisi toiselle ja nyökäytti vielä sarvista päätään naaraalle.

“Voimme Orapihlajatassun kanssa palata takaisin teidän perässänne, metsästämme hieman ja sitten saavumme leiriin? Utupöllö ja Helmitassu lähtevät mahdollisimman pian Hallavarjon reviirille?” Huurrepeura naukaisi kysymyksensä Hiirenpolulle nousten lopulta seisomaan tuon viereltä. Hän vilkaisi samalla ohi mennen kohti veljeään sekä ystäväänsä Helmitassua, joka pääsisi oitis kokemaan jotain erikoista. Koko keskustelu tilanne oli ollut jännittävä, mutta nyt oli jotenkin virkeä olo kaiken sen jännittämisen jälkeen. Ei olisi myöskään huonoksi pitää jonkinlainen oppitunti Orapihlajatassulle. Servaalitassun kuitenkin pitäisi opetella Siniperhon rinnalla, ja Utupöllö sekä Helmitassu hakisivat kansalaiset mukaansa lähtien sitten uudelle reviirille. Kaikki tarvitsisivat nyt ruokaa jaksaakseen läpi hermoja kiristävän tilanteen.