//Masi, Wilma
Usvapolku kampesi itsensä sähähtäen pystyyn kuullessaan ryminää leirissä. Kissoja virtasi sisään naukuen raivokkaasti, ja pian pesän edustalta Routanauru lähti juoksuun, selvästi karkuun yrittäen. Kermanvalkea naaras rypisti kylmiään, kertoi hännällään nuorelle oppilaalle pysyä pesässä, ja loikki sitten pesänsuulle katsomaan tilannetta. He olivat tulleet kotiin! Mutta yltä päältä veressä. Varajohtaja kiljaisi huolestuneena, kun hän näki Raadelmatähden kehon, joka hädin tuskin oli osa tätä maailmaa. Tuolta puuttui yksi jalka ja koko hänen turkkinsa oli täysin veressä. Ei montaa kertaa tarvinnut arvata ketä vastaan kolli oli taistellut. Usvapolku katseli huolestuneena ympärilleen etsien kissojen katseista vastausta.

Servaalitassu yritti pyöriä Raadelmatähden ympärillä, etsien vastauksia tämän turkista tai maasta, mitä tulisi tehdä. Kollin suuret korvat olivat epätoivoisesti vääntyneet alaspäin ja tuon silmissä kimmelsi kyynelet.

“En tiedä mitään”, hän huokaisi. “En tiedä mitä voin tehdä”, hän mumisi puoliksi itsekseen. “En tiedä mitä tälle voi tehdä”, hän istuutui lopulta alas Raadelmatähden peräpäähän, ja Usvapolku asteli nuorukaisen vierelle käärien häntänsä tuon olan yli. Heinäperho ehdotti tietäen yhden miehen, jolle Raadelmatähden voisi viedä hoidettavaksi kaksijalkalaan. Kaksijalkalaan olisi hyvin pitkä matka täältä, mutta se varmasti on ainoa keino heidän pelastaa johtaja, edes joten kuten. Sitten yhtäkkiä Saniaismeri ja Orapihlajatassu keksivät, ettei Hiirenpolku ollut vieläkään takaisin. Koko elämä tuntui pysähtyvän Usvapolun kehossa, kun hänen katseensa putosi Servaalitassun veljeen.

“Orapihlajatassu, Huurrepeura, menkää etsimään Hiirenpolku. Jos näette Synkkävarjon sotureita, PYSYKÄÄ, piilossa. En tahdo menettää enää yhtään ketään”, suru ja kipu täyttivät hänen kurkkunsa, kun suurehkoksi kasvanut vatsa nipisti myös stressin myötä. “Heinäperho, Saniaismeri, Myrskysielu, lähdemme viemään Raadelmatähteä kaksijalkalaan. Hänet on pelastettava jotenkin. En tiedä, voisiko mikään parantaja pelastaa häntä. On luotettava Heinäperhon sanaan”, tuo henkäisi ja kohosi käpälilleen.

“Sinun on parasta jäädä”, Servaalitassu miukaisi Usvapolun hännän alta. “Ei ole fiksua lähteä”, hän merkitsevästi vilkaisi naaraan vatsaan, ja nousi sitten täristen jaloilleen lähtien selvittämään kansalaisten muita naarmuja. Sentään parantajan pesä oli selviytynyt vyörystä.
“Helmitassu, Utupöllö. Lähtekää heidän mukaan, jos ette ole haavoittuneita. Paluu matkalla saalistakaa parhaanne mukaan. Mutta teidänkin on palattava leiriin hoitamaan vammanne”, Usvapolku huokaisi ja katseli kansalaisiaan typertyneenä. Miten hän ei ollut lopulta yllättynyt Veritähden suunnitelmasta. Mutta hän oli täysin maahan lyöty kaiken tämän jälkeen. Mitä kaikkea tässä vielä voisi tulla käymään? Hyökkäisikö Veritähti vielä uudestaan, vai voisivatko he paeta johonkin? Usvapolku kääri häntänsä käpäliensä päälle ja jäi istumaan leirin keskelle, kun partio lähti leiristä Raadelmatähti selässään.

//Heli//

Riitasointu oli saapunut juuri pesän suulle, kun hän näki Tuulentähden tunnekuohunnan purkauksen Metsänärheen. Riitasointu hypähti taaksepäin, kun Metsänärhen verinen hahmo lennätettiin ulos leiristä päällikön toimesta. Kieltämättä varapäällikön oli todettava mielessään, että hän ei haluaisi olla Tuulentähden tiellä sekuntiakaan, kun hän olisi raivon vallassa. Mutta samalla päällikkö sai varapäällikössään uudenlaista kunnioitusta voimankäytön näyttämisestä. Sitä harvoin näki Tuulentähden tekevän.
Tulkitsematon katse lojui Riitasoinnun kasvoilla, kun hän katseli Taimioravan elotonta hahmoa, jonka äärelle Tuulentähti oli laskeutunut ja Siilensurukin painanut päänsä. Metsänärhi köhi aukiolla ja yritti kammeta jaloilleen, sättien ja sihisten, sylkien ympärillään olevien päälle.
''Piti selvitä keinolla millä hyvänsä Imperiumissa, keinolla millä hyvänsä. Saastat, kuten Opaalikuiskaus syöttivät meille kissojen raatoja, sukulaistemme, läheistemme, isäntiemme ruumiita'', Metsänärhi sähisi ja katseli ympärilleen, äkäten Opaalikuiskauksen ruumiin ja vyöryten sitä kohti kuolaa suu täynnä. Riitasointu valpastui ja loikkasi Metsänärhen eteen, iskien tämän kumoon kipakalla iskulla, Metsänärhen kierähtäessä sivuun.
''Sinäkö tuomitset minut? En minä sinua pelkää, en pelkää ketään! Syön ja nautin, miten verenne solisee. Miten nautinkaan-'', Metsänärhi nuoli huuliaan ja kiiluvin hulluuden täyttämin silmin katseli varapäällikköä, joka oli pysynyt yllättävänkin vahingoittumattomana sodasta huolimatta. Metsänärhi kuvotti Riitasointua.
''Älä huoli Metsänärhi, annan sinulle kolme silmän räpäytystä aikaa paeta ja sitten minä teloitan sinut'', varapäällikön tasainen ääni vastasi hyytävänä kollille.
''En minä sinua pelkää!'', Riitasoinnulle Metsänärhi huusi, mutta kun Riitasointu viekkaasti räpäytti silmiään, Metsänärhi värähti. Hän näytti empivän ruumiiden syömisen välillä, oliko pakkomielle henkeä tärkeämpi? Tämänkö takia Myrskyvaahterasta hänet oli häädetty? Kenet hän oli yrittänyt siellä syödä? Kun Riitasointu räpäytti uudelleen silmiään, Metsänärhi karjahti turhautuneena ja kiepsahti kannoillaan pinkaisten pakoon. Hetken Riitasointu seisoi aukiolla, kun muut kissat karvat pystyssä tuijottivat häntä takaisin ja Metsänärhen perään. Sitten syttyi hymy Riitasoinnun suupieleen ja tämä pinkaisi juoksuun, kun oli silmiään räpäyttänyt viimeisen kerran.
Hän pinkaisi ulos leiristä ja saavutti ontuvan, ja voimakkaasti verta vuotavan Metsänärhen hetkessä kiinni. Hän loikkasi tuon selkään ja upotti syvälle nahan alle kyntensä, Metsänärhen koukistaessa selkänsä ja ulvahtaessa tuskasta.
''Sinä annoit minulle mahdollisuuden paeta! Minähän olen lähdössä! En aiheuta ongelmia enää Usvajoelle senkin typerä raatokasa'', Metsänärhi sähisi ja Riitasointu sai tältä vedettyä hännällään takajalat alta, jolloin Metsänärhi putosi vatsalleen maata vasten.
''Olit liian hidas'', Riitasointu kehräsi. ''Petoeläimien ei tarvitse paeta, mutta riista pakenee'', Riitasointu sähähti ja repäisi kyntensä irti, raapien tuon kylkiä niin että suolet tulivat esille. Hän nappasi suolesta kiinni hampaillaan ja puristi sen murskaksi, antaen kaiken sisälmyksen valua maahan. Metsänärhen huutoa ei enää kuulunut, mutta siitä piittaamattomana Riitasointu takoi ja repi tuon vatsaa auki ja katseli kiinnostuneena kaikkea sitä, jonka sisältä löysi, repien ja veren roiskuessa hänen kasvoilleen, sekä rintakehälleen, tassuilleen ja maata värjäten uuteen uskoon.
Lopulta hän istui maassa Metsänärhen hahmon vierellä ja hengitti raskaasti, tasatakseen hengityksensä, ennen kuin hän nappasi toisen niskasta kiinni ja alkoi raahata tätä kohti Myrskyvaahteran rajaa. Hän halusi osoittaa näille, että heidän vihollisensa olisi tapettu ja nämäkin saisivat elää rauhassa, ainakin Metsänärhen osalta. Suolistettu Metsänärhi jäi makaamaan mättäälle aivan keskelle Usvajoen ja Myrskyvaahteran rajaviivaa. Hetken Riitasointu mietti, että olisi repinyt kollilta vielä pään poikki, mutta toinen oli jo kuollut ja ruumis alkoi kylmetä. Hän veti helpottuneena henkeä ja lähti takaisin leiriin.

// Hiirenpolun kuolema //

Hiirenpolku seisoi pimeydessä, Laikkujoutsenen hiljaa naksuttaessa hänen päänsä päällä hänelle tietoa siitä, kuinka monta Synkkävarjon jäsentä olisi alhaalla. Veritähti tietenkin ja monta muuta kissaa siihen lisäksi, mutta kansalaiset oli saatu pois paikalta. Taistelu oli ollut täysin toivotonta.
Hiirenpolku lähti askeltamaan rauhallisesti Veritähteä kohti, kalman löyhkä seurasi Hiirenpolkua kokoajan. Hän oli varma, että se enteili hänen kuolemaansa. Aluksi hän oli ollut varma siitä, että se ennakoi Veritähden läsnäoloa tai että Kaiku yritti varoittaa Raadelmatähden tai jonkun muun läheisen kuolemasta häntä, mutta nyt kun kaikki olivat poissa paikalta, hän haistoi sen yhä.
''Etkö aio hyökätä kimppuuni?'', Hiirenpolku naukaisi hiljaisella ja vanhuuden väsyttämällä äänellään Veritähdelle.
''Kaikella kunnioituksella Hiirenpolku, minäkään en astu parantajien tielle, elleivät he halua kuolla'', Veritähti viileästi antoi vastauksensa jostakin Hiirenpolun yläpuolelta.
>>Parempi olisi, ettet koske parantajaan kynnelläsikään Veritähti<<, tiukka naaras ääni puhui Veritähdelle. Hiirenpolku säpsähti, kun kuuli toisen äänen myös. Siitä oli pitkät ajat, kun Puumatähti oli enää varjostanut hänen elämäänsä. Hän oli antanut silmänsä, kykynsä nähdä sokeana syntyneelle Usvapolulle, ja oppinut elämään hiljalleen sokeutensa kanssa. Puumatähti ei ollut kauaa ollut kovinkaan tyytyväinen sopimukseen ja oli vaatinut enemmän ja enemmän Hiirenpolulta, jolloin he olivat ajautuneet erilleen ja Hiirenpolku oli jälleen alkanut vaihtaa unia Kaiun kanssa. Mutta nyt pahana hetkenä, Kuolon kissa seisoi hänen rinnallaan. Kaikki kirotut varmasti näkivät kuolleen aaveen Hiirenpolun rinnalla.
''Hän on ainoa kytköksesi elävien maailmaan Puumatähti. Mitä minun pitäisi pelätä teissä kahdessa?'', Veritähden pahanhajuinen hengitys osoitti Hiirenpolulle suunnan siitä, missä Veritähti seisoi. Ja miten lähellä parantaja toista olikaan.
>>Lupaan sinulle, että tuon sotaan sinua vastaan koko Kuolon siitä hyvästä<<, Puumatähden uhkaus ei tuntunut kuitenkaan hätkähdyttävänkään Veritähteä.
''Tuot Sielutähden ja muun armeijan mukanasi, vaikka sinulla ei ole kytköstä elävien luokse, kun Hiirenpolku kuolee? Pidätkö minua typeränä'', Veritähti virnisti ja paljasteli kynsiään.
>>Sielutähti pelkäsi sinua. Mutta oletko koskaan kohdannut Jäätähteä sodassa? Onko ollut kertaa tai hetkeä, jolloin hän olisi hävinnyt sinulle? Mekään emme ole koskaan päässeet kunnolla alkuunkaan<<, Puumatähti kehräsi itsekseen.
Veritähden olemus muuttui ärtyneeksi.
>>Aivan Veritähti, Sielutähti on ikuisessa kadotuksessa ja Kuolossa johtaa Jäätähti tätä nykyä. On erikoista, että se on sinulta mennyt ohi. Sinähän jaat seuraajillesi edelleen häneltä saamaasi ikuisen elämän kirousta, joka pitää sinut nuorena, vahvana ja voittamattomana<<, Puumatähti tirskahti.
''Jalostin hänen säälittävää lahjaansa, kun ja mikäli satut muistamaan, olin hetken itsekin kuollut'', Veritähti tuhahti.
>>Varo missä kuljet ja anna parantajan mennä. Kuololla on parempaakin tekemistä kuin pysäyttää sinut ja huolehtia sinut Sielutähden kaveriksi ikuiseen kadotukseen<<, Puumatähti hymähti.
Veritähti hymähti ja nopeasti iski johonkin Hiirenpolun yläpuolelle. Pieni ääni vinkaisi, ja Hiirenpolku haistoi vahvan veren löyhkän valuvan pitkin kasvojaan. Pieni raato valahti alas Hiirenpolun päälaelta ja putosi parantajan tassujen juureen.
''Laikkujoutsen?'', parantaja kuiskasi ja haali pienen hiirensä tassuihinsa maasta. Rakas pieni ystävä oli vielä lämmin, mutta täysin hengetön.
''Kannat riistaa mukanasi, sepä parantajamaista'', Veritähti pilkkasi.
Hiirenpolku kohotti äkisti sokeat silmänsä Veritähteen. Hän oli monta kertaa pienempi, monta kertaa osaamattomampi ja monta kertaa hitaampi, mutta se riitti hänelle siihen, että hän iski vaistomaisesti voimalla Veritähteä kasvoihin, raapaisten kivuliaan haavan päällikön suupieleen. Veritähti värähti yllättyneenä taaksepäin, kun tämän suupielestä tirskahti mustaa verta, punertavan sijasta.
>>Peräänny Veritähti, Kuolo tarkkailee sinua nyt<<, Puumatähti sähähti uhkaavasti takaa. Se vaikka Hiirenpolku ei nähnyt mitään, hän ei osannut pelätä. Hän laski ja laskelmoi, hän näki mielessään Veritähden jokaisen liikehdinnän. Miten turkki nytkähti, kahahti tuulessa. Miten kynnet paljastuivat, kun maa narskahti kynsien osuessa pikkukiviin. Miten häntä sai ilman väreilemään sen heilahtaessa, ja juuri ajoissa Hiirenpolku hypähti taaksepäin. Hyppelehtien taaksepäin hän väisti suhahtavan oikean käpälän vasemmalle, miten naksahtaen leuat aukesivat ja hän syöksähti takajaloillaan kaareen, käänsi suuntansa niin nopeasti ylös, että hänen pienet tassunsa juoksivat Veritähden korvien välistä selkään ja hän loikkasi maahan tämän takana.
Hiirenpolku raapaisi suurempaa kissaa takajalkaan ja ehti juuri ajoissa väistää käärmemäisen kuristavan hännän sivulle, ehti kiepsahtaa taaksepäin kun takajalka kohosi potkaisemaan ja pudotti kahisevia lehtiä mukanaan. Ehti syöksyä eteenpäin, kun Veritähti kääntyi ja iskeä hampaansa kiinni tuon kuonoon ja kynnet silmille. Hiirenpolku raapi ehtimistään, saaden Veritähden murahtamaan ja ravistamaan päätään, kun mustaa verta lenteli maahan. Kuolaa lennähti Hiirenpolun kasvoille, kun kita aukesi ja oli valmiina liiskaamaan vahvoihin leukoihinsa pienen ja ärsyttävän torakan. Mutta tällä kertaa Hiirenpolku ei päässyt irti, Veritähden vasen tassu oli napannut hänen hännästään kiinni ja hampaat louksahtivat umpeen, Hiirenpolun kaula sisällään.
Parantaja ei päästänyt ääntäkään, hampaat upposivat nopeasti nahan läpi ja pureutuivat lihaksiin ja sai veren roiskumaan Veritähden kasvoille. Hiirenpolku ei pyristellyt, ettei hänen loppunsa olisi ennenaikaisen nopea, mutta sen sijaan hän vääntäytyi tiukemmin Veritähden kitaan, saaden takajalkansa hampaiden väliin ja hän veti takajalkansa niin taakse kuin sai, ja potkaisi valtavaa sapelihammasta. Veritähti heilautti Hiirenpolun irti ja jäi jähmettyneenä seisomaan, kun valtava kipu kangisti hänet paikoilleen ja potkun voimasta hänen tassujensa juureen laskeutui mustan veren peitossa oleva sapelihammas. Puumatähti katosi nauraen kuin ei koskaan olisikaan ollut siellä.
Veritähti kääntyi pois päin yleisöstään ja kouristi voimakkaasti, sinivalkeiden silmiessä hehkuen valkoisina. Suu täyttyi hänen omasta verestään ja sitten hän yökkäsi voimakkaasti. Seuraavaksi niin vahvasti, että hänestä tuntui kylkiluiden murtuvan, ja samalla hetkellä hän oksensi valtavat määrät mustaa verta. Uudestaan ja uudestaan, kunnes hän käheästi veti henkeä keuhkoihinsa.
''Tämä metsä ei kuulu kuolleille'', Veritähti kuuli Hiirenpolun kähisevän ja yskähtävän voimakkaasti. Veritähti siirsi piinaavan katseensa tähän. ''Hmh, Yksihammas taitaisi olla sinulle parempi nimitys. Etkö samaan tapaan arvioinut Raadelmatähdelle uutta nimeä? '', Hiirenpolku käkätti, kaula auki revittynä, iloinen ja lempeä nauru oli tukkeutuvan henkitorven seurauksena pelkkää käheää variksen raakuntaa.
''Nauratko sinä minulle? Metsän tulevalle kuninkaalle?'', Veritähti karjaisi Hiirenpolulle, joka heilautti viimeisillään voimillaan häntäänsä.
''Sokeakin nauraa, kun tuleva kuningas on niin järkyttävän ruma irvihammas'', Hiirenpolun viikset värisivät vaisusti.
Veritähti ärähti ja alkoi silmittömällä raivolla raastaa Hiirenpolun kasvoja, turkkia ja kylkiä. Hiirenpolku ei päästänyt ääntäkään, vaikka verenhaju tulvi hänen nenäänsä ja kuolonhaju oli kadonnut hänen viereltään.
''Tapan temppusi hyvästä koko Myrskyvaahteran ja liiskaan tämän metsän jokaikisen eteeni tulevan kansan'', Veritähti sähähti toiselle, kun syvät ja vahvasti verta pulppuavat haavat täyttivät koko Hiirenpolun hahmon nenästä häntään asti.
''Kerro se vertaisillesi, äläkä pelkälle ruumiille', Hiirenpolun pehmeä ääni naukaisi ja Veritähti kohotti katseensa taakseen. Hän seisahtui yllättyneenä katsomaan ympärilleen, jossa istuivat Kaiun tähtiturkkisia kissoja ja Kuolon tummia varjoja heidän vierellään vuorotellen. Veritähden raivo laantui hetkeksi, mutta nähdessään kymmenittäin kuolleita ympärillään, hän karjahtaen loikkasi näiden kimppuun ja usvana kuolleet katosivat, kun Veritähti rikkoi heidän kuvajaisensa.
Kun metsä hiljeni ja jäljellä oli vain Veritähden raivokkaasti puuskuttava hengitys äänenä, hän kiepsahti katsomaan seuraajiaan, joista osa näytti valpastuneen kuolleiden ilmaannuttua. Jokainen kirottu heidät näki.
Jaguaarinraivo istui vakavana, ryhti suorassa, mutta selvästi arvioi Veritähteä uudella tavalla.
''Hallavarjo on jälleen meidän ja Surmavarjo keskittyy sen johtamiseen, mene valitsemaan kissat, jotka otat yksikköösi sinne'', Veritähti sähähti ja nuolaisi suupielestään vertaan, mutta sylkäisi sen nopeasti pois. Veritähti ei sanonut muille mitään vaan lähti kulkemaan kohti Synkkävarjoa, hiljaa hänen saamiensa haavojen palaessa kiinni, jättäen vain hänen turkkinsa sotkuun. Ien ompeli itsensä kiinni, mutta kielen koskettaessa sitä, hammas oli ja pysyisi poissa.

//Paluu leiriin //

''Tekö tulitte Servaalitassun komentamia. Upeaa, olimme pahassa alakynnessä'', Orapihlajatassu hihkaisi Utupöllölle, joka hymyili kaikista haavoistaan ja verestä huolimatta.
''Emme me silti paljoa tehneet vahinkoa heihin. Mitä ihmettä Veritähti oli heille tehnyt, he tuntuivat kuolemattomilta! En nähnyt yhdessäkään naarmuakaan'', Nevaleijona sähisi taaempana, kun he saapuivat leiriin.
Huurrepeura oli kiirehtinyt heti ennen muita leiriin ja Servaalitassu tarkasteli edelleen loputtomasti verta vuotavaa päällikköä. Orapihlajatassu huomasi, kun Heinäperho asteli tuon vierelle katsellen kauhun vallassa Raadelmatähteä, eikä Usvapolkukaan näyttänyt yhtään riemuitsevan kumppaninsa kunnosta.
''Olen nähnyt kaksijalkojen hoitavan vastaavia. Tuossa on luut palasina alaselässä, eikä osittain repsottava jalan luu ja lihakset voi säilyä noin. Tuo menee vielä mustaksi'', Heinäperho naukui.
''Jos me viemme hänet kaksijaloille hänet tapetaan siellä! Ne lopettavat tällaiset kissat, jotka voivat huonosti'', Fasaanisulka puuttui keskusteluun ja tarkkaili veljeään kauhistuneena. ''Oletko epävarma Servaalitassu, että et saisi häntä pelastettua?'', Fasaanisulka naukui.
''Minusta olisi silti parasta yrittää kaksijalkojen apua. Minä tiedän yhden miehen, joka ruokki minua ja auttoi minua, kun olin pentu..'', Heinäperho naukaisi hiljaa ja ujostellen. Orapihlajatassu katseli emoaan ja säpsähtäen katseli nopeasti muualle. Eihän hänen emonsa ollut kotikisu vaan erakko ennen kansaan tuloa. Oliko se ollut vale? Orapihlajatassu irvisti kärsivästi.
''Missä Hiirenpolku on? Kai hän ja Servaalitassu saavat tämän hoidettua'', Saniaismeri murahti.
Orapihlajatassu katseli ympärilleen ja tämän turkki kohosi pystyyn.
''Hiirenpolku on edelleen siellä! Hän käski meitä pakenemaan, mutta hän jäi sinne'', Orapihlajatassu henkäisi kauhistuneena.
''Usvapolku, mitä me teemme?'', Nevaleijona murahti ja polki tassullaan kärsimättömänä maata.

// Myrskyvaahteran ja Synkkävarjon sota, Raadelmatähti menettänyt 5 elämää //

Raadelmatähti virkosi hitaasti kivikosta ja Veritähti katseli istuen rauhallisena toisen heräämistä hymy kasvoillaan. Hän oli itse laskeutunut kalliolta alas ja puhdisti kynsiään. Raadelmatähti ponkaisi heti jaloilleen, saaden uutta voimaa tassuihinsa ja hypähti taaksepäin Veritähdestä.
''Käske ryhmäsi irti Myrskyvaahteran kissoista niin ratkaisemme tämän keskenämme!'', Raadelmatähti uhosi. Veritähti kallisti hymyillen päätään. ''Myrskyvaahtera ei antaudu sinulle, etkä saa meidän maitamme tänä yönä. Mutta minä taistelen vaikka kuolemaani asti-'', Raadelmatähti uhosi kuin pieni pentu.
''Siinähän taistelet'', Veritähti virnisti. ''Käske itse joukkosi pakenemaan tai antautumaan, kyllä me jaksamme jahdata heitä läpi yön, vaikka yli järven ja taivaan, maan sekä vuoret, mutta nälvetät seuraajasi'', Veritähti myhäili.
Raadelmatähden olemus säpsähti ja tämä katseli ympärilleen, missä makasi vakavasti haavoittuneita Myrskyvaahteran kissoja ja Synkkävarjon kissat olivat edelleen lähes kokonaan koskemattomia, mitä nyt karvatuppoja puuttui sieltä ja täältä. Vailla naarmuja. Kaikki veri näiden päällä oli heidän vihollistensa, ei heidän omaansa.
Raadelmatähti puri hampaitaan yhteen.
''Sinun henkesi ei ole minulle minkään arvoinen, kun sinä kuolet, tilallesi valitaan seuraava päällikkö ja olemme taas samassa tilanteessa. Liittykää mieluummin Synkkävarjoon, jos henkenne on teille niin kallis, voitte asua sillä omalla pläntillänne ja saada lisää vahvistusta meistä, kun sekin reviirin kaistale kuuluu Synkkävarjolle. Nyt vaihtoehtonani on vain tappaa teidät kaikki, jotta saan kaiken'', Veritähti nuolaisi lapaansa tyytymättömänä tylsyyteen, joka keskustelusta syntyi.
''Pyydän saada harkita ehdotustasi seuraavaan täyteen kuuhun mennessä'', Raadelmatähti murahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hänen oli saatava kansalaisensa pois täältä ja keksiä jotakin, vaikka se tarkottaisi reviirin hylkäämistä. Kunhan kaikki eivät kuolisi Veritähden kynsissä tänä yönä.
''Minäkö neuvottelisin siitä Imperiumin orjan kanssa? Ihan totta?'', Veritähti räpäytti silmiään uteliaana. Raadelmatähti rääkäisi vihaisena ja loikkasi välittömästi toisen kimppuun, upottaen kyntensä toisen lähelle tungettuihin kasvoihin. Hän upotti hampaansa Veritähden loviseen korvaan, kynnet tuon kasvojen molemmin puolin ja takajaloillaan raastoi tuon kuonoa ja kasvoja. Veritähti älähti ja heitti päätään taaksepäin ja sitten syöksähti alaspäin eteenpäin, Raadelmatähden valtavan paineen ja voiman vallassa menettäen otteensa ja jäädessä Veritähden painon murskaamaksi, kun Veritähden tassut painoivat Raadelmatähden maata vasten, Raadelmatähden kivulias huuto peitti aukion ja sai osan Myrskyvaahteran kissoista pysähtymään, kun Veritähden pitkät sapelihampaat lävistivät Raadelmatähden vasemman takajalan ja alaselän. Veritähti tunsi toisen ruumiin nytkähtävän veltoksi, ja nopeasti taas takaisin tähän maailmaan. Kunnes se veltostui uudelleen, ja taas nytkähti. Kolmannen kerran ruumiin veltostuttua, Veritähti päästi hampaansa irti ja jäi tarkkailemaan tylsistyneenä nappaamansa hiiren tilannetta. Tokenisiko Myrskyvaahteran päällikkö vielä tuosta, vastahan Veritähti oli aloittanut.
Raadelmatähden seuraava nytkähdys tajuntaan kiskoi häntä ylös, tämä kierähti kyljelleen, sitten selälleen, kylkensä kautta vatsalle ja kieri kauemmas Veritähdestä. Raadelmatähti nojasi etutassuillaan itselleen voimaa nousta ylös maasta, hän selvästi kohisi uuden elämän tuomaa voimaa jälleen, mutta jokin oli toisin. Raadelmatähden ponnisteluista huolimatta vain toinen takajalka kantoi takapäätä, ja tämä kellahti kyljelleen verisenä ja sähisten kivusta. Veritähti nuolaisi suupieltään ja katseli, miten puolelta toiselle Raadelmatähti kaatui, kun hänen vasen jalkansa vain lepäsi löysänä hänen muun kehonsa vierellä, se ei varannut painoa eikä toiminut ollenkaan. Se oli murskana täysin.
Raadelmatähti ei antanut kasvoiltaan olla luettavissa pakokauhua, vaan jääräpäisesti hän yritti nousta ylös.
Veritähti lähti askeltamaan toisen luokse huvittuneesta virnistellen.
''Autanko sinut jaloillesi, Hyljetähti? Vai oletko jo valmis luovuttamaan kansasi minulle?'', Veritähti hymähti. Raadelmatähti huitaisi tätä etutassullaan kuonolle ja kaatui kyljelleen välittömästi. Veritähti räpäytti pehmeästi silmiään ja nappasi sitten Raadelmatähden vasemman jalan hampaisiinsa. Myrskyvaahteran päällikkö ulvahti tuskissaan ja kohosi ilmaan Veritähden nostamana.
''Tapan sinut vielä, ei kannatakaan minua laskea alas täältä'', Raadelmatähti solvasi tuskastaan huolimatta. Veritähti louskautti hampaansa yhteen jalan ympärille, painoi toisen takaisin maahan molemmilla tassuillaan ja aivan vatsan vierestä, hän repäisi jalan sivuiltaan irti, jättäen Raadelmatähden äänettömästi makaamaan veren roiskuessa pitkin Veritähden kasvoja.
Tällä kertaa Raadelmatähden keho ei nytkähtänyt kertaakaan, se jäi makaamaan kolme jalkaa tallella.
''Myrskyvaahtera, paetkaa! Paetkaa!'', Hiirenpolun huuto kaikui metsässä ja Veritähti kohotti katseensa edelleen Raadelmatähden takajalka suussaan parantajaan. Veritähti antoi Huurrepeuran napata tassujensa juuresta Raadelmatähden liikkumattoman hahmon ja kohotti uteliaana katseensa ihan naurettavan pieneen parantajakissaan.
Mutta se mitä Veritähti tarkalleen katsoi, seisoi punertavan hohteisena Hiirenpolun rinnalla. Sen puumamainen rakenne ja vartalo huiski vihaisena häntäänsä puolelta toiselle. Hetkeksi jopa Veritähden hymy hyytyi, kun hän tunnisti verivalan seurauksena kuoleman läsnäolon Hiirenpolun rinnalla. Kaikuun uskova parantajako olisi tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, ja mistä hyvästä?
''Puumatähti'', Veritähti hymähti hyvin hiljaa itsekseen. Sitten hän kääntyi katsomaan Myrskyvaahteran kissoja, jotka juoksivat. ''Me tulemme täyden kuun aikaan takaisin, ja silloin saatte valita puolenne! Kuoleman tai Synkkävarjon!'', Veritähti ulvahti nauraen heidän peräänsä ja loi katseensa sitten kenraaleihin, jotka olivat yltä päältä Myrskyvaahteran kissojen veressä.
Jaguaarinraivo lipoi huuliaan ja tarkkaili uteliaana parantajaa.
''Mitä sinä haluat sokea vanhus?'', soturi irvaili, Veritähden kohottaessa häntänsä merkiksi hiljentyä. Tuo sokea vanhus oli nyt saanut täysin hänen huomionsa.

//Myrskyvaahteran ja Synkkävarjon sota //

Orapihlajatassu lennähti Raadelmatähden viereltä kuin oravan heittämä käpy, kun Veritähden kissat saivat heidät kiinni. Raadelmatähti pysähtyi ja kiepsahti ympäri ja kohtasi Surmavarjon häijyn katseen, kun tämä heilautti kynsiään häntä kohden, kuten oli Orapihlajatassunkin saanut kumoon. Raadelmatähti heittäytyi sivulle vasemmalle alas, ja ehti välttää Surmavarjon kynnet. Päällikkö ponkaisi ylös ja heittäytyi Surmavarjon kimppuun, mutta vaikka miten hän raapi ja kynsi tuon kasvoja, hän sai aikaiseksi ainoastaan karvatuppojen lähtemisen. Sen säikäyttämänä hänen liikkeensä hidastuivat ja Surmavarjo iski häntä maasta voimakkaasti takaisin, luurangon laihan Raadelmatähden lennähtäessä selälleen maahan ja lyöden päänsä kantoon, saaden kannon rungon tikut turkkiinsa ja terävän kulman uppoutumaan niskaansa. Sihisten hän varovasti nyppäsi itsensä irti puusta, ja katseli, miten Surmavarjo oli saanut jo uuden vastustajan Vihervarjosta.
Raadelmatähden otsalta vuoti verta, kuten myös niskasta ja hän horjahti sivulleen, hän oli saanut kovan iskun päähänsä. Raadelmatähti höristi korviaan, kun kuuli Huurrepeuran taisteluhuudon ja saniaiset taittuivat, kun yhä isompi ja isompi kissamäärä pinkoi mukaan taisteluun karjuen kuin leijonalauma. Raadelmatähti ei voinut olla hymyilemättä oppilaansa huutoa, kumppaninsa tyttären taistelutahtoa, eikä häkeltyneenä Raadelmatähti olisi ehtinyt väistää Pakkassädettä, joka oli jo ilmassa hyökkäämässä hänen kimppuunsa, mutta Huurrepeura kaarsi välittömästi ottamaan hyökkäyksen vastaan ja Pakkassäde tömähti kömpelösti Huurrepeuraa vastaan. Kaksikon alkaessa kahdella tassulla seisten iskeä toisiaan, hurjasti sähisten ja ulvahdellen.
Utupöllö ja Kuurahiiri rynnistivät Vihervarjon tueksi, Nevaleijonan onkiessa Orapihlajatassua jaloilleen ja Synkkävarjon soturin, Marraskauhun hyökätessä äkisti Nevaleijonan selkään. Orapihlajatassu hyökkäsi Marraskauhun takajalkaan ja kiskoi tätä irti Nevaleijonasta, kaksikon saadessa Marraskauhu irti, mutta Marraskauhu oli aivan yhtä vahingoittumattoman näköinen kuin kaikki muutkin Synkkävarjon pedot. Myrskysielu näytti painivan tuntemattoman Synkkävarjon riveissä taistelevan kissan kanssa, joka ei kuitenkaan tuoksunut ollenkaan synkkävarjolaiselta.
Verta vuodatettiin joka puolella Raadelmatähden ympärillä, mutta pisarakaan siitä ei kuulunut synkkävarjolaisille. Pian taisteluun mukaan heittäytyä Jaguaarinraivo, voitonriemuinen ja murhanhimoinen virne kasvoillaan, kun tämä hyökkäsi veljensä Marraskauhun rinnalla Nevaleijonaa ja Orapihlajatassua vastaan. Jaguaarinraivo vyörysi samantien oppilaan kimppuun, puristi hampaansa tuon kurkun ympärille ja nosti ilmaan, Orapihlajatassun kieppuessa ilmassa ja pian lentäessä toisen otteen irrottua pitkän matkan, kierien varvuissa ja pysähtyen kiveä päin niin, että oppilas yski verta pihalle. Sinnikkäästi vapisten kivusta tuo kohosi tassuilleen ja kiersi häntänsä ylös, päästäen murinaa kurkustaan ja hyökkäsi Jaguaarinraivon kimppuun, joka iski suurella käpälällään paljon pienemmän oppilaan maahan. Raadelmatähti havahtui katsomaan ympärilleen tarkemmin ja lopulta hän havaitsi valkoisen silmäparin katselemassa sammalien täyttämältä kalliolta alas tapahtumia.
Raadelmatähti paljasti kyntensä ja pinkaisi liikkeelle, kiittäen samalla Kaikua siitä, miten nämä olivat valikoineet hänet aikoinaan suurelle tehtävälle. Miten hänestä oli tullut kansalle päällikkö ja miten onnellinen hän olisi perheensä kanssa tässä hetkessä. Kun hänen pitkät jalkansa sulavasti kantoivat hänet kalliolle, oli hänen vihollisensa jo noussut ylös ja hypähti taaksepäin, päästäkseen Raadelmatähden kivelle kanssaan.
Raadelmatähti oli pienenä pentuna nähnyt ensimmäisen kerran Veritähden, silloin tämä oli ollut todella laiha ja aliravittu kuin juuri kuolleista uudelleen noussut. Mutta nyt kun hän seisoi aikuisen kissan mitoissa Veritähden edessä, hän tunsi pelkoa. Hän oli lehti, joka kieppuisi tuulessa vuorilla. Veritähti virnisti ja paljasti tyytyväisenä kynsiään, jokainen lihas jännittyneinä, lavat yhtä leveinä kuin kotkan siipien välimitta.
''Miksi te hyökkäätte kimppuumme!? Meillä oli sopimus!'', Raadelmatähti ärisi.
''Meilläkö?'', Veritähden karhea kehräys karkasi kurkusta. ''Ei lainkaan, minulla ja Hiirenpolulla oli. Ja Hiirenpolku täytti jo oman osuutensa sopimuksesta, Siniperho on valmis parantajaksemme. Olette täten luvatta maillamme'', punertava kolli jylisi.
''Ja sekö oikeuttaa sinut tappamaan Myrskyvaahteran kissoja? Olisit lähettänyt lähetin tuomaan tiedon meille ja olisimme lähteneet!'', Raadelmatähti sähisi takaisin.
''Hmh'', Veritähti hymähti ylimielisesti. ''Ei minun tarvitse pyytää keneltäkään lupaa siitä, mitä minä haluan tai voin tehdä tässä metsässä. Olenhan metsän viimeinen ääni, voin tehdä juuri niin kuin itse tahdon'', Veritähti virnuili.
''Ja sinäkö haluat tappaa?'', Raadelmatähti sähähti.
''Tappaa? Ei suinkaan, minä otan vain sen mikä minulle kuuluu'', Veritähti hymyili muka viattoman sarkastisesti.
''Ehkä et ole huomannut, mutta me emme ole enää Hallavarjon reviirillä, olet saanut reviirisi takaisin'', Raadelmatähti yritti vielä kerran puhua paholaiselle järkeä.
''Sinä typerä pentu'', Veritähti nauroi niin että varikset raakkuivat puissa säikähtäneenä. ''Minä haluan koko metsän, eikä minua pysäytä enää kukaan tai mikään. Tänään on Myrskyvaahteran ja sen reviirin vuoro'', punertava kolli syöksähti heti sen sanottuaan eteenpäin ja iski Raadelmatähteä suurella tassullaan, Raadelmatähden lentäessä kalliolta alas, kaulassaan jokaista kynttä vastaava valtava revitty aukko. Raadelmatähden hahmo jäi makaamaan kivikkoihin kallion alla, jonka juurella kissat taistelivat hengestään.
''Raadelmatähti'', naukaisi kissa päällikön korvaan.
Raadelmatähden silmät avautuivat ja hän katsahti Pihlapilveen, jonka turkki kimalsi tähtimäisesti ja loisti kauniisti.
''Äiti'', hän henkäisi täysin kangistuneena, pystymättä ollenkaan ymmärtämään.
''Olet menettänyt ensimmäisen henkesi ja tulet menettämään vielä monia. Ja ne kaikki valuvat hukkaan, jos et pelasta kansaasi nyt'', Pihlapilvi sanoi tiukasti.
''Miten olenkaan kaivannut sinua'', Raadelmatähden ääni oli täysin kadonnut ja se ei ollut kuiskaustakaan kovempi, kun hän kurotti Pihlapilveä kohden. Pihlapilvi oli suojellut poikaansa, kun sudet nappasivat pennut, kun he joutuivat tulvassa Usvajoen jokeen Myrskyvaahteran rajalla. Sudet tappoivat hänen emonsa ja veivät pennut Pakkastähdelle Imperiumiin, jonka ansiosta sudet tekivät yhteistyötä Pakkastähden kanssa.
Pihlapilvi hymyili varovasti hänelle.
''En voi sanoa olevani ylpeä sinusta joka käänteessä. Mutta iso mies, nyt sinun täytyy suojella kansaasi'', Pihlapilvi kehräsi hiljaa ja pyyhkäisi hännällään poikansa kyyneleet.

//Myrskyvaahteran ja Synkkävarjon sota //


Hiirenpolku seurasi etäämmältä muita, sillä ei ymmärrettävästi pysynyt muiden perässä, mutta hän oli muutenkin pyytänyt kaikkia keskittymään siihen, että he saisivat Raadelmatähden turvaan. Suunnitelmana oli kiertää pidemmän matkan kautta, aina lähelle ei kenenkään maata ja yksitellen heikoimpia saada kaartamaan pois seuraajien luota leiriin. Siinäkin oli se riski, että seuraajat alkaisivat seurata kuitenkin ison ryhmän sijasta yksittäisiä ryhmästä katoavia. Myrskyvaahteran sotureita tuli enemmän ja enemmän mukaan pakomatkaan, kun kuningattaret, vanhimmat, pennut ja enemmistö oppilaista oltiin saatu leiriin. Oli tarkoitus näyttäytyä Synkkävarjon kissoille, että isompaa ryhmää kannattaisi lähteä seuraamaan kuin tuhlata aikaa pentuihin ja heikompiin, olisivathan nämä muutenkin kyseisen kansan armoilla, jos he saisivat kaikki soturit pois paikalta. Kiitos Myrskysielun nopeiden jalkojen, tietoa oltiin saatu levitettyä sotureille, jotka olivat jo ehtineet leiriin ja he olivat kertoneet emojen häätäneen Routanaurun pois paikalta, joka oli vaikuttanut siltä, ettei tiennyt koko tilanteesta yhtään mitään.
Hetkeksi Hiirenpolkukin jo ryhmän häntäpäässä uskoi, että he olivat saaneet karistettua seuraajat, etteivät nämä aikoisikaan tappaa heitä, vaan tehtävänä oli häätää heidät pois. Silloin Hiirenpolku naukui Servaalitassua luokseen.
''Olet toiminut esimerkillisesti, kuulin sinun auttaneen synnytyksessäkin. Olen ylpeä sinusta. Toivoisin sinun tästä ryhmästä ensimmäisenä kääntyvän leiriin, siellä on monia vanhimpia, jotka ovat loukkaantuneita ja tarvitsevat parantajan apua. Minä jään tähän ryhmään auttamaan loppuun asti, vaikkakin voi olla, että pian ollessamme ei kenenkään rajalla, ihan toisessa laidassa Myrskyvaahteran rajaa, etteivät Synkkävarjon kissat seuraa meitä näin pitkälle'', Hiirenpolku tuumaili, mutta rauhallisesti olemuksestaan huolimatta, hän oli hermostunut ja kuoleman haju hänen nenässään vain kasvoi kasvamistaan. Sitä tuntui olevan kaikkialla varoittamassa häntä jokaisella askeleella, muttei hän löytänyt sen lähdettä mistään. Kun he muut jatkoivat rajaa pitkin kulkemista, Servaalitassu lähti varovasti kiertämään toiseen suuntaan kohti leiriä (?) ja Hiirenpolku pyysi Kaikua valaisemaan hänen oppilaansa polun turvallisesti leiriin asti ja suojelemaan leirissä olijoita. Etteivät he vain lähettäneet kissoja ansaan sinne.
Kun ehti hetken jo olla liiankin hiljaista, pian Synkkävarjon kissat olivat saavuttaneet heidät ja ulvahtelua, sekä huutoa alkoi kuulua takaa. Hiirenpolku säästeli voimiaan ja pysyi edelleen ryhmän jäljessä askeltamassa, kun taas muu ryhmä kiiruhti edemmäs. Lopulta Hiirenpolku kuuli jo jahtaajien hengityksen ja askeleet ihan takanaan, muttei Laikkujoutsenkaan erottanut enää edellä pinkovien Myrskyvaahteran kissojen hahmoja. Hiirenpolku äkkäsi kahden kiven välissä syvän painauman, Laikkujoutsenen ohjeistamana ja hän väkisin ahtautui väliin, tuntien kivien kylmyyden turkkinsa molemmin puolin ja hän painoi päänsä visusti muuta kehoaan vasten, ettei se jäisi ulkopuolelle hänen piilostaan. Sekä kiersi häntänsä visusti tassujensa päälle, että oli mahdollisimman pienenä ja liikkumattomana ahtaassa piilossaan, sillä hän ei ehtisi saada muita kiinni Synkkävarjon kissoja nopeammin ja hän oli jo jäänyt liikaa jälkeen.
Synkkävarjon kissat loikkivat hänen piilonsa ylitse ja hän tunnisti Pakkassäteen, Sangen ja Valkeaveren ominaishajut, muut puuroutuivat keskenään sekaisin.
Suunnasta, johon Myrskyvaahteran kissoja oli juossut alkoi kuulua hyvinkin pian kiljahduksia, kivuliasta ulvontaa ja selviä taistelun ääniä. Niin moni ei ollut ehtinyt pakoon ja Raadelmatähtikin olisi vielä siellä! Parantaja kompuroi piilostaan esiin ja lähti kiirehtimään paikalle, vaikka samalla hän kuuli jossakin lähistöllä suuret askeleet, kun kuoleman löyhkä täytti hänen nenänsä ja vaikka hän oli täysin sokea, hän oli varma, että pienen hetken ajan hänen silmänsä olivat apposen auki ja kykeneviä näkemään, kun puiden runkojen ja pensaiden välistä hän erotti paksun maine coonin punertavan turkin. Pitkät sapelihampaat hohkasivat hämärässä ja valkeat silmät kiiluivat, ne osuivat Hiirenpolkuun ja samalla hetkellä Hiirenpolun näkö toi mukanaan pelkkää pimeyttä, ja hän kompastui juurakkoon, lentäen kuonolleen maahan.

//Masi
Korppisydän kuunteli hyytävässä paniikissa Veritähden sanoja, ennen kuin kollin läsnäolo väistyi, ja tuo poistui paikalta. Naaraalla oli hyvin omituinen tunne koko kohtaamisesta, ja hän ei pystynyt edes vilkaisemaan taakseen kohti suurta punaista kollia, joka jätti naaraan henkiin vanhan ystävänsä puolesta. Korppivarjo... Oranssin valkea naaras vilkaisi tassussaan kiiluvaa amulettia, ja vieno hymy kohosi hänen kasvoilleen. Ehkä kolli suojeli heitä jostain kauempaa, ja vielä pitkään. Mutta taistelun tohina alkoi pikkuhiljaa vaieta, ja Korppisydän asteli piiloon lähemmäs leiriä nähdessään yhden Taivaanliekin kissan ryntäävän ulos leiristä. Hän painoi itsensä vasten maata sekä korsia, ja katseli, miten tuon perään juoksi pari soturia. Sitten Syystähti pinkoi tuskaisesti ulos leiristä perässään myös loukkaantuneita usvajoen kissoja. Sitten Korppisydän maisteli ilmaa, tunsi jokaisen karvan kehossaan nousevan pystyyn, kun leiristä kohosi toisenlainen karmiva huuto. Uteliaisuus alkoi kohota, samoin kuin Veritähden sanat pelastaa ja löytää itselleen uusi mahdollisuus. Mutta mistä? Naaras kavalasti ryömi lähemmäs leirin muuria ja sai itsensä luikerreltua sisäpuolelle varjoihin, katsellen suurta veristä tappiota, jonka Taivaanliekki oli selvästi kohdannut. Oli pari Usvajoenkin tunnistettavaa soturia maassa, mutta suurinosa oli Taivaanliekin kissoja, sekä varmasti heidän vertansa.

Aivan leirin sisäänkäynnillä makasi kaksi kissaa, näyttivät siskoksilta, joista toinen makasi kylmänä ja liikkumattomana, kun taas toisen kylki lähestulkoon kohoili enää. Korppisydän tarkkaili leiriä, kun kissoja alkoi kerääntyä parantajanpesälle huudon seurauksena, osa nuollen haavojaan ja osa pinkoen pentutarhalle tarkistamaan tilannetta. Korppisydän painautui vasten maata, sai nuoren kissan selkäänsä ja pakitti täydessä hiljaisuudessa takaisin varjoihin, ja ulos leiristä. Jahtaavat partiokissat olivat jossain käpälänulottumattomissa, ja Korppisydän toivoi, ettei muita kissoja olisi ulkona. Hän samointein lähti hölkkäämään kohti rantaa, josta löytäisi hajusuojaa, sekä hieman aikaa pohtia suunnitelmaansa. Kissa tuoksui Taivaanliekiltä, ja naaras ymmärsi Veritähden puheista, että voisi löytää sieltä itselleen paikan. Sinnehän otettiin helposti kissoja? Ja jos Korppisydän ehtisi pelastamaan nuoren naaraan, olisi se vielä parempi. Valkea naaras lähti veren tahrimana kulkemaan kohti nummea aikeinaan löytää tiensä kohti Taivaanliekkiä.

//Sota päättyy, Syystähti sekä Vääräsydän pakenevat
Syystähti yritti tukalasti enää väistellä Tuulitähden raivokkaita iskuja, kun naaraan kasvoilla paloi sammumaton viha ja taistelutahto. Hän oli valmis puolustamaan kotiaan joka karvanmitalla, ja sen oli Syystähti saanut myös kokea partionsa kera. Kuurasusi, Kävyntaika, Mansikkakoi, Dingonveri sekä Koivusointu olivat kaatuneet aukiolle, eikä heissä näkynyt mitään elonmerkkejä. Leopardikukan lihakset vielä nytkähtelivät aukion varjoissa, kun Syystähti lopulta perääntyi kauemmas Tuulentähdestä jääden haukkomaan henkeään. Koko aukio oli veressä, Vääräsydän oli loikannut pitkälle pois jo kadoten leiristä, jättäen murhenäytelmän taakseen.

“Fiksu soturi, otatko hänestä opikseen ja poistut vihdoin?” Tuulentähti sähähti toiselle, kääntäen kiinnostuneena myös korviaan kohti parantajanpesältä kohti astelevaa Siilensurua. Tuo painoi korviaan johtajalle ja tuon huulilta muodostui sana >Taimiorava<, joka sai Tuulentähden sydämen nytkähtämään. Oliko hänellä kaikki hyvin? “Poistu senkin rotanraato! Heti!” Tuulentähti syöksähti Syystähteä kohden näykäten tämän takajalkaa tuon kääntyessä kohti leirin suuta. Pari soturia Tuulentähti tunsi juoksevan rinnallaan, kun Syystähti kompuroi ruumiiden yli kohti leirin suuta, ja lopulta sieltä pihalle. Soturit kiilasivat Tuulentähden eteen ja poistuivat leiristä johtajan perässä. Eiköhän pari riitä heidät poistamaan rajoilta. Tuulentähti tunsi käpäliensä huojuvan allaan, kun Siilensuru parkaisi pesän suulta, kohottaen jokaisen leirissä istuvan niskakarvat pystyyn. Mitä oli tapahtunut?

--

Tuulentähti syöksyi leirin suulta kohti parantajien pesään, ja vaikka suuri veren löyhkä leijuikin leirissä, oli pesässä oleva haju paljon pahempi. Verta oli pitkin lattiaa, ja tätä valui myös pesästä, jonka äärellä Tuulentähti näki Siilensuru ylitse Metsänärhen, ja Taimioravan kehon pedillä.

“Mitä täällä tapahtuu?” Tuulentähti työnsi itsensä Siilensurun takaa pesään ja tämän leuat loksahtivat oitis auki. Taimiorava makasi suuressa verilammikossa, pari pientä hahmoa tämän vatsan vierellä, yhden pienen pennun ryömiessä emonsa peräpäässä etsien suojaa. Samalla kun verenhimoinen kissa, raasteli kumppaninsa turkkia, sekä lihaa, tämän kuolinpedillä.

“Mitä Kaiun nimeen?!” Tuulentähti karjaisi ja syöksyi Metsänärhen vuotavaa turkkia päin, puskien tämän suurella voimalla kyljestä pesän perälle, täräyttäen toisen pään pesän varsiin ja korsiin, saaden pienen aukon hajoamana seinämään. “Mikä sinä kuvittelet olevasi? Oletko kissa ollenkaan?” viha, raivo sekä epäusko kohosivat Tuulentähden kurkusta raivoavana sihinänä kohti kollia, jonka naama, kaula ja rinta olivat aivan veressä. Ei edes taistelun verestä, vaan Taimiorava. “Tiesin, että oli riski, sekä selvästi virhe, ottaa sinut kansaan. Mutta näin sinä oikeasti käyttäydyt? Söitkö Myrskyvaahterassakin parkoja kuolleita pentuja sekä emoja?!” johtaja raivosi ja asteltuaan lähemmäs hän iski kynsillään kaikella voimalla, joka hänellä vain oli jäljellä, kohti kollin kasvoja. Kynsi irti tämän korvan, jätti kovat arvet tämän toiselle puolen kasvoja, ja raasteli tämän turkkia kyljestä sekä rinnasta.

“Mikä kapinen Imperiumin rotta sinusta tulikaan, kuka olisi kuvitellut sinusta tulevan oikeaa soturia! Taimiorava on varmasti aivan häpeissään tällä hetkellä, sinä senkin kuvottava hirviö!” Tuulentähti karjui ja iski Metsänärhen katseen sokeaksi, raasteli tämän lihaa ja turkkia pesän lattialle, lopulta potkaisten kollia niin lujaa takajaloillaan, että pesän seinämä lensi tämän mukana ulos leiristä, ulos pesästä. Ulos heidän pyhästä paikastaan. Tuulentähden oli hetken seisottava vain paikoillaan, kyettävä hallitsemaan hengitystään, kun kyynelet alkoivat valua pitkin poskia hänen katsellessaan synkkää tuhoa. Taivaanliekin järjetön hyökkäys, ja vielä Taimioravan menehdys? Miksi Kaiku vaati niin paljon!

“Onko hän oikeasti..?” naaras lopulta vinkaisi painaen korvansa sekä häntänsä alas, lähestyen laahaavin, väsynein askelin. Miten kolli saattoikaan... Taimioravan kyljessä ammotti aukko, jota Metsänärhi oli aterioinut ilman häpeää. Tuulentähden synkkä katse kääntyi Siilensuruun, ja tämän taakse ilmestyneeseen Riitasointuun. Naaras varmasti kuuli kaiken, ellei nähnyt koko tarinaa(?). “Olet vapaa tekemään tuolle myrkylliselle raadolle mitä vain”, hän murisi kurkustaan asettuen lopulta istumaan tuskaisena Taimioravan pään viereen, nuollen ystävänsä poskipäitä sekä korvia. Heidän olisi pitänyt yhdessä selvitä. Mutta Taimiorava oli lahjoittanut heille yhden pennun, joka varmasti tulisi vielä kunnioittamaan emonsa muistoa tulevaisuudessa.

//Myrskyn ja Synkän sota //

Taistelu hyytyi nopeasti, kun täysin odotusten mukaan Myrskyvaahteran kissat alkoivat pakenemaan. Vaikkakaan Jaguaarinraivo ei ainakaan itse ollut toivonut, että he päättäisivät luovuttaa niin helposti ja pakenisivat vain paikalta, mutta selvästi maasto oli heille vierasta, täällä oli paljon pentuja, vanhuksia ja oppilaita, ja väki oli heikkoa sotureissakin. Jaguaarinraivo yllytti muitakin lähtemään jahtaamaan pakenijoita, kunhan muut olisivat saaneet vielä leirissä olevat vihollisensa voitettua. Soturi lähti jahtaamaan luulemansa mukaan alkuun sotureita, mutta hyökätessään kohden nuorehkoa naarasta, tämän suusta lennähti pentu, jonka toinen naaras nappasi kiinni ilmasta ja nämä jäivät kauhistuneena katsomaan, kun Jaguaarinraivo murskasi painonsa alle Kilpikonnakasvon.
Hän kuuli miten kylkiluut murskaantuivat ja Kilpikonnakasvon kasvot vääntyivät kivuliaaseen huutoon, ja samalla tuo ulvoi naaraita ja pentuja jatkamaan matkaa. Jaguaarinraivo taittoi toisen pään taaksepäin ja viilsi tämän kurkun auki, jääden silmät kiiluen katsomaan, miten naaraat pakenivat.
Kaikessa hiljaisuudessa hän odotti hetken ja kuuli, miten Myrskyvaahteran päällikköä, parantajaa ja sotureita ajettiin takaa toiseen suuntaan kauemmas leiristä. Silmiään viekkaasti siristäen, Jaguaarinraivo lähti seuraamaan pentuja ja kuningattaria.
--
Jaguaarinraivo kuuli helpottuneita huokaisuja, kun kissat pääsivät leiriin, mutta joka oli edelleen ihan riekaleina ja murskana. Jaguaarinraivo jäi hetkeksi piiloon katselemaan leirin tapahtumia, silmien terävöityessä Routanauruun, joka hyppäsi jaloilleen, kun niin paljon Myrskyvaahteran kissoja, naarmuisia, verisiä ja kauhunsekaisia kissoja ilmestyi leiriin.
''Täällä on yksi! Häädetään se!'', joku huusi, Jaguaarinraivon lähtiessä kiertämään leirin seinämiä lähemmäs ja Routanauru lähti hämmästyneenä perääntymään leiristä vihaisten pentujen emojen hätytellessä ja huiskiessa tätä kynsillään. Jaguaarinraivo seurasi Routanaurua leiristä ulos ja kun yksikään Myrskyvaahteran kissa ei ollut näkemässä, Jaguaarinraivo hyökkäsi Routanaurun kimppuun. Kolli ulvahti yllättyneenä ja riuhtaisi itsensä vapaaksi Jaguaarinraivosta, Jaguaarinraivon leikkisästi hyppelehtien Routanaurun ympärillä.
''Mitä sinä täällä teet? Mitä Myrskyvaahteran kissat tekevät leirissään?'', Routanauru murisi ja silmät sirillään tarkkaili iloista Jaguaarinraivoa, jonka katse kääntyi salamannopeasti Routanauruun.
''Me hääsimme heidät Hallavarjosta, kun Veritähti antoi luotettavimmilleen sotureilleen ikuisen elämän kirouksen'', huolettomasti kolli naukui, Routanaurun katseen porautuessa toisen rintaan äimistyneenä. ''Ja osaatko arvata minkä tehtävän minä sain? Olen jo saanut nauttia monien Myrskyvaahteran kissojen kuolemista, mutta minulla on vielä erityinen tehtävä'', Jaguaarinraivo virnuili Routanaurulle, joka kallisti viiksen verran päätään ja siristi vielä enemmän silmiään.
''Minä sain tehtäväkseni hoidella sinut pois päiviltä, sillä Veritähti epäilee sinun liittoutuneen Myrskyvaahteran kanssa, kun päästit täältä kissoja varoittamaan Hallavarjossa olevia sodasta'', Jaguaarinraivo venytteli lihaksiaan voitonriemuisena.
''Annoin, mitä? Mistä he tiesivät muka jostakin sodasta? Hiirenpolku vai?'', Routanauru tiuskaisi ja otti muutamia askeleita taaksepäin.
''Mutta älä huoli Routanauru! Olet ollut minulle sen verran hyvä ystävä, että minä annan sinulle mahdollisuuden paeta koko metsästä elossa'', Jaguaarinraivo hymähti vakavammin.
''Ystävä? Sinähän vihaat minua'', Routanauru murisi.
''Valitse itse, tapan sinut oikein mielelläni'', Jaguaarinraivo virnisti, ja syöksähti eteenpäin äkisti, loikaten toisen kimppuun ja iskien toista voimakkaasti rintakehälle, veren lentäessä pitkin hänen kasvojaan. Routanauru pyristeli irti ja yritti raapaista Jaguaarinraivoa, mutta pysähtyi äkisti, kun ymmärsi Jaguaarinraivon puhuneen totta ikuisen elämän kirouksesta. Hän tiesi heti, ettei hänellä olisi mahdollisuuttakaan voittaa Jaguaarinraivoa.
''Hyvä on, minä uskon sinua'', Routanauru murahti, ja otti varovaisesti muutaman askeleen taaksepäin, peruuttaen hyvän matkan päähän. Lopulta hän kääntyi, mutta piti katseen pitkään vielä Jaguaarinraivossa, joka vain virnuili ja nautti olostaan siinä, että sai pelkällä uhkailulla Routanaurun pois Synkkävarjosta.
Jaguaarinraivon kuonoon kohosi pian tuttuakin tutumpi ominaishaju, jota hän lähti seuraamaan. Sillä Veritähden ominaistuoskusta hän tai tuskin kovinkaan moni muukaan, koskaan voisi erehtyä.

//Myrskyvaahteran ja Synkkävarjon sota, Heli, Nuge, Sara, Wilma //

Raadelmatähti oli saanut muutaman yön nyt kunnolla levättyä Myrskyvaahteran väliaikaisessa leirissä Hallavarjon reviirillä. Alkuun hän oli ollut levoton ja epäileväinen, minkälaisen sopimuksen Hiirenpolku oikeasti olisikaan Veritähden kanssa tehnyt ja mikä odottaisi heitä vielä? Raadelmatähti oli siirtynyt aukiolla aterioimaan soturien seuraan, jotka raportoivat alueesti. Kieltämättä harva oli tyytyväinen tiuhaan kasvaviin havupuihin, neulasiin, puhumattakaan kummalliseen riistaan tällä alueella ja suomaiseen rämeeseen, mutta tämä oli parempi vaihtoehto kuin lumen alla asuminen. Ankara sade oli riuhtonut metsää nyt useamman päivän, eikä lumesta ollut enää merkkiämään. Niin nopeasti kuin se oli tullutkin, se oli nyt myös lähtenyt.
Raadelmatähti kuuli Helmentassun sanat ja varovaisen huolen siitä, että Marraskauhu oli yllättäen saapunut leiriin ja vienyt Siniperhon hätätilaan hälytettynä pois paikalta. Raadelmatähti ei nähnyt aiheelliseksi estää sitä, sillä Hiirenpolun mukaan Siniperho olisi jo valmis parantajaksi toimimaan ja heiltä puuttuisi ainoastaan enää yhteinen vaellus Kuulammelle. Raadelmatähti täten keskittyi ateriaansa Lasikajon, Hiutalepilven ja Ohdakesiiven kanssa, jotka kertoivat partion löydöksistä nyt hieman eloisammalle päällikölleen, joka kuitenkin oli edelleen hyvin alipainoinen, muttei enää yhtä väsynyt.
Pian kuitenkin alkoi kuului voimakasta tassujen töminää vasten maata ja uhkaava käsky tappaa kaikki. Raadelmatähti kohosi jaloilleen ja huomasi suurikokoisia kissoja vyörymässä leiriin sisään kuin raivopäinen tai vauhkoontunut sarvikuonolauma. Palotyrsky lennähti raadeltuna kuoliaaksi, ja hänen vasemmallaan Surmavarjo syöksyi armotta Pikkusaukon kimppuun, jota heti auttamaan ryhtyi Naalinruusu.
Kissat alkoivat kamppailla vastaan, mutta Raadelmatähti katseli hätääntyneenä ympärilleen. Nämä kissat hyökkäsivät tappaakseen, selvästi jokin oli aivan toisin kuin koskaan ennen. Mitä Veritähden seuraajat aikoivat? Tappaa heidät kaikki, ainakin nähtävästi! Veritähti oli rikkonut sopimuksen! Tämä oli ollut ansa!
''Paetkaa heti, kaikki ulos leiristä ja heti Myrskyvaahteran rajalle! Soturit tukekaa vanhimmat, pennut ja kuningattaret ulos. Oppilaat, juoskaa suoraan Myrskyvaahteran leiriin!'', Raadelmatähti huusi, katsellen hädissään ympärilleen. Miten nämä kissat pysäytettäisiin? Tappamalla päällikkö? Raadelmatähti siristeli silmiään ja etsi Veritähteä selittämään kaaosta, mutta näki vain Valkeaveren Salamataivaan kimpussa raastamassa tuolta karvatuppoja niin että veri lensi.
Kilpikonnavarjo nappasi heti lähellä olevan pennun hampaisiinsa, Vaahterapentu naukui kovaan ääneen, kun Apilanmyrkky juoksi minkä jaloistaan pääsi tämän rinnalla pakoon.
Raadelmatähti siirtyi auttamaan vanhuksia pakenemaan, mutta näiden eteneminen oli hidasta. Jaguaarinraivo näykki näitä leikkisästi ja huomattuaan Raadelmatähden, tämä syöksyi oitis luunlaihan Myrskyvaahteran päällikön kimppuun, kaataen tämän ja alkaen pelottomasti raapia tämän arpisia kasvoja nauraen makeasti. Raadelmatähti ärisi raivosta ja kivusta, ja iski takaisin niin lujaa ja monesti kuin vähääkään jaksoi, mutta suurehko kolli ei liikahtanutkaan, eikä tämän turkista irronnut kuin karvatuppoja, kaikki veriset haavat välähtivät nahkaa viiltävinä raitoina, jotka katosivat suhahtaen umpeutuessaan. Raadelmatähden aika siirtyikin siihen, että hänen oli pakko yrittää torjua toisen iskuja ja lopulta hän kuuli ulvahduksen, kun Myrskyvaahterasta yöllä lähtenyt kolmen kissan partio saapui päällikkönsä tueksi. Orapihlajatassu upotti hampaansa Jaguaarinraivon korvaan ja kiskoi tätä voimiensa takaa, samalla kun Myrskysielu törmäsi tuon kylkeen voimalla ja törmäyksen voimasta Synkkävarjon soturi lennähti sivuun, kuitenkin saaden siitä vain lisää vauhtia raivolleen ja upotti hampaansa tappavasti ensimmäisenä lähellä olevaan Yönkotkaan.
Hiirenpolku klinkkasi kovaa vauhtia päällikkönsä luokse, hiiren tämän pään päällä kiskoessa kissaa korvasta kulkemaan oikeaan suuntaan ja osaamaan väistää kompuroimasta naamalleen. Raadelmatähden pieni ja laiha keho kömpi ylös ja katseli häkeltyneen helpottuneena kolmikkoa.
''Tulitte hyvään aikaan, kiitos.. Myrskysielu?'', Raadelmatähti tarkensi katseensa nyt kunnolla vahvaan soturiin, ja räpytteli hetken hämmästyneenä silmiään.
''Puhutaan siitä myöhemmin, nyt kaikki pitää saada täältä pois. Korppisydän tuli varoittamaan meitä Veritähden aikeista yöllä, mutta emme ehtineet tänne ajoissa'', Hiirenpolku puuskutti ja nuuhki päällikön haavoja, muttei ollut aikaa yrittää saada toista kuntoon.
''Siniperho haettiin leiriin juuri hetki sitten ennen hyökkäystä. Häntä tuskin kannattaa suojella tai odottaa takaisin'', Raadelmatähti murisi, kun arveli Hiirenpolun päällä olevan hiiren tähyilevän parantajaoppilaita. Hiirenpolku heilautti asialle vain häntäänsä, eikä tämän vakava naama vääntynyt mihinkään suuntaan.
''Sinut on saatava ensitilassa täältä pois, olet liian heikko sotaan. Pentuja ja kuningattaria ei näy enää, he ovat jo matkalla pois'', Hiirenpolku jatkoi, joka kuulosti niin ironiselta, kun eihän parantaja sokeudeltaan nähnyt mitään. Raadelmatähti olisi halunnut väittää vastaan, mutta heikoimmat olivat ilmeisesti jo saatu pois leiristä.
''Eivätkö he aloita taka-ajoa? Mitä jos he tulevat Myrskyvaahteran rajankin yli peräämme? Mihin asti me voimme paeta heitä?'', Orapihlajatassu kysyi ja Raadelmatähti säpsähti sitä. Hän ei tullut sitä ajatelleeksikaan.
''Paras saada kuningattaret, vanhimmat ja pennut leiriin, ja ohjeistaa iso joukko sotureita ja muita pakenemaan muuhun suuntaan. Toivotaan, että nämä hullut tulevat mieluummin meidän peräämme'', Raadelmatähti murahti.
''Mutta mihin me johdamme heitä? Missä on se muu suunta?'', Orapihlajatassu tivasi.
''Sinä et ole soturi, joten sinä et johdata heitä mihinkään'', Raadelmatähti murahti.
''Minä olisin soturi, jos sinä tekisit minusta soturin! Ei ole minun vikani, että olet loikoillut lumivyöryn alla useita kuita ja jättänyt kansasi vaille huomiota!'', Orapihlajatassu tiuskaisi takaisin.
Hiirenpolku tönäisi molempia kiirehtimään liikkeelle, kun kuoleman haju lähestyi tämän nenässä ja sai parantajankin murisemaan.

//Heli

Veritähti tutkaili silmät kiiluen Korppisydäntä, räpäyttämättäkään silmiään hän kuunteli viekkaasti Korppisydämen sanomisia tai pikemminkin teeskentelyä ja kiertelyä. Lopulta hän räpäytti tuhahtaen samalla silmiään ja askelsi heidän välimatkansa muutamalla askeleella, kiertäen Korppisydämen ja tuupaten tämän paksulla hännällään takaisin jaloilleen.
''Tiedäthän, että sinut nimettiin Korppivarjon mukaan?'', Veritähti hymähti, työntäen samalla Korppisydäntä eteenpäin hännällään, kävellessään tuon vierellä. Korppisydän loi häneen nopean katseen, jonka Veritähti laski sen varaan, että puheenaiheen vaihdos saattoi olla yllätys, mutta että naaras tiesi asian varsinkin hyvin.
''Ajattelin saadessani sinut riveihini, että maksan sinusta huolehtimisella velkani vanhalle ystävälleni. Toki, joku voisi kyseenalaistaa, että mitä järkeä on toisen kuoleman jälkeen maksaa enää velkoja tai ylipäätänsä välittää sellaisesta. Olen kuitenkin lupauksieni mittainen'', hän hivenen naurahti omahyväisesti loppuun, sillä kaiketi tässä kokoluokassa olisi syytäkin olla vähintäänkin pituudeltaan sanojensa kokoinen kolli. Huolimatta siitä, ettei Korppisydän ollut osoittanut Korppivarjon kaltaista kunnianhimoa tai halua taistella hänen rinnallaan, myös tämä oli kieltäytynyt lähes kaikesta, jonka Veritähti oli toiselle mahdollistanut. Harvinaista ja erittäin ärsyttävää.
Lopulta he seisahtuivat Usvajoen rajamaille, josta kantautui korvia vihlovaa ulvontaa ja taistelun ääniä.
''Olet pettänyt minut ja me varmasti vielä kohtaamme sen selvittelyissä, mutta mieluiten kohtaan sinut vertaisenani kuin pelkurina, joka valehtelee minulle silmät läpeensä ja pakenee vastuutaan. Olenkin ollut aina sinisilmäinen luottamaan ympärillä olijoihin, mutta on yhtä mukavaa antaa kaikille mahdollisuus kuin teurastaa pettureita'', Veritähti lopetti Korppisydämen työntämisen vierellään, kun he olivat aivan leiriin johtavalla polulla kuuntelemassa taistelua, samalla karheasti kehräten mielikuvalleen. ''Tässä on sinun mahdollisuutesi selvitä hengissä minusta ja kohdata vielä jonakin päivänä minut tai kaltaiseni saman arvoisena'', punertava kolli murahti, muttei luonut katsetta enää Korppisydämeen.
''Auta Taivaanliekin elossa olevat pakoon tuolta, takaisin kotiinsa. Sieltä löydät itsellesi uuden suunnan elämällesi'', Veritähti katseli edelleen kohti taistelua ja leiriä. Ihan kuin hän odottaisi, että näkisikö siellä palaa vaaleaa turkkia, punertavia raitoja. Lopulta Veritähti hymähti ja virnisti häijymmin, kun palautti katseensa Korppisydämeen.
''Mene, äläkä enää palaa kotiin'', punertava päällikkö murahti uhkaavan varoituksensa, suoristi sitten ryhtinsä ja nousi seisomaan. Hän loi lyhyen katseen kohti Usvajoen leiriä, mutta käänsi sitten kaikelle selkänsä ja pitkään aikaan hänen kasvoillaan lepäsi surumielinen tuijotus, kun hän suuntasi askeleensa kohden Hallavarjoa. Surumielisiin silmiin kohosi hiljalleen, mitä lähemmäs hän Hallavarjoa pääsi, taistelunhaluinen polte.

//Heli//

Metsänärhi kangistui Taimioravan vierelle, kun näki naaraan menehtyneen liialliseen verenvuotoon. Kieltämättä sotku pesässä oli melkoinen, verta oli peti täynnä, Siilensurun tassut ja kasvot täynnä. Pennut olivat verisiä ja syntyneet ihan liian aikaisin, mutta vaikka hän yritti kuinka saada suustaan ulos joitakin sanoja, kiittää ehkä Siilensurua siitä, että tämän ansiosta heidän yksi pentunsa oli saapunut ulos asti elossa, vaikka kaikki pennut olivat olleet väärinpäin kohdusta matkalla maailmaan. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin upottaa kyntensä maahan ja katsella sitä kaikkea verta edessään. Hänet täytti pohjaton tyhjyys nälkää ja verenhimoa, ja hän olisi halunnut paloitella tuon tuoreen riistan edessään.
''Siilensuru, käy kertomassa Tuulentähdelle..'', Metsänärhen tärisevä ja käheä ääni pyysi, hänen janovasti katsellessaan Siilensurua. Parantajaoppilas tai nykyinen parantaja oikeastaan, ei katsonut häntä pelolla vaan epätoivolla, selvästi kykenemättä näkemään tai ymmärtämään Metsänärhen todellista tarkoitusta toisesta päästä eroon.
''Siellä on sota käynnissä'', Siilensuru vinkaisi. ''Mutta yritän saada hänen huomionsa'', parantaja vastasi ja poistui itkuisena ja uupuneena pesästä. Metsänärhi mittaili Taimioravaa, miettien miten kauan tämän keho olisi vielä valmis. Hetken ajan hänen järkensä pidätteli häntä, muistutti, että tässä makasi hänen rakkaimpansa, heti Heinäperhon jälkeen. Ei hän voisi nauttia toisen syömisestä kuin muiden. Mutta sitten tunteet ja himot yllyttivät häntä, Taimioravahan voisi aina olla hänen kanssaan, osana häntä, jos hän nyt maistaisi?
Metsänärhi istuutui varovasti vähän lähemmäs, kyyneleet kasvoillaan ja nuolaisi muutaman kerran toisen veristä tassua, joka oli varmaankin tullut siitä, että tämä oli puolustanut parantajienpesää Dingonvereltä hetki aiemmin. Hiljainen kehräys kohosi Metsänärhen kurkusta, kunnes tämän suunsa raottui ja tämän hampaat upposivat vielä lämpimään lihaan, järsien hetken aikaa rintakehää, sylkien karvaa ja veren alkaessa valua kissan turkkia pitkin, ahneus kasvoi ja hän alkoi ahnaasti aterioimaan.
Eikä hän havahtunut edes Siilensurun kiljaisuun, kun tämä saapui pesään.

//Usvajoen & Taivaanliekin sota, Heli//

Taimiorava seisoi pesänsä edustalla ja katseli kauhistuneena tilannetta, joka aukiolla villitsi. Hän rukoili mielessään Kaiulta jatkuvasti sodan lopettamista, kaikki tämä vuodatus oli aiheetonta ja tarpeetonta! Hän rukoili Kaikua suojelemaan Tuulentähteä, Metsänärheä ja sisariaan, tietysti myös koko kansaa, mutta suurimmat hänen huolenaiheensa olivat rakkaimpien menetys. Hänen olisi määrä hetkenä minä hyvänsä jäädä pois parantajantehtävästään ja hän oli siitä ehtinyt jo keskustella Siilensurun ja Metsänärhen kanssa, kaikki oli vaikuttanut niin onnelliselta siitä huolimatta, että hän oli parantaja ja parantajan ei pitäisi saada pentuja.
Häntä alkoi voimakkaasti yllättäen huimata ja hän nuupahti täysin istumaan, pää kumarassa, tuntien pahaaoloa ja paha maku kohosi hänen suuhunsa. Alkuun hän ajatteli, että se johtui sodasta, mutta sitten kun hänen vatsansa alkoi voimakkaasti nytkähdellä, supistaa ja puristaa, hän ymmärsi tilanteen aiheuttavan pentujen synnytyksen käynnistymisen. Siilensuru poikkoili aukiolla ja yritti saattaa heidän pesäänsä lisää ja lisää loukkaantuneita kissoja, niin usein kuin vain vähänkään ehti, kunnes Taimioravan oli huudettava häntä kurkkua puristaen luokseen.
Hän ehti kuulla sivusta, että Taivaanliekin soturi, Vääräsydän huusi Syystähdelle.
''Syystähti, olemme enää me kaksi jäljellä! On parempi perääntyä, me emme voi kaataa kahden kokonaista kansaa! Kuuletko, kaikki muut ovat jo kaatuneet?!'', Vääräsydän naukui ja Syystähti näytti hetkeksi pysähtyneen katsomaan lohdutonta aukiota, kunnes keskittyi torjumaan Tuulentähden raivokkaita iskuja. Vääräsydän pudisti epätoivoisesti päätään ja perääntyi yksin, loikaten Leopardinkukan ruumiin ylitse, jonka kylki heikosti enää kohoili.
''Taimiorava, mikä hätänä?'', Siilensuru kysyi, tullen nuuhkien Taimioravan luokse huolestuneena.
''Synnytys on alkanut'', hän sihahti tuskaisena.
''Nytkö? Mutta ne syntyvät liian aikaisin, mene äkkiä pesään'', Siilensuru supisi ja komensi.
''Pyydä.. Metsänärheä.. paikalle'', Taimiorava sai sihistyä ja varovasti horjahdellen hän siirtyi pesään. Hänen päässään humisi ja kumisi ikuisuuden, kun hän makasi pedillä. Ensin hänen jokaista lihastaan ja vatsaansa poltti, kuumotteli ja särki, sitten alkoi hikipisarat juosta pitkin kasvoja, mutta lopulta hän ei tuntenut enää mitään. Siilensuru yritti painella hänen vatsaansa ja Metsänärhi oli saapunut hänen vierelleen murheellisena tarkkaillen kumppaniaan. Taimiorava erotti Siilensurun suun liikkeistä, että tämä yritti kannustaa Taimioravaa ponnistamaan, edes aloittamaan synnytyksen, muttei Taimioravalla ollut yllättäen voimia siihen. Hän vuosi verta, mutta voimia ei ollut. Jokin oli pielessä, ehkä pennut olivat väärinpäin ja jäisivät puristukseen.
Taimioravan silmät sumenivat ja välillä ne väsyneesti lurpsahtivat kiinni, jolloin hän jatkuvasti havahtui Siilensurun tiukkaan ravistukseen. Hän näki, miten Siilensuru paineli hänen vatsaansa tuskissaan ja miten seuraavan kerran hänen silmiensä avautuessa Siilensuru ojensi Metsänärhelle pientä, vihreää ja aivan liian pientä pentua. Se ei liikkunut. Taimioravan kohdatessa pimeyttä, hän ymmärsi tämän olevan Kaiun rangaistus hänen uskottomuudestaan esi-isiään kohtaan ja vääristä valinnoistaan. Näin hän kuolisi, pimeyteen yksin, kansan menettäessä kerralla paljon, vain Taimioravan itsekkäiden ajatuksien takia.
Taimiorava ei saanut enää silmiään auki, mutta kaiken korvissa kuuluvan vinkunan ja usvan kieputuksen katkaisi hetkeksi pieni ja kuuluva pennun huuto.
''Naaras! Taimiorava, sinä sait tyttären! Yksi elää!'', Siilensurun huudon Taimiorava ehti kuulla. Pieni hymy kohosi hänen suupieleensä, ja hänen toinen silmänsä avautui hetkeksi katselemaan, miten vihaisesti ja kiukkuisesti pieni pentu pyristeli Siilensurun hampaissa. Siilensuru laski elossa syntyneen Taimioravan ainoan tyttären tämän vatsan päälle. Hymy ei kadonnut Taimioravan kasvoilta, vaikka ainokainen raollaan oleva silmä jäi valkeana tuijottamaan eteenpäin.
''Taimiorava? Taimiorava!'', Siilensurun ulvonta kaikui tyhjyydelle.

//Usvajoen ja Taivaanliekin sota//


Liekkivarjo oli yhdessä Unikkojuovan kanssa pentutarhaa suojelemassa parhaansa mukaan. Liekkivarjon liikkeet olivat hitaita ja hän tunsi vatsansa muljahtavan jatkuvasti, kun pennut joita hän odotti liikahtelivat. Hän ei ollut saanut oltua kumppaninsa Tomusielun kanssa, sillä kaiken kaaoksen keskellä, kun hän oli jättänyt Aurinkotuulen ja liittynyt Usvajokeen, valinnut rakkautensa ylitse perheensä ja seurannut Tomusielua lopulta tämän syntyperäiseen kansaan, oli naaras saanut nähdä, että leirissä Tomusielua odotti toinen naaras. Unikkojuova. Hän oli monta kertaa halunnut kertoa, että tämä oli hänen pentujensa isä. Mutta kerta toisensa jälkeen tilaisuutta ei ollut tullut ja hän lopulta pelkäsi liikaa menettävänsä hänen ja Tomusielun yhteiset salaiset hetket yhdessä, jos hän kertoisi Unikkojuovalle totuuden.
Hurjistunut Usvajoen naaras taisteli Liekkivarjon rinnalla ja huiski terävillä kynsillään pesään yrittävää Mansikkakoita, samalla kun Liekkivarjo räkäisi Koivusointua päin. Koivusointi sähähti ja pyyhki inhon vallassa kasvojaan, jolloin raskaasti puuskuttava naaras painoi tämän maahan ja alkoi raastaa Koivusoinnun kasvoja, korvia ja kaulaa. Koivusointu näytti selvästi empivän hyökätä takaisin tiineenä olevan naaraan päälle, ja yritti enemmänkin tassuillaan torjua Liekkivarjon kynsiä, mutta hurjistunut punertavasävyinen silmä loistaen naaras raastoi karvaa kuin lintua sulistaisi.
Unikkojuova pian hänen vierellään parkaisi ja kun Liekkivarjo kääntyi katsomaan, oli Mansikkakoi saanut iskettyä tätä kasvoihin niin, että toinen silmä oli puhjennut ja verta oli maassa asti. Liekkivarjo päästi pelästyneenä Koivusoinnun pakoon, mutta tuota näytti olevan jo vastassa Metsänärhi, joka jahtasi Taivaanliekin kissaa ja loikkasi tämän selkään karjuen vihasta. Mansikkakoi sähähti keuhkonsa tyhjäksi Liekkivarjolle ja huiskautti juuri ja juuri ohitse kuningattaresta, ehkä tarkoituksenaan enemmänkin pitää pintansa yhtä loukkaantunutta vastaan ja yhtä kilpikonnamaisen hidasta puuskuttajaa vastaan.
Unikkojuova hoiperteli taaksepäin pesään uikuttaen ja Liekkivarjo puski samaisella hetkellä Mansikkakoin kumoon, iskien tuota voimakkaasti kuonolle, jolloin veri tirskahti Mansikkakoin kasvoille. Mansikkakoi oli kuitenkin tästä vain villiimpi adrenaliinista ja hyökkäsi Liekkivarjon päälle, sillä tämä ei näyttänyt säälivän yhtään tiineenä olevaa naarasta tai edes epäröivän tämän tappamista. Liekkivarjo joutui suojaamaan vatsaansa toisen iskuilta ja saikin kipeän kynnen raapaisun vasemman silmänsä päälle. Kuningatar sai paukautettua kipeästi päänsä toisen leukaan, jolloin Mansikkakoin hampaat pureutuivat tämän omaan kieleen, jättäen palan kieltä heidän väliinsä maahan. Mansikkakoi ulvoi kivusta ja peruutti pois pentutarhalta, kääntyen kannoillaan, mutta jälleen tätä kissaa oli vastassa lisää vihaisia Usvajoen kissoja, joiden hyökkäyksen valtamereen toinen katosi nopeasti. Liekkivarjo kompuroi väsyneesti itsensä jaloilleen ja hiljaa verta vuotavana ja karvatuppoja menettäneenä hän saapui pesään, jossa Unikkojuova piteli tassuillaan kasvojaan ja istui hiljaa pimeydessä nurkassa. Naaraat olivat piilottaneet Unikkojuovan pennut sammalpetien alle piiloon, jossa vastasyntyneet näyttivät nukkuvan, kun Liekkivarjo tarkisti heidän vointinsa. Tietämättömänä kaikesta siitä, mitä ympärillä tapahtui.
Liekkivarjo kohotti katseensa Unikkojuovan hahmoon, räpytellen punertavaa silmäänsä kivuliaasti pahan raapaleen takia, kunnes se tunne jysähti häneen. Unikkojuova menetti paljon verta kokoajan.
''Hakisitko Taimioravan?'', Unikkojuovan hento ääni kysyi katsomattaan selkänsä yli Liekkivarjoon, joka vain tuijotti häntä. ''Liekkivarjo?'', Unikkojuova kuiskasi, ja käänsi katseensa Liekkivarjoon juuri sillä hetkellä, kun naaras iski tätä niin lujasti takaraivoon, että Unikkojuova löi päänsä pesän seinään.
Liekkivarjo pidätti hengitystään tekojensa seurauksena, kun hän tuijotti tajutonsa Unikkojuovaa, joka makasi puoliksi vieläkin seinää vasten kummallisella mutkalla pesien välissä kuin olisi lentänyt juuri pitkän matkan turbulenssia pesän halki. Liekkivarjo seisahtui tämän kehon juurelle ja nuuhkaisi hiljaa, haistaen veren, mutta myös hengityksen kulkevan. Hän vilkaisi pesän suulle, jossa oli hiljaista, vaikka aukiolla oli täysi taistelu käsillä.
''Parempi, että kuulet tämän minulta. Tomusielu on minun'', Liekkivarjo murahti ja sulki silmänsä, antaen kynsiensä upota Unikkojuovan kurkkuun sisälle. Ääntäkään tajuton hahmo ei pitänyt. Liekkivarjo tunsi kyynelien polttelevan silmiään, muttei hän uskaltanut avata silmiään vaan antoi kaiken sen vuosien tuskan ja vihan tulvia myrskynä sisältään ulos ja hänen kyntensä repivät koko matkan rintakehälle asti Unikkojuovan ihon, nahan, turkin ja valtimon rikki. Kaikki tapahtui niin äkkiä. Hän avasi silmänsä vasta, kun oli irroittanut kyntensä toisesta ja värähti sitten kuvotuksen vallassa, hiki otsallaan kauemmas ja pidätti hengitystään. Hän pysähtyi täysillä nojaamaan sammalpetiin, joka pian liikahti hänen painonsa alla, kun pieni nenänpää möyri esiin ja päästi ilmoille surullisen naukaisun sokeiden silmiensä takaa.
Liekkivarjo säpsähti ja nosti pennun esiin, painoi sen hennosti vatsaansa vasten ja katseli pesän suuaukolle silmät ilmeettöminä.
''Ei hätää, äiti on tässä'', hän kuiskasi ja kaivoi myös toisen pennun esiin, asetellen senkin lattialle vatsansa viereen. Ei menisi kauaa, että hänen omat pentunsa syntyisivät, mutta pentujen tassujen painellus hänen vatsaansa vasten sai maidon erittymään. Liekkivarjo tärisi, eikä kyennyt katsomaan Unikkojuovan ruumista, kietoi vain pennut tiukasti itseään vasten.