//Nuge, Heli//

Orapihlajatassun ajatukset hetkeksi keskeytyivät Hiekkatassusta, kun hän huomasi Usvapolun liikehtivän. Hiirenpolku silitti naaraan selkää hännällään, ja tarjosi tälle sammalen täytteistä vettä, näyttäen parantajakin selvästi helpottuneelta, että varapäällikkö oli jälleen tajuissaan. Orapihlajatassun sisälle kohosi toivo siitä, että pian he pääsisivät palaamaan muiden luokse.
''Juo rauhassa ja levätään yön ylitse. Onko sinulla kipuja kehossasi? Muut ovat siirtyneet Hallavarjon entiselle reviirille Veritähden suostumuksella, mutta me lähdemme matkaan vasta, kun tassusi kantavat'', Orapihlajatassu kuuli Hiirenpolun hiljaa puhuvan, mutta pehmeästi Usvapolulle kuin tämä puhuisi omalle tyttärelleen. Orapihlajatassu kuitenkin havahtui takaisin tuijotuksestaan Hiekkatassuun ja tarkkaili nyt vanhempaa oppilasta uteliaana.
''Lepo tulee varmasti myös teille tarpeeseen'', Orapihlajatassu hymyili varovasti Hiekkatassulle, joka mainitsi odottavansa kauhulla tai inholla tassujensa särkyä seuraavana päivänä. ''Mutta kuulisin mielelläni seikkailuistasi enemmänkin. En ole käynyt reviirimme ulkopuolella, enkä tiedä miltä maailma kansojen ulkopuolella näyttää. Ei sillä, että sinne haluaisin lähteä'', Orapihlajatassu heilautti korvaansa hivenen kiusaantuneesti. Ei hän halunnut Hiekkatassun kokevan, että Orapihlajatassu pitäisi tätä jotenkin huonompana tai kummallisena mainitessaan, ettei itse aikoisi lähteä kansan ulkopuolella, toisin kuin naaras ja tämän perhe oli tehnyt. ''Mutta minusta on hyvä avartaa näkökulmia ja ymmärtää maailmaa myös kansan ulkopuolella'', Orapihlajatassu varovasti naukui, tarkoittaen kummallisilla sanoillaan pelkkää hyvää. Sekin oli opittua Huurrepeuralta, miten käyttäytyä muiden kissojen seurassa, vaikka Orapihlajatassun olikin pitänyt opetella ilmeilystä asti muiden kanssa kommunikointia. Hän oli töksäyttelijä ja aika tylykin pienempänä, mutta Huurrepeuralla oli ollut sisua paukutella hänen päätään puita päin, että Orapihlajatassun jakeluun menisi käytöstapoja. Ja vaikkei hän kyennyt asettumaan niin suureen empatiaan, että osaisi asettua naaraan tassuihin, hän osasi ainakin vuodattaa sellaisia sanoja, jotka eivät ajaisi välttämättä Hiekkatassua välittömästi pois hänen luotaan. Kieltämättä häijynä oleminen sai aikaan sen, että hän saisi olla rauhassa. Mutta oppilasikään tultuaan, hän ei oikeastaan enää halunnut olla yksin.
Orapihlajatassu uskalsi hymyillä Hiekkatassulle, kun tuon sanat kuulostivat arvostavilta muita soturioppilaita kohtaan näiden harjoittelun suhteen. Mutta samalla hänen oma itsetuntonsa kolkutti ja hän varovasti laski katseensa tassuihinsa, kun hänen mieleensä tuli Servaalitassu ja Laikkupentu.
''Minä lupaan esitellä sinut parhaille tyypeille kansassa'', Orapihlajatassu röyhisti rintaansa ja hymyili innokkaana Hiekkatassulle, joka oli ilmaissut huolensa siitä, ettei välttämättä isommassa ryhmässä olisi uskaltanut lähestyä muita. ''Kuten veljelleni Servaalitassulle, hän on Hiirenpolun seuraaja, kansamme parantajaoppilas ja mestarilleni Kuhmupäälle!'', kolli nyökkäsi kohden vanhaa parantajaa ja veti sitten naamalleen hymyn suoraksi viivaksi ja yskähti. ''Tai-tai tarkoitan siis mestarilleni Huurrepeuralle'', hän pyyhkäisi tassullaan niskaansa nolostuneena. Huurrepeura ei ollut kovinkaan paljoa siitä ottanut itseensä, että suurisuinen oppilas oli nimittänyt häntä Kuhmupääksi, osannut ottaa sen huumorilla ja nimitellyt pikkiriikkistä kiusankappaletta takaisin. Mutta tuskin sekään kuului niihin Huurrepeuran opettamiin hyviin tapoihin, että Orapihlajatassu nimittelisi muita.
Nuorukainen sai kuitenkin pidettyä hymyn kasvoillaan, mutta hivenen arasti hänen toinen korvansa painui taaksepäin, kun Hiekkatassu esitti toiveen tarinoiden jakamisesta. Se oli kyllä reilu ehdotus, mutta Orapihlajatassusta oli aistittavissa varmasti eräänlaista arkuutta tai vähintään hermostuneisuutta, vaikka reippaus pysyikin hänen hymyssään.
''Luulen, että minun tarinani ovat aika tylsiä'', Orapihlajatassu väänsi kasvoilleen nolostuneen irvistyksen. Vaikkakin hänen karvansa hetkeksi sai pystyyn Servaalitassun onnettomuus, hänen isänsä Metsänärhi Laikkupennun äärellä ja se kaaos, joka hänen perheensä ympärillä oli pyörinyt. ''Mutta toivon, että me pystymme yhdessä luomaan hyviä muistoja'', hän huiskautti häntäänsä pirteämmin.
Hiirenpolun korvien takaa kuului hiljaista vikinää, kun pieni, mutta kieltämättä aika pyöreä hiiri pisti suuren nenänsä esiin ja jäi pää kallellaan katselemaan Usvapolkua. Parantaja höristi korviaan hiiren vikinälle, muttei näyttänyt muuten reagoivan siihen mitenkään.
''Hiirenpolun menetettyä lähes kaikki rakkaimpansa, Usvapolkua ja Huurrepeuraa lukuunottamatta, hän keksi adoptoida apulaisekseen tuon hiiren. Hän on nimennyt sen Laikkujoutseneksi'', Orapihlajatassu pyöritteli silmiään ja painautui äkisti lähemmäs Hiekkatassun korvaa kuiskatakseen. ''Älä yritä napata sitä. Vanhimmat kertovat, että Hiirenpolku on valellut Laikkujoutsenen turkin myrkyllä, ettei se päädy kansalaisten paistiksi'', Orapihlajatassu irvisti ja vetäytyi sitten takaisin omalle paikalleen Hiekkatassun vierelle.

//Nuge, Masi
Kermanvalkea naaras väräytti korviaan kuullessaan sekä lähestyvät askelet, että lopulta enemmän tuttuja ääniä maistaessaan samalla kaiken yrtin tuoksun läpi tuttuja hajuja. Usvapolun aistit keräilivät hiljalleen itseään, hän alkoi tuntea kolotusta vatsallaan sekä kirpeän yskän kurkussaan, mutta myös läheisten kissojen hajut pian saivat hänet enemmän hereille. Sininen katse hapuili avonaiseksi, etsien pesän kelmeästi valosta tuttuja hahmoja, samalla kun varjo kaartui yli pesän suuaukon langettavan valon. Pörheä turkkinen kissa oli Usvapolulle hyvin tuttu, ja tuo loihti väsyneille kasvoilleen suuren hymyn.

“Myrskysielu”, hän sai köhittyä kuivalla suullaan, etsien sitten katseellaan Hiirenpolkua, joka oli saapunut hänen vierelleen(?). Miten ihanaa oli nähdä, että vanha tunnettu soturi oli saapunut paikalle hädän keskellä. Vaikkei leiristä ollut mitään nyt jäljellä soturin nähtäväksi, mutta tietäisi ainakin, että kaikki olisi hyvin. “Vettä”, naaras sai köhittyä lopulta lisää sanoja suustaan painaen sitten päänsä takaisin pedin reunalle uupuneena. Lepoa hän tarvitsisi, mutta missä muut olisivat? Oliko kissat leirissä puuhastelemassa, tai tarvittaisiinko hänen apuaan? Ei Usvapolku tuntenut turkillaan mitään suuria vammoja, pelkästään uupumus, sekä omituinen kolotus vatsassa saivat naaraan tuntemaan olonsa hieman kehnoksi. Ehkä Hiirenpolulla olisi yrttejä kaikkeen vaivaan, kuten aina ennenkin. Jostain pesän reunamalta naaras oli kuulevinaan vielä kaksi erilaista ääntä, kenties keskustelivat keskenään. Oliko Myrskysielu tuonut lisää pentuja takaisin tullessaan? Naaras oli hyvin ilahtunut sisältäpäin, vaikkei ulospäin voinut tuoda juuri nyt paljoa kuin kehnon hymyn. Ehkä kirkkaus palautuisi myös katseeseen pian.

//Masi, Heli//

Hiekkatassu ilahtui Orapihlajatassun keventyneestä sävystä, ja hän piti etenkin kollin hymystä, joka toi tämän kasvoille aiemmin puuttuvan pehmeyden.
“No seikkailuna en luule että tarinani on maailman kaikista kiinnostavin, mutta voin tietenkin siitä kertoa jos joskus oikeasti haluat kuulla! Matka takaisin oli kieltämättä pitkä, mutta isä ei mahtanut pitää viimeisen puolikkaan aikana taukoa – voin jo kuvitella miltä minun käpälistä tulee huomenna tuntumaan!” Kermansävyinen naaras naurahti ilmapiirin kevennettyä. “Mutta se nyt ei varmaan ole mitään verrattuna kuinka kovaa soturioppilaat täällä treenaavat. Itse ehdin olla vain kaksi – vai kolme? – kuuta oppilaana ennen kuin lähdimme.”
Vaikka Hiekkatassu tiesi, että hänen kokemuksensa olisi todennäköisesti melko uniikki toisten kansakissojen, tai ainakin oppilaiden kesken, hän oli itse paljon uteliaampi hyppäämään mukaan kansalaisten arkeen. Tietenkään hän ei itseään kokenut jälkeenjääneeksi metsästämiseen liittyviin oppeihin, sillä hän oli saanut paljon harjoitusta isänsä ja etenkin erinomaiseksi saalistajaksi paljastuneen tätinsä Mustesydämen kanssa jahdaten pikkulintuja, hiiriä ja oravia kaksijalkalan reunoilla. Kuitenkin kamppailutaidot sekä ylipäätään kansan arki, perinteet ja yhteisön tunne olivat kaikki osa-alueita, joihin hän kaipasi täydennystä. Myrskyvaahteran reviirin rajat hän muisti hennosti käyneensä pari kertaa läpi entisen mestarinsa, Metsänärhen kanssa, mutta kieltämättä jopa vanha leiri oli tuntunut joissain määrin vieraalta – vaikka tietysti se nyt olikin lumen peittämänä.
Hiekkatassu päästi elpyneen innokkuutensa vuotaa hymyyn, jonka hän kohdisti Orapihlajatassuun tätä tutkien katseellaan. Kollin ulkonäkö oli melko erikoinen, ja ainakin väritykseltään tämä olisi helppo tunnistaa. Ensivaikutelmana Orapihlajatassu oli hyvinkin mieleenpainuva.
“Tämä tilanne on kieltämättä hieman erikoinen, ei lainkaan mihin olisin kuvitellut palaavani, mutta sinänsä on ehkä helpompaa päästä tutustumaan vähitellen”, Hiekkatassu puntaroi, kierreskellen häntäänsä positiivisen levottomana ilmassa. “En ole varma, olisinko uskaltanut hakeutua kenenkään puheille jos meitä olisi ollut suurempi ryhmä. Nyt minulla on yksi tuttu, Helmitassua lukuunottamatta, kun jossain vaiheessa saadaan oppilaiden pesä kaivettua lumen alta!”
Hiekkatassu oli ehtinyt kokea jo hieman hermostuneisuutta siitä, että kaikilla olisi ollut jo omat vakioryhmänsä eikä hän olisi löytänyt enää itselleen ystäviä omaa siskoaan lukuunottamatta. Vaikka hän rakasti perhettään ja etenkin kunnioitti isäänsä, neiti oli vietettyään niin paljon aikaa joka päivä heidän kanssaan valmis saamaan vähän hajurakoa. Olikohan se kansakissoista noloa, että hän oli tässä iässä edelleen tottunut käpertymään isänsä viereen nukkumaan, vai välittäisivätkö hänen ikätoverinsa ollenkaan? Heillä nyt taisi olla suurempiakin huolenaiheita, Hiekkatassu järkeili ja teki parhaansa olla näyttämättä yleistä hermostuneisuuttaan. Jopa Orapihlajatassu ja Helmitassu vaikuttivat Hiirenpolun puheista erittäin kykeneviltä ja itsenäisiltä kissoilta, vaikka yksi olikin Hiekkatassua nuorempi ja toinen hänen oma sisarensa – oliko hän itse tarpeeksi oma-aloitteinen soturioppilaaksi Myrskyvaahterassa Neiti tahtoi palavasti tehdä hyvän vaikutelman ja sulautua ryhmään mukaan moitteetta, joten hän teki vankan päätöksen, että hän heittäisi itsensä heti ja joka tilanteessa ahkerasti toimintaan mukaan ja tarjoaisi apua kaikkialle epävarmuudestaan huolimatta.
“Mites sinä itse? Tai siis onko sinulla tarinoita kerrottavana? Jos haluat, voisimme jakaa kokemuksiamme joskus yhdessä” Hiekkatassu ehdotti toiveikkaana.
Myrskysielun ja Hiirenpolun keskustelu oli jäänyt oppilaan korvissa etäiseksi muminaksi, mutta uuden äänen heikko yskintä herätti parantajanpesässä kaikkien huomion. Hiekkatassu kurotti päänsä uteliaasti kahden vanhemman kissan lapojen yli, lähestyen heräilevää Usvapolkua. Naaras vilkaisi Orapihlajatassua tiedostaakseen heidän senhetkisen keskustelunsa päätöksen ja asettui varovasti kyyryyn isänsä viereen, tutkien uteliaisuuden ja huolensekaisena Usvapolun kasvoja. Varapäällikkö oli hänelle etäisesti tuttu ennen hänen lähtöään, mutta tämä oli silloin toiminut soturina ja sen sijaan Raadelmatähden seuraajana oli ollut Seittisiipi. Toivottavasti mitään ei tuolle ollut käynyt, vaikkei neiti ollutkaan kollin kanssa läheinen.

//Masi, Heli//

Myrskysielu oli sisäisesti hyvin kiitollinen Hiirenpolulle tämän liittäessä jokaiselle soturille uuteen nimeen jonkin yhteyden; ennestään tutun Usvapolun tytär, juuri tapaamansa Orapihlajatassun veli – tästä olisi hänelle iso apu pitämässä kurissa hämmennyksen, jota hän osasi luonnollisesti odottaa oltuaan poissa niin kauan. Kiharaturkkiselle kollille oli myös helpottavaa kuulla, kuinka hänenkin tilalleen lopulta nouseva sukupolvi oli varttumassa sujuvasti, vaikka tietenkin hänessä tulisi aina elämään levottomuus ja huoli. Myrskysielu oli havaitsevinaan Hiirenpolun kasvoilta samanhenkistä huolta, ja arveli jos parantaja koki itsekin vaikeaksi kuvitella aikaa, jolloin he molemmat pystyisivät astumaan pois tehtävistään ja eläköitymään täydellä luottamuksella nuorempiinsa. Tietenkin parantajan tehtävät olisivat suuremmassa tärkeydessä kuin yksittäisen soturin, mutta kenties kaikista tehokkain tehokkain työvoima koostuisi yksilöistä, joista jokainen koki velvollisuuksiaan kohtaan yhtä suurta sitoumusta kuin heistä molemmat. Näin Myrskysielu oli oppinut ajattelemaan, vaikka kieltämättä ei toivoisi tätä pohjatonta stressiä tyttärilleen samoissa määrin kuin itse koki.
“Myrskyvaahteran kansa on pysyvästi parantunut kiitos sinun, Hiirenpolku. Olen varma, että meille lahjoittamasi taidot, viisautesi sekä väsymätön vaivannäkösi on luonut korvaamattoman pohjan kansamme tuleville parantajille”, Myrskysielu halusi kunnioituksensa ja kiitollisuutensa lisäksi vakuuttaa sokealle parantajalle tämän tärkeyden. Hän oli aidosti sitä mieltä, että Hiirenpolku tultaisiin muistamaan pitkään sen jälkeen, kun kolli olisi vapautunut velvollisuuksistaan. Valkea soturi saattoi vain toivoa, että jonakin päivänä hänestäkin voitaisiin sanoa, kuinka monen elämää hän oli koskettanut kuin Hiirenpolku. Moni kissa oli hengissä, varttunut ja oppinut tuon vanhentuvan kollin ansiosta; Myrskysielu siirsi mietteliään katseensa Usvapolkuun – aikoja sitten sokea pentu, jonka kohtalon suhteen kaikki olivat jo ehtineet surra, ja nyt kansansa varapäällikkö, jolla oli tytär josta sai parantajan mukaan olla ylpeä. Soturittaren elämä olisi itsessään mainio muistomerkki Hiirenpolun saavutuksille.
Myrskysielu havahtui ajatuksistaan, kun hänen katseensa alla Usvapolku näytti osittain jännittävän lihaksiaan yrittäessään liikkua. Vasta kun varapäällikkö alkoi yskiä hän huomasi tämän silmien myös avautuneen ja niissä pinnistelevän epätarkan katseen. Kolli nousi käpälilleen ja lähestyi heikentynyttä naarasta varovasti, päästäen itsekin heti valpastuneen Hiirenpolun(?) ensin ohitseen, ja jättäen sekä parantajaa että tämän potilasta kunnioittavan etäisyyden heihin molempiin.
“Usvapolku, hyvä että olet hereillä”, Myrskysielu tervehti huojentuneena, lausuen sanansa selkeästi siltä varalta, että soturittarella oli vaikea vielä ymmärtää puhetta palattuaan juuri todellisuuteen. “Käytä voimiasi varovasti, nyt on turvallista levätä jos on tarvetta. Hätää ei ole.”
Valkea soturi vakuutti varapäällikölle, pyrkien tarjoamaan tälle jonkinlaista mielenrauhaa.

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmolle, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.
• Kuukauden parhaaksi hahmoksi nimetään kuukaudessa aktiivisin hahmo, eli se hahmo, jolla on eniten rooleja kuukauden aikana.

Masi: +78ap +260kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Hiirenpolku, Myrskyvaahteran parantaja +40kp +10ap +2ap
+ Taimiorava, Usvajoen parantaja +60kp +15ap +3ap
+ Raadelmatähti, Myrskyvaahteran päällikkö +40kp +10ap +2ap
+ Veritähti, Synkkävarjon päällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Liekkivarjo, Usvajoen kuningatar +40kp +10ap +2ap
+ Orapihlajakynsi, Myrskyvaahteran soturi +20kp +5ap +1ap
+ Kilpikonnakasvo, Myrskyvaahteran soturi +20kp +5ap +1ap
+ Riitasointu, Usvajoen varapäällikkö +20kp +5ap +1ap


Heli: +30ap +100kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Usvapolku, Myrskyvaahteran varapäällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Tuulentähti, Usvajoen päällikkö +40kp +10ap +2ap
+ Servaalitassu, Myrskyvaahteran parantajaoppilas +20kp +5ap +1ap
+ Huurrepeura, Usvajoen soturi +20kp +5ap +1ap

Nuge: +12ap +40kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Myrskysielu, Myrskyvaahteran soturi +40kp +10ap +2ap

Wilma: +2ap
+ Siniperho, Synkkävarjon parantaja +1ap
+ Helmitassu, Myrskyvaahteran oppilas +1ap

//Masi, Nuge
Tuttujen äänten sorina ympärillä toi pikkuhiljaa todellisuutta takaisin vaalean harmaan naaraan päähän. Tuo väräytti korvaansa varovasti, kuitenkin pitäen silmänsä vielä kiinni, antaen äänten muuttua kuvajaisiksi kissoista hänen päässään. Hiirenpolku, ja tämän lämmin tuoksu. Ohut Orapihlajatassun tuoksu, jonka vierellä oli kuitenkin erikoinen ei metsään kuuluva tuoksu. Ja myös Hiirenpolun tuoksun ohi valui tutuhko, mutta kuitenkin etäisen outo haju. Usvapolun oli raotettava varovasti suutaan maistellakseen kunnolla hajuja ympärillään, ja kaikki se mitä yli yrttien tuoksun tuli, oli hänen mieltään lämmittävää.

Naaraan jäseniä särki, eikä hän kyennyt itseään saamaan nousemaan käpälilleen. Eikä se varmaan ollutkaan ehkä hyvä idea. Tuo muistaa viimeiseksi olevansa Raadelmatähden käpälien vieressä, ympäröitynä kollin lempeään tuoksuun ja haudatun pesän viileyteen. Nyt hän olisi Hiirenpolun luona. Varovasti tuon silmät raottuivat tämän maatessa valmiiksi tehdyssä pesässä, antaen ulkoa tulevan valon siivilöityä varoen hänen ympärilleen. Olisiko päivä? Vaiko yö? Valo kuitenkin joka ulkoa tuli, oli erikoista, se oli kirkasta, jopa liian kirkasta hänelle. Usvapolku urahti hiljaa yrittäessään liikauttaa käpäläänsä, mutta voiman uupuessa pelkkään pieneen liikahdukseen. Vatsassa kurisi nälkä ja kurkussa kähisi jano. Oliko hän nukkunut monta päivää? >Hiirenpolku?< naaras kutsui kollin nimeä ajatuksissaan etsiessään katseellaan siniturkkista pientä parantajaa. Hän haistoi toisen, muttei kyennyt näkemään toista edessään. Samoin kun ulkoa hän pystyi näkemään lumiset tassun jäljet, joita lopulta oli kaksi; isommat sekä pienemmät. Ei hän löytänyt jälkien omistajaa. Olivatko he peremmällä pesässä? Vai eikö hänen näkökykynsä saanut valosta siivilöityä kissojen siluetteja.

Varapäällikkö ummisti ja avasi silmänsä pariin kertaan, tuntien vihdoin kunnon kosteuden valuvan niihin ja pesään tuleva valo lopulta osoittautui himmeämmäksi kuin mitä se aluksi oli ollut. Naaras heilautti hännänpäätään takanaan ja yritti hieman kääntää päätään, mutta asento oli tällä hetkellä paras, eikä voimaa tosiaan löytynyt tarpeeksi edes pään kääntämiseen. Tuo raotti suutaan suuremmaksi ja yritti henkäistä ulos parantajan nimeä, mutta sai aikaan vain pienen vinkaisun. Ja päälle yskintää. Yrttisen pesän hieman tunkkainen, mutta kaikki tämä puhtaus suljettuun pesään verrattuna oli keuhkoille jopa hyvää. Onneksi ei tarvinnut enää olla haudatun lumen alla, ei ainakaan näyttänyt siltä, kerran pesään oli tullut jo lumiset käpälän jäljet. Usvapolku etsi katseellaan Hiirenpolkua ja huomasi toisen ohuen siluetin pienen matkan päässä, puhumassa itseään paljon isomman kissan kanssa.

//Nuge, (Heli)//

Hiirenpolku hymyili suljetuin sokein silmin Myrskysielulle, mutta pudisti pehmeästi päätään tämän tarjoukselle kantaa Usvapolku.
''Hänen tilassaan voi olla haitallista siirrellä häntä kylmissä olosuhteissa, kun hän on tajuton. Parempi odotella täällä lämpimässä hänen tokeamistaan. Mutta kiitos ajatuksesta'', parantaja naukui hyvillään siitä, että Myrskysielulle edelleen Myrskyvaahtera olisi tärkeä ja tämä olisi heti valmiina auttamaan omiaan. Myrskysielulle olisi selvästi mennyt soturilaki ja sen tuomat opit lähelle sydäntä, niillä oli selvästi merkitys.
''Jokaisen polku ei aina kulje sinne mihin lähimmäisten sydän ohjaisi heitä'', Hiirenpolku ystävällisesti vastasi, kun Myrskysielu kertoi Hallatassun päätöksestä palata vasta myöhemmin Myrskyvaahteraan. ''Joskus mieli kertoo unelmia ja toiveita vapauden tuomista mahdollisuuksista enemmän kuin sydän osaa määritellä tärkeämmäksi. Jotkut puhuvat siitä kantapään kautta opittavaksi asiaksi, mutta minulle Kaiku määrittelee polullemme asioita, joilla on aina omanlaisia merkityksiään jokaisen itsensä löytämiseksi. Itsensä löytäminen vaatii sekä läheistensä, että itsensä kyseenalaistamista ja oppimista'', Hiirenpolku jatkoi lempeään sävyyn.
''Helmitassu on ainakin erinomainen metsästäjä, hän on saanut jo paljon vastuuta ja ystäviä vierelleen'', Hiirenpolku nyökytteli Myrskysielulle. Tosin ei maininnut sitä, että piti Raadelmatähteä kerrassaan surkeana mestarina ja etenkin päällikkönä kansalle, sehän olisi vain parantajan mielipide.
Orapihlajatassu katseli vaisusti Myrskysielua, mutta rennompana heilautti muutaman kerran korviaan. Hiirenpolku kuitenkin ymmärsi nuoren kissan epävarmuuden etenkin kokeneemmista sotureista ja kolleista, kaiken sen jälkeen, miten tuon isä sekosi ja petti koko kansaa, koko perheensä ja etenkin poikansa. Mutta Hiirenpolku oli siitä varma, että Myrskysielu osoittaisi vielä Orapihlajatassulle kykynsä ja ettei kaikki kokeneet kollit ja soturit olisi yhtäkkiä katoamassa hänen läheltään mielenterveytensä menettäneinä. Hiirenpolun kasvoilta oli niiden ajatusten aikana erotettavissa surullisesti värähtelevä nenänpää, kun hänen rintaansa kaihersi Metsänärhen ja Ilvesharhan menetys, ja se, että miten väärässä ja hyväuskoinen hän oli ollut. Kansa ei kuitenkaan ollut siitä parantajaa koskaan syyttänyt.
''Kohtalaisesti sanoisin'', parantaja piristyi nopeasti, kun Myrskysielu kyseli hänen jaksamistaan. ''Olen saanut paljon apua Usvapoluin tyttäreltä, Huurrepeuralta, sekä hänen veljeltään Utupöllöltä ja tyttäreltäsi Helmitassulta. Helmitassun ja Utupöllön ahkeruus ovat auttaneet minun sokeita silmiäni paljon. Kieltämättä olen otettu siitä, että kansa kääntyi puoleeni hädän hetkellä kuuntelemaan ajatuksiani ja neuvoja, eivätkä katsoneet pahalla, että kompuroiva sokea vanhus edusti kansaamme kokoontumisessa'', Hiirenpolku kurnahti leikkisästi, ja tämän viikset värisivät. ''Olen nähnyt ja saanut kokea paljon, voin kuitenkin olla onnellinen siitä, että seuraajani Servaalitassu, Orapihlajatassun veli tulee olemaan täydellinen jatkajani Myrskyvaahteran parantajana'', Hiirenpolku näytti sanoistaan huolimatta haikealta. Kuin tämä olisi voinut jo tietää lähestyvän viimeisen päivänsä. Hiirenpolku kuitenkin nyökytteli lopuksi tyytyväisenä Myrskysielulle.
Orapihlajatassu käänsi punertavan katseensa Hiekkatassuun, joka oli alkanut yllättäen puhumaan hänelle. Hän katseli vaisusti hetken naarasta, jonka ominaistuoksu ei muistuttanut metsää juurikaan, vaan kummallinen haju maailmalta oli tarttunut tämän turkkiin.
Orapihlajatassun silmät kirkastuivat ystävällisemmiksi ja tämä hymyili Hiekkatassulle, joka ilmoitti toivovansa heistä tulevan hyviä ystäviä. Oppilas nyökkäsi hyväntahtoisen hymyn kera vaisusti ja kääri häntänsä tassujen alle, ettei pesän lattian kylmyys palelluttaisi hänen tassunpohjiaan.
''Olet varmaan saanut kokea monipuolisen seikkailun? Miltä tuntuu palata tänne takaisin?'', Orapihlajatassu varovasti asetteli uteliaita sanojaan, mutta yrittäen samalla varoa, ettei tungeksisi liikaa Hiekkatassun asioihin, ettei ahdistaisi nuorta neitiä. Huurrepeura oli kyllä ehtinyt pitämään oppilalleen siitä läksytyksen, että pitäisi keskusteluissakin muistaa ajatella vastapuolen tunne-elämää, eikä möläytellä ja olla liian yli-innokkaan päällekäyvä. Ja oikeastaan oppilastaan tuntui, että sitä hän oli joutunut eniten opettelemaan mestarinsa ohjauksessa kuin mitään muuta.

//Masi, Heli//

Myrskysielu koki välitöntä helpotusta, kun Hiirenpolku ojensi päänsä ulos parantajan pesästä vieraan soturin takaa. Kollille ei tullut kovin suurena yllätyksenä, että kokenut parantaja oli aistinut Hiekkatassun läsnäolon, vaikka naaras oli jäänyt isänsä ohjeistamana etäämmälle leirin reunoille tarkkailemaan tilannetta. Kiharaturkkinen soturi viittoi tytärtään häntänsä kanssa tulemaan esiin ja odotti tämän saapuvan rinnalleen, ennen kuin kaksikko ottivat Hiirenpolun tarjouksen vastaan. Myrskysielu nyökkäsi asiallisesti Synkkävarjon soturille, ennen kuin asteli tämän ohi peremmälle pesään purevan kylmältä tuulelta suojaan. Soturi pani heti merkille toistaiseksi tajuttomana makaavan Usvapolun, sekä nuoren kollin, joka vaikutti tutkivan tulokkaita hieman varautuneesti – oppilasta katsoessa Myrskysielu koki jonkinlaista etäistä déjà vu -tunnetta, aivan kuin tämä olisi jollain tavalla tuttu, muttei pannut toistaiseksi liikaa ajatusta sen päälle, vaan yksinkertaisesti nyökkäsi myös tälle kohteliaan tervehdyksen.
Silmäkulmastaan hän näki Hiekkatassun piilottavan yllättyneisyyttään Usvapolun voinnista isäänsä paljon surkeammin, mutta neidin silti tarjoavan kohteliaisuuksia vanhempansa esimerkkiä seuraten, etenkin etäisesti tutulle parantajalle kunnioittavan kumarruksen muodossa. Toistaiseksi kermansävyinen naaras pysyi hiljaa, selkeästi hämmennyksen lisäksi hieman ujona, mikä oli tämän isälle melko yllättävää. Nuori neiti oli kasvaessaan kukkinut melko itsevarmanoloiseksi persoonaksi, mutta tietenkin hänen oli otettava huomioon monet kuut, jotka tämä oli viettänyt etäältä kansastaan ja oli siksi päässyt sosiaalisoimaan pelkästään omien perheenjäseniensä kanssa. Kaksikko ottivat kiitollisina vastaan Hiirenpolun tarjoaman ruoan, sekä terveydentarkastuksen.
Valkea kolli kuunteli vakavasti kokeneen parantajan selostuksen Myrskyvaahteran tapahtumista, ja koki vaikeaksi tuntea samaa kevytmielisyyttä, jota sokea kolli kantoi olemuksessaan. Tälläisissä kriisitilanteissa Myrskysielun valtasi viileänjärjestelmällinen ja suunnitteluvalmis mielentila, joiksi hän oli aina paljastanut parhaat ominaisuutensa soturina samankaltaisen paineen alla. Hänen kansantovereidensa kokema uhka, stressi ja korkeat panokset olivat kollille maailmassa tehokkaimmat voimavarat. Kuitenkin kokeneemman kollin sanoja kuunnellen hartaasti, Myrskysielu hyväksyi tämän asettaman suunnitelman ilman kysymyksiä.
“Jos vain Usvapolun tultua tajuihinsa koette sen tarpeelliseksi, voin myös kantaa häntä edes jonkin matkan ajan”, Myrskysielu asetteli sanansa hienovaraisesti, tahtoen kunnioittaa sekä parantajan omaa asiantuntemusta että varapäällikkönsä arvoa, haluten samalla kuitenkin tarjota kaiken mahdollisen avun jonka vain pystyi. Routanauruksi osoittautunut soturi, sekä kaksi soturioppilasta pystyisivät turvata heidän selustansa, kun he lähtisivät liikkelle kohti Hallavarjon entistä leiriä, jos kollin tarjoama asettelu nähtäisiin siis tarpeelliseksi.
Hiirenpolun epäröimätön vastaanotto lämmitti Myrskysielun sydäntä, ja hän koki parantajan sanoja kohtaan kiitollisuutta ja nöryyttä samoissa määrin. Tältä taisi tuntua palata takaisin kotiin, sinne missä hänen kuului olla ja takaisin kissojen joukkoon, joihin hän koki suurimman velvollisuutensa. Hänen kansansa, perheensä ja uskollisuutensa kaikki lepäsivät hengessä, joka kulki parantajanpesässä olevien yksilöiden keuhkojen läpi. Useiden menneiden kuiden kokema epävarmuus katosi kiharaturkkisen kollin jäsenistä, ja antoi tietä varmuudelle, jolla hän otti vastaan Hiirenpolun mitään näkemättömän mutta kaiken tietävän katseen. Vanhalla parantajalla oli uskomaton kyky saada tämän seuralaiset tuntemaan olonsa aidosti nähdyiksi.
Helmitassun maininta oli lyhyessä ajassa jo toinen kerta, kun Myrskysielu tunsi metaforisen painon lavoiltaan nousevan. Hänen tyttärensä oli sittenkin löytänyt takaisin ehjänä, ja jopa oli päässyt Raadelmatähden itse koulutettavaksi. Kolli halusi palavasti nähdä tyttärensä, mutta toistaiseksi piti tunteensa piilossa – jos hän olisi ollut Hiirenpolun kanssa kahden kesken, kenties hän olisi sallinut kasvoilleen leviävän tunteitaan edustavan lämmön, mutta soturille vielä tuntemattomien kissojen seura sai hänet pitämään varautuneisuutensa pystyssä. Kuitenkin hänen vieressään tarkkaavaisena kuunnellut Hiekkatassu antoi helpottuneisuuden sekä ylpeyden näkyä tämän kasvoille levinneessä hymyssä, sekä isäänsä luodussa katsahduksessa, johon kolli vastasi hillityn lämpimästi koskettamalla häntäänsä naaraan selkään.
“Polku takaisin Myrskyvaahteraan on yksi, jolle uskoisin löytäväni mistä vain. Olen pahoillani, että meillä kesti näinkin kauan; Hallatassu on päättänyt palata myöhemmällä ajalla”, Myrskysielu vastasi tyynesti, muttei tahtonut käydä liian yksityiskohtaisesti tilanteeseen, joka oli tälle melko henkilökohtainen. Kolli sulki silmänsä hetkeksi, ja painoi lievästi päänsä helpottuneisuuden ja kiitollisuuden merkeissä, kun aihe siirtyi hänen tyttäreensä. “Olen erittäin iloinen kuulla Helmitassun sopeutuneen hyvin takaisin Myrskyvaahteraan, ja menestyneen opinnoissaan. Olen varma, että Raadelmatähti on toiminut hänelle erinomaisena mestarina.”
Myrskysielu kohdisti rauhallisesti katseensa Orapihlajatassuun, kun oppilas lausahti varoituksen sanan parantajan ja soturin väliin. Kiharaturkkinen kolli räpäytti silmiään hyväksyvästi nuoremman skeptisyydestä; tietenkin hän ymmärsi olevansa tuolle täysi muukalainen. Tuon epävarmuus oli helpottava merkki, että häntä seuraavat sukupolvet osasivat ajatella kriittisesti, jos tämä soturinalku tässä hetkessä heitä edustaisi.
“On hyvä nähdä, että kansamme tulevat soturit osaavat harjoittaa tilanteeseen sopivaa varautuneisuutta”, Myrskysielu kehui Orapihlajatassua, katsoen tätä tyynen laskelmallisesti. “Olet täysin oikeassa pysyä varuillasi tässä tilanteessa, mutta voin vakuuttaa paluuni olevan pysyvä. Suonissani kulkeva veri kuuluu Myrskyvaahteralle, kunnes sydämeni sen kiertoon väsyy. Olen varma, että tulemme pian työskentelemään rinnakkain sotureina, kunhan tämä tilanne ratkeaa. Toivon, että voit luottaa minuun silloin virkaveljenäsi.”
Kiharaturkkinen soturi suuntasi sitten huomionsa takaisin Hiirenpolkuun, jolta oli kiinnostunut saada täytettyä vielä puuttuvia palasia.
“Kuinka olet itse voinut? Väliaikaisena johtajana toimiminen yhdessä parantajan velvollisuuksiesi kanssa kuulostaa paljolta yhden kissan lavoille, vaikken tähän tehtävään osaisi nimetäkään ketään sinua kyvykkäämpää yksilöä”, Myrskysielu pohti ääneen. “Saanko toivoa, että olet ainakin löytänyt itsellesi parantajaoppilaan jakamaan yrttitietoisen taakan?”
Kuitenkin kahden vanhemman kollin jatkaessa keskusteluaan, tietty nuori naaras oli itse rohkaistunut lähestymään ensin isänsä puhuttelemaa oppilasta. Hiekkatassu otti hieman epäröivän askeleen vähän erilleen isästään ja lähemmäs punasilmäistä kollia, jonka neiti arvioi jonkin verran itseään nuoremmaksi, mutta silti lähimmäksi ikäisekseen juttelukaveriksi.
“Hei vain… Orapihlajatassu, eikö ollut?” Hiekkatassu kysyi uteliaasti, pystyessään vihdoin käymään keskustelua ikätoverinsa kanssa, joka ei kerrankaan ollut hänen sisarensa. Kermansävyisen naaraan korvat ja hännänpää kääntelivät osoittaen tämän ujoutta, joka ei tälle ollut lainkaan luonteenomainen asennoituminen, mutta tilanne sai tämän potemaan epävarmuutta.
“Olen Hiekkatassu! Ja hän on isäni, Myrskysielu”, tiikerikuvioinen naaras esitti itsensä ja varmuuden vuoksi myös isänsä, jos kollilta oli mennyt Hiirenpolun aikaisempi tunnistus ohi. “Mukava tavata. Toivottavasti meistä tulee hyviä ystäviä, kun kerran olemme samassa kansassa!”
Hiekkatassun ujouden hillitsemä innokkuus paisteli läpi tämän kirkkaansinisistä silmistä. Niin paljon neiti oli kuullut isältään sekä Mustesydämeltä kuinka palkitsevaa ja korvaamatonta kansantovereiden jakama yhteisöllisyys oli, joten hän halusi ehdottomasti tehdä itsestään hyvän ensivaikutelman ja päästä mukaan, vaikka olikin ollut ulkopuolinen suuren osan lyhyestä elämästään.

//Heli

Taimiorava säpsähti Tuulentähden kysymystä siitä, että miksi Metsänärhi edes oli ollut leirin ulkopuolella, tämänhän olisi pitänyt olla pesässä lepäämässä ja toipumassa. Taimiorava painoi hivenen korviaan alaspäin.
''Hän tiesi, miten olin kiintynyt pentuihin, jotka pesääni sijoitettiin. Sudenlilja ja Riitasointu veivät ne pois ja minä olin hetken aukiolla aterioimassa Siilensurun kanssa, jotta saisin pidettyä ajatukseni muualla pennuista. Mutta Metsänärhi halusi nähdä, mitä Riitasointu aikoo pennuille tehdä Sudenliljan kanssa ja seurasi heitä... Hän ei oikein luota Riitasointuun'', Taimiorava kuiskasi loput ja katseli tassujaan surullisena. Hän tiesi sisarensa olevan kylmä ja ilmeetön etenkin kolleille, mutta tälle oman tehtävän rooli ja kansan turvallisuus olivat olleet elämässä aina eteenpäin vievä punainen lanka, eikä tämä halunnut minkään sotkevan tulevaisuuttaan. Taimiorava piti sisartaan enemmänkin työnarkomaanina, eikä minkäänlaisena epäilyttävä olentona, jota pitäisi vahtia.
Taimiorava pudisti itsekseen päätään.
''Joka tapauksessa, hän näki, että pennut vietiin Aurinkotuuleen, hänelle tuntemattomalle naaraalle ja kuuli Riitasoinnun väittäneen pentuja omikseen.. Suojellakseen sinua ja totuuden leviämistä, luulisin. Enkä minäkään korjannut Metsänärheä, kun hän kertoi näkemänsä, autettuaan Opaalikuiskauksen pesääni, jonka sitten löysi läheltä rajaa, johon oli seurannut Riitasointua ja Sudenliljaa. Mikäli Riitasointu ja Sudenlilja eivät olisi kulkeneet rajoja pitkin, he olisivat varmaankin löytäneet Opaalikuiskauksen, mutta tietysti samalla Metsänärhen'', parantaja pohti osittain hiljaa itsekseen.
Taimiorava kuitenkin sai omasta mielestään ainakin ystävän vastauksen Tuulentähdeltä, kun tämä vastaanotti raskaan tiedonmurun Taimioravan ja Metsänärhen tilanteesta.
Lopulta Taimiorava uskalsi nostaa hivenen pelokkaan katseensa Tuulentähteen.
''Siilensuru on valmis parantajaksi ja hän on valmis myös ottamaan jo oman oppilaansa. Kun aikani synnytykseen lähestyy, olen valmis aloittamaan uuden elämäni oman perheeni kanssa ja kun pennut lähtevät pesästä, astuisin vanhimpien keskelle. Minusta ei ole taistelemaan, ja tuskin saan lintuakaan kiinni, mutta voisin siten aina tukea Siilensurua ja hänen oppilastaan. Enkä oikeastaan ole kiinnostunut siitä, miten kansa muutokseen suhtautuu tai minuun sen jälkeen, tiedän, että olen auttanut heitä paljon ja olen toiminut parantajana aina muut edellä. Mutta minulle on tärkeää se, mikä sinun mielipiteesi on ajatuksiini'', Taimioravan ääni särkyi loppua kohden ja hänen piti vetää syvään henkeä, että hän sai vapinansa kuriin, ettei purskahtaisi itkuun.
''Usvajoella on hyvä tuleva parantaja, Siilensuru ja Usvajoki tarvitsee pentuja. Olen aina laittanut kansani edelleni ja nyt haluan laittaa oman perheeni, vaikka se maksaisi minun maineeni, arvoni, kunniani ja henkeni'', hän sai sanansa suoraan sydämestään sanottua, vaikka niiden sanominen oli pelottanut häntä todella paljon. ''Anteeksi miten itsekkäältä kuulostan, mutta-'', Taimiorava keskeytti sanansa ja painoi vain päänsä alas.
Hän ei voisi sanoa Tuulentähdelle, ettei Kaikua ole ollut hänen unissaan kuihin. Se ei ollut hyväksynyt hänen hiljaista hyväksyntäänsä Jasmiinihaukan kuolemalle, jonka Taimiorava oli nähnyt parantajaoppilaana, muttei ollut koskaan puhunut siitä tai paljastanut sisarensa tappajaa kenellekään. Hän tiesi, että Metsänärhen sanat Riitasoinnun epäilyistä voisivat olla oikeita, mutta joka tapauksessa, Kuolo oli sen jälkeen pysynyt hänen unissaan.
''Kaiku on kääntänyt jo kasvonsa Siilensurun puoleen'', Taimiorava lopulta kohotti katseensa ja hymyili pehmeämmin, ja hänen silmissään oli luettavissa ylpeyttä hänen oppilaastaan.

Nuge, Heli //

Hiirenpolku säpsähti ajatuksistaan Huurrepeuran viereltä, Orapihlajatassun kääntyessä katsomaan pesän ulkopuolelle valppaana, korvat pystyssä, kun tämä kuuli vieraan äänen ja Routanaurun kurkusta kohonneen varoittavan murinan. Hiirenpolku ehti jo miettiä mielessään, ettei kai Myrskyvaahteralle pitäisi koitua ongelmia muista tunkeilijoista, heidän leirinsä olisi kuitenkin käytännössä tuhoutunut. Vai oliko Veritähti lähettänyt tänne jonkun ryhmän suorittamaan hyökkäyksen? Mutta Routanaurukin olisi täällä? Hiirenpolku pisti päänsä ulos välittömästi pesästä ja yllättyi todella, kun haistoi tutun ominaistuoksun leijailevan.
''Myrskysielu? Myrskysieluko? Aistinko minä todella oikein?'', parantajan hiljainen ääni kysyi, kun tämä astui kokonaan pesästä ulos, kylmän tervehtiessä hänen viiksiään. Routanaurusta Hiirenpolku aisti, ettei tämä tunnistanut tulijaa tai itseasiassa tulijoita, muttei aikoisi myöskään vastata vaan olisi valmiina taistelemaan. Siksihän täällä olisi, valmiina auttamaan leiriin jääneitä ja saattamaan nämä väliaikaiselle Hallavarjon entiselle reviirille.
Hiirenpolku aisti, ettei Myrskysielun seurassa oli nuorempi naaras kissa, eikä tämä heti ollut uskoa todeksi, että Myrskysielun tytär olisi tämän mukana.
''Tulkaa pesään sieltä, olette varmasti vaeltaneet pitkän matkan tullaksenne tänne lumen hautaamalle leirillemme'', parantaja hymyili, tilanne ei vaikuttanut uhkaavalta ja kansa varmasti riemastuisi nähdessään Myrskysielun ja tämän tyttären, mikäli nämä haluaisivat tulla heidän kanssaan uudelle väliaikaiselle reviirille. Hiirenpolku peruutti takaisin pesään, jossa nyökkäsi hymyillen Orapihlajatassulle, että nuorukainen voisi rentouttaa lapansa ja laskea pörhistyneen turkkinsa. Nuorella lähes soturi-ikäisellä kissalla tuskin olisi mitään ajatustakaan siitä, keitä nämä vierailijat olisivat.
Hiirenpolku tarjosi Myurskysielulle ja tämän tyttärelle hetki sitten pyydettyjä hiiriä, joita Synkkävarjon kissat olivat heille pyytäneet. Samalla hän tarkisti, ettei kumpikaan olisi sairastunut matkallaan tai palelluttanut korviaan, häntäänsä tai tassujaan, mutta kaksikko vaikutti olevan kunnossa, vaikkakin jonkinlaisissa tunnekuohuissa. Minkä tietysti vanha parantaja ymmärsi täysin.
''Myrskyvaahteran leiri on hautautunut lumen alle, kuten ehkä saatoittekin nähdä'', Hiirenpolun korvat heilahtivat huvittuneena itsekseen, sillä hänelle tieto ei ollut itsestään selvä, vaikka kylmyyttä pystyi tuntemaan nyt joka puolella, eikä joka pesän ominaistuoksut leijailleet aukiolla, kun niihin oli jyrissyt lunta sisään. Hajut olivat sekaisin Synkkävarjon ja Myrskyvaahteran kissojen kanssa. ''Raadelmatähti ja Usvapolku jäivät lumen alle jumiin ja ehdin toimia väliaikaisesti johtotehtävissä, kun johtoparimme oli loukussa'', Hiirenpolku viittilöi vaisusti Usvapolkua kohti sanoillaan.
''Päädyimme tekemään yhteistyötä Synkkävarjon kanssa siinä, että saamme majoittua Hallavarjon reviirille siksi aikaa, että saamme tämän kaiken lumen pois leiristämme ja pääsemme kunnostamaan pesiämme. Sekä saimme heiltä raivausapua, jotta johtoparimme saimme pelastettua. Älkää siis välittäkö happamasta Routanaurusta, hän on Veritähden jättämä soturi meidän suojaksemme. Sokea parantaja, nuori oppilas ja tajuton varapäällikkö eivät ole kovinkaan kummoinen vastus kenellekään, hiirikin saattaisi antaa meille kuonoomme'', Hiirenpolku kehräsi huvittuneena, vaikkakin sokeanakin pienikokoinen Hiirenpolku oli ollut hurjapäinen taistelija peloistaan huolimatta.
Orapihlajatassun tuiman tuijotuksen parantaja kykeni tuntemaan turkillaan.
''Orapihlajatassu tietysti varmasti pönkittäisi yksikäänkin Routanaurun tai uhat, jotka meitä yrittäisikään uhkailla'', Hiirenpolku yskähti, saaden oppilaalta tyytyväisen kehräyksen.
''Joka tapauksessa, me olemme myös matkaamassa Hallavarjon entiselle reviirille, joka siis nykyään kuuluu Synkkävarjolle. Mutta odotamme, että Usvapolku tokenee ja pääsemme aloittamaan matkamme. Vaikkei matka olekaan pitkä, uskon Usvapolun tokenevan pian, hän on kärsinyt eniten hapenpuutteesta ja aliravittuna olemisesta, mutta hän virkistyy tässä hiljalleen ja vaikuttaa muuten olevan kunnossa. Enkä näe viisaaksi lähteä siirtämään häntä tajuttomassa tilassa kylmässä ja vaikea kulkuisessa maastossa, joka meistä enemmistölle on vierasta'', Hiirenpolku irvisti itsekseen.
''Mutta miten te kaksi tänne päädyitte? Löysitte vielä takaisin kotiin'', parantaja kehräsi sydän lähes pakahtuen. ''Helmitassu niin ilahtuu, hän on tällä hetkellä Raadelmatähden oppilas ja hänet nimitetään pian soturiksi. Miten hänkin ilahtuu, ja Raadelmatähti varmasti myös, kun yksi kansamme kunnioitetuin soturi on palannut'', parantaja jatkoi hyväntuulisesti.
''Ovatko he sanoneet palaavansa? Älä innostu liikaa, vaan anna heidänkin puhua'', Orapihlajatassu hiljaa mutisi, tarkkaillen edelleen varovaisuus läsnä olemuksessaan kaksikkoa, joita ei ollut koskaan ennen nähnytkään, mutta kuullut heistä kyllä Helmitassun paluun aikana.
Hiirenpolku ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan oppilaan varoituksia yli-innokkuudesta. Hänestä oli vain ollut ajankysymys, että Myrskysielu palaisi vielä kotiin.

// Heli

Siniperho asteli rauhallisin askelin muiden Myrskyvaahteran kissojen kanssa entisen Hallavarjon leiriin, vaikka tuon mitään sanomaton katse tutki tarkasti ympäristöä ja ajatukset laukkasivat kaikessa tapahtuneessa. Ei siitä ollut kauaa, kun naaras oli edes nimitetty parantajaksi päällikön toimesta, ja pelkästään siihen tottumiseen tulisi varmasti menevään vielä jonkun aikaa. Sen jälkeen hän oli päätynyt Myrskyvaahteraan ja oikeastaan liittynyt hetkellisesti siihen kansaan, että saisi vanhemmalta parantajalta koulutuksensa. Uuden mestarin lisäksi naaras oli vielä joutunut matkustamaan entisen Hallavarjon leiriin yhdessä Servaalitassun kanssa, jota yritti välillä vilkuilla ehkä osin arvostelevaan tapaan. Hiirenpolku oli jäänyt vielä Usvapolun tueksi Myrskyvaahteraan, ja naaraan pitäisi nyt oppia mahdollisimman paljon nuoremmalta kollilta, että voisi ehkä joskus palata omaan kansaansa. Tai jos sitäkään voisi sanoa omaksi kansaksi. Eihän siitä ollut kauaa, kun Synkkävarjo oli repinyt Kuutiikerin halki ja naaras oli päättänyt jäädä eloon eli liittyä Synkkävarjoon.
"Lepo tekisi varmasti myös minulle ihan hyvää", Siniperho naukaisi hiljaa, koska ei oikeastaan tiennyt edes mitä itse tehdä. Tuskin väsyneet Myrskyvaahtera kissat luottaisivat pienikokoiseen muukalaiseen, jos Siniperho yrittäisi itse heitä auttaa. Olihan Veritähti itse avustanut Siniperhon väliaikaisesti kansaan ja kertonut sopimuksesta toisen kansan kanssa, mutta ei se varmastikaan auttanut kissojen mielipiteeseen hänestä. Muutenkin Servaalitassu oli ainut, jonka nimen naaras varmasti muistaisi leirissä olevista ja kaikista vaihtoehdoista hän tunsi edes jotenkin olonsa rauhallisemmaksi kollin seurassa. Oli tuo kuitenkin ainakin ihan päällepäin näyttävästi ottanut naaraan ihan hyvin vastaan.

// Heli

Helmitassu nojasi poskellaan kevyesti Utupöllön lapaan ja siristeli silmiään Hallavarjon reviirille, joka hitaasti alkoi näyttämään jo aikaisempaa paremmalta. Tietenkin naaras tunsi nenässään pistävän tuoksun, joka ei kuulunut Myrskyvaahteran kissalle, ja oli jäänyt leijailemaan sen jälkeen, kun leiri oli joskus aikoinaan tyhjentynyt. Helmitassu ei tuntenut sitä tarinaa, ja hän oli muutenkin aivan liian väsynyt keskittyäkseen sellaiseen. Hän oli yhdessä Utupöllön kanssa saanut tärkeän tehtävän kunnostaa leiriä ja metsästää, ja naaras oli tosiaan tehnyt asian eteen mahdollisimman paljon, että pystyisi pysäyttämään huolensa muista kansan kissoista. Kilpikonnakasvo oli aiemmin johdattanut jo osan porukasta, mutta kaikkien onneksi myös loppu porukka tuntui hitaasti vaeltavan leirin suunnille. Pieni hymy kohosi pienikokoisen naaraan kasvoille, kun hän vastaanotti Huurrepeuran sekä päällikön muiden laahustaessa perässä.
"Ei onneksi ollut mitään ongelmia, ja olemme pyrkineet ruokkimaan nälkäiset ja rakentaa petejä mahdollisimman monelle", Helmitassu naukaisi pää pystyssä, vaikka sanoja lopulta saattoi suuri haukotus. Vasta pysähdyttyään naaras pystyi huomaamaan kuinka väsynyt oli. Samaa aikaa hän pystyi myös rentoutumaan, koska huomasi muiden kansalaisten olevan myös kunnossa. Myös Raadelmatähden, vaikka hän oli varmasti suurimman pelästyksen kokenut yhdessä Usvapolun kanssa.
"Oletteko te kunnossa? Mihin Huurrepeura jäi?" Utupöllö naukaisi Helmitassun viereltä, kun oli tutkinut katseellaan leiriin laahustaneet kansalaiset. Kollin sanojen jälkeen naaras itsekin havainnoi varapäällikön, parantajan sekä Orapihlajatassun jääneen jonnekin.

//Masi
Tuulentähti suki turkkiaan etsiessään ajatuksiaan, ennen kuin Taimioravan lämmin ääni naukui pyyntöä astua sisään. Johtaja kohosi istumaan pediltään ja ravisti turkkinsa ylimääräisestä sammalmurusta, tervehtien sitten ystäväänsä iloisella nyökkäyksellä. Taimiorava sekä Riitasointu olivat molemmat todella läheisiä Tuulentähdelle, ja hän oli iloinen näiden tuomasta turvasta sekä avusta. Usvajoki oli saanut todella hyvän parantajan sekä taidokkaan soturin riveihinsä, ei hän voinut sitä kieltää. Harmaa naaras antoi ystävänsä ensin päättää lauseensa ennen kuin tunki itse omia sanojaan väliin. Oli hyvä kuulla, että Liekkivarjo olisi asettunut, ja olisikin hyvä, jos Usvajoki saisi pian lisää pentuja. Hän vain toivoi, että toinen olisi varma paikastaan ja tulisi vielä asettumaan kaiken keskellä heidän joukkoonsa. Kuitenkin epävarma tunne kaikista uusista kissoista kutitteli hänen turkkiaan. Taimiorava jatkoi parantajan pesän täyttymisestä ja Tuulentähden oli hetkeksi painettava katseensa tassuihinsa. Metsänärhi vaikutti hyvältä ja vahvalta soturilta, hyvältä lisältä heidän joukkoonsa, mutta miten ihmeessä hän oli niin kärsineenä löytynyt Myrskyvaahteran läheiseltä rajalta? Samoin kuin miten kolli oli nyt löytänyt Opaalikuiskauksen jostain heidän reviiriltään? Vaikkei mitään oikeita syytteitä tuota vastaan ollut, Tuulentähti ei pitänyt kollia ympäröivästä aurasta.

“Miksi Metsänärhi oli ylipäätään yksin ulkona vasta parantuneiden vammojensa kanssa?” Tuulentähti mutisi hampaidensa välistä lopulta, ennen kuin kohotti katsettaan takaisin ystäväänsä. Taimioravan olemus lässähti, mikä ei ollut parantajalle usein tyypillistä. Tuulentähti huolestui ja kuunteli tarkkaan toisen sanoja, alkaen peläten pikkuhiljaa pahinta. Hän hieman luimisti korviaan epävarmana tulevasta, ja lopulta Taimioravan kertoen hänen sekä Metsänärhen suhteesta, Tuulentähti hännänpää alkoi nykiä epävarmana. Hänen katseensa pyöri ympäri Taimioravaa, pitkin tämän pyöristynyttä vatsaa sekä tärisevää kehoa. Voi Taimiorava! Hetkeen ei Tuulentähti saanut sanoja suustaan, mutta hän nousi lopulta ylös ja asteli ystävänsä viereen asettuen tuon kyljen viereen istumaan jakaen lämpöään toiselle. Tilanne oli siis niinkin paha. Miten olikaan, että Usvajoen pääjohtohahmot olisivat näin hyviä rikkomaan lakia? Naaraan oli pakko vetää syvään henkeä pohtiessaan omia pentujaan, jotka nyt olisivat toisaalla.

“Taimiorava”, hän aloitti hiljaa, jottei kukaan ulkopuolinen voisi saada sanoista tarkkaa selvää. “Tahdotko sinä pitää nämä pennut?” oli ehkä tärkein Tuulentähden kysymys. Ei ollut koskaan hänen edessään ollut tilannetta, jossa parantaja olisi rakastanut ja saanut lopulta pentuja. Mutta tässä olisi Taimioravalla hänen silmissään pari vaihtoehtoa; pitää pennut ja jättää arvonsa, tai antaa pentunsa pois jatkaen tehtäväänsä parantajana. Varmasti Kaiku ei hyväksyisi näistä kumpaakaan, Taimiorava oli jo rikkonut lakia, hänellä oli tunteita sekä kumppanuussuhde, vielä toisen kansan kissan kanssa, joka ei toistaiseksi ollut hyväksytty Usvajoen soturi. Mitä heidän eteensä vielä heitettäisiinkään? Tuulentähden vihertävä katse yritti tavoitella Taimioravan silmiä, mutta hän nojasi ystäväänsä yrittäen tuoda tälle turvaa hädän keskellä. Ei hän olisi tässä yksin. Tuulentähti auttaisi häntä kyllä, vaikkei vaihtoehtoja olisikaan kovin montaa.

//Wilma
Servaalitassu katseli epäileväisesti peräänsä, kun hänen oli jätettävä sekä mestarinsa että veljensä Myrskyvaahteran vanhaan leiriin pienen partion poistuessa lopulta kohti Hallavarjon reviiriä, ja väliaikaista leiriä. Parantajaoppilaalla oli ikävä tunne käpälissä koko matkan ajan, oliko se sitten uupumus vai männyn neulaset lumen päällä, jotka kaivautuivat syvälle polkuanturoihin. Hän vihasi jo sitä tunnetta. Kauanko heidän pitäisi olla Hallavarjon leirissä? Kai lumi pian sulaisi, ja he aloittaisivat kaivuutyöt heti kun olisivat vain parantuneet tarpeeksi? Yhtäkkiä kermanvalkea kolli käänsi katseensa vierellään kulkevaan Siniperhoon. Hänet oli käsketty Servaalitassun mukaan, he varmasti pystyisivät pitää huolta Hallavarjossa mahdollisista loukkaantuneista, oli niin Veritähti sanonut. Oliko Siniperho oppinut mitään? Miten hän oppisi lisää? Voisiko Servaalitassu auttaa häntä ollenkaan? Suuri korvainen kolli tunsi olevan itsekin hieman syväjäässä omissa opeissaan, tietysti hän ymmärsi hauteet sekä voiteet, tiesi suurimman osan yrteistä ja niiden käyttötavoista, mutta jotenkin hänen uskonsa itseen ei ollut niin hyvä kuin ehkä pitäisi. Oliko Siniperholla sellaista uskoa itseensä? Arpi vasemmassa takajalassa alkoi vihloa hieman ennen leiriin pääsyä, ja huomattuaan miten hyvä tilanne siellä olikaan kolli huokaisi syvään ja hänen mielensä rauhoittui hetkeksi.

“Menen heti katsomaan parantajan pesän mahdollisuuksia. Tahdon myös levätä hetken. Voit tulla mukaani, jos tahdot, mutta nauti vaikka riistaa tai etsivä sopiva peti levolle, jos sinusta niin tuntuu. Kaikki on nyt ihan hyvällä mallilla, niin teemme rutiinitarkastukset hetken päästä, kun olen saanut levättyä”, Servaalitassu sai sanottua jotenkin itselleenkin yllättävällä varmuudella, ja nyökättyään päätään Siniperholle hän poistui kohti tyhjällään ammottavaa pesää, jonka ulkopuolelle jo valui yrttien laimea tuoksu. Täällä ei varmasti olisi mitään mitä käyttää, mutta ehkä he saisivat Myrskyvaahterasta tarpeelliset lopulta. Raadelmatähti ei selvästi tarvinnut välitöntä hoitoakaan johtajan elämien ansiosta. Usvapolun henki olisi vielä vaakalaudalla, mutta oppilas uskoi mestarinsa pitävän hänestä erityisen hyvää huolta. Hiirenpolkua miettiessään hymy levisi hänen kasvoilleen, ja kun kolli löysi itselleen vanhan parantajanpesän pedin hän asettui makuulle ja alkoi sukia turkistaan ylimääräisiä lumipalloja pois. Toivottavasti Orapihlajatassu olisi myös kunnossa. Hän kaipasi veljensä läsnäoloa jo yllättävän paljon.

//Wilma, Masi
Huurrepeura katseli Hallavarjon leiriä hieman ikävä tunne turkillaan, mutta tiesi olevansa kuitenkin turvassa omiensa joukossa. Heidän seurassaan oli Raadelmatähti sekä muut Myrskyvaahteran rohkeat ja urheat soturit. Kaikki olivat selvinneet lumivyöryn aiheuttamasta tuskasta, vaikkakin kukin hieman omalla tavallaan. Usvapolku olisi vielä Hiirenpolun sekä hänen oman oppilaansa kanssa heidän vanhassa leirissään, koska Usvapolku oli joutunut niin heikkoon kuntoon. Kaipuu emon vierelle oli suuri, mutta hänen oli nyt jaksettava. Raadelmatähti oli juuri antanut hänelle Usvapolun varapäällikön tehtävät, joista oli toinen yllättänyt. Kirkas hymy kuitenkin kohosi hänen kasvoilleen nyökäyttäessään päätään johtajalleen ja kääntäen sitten kirkkaan sinisen katseensa veljeensä sekä uuteen ystäväänsä Helmitassuun.

“Olette selvinneet selvästi ilman ongelmia?” naaras asteli hieman kauemmas Raadelmatähdestä, joka jäi vielä keskustelemaan väljästi Veritähden kanssa. Suuren punaisen kollin läsnäolo oli aika ahdistava, mutta hän oli nyt enemmän onnellinen päästessään takaisin leiriin, päästessään takaisin läheistensä luo. “Riistaa on löytynyt ja suurin piirtein kaikilla on jo pedit?” hän yritti etsiä leiristä kohteita, joita he olivat ehtineet jo korjata. “Miten te voitte?” hän vielä kysyi perään ja katseli uteliaasti niin omaa veljeään kuin Helmitassuakin. Kaikille tämä varmasti oli vähän erikoinen kokemus, ellei jopa traumatisoiva. Helmitassu oli juuri päässyt Myrskyvaahteraan ja jo heti jonkinlainen katastrofi otti valtaa kaikesta. Huurrepeura uskoi kuitenkin, että kaikki kääntyisi vielä hyvin päin, kunhan he vain pitäisivät yhtä.