//Masi
Korppisydän kuunteli hyytävässä paniikissa Veritähden sanoja, ennen kuin kollin läsnäolo väistyi, ja tuo poistui paikalta. Naaraalla oli hyvin omituinen tunne koko kohtaamisesta, ja hän ei pystynyt edes vilkaisemaan taakseen kohti suurta punaista kollia, joka jätti naaraan henkiin vanhan ystävänsä puolesta. Korppivarjo... Oranssin valkea naaras vilkaisi tassussaan kiiluvaa amulettia, ja vieno hymy kohosi hänen kasvoilleen. Ehkä kolli suojeli heitä jostain kauempaa, ja vielä pitkään. Mutta taistelun tohina alkoi pikkuhiljaa vaieta, ja Korppisydän asteli piiloon lähemmäs leiriä nähdessään yhden Taivaanliekin kissan ryntäävän ulos leiristä. Hän painoi itsensä vasten maata sekä korsia, ja katseli, miten tuon perään juoksi pari soturia. Sitten Syystähti pinkoi tuskaisesti ulos leiristä perässään myös loukkaantuneita usvajoen kissoja. Sitten Korppisydän maisteli ilmaa, tunsi jokaisen karvan kehossaan nousevan pystyyn, kun leiristä kohosi toisenlainen karmiva huuto. Uteliaisuus alkoi kohota, samoin kuin Veritähden sanat pelastaa ja löytää itselleen uusi mahdollisuus. Mutta mistä? Naaras kavalasti ryömi lähemmäs leirin muuria ja sai itsensä luikerreltua sisäpuolelle varjoihin, katsellen suurta veristä tappiota, jonka Taivaanliekki oli selvästi kohdannut. Oli pari Usvajoenkin tunnistettavaa soturia maassa, mutta suurinosa oli Taivaanliekin kissoja, sekä varmasti heidän vertansa.

Aivan leirin sisäänkäynnillä makasi kaksi kissaa, näyttivät siskoksilta, joista toinen makasi kylmänä ja liikkumattomana, kun taas toisen kylki lähestulkoon kohoili enää. Korppisydän tarkkaili leiriä, kun kissoja alkoi kerääntyä parantajanpesälle huudon seurauksena, osa nuollen haavojaan ja osa pinkoen pentutarhalle tarkistamaan tilannetta. Korppisydän painautui vasten maata, sai nuoren kissan selkäänsä ja pakitti täydessä hiljaisuudessa takaisin varjoihin, ja ulos leiristä. Jahtaavat partiokissat olivat jossain käpälänulottumattomissa, ja Korppisydän toivoi, ettei muita kissoja olisi ulkona. Hän samointein lähti hölkkäämään kohti rantaa, josta löytäisi hajusuojaa, sekä hieman aikaa pohtia suunnitelmaansa. Kissa tuoksui Taivaanliekiltä, ja naaras ymmärsi Veritähden puheista, että voisi löytää sieltä itselleen paikan. Sinnehän otettiin helposti kissoja? Ja jos Korppisydän ehtisi pelastamaan nuoren naaraan, olisi se vielä parempi. Valkea naaras lähti veren tahrimana kulkemaan kohti nummea aikeinaan löytää tiensä kohti Taivaanliekkiä.

//Sota päättyy, Syystähti sekä Vääräsydän pakenevat
Syystähti yritti tukalasti enää väistellä Tuulitähden raivokkaita iskuja, kun naaraan kasvoilla paloi sammumaton viha ja taistelutahto. Hän oli valmis puolustamaan kotiaan joka karvanmitalla, ja sen oli Syystähti saanut myös kokea partionsa kera. Kuurasusi, Kävyntaika, Mansikkakoi, Dingonveri sekä Koivusointu olivat kaatuneet aukiolle, eikä heissä näkynyt mitään elonmerkkejä. Leopardikukan lihakset vielä nytkähtelivät aukion varjoissa, kun Syystähti lopulta perääntyi kauemmas Tuulentähdestä jääden haukkomaan henkeään. Koko aukio oli veressä, Vääräsydän oli loikannut pitkälle pois jo kadoten leiristä, jättäen murhenäytelmän taakseen.

“Fiksu soturi, otatko hänestä opikseen ja poistut vihdoin?” Tuulentähti sähähti toiselle, kääntäen kiinnostuneena myös korviaan kohti parantajanpesältä kohti astelevaa Siilensurua. Tuo painoi korviaan johtajalle ja tuon huulilta muodostui sana >Taimiorava<, joka sai Tuulentähden sydämen nytkähtämään. Oliko hänellä kaikki hyvin? “Poistu senkin rotanraato! Heti!” Tuulentähti syöksähti Syystähteä kohden näykäten tämän takajalkaa tuon kääntyessä kohti leirin suuta. Pari soturia Tuulentähti tunsi juoksevan rinnallaan, kun Syystähti kompuroi ruumiiden yli kohti leirin suuta, ja lopulta sieltä pihalle. Soturit kiilasivat Tuulentähden eteen ja poistuivat leiristä johtajan perässä. Eiköhän pari riitä heidät poistamaan rajoilta. Tuulentähti tunsi käpäliensä huojuvan allaan, kun Siilensuru parkaisi pesän suulta, kohottaen jokaisen leirissä istuvan niskakarvat pystyyn. Mitä oli tapahtunut?

--

Tuulentähti syöksyi leirin suulta kohti parantajien pesään, ja vaikka suuri veren löyhkä leijuikin leirissä, oli pesässä oleva haju paljon pahempi. Verta oli pitkin lattiaa, ja tätä valui myös pesästä, jonka äärellä Tuulentähti näki Siilensuru ylitse Metsänärhen, ja Taimioravan kehon pedillä.

“Mitä täällä tapahtuu?” Tuulentähti työnsi itsensä Siilensurun takaa pesään ja tämän leuat loksahtivat oitis auki. Taimiorava makasi suuressa verilammikossa, pari pientä hahmoa tämän vatsan vierellä, yhden pienen pennun ryömiessä emonsa peräpäässä etsien suojaa. Samalla kun verenhimoinen kissa, raasteli kumppaninsa turkkia, sekä lihaa, tämän kuolinpedillä.

“Mitä Kaiun nimeen?!” Tuulentähti karjaisi ja syöksyi Metsänärhen vuotavaa turkkia päin, puskien tämän suurella voimalla kyljestä pesän perälle, täräyttäen toisen pään pesän varsiin ja korsiin, saaden pienen aukon hajoamana seinämään. “Mikä sinä kuvittelet olevasi? Oletko kissa ollenkaan?” viha, raivo sekä epäusko kohosivat Tuulentähden kurkusta raivoavana sihinänä kohti kollia, jonka naama, kaula ja rinta olivat aivan veressä. Ei edes taistelun verestä, vaan Taimiorava. “Tiesin, että oli riski, sekä selvästi virhe, ottaa sinut kansaan. Mutta näin sinä oikeasti käyttäydyt? Söitkö Myrskyvaahterassakin parkoja kuolleita pentuja sekä emoja?!” johtaja raivosi ja asteltuaan lähemmäs hän iski kynsillään kaikella voimalla, joka hänellä vain oli jäljellä, kohti kollin kasvoja. Kynsi irti tämän korvan, jätti kovat arvet tämän toiselle puolen kasvoja, ja raasteli tämän turkkia kyljestä sekä rinnasta.

“Mikä kapinen Imperiumin rotta sinusta tulikaan, kuka olisi kuvitellut sinusta tulevan oikeaa soturia! Taimiorava on varmasti aivan häpeissään tällä hetkellä, sinä senkin kuvottava hirviö!” Tuulentähti karjui ja iski Metsänärhen katseen sokeaksi, raasteli tämän lihaa ja turkkia pesän lattialle, lopulta potkaisten kollia niin lujaa takajaloillaan, että pesän seinämä lensi tämän mukana ulos leiristä, ulos pesästä. Ulos heidän pyhästä paikastaan. Tuulentähden oli hetken seisottava vain paikoillaan, kyettävä hallitsemaan hengitystään, kun kyynelet alkoivat valua pitkin poskia hänen katsellessaan synkkää tuhoa. Taivaanliekin järjetön hyökkäys, ja vielä Taimioravan menehdys? Miksi Kaiku vaati niin paljon!

“Onko hän oikeasti..?” naaras lopulta vinkaisi painaen korvansa sekä häntänsä alas, lähestyen laahaavin, väsynein askelin. Miten kolli saattoikaan... Taimioravan kyljessä ammotti aukko, jota Metsänärhi oli aterioinut ilman häpeää. Tuulentähden synkkä katse kääntyi Siilensuruun, ja tämän taakse ilmestyneeseen Riitasointuun. Naaras varmasti kuuli kaiken, ellei nähnyt koko tarinaa(?). “Olet vapaa tekemään tuolle myrkylliselle raadolle mitä vain”, hän murisi kurkustaan asettuen lopulta istumaan tuskaisena Taimioravan pään viereen, nuollen ystävänsä poskipäitä sekä korvia. Heidän olisi pitänyt yhdessä selvitä. Mutta Taimiorava oli lahjoittanut heille yhden pennun, joka varmasti tulisi vielä kunnioittamaan emonsa muistoa tulevaisuudessa.

//Myrskyn ja Synkän sota //

Taistelu hyytyi nopeasti, kun täysin odotusten mukaan Myrskyvaahteran kissat alkoivat pakenemaan. Vaikkakaan Jaguaarinraivo ei ainakaan itse ollut toivonut, että he päättäisivät luovuttaa niin helposti ja pakenisivat vain paikalta, mutta selvästi maasto oli heille vierasta, täällä oli paljon pentuja, vanhuksia ja oppilaita, ja väki oli heikkoa sotureissakin. Jaguaarinraivo yllytti muitakin lähtemään jahtaamaan pakenijoita, kunhan muut olisivat saaneet vielä leirissä olevat vihollisensa voitettua. Soturi lähti jahtaamaan luulemansa mukaan alkuun sotureita, mutta hyökätessään kohden nuorehkoa naarasta, tämän suusta lennähti pentu, jonka toinen naaras nappasi kiinni ilmasta ja nämä jäivät kauhistuneena katsomaan, kun Jaguaarinraivo murskasi painonsa alle Kilpikonnakasvon.
Hän kuuli miten kylkiluut murskaantuivat ja Kilpikonnakasvon kasvot vääntyivät kivuliaaseen huutoon, ja samalla tuo ulvoi naaraita ja pentuja jatkamaan matkaa. Jaguaarinraivo taittoi toisen pään taaksepäin ja viilsi tämän kurkun auki, jääden silmät kiiluen katsomaan, miten naaraat pakenivat.
Kaikessa hiljaisuudessa hän odotti hetken ja kuuli, miten Myrskyvaahteran päällikköä, parantajaa ja sotureita ajettiin takaa toiseen suuntaan kauemmas leiristä. Silmiään viekkaasti siristäen, Jaguaarinraivo lähti seuraamaan pentuja ja kuningattaria.
--
Jaguaarinraivo kuuli helpottuneita huokaisuja, kun kissat pääsivät leiriin, mutta joka oli edelleen ihan riekaleina ja murskana. Jaguaarinraivo jäi hetkeksi piiloon katselemaan leirin tapahtumia, silmien terävöityessä Routanauruun, joka hyppäsi jaloilleen, kun niin paljon Myrskyvaahteran kissoja, naarmuisia, verisiä ja kauhunsekaisia kissoja ilmestyi leiriin.
''Täällä on yksi! Häädetään se!'', joku huusi, Jaguaarinraivon lähtiessä kiertämään leirin seinämiä lähemmäs ja Routanauru lähti hämmästyneenä perääntymään leiristä vihaisten pentujen emojen hätytellessä ja huiskiessa tätä kynsillään. Jaguaarinraivo seurasi Routanaurua leiristä ulos ja kun yksikään Myrskyvaahteran kissa ei ollut näkemässä, Jaguaarinraivo hyökkäsi Routanaurun kimppuun. Kolli ulvahti yllättyneenä ja riuhtaisi itsensä vapaaksi Jaguaarinraivosta, Jaguaarinraivon leikkisästi hyppelehtien Routanaurun ympärillä.
''Mitä sinä täällä teet? Mitä Myrskyvaahteran kissat tekevät leirissään?'', Routanauru murisi ja silmät sirillään tarkkaili iloista Jaguaarinraivoa, jonka katse kääntyi salamannopeasti Routanauruun.
''Me hääsimme heidät Hallavarjosta, kun Veritähti antoi luotettavimmilleen sotureilleen ikuisen elämän kirouksen'', huolettomasti kolli naukui, Routanaurun katseen porautuessa toisen rintaan äimistyneenä. ''Ja osaatko arvata minkä tehtävän minä sain? Olen jo saanut nauttia monien Myrskyvaahteran kissojen kuolemista, mutta minulla on vielä erityinen tehtävä'', Jaguaarinraivo virnuili Routanaurulle, joka kallisti viiksen verran päätään ja siristi vielä enemmän silmiään.
''Minä sain tehtäväkseni hoidella sinut pois päiviltä, sillä Veritähti epäilee sinun liittoutuneen Myrskyvaahteran kanssa, kun päästit täältä kissoja varoittamaan Hallavarjossa olevia sodasta'', Jaguaarinraivo venytteli lihaksiaan voitonriemuisena.
''Annoin, mitä? Mistä he tiesivät muka jostakin sodasta? Hiirenpolku vai?'', Routanauru tiuskaisi ja otti muutamia askeleita taaksepäin.
''Mutta älä huoli Routanauru! Olet ollut minulle sen verran hyvä ystävä, että minä annan sinulle mahdollisuuden paeta koko metsästä elossa'', Jaguaarinraivo hymähti vakavammin.
''Ystävä? Sinähän vihaat minua'', Routanauru murisi.
''Valitse itse, tapan sinut oikein mielelläni'', Jaguaarinraivo virnisti, ja syöksähti eteenpäin äkisti, loikaten toisen kimppuun ja iskien toista voimakkaasti rintakehälle, veren lentäessä pitkin hänen kasvojaan. Routanauru pyristeli irti ja yritti raapaista Jaguaarinraivoa, mutta pysähtyi äkisti, kun ymmärsi Jaguaarinraivon puhuneen totta ikuisen elämän kirouksesta. Hän tiesi heti, ettei hänellä olisi mahdollisuuttakaan voittaa Jaguaarinraivoa.
''Hyvä on, minä uskon sinua'', Routanauru murahti, ja otti varovaisesti muutaman askeleen taaksepäin, peruuttaen hyvän matkan päähän. Lopulta hän kääntyi, mutta piti katseen pitkään vielä Jaguaarinraivossa, joka vain virnuili ja nautti olostaan siinä, että sai pelkällä uhkailulla Routanaurun pois Synkkävarjosta.
Jaguaarinraivon kuonoon kohosi pian tuttuakin tutumpi ominaishaju, jota hän lähti seuraamaan. Sillä Veritähden ominaistuoskusta hän tai tuskin kovinkaan moni muukaan, koskaan voisi erehtyä.

//Myrskyvaahteran ja Synkkävarjon sota, Heli, Nuge, Sara, Wilma //

Raadelmatähti oli saanut muutaman yön nyt kunnolla levättyä Myrskyvaahteran väliaikaisessa leirissä Hallavarjon reviirillä. Alkuun hän oli ollut levoton ja epäileväinen, minkälaisen sopimuksen Hiirenpolku oikeasti olisikaan Veritähden kanssa tehnyt ja mikä odottaisi heitä vielä? Raadelmatähti oli siirtynyt aukiolla aterioimaan soturien seuraan, jotka raportoivat alueesti. Kieltämättä harva oli tyytyväinen tiuhaan kasvaviin havupuihin, neulasiin, puhumattakaan kummalliseen riistaan tällä alueella ja suomaiseen rämeeseen, mutta tämä oli parempi vaihtoehto kuin lumen alla asuminen. Ankara sade oli riuhtonut metsää nyt useamman päivän, eikä lumesta ollut enää merkkiämään. Niin nopeasti kuin se oli tullutkin, se oli nyt myös lähtenyt.
Raadelmatähti kuuli Helmentassun sanat ja varovaisen huolen siitä, että Marraskauhu oli yllättäen saapunut leiriin ja vienyt Siniperhon hätätilaan hälytettynä pois paikalta. Raadelmatähti ei nähnyt aiheelliseksi estää sitä, sillä Hiirenpolun mukaan Siniperho olisi jo valmis parantajaksi toimimaan ja heiltä puuttuisi ainoastaan enää yhteinen vaellus Kuulammelle. Raadelmatähti täten keskittyi ateriaansa Lasikajon, Hiutalepilven ja Ohdakesiiven kanssa, jotka kertoivat partion löydöksistä nyt hieman eloisammalle päällikölleen, joka kuitenkin oli edelleen hyvin alipainoinen, muttei enää yhtä väsynyt.
Pian kuitenkin alkoi kuului voimakasta tassujen töminää vasten maata ja uhkaava käsky tappaa kaikki. Raadelmatähti kohosi jaloilleen ja huomasi suurikokoisia kissoja vyörymässä leiriin sisään kuin raivopäinen tai vauhkoontunut sarvikuonolauma. Palotyrsky lennähti raadeltuna kuoliaaksi, ja hänen vasemmallaan Surmavarjo syöksyi armotta Pikkusaukon kimppuun, jota heti auttamaan ryhtyi Naalinruusu.
Kissat alkoivat kamppailla vastaan, mutta Raadelmatähti katseli hätääntyneenä ympärilleen. Nämä kissat hyökkäsivät tappaakseen, selvästi jokin oli aivan toisin kuin koskaan ennen. Mitä Veritähden seuraajat aikoivat? Tappaa heidät kaikki, ainakin nähtävästi! Veritähti oli rikkonut sopimuksen! Tämä oli ollut ansa!
''Paetkaa heti, kaikki ulos leiristä ja heti Myrskyvaahteran rajalle! Soturit tukekaa vanhimmat, pennut ja kuningattaret ulos. Oppilaat, juoskaa suoraan Myrskyvaahteran leiriin!'', Raadelmatähti huusi, katsellen hädissään ympärilleen. Miten nämä kissat pysäytettäisiin? Tappamalla päällikkö? Raadelmatähti siristeli silmiään ja etsi Veritähteä selittämään kaaosta, mutta näki vain Valkeaveren Salamataivaan kimpussa raastamassa tuolta karvatuppoja niin että veri lensi.
Kilpikonnavarjo nappasi heti lähellä olevan pennun hampaisiinsa, Vaahterapentu naukui kovaan ääneen, kun Apilanmyrkky juoksi minkä jaloistaan pääsi tämän rinnalla pakoon.
Raadelmatähti siirtyi auttamaan vanhuksia pakenemaan, mutta näiden eteneminen oli hidasta. Jaguaarinraivo näykki näitä leikkisästi ja huomattuaan Raadelmatähden, tämä syöksyi oitis luunlaihan Myrskyvaahteran päällikön kimppuun, kaataen tämän ja alkaen pelottomasti raapia tämän arpisia kasvoja nauraen makeasti. Raadelmatähti ärisi raivosta ja kivusta, ja iski takaisin niin lujaa ja monesti kuin vähääkään jaksoi, mutta suurehko kolli ei liikahtanutkaan, eikä tämän turkista irronnut kuin karvatuppoja, kaikki veriset haavat välähtivät nahkaa viiltävinä raitoina, jotka katosivat suhahtaen umpeutuessaan. Raadelmatähden aika siirtyikin siihen, että hänen oli pakko yrittää torjua toisen iskuja ja lopulta hän kuuli ulvahduksen, kun Myrskyvaahterasta yöllä lähtenyt kolmen kissan partio saapui päällikkönsä tueksi. Orapihlajatassu upotti hampaansa Jaguaarinraivon korvaan ja kiskoi tätä voimiensa takaa, samalla kun Myrskysielu törmäsi tuon kylkeen voimalla ja törmäyksen voimasta Synkkävarjon soturi lennähti sivuun, kuitenkin saaden siitä vain lisää vauhtia raivolleen ja upotti hampaansa tappavasti ensimmäisenä lähellä olevaan Yönkotkaan.
Hiirenpolku klinkkasi kovaa vauhtia päällikkönsä luokse, hiiren tämän pään päällä kiskoessa kissaa korvasta kulkemaan oikeaan suuntaan ja osaamaan väistää kompuroimasta naamalleen. Raadelmatähden pieni ja laiha keho kömpi ylös ja katseli häkeltyneen helpottuneena kolmikkoa.
''Tulitte hyvään aikaan, kiitos.. Myrskysielu?'', Raadelmatähti tarkensi katseensa nyt kunnolla vahvaan soturiin, ja räpytteli hetken hämmästyneenä silmiään.
''Puhutaan siitä myöhemmin, nyt kaikki pitää saada täältä pois. Korppisydän tuli varoittamaan meitä Veritähden aikeista yöllä, mutta emme ehtineet tänne ajoissa'', Hiirenpolku puuskutti ja nuuhki päällikön haavoja, muttei ollut aikaa yrittää saada toista kuntoon.
''Siniperho haettiin leiriin juuri hetki sitten ennen hyökkäystä. Häntä tuskin kannattaa suojella tai odottaa takaisin'', Raadelmatähti murisi, kun arveli Hiirenpolun päällä olevan hiiren tähyilevän parantajaoppilaita. Hiirenpolku heilautti asialle vain häntäänsä, eikä tämän vakava naama vääntynyt mihinkään suuntaan.
''Sinut on saatava ensitilassa täältä pois, olet liian heikko sotaan. Pentuja ja kuningattaria ei näy enää, he ovat jo matkalla pois'', Hiirenpolku jatkoi, joka kuulosti niin ironiselta, kun eihän parantaja sokeudeltaan nähnyt mitään. Raadelmatähti olisi halunnut väittää vastaan, mutta heikoimmat olivat ilmeisesti jo saatu pois leiristä.
''Eivätkö he aloita taka-ajoa? Mitä jos he tulevat Myrskyvaahteran rajankin yli peräämme? Mihin asti me voimme paeta heitä?'', Orapihlajatassu kysyi ja Raadelmatähti säpsähti sitä. Hän ei tullut sitä ajatelleeksikaan.
''Paras saada kuningattaret, vanhimmat ja pennut leiriin, ja ohjeistaa iso joukko sotureita ja muita pakenemaan muuhun suuntaan. Toivotaan, että nämä hullut tulevat mieluummin meidän peräämme'', Raadelmatähti murahti.
''Mutta mihin me johdamme heitä? Missä on se muu suunta?'', Orapihlajatassu tivasi.
''Sinä et ole soturi, joten sinä et johdata heitä mihinkään'', Raadelmatähti murahti.
''Minä olisin soturi, jos sinä tekisit minusta soturin! Ei ole minun vikani, että olet loikoillut lumivyöryn alla useita kuita ja jättänyt kansasi vaille huomiota!'', Orapihlajatassu tiuskaisi takaisin.
Hiirenpolku tönäisi molempia kiirehtimään liikkeelle, kun kuoleman haju lähestyi tämän nenässä ja sai parantajankin murisemaan.

//Heli

Veritähti tutkaili silmät kiiluen Korppisydäntä, räpäyttämättäkään silmiään hän kuunteli viekkaasti Korppisydämen sanomisia tai pikemminkin teeskentelyä ja kiertelyä. Lopulta hän räpäytti tuhahtaen samalla silmiään ja askelsi heidän välimatkansa muutamalla askeleella, kiertäen Korppisydämen ja tuupaten tämän paksulla hännällään takaisin jaloilleen.
''Tiedäthän, että sinut nimettiin Korppivarjon mukaan?'', Veritähti hymähti, työntäen samalla Korppisydäntä eteenpäin hännällään, kävellessään tuon vierellä. Korppisydän loi häneen nopean katseen, jonka Veritähti laski sen varaan, että puheenaiheen vaihdos saattoi olla yllätys, mutta että naaras tiesi asian varsinkin hyvin.
''Ajattelin saadessani sinut riveihini, että maksan sinusta huolehtimisella velkani vanhalle ystävälleni. Toki, joku voisi kyseenalaistaa, että mitä järkeä on toisen kuoleman jälkeen maksaa enää velkoja tai ylipäätänsä välittää sellaisesta. Olen kuitenkin lupauksieni mittainen'', hän hivenen naurahti omahyväisesti loppuun, sillä kaiketi tässä kokoluokassa olisi syytäkin olla vähintäänkin pituudeltaan sanojensa kokoinen kolli. Huolimatta siitä, ettei Korppisydän ollut osoittanut Korppivarjon kaltaista kunnianhimoa tai halua taistella hänen rinnallaan, myös tämä oli kieltäytynyt lähes kaikesta, jonka Veritähti oli toiselle mahdollistanut. Harvinaista ja erittäin ärsyttävää.
Lopulta he seisahtuivat Usvajoen rajamaille, josta kantautui korvia vihlovaa ulvontaa ja taistelun ääniä.
''Olet pettänyt minut ja me varmasti vielä kohtaamme sen selvittelyissä, mutta mieluiten kohtaan sinut vertaisenani kuin pelkurina, joka valehtelee minulle silmät läpeensä ja pakenee vastuutaan. Olenkin ollut aina sinisilmäinen luottamaan ympärillä olijoihin, mutta on yhtä mukavaa antaa kaikille mahdollisuus kuin teurastaa pettureita'', Veritähti lopetti Korppisydämen työntämisen vierellään, kun he olivat aivan leiriin johtavalla polulla kuuntelemassa taistelua, samalla karheasti kehräten mielikuvalleen. ''Tässä on sinun mahdollisuutesi selvitä hengissä minusta ja kohdata vielä jonakin päivänä minut tai kaltaiseni saman arvoisena'', punertava kolli murahti, muttei luonut katsetta enää Korppisydämeen.
''Auta Taivaanliekin elossa olevat pakoon tuolta, takaisin kotiinsa. Sieltä löydät itsellesi uuden suunnan elämällesi'', Veritähti katseli edelleen kohti taistelua ja leiriä. Ihan kuin hän odottaisi, että näkisikö siellä palaa vaaleaa turkkia, punertavia raitoja. Lopulta Veritähti hymähti ja virnisti häijymmin, kun palautti katseensa Korppisydämeen.
''Mene, äläkä enää palaa kotiin'', punertava päällikkö murahti uhkaavan varoituksensa, suoristi sitten ryhtinsä ja nousi seisomaan. Hän loi lyhyen katseen kohti Usvajoen leiriä, mutta käänsi sitten kaikelle selkänsä ja pitkään aikaan hänen kasvoillaan lepäsi surumielinen tuijotus, kun hän suuntasi askeleensa kohden Hallavarjoa. Surumielisiin silmiin kohosi hiljalleen, mitä lähemmäs hän Hallavarjoa pääsi, taistelunhaluinen polte.

//Heli//

Metsänärhi kangistui Taimioravan vierelle, kun näki naaraan menehtyneen liialliseen verenvuotoon. Kieltämättä sotku pesässä oli melkoinen, verta oli peti täynnä, Siilensurun tassut ja kasvot täynnä. Pennut olivat verisiä ja syntyneet ihan liian aikaisin, mutta vaikka hän yritti kuinka saada suustaan ulos joitakin sanoja, kiittää ehkä Siilensurua siitä, että tämän ansiosta heidän yksi pentunsa oli saapunut ulos asti elossa, vaikka kaikki pennut olivat olleet väärinpäin kohdusta matkalla maailmaan. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin upottaa kyntensä maahan ja katsella sitä kaikkea verta edessään. Hänet täytti pohjaton tyhjyys nälkää ja verenhimoa, ja hän olisi halunnut paloitella tuon tuoreen riistan edessään.
''Siilensuru, käy kertomassa Tuulentähdelle..'', Metsänärhen tärisevä ja käheä ääni pyysi, hänen janovasti katsellessaan Siilensurua. Parantajaoppilas tai nykyinen parantaja oikeastaan, ei katsonut häntä pelolla vaan epätoivolla, selvästi kykenemättä näkemään tai ymmärtämään Metsänärhen todellista tarkoitusta toisesta päästä eroon.
''Siellä on sota käynnissä'', Siilensuru vinkaisi. ''Mutta yritän saada hänen huomionsa'', parantaja vastasi ja poistui itkuisena ja uupuneena pesästä. Metsänärhi mittaili Taimioravaa, miettien miten kauan tämän keho olisi vielä valmis. Hetken ajan hänen järkensä pidätteli häntä, muistutti, että tässä makasi hänen rakkaimpansa, heti Heinäperhon jälkeen. Ei hän voisi nauttia toisen syömisestä kuin muiden. Mutta sitten tunteet ja himot yllyttivät häntä, Taimioravahan voisi aina olla hänen kanssaan, osana häntä, jos hän nyt maistaisi?
Metsänärhi istuutui varovasti vähän lähemmäs, kyyneleet kasvoillaan ja nuolaisi muutaman kerran toisen veristä tassua, joka oli varmaankin tullut siitä, että tämä oli puolustanut parantajienpesää Dingonvereltä hetki aiemmin. Hiljainen kehräys kohosi Metsänärhen kurkusta, kunnes tämän suunsa raottui ja tämän hampaat upposivat vielä lämpimään lihaan, järsien hetken aikaa rintakehää, sylkien karvaa ja veren alkaessa valua kissan turkkia pitkin, ahneus kasvoi ja hän alkoi ahnaasti aterioimaan.
Eikä hän havahtunut edes Siilensurun kiljaisuun, kun tämä saapui pesään.

//Usvajoen & Taivaanliekin sota, Heli//

Taimiorava seisoi pesänsä edustalla ja katseli kauhistuneena tilannetta, joka aukiolla villitsi. Hän rukoili mielessään Kaiulta jatkuvasti sodan lopettamista, kaikki tämä vuodatus oli aiheetonta ja tarpeetonta! Hän rukoili Kaikua suojelemaan Tuulentähteä, Metsänärheä ja sisariaan, tietysti myös koko kansaa, mutta suurimmat hänen huolenaiheensa olivat rakkaimpien menetys. Hänen olisi määrä hetkenä minä hyvänsä jäädä pois parantajantehtävästään ja hän oli siitä ehtinyt jo keskustella Siilensurun ja Metsänärhen kanssa, kaikki oli vaikuttanut niin onnelliselta siitä huolimatta, että hän oli parantaja ja parantajan ei pitäisi saada pentuja.
Häntä alkoi voimakkaasti yllättäen huimata ja hän nuupahti täysin istumaan, pää kumarassa, tuntien pahaaoloa ja paha maku kohosi hänen suuhunsa. Alkuun hän ajatteli, että se johtui sodasta, mutta sitten kun hänen vatsansa alkoi voimakkaasti nytkähdellä, supistaa ja puristaa, hän ymmärsi tilanteen aiheuttavan pentujen synnytyksen käynnistymisen. Siilensuru poikkoili aukiolla ja yritti saattaa heidän pesäänsä lisää ja lisää loukkaantuneita kissoja, niin usein kuin vain vähänkään ehti, kunnes Taimioravan oli huudettava häntä kurkkua puristaen luokseen.
Hän ehti kuulla sivusta, että Taivaanliekin soturi, Vääräsydän huusi Syystähdelle.
''Syystähti, olemme enää me kaksi jäljellä! On parempi perääntyä, me emme voi kaataa kahden kokonaista kansaa! Kuuletko, kaikki muut ovat jo kaatuneet?!'', Vääräsydän naukui ja Syystähti näytti hetkeksi pysähtyneen katsomaan lohdutonta aukiota, kunnes keskittyi torjumaan Tuulentähden raivokkaita iskuja. Vääräsydän pudisti epätoivoisesti päätään ja perääntyi yksin, loikaten Leopardinkukan ruumiin ylitse, jonka kylki heikosti enää kohoili.
''Taimiorava, mikä hätänä?'', Siilensuru kysyi, tullen nuuhkien Taimioravan luokse huolestuneena.
''Synnytys on alkanut'', hän sihahti tuskaisena.
''Nytkö? Mutta ne syntyvät liian aikaisin, mene äkkiä pesään'', Siilensuru supisi ja komensi.
''Pyydä.. Metsänärheä.. paikalle'', Taimiorava sai sihistyä ja varovasti horjahdellen hän siirtyi pesään. Hänen päässään humisi ja kumisi ikuisuuden, kun hän makasi pedillä. Ensin hänen jokaista lihastaan ja vatsaansa poltti, kuumotteli ja särki, sitten alkoi hikipisarat juosta pitkin kasvoja, mutta lopulta hän ei tuntenut enää mitään. Siilensuru yritti painella hänen vatsaansa ja Metsänärhi oli saapunut hänen vierelleen murheellisena tarkkaillen kumppaniaan. Taimiorava erotti Siilensurun suun liikkeistä, että tämä yritti kannustaa Taimioravaa ponnistamaan, edes aloittamaan synnytyksen, muttei Taimioravalla ollut yllättäen voimia siihen. Hän vuosi verta, mutta voimia ei ollut. Jokin oli pielessä, ehkä pennut olivat väärinpäin ja jäisivät puristukseen.
Taimioravan silmät sumenivat ja välillä ne väsyneesti lurpsahtivat kiinni, jolloin hän jatkuvasti havahtui Siilensurun tiukkaan ravistukseen. Hän näki, miten Siilensuru paineli hänen vatsaansa tuskissaan ja miten seuraavan kerran hänen silmiensä avautuessa Siilensuru ojensi Metsänärhelle pientä, vihreää ja aivan liian pientä pentua. Se ei liikkunut. Taimioravan kohdatessa pimeyttä, hän ymmärsi tämän olevan Kaiun rangaistus hänen uskottomuudestaan esi-isiään kohtaan ja vääristä valinnoistaan. Näin hän kuolisi, pimeyteen yksin, kansan menettäessä kerralla paljon, vain Taimioravan itsekkäiden ajatuksien takia.
Taimiorava ei saanut enää silmiään auki, mutta kaiken korvissa kuuluvan vinkunan ja usvan kieputuksen katkaisi hetkeksi pieni ja kuuluva pennun huuto.
''Naaras! Taimiorava, sinä sait tyttären! Yksi elää!'', Siilensurun huudon Taimiorava ehti kuulla. Pieni hymy kohosi hänen suupieleensä, ja hänen toinen silmänsä avautui hetkeksi katselemaan, miten vihaisesti ja kiukkuisesti pieni pentu pyristeli Siilensurun hampaissa. Siilensuru laski elossa syntyneen Taimioravan ainoan tyttären tämän vatsan päälle. Hymy ei kadonnut Taimioravan kasvoilta, vaikka ainokainen raollaan oleva silmä jäi valkeana tuijottamaan eteenpäin.
''Taimiorava? Taimiorava!'', Siilensurun ulvonta kaikui tyhjyydelle.

//Usvajoen ja Taivaanliekin sota//


Liekkivarjo oli yhdessä Unikkojuovan kanssa pentutarhaa suojelemassa parhaansa mukaan. Liekkivarjon liikkeet olivat hitaita ja hän tunsi vatsansa muljahtavan jatkuvasti, kun pennut joita hän odotti liikahtelivat. Hän ei ollut saanut oltua kumppaninsa Tomusielun kanssa, sillä kaiken kaaoksen keskellä, kun hän oli jättänyt Aurinkotuulen ja liittynyt Usvajokeen, valinnut rakkautensa ylitse perheensä ja seurannut Tomusielua lopulta tämän syntyperäiseen kansaan, oli naaras saanut nähdä, että leirissä Tomusielua odotti toinen naaras. Unikkojuova. Hän oli monta kertaa halunnut kertoa, että tämä oli hänen pentujensa isä. Mutta kerta toisensa jälkeen tilaisuutta ei ollut tullut ja hän lopulta pelkäsi liikaa menettävänsä hänen ja Tomusielun yhteiset salaiset hetket yhdessä, jos hän kertoisi Unikkojuovalle totuuden.
Hurjistunut Usvajoen naaras taisteli Liekkivarjon rinnalla ja huiski terävillä kynsillään pesään yrittävää Mansikkakoita, samalla kun Liekkivarjo räkäisi Koivusointua päin. Koivusointi sähähti ja pyyhki inhon vallassa kasvojaan, jolloin raskaasti puuskuttava naaras painoi tämän maahan ja alkoi raastaa Koivusoinnun kasvoja, korvia ja kaulaa. Koivusointu näytti selvästi empivän hyökätä takaisin tiineenä olevan naaraan päälle, ja yritti enemmänkin tassuillaan torjua Liekkivarjon kynsiä, mutta hurjistunut punertavasävyinen silmä loistaen naaras raastoi karvaa kuin lintua sulistaisi.
Unikkojuova pian hänen vierellään parkaisi ja kun Liekkivarjo kääntyi katsomaan, oli Mansikkakoi saanut iskettyä tätä kasvoihin niin, että toinen silmä oli puhjennut ja verta oli maassa asti. Liekkivarjo päästi pelästyneenä Koivusoinnun pakoon, mutta tuota näytti olevan jo vastassa Metsänärhi, joka jahtasi Taivaanliekin kissaa ja loikkasi tämän selkään karjuen vihasta. Mansikkakoi sähähti keuhkonsa tyhjäksi Liekkivarjolle ja huiskautti juuri ja juuri ohitse kuningattaresta, ehkä tarkoituksenaan enemmänkin pitää pintansa yhtä loukkaantunutta vastaan ja yhtä kilpikonnamaisen hidasta puuskuttajaa vastaan.
Unikkojuova hoiperteli taaksepäin pesään uikuttaen ja Liekkivarjo puski samaisella hetkellä Mansikkakoin kumoon, iskien tuota voimakkaasti kuonolle, jolloin veri tirskahti Mansikkakoin kasvoille. Mansikkakoi oli kuitenkin tästä vain villiimpi adrenaliinista ja hyökkäsi Liekkivarjon päälle, sillä tämä ei näyttänyt säälivän yhtään tiineenä olevaa naarasta tai edes epäröivän tämän tappamista. Liekkivarjo joutui suojaamaan vatsaansa toisen iskuilta ja saikin kipeän kynnen raapaisun vasemman silmänsä päälle. Kuningatar sai paukautettua kipeästi päänsä toisen leukaan, jolloin Mansikkakoin hampaat pureutuivat tämän omaan kieleen, jättäen palan kieltä heidän väliinsä maahan. Mansikkakoi ulvoi kivusta ja peruutti pois pentutarhalta, kääntyen kannoillaan, mutta jälleen tätä kissaa oli vastassa lisää vihaisia Usvajoen kissoja, joiden hyökkäyksen valtamereen toinen katosi nopeasti. Liekkivarjo kompuroi väsyneesti itsensä jaloilleen ja hiljaa verta vuotavana ja karvatuppoja menettäneenä hän saapui pesään, jossa Unikkojuova piteli tassuillaan kasvojaan ja istui hiljaa pimeydessä nurkassa. Naaraat olivat piilottaneet Unikkojuovan pennut sammalpetien alle piiloon, jossa vastasyntyneet näyttivät nukkuvan, kun Liekkivarjo tarkisti heidän vointinsa. Tietämättömänä kaikesta siitä, mitä ympärillä tapahtui.
Liekkivarjo kohotti katseensa Unikkojuovan hahmoon, räpytellen punertavaa silmäänsä kivuliaasti pahan raapaleen takia, kunnes se tunne jysähti häneen. Unikkojuova menetti paljon verta kokoajan.
''Hakisitko Taimioravan?'', Unikkojuovan hento ääni kysyi katsomattaan selkänsä yli Liekkivarjoon, joka vain tuijotti häntä. ''Liekkivarjo?'', Unikkojuova kuiskasi, ja käänsi katseensa Liekkivarjoon juuri sillä hetkellä, kun naaras iski tätä niin lujasti takaraivoon, että Unikkojuova löi päänsä pesän seinään.
Liekkivarjo pidätti hengitystään tekojensa seurauksena, kun hän tuijotti tajutonsa Unikkojuovaa, joka makasi puoliksi vieläkin seinää vasten kummallisella mutkalla pesien välissä kuin olisi lentänyt juuri pitkän matkan turbulenssia pesän halki. Liekkivarjo seisahtui tämän kehon juurelle ja nuuhkaisi hiljaa, haistaen veren, mutta myös hengityksen kulkevan. Hän vilkaisi pesän suulle, jossa oli hiljaista, vaikka aukiolla oli täysi taistelu käsillä.
''Parempi, että kuulet tämän minulta. Tomusielu on minun'', Liekkivarjo murahti ja sulki silmänsä, antaen kynsiensä upota Unikkojuovan kurkkuun sisälle. Ääntäkään tajuton hahmo ei pitänyt. Liekkivarjo tunsi kyynelien polttelevan silmiään, muttei hän uskaltanut avata silmiään vaan antoi kaiken sen vuosien tuskan ja vihan tulvia myrskynä sisältään ulos ja hänen kyntensä repivät koko matkan rintakehälle asti Unikkojuovan ihon, nahan, turkin ja valtimon rikki. Kaikki tapahtui niin äkkiä. Hän avasi silmänsä vasta, kun oli irroittanut kyntensä toisesta ja värähti sitten kuvotuksen vallassa, hiki otsallaan kauemmas ja pidätti hengitystään. Hän pysähtyi täysillä nojaamaan sammalpetiin, joka pian liikahti hänen painonsa alla, kun pieni nenänpää möyri esiin ja päästi ilmoille surullisen naukaisun sokeiden silmiensä takaa.
Liekkivarjo säpsähti ja nosti pennun esiin, painoi sen hennosti vatsaansa vasten ja katseli pesän suuaukolle silmät ilmeettöminä.
''Ei hätää, äiti on tässä'', hän kuiskasi ja kaivoi myös toisen pennun esiin, asetellen senkin lattialle vatsansa viereen. Ei menisi kauaa, että hänen omat pentunsa syntyisivät, mutta pentujen tassujen painellus hänen vatsaansa vasten sai maidon erittymään. Liekkivarjo tärisi, eikä kyennyt katsomaan Unikkojuovan ruumista, kietoi vain pennut tiukasti itseään vasten.

//Usvajoki + Taivaanliekki (Heli) //

Sota oli täydessä käynnissä, mutta saanut nopean käänteen, joka ei niinkään ollut Taivaanliekille edullinen. Leopardinkukka puuskutti, tuntien kipua pitkin tärisevää kehoaan, kun haavat selässä, kyljissä ja lavoilla kirvelivät kovasti. Hän kohotti vihan ja raivon täytteisen katseensa eteenpäin, tuntien kuinka joku tai jokin seisoi hänen vierellään, mutta kannustamisesta ei ollut tietoakaan. Hän oli varma, että kykeni haistamaan isänsä Vaahterakynnen ominaishajun vierellään kuiskaamassa, että pitäisi antaa olla, että tämä ei olisi kaiken verenvuodattamisen arvoista. Kuinka tämä sota olisi väärin ja Kaiun tahtoa vastaan. Mutta tuuli ulvoi Usvajoen leirissä ja se saattoi todellakin olla vain tuuli, joka käski perääntyä sodasta.
Kuurasuden uho oli lopulta hiipunut äänettömäksi ja suurikokoinen maine coon naaras makasi Usvajoen aukiolla liikkumattomana, mutta edelleen vihainen irve kasvoillaan. Hän oli lopulta menehtynyt Riitasoinnun vuodatettua hänestä liikaa verta.
Syystähden mukaan olivat lähteneet Kuurasusi, Leopardinkukka, Kävyntaika, Mansikkakoi, Dingonveri, Vääräsydän, ja Koivusointu. Tasatessaan hengitystään, hän näki Dingonveren taistelemassa raivopäisenä Sudenliljan kanssa, Mansikkakoin makaamassa elottomana leirin toisella laidalla yltä päältä verisenä. Vääräsydämen tassujen juureen kaatui juuri Korallisusi, kun taas Koivusointu näytti kamppailevan viimeisiään Metsänärhen kanssa, joka oli myös pahasti loukkaantunut.
Se mihin lopulta Leopardinkukan katse kokonaan pysähtyi oli hänen oma sisarensa Kävyntaika, kun Riitasointu piti tämän paksujen ja pitkien kynsiensä varassa maata vasten, ja repi tuon turkkia niin että veri roiskui Usvajoen varapäällikön kasvoille.
''Ei, lopeta! Päästä hänet!'', Leopardinkukka ulvoi ja pinkoi Usvajoen varapäällikkö ja sisartaan kohden, heittäytyen pienemmän naaraan kimppuun. Riitasointu väisti kuitenkin Leopardinkukan kynnet ja hampaat helposti, luikerrelen kuin minkki lumessa, eikä Leopardinkukka saanut mustavalkeasta turkista karvaakaan katkaistua. Hän kyyristyi sisarensa ylle ja kutsui tätä nimeltä, mutta Kävyntaian keho ei liikahtanutkaan, eivätkä silmät reagoineet enää. Tämä oli kuollut. Leopardinkukan silmissä välkähti suruakin enemmän viha ja tämä kohotti katseensa Riitasointuun, joka halpamaisesti ja halveksivasti katsahti nuorempaan soturiin.
''Sinuna kehottaisin päällikköäsi korjaamaan joukkonne luut ja lähtemään täältä, ennen kuin koko kansaanne odottaa sukupuutto'', Riitasointu virnuili ja paljasteli kynsiään, nyt katseessaan ainoastaan Leopardinkukka.
''Sinä saat maksaa teoistasi'', Leopardinkukka murisi ja syöksyi Riitasoinnun kimppuun, mutta jälleen ketterä ja nopeampi Riitasointu kiepautti itsensä Leopardikukan tassujen välistä, ja ennen kuin nuori soturi ehti huomata, varapäällikkö oli upottanut hampaansa toisen lapaan ja puski tämän kumoon. Leopardinkukka sähähtäen nousi heti takajaloilleen ja yritti iskeä Riitasointua tuon rumaan ja arpiseen naamaan, mutta varapäällikkö tyrkkäsi kaikin voimin suuremman soturin kumoon ja hyökkäsi nyt vuorostaan tämän avonaisen vastan kimppuun. Leopardinkukka yritti potkia parhaansa mukaan Riitasoinnun kauemmas, mutta tuon armottomat kynnet raastoivat Leopardinkukan rintaa ja vatsaan syvän viillon.
Leopardinkukka sai lopulta jämäkästi työnnettyä ja potkaistua toista kauemmas itsestään, Riitasoinnun jäädessä huvittuneena kiertämään häntä.
Soturi puuskutti ja kompuroi vatsalleen, pitäen sen nyt visusti maata vasten suojassa, tuntien miten pikkukivet repivät haavoja syvemmiksi. Riitasointu hyökkäili muka leikkisästi, Leopardikukan sähähtäen ja huiskien vain ilmaa. Varapäällikkö oli selvästi kokenut taistelija ja tämä tilanne muistutti Leoaprdinkukkaa ihan siitä kuin nuoremmat oppilaat leikkivät saaliillaan, ennen kuin mestari tulisi kieltämään sen ja opastaisi Kaiun kunnioittamiseen jokaisesta riistasta. Lopulta Riitasointu syöksähti Leopardikukan ylitse, viiltäen tätä poskipäihin molemmin puolin ja verta roiskui naaraan silmille. Ennen kuin hän ehti ymmärtää, Riitasointu syöksyi jo toisesta suunnasta ja tuskaisesti kipu vihlaisi niskasta aina päälaen ylitse otsalle asti, jättäen Leopardinkukan makaamaan naamalleen märkään maahan. Hänen päässään pyöri ja poltti kuin hän olisi jäänyt hirviön alle. Uudelleen ja uudelleen Riitasointu iski hänet ympäri maahan, kumoon poskelleen, lyöden hänet maahan takaraivo edellä, sitten leuka kolahtaen maahan niin että kipu lävisti hampaita. Hän maistoi suussaan veren ja kaiken veren seasta mitä hän kykeni näkemään, oli Riitasoinnun tummat kasvot, kun tämä kyyristyi hänen eteensä.
''Haluatko tietää, kuka isäsi tappoi?'', Riitasointu hymähti hyvin hyvin hiljaa Leopardinkukalle, saaden naaraan sähähtämään ja juuri ja juuri hän jaksoi palajastaa kyntensä, mutta tassu vain laiskasti nytkähti, ei enää edes kohonnut huitaisemaan toista. ''Jos tästä selviät, kohtaa minut uudelleen ja kerron sinulle, kuka isäsi murhasi'', Riitasointu irvisti ja potkaisi sitten voimakkaasti takajalallaan Leopardinkukkaa päähän, saaden naaraan menettämään tajuntansa.

//Synkkävarjon ja Myrskyvaahteran sota - Masi, Nuge, Wilma, Sara
Punamusta naaras käänteli korviaan kuullakseen liikkeitä leirissä, sekä sen lähiympäristössä. Marraskauhu sekä Siniperho lähtivät poistumaan kohti Synkkävarjon reviiriä, ja Pakkassäde käänsi hetkeksi katseensa heidän peräänsä, nähdäkseen Marraskauhun suunnitelman. Ehkä kolli palaisi vielä takaisin. Jaguaarinraivo keskustelu Tuhkamurheen kanssa suunnitelmasta, ja lopulta lopputulos oli yhteinen hyökkäys eri suunnista, ajaakseen väsyneet muuttajat ahtaalle. Virnistys kohosi Pakkassäteen kasvoille, kun kohoava voima loi adrenaliinin juoksua käpälistä korviin ja läpi koko kehon. Pian olisi aika.

“Tehdään heistä täysin silppua”, naaras urahti hampaidensa välistä ennen kuin Jaguaarinraivo syöksyi eteenpäin pian Pakkassäde rinnallaan. Muu partio tuntui lähtevän liikkeelle kollin liikkeiden perässä, ja pian he irtaantuivat toisistaan piirittäen koko väliaikaisen leirin. Pakkassäde ei nähnyt taikka kuullut muista, yritti nähdä kauempaa muita kissoja leirin ympärillä, kunnes lopulta hännän pään vilahdus läpi muurin kertoi, että joku olisi syöksynyt sisään. Yllättyneet huudot sekä epäilyt alkoivat täyttää ilmaa, ja Pakkassäde päätti loikata läpi iskien kyntensä läpi muurin ja ensimmäiseen kissaan, joka sattui istumaan leirin muurin vieressä. Kissan yllättynyt huudahdus yltyi lopulta murinaan, kun Pakkassäde iski kyntensä syvälle tuon kissan selkään, iskien samalla hampaansa tämän niskaan. Hän riepotteli vanhemman kissan päätä puolelta toiselle, yrittäen pitää silmissään toisen kynsiä, jottei tämä pääsisi osumaan. Vaikkei hän tiennytkään vielä, miten Veritähden lahja toimisi haavojen suhteen. Samoin tavoin, kuin ristiarven kanssa? Turkoosi silmäinen ei nähnyt armoa kissan tappamisen suhteen, hän painoi kynsiään yhä syvemmälle, repi tämän lihaa sekä turkkia irti selkärangasta, ja lopulta painoi koko painollaan kissan lyttyyn maahan hampaillaan repien suuren palan turkkia tuon niskasta. Sitten hän repi kyntensä vahvalla voimalla erilleen ja sai kissan henkäisemään viimeisen kerran vuotaessaan kuiviin suurien haavojensa myötä.

“Palotyrsky!” nuorempi kissa parkaisi jostain kauempaa, ja Pakkassäteen kasvoille kohosi veikeä virnistys, kun hän painoi vielä käpälänsä kuolleen kissan pään päälle. >Repikää kaikki palasiksi! Se on kuolema, tai antautuminen!< naaras nauroi mielessään katsellen, miten paniikki valtasi hajanaisen leirin, kun Synkkävarjon voimakissat parin muun soturin kera yltyivät veriseen sotaan.

//Kuolleet: Palotyrsky

//Nuge
Usvapolku katseli huolestunein pyörein silmin Orapihlajatassua sekä Hiirenpolkua, joka sekunneissa kehitti suunnitelman poistua Myrskyvaahteran tuhoutuneesta leiristä yhdessä Myrskysielun ja Orapihlajatassun kera. Varapäällikkö jäisi tänne vielä levolle yhdessä Hiekkatassun kanssa, josta naaras oli ihan mielissään. Hetki hiljaisuudessa, yhdessä viehkeän nuorukaisen kera, jonka naaras on viimeksi nähnyt ihan pentuna. Se toi hänen mieleensä Huurrepeuran ja tämän pentueen. Ja nyt uuden pentueen? Valkea naaras katsahti pyöreähköön vatsaansa, joka todellakin kertoi pentueesta. Olisiko ne kaikki huonon olon tunteet johtuneet tästä? Tästä onnettomuudesta? Tai onni onnettomuudessa ainakin hänen mielestään. Yhteinen aika Raadelmatähden kanssa toi hänelle suuren hymyn kasvoille, eikä Usvapolku voinut peittää iloaan yhteisestä perheestä.

“Kiirehtikää, mulla olkaa myös varovaisia. Emme tiedä mikä siellä odottaa”, hän huokaisi ja katseli sitten poistuvan partion perään. Viileys saapui pesään, kun kolme kissaa katosivat ulos yrttisestä suojasta. Helmitassun läsnäolo kuitenkin toi turvaa, vaikka jo vanhaksi kasvavalle varapäällikölle.

“Olitko ehtinyt syödä mitään? Varmasti tuolta löytyy vielä pala hiirtä, jos tahdot vähän välipalaa. Uskon, että olemme täysin turvassa tässä, varsinkin kun Routanauru vielä ulkona. Ota vähän ruokaa ja tule viereen nukkumaan, jos tahdot”, naaras naukui pehmeästi ja räpäytti sinistä silmäpariaan nuorelle, painaen sitten päänsä käpälilleen suunnaten katseensa kuitenkin ulos sammalverhon läpi, tutkien maailmaa kaukaa pesän uumenista.

//Masi
Korppisydän ei tiennyt olisiko nyt suunnannut käpälänsä takaisin Synkkävarjoon, kohti Hallavarjon leiriä, jossa Myrskyvaahteran kissat yöpyisivät, pitäisikö hänen pysytellä lähistöllä vai vain juosta henkensä edestä. Hiljaisesti hän ainakin lähti poistumaan pois Myrskyvaahteran oikean leirin lähettyviltä, jottei Routanauru huomaisi häntä, ainakaan heti. Tiedä sitten mitä kolli ajattelisi hänen matkastaan, saisiko edes oppilaat tiedon perille ohi Routanaurun ja tämän korvien? Korppisydän oli uponnut ajatuksiinsa jättäen ympäristön tarkkailun huomiotta, ja yllättyikin pian suuren suurista punaisista käpälistä edessään. Suuri punainen johtaja oli loikannut hänen eteensä metsän varjoista ja tervehti häntä nyt piinaavan valkealla katseellaan, uteliaasti tutkaillen Korppisydäntä. Naaras raskaasti henkäisten otti muutaman taka-askelen ja kaatui lopulta takamukselleen pitäen varovasti irti hangesta loukannutta käpäläänsä. Tuolta kollilta hän ei juosten pääsisi karkuun. Ei tällä käpälällä, eikä kissojen suuren kokoeron takia. Veritähti ottaisi hänet heti kiinni, tallaisi vain suurien käpäliensä alle. Oranssin valkea naaras nielaisi raskaasti, pitäen kuitenkin katseensa johtajassaan, jos häntä siksi edes kutsuisi enää.

“Ööh, hei Veritähti. Ihan totta puhut”, hän tuumasi ja räpäytti silmiään. “En ajatellut tulla näin pitkälle, tahdoin päästä leiristä, selvittää ajatuksia. Ja nyt loukkasin käpälänikin”, hän urahti ja heilautti etukäpäläänsä harmissaan. Olisiko tässä loppu? “En tiedä olisiko tarjoamasi lahja ollut minulle oikea valinta”, hän yritti viedä keskustelua takaisin siihen, miksi poistui leiristä. “En usko, että olen niin syväverinen Synkkävarjolainen, että pystyisin ottamaan sen vastaan”, hän huokaisi ja painoi päätään laskien samalla katseensa maahan. Miten hän voisi päästä tästä pois? Päästäisikö Veritähti hänet vain pälkähästä? Repisikö hän tuon turkin irti ja ripustaisi koristeeksi Hallavarjon rajalle, jättäen hänet vuotamaan kuiviin? Mitä tapahtuisi? “En tiedä kuulunko riveihisi enää, tai onko minussa mitään hyvää teidän vahvoihin sotilaisiin verrattuna”, hän sanahti viimein ja pudisteli päätään istuessaan takamuksellaan vähintäänkin entisen johtajansa edessä. Mihin tahansa hän tästä menisikään sitten.

//Heli//

Veritähti seurasi hajuaistinsa ja nenänsä sijasta enemmänkin tunnettaan, sekä kuulemiaan huhuja Korppisydämen aikeista. Hän oli poistunut vaivihkaa suuresta kehostaan huolimatta Synkkävarjon leiristä ja vaelsi suurin, mutta rauhallisin askelmin kohden Myrskyvaahteraa. Jos Korppisydän olisi yhtään niin älykäs kuin Korppivarjo oli aikoinaan ollut -siitähän Veritähti vanhan edesmenneen ystävänsä parhaiten muistikin - tämä ei olisi missään nimessä ensitöikseen juossut Hallavarjon entiseen leiriin varoittamaan Myrskyvaahteran kissoja.
Hetkeksi hän pysähtyi lähelle Usvajoen rajaa, kun Usvajoen leiristä alkoi kantautua kovaäänistä mittelöintiä. Uteliaisuus kieltämättä heräsi hänessä, mutta ensin hänen olisi päästävä näkemään Korppisydämen aikeita. Taivaanliekin kissojen löyhkä leijaili hänen nenäänsä ja hän jopa pysähtyi uudemman kerran katselemaan kohden Usvajoen rajaa, kun hän tunnisti Taivaanliekin kissojen hajujen joukosta Syystähden ominaistuoksun. Metelöinti jatkui, mutta Veritähti lopulta siirtyi kauemmas Usvajoen rajasta.
Veden ja lumen alta hän kykeni lopulta Myrskyvaahteran rajalla, jossa rajan omaavan kansan ominaishaju oli vaisuuntunut näiden poissaolon seurauksena, hän kykeni erottumaan Korppisydämen tuoreemman tuoksun. Punertava kolli lähti seuraamaan lähes sulanneita tassunjälkiä vaahterapuiden alla, kohottaen toisinaan tupsupäisiä korvia kuunnellakseen ympäristöään ja lopulta hän erottikin puhetta. Hän oli jo lähes Myrskyvaahteran leirissä, kun hän äkkäsi leirin lähistöltä liikettä, kun tumma hahmo hyvästeli kaksi pienempää hahmoa, jotka katosivat Myrskyvaahteran leiriin.
Veritähden silmät siristyivät, kun hän tunnisti Korppisydämen ja samalla tämän suupieleen karkasi huvittunut virnistys.
Päällikkö seurasi hetken ajan Korppisydämen varovaista poistumista, varmaankin Routanaurun varalta, kunnes punertava kolli lähti kiertämään metsikössä Korppisydämen edelle.
Hyökkäämisen sijaan, päällikkö loikkasi piilostaan esille Korppisydämen eteen, naaraan matkan katketen Veritähden kohtaamiseen.
''Pitkä matka iltakävelylle vai mitä tuumit, Korppisydän?'', punertava kolli räpäytti uteliaasti silmiään ja tarkensi katseensa kenraaliinsa, antaen silmiensä tiukalla tuijotuksella kaiken huomionsa kyseiselle naaraalle.

Syystähti kääntyi hätäisenä vilkaisemaan kohti huutavaa Kuurasutta, joka ulvoi Riitasoinnun perään. Kilpikonnaturkkisen niskavillat alkoivat kohota raivosta pystyyn, kun hän näki toisen kehnon kunnon, lopulta nähden miten suuri naaras kaatui kumoon maahan veren tahriessa maata kaikkialla tuon ympärillä. Riitasoinnun askelet alkoivat tulla häntä kohden, mutta raivokas Leopardinkukka hyökkäsi tuon eteen pysäyttäen tämän matkan. Ja ennen kuin itse Syystähti pääsi vauhtiin auttaakseen nuorta soturia, paino hänen niskansa päällä sai naaraan pään sekä koko etukehon kaatumaan maahan lyöden ikävästi leuan maahan. Tuulentähti oli kohonnut käpälilleen elämien menetyksen jälkeen ja nyt repi sekä kynsi tämän turkkia, iskien hampaansa hänen korviinsa ja repien kaikkea mahdollista voimillaan, jotka oli kerännyt takaisin.

“Sinä senkin”, Syystähti murisi lumen sekä maan läpi niskassaan olevalle päällikölle. Hän yritti keikauttaa takamustaan niin, että saisi vihollisen alas selästään, mutta mitään ei tapahtunut, joten Syystähti päätti vain kaatua kyljelleen kaikella painolla, joka hänestä vain löytyi. Hän sai Tuulentähden mukanaan maahan, mutta tunsi ikävän terävän piston itse omassa kyljessään, samalla kun Tuulentähti ulvaisi kivusta kaksikon kaatuessa maahan.

“Älä kuvittelekaan, että meitä kaatuisi enemmän kuin teitä”, Syystähden katse kävi maassa makaavissa kissoissa aukiolla, ennen kuin hän kohosi käpälilleen verta valuvan kylkensä kanssa. Tuulentähti näytti taas pahoinvoivalta liikkumattomien käpäliensä kanssa, kun tämän rinta vain kohoili terävien hengenvetojen myötä. Syystähti painoi päällikön kaulaa syvemmälle lumeen ja tuon kaulan vierestä kohoavaa terävää kivenmurikkaa vasten, jotta enemmän verta purskahti esiin Tuulentähden kaulasta, ennen kuin hengenvedot lopulta pysähtyivät. “Typerä taktiikka”, hän sihahti kääntyessään, ontuen toista kehonpuoltaan vamman puolesta. Kummallakaan ei olisi paljoa mahdollisuuksia jäljellä, mutta toistaiseksi Syystähti olisi voitolla.

“Taistelkaa kansanne puolesta! Näytämme vielä, ettei meidän kanssa leikitä!” Syystähti karjaisi kovaan ääneen aukiolle saaden hetkeksi jokaisen kynnen huitaisun pysähtymään, kunnes taistelu yltyi kissojen voimaantuneiden taisteluhuutojen täyttäessä areenaa. Syystähti näki sivusilmällään, miten oranssi kehnosti seisova kolli yritti kovasti taistella Taivaanliekin soturia vastaan estäen näiden pääsyn parantajien pesään, mutta tuon heikot käpälät pian antoivat periksi ja Taivaanliekin soturi repi tuon vanhatkin arvet rikki ja lopulta jätti kollin vuotamaan kuiviin pesän edustalle. Mutta taas ennen kuin Syystähti ehti ottaa lisää askelia taisteluun oli Tuulentähti viuhahtanut hänen leukansa alta nopeasti toiselle puolelle. Vain katse ehti vilkaista päällikön hännän perään, ennen kuin Syystähden piti yskäistä verta suustaan etukäpälien hieman antaen periksi. Hänen kaulastaan valui verta ja suussa maistui sama, kun sitten irvistäen naaras kääntyi katsomaan kohti Tuulentähteä, joka häntä viuhtoen seisoi nyt Syystähden vasemmalla puolella.

“Ihan kuin kuvittelit meidän antavan periksi. Emme koskaan”, hän sihahti raivokas viha silmissään ja lähti uuteen syöksyyn. Nyt Tuulentähti juoksi Syystähden takaa, iski tuon lapaa kynsillään, saapui oikealle puolelle ja liukui tuon vatsan ali jättäen syvät arvet Syystähden vatsaan sekä kylkeen. Taivaanliekin johtajan eleet olivat hidastuneet alikynteen jäämisestä ja hän vain yritti napata Tuulentähteä kiinni kynsillään tai miekallaan, mutta mikään ei tuntunut osuvan. Viimein Syystähti heilautti häntäänsä miekan yrittäessä osua Tuulentähteen, mutta Usvajoen päällikkö ennalta-arvaamatta loikkasi kohti Syystähden häntään, puraisi sitä täydellä voimalla saaden otteen sekä hännänpään putoamaan maahan. Syystähti karjahtaen loikki kauemmas Tuulentähdestä, jättäen miekan usvajokelaisen armoille. Voitonilo silmissään harmaa naaras nosti miekan hampaisiinsa ja alkoi lähestyä Taivaanliekin johtajaa.

“Et tule ikinä voittamaan!” Syystähti karjahti ja lähti syöksyyn, kynnet esillä, kohosi kahdelle käpälälleen ja iski Tuulentähteä voimalla kasvoihin. Vaikka Tuulentähti yritti miekallaan osua Syystähteen, osui toisen naaraan kynnet hänen kasvoihinsa hyvin ikävästi. Terävä kipu täytti hänen koko kasvonsa, vaikka vastarintaa tuntui miekan kärjessäkin. Oli veto vedettävä loppuun askelten istten haparoiden taaksepäin, ja Tuulentähden oli vielä sylkäistävä miekka suustaan lumiseen maahan pyyhkiessään käpälillään kasvojaan. Verta tippuili maahan miekan ympärille, ja vasta hetken päästä harmaa naaras oli valmis näkemään tekemänsä tuhon. Syystähden vatsasta pursusi verta valkeaan hankeen, tuon kaulasta valui yhä edelleen verta ja tämän jokainen jäsen nytki epäluonnollisesti, silmien pyörähtäessä taakse ja tämän kehon lopulta jäädessä maahan makaamaan. >Ei kai hän vielä kuollut? Montako elämää tuolla olisi jäljellä? < Tuulentähti oli vain onnistunut miettimään kuulematta taisteluntohinaa ympärillään adrenaliinin kohistessa korvissa lamaannuttavasti.


//Opaalikuiskaus kuollut

//Heli, Nuge //

Orapihlajatassu pörhisti häntäänsä, kun Korppisydän hypähti heitä kohden, mutta toistaiseksi pysyi aloillaan. Korppisydämen huoli näytti täysin aidolta ja aiheelliselta, etenkin pelko Routanaurusta sai Orapihlajatassun vilkaisemaan sivusilmällään Hiekkatassuun.
''Me viemme sanan Hiirenpolulle ja Usvapolulle. Luulen, että on parempi, että sinä kierrät rajoiltamme kohti Usvajokea. Silloin voit piiloutua hyvin kahden kansan hajumerkkeihin, etkä paljastu yhtä helposti kuin avoimella maalla. Tuskimpa sinua halutaan kuitenkaan nähdä Synkkävarjossa tai myöskään tukemassa meitä täällä tai Hallavarjossa. Mitä ikinä Veritähti armeijansa kanssa aikookin, he varmasti ovat valmiita tulemaan tänne asti, joten on sinun henkesi kannalta parempi, ettet jää myöskään tänne'', Orapihlajatassu naukui hiljaa ja keräili ripeästi pudonneita sammaleita.
''Kiitos varoituksesta Korppisydän, tulemme muistamaan sinut'', nuori pian soturiksi kohoava oppilas naukui, vaikka hänestä tuntui ristiriitaiselta luottaa toisen kansan kissaan. Hätä oli kuitenkin aito. Olisi varmasti ollut ajankohtaista kysyä, paljonko Synkkävarjon kissoja heitä olisi vastassa sodassa, mutta toisaalta, Veritähdestä itsestään olisi jo liikaa vaivaa heille.
Orapihlajatassu keräsi sammaleet ja ei jäänyt odottamaan Korppisydämen lähtöä sen enempää, vaan kiirehti Hiekkatassu rinnallaan takaisin kohden leiriä. Hän tunsi jo voiman virtaavan tassuissaan, valmiina seikkailuun ja sotaan!
--
''Meidän on parasta kiirehtiä, mutta samalla olla liikaa herättämättä epäilyksiä Routanaurussa. Tulehan'', Orapihlajatassu hidasti askeleensa ripeään ravaamiseen, pää ja keho keukkuen sammaleiden painosta. Routanauru katseli pilkkaavan huvittuneena kahden oppilaan ankkamaista ripeää vaappumista sammaleiden täytteisillä kantamuksillaan, mutta tuhahti sitten itsekseen ja jäi katselemaan leiriä, silmien alla vahvat silmäpussit unen puutteesta.
Kun oppilaat pääsivät pesään, Orapihlajatassu vain dumppasi sammaleet kasaksi pesän reunaan.
''Tapasimme Korppisydämen'', hän kuiskasi, kun änki Myrskysielun, Usvapolun ja Hiirenpolun seuraan, joista Hiirenpolku ei luonut sokeaa katsettakaan oppilaaseen, pitäen kasvonsa suunnattuina Usvapolkuun, jonka ruhjeita paikkaili rauhallisena. ''Korppisydän kertoi, että on paennut Synkkävarjosta tullakseen varoittamaan meitä, sillä hän on kuullut Veritähden aikeet hyökätä Hallavarjoon, jossa Myrskyvaahteran kissat ovat. Hänen aikeistaan sen enempää tietämättä, pelkään pahoin, että Kuutiikerin valtaaminen oli vasta hänen suunnitelmiensa alkua'', Orapihlajatassu naukui.
''Korppisydän on hyvä kissa, ottaisin hänen viestinsä huomioon. Hän varmasti on toiminut toisinaan päälliköidensä käskyjen alaisena, mutta paha kissa hän ei ole '', Hiirenpolku vastasi yhtä hiljaisesti Routanaurun varalta kuin Orapihlajatassu kertoi asiasta. ''Ilmoitamme Routanaurulle, että minä, Orapihlajatassu ja Myrskysielu lähdemme käymään Hallavarjossa sillä ajatuksella, että minä tarvitsen mukaani kaksi soturia, jotta pääsen perille tarkistamaan leirissä olevien loukkaantuneiden ja oppilaideni tilanteen'', Hiirenpolku naukui.
''Hiekkatassu, sinä jäät Usvapolun kanssa tänne, yhdessä Routanaurun kanssa. Pidämme huolta siitä, ettei hän kuule aikeistamme ja lähestyvästä uhasta, mutta jos tilanne kärjistyy täällä pahaksi, te kaksi pakenette leiristä, ettekä jää taistelemaan'', Hiirenpolku naukui ja katsahti merkitsevästi Usvapolkuun. Tuon pyöreä vatsa saattaisi tietää pentuja, eikä tiineenä oleva naaras voisi riskeerata tulevien pentujensa elämää taistelulla, Orapihlajatassu tuumasi.
''Lähdemme heti, ei näytetä kuitenkaan huoltamme tai paniikkia Routanaurulle'', Hiirenpolku kuiskasi ja keräsi muutamia yrttejä suuhunsa, ennen kuin lähti hiljaisesti poistumaan pesästä. Orapihlajatassu loi kaihoisan katseen Hiekkatassuun, mutta kansa voisi tarvita nyt pelastusta, joten olisi kiire.