//Helikeiju//

Taimiorava ei ollut täysin ennättänyt ymmärtämään, että mitä kaksikko oli puhunut, mutta Raadontomun yksin puhelu, kun pesän kolosta ja pensaan takaa kykeni erottamaan Tuulenkapinalle, tai siis Kapinanlaululle vaikutti keskustelun olevan jollakin tavalla molemminpuolista. Parantajaoppilas oli yrittänyt parhaansa mukaan tulkita, että miten kaksikko kommunikoi keskenään. Hän oli saanut salaista ja arvokasta tietoa, mutta hän ei rehellisesti tiennyt, mitä hänen sen kaiken tiedon kanssa pitäisi edes tehdä. Hän ei halunnut kertoa Tulitähdelle, sillä toinen suolistaisi kaksikon enempää ajattelematta, mutta hänen edessään olisi mahdollisesti kaksi petturia, jotka aikoisivat tuhoa kaiken. Naaras nielaisi pelokkaana.
''Sinulla on hyvä alku suunnitelmiesi kanssa, ei sinun sielusi turhaan halua kapinoida. Pidä siitä kiinni, se voi olla ainoa keino, joka pelastaa Usvajoen'', Raadontomu hiljaa huokaisi, Taimioravan liikutellessaan kummastuneen korviaan. Ehkä Tuulenkapina puhui niin hiljaa, ettei naaras tosiaan vain kuullut mitään? Mutta Raadontomun tyttären suu ei liikkunut, kun tämä katseli vain isäänsä kohden ja puhui tälle.
Entisen varajohtajan silmäpari kuitenkin kääntyi pian Taimioravan piiloa kohden, ja parantajaoppilas veti säikähtäneenä henkeä, kun toinen oli havainnut hänet. Raadontomukin kohosi jaloilleen, ja Taimiorava kykeni maantasolta laskea jokaisen jännittyneen ja vankan lihaksen vanhemman soturin kehossa, joka sai pienen parantajaoppilaan nielaisemaan ja silmät suurenemaan aidosta pelosta. Nyt tulisi päin kuonoa ja korvien ympäri, ja hänet lähetettäisiin lumpeisiin ja kaisloihin käärittynä tuonpuoleiseen! Taimiorava kiepsahti pelästyneenä ympäri, aikeenaan kadota nopeasti paikalta, mutta tämä törmäsi täysillä vereltä haisevaan hahmoon, pamahtaen takamukselleen, kun kuono törmäsi takana olevan kissan rintakehään.
Parantajaoppilas hiljaa keräsi itsensä jaloilleen, jokainen karva pörhistyneenä kohti taivasta, hänen huomatessaan sisarensa, Riitasoinnun edessään. Taimioravan suusta ehti karata hermostunut tervehdys ja hekotus, kun hän kiusaantuneena yritti esittää viatonta, mutta vanhempi sisar pyöräytti tämän ympäri ja niskasta kiinni hampaillaan napaten, raahasi Taimioravan mukanaan Kapinanlaulun pesään. Riitasointu päästi parantajaoppilaasta irti, kun oli tämän raahannut kaksikon eteen ja Taimiorava pöllähti maahan nenälleen, korvat laskeutuneina poskia vasten. Hän ei tosiaan uskaltaisi nostaa päätään ylös tomuisesta maasta, hän vain makasi Raadontomun, RIitasoinnun ja Tuulenkapinan edessä kuin kasa lehtiä, korvat punottaen.
''Sisareni ehti kuunnella teitä jo ennen, joten saatoin jostakin kohdasta pudota kärryiltä'', Riitasointu itsevarmasti naukui, Taimioravan hiljaa sihisten kirouksia päässään toiselle. Nyt tulisi turpaan! Taimioravalle, ja varmaan Riitasoinnullekin. ''Minä halusin ilmoittautua ensimmäiseksi luotettavaksi kissaksesi tulevaan taistoon!'', naaras naukui, röyhistäen rintaansa.
Taimiorava nosti päänsä esiin ja puhalsi tomua nenänsä päältä, heilutellen hölmistyneenä korviaan. Voih, tätä hän pelkäsikin, että sisar menisi sekopäiden tiimiin mukaan.
''Ja tiedän useita, jotka ovat varmasti yhtä halukkaita kapinaan'', Riitasointu myhäili omahyväisesti, Raadontomun vielä räpäyttäessään yllättyneenä silmiään, kunnes se tuttu vanhan herran olematon ilme palasi kasvoille ja tämä jäi vain sivummalle tarkkailemaan keskustelun etenemistä. Riitasointu loi ärtyneen katseensa Taimioravaan, jota puski sitten muka huomaamattomasti takajalallaan kylkeen, jotta parantajaoppilaskin sanoisi jotain.
''Minä tuota'', Taimiorava kömpi kiusaantuneena tassuilleen ja katseli pelokkaasti tassujaan. ''En osaa taistella, enkä ole millään puolella. Enkä aio ilmoittautua kissaksi, jota tarvitsette'', parantajaoppilas änkytteli sanojensa välissä, alkaen painella maata tassujensa alla.
''Mutta pidän kuononi kiinni ja tuen teitä parhaani mukaan parantajataidoillani ja Kaiun tahtoa kunnioittaen'', parantajaoppilas pelokkaan nöyrästi kumarsi ja otti sitten muutaman askeleen taaksepäin, jääden Riitasoinnun taakse pienenä pallona kyhjöttämään, korvat luimussa.
Riitasointu tuhahti ja pyöräytti silmiään.
''Ei sinua kukaan uskoisikaan, vaikka mitä tai kenelle sanoisit. Ei sinun henkesi olisi minkään arvoinen kuitenkaan'', ärhäkämpi neiti kuittasi, Taimioravan nyrpistäessä nenäänsä.
''Rukoilen Kaiulta petiisi hämähäkkejä puremaan varpaitasi tuosta hyvästä'', parantajaoppilas kimitti, saaden Riitasoinnun vain hymyilemään ja siirtämään innokkaan katseensa Tuulenkapinaan ja Raadontomuun. Riitasointu oli aivan valmiina taistoon, oikeudenkäpälän kynsien viuhdontaan! Taimiorava haistoi kuitenkin laimean veren edelleen tuosta, sekä vuorien tuoksua, mutta päätti olla kyseenalaistamatta sitä. Hän olisi kuitenkin itse nyt pulassa ja Riitasointu saattaisi olla ainoa avain päästä siitä pois.
Ei hänellä ollut aietta tukea Tulitähteä, sillä hän ei aistinut toisessa Kaikua, muttei hän halunnut varsinaisesti kapinoitsijoitakaan tukea. Hän kunnioitti soturilakia ja Kaikua ja pyrki toimimaan jonkinlaista lempeää keskitietä, josta välillä poikkesi muualle kimaltavien esineiden perässä ryöstöretkilleen. Mikäli oli sinällään kiehtova ajatusmaailma, koska Kaiku ei ollut varsinaisesti koskaan puhutellut Taimioravaa.

Hymykipinän katse sekä sanat saivat metsästäjättären varuilleen, vaikkei näyttänyt tätä ulospäin. Kolli tietäisi liikaa, tiesi liikaa, ja Huurrehaamu aisti olevansa hetkiensä äärellä. Ei varmasti menisi kauaa, kunnes kolli kailottaisi kaikille, kuka erakko olisi pennut sinne tuonut. Musta naaras kuunteli kuitenkin kollin tarinaa Imperiumista empaattisesti, ja luimisteli korviaan sen karuille oloille. Lopulta maininta Myrkkysilmästä sai sekä Huurrehaamun, että Kipinäntähden, niin myös Viherloimun liikahtamaan aukiolla. Huurrehaamu haukkasi henkeään jäätyen hetkeksi paikalleen, kun Kipinäntähti luimisti korviaan ja sihahti hiljaa hampaidensa välistä. Viherloimu taas saapui paikalle apeana, niin apeasti katsellen Hymykipinää sekä paikalta talutettavaa Punatiikeriä, myös apeana kuullessaan poikansa kohtalonsa. Vaikka Päiväntuuli oli murhannut heidän emonsa, kolli oli silti veli niin Huurrehaamulle kuin Kipinäntähdelle, sekä poika Viherloimulle.
”Levätköön hänen sielunsa rauhassa”, Viherloimu huokaisi hiljaa läheltä vanhintenpesää, katsellessaan nuorta Hymykipinää surumielisesti.
”Ehkä Myrkkysilmä siis oli liittoutunut Pakkastähden kanssa?” Huurrehaamu naukaisi lopulta viileästi katsahtaen veljeensä, joka vain hitaasti nyökäytti päätään pitäen tiukasti katsettaan nuoressa kollissa. Johtaja ei vaikuttanut mitenkään liian vakuuttuneelta tilanteeseen, vaikka Hymykipinä tiesi tarkasti pentujen olinpaikan, olihan vastassa kuitenkin Pakkastähti. Lopulta kuitenkin likaisen valkea kolli käänsi vieno hymynkaarretta kohti Hiekkapyörrettä, nyökäyttäen samalla varajohtajansa sanoille päätään.
”Tämän yön käytämme lepäämiseen, sekä varsinkin teidän kuntonne kohentamiseen. Joku partio tulee kiertämään yön vielä rajoja, mutta pidämme leirissä mahdollisimman tiukasti kaikkia, jotta voimme kartoittaa kissojen olinpaikan, sekä suunnitella yhdessä Imperiumista pelastuneiden avulla Lumotassun, Liekkitassun sekä Apilatassun pelastamista”, Kipinäntähti puhui voimakkaasti kaikille leirissä oleville kissoille, vaikka katse pysyikin Hymykipinässä, lopulta kaartuen koko aukion yli. ”Muistelemme myös yhdessä perheeni kanssa veljemme menehtymistä, vaikka hän oli pettänyt Myrskyvaahteran luottamuksen teoillaan aiemmin. Hän oli silti perhettä”, Kipinäntähti murahti ja asettui istumaan pesänsä suuaukiolle, vilkaisten murheellisesti isäänsä.
Huurrehaamu katsahti Kipinäntähdestä Hymykipinään, lopulta astellen kohti isäänsä, voidakseen tukea tätä Myrkkysilmän menehtymisen takia. Kollin menehtyminen iski oikeasti pahasti naaraaseen, ja hän oli itsekin yllättynyt, kuinka apea oli kuullessaan Myrkkysilmän suunnitelmien tuhoutuneen. Olisi ollut hienoa elää yhdessä vielä hänen kanssaan, mutta hänen aikansa oli siis ollut jo. Huurrehaamu huokaisi syvään ja asettui isänsä viereen istumaan nojaten tuon mustaan turkkiin omallaan. Silti vaalea silmäisen naaraan tiukka katse karkaili Hymykipinän suuntaan, joka halusi keskustella hänen kanssaan erakosta. Keskustelu kollin kanssa herätti niin pientä pelkoa tuon kasvojen takia, kuin epäilystäkin, mitä kolli hakisi takaa. Ehkä yön pimeydessä heillä olisi aikaa keskustella rauhassa.

//Owa


Ukkosyö loikkasi tassuilleen Ratamovarjon kilahtaessa, ja saaden jotain ilmaan saaden oppilaat pomppaamaan, sekä huutamaan. Kolli räpäytti silmiään hämmentyneenä, lopulta vain huomaten Ratamovarjon juoksevan ulos leiristä hätääntyneenä. Kolli jäi katselemaan hetkeksi oppilaita, ennen kuin lähti ripeästi juoksemaan naaraan perässä ulos leiristä. Ukkosyö etsi leirin suulla naaraan turkkia, ja huomasikin tuon hännänpään vilahtavan puiden lomaan pienten salamoiden sinkoillessa tämän perässä. Kolli huolestuneena luimisti korviaan, lähtien kuitenkin sitten juoksemaan naaraan perään. Hän tunsi sähköistä kipristelyä turkillaan, vaikkeivat salamat koskettaneetkaan hänen turkkiaan itsessään. Ehkä se oli naaraan läsnäolo, tai tunteet sisimmässä, jotka saivat kollin tuntemaan turkillansa asti kaikkea omituista. Lopulta Ratamovarjon hahmo seisoi puiden lomassa rauhassa, yksinään, mahdollisesti hengitellen itsekseen rauhassa tilannetta pois. Ukkosyö hidasti vauhtiaan äkkiä ja lopulta hiljaa kävellen asteli hieman lähemmäs naarasta.
”Ratamovarjo?” hän naukaisi kauempaa sitten astellen hitaasti lähemmäs toista, tarkkaillen tätä ylhäältä alas ja takaisin ylös. Hän oli viehättävä, vaikka tilanne oli saanut toisen pelästyneeksi sekä turkin pörhistymään vähän joka suuntaan. ”Mitä tapahtui?” kolli naukaisi hiljaa hännänpään vääntyillen ehkä huolestuneena, ehkä isän tavoin takana. Mutta hän oli aidosti kiinnostunut, ja katselikin naarasta silmät huolesta pyöreinä.

Hämähäkintassu ravisteli tassuaan ärsyyntyneenä. Hän oli onnistunut sotkemaan kyntensä ja käpälänsä taas yrttinesteisiin - joskus hänestä tuntui ettei hänestä ollutkaan shamaaniksi. Leijonaliljan etäinen opetustapa ei auttanut epävarmuuden tunnetta millään lailla. Valkoruskeaturkkinen kolli nuoli käpälänsä puhtaaksi ja jatkoi yrttien lajittelua. Ilma oli jo alkanut kylmetä ja halla alkoi hiipiä turkkiin kuin kuuraiset muurahaiset, ja yrtit tulisivat olemaan tiukilla silloin. Onneksi, muutamia juuria lukuunottamatta, kaikkea oli mukava määrä. Hämähäkintassu sulki silmänsä ja lysähti aloilleen, väsyneenä lehtien kanssa kamppailuun, kelaten mielessään paikkoja, joista puuttuvia juuria saisi. Mikä ihme juuren nimi olikaan? Siltä piti silpoa kerros irti, pureskella tahnaksi… Shamaanioppilas mietti yrtin tuoksua ja tuntua, toivoen, että hänen ei tarvitsisi kävellä pitkää matkaa lähimmälle yrttialueelle.
Juuren kirpeä tuoksu iski hänen nenäänsä, ja hän aukaisi keltaiset kimaltavat silmänsä. Ja siinä se oli - pieni mytty juuria,vasta kerättyä, istui hänen tassujensa edessä, aivan kuin tyhjästä. Shamaanioppilas kavahti kauemmas ja vilkuili ympärilleen, mutta tiesi ettei ollut unessa. Kukaan ei olisi voinut ehtiä näin huomaamattomasti asettamaan juurimytyn kollin eteen.
“Minä tein tämän”, Hämähäkintassu kuiskasi.

Naaras istui aukiolla hiljaa katsellen leirin toimia. Oranssitäpläistä ei kiinnostanut tehdä tällä hetkellä muuta, joten hän tyytyi tuijottamaan tassujaan, jotka piirtelivät hiekkaan kuvioita. Minttupilvi ravisti itsensä pois ajatuksistaan ja huomasi Pikkupyyn lähestyvän häntä. Soturi pudotti katseensa takaisin tassuihinsa ja esitti, ettei olisi huomannut kollin lähestymistä, vaikka ilahtunut hännänheilautus saattoi paljastaa hänen innokkuutensa keskusteluseurasta. Pikkupyy tuntui empivän ennen kuin istahti Minttupilven viereen ja naaras kallisti päätään hämillään.
”Hei, Pikkupyy!” oranssitäpläinen aloitti, ja pakotti hiljaisen kehräyksen loppumaan, eihän hän halunnut vaikuttaa oudolta kollin edessä. ”Onko kaikki hyvin?” Soturi jäi hiljaa hymyillen odottamaan nuoremman soturin vastausta. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen rinnassaan oli pieni lämmin kipinä, kun hän katsoi pesätoveriaan, mutta hän ei antanut sen kummemmin häiritä itseään.

Valkean punertava kolli luimisti korviaan kuullessaan pesän toiselta reunalta naukaisun, joka kuitenkin loppupeleissä vaikutti ystävälliseltä. Leijonalilja kääntyi katsomaan tätä kohden, huomaten tuon ympärillä hehkuvan lämpimän aallon, kuten useimpien muidenkin kissojen ympärillä. Joidenkin ympärillä se kuitenkin oli hälyttävän himmeä, sekä joillain jopa punainen. Se johtui hänen uudesta korustaan, jonka hän oli teettänyt. Tai löytänyt, ja teettänyt. Mutta nyt kolli katseli nuorta naarasta edessään keskittyen kauhistunut ilme kasvoillaan kuuntelemaan tätä.
”Imperiumissa?” hän sihahti hiljaa ja kääntyi katsomaan kohti kansatovereitaan. Miksi he olivat jääneet Imperiumin vangeiksi? Tai ylipäätään hyökkäyksen kohteiksi? ”Ja sinä olit? Anteeksi, en kerennyt kuulemaan nimeäsi”, kolli naukaisi astuen hieman lähemmäs maistellen pesän kahden muun kissan tuoksuja, joka tästä nuoresta kissasta kuohuva tuoksu oli Myrskyvaahteran ominainen. Kauan he olivat täällä olleet?
”Joku matkaaja kissa saapui luoksemme esittäytyen ennustajaksi, ja sitten me kaikki vain nukahdimme. Ja heräsimme lopulta täältä”, kolli urahti katsahtaen Roihutaivaaseen sekä lopulta Koivutassuun. Shamaani nyökäytti tyytyväisenä päätään nuorelle naaraalle. Onneksi ketään ei ollut loukkaantunut. ”Tämä on selvästi Imperiumia. Pakkastähden tekosia”, Leijonalilja saapui Koivutassun luokse ja laski häntänsä hetkeksi naaraan olalle. ”Tämä on hänen sekä hänen armeijansa piilopaikka, jonne hän on selvästi muitakin kissoja vangitsemassa”, Leijonalilja tuumi katsahtaen nuoreen kissaan toiselle reunalla.
”Oletko sattumoisin sattunut kuulemaan muista suunnitelmista? Päättyykö kohtalomme tänne vai onko meillä mahdollisuus selvitä lopulta?” kolli kysyi huolestuneena vaihtaen erittäin huolestuneita katseita sisarensa kanssa. Kaikesta voisi selvitä, mutta olisiko tämä sellaiseen kategoriaan laitettu?

Punatähden kurkusta karkasi kehräystä, kun hän sai kerrankin niin mairittelevan vastauksen Tuulisydämeltä, kun pääsi tämän kohtaamaan kahdenkesken. Ehkä sellaista mahdollisuutta ei enää koskaan hänelle suotaisi, mutta Punatähti veti henkeä rauhallisesti, rentoutuen, haluen imeä sen kaiken positiivisen energian ja hyvänolon itseensä, jotta jaksaisi elämänsä loppuun asti. Vaikkakin hän toivoikin, että voisi aina pysyä Tuulisydämen rinnalla, kohdata maailmaa tuon kanssa yhdessä. Vaikkei Aurinkotuulelle uskollinen kissa halunnutkaan kääntää kansalleen selkäänsä ja olla epäluotettava, kaikenlisäksi vielä johtajana rakastua jälleen toisen kansan kissaan. Punatähti halusi kuitenkin antaa tunteilleenkin mahdollisuuden, mutta piilossa.
''Ei ole pelkuruutta paeta, mikäli sillä säästää enemmän henkiä kuin sodalla. Olet toiminut yhtenä minun esimerkkeinäni, Tuulisydän, ja tulen aina kunnioittamaan sinua'', valkea naaras hymyili, siirtäen katseensa kohti järveä ja hiljaa räpäyttäen silmiään. Hän ei kuitenkaan uskonut, että Lumotunpolun aika olisi vielä ohitse. ''Toivottavasti jälkeläisesi vievät vielä jonakin päivänä tehtäväsi loppuun Lumotunpolun johtajana, ja saat nähdä sen, miten entinen valtakuntasi kohoaa uudelleen loistoonsa'', naaras hymyili hiljaa. Hän oli todella sitä mieltä, että kollin pitäisi perustaa kansa uudelleen, maksoi se mitä tahansa.
Punatähti kuitenkin säpsähti hieman yllättyneenä, kun Tuulisydämellä oli antaa hänelle punertava nauha lahjaksi. Punatähti kohotti tassuaan hiljaisena tuota kohden ja otti lahjan vastaan, ottaen mallia siitä, miten toinen johtajakissa oli nauhaa omassa tassussaan pitänyt ennen kuin antoi aarteensa pois. Punatähti puri nauhaa, kiskaisten päätään taaksepäin ja saaden sen suunnilleen samalla tavalla kiedottua tassunsa ympärille. Naaras räpytteli iloisena muutaman kerran silmiään häkeltyneenä toisen sanoista, ennen kuin uskalsi vastata tämän katseeseen ja hymyillä.
''Kiitos Tuulisydän, kiitos'', naaras ei osannut muuta sanoa. Sanattomana hän heilutteli korviaan hyväntuulisena, kunnes jokin rapina sai hänen häntänsä pörröttymään. Tuulisydän puski hänet ja itsensä kallion alle visusti piiloon (?), kun puut ja oksat alkoivat heilua, värähdellä ja jotakin selvästi tapahtui. Aurinkotuulen ja vieraan kissaryhmän haju virtasi molempien neniin. Kuului ilkkuvaa naurua ja kissat rymistelivät mennessään. Hän erotti Leijonaliljan hännänpään roikkuvan jonkun vieraan kissan selässä, sekä nuorempia oppilaita, kuten Koivutassun! Punatähti meinasi loikata pelästyneenä piilostaan, mutta Tuulisydän ehti estämään häntä. Se ei olisikaan ollut hyvä ajatus, ryhmä oli isompi, eikä kaksikko tiennyt mistä olisi kyse.
Lopulta alkoi tulla hiljaista.
Johtajapari vilkaisi toisiaan silmästä silmään, työntyen piilostaan esille heti kun vaara oli ohi ja he alkoivat pälyillä ympärilleen, Punatähden kiivetessä kalliolle ja käännellessään korviaan. Oli mahdotonta sanoa, mihin vieras kissaryhmä oli mennyt, lähemmäs kokoontumispaikkaa ehkä? Punatähti hiljaa nuuhki ilmaa.
''Anteeksi Tuulisydän, mutta minun on pakko juosta leiriin tarkistamaan tilanne heti. En osaa sanoa keitä he olivat tai mistä on kysymys, mutta kansassani on hätä'', Punatähti hiljaa, mutta ankaran vakavasti sai sanottua. Tämä laskeutui vielä kollin luokse ja kosketti varovasti tuon korvaa nenällään. ''Toivottavasti saan vielä tavata sinut'', naaras kuiskasi, ennen kuin askeleet alkoivat hakata maata vasten, kiihdyttää juoksuksi, kun Punatähti kiiti kohti Aurinkotuulta pitkän hännän huiskiessa lehdetkin lentoon.
--
Leiriin saapuessaan johtaja huomasi yllätyksekseen jokapuolella nukkuvia kissoja. Johtajalla oli suussaan nappaamansa myyrä, ja tämä antoi korviensa kääntyillä. Miksi kaikki nukkuivat näin sikeästi, ja missä sattui? Verta ei ollut missään.
''Hei, mitä täällä on tapahtunut!?'', Punatähti huusi, pudottaen ällistyneenä suustaan myyrän.