Haukkapentu horjahti kun Kukkaiselo nousi äkisti ylös, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Häntä suretti Auringonsirpale, mutta hän luotti siihen, että Risatähti ja Tulikettu pitäisivät huolta tästä kansasta. Hän tunsi kuinka Kukkaiselo nuolaisi hänen päälakea. Haukkapentu kuitenkin ryntäsi suoraan Auringonsirpaleen vierelle ja nyyhki hiljaa tämän vielä lämpimään turkkiin (?). Kolli päätti, että ei enää poistuisi siitä missä oli.

//Heli, Owa + Usvajoen väki //
Tulitähti - Usvajoen johtaja

Se tuntui käsittämättömältä hetkeltä, kun kissoja vain vyöryi omaa johtajaansa ja tämän varajohtajaa kohden. Tulitähti kohotti häntänsä kaarelle ylös ja tämän kasvoille levisi kuitenkin jopa verenhimoinen hymy kissojen käytöksestä. Nämäkö oikeasti kuvittelivat voivansa hoidella hänet niinkin helposti? Tietysti hän oli myös näreissään, loukattu ja petetty, miten nämä säälittävät surkimukset kykenisivät sellaiseen? Mutta samalla hän oli liian ylpeä vain pakenemaan tai edes näyttämään tunteitaan, hän halusi Hierakkakallo vierellään osoittaa, että he kykenisivät kohoamaan mitä tahansa vastaan ja saisivat kissojen uskomuksen itseensä takaisin. Miksi kissat haluaisivat heittää vahvan johtajan pois keskuudestaan, kun Usvajoella voisi olla mahdollisuuksia vaikka mihin Tulitähden johdolla?
Liljakuiskaus oli ensimmäisten joukossa, joka tavoitteli Tulitähden turkkia hampaillaan ja hurjistuneella luonteellaan, jonka pelkästään puhumalla ja maailmaa näkemällä oli suuriin liekkeihin saanut Riitasointu ja Tuulenkapina, jotka joissainmäärin johtivat tätä sotaa. Tulitähti ei malttanut edes odottaa, sitä hetkeä, kun Tuulenkapina saisi jälleen kerran nähdä olevansa heikompi ja epäpätevämpi johtajaehdokas. Tulitähti kaarsi nopeasti Liljakuiskauksen hyökkäyksen sivuun alaspäin, mutta omaksi yllätyksekseen Tulitähden karvoja toisen kynnet ehtivät sivaltamaan, niiden leijuessa ilmassa hetken ajan, kunnes naarmut suhahtaen paloivat kiinni.
Tulitähti ärähtäen vihasta iski Liljakuiskauksen maahan, vaikka ei tällaisessa sodassa saisi keskittyä vain yhteen viholliseen, kun joka puolella olevat kissat, joita Usvajoen kansalaisiksi kutsuttiin, omina taistelutovereina oli pidetty, halusivat nyt tappaa ja kadottaa Tulitähden. Liljakuiskauksen pelokas ja vihainen ulvahdus kaikui vettä pitkin, kun Tulitähti raastoi tuon kaulan auki, veren lentäessä hänen kasvoilleen. Hierakkakallo katseli hetken sanattomana emonsa ruumista ja siirsi katseensa Tulitähteen, mutta kollin silmissä heijastui hetken ajan jokin, jokin muu kuin raivo ja viha (?). Kyllä, se oli hänen emonsa, jonka Tulitähti oli juuri tappanut, mutta tuon emo oli yrittänyt ensimmäisten joukossa tappaa Tulitähden. Hierakkakallo sai kuitenkin hyvin nopeasti kimppuunsa Riitasoinnun, sekä useita pyytäjiä, jotka ahdistelivat kollin kauemmas Tulitähden rinnalta, iskien tuota vuorotellen hurjasti tassuillaan ja purren tuon takajalkoja, kylkiä ja häntää, kollin iskiessä kynsillään sähisten vuorotellen jokaista kohden takaisin.
Tulitähti oli liian pitkäksi aikaa keskittynyt ensimmäiseen kaatamaansa viholliseen ja sähähti yllättyneenä, kun Tuulenkapina oli upottanut hampaansa tähän. Päällikkö ehti kääntyä toista kohden, kun suoraan edestä hänen kimppuunsa iskeytyi suurehko Alppiaskel, purren tiukasti hampaansa päällikön kaulaan. Tulitähti onnistui riuhtaisemaan itsensä irti, hänen karvojensa laskeutuessa hänen ympärilleen ja veren uidessa hänen turkillaan hetken. Tulitähti ryhdistäytyi ja piti tarkalla silmällä jokaista, joka oli piirittänyt hänet.
Ennen seuraavaa isompaa aaltoa, Alppiaskeleen ja Tuulenkapinan näytöksestä innostunut Kirsikkataivas sähähtäen syöksyi kohden Tulitähteä, mutta salamannopeasti päällikkö kiepsahti ympäri ja iski tuon päähän maahan molemmilla etutassuillaan, kohosi takajaloilleen ja puri tuota niskaan, iskien vimmatusti tuon kasvoja ja repien tuon turkkia. Kirsikkataivaan tuskallinen huuto sai Alppiaskeleen uudelleen liikkeelle ja nappaamaan Tulitähden hampaisiinsa, tai tämän takajalan, jolloin päällikkö ärähtäen menetti otteensa Kirsikkataivaasta, päällikkö revittynä irti kohteestaan, mutta Kirsikkataivas-parka sai valtavat arvet niskasta poskilleen asti, Karsiturkin tempaistessa naaraan kauemmas taistelusta.
Tuulenkapinan pureutuessa Tulitähden kylkeen kiinni, Tulitähti ärähtäen tuntien jopa tuskaa kääntyi entisen varajohtajan puoleen ja kiertyi tämän ympärille, upottaen hampaansa Tuulenkapinan kaulaan, taittaen tuon päätä taaksepäin muusta kehosta, Tuulenkapinan jäädessä osittain Tulitähden horjuvan painon alle.
Alppiaskel päästi irti hänestä, jottei Tuulenkapina ottaisi johtajan hoipertelusta enempää kipua ja tuskaa itseensä, Tulitähden muristessa matalasti varoittavasti kaikille hänen ympärillään oleville. Hän maistoi Tuulenkapinan veren suussaan, kissojen empivästi sähistessä, mutta peläten tehdä mitään, sillä Tuulenkapinan henki voisi vaaraantua tai pahimmillaan Tulitähti voisi purra valtimon auki.
Tulitähti hellitti hivenen otettaan rimpuilevasta ja häntä huiskivasta Tuulenkapinasta, jotta voisi laatia kiristyksensä näille hölmöille, mutta kuin hetkeä jo odottanutkin suuri ja voimakas kivipallo hyökkäsi Tulitähden selkään. Tulitähti menetti sillä sekunnilla otteensa Tuulenkapinasta ja kieri liukkailla ja jäisillä rantakivillä kylkiensä kautta Raadontomun kanssa, joka paiskaisi voimakkailla lihaksillaan hengästyneen Tulitähden roikkumaan osittain kiveltä, korvien koskiessa veteen.
''Et tainnut huomata sitä?'', Raadontomu murahti, Tulitähden sylkäistessä toista kasvoihin ja rimpuillessa toisen otteen alla, päästenkin irti uhittelevasta kollista, kompuroiden lumessa, vedessä ja kivien joukossa, puuskuttaen voimakkaasti, kyljet kohoilleen.
''Tyttäresi puhevikaa? Hän häpäisee koko kansan tuollaisella?'', Tulitähti nälvi Raadontomulle, joka katseli päällikköä todella alentavasti.
''Sinä vuodat verta'', Raadontomu hymähti, virnistäen toiselle. Tulitähti säpsähti, hän tunsi kehonsa tärisevän, olevan uupunut, joka ei ollut tyypillistä hänelle. Mutta myös hänen kylkensä vuoti runsaasti verta. Varovasti Tulitähti kosketti kylkeään tassullaan ja kohotti verisen tassunsa silmiensä eteen, vetäen epäuskoisena henkeä.
''Hän pakenee!'', Riitasoinnun ääni katkaisi kaiken, kun Riitasointu ja pyytäjät pinkoivat pakenevan Hierakkakallon perään. Tulitähti ymmärsi sillä sekunnilla, että hänen hetkensä olisi tullut. Sielutähti ei enää uskonut häneen ja Hierakkakallokin petti hänet.
''Voin antautua suosiolla'', Tulitähti hymähti, Usvajoen kissojen räpäyttäessä äimistyneinä silmiään Tulitähden rauhoitettua hengityksensä ja katsellen vesirajasta Raadontomua.
''Sinun on parasta kadota koko metsästä'', Raadontomu murahti toiselle. Tulitähti tiesi hyvin, ettei toisella olisi pienintäkään aikomusta päästää Tulitähteä elossa pois, hän kyllä tunsi luopiot ja kaiken petturit. Mutta näiden kissojen edessä ei Raadontomunkaan kaltainen hirviö haluaisi tappaa ketään, etenkään säälittävän tyttärensä edessä.
Tulitähti astui varovasti liukkaalle kivelle Raadontomun ohitse, koko keho nöyrästi maata vasten painautuneena.
''Tietysti'', Tulitähti hiljaa naukui, siirtäen katseensa Tuulenkapinaan. Millisekunnin ajan naaraan kasvoille värähti riivattu hymy, kun tämä kääntyikin Raadontomun vierellä ympäri ja tönäisi kollin jokeen, mutta Raadontomun kynnet tavoittivat Tulitähden, kiskaisten heikossa fyysisessä tilassa olevan Tulitähden mukanaan.
Tulitähti jäi heti kokeneen taistelijan armoille koskessa, mutta hän upotti hampaansa tuon niskaan ja vaikka toisen kynnet viilsivät ja sivalsivat, joen pinnan muuttuessa punaiseksi heidän molempien verestä, Tulitähti piti pintansa viimeiseen asti. Hän ehti kohottaa katseensa sen verran, että Raadontomu iski häntä kasvoihin kynsillään ja kiertyi takajaloistaan ja takajalkojensa kynsistä erään joessa kasvavan puun ympärille. Iskusta yllättynyt Tulitähti menetti otteensa ja joki imaisi hänet mukanaan, näyttäen Usvajoen kissoille vain Tulitähden etukäpälän, joka kohosi apua anoen pinnalle, ennen kuin naaras painui virran mukana kauemmas.
Raadontomu kiskoi päänsä pinnalle ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa, kiiveten varovasti jäisestä vedestä rannalle puunpintaa pitkin ja uupuneesti lässähtäen märkänä länttinä rannalle. Tämä puuskutti rauhassa itsekseen, katsellen sitten Usvajoen kissoja, jotka olivat häkeltyneitä tilanteesta.
Hetken ajan Raadontomu uskoi, että se oli jo ohitse, mutta paikalle takaisin palannut Riitasointu pyytäjien kanssa pudisteli päätään, että Hierakkakallo oli kyllä loukkaantunut, mutta päässyt pakoon heiltä. Hierakkakallosta voisi kansalle vielä olla jonakin päivänä ongelmia.
Kuitenkin Raadontomu kuuli raskasta hengitystä kauempaa, piinaavaa ja rohisevaa hengitystä, ja hän kohosi ylös, seuratakseen muiden mukana jokea. Raadontomu oli muiden tavoin yllättynyt pahuuden perikuvasta, Tulitähdestä, joka viimeisillä voimillaan oli kiskonut itsensä rantaan ja puristellen kynsiään maata vasten, tämä edelleen kyljellään maaten hengitti. Huomatessaan Usvajoen kissat, tämä alkoi laukoa syytöksiään ja Kaiun vihaa näiden niskoihin.
Raadontomu askelsi toisen luokse, katsoen paholaisen kitumista.
''Olen ikuinen'', Tulitähti sähähti, sylkäisten verta suustaan Raadontomun tassuihin, kun kolli oli päässyt toisen luokse.
''Kukaan ei ole'', Raadontomu murahti, napaten hännällään jäisen kiven ja ottaen sen tassuunsa, kohottaen sitten tassunsa korkealle ja iskien kivellä Tulitähteä tiukasti päähän. Tulitähden hengityksen loppuessa sillä sekunnilla ja naaraan jäädessä maahan kyljelleen, kuolleena makaamaan.
''Olisit antanut sen kitua'', Riitasointu murisi lähistöltä, katsellen halveksivasti ja happamasti Tulitähden ruumista.
''Mieluummin otan yhden kissan kuoleman harteilleni iäkseni. Kuin sen, että joutuisin muistamaan, miten joku kissa kitui itsensä hengiltä'', Raadontomu murahti lapsenlapselleen, katsahtaen sitten Tuulenkapinaan.
Raadontomu ei sanonut mitään, kansa kerääntyi hiljaisena ja helpottuneina katsomaan kilpikonnakuvioisen naaraan kohtaloa. Puoliveristen piina olisi viimeinkin ohi.

//Nugetti, Owa//

Hiirenpolku istui hiljaa aloillaan pesänsä edustalla ja katseli leirin tapahtumia. Raadelmatähti oli hakenut yhdeksän elämäänsä, Hiirenpolku aisti tuon turkin liikehdinnän tuulessa, jokaisen karvoista irtoavan hipun viestiessä uuden johtajan levollista mieltä. Johtaja oli kuitenkin kertonut Hiirenpolulle jotakin musertavaa, Metsätassu ja Ilvestassu olivat surmanneet Topaasijoutsenen. Hiirenpolku heilautti itsekseen toista korvaansa, kasvot vakavina ja olemus viileänä. Hän oli pettynyt poikiinsa, kissoihin, jotka oli valmis mieltämään omikseen ja kasvattamaan nämä ominaan, kun kukaan muu ei sitä halunnut tehdä. Mutta että ahneuksissaan tappaisi parantajaoppilaan, jotta voisi syödä tämän?
Hiirenpolku oli varma siitä, että tämä olisi jonkinlainen kosto Puumatähdeltä. Voimakissojen palattua, Hyasinttikatse oli ollut pahasti loukkaantunut ja ettei sekään vielä riittänyt, Lumotundrasta oli Hiirenpolku myöntynyt ottamaan uuden oppilaansa.
Sinihopeinen kolli veti hiljaa henkeä ja puhalsi keuhkonsa tyhjiksi, jotta voisi hetken vielä kasata itseään, ennen kuin palasi pesään. Voimakkaan Hyasinttikatseen verenhajun takia Hiirenpolku oli joutunut vartioimaan kollin kehoa Metsätassun ja Ilvestassun varalta, sillä voimakas verenhaju sai kaksikon tottumustensa mukaisesti toimimaan, vaikkakin parantaja oli saanut kaksikkoon iskustettua joitakin alustavia tekijöitä. Se mistä Hiirenpolku ei pitänyt oli se, että uuden oppilaan ja kahden pojan lisäksi, hänellä olisi edessä vielä sokean kissan tukeminen ja auttaminen.
Hiirenpolku ei ollut koskaan epäillyt itseään ja jaksamistaan, oikeutta tai hyvyyttään, mutta istuutuessaan Hyasinttikatseen pedin äärelle, puhdistaessaan toisen kasvoja jälleen vedellä ja sammaleilla, levittäen uutta yrttiseosta tämän kasvoille Hiirenpolku epäili elämäänsä ja sen tarkoitusta.
''Lumotundra, voisitko täydentää tänään varastoamme? Käy kysymässä haluamaasi soturia mukaasi, sillä minun on jäätävä tänään leiriin, etten voi tulla kanssasi. Mutta ota varastosta muutamia yrttejä itsellesi malliksi, jotta löydät niitä samoja. Keräsin ne yrtit, joita haluaisin sinun löytävän petisi vierelle'', sinihopeinen kolli naukui lapansa ylitse parantajaoppilaalle, Ilvestassun ja Metsätassun ollessa aukiolla syömässä.
Hiirenpolku sai Hyasinttikatseen kasvot jälleen peitettyä, hetken kolli nuuski toista, mutta Hyasinttikatseen haavat olivat paleltuneet paluumatkan aikana, jonka seurauksena tämä oli tajunsa menettämisen ja elämän rajamailla toisinaan. Hiirenpolku ei ollut huolissaan toisen selviämisestä, sillä ei ollut merkkejä siitä, että toinen voisi menehtyä. Mutta lopullisesta tilanteesta ja kunnosta Hiirenpolku oli huolissaan.
Ehkä oman jaksamisensa kannalta enemmän. Hetken ajan Hiirenpolku silitti ajatuksiinsa toisen häntää, ennen kuin kääntyi siivoamaan pesästä lunta ulos.

//Masi, Usvajoki
Tuulenkapina katseli kauhistuneena, miten Loimuavasydämen ruumis valahti liikkumattomaksi, veden vain kiertäessä tämän kehoa ja jatkaen matkaansa. Niin vesi tekisi aina. Se etsisi aina uuden polkunsa, uuden tien jota virrata. Uuden mahdollisuuden itselleen. Nyt tiikeriraitainen naaras katseli vihoissaan, miten Tulitähti sekä Hierakkakallo kaksin yrittivät pitää pintansa. Usvajoki ei enää koskaan tulisi kokemaan tällaista, kukaan ei koskaan tulisi enää kokemana mitään tallaista!

“The ette kuu-u thänne!” Tuulenkapina murisi matalalta pitäen kynsiään esillä ja katsellen suoraan Tulitähden pelottomiin silmiin. Hänen haavansa vain puroutuivat aina kiinni, kun joku häneen osui. Mutta miten kauan hän sitä kestäisi? Ei hän kovin kauaa voisi vain pysyä pystyssä, parantua jatkumattomasti. Tuulenkapina syöksähti eteenpäin kohti kellertävää johtajaa, jonka tassuja raapi ohi mennessään verelle, lopulta napaten hampaillaan kiinni tämän jalasta. Tuulenkapina oli näkevinään Alppiaskelen hyökänneen kohti Tulitähden kaulaa ja toiset kissat etäämmällä pitivät Hierakkakalloa kiireisenä.
“Eth shinä ikuishesti elä!” soturitar karjui lopulta päästäen irti ja palautuen piiriin, johon myös Alppiaskel palautui hengästyneenä. Kukaan heistä ei varmasti voisi voittaa tätä petoa! Tuulenkapina haki Riitasoinnun katsetta, pohtien nyt syvästi, voisivatko he oikeasti voittaa tätä? Naaras tappoi Loimuavasydämen yhdellä iskulla. Kuka tahansa heistä voisi joutua tuon seuraksi joen pientareelle. Tuulenkapina ei kuitenkaan ollut halukas päästämään irti. Hän ei ollut halukas luovuttamaan, saati antamaan kotiaan jollekin tallaiselle hirviölle. Tuli paloi naaraan silmissä, kun hän etsi Tulitähdestä heikkoa kohtaa, johon voisi iskeä täydellä voimalla, ja saada naaraan pakenemaan, tai kuolemaan siihen paikkaan. Samaisella hetkellä Alppiaskel syöksyi vihaisesti karjuen kohti Tulitähden kylkeä, saaden naaraan horjahtamaan tassuillaan(?) ja lähes kaatumaan. Alppiaskel oli iskenyt hampaansa toisen takajalkaan, jota Tulitähti nyt ei saisi laskettua maahan. Sillä sekunnilla Tuulenkapina pinkaisi omalta paikaltaan kohti Tulitähden paljastettua kylkeä, ja iski hampaansa kiinni tämän kylkeen, kynsillään sekä hampaillaan repien hänen turkkiaan niin vatsan kuin kyljenkin alueelta(?).

//Masi
Feykir oli aivan pöllähtää kumolleen pienen kissanpennun raahatessaan hänet lumikasaan suojaan. Pöllönen levitti hieman siipiään ja kouhi lunta heidän niskaansa, vain silmäparin näkyessä enää pensaikon sekä lumen alta, kun pienempi pentu oli asettunut hänen karvapeitteensä lähettyville itse tuijottelemaan kohti leirin tapahtumia. Feykir oli aivan lähteä lentoon huomatessaan ilkikuriset punaisen oranssit ketut, jotka saapuivat leiriin suupielet veressä ja ilkeät mielessä. Hän vain siristi silmiään ja yritti pysyä liikkumatta nähdessään, miten hurjasti kissat alkoivat puolustaa itseään sekä toisiaan häätääkseen ketut leiristä. Tilanne oli pian ohi, ja Feykir ravisti lumet päältään lopulta palaten Liekkipennun perässä takaisin piiloon muilta. Hän pöyhi hetkisen siipiään sekä peitettään, jotta kylmä lumi tippuisi takaisin maahan kaikkialta. Liekkipentu oli tuupannut kolikkoa lähemmäs häntä, ja Feykir iloisesti räpäytti nappisilmiään, sitten hykertäen iloisesti, napatessaan kolikkoa lähemmäs itseään. Se oli kyllä hieno.

“Kiitos suuresti, pieni Liekkikissa. Pidän sen tallessa, oikean turvassa! Se on hieno lahja, ei ole Feykir sellaista saanut ennen ei”, hän tokaisi ja tanssi pienesti nostellen jalkojaan lumesta ja hieman väräytellen siipiään. Se tosissaan olisi hieno. Ehkä hän saisi kuljetettua sen jotenkin epävakituiseen pesäänsä, josta voisi sitten etsiä sille pussin, jossa pitää sitä. Kolikon hän voisi nimetä liekin kolikoksi. Kuten liekkikissa sen oli hänelle antanut! Feykirin sai myös iloiseksi nuoren kissan suuri hymy, jonka jälkeen hän sitten alkoi kertoa korustaan. Siihen tornipöllö vain kallisti päätään katsellessaan sitä, miten se kyllä sopi toisen turkkiin. Omituista hänen mielestään, mutta kissoilla olikin aivan erilaiset elinolot sekä huvit kuin itse vapaalla pöllöllä. Lopulta Feykir suoristi päänsä ja siirsi katsettaan kauas horisonttiin, kun pentu kysyi häneltä taivaasta, sekä muista eläimistä.

“Oi korkealla ei ole mitään muuta kuin vapautta, sekä sinistä avartavuutta”, hän huokaisi ja levitti hieman siipiään. “Ilma vain pitää minulle seuraa, joskus se ohjaa minua, mutta ei, minulla ole suuntaa ei”, hän hykersi ja laski katseensa. “Feykir nauttii korkeudesta, siellä ei ole häiriötä eikä siellä ole ikävää”, tuo tokaisi hymyillen vienosti ja sitten nyökytellen päätään.

“Näin hetki sitten susia! Oi suuria sekä hienoja. Mutta myös surullisia. Ei tiedä Feykir tai ilma, miksi toinen oli surullinen, mutta monia heitä oli!” hän tokaisi ja räpäytellen silmiään. “Muitakin eläimiä on, kissoja kuten Liekkikissa, myös on nähnyt mäyriä sekä tuollaisia kettuja! Maailma on täynnä kaikkea, ei Feykir montaa tällaista pöllöä ole nähnyt, mutta se tekee paikan hienoimman minusta” tuo pörhisti rintaansa ja levitteli sulkiaan, lopulta hykertäessä vaan laskien katseensa pieneen kissaan. Nyt Feykir laskeutui hieman jalkojensa päälle ja pörhisti siipiään suojakseen, ollen pienen kissan tasolla pienenä keränä.
“Onko täällä paljon muita eläimiä? Muita ilkeitä kettuja?” hän kysäisi takaisin nuoremmalta kissalta.

//Masi
Kermansävyinen naaras katseli ihaillen, miten profetiaan valittu kissapartio saapui leiriin. Kukin oli omalla tavallaan ehkä kärsinyt sodassa, mutta tärkeintä oli se, että kaikki saapuivat takaisin hengissä. Usvapolku huomasi, miten Ukkosyö oli katsellut Apilan paluuta hieman kauempaa, mutta nyt syöksyi Ratamovarjon nähdessään toisen luo ja haisteli tämän ympäri sitten tervehtien toista vain kevyellä tönäisyllä lavalle. Hän näytti sanovan jotain naaraalle, mutta sitä ei Usvapolku kuullut. Hän siirsi katseensa kaksikosta Hymyraadelmaan, joka oli noussut puhujanpaikalle Seittisiiven kera. Sinisilmäinen naaras käänsi katseensa näihin ja antoi itsensä kuunnella leirin hälinää, joka oli pikkuhiljaa palautumassa rentoon sekä iloiseen hälinään. Sitä Usvapolku kaipasi ympärilleen. Johtaja lopulta huomasi myös Apilan heidän joukossaan, ja Usvapolun istuessa musta laikkuisen kollin vieressä, hän katseli toista, kun Hymyraadelma puhutteli häntä. Apila näytti säpsähtävän tilannetta, mutta nopeasti se onneksi raukesi Hymyraadelman ollessa armollinen kollille, joka palasi oikeaan kotiinsa, pelastaen myös mukaansa uusia Myrskyvaahteran nuoria. Se olisi loistava uusi alku, eikä varmasti haittaisi kansaa ollenkaan. Usvapolku hymyillen laski katseensa Hymyraadelmasta, joka vielä kiitti häntä sekä Myrskysielua, takaisin Apilaan räpäyttäen tälle lempeästi silmiään. Toisen kysymys ruokailusta, sekä ehkä kehu jutuista sai naaraan naurahtamaan makeasti.

“Ehkä olit vain siellä kaukana ollessasi unohtanut miten kahjoja meidän jutut on, että nyt voitkin nauttia niistä”, tuo leikkisästi väräytti toiselle viiksiään ja vinkkasi silmäänsä, hännällään sitten ohjaten toista mukaansa riistakasalle, josta nappasivat jotain syötävää ja asettuivat aterioimaan yhdessä. Usvapolku ihaillen katseli kollin vanhemmaksi kasvaneita pentuja, siirtäen lopulta katseensa valkeaan kolliin.

“On ilo nähdä, että palasitte kaikki kuitenkin kotiin. Olin hieman surullinen, kun en nähnyt sinun tulevan muiden kanssa”, hän tokaisi hiljaa ja iski hampaansa varpuseensa, joka oli löytänyt tiensä heidän riistakasaansa. Usvapolku maisteli sen pehmeää lihaa rauhallisesti, kääntäen sitten katsettaan kohti Apilaa. “Kansassa on vain tapahtunut niin paljon kaikkea, mikä on saanut kaikki hermostuneeksi sekä normaalin elämän tuntumaan niin ankealta”, hän huokaisi heilauttaen harmaata korvaansa ankeasti. “Sentään nyt Pakkastähti on voitettu, ja tilanne voi tasoittua”, hän mutisi vielä, ja tarkkaili Apilaa. Toivottavasti kolli pystyisi rauhoittumaan takaisin omaan kotiinsa, nauttiakseen kaikesta, mitä on saattanut menettää ollessaansa poissa.

//Masi
Oranssin valkea naaras tarkkaili puhujanpaikalle nousevaa Risasydäntä pohtivasti, mutta lämpimästi. Hän oli tullut pelastamaan heidän kansaansa, ja Tulikettu oli nyt rauhallisin mielin, sillä oli pystynyt kohtaamaan leiriin juosseet ketut rauhanvoimin. Hän aikoinaan pelkäsi kettuja henkensä edestä, varsinkin hänen suuren tapaturmansa jälkeen. Nyt kuitenkin kaikki olisi paremmin, kun hän oli saanut kuita taakseen, eivätkä hyökkäykset tähän päivään loppuisivatkaan. Heidän olisi kohdattava vihollisensa vielä useaan kertaan, se oli päivän selvää. Nyt kuitenkin soturitar kuunteli korviaan höristäen uuden johtajan puheita, ehkä itse hieman ihmetellen miten juuri tähän aikaan oli Hallavarjo tuhoutunut, ja Risasydän löytänyt tiensä tänne. Kuitenkin se oli Auringonsirpaleen toive, ja varmasti Leijonalilja olisi Auringonsirpaleen kanssa samaa mieltä valinnasta. Vaikka uusi johtaja olisikin aivan toisesta kansasta, ja oitis heidän johtajansa. Mutta itse Tulikettu enemmän yllättyi siitä, kun tuo musta valkea naaras nimitti itse hänet, Tuliketun, varajohtajakseen. Auringonsirpale ei ollut valinnut itselleen neuvojaa, minkä takia varmaan olikin menehtynyt näin äkkiä, ei hän ollut voinut elämiään näin nopeasti saada. Tulikettu oli positiivisesti yllättynyt tallaisesta, ja hymyillen otti askelen eteenpäin ja nyökäytti päätään syvästi Risasydämelle. Kunhan Leijonalilja olisi Risasydämen puolelle ja tästä mielissään, niin olisi hänkin. Vaikka kaikki tapahtui näin äkkiä, näin kummallisesti, ei heillä olisi vaihtoehtoja. Mieluummin johtoon joku, kenet hän sekä Auringonsirpale tunsi, kuin joku tuntematon, tai nuori pentu. Kansa tulisi vielä selviytymään käpälilleen, kuten Risasydän oli todennut. Oranssin valkea naaras lähti lähestymään kaksikkoa heidän astellessaan alas puhujanpaikalta ja Tulikettu vielä uudelleen nyökäytti päätään syvästi uudelle johtajalleen.

“Kiitos tästä kunniasta Risasydän. Toivottavasti voimme yhdessä ohjata Aurinkotuulta paremmille tuulille”, hän tokaisi ja lämpimästi hymyili toiselle violetilla silmäparillaan. “En tiedä utelenko näin äkkiä liikaa huomioon ottaen mitä olet käynyt läpi näin pienessä hetkessä, mutta mitä Hallavarjolle oikein tapahtui?” Tulikettu nielaisi ankeasti ja painoi hieman korviaan pahoittelevasti, ollen hämmentynyt siitä, miten Surutähti äkkiä olisi hyökännyt toisen kansan kimppuun. Olihan Synkkäputouksen sekä Hallavarjon välillä aina ollut paljon kitkaa, mutta miksi nyt? Minkkinaamio oli kyllä saattanut mainita, että Rikkotähti sekä Syystähti olisivat olleet mukana profetiassa, mutta mikä sai Surutähden hyökkäämään Hallavarjoon?

“Sinun ei ole pakko vastata tietenkään. Uteliaisuus vain tässä heräsi, jos tahdot ennemmin rauhaa sekä Leijonaliljan hoitoa, lähden kunnostamaan leiriä muiden kanssa”, hän äkkiä pudisteli päätään pahoittelevasti toiselle ottaen askelen etäämmälle, antaessaan toiselle tilaa. Häntä varmasti tultaisiin kyseenalaistamaan sekä ihmettelemään vielä tovin, mutta Tulikettu vain halusi tietää. Hän halusi myös yrittää tutustua Risasydämeen, uuteen johtajaansa, josta oli kuullut sekä ketä oli nähnyt kokoontumisissa. Mutta siihen se sitten jäikin. Naaras uskoi voivansa saada tästä kissasta itselleen vielä hyvän ystävän.

//Aaduska
Vanha valkea naaras katseli huolestuneena tarinansa päätteeksi shamaanien pesälle, jossa Risasydän oli yhdessä parantajien kanssa. Selvästi Auringonsirpale ei ollut hyvässä kunnossa kaiken sen jälkeen mitä hän kävi läpi nummella. Naaras teki myös havainnon, ettei Verisutta ollut näkyvissä. Oliko kaksikko lähtenyt itsekseen retkelle? Tuo nielaisi ja hännällään piti Haukkapentua lähellään, joka kysyi häneltä, olisiko hänen enonsa kunnossa. Oranssi lakkinen naaras ei uskaltanut vastata, ennen kuin Risasydän asteli yhdessä Leijonaliljan kanssa apeana ulos pesästä. Hän tiesi saman tien. Naaras laski korviaan ja piti katseensa parivaljakossa, joka lopulta nousi puhujanpaikalle kertomaan uutiset, jotka Kukkaiselo tiesi. Hän huokaisi syvään ja katsahti Haukkapentuun, joka ei varmasti paljoa ymmärtänyt, muuta kuin että Auringonsirpale olisi kuollut. Se oli suuri suru kaikille, lähes jokainen kansalainen painoi päänsä ja korvansa kunnioittaakseen entistä johtajaa, vaikkei toinen ollut kyennyt saamaan edes elämiään. Kerran hän kuoli noin ajoissa, ja kyllä, Kukkaiselo oli aistinutkin sen. Hän nyt hiljaa huokaisten kohotti päätään ja vilkaisi Risasydämeen, joka omien koitostensa läpi oli selvästi saapunut pelastamaan kenties heidän kansansa. Vieno hymy kohosi naaraan kasvoille, kun uusi johtaja harkitsevaisesti, mutta varmalla otteella puhui omasta kannastaan, ja lopulta nimitti varapäällikökseen Tuliketun. Kukkaiselo nousi kenties nopeasti tassuilleen huutamaan rakkaan Tuliketun nimeä, saaden Haukkapennun horjahtamaan hänen rinnallaan(?). Kun huuto loppui, Kukkaiselo laskeutui nuolaisemaan pari kertaa pienen kollin päätä.

“Olen pahoillani, olen vain hyvin iloinen hänen puolestaan”, tuo huokaisi ja istuutui takaisin alas pennun vierelle. Kaksin he varmasti pitäisivät kansasta huolta, ja pystyisivät nostamaan Aurinkotuulen loistoonsa, joka Valkeatähden sekä Punatähden aikana on ollut. “Auringonsirpale ei kestänyt kaikkea sitä tuskaa, jonka haavat hänelle toivat. Vaikka se on surullinen tapaus, uskon, että sillä oli tarkoituksensa. Näen nyt kuitenkin selkeästi, että tämä kaksikko johtaa kansaamme viisaasti, sekä lempeämielisesti”, Kukkaiselo lopetti ja antoi lämpimän katseensa hakeutua kohti Risasydäntä, hänen hymyillessään toiselle kannustavasti ehkä, vaikkei uusi johtaja hänen sanojaan kuullutkaan.

//Heli//

Kun ketut olivat menneet ja Liekkipentu oli napannut pöllöisen ystävänsä mukanaan lumikasaan piiloon, nämä hiljaa kaivautuivat esiin lumikasasta ja pujahtivat piiloon pentutarhan toisellepuolelle aikuisten katseilta. Liekkipentu vilkuili vielä muutaman kerran huolestuneena aukiolle, kun tapahtumat olivat tosi epäselviä, mutta hän oli liiankin kiinnostunut uudesta ystävästään.
Liekkipentu ei ymmärtänyt pöllön sanoja Ilmasta. Liekkipentu siirtyi kahdelle tassulleen ja kohotteli kuonoaan siipien liikkeiden suuntiin, mutta kallisti sitten kummastuneena päätään sen merkiksi, ettei tosiaan ymmärtänyt, mutta se kuulosti mielenkiintoiselta ja jännittävältä.
Liekkipentu oli ottanut kolikon heidän mukaansa, kun he olivat vaihtaneet paikkaa ja Feykirin kysyessä siitä, Liekkipentu pudisti hiljaisena päätään.
''Ei se ole minun, haluatko sinä sen? Löytäjä saa pitää'', kissanpentu hymyili leveästi ja työnsi kolikkoa toista kohden. Se näytti arvokkaalta, ja silmissä asti kiilsi sen puhdas pinta, mutta Liekkipennun oli oltava rehellinen, ettei se olisi hänen. Tuskin kenenkään kansalaisenkaan, kuka jättäisi lumeen arvoesineensä? Kun pöllö kuitenkin hyppelehti häntä kohden, Liekkipentu meni maahan matalaksi ja pörhisti hivenen häntäänsä yllättyen toisen nopeasti liikehdinnästä, kun toinen asettelikin sulan tämän päähän. Liekkipentu heilautti yllättyneenä korviaan, jonka seurauksena Feykir asetteli itsekseen hykerrellen sulkaa uudelleen.
Liekkipentu räpytteli ilahtuneena silmiään ja röyhisti sitten rintaansa, sulan pysyessä tämän päässä. Se oli hieno. Liekkipentu hymyili leveästi ja väräytteli viiksiään kiitokseksi. Kunnes toisen suuret silmäparit olivat keskittyneet uuteen kohteeseen, korvakoruun.
''Se on jonkinlainen merkki kai, en tiedä. Se on ollut siinä niin kauan kuin muistan'', Liekkipentu heilautti korvaansa muutaman kerran korun kilahdellessa korjan juuressa hauskasti. Olihan hän sitä ennenkin miettinyt, kasvattiemo oli vain kertonut, että hän luuli Liekkipennun sen löytäneen ja laittaneen korvaansa, mutta miten se olisi mahdollista? Liekkipentu oli niin pieni vielä, miten hän unohtaisi sellaisen kokemuksen?
''Mihin olet lentämässä tai menossa, Pöllönen? Miltä korkealla näyttää?'', kissanpentu kysyi, kohottaen nenänsä kohti taivasta. ''Näetkö paljon erilaisia eläimiä?'', Liekkipentu uteliaana kyseli.

//Heli, Nuge + Myrskyvaahteran väki. Hymyraadelman paluu kotiin //


''Niin, kyllä arvostaisin ihan vain Apila nimitystä. Olen kuitenkin jo soturinikäinen, ja -tassu pääte tuntuu halventavalta'', Apilakarhu hymyili kuitenkin iloisesti Usvapolulle, joka oli hänet ja pennut ottanut avosylin vastaan, takaisin kotiin. ''Mutta kiitos, yllättävän hyvin, vaikka sydämessä onkin valtavia ammottavia aukkoja. Myönnän, että minun olisi pitänyt uskaltaa jo aiemmin lähteä, mutta jos olisin niin tehnyt, olisivat myös pennut kuolleet Lupiiniketun ja Imperiumin mukana'', entinen Imperiumin orja huokaisi hiljaa.
Hän oli myös kuullut Viherloimun ja Kipinäntähden, sekä Paatsamajuovan kuolemista Huurrehaamulta, ja vaikka silloin ne olivatkin olleet Huurrehaamulta kovistelia heittoja, Apilakarhun silloin vastaanottaessa samallaisella Imperiumin kissalle opetetulla julmuudella ja kovuudella, se kaikki ei ollut aiemmin päässyt Apilakarhun mieleen ja sydämeen asti niin paljon, että hän olisi asioita ehtinyt käsitellä millään tavalla. Sentään kuitenkin Liekki ja Lumo olisivat kunnossa, sekä Ukkosyö.
''Pennut olisi hyvä saada jollekin imettävälle emolle saamaan pian maitoja, mutta totta, he ovat kyllä voimakastahtoisia ja vahvoja. Kaikki vaikuttaa hyvältä, vaikka pienimmät kirjaimellisesti ovat vielä todella pieniä'', Hiirenpolku tuumaili, Apilakarhu nyökkäsi hymyillen ja katseli, miten Hiirenpolku vei pennun pentutarhalle ja oppilasikäinen kolmikko saatettiin riistakasan äärelle.
Apila ei kuitenkaan ehtinyt vastata Usvapolulle, kun leiriin ilmestyi pian Hymyraadelma, Ratamovarjo, Seittisiipi ja Hyasinttikatse. Kansa oli innoissaan ja helpottunut siitä, että jokainen oli selvinnyt vaaralliselta tehtävältä elossa. Kuitenkin Hiirenpolku pysähtyi ja kuristi kummastuneena kulmiaan, kun näiden mukana leiriin loikkivat Raita ja Risa, jotka anteeksipyynnellen kertoivat menneensä tutkimaan reviirejä, ja olivat päätyneet uimaan. Apila huomasi, että Hiirenpolku oli hyvin epäileväinen ja Hymyraadelmakin piti kahta pentua tiukasti silmällä. Jotakin oli selvästi tapahtunut.
''Imperiumi ja Pakkastähti on nyt kukistettu'', Hymyraadelma huokaisi, kun tämä kohosi Seittisiipi vierellään puhujanpaikalle. Kissat hurrasivat aukiolla ja Apila katseli hivenen vaivaantuneena tassujaan. ''Huomaan, että olemme saaneet tänne yhden pesueellisen vieraita ja yhden tutunkin kasvon. Apila, mitä asiaa sinulla on?'', Hymyraadelma kohdisti huomionsa entiseen Imperiumin orjaan, joka säpsähti ja kohotti katseensa uuteen johtajaansa.
''Minä haluaisin pentujeni kanssa palata takaisin kotiin. En aiemmin uskaltanut lähteä, koska en halunnut jättää pentujani sinne. Fuuga auttoi meidät pakoon'', Apila hiljaa puhui, tuntien kuitenkin tukevia kosketuksia ja silmäpareja turkillaan. Ei kukaan tainnutkaan olla hänelle vihainen. Hymyraadelma hetken tarkkaili kansalaisten positiivisia reaktioita Apilan ja tämän pentujen paluuseen.
''Me sallimme sinun perheellesi sen. Haluan kiittää Usvapolkua ja Myrskysielua yhteistyöstänne kansan turvaamiseksi, kun olimme poissa. Nyt voimme asettua, syödä ja vetää henkeä, huomenna on nimitysseremoniat, jossa saamme juhlistaa uusia Myrskyvaahteran jäseniä, sekä vanhojakin, jotka ovat vielä vailla soturinimeään'', Hymyraadelma levitti hymyillen itsekseen tassujaan kansalle, joka vaikutti tyytyväisiltä tilanteeseen.
Apila räpytteli helpottuneena silmiään ja käänsi katseensa Usvapolkuun.
''Voisimmeko me oikeastaan syödä yhdessä? Minulla on ollut ikävä sinun juttujasi'', Apila hymyili Usvapolulle.

/Heli & Usvajoen väki//

Aamun koittaessa Usvajoen kissat olivat panneet merkille, että Tulitähti, Hierakkakallo ja Loimuavasydän olivat poistuneet leiristä, mennäkseen keräilemään lähellä joen rantaa Loimuavasydämen toivomia yrttejä, kasveja, kukkia ja muuta koristeiksi sopivia esineitä. Riitasointu oli pitänyt tarkkaan vahtia, että kun ryhmä oli lähtenyt, koko muu leiri, jotka eivät tukeneet Tulitähteä ja Hierakkakalloa, olivat kokoontuneet aukiolle neuvottelemaan. Majavien hyökkäyksestä syytetty Tuhatapila oli kadonnut, ja vanhimpien soturien mukaan, tämän ruumis olisi löydetty joesta edeltävä yönä, ja tappajan epäiltiin olleen Hierakkakallo. Kansa oli viimeinkin herännyt siihen, miten kauhea tyranni ja tämän seuraaja heillä olisi johtajanaan, ja kissat olivat viimeinkin Tuulenkapinan ja Riitasoinnun johdolla valmiita kohottamaan tassunsa ilmaistakseen halunsa vapautua Tulitähden vallasta.
Riitasointu selitti kissoille suunnitelmaansa, hänen ajatuksenaan olisi, että he hyökkäisivät Tulitähden kimppuun, kun he olisivat piirittäneet tämän ja Hierakkakallon. Hän ja Tuulenkapina saivat uskoteltua kaikille, että he kyllä voittaisivat Tulitähden tuon oudoista ja Kuolosta peräisin olevista kyvyistä huolimatta, kunhan he kaikki vain pitäisivät yhdessä pintansa. Jos he eivät muuten voisi kukistaa tyrannia, he varmasti saisivat tämän häädettyä. Kissat olivat suunnitelmasta yhtä mieltä, jonka seurauksena kaikki lähtivät kohti jokea omissa ryhmissään, lähestyen eri suunnilta, jotta he saisivat vaivattomammin jokaiselle sellaisen piiritys ja hyökkäys paikan, että he olisivat nopeasti asemissa.
Joella kuitenkin Riitasointu seisoi Tuulenkapinan vierellä ja jokea ympäröivät pensaat olivat täynnä kiilua ja odottavaisia silmäpareja, kun kissat tarkkailivat, miten Hierakkakallo oli kalastamassa, samalla kun Tulitähti keskustelu joen syvemmän kohdan varressa Loimuavasydämen kanssa.
Riitasointu tai muutkaan eivät kuulleet heidän keskustelua, mutta odottamatta Tulitähti painoi Loimuavasydämen kasvot veteen, toisen yrittäessä pinnalta nähdä veden pohjaan lievän sokeutensa takia, josko siellä olisi ollut jotakin kerättävää.
''Meidän täytyy pelastaa Loimuavasydän'', Riitasointu sihahti, kissojen jäätyessä paikoilleen kauhistuneina, kun he kaikki todistivat, miten Tulitähti hukutti Hierakkakallon silmäparin vahdinnan alla Loimuavasydäntä.
''Sinnittele hetki Loimuavasydän! Usvajoen kissat, hyökkäykseen!'', Riitasointu pian kiljaisi, mutta Tulitähti ei säikähtänyt tilanetta. Tämä ote kyllä herpaantui, että Loimuavasydän sai päänsä nostettua vedestä ja ehti nähdä, miten Usvajoen kissat eri suunnista juoksivat heitä kohden hänen avukseen, mutta Tulitähti ei ollut tilanteesta yhtä mieltä. Tämä paljasti kyntensä ja viilsi Loimuavasydämen kaulan auki, antaen edeltäjänsä ruumiin kaatua elottomana veteen, veden värjäytyessä punertavaksi. Loimuavasydämen hahmo jäi makaamaan puoliksi rantaan ja puoliksi veteen, Tulitähden ja Hierakkallon siirtyessä toistensa vierelle.
''Tapamme niin monta kuin koskaan vain kykenemme'', Tulitähti murahti Hierakkakallolle. ''Pelolla saamme kontrollin takaisin'', Tulitähti jatkoi, sen verran Riitasointu kuuli, kun Usvajoen kissat pysähtyivät piiritettyään kaksikon. Pelottomattomasti Usvajoen kissat hyökkäilivät kaksikkoa kohden, kynsien iskujen viuhuessa ja Riitasoinnun katsoessa kauhistuneena, jopa epäröiden Tulitähteen kohdistuneita iskuja, jotka tuttuun tapaan paloivat kiinni.
Tilanne näytti toivottamalta, mutta ryhmäläiset jakautuivat pian kahteen kehään, kun Hierakkakallo ja Tulitähti erkanivat toisistaan.

//Heli//

Risasydän nyökkäsi vaisusti Leijonaliljalle, kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, mutta naaras uskoikin kaiken olevan selvää Kaiun tahtoa, juuri sen takia. Ei mikään menisi niin sulavasti ja nopeasti, jos Kaiku ei olisi halunnut asioiden menevän näin, tai niin ainakin Auringonsirpaleen serkku uskoi. Hän oli hivenen kömpelö tilanteessa, hän ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt tai olisi kuulunut suhtautua kaikkeen, tai ilmaista kaikkea sisällään vellovaa tuskaa. Ehkä hänen ei kuuluisikaan sellaista avata ollenkaan, kuitenkin Auringonsirpaleen kuolema vaivasi häntä ja se vastuu, jonka kolli oli niin helposti valmis antamaan serkulleen oli käsittämätöntä. Olisiko Risasydän tehnyt niin, jos hän olisi ollut johtaja ja Surutähti olisi tappanut hänet? Tuskin, Risasydän olisi pyrkinyt aina vain uudestaan kohoamaan tassuilleen ja tavoittelemaan johtajuuttaan, pitämään ylpeydestä kiinni. Mutta ehkä ne olivat sellaisia piirteitä, jotka erottivat Valkeatähden suvun Ruoskatähden suvusta?
''Kiitos Leijonalilja, tulen varmasti turvautumaan sinuun paljon. En ole koskaan turvautunut kehenkään muuhun kuin Syystähteen ja Ruoskatähteen, en tiedä-'', Risasydän huokaisi, kun hän kulkeutui puhujanpaikalle parantajakissa vieressään, kansalaisten jo siirtäessä huolestuneita katseita heitä kohden. Tämä olisi uusi alku, mutta voisiko hän vain sulkea silmänsä Hallavarjon tilanteelta? Tottakai hän halusi kostaa Surutähdelle, hakea Hallavarjon oikeutta, mutta muuttaisiko se enää mitään? Entä Syystähti? Missä naaras olisi? Mitä jos toinen palaisi Synkkäputouksen valtamaan Hallavarjoon, mitä sitten tapahtuisi? Risasydän ummisti tuskallisena hetkeksi silmänsä, kunnes veti syvään henkeä, kun hän oli parantajan kanssa kiivennyt puhujanpaikalle.
''Auringonsirpale menehtyi vammoihinsa, jotka ketut aiheuttivat hänelle'', Leijonalilja aloitti vakavana, korvat luimistuneina ja selvästi tuska välittyen tämän silmistä (?).
''Minä saavuin tähän kansaan, sillä Synkkäputous hyökkäsi Hallavarjoon ja kyseinen kansa on Surutähden johdolla nyt vallannut koko Hallavarjon. Hallavarjoa ei enää ole'', Risasydän naukui ja yskähtäen yritti korjata asentoaan, sekä saada äänensä kuuluviin. ''Minusta ei ollut muutaman kissan kanssa suojelemaan sitä, mitä meillä Hallavarjossa oli. Uskon Kaiulla olleen minulle jokin tehtävä odottamassa, sillä havahduin taistelutoverieni ruumiiden keskeltä järven lähellä, jossa Synkkäputouksen kissat heittivät meidät veteen. Olin ainoa, joka vielä oli elossa, ja kelluin kansalaisteni mukana kohti maailmaa tai veden syövereitä. Minä päädyin lähelle Aurinkotuulta, enkä oikeastaan tiennyt, mihin muuallekaan minun olisi kuulunut mennä'', Risasydämen mieleen palasi Jadehämärän revitty keho, ja se puistatti Risasydäntä. Hänen olisi kohdattava vielä Surutähti, kostettava siskontyttärensä kuolema!
''En tiedä, mikä tilanne tämä kettujenhyökkäys oli, enkä tiedä, miten olette joutuneet tähän pisteeseen. Mutta Auringonsirpale halusi nimittää minut seuraajakseen Aurinkotuulen tulevaksi johtajaksi. Ja minä ymmärrän sen, että hän halusi sukulaisensa jatkavan hänen sukunsa työtä Aurinkotuulessa, mutta myös sen, että vaikka olen kokenut varajohtaja Hallavarjossa, minun tulee ansaita teidän kaikkien luottamuksenne'', Risasydän kohotti hivenen ylpeämmin jo päätään katsoakseen silmiin kansalaisia, jotka olivat osa närkästyneitä ja osa helpottuneita valinnasta. Aurinkotuulessa oli pitkään jo vallinnut neuvottomuus, kun Verisusi oli toiminut epävirallisena varajohtajana ja Auringonsirpale oli maannut masentuneena vain pesässään.
''Haluan kunnioittaa Auringonsirpaleen tahtoa ja oppia kaltaiseksenne kissaksi, sekä tuoda omaa kokemustani ja mahdollisuuksiani kehittää nyt meidän kaikkien yhteistä valtakuntaamme sellaiseksi, joka tarjoaa kaikille tukensa ja kohtelee meitä kaikkia hyvin ja tasa-arvoisesti'', Risasydän puhui, nielaisten epävarmuuden palan kurkustaan, sillä sellaiselle ei olisi varaa näin ison haasteen ja muutoksen edessä. ''Haluankin nimittää varajohtajakseni Tuliketun, uskon, että hänen kokemuksensa ja tietonsa tukevat sekä kansaamme että minua. Tulen seuraavina päivinä olemaan enemmän parantajienpesässä Surutähden ja hänen kissojensa aiheuttamien vammojen takia, mutta mikäli joku haluaa puhua kanssani, olen sieltä tavoitettavissa'', Risasydän puhui ja kääntyi sitten varovasti katsomaan Leijonaliljaa, kunnes etsi silmiinsä Tuliketun.
Syy sille, miksi hän valitsi Tuliketun oli se, että tämä oli kokenut paljon ja Tulikettu oli Risasydämelle tuttu kasvo kokoontumisissa, hän uskoi, että naaraan kanssa he voisivat kyetä yhdessä johtamaan Aurinkotuulta. Ja Risasydän voisi oppia Tuliketulta paljon.

Haukkapentu kuunteli Kukkaiselon tarinaa hänen emostaan ja pennun katse kääntyi Shamaaninen pesälle jossa hän huomasi Auringonsirpaleen maakamassa. Pentu nojautui vasten Kukkaiselon valkoista turkkia. "Onko Auringonsirpale kunnossa pikkuruinen kolme kuuta vanha pentu kysyi kuiskaten Kukkaiselolta ja katseli Shamaanien pesälle josta Koivutassu tuli juuri parhaillaan ulos hoitamaan sotureiden haavoja. "Onko täällä pahasti haavoittuneita"? Haukkapentu kuuli Koivutassun kysyvän ja huomasi joitakin sotureita menevän Shamaanioppilaan luokse. Pentu vilkaisi Kukkaiseloon silmät kirvellen kyynelistä ja vikisi hiljaa.


//Joo tuota en tiedä pystyykö kissat itkemään, mutta tässä nyt pystyy//

//Masi, Aaduska
Tulikettu oli hämillään kaikesta, jota leirissä oli juuri sattunut. Hallavarjon varajohtaja oli löytänyt tiensä leiriin, ja Auringonsirpale oli palannut verisenä kettujen kera leiriin. Kaaos oli äkkiä kasassa, ja ketut pyörivät leirissä murhanhimoisina Auringonsirpaleen verestä. Risasydän oli kuitenkin äkkiä ottanut ohjat kissoista ja kertoi näitä suojelemaan parantajien pesää. Tulikettu oli siirtynyt suojelemaan parantajien pesään, ja oli pian pienen ryhmänsä kanssa kynnet esillä häätämässä toista kettua. Oranssi naaras hyökkäsi raivoissaan ketun päälle, ottaen itse hieman osumaa ketun kynsistä sekä hampaista turkilleen, mutta hätä ei ollut suuri, kun ketut pian ryhmäpaineen myötä lähtivät pakenemaan suuntaan, josta olivat tulleetkin. He näkivät äkkiä, ettei täällä ollut heille mitään. Tulikettu varmisti, että jokainen ryhmäläinen olisi kunnossa, sekä katseli rauhattomana pesään, josta Leijonalilja tuli Risasydäntä vastaan, kun johtaja oli kutsunut naarasta. Itse soturitar peruutti pesän suulta, sillä ei halunnut häiritä heitä, ja päättikin katsoa, että leiri olisi kunnossa. Kukkaiselo oli saapunut pesästään täysin kunnossa, ja pian pentutarhasta nousi esiin Haukkapennun pää, joka oli juossut Kukkaiselon luo, selvästi kuulemaan tarinaa. Tulikettu itse jäi siistimään turkkiaan ja katselemaan pieniä viiltoja, joita hänen selässään kulkisi. Leijonalilja ehtisi paikkaamana ne myöhemmin.

-

Punaraitainen kolli katseli huolestuneena Auringonsirpaletta, jonka suupielistä valui verta tämän yrittäessään puhua viimeisiä sanojaan kansalleen, sekä Risasydämelle, joka oli saapunut ehkä juuri ajoissa auttamaan kansaa. Vaikka naaras näytti itsekin erittäin huono vointisella, vielä Auringonsirpale oli huonommassa kunnossa. Eikä häntä pystyttäisi pelastamaan. Risasydän oli saapunut pesään kuulemaan johtajan viimeisiä toiveita, jotka yllättivät ehkä shamaanin. Hän piti katseensa rauhallisesti johtajassaan, kun tämä puhui serkulleen, josta lopulta halusi tehdä seuraajansa. Äkkinäinen päätös, mutta Leijonalilja ymmärsi tuon perän. Aurinkotuulessa oli aina Valkeatähden suku ollut johtajan paikalla, ja kun kollilla ei ollut kumppania, pentuja tai muita sukulaisia sen ikäisiä, oli päätös ihan järkiperäinen. Leijonalilja lopulta sulki Auringonsirpaleen silmät, jotka olivat jääneet katsomaan Risasydäntä. Hänen olisi nyt aika levätä, ja päästä perheensä luo. Violetti silmäinen kolli asettui katselemaan Risasydäntä, ja häntänsä tuo laski toisen lavalle.

“Olin kuulemassa hänen viimeistä toivettaan, ja kansan shamaanina olen hänen kanssaan samaa mieltä. Saavuit ehkä hyvään tai huonoon aikaan, mutta pelastit kansamme vähintään totaaliselta kaaokselta. Kiitos Risasydän”, Leijonalilja nyökäytti päätään toiselle, ja vilkaisi kohti Koivutassua, joka voisi lähteä paikkaamaan loukkaantuneita sotureita. “Voin tulla kanssasi ilmoittamaan kansalle Auringonsirpaleen päätöksestä, ja annan sinulle uskollisuuteni, olethan Aurinkotuulen uusi johtaja, ja palvelen kansaani, sekä sen johtajaa niin kauan kuin olen järjissäni”, tuo naukaisi toiselle, vaikka Risasydämellä varmasti oli hankala aika menossa niin paikasta josta lähti, sekä nyt tässä, hieman hankalan paikan edessä. Mutta kun Leijonalilja sekä Koivutassukin olivat olleet lähettyvillä kuulemassa johtajan viimeistä toivetta, ei kukaan voisi epäillä Risasydämen huijanneen missään, tehneen jotain Auringonsirpaleelle tai uhata ketään. Tämä oli itse ja yksinomaan Auringonsirpaleen päätös, jota Aurinkotuulen shamaani kunnioitti.

//Aaduska
Pieni valkea naaras oli seurannut leirin yllättäviä tapahtua itsekseen huokaillen sekä pelästyneenä häntäänsä heilutellen. Auringonsirpale oli palannut kauheiden seuraamusten kera, ja nyt kettujen poistuttua leiristä Risasydän sekä Leijonalilja pitivät seuraa Auringonsirpaleelle, joka ei näyttänyt voivan hyvin. Kukkaiselo huokaisten räpäytteli silmiään pari kertaa, ja käänsi sitten katsettaan kohti itseään päin tassuttelevaa pientä Haukkapentua, Tuulisydämen poikaa, joka oli saapunut kansaan kuolleen Punatähden kera. Oli suuri menetys päästää irti kauniista Punatähdestä, mutta jokaisen aika tulisi. Kuten nyt ehkä koittaisi Auringonsirpaleen aika. Oranssi lakkinen naaras laski katseensa itseään pienempään kolliin, joka yritti pörhistellä itseään yhtä suureksi kuin suurimmat soturit. Hänellä olisi vielä pitkä matka sinne, mutta varmasti hänestä tulisi kyllä upea soturi kansalleen. Entinen shamaani tuhahti itsekseen huvittuneena ja siirsi katseensa pennusta puhujanpaikalle, pohtien, mitä kertoisi Punatähdestä.

“Punatähti oli ylväs johtaja kansalleen. Hän piti meistä kaikista huolta, ja oli erittäin sisukas. Kun kansa jätettiin hänen harteilleen, ehkä se oli suuri loikka hänelle, mutta hän selvisi siitä, koko kansan kanssa. Yksi suurista Punatähden teoista on se, kun kansaa riivasi kotkat. Niitä lenteli nummella suurena laumana, välillä leirin päällä etsien itselleen riistaa, välillä hieman kauempana. He kuitenkin aiheuttivat paljonkin pahaa. Lopulta Punatähti kysyi neuvoa kokoontumisessa Tuulitähdeltä, isältänne, Lumottupolun johtajalta. Kolli tarjoutui ystävällisesti auttamaan jos kansa tarvitsisi tukea, mutta etenkin antoi neuvoja Punatähdelle”, Kukkaiselo naukaisi kääntäessään katsettaan kohti pentutarhaa, jossa Tuulitähti lepäsi nyt ainakin tovin pentujensa kera.

“Lopulta Punatähti kokosi itse ryhmän, jonka kanssa he haastoivat kotkat. Ryhmä onnistui aika hyvin, he hääsivät kotkat, ja kansa sai päivien edestä ruokaa itselleen”, naaras naurahti huvittuneena, mutta silti lämpimästi. “Se oli suuri koitos, kansalle, sekä Punatähdelle. Tämän jälkeen, Punatähti halusi kiittää Tuulitähden neuvoja, ja oli halukas viemään heille Lumottupolkuun yhden nappaaman kotkan lahjaksi neuvoista, sekä avusta. Mutta matkalla he kohtasivat Imperiumin sekalaisia hajuja. Jotkut oudot kissat liikkuivat lähistöllä, eikä mikään tuntunut enää hyvältä. Ryhmä ei päässyt koskaan Lumottupolkuun asti, ja tiedustelijoita lähetettiin tutkimaan asiaa. Lopulta ryhmä palasi murtuneena, todistaessaan miten Lumottupolku oli tuhoutunut, oletettavasti jonkun Imperiumin ryhmän seurauksena”, tuo huokaisi ja laski katseensa Haukkapentuun.

“Siinä taistossa, isäsi pakeni kansalaistensa kanssa Myrskyvaahteraan. Osa tietysti lähti toisiin kansoihin, ja osa oli valitettavasti kuollut. Mutta hän selvisi, ja lopulta seuraavan kansojen kokoontumisen myötä, Punatähti sai osoitettua kiitoksensa ryhmälle. He tapasivat Myrskyvaahteran rajalla, Myrskyvaahteran partio sekä Aurinkotuulen partio, ja Punatähti sai kerrottua Tuulisydämelle henkilökohtaisesti kiitoksensa. Se oli hieno ele häneltä”, naaras huokaisi ja kääri häntänsä nuoren Haukkapennun ympärille, jonka eno teki juuri kuolemaa shamaanien seurassa. Sentään heillä olisi ympärillään kissoja, jotka kertoisivat hyviä tarinoita Punatähdestä, sekä isä, joka pitäisi varmasti pennuistaan huolta. Kukkaiselo huomasi, miten juuri silloin Tuulisydän oli myös kohonnut pentutarhasta tarkastelemaan tilannetta, joka hetki sitten oli ollut päällä leirissä.