Jaguaarinraivo syöksyi vielä pakenevan Usvajoen ja Myrskyvaahteran partion perään. Hän oli tullut myöhässä, sillä oli auttanut Marraskauhua kantamaan paikalle joitakin yrttejä ja saamaan parantajan asemiin. Marraskauhun muistutukset Sakaalikuusta pysyivät tiukasti hänen mielessään, mutta mitä ikinä oikeasti Marraskauhun ja Sakaalikuun välillä olikaan tapahtunut, tietysti hänen vakaamuksensa käski uskoa enemmän omaa veljeään kuin omaa oppilasta. Mutta eniten Jaguaarinraivo luotti itseensä ja omaan arvostelukykyynsä, ja niin hän ponkaisi kunnolla voimansa takajaloistaan, ja hyppäsi eteenpäin.
Hän nappasi ympärilleen kiedotusta kaislasta tehdyltä narumaiselta vyöltä viikatteensa. Hän ehti yllättää muista Usvajoen ja Myrskyvaahteran juoksijoista jälkeen jääneen Maissihännän, jolla iski viikatteella kivuliaasti rintaan asti niskan takaa, saaden toisen kaatumaan niiltä jaloilta kasvoilleen vetiseen ja kylmään maahan.
Tämän hampaiden välistä karkasi maahan pieni, täysin sokea ja avuton Myrskyvaahteran pentu. Jaguaarinraivo piti lähes lumoutuneen katseensa, häijysti kiiluvien silmiensä palon pennussa. Hän haistoi Usvapolun ominaistuoksun, jolloin virne kohosi hänen suupieleensä ja hän iski vastasyntyneen pennun hengiltä, nopealla sivalluksella kaulalle, tappaen pennun äänettömän nopeasti.
Nyt Myrskyvaahteran leirin ulkopuolella makasi Heinäperhon, Maissihännän ja Hiutalepennun ruumiit. Jaguaarinraivo oli aikeissa kääntyä ja jatkaa Myrskyvaahteran pakenijoiden jahtaamista, mutta pysähtyi, kun huomasi vähän matkan päässä nummella Usvapolun raivonvallassa karvat pystyssä, jonkun Usvajoen kissan pidellessä häntä. Pitelijä kuiskasi Usvapolulle jotain, mutta hetken ajan Jaguaarinraivo tunsi jännityksen sydämessään, kun näki pentujen emon silmittömän vihan tuon katseessa. Ylimielisesti Jaguaarinraivo heilautti häntäänsä ja aikoi lähteä hyökkäykseen, mutta voimakkaat käpälät tarttuivat hänet ja käänsivät hänet ympäri.
‘’Leiriin siitä, antaa heidän mennä. Onpahan joitakin vielä elossa, jotka voivat kertoa tapahtumista legendoina’’, Veritähti murahti ja tönäisi sitten Jaguaarinraivon liikkeelle. Vielä hetken happamasti ja haluttomana totella päällikkönsä käskyä Jaguaarinraivo katseli mättäälle, mutta sen päältä olivat Myrskyvaahteran ja Usvajoen kissat kadonneet.

Jaguaarinraivo katseli, miten leirin aukio oli täyttänyt kissojen verestä. Oli selvää, että soturilaki ja Tähtiklaani olisivat tästä sodasta raivoissaan, kissoja ei ehtinyt paeta kumminkaan puolin sodasta, vaan sota vaatisi monien henkiä. Sehän sopisi Jaguaarinraivolla loistavasti!
Jaguaarinraivo ehti nähdä vilauksen Pakkassäteestä, kuinka tämä hoiteli yksin Tuulentähden ja Usvajoen päällikkö jäi maahan makaamaan niille sijoilleen. Se toi soturille uudenlaista voimaa ja tämä ulvahti oman sotahuutonsa viikatteensa välistä.
Jaguaarinraivo erotti edessään sarvipäisen kissan, joka kiinnosti häntä heti. Hän laski painonsa tassuillaan ja heilauttaen kehoaan hyökkäsi eteenpäin, mutta ennen kuin hän ehti saada Huurretähteen kyntensä ja hampaansa, hänen kylkeensä tömähti suurikokoinen kolli. Jaguaarinraivo putosi loikkansa aikana toisen suuren kissan painon alle, jääden maahan kierimään tuon kanssa, kunnes viikatteellaan sai päänsä taitettua sivuttain ja tämä viilsi hyökkääjää kuonolle.
Terätiikeri sävähti taaemmas ja piteli hetken tassulla kuonoaan.
‘’Sinä? Etkö saanut viimeksi tarpeeksesi?’’, Jaguaarinraivo tympääntyneenä sähähti, kun nousi jaloilleen, lämpimän poltteen palauttaessa hänen voimansa ja hiljaa sihahtaen painaessa hänen haavansa umpeen. Terätiikeri murisi kuuluvasti ja pörhisti itseään vieläkin isommaksi.

// Sota //


Sade piiskasi kissoja, jotka olivat repineet tiensä Myrskyvaahteran leiriin sisälle, saniaiset painuivat isojen käpälien alle lyttyyn. Veritähti seurasi, miten Synkkävarjon kissat olivat rynnänneet voitonriemuisesti ulvoen sisää leiriin. Taistelun äänet puhkesivat välittömästi leirissä ja Veritähti saattoi kuulla Raadelmatähden käheän äänen. Jollakin tavalla hän oli mielissään siitä, että Raadelmatähti oli selvinnyt hänen kanssaan taistelusta, jotta hän saisi uuden pelon valloilleen Myrskyvaahteran kissassa, kun hän tappaisi vielä heidän päällikkönsä. Ensin hän oli vienyt parantajan, Hiirenpolun, mutta se oli maksanut suurikokoiselta päälliköltä tämän toisen kaarevan pitkän sapelihampaan.
Myrskyvaahteran leirin ulkopuolella Synkkävarjon kissat olivat saaneet piiritettyä pakoon yrittävän partion, jonka mukana oli ollut paljon pentuja ja emoja. Veritähti käänsi suuntansa partion suuntaan ja katseli uteliaana, miten pakoon yrittäviä Myrskyvaahteran kissoja näykittiin tassuille, kylkiin ja häntään, jolloin lopulta yksi pentu kiepahti kuonolleen ja pakeneva partio joutui pysähtymään. Veritähti tarkkaili häijysti kiiltävillä silmillään partion kissoja, tunnistaen Usvapolun näiden joukossa.
‘’Kohteliaisuuttamme annamme mahdollisuuden liittyä tässä ja nyt Synkkävarjon riveihin. Pääsette turvaan leiriimme tältä sodalta’’, Veritähden matala ääni lähes hyytävästi murisi myrskyvaahteralaisille.
‘’Emme koskaan!’’, Heinäperho rääkäisi ja heittäytyi eteenpäin, kaataen kumoon täysin yllätetyn Nokkostiikerin, joka lähimpänä naarasta seisoi. Veritähti nyrpisti happamasti nenäänsä ja syöksähti eteenpäin soturiensa välistä, iskien suurella käpälän iskullaan Heinäperhon irti Nokkostiikeristä. Heinäperhon kivulias kiljahdus sai hetkeksi kissat pysähtymään ja seuraamaan tilannetta. Pentuja suojellut naaras kuitenkin makasi kyljellään lasittunut katse silmissään, hänen vieressään karvat pystyssä seisovat pennut katsoen toista kauhistuneena.
Veritähti oli aikeissa avata suunsa uudelleen, painottaa näille typerillä naaraille, että he voisivat helposti myös ryöstää nämä pennut ja hoidella kaikki emot pois tieltään, mutta saadessaan katseensa Usvapolun jäätävät, raivosta lepattavat silmät tuijotukseensa, heidän takaansa kuului sotahuuto. Synkkävarjon kissat huuhtoutuivat äkkiä hyökkäävien kissojen alle ja Veritähti hypähti sivuun, havaitakseen, että Usvajoki saapui Tuulentähden johdolla, eikä aikaakaan kun Kettutähden johdolla taisteluun liittyi Aurinkotuuli. Veritähden oli purtava hammasta, eikö mikään hänen yrityksensä tuhota klaaneja ja klaanilaisten uskon lujuutta ollut toiminut? Hän oli häätänyt Aurinkotuulen reviiriltään, mutta vaikkei näitä ollutkaan enää montaa seuraamassa Kettutähteä, ehkä arviolta käpälällinen, heitä kuitenkin oli! Jollakin tavalla Veritähti oli mielissään, miten paljon hän oli käyttänytkään Kettutähteen aikaansa Aurinkotuulessa aikoinaan, kun hän oli itse kulkenut Kuurasielun nimellä, hän oli mielissään, ettei hänen opettamansa kissa niin vähällä luovuttaisi.
Ennen kuin Veritähti ehti ymmärtääkään, Synkkävarjon kissat joutuivat perääntymään Myrskyvaahteran pakomatkalaisten luota, sillä Usvajoen kissat pistivät heille niin paljon vastaan ja määrätietoisesti Usvajoen kissat lähtivät johtamaan partiota ulos reviiriltä.
‘’Ei tätä sotaa täällä käydä! Leiriin siitä muiden mukaan!’’, Veritähti ärähti Nokkostiikerin partiolle, joka empimättä kiirehti heti sisälle Myrskyvaahteran leiriin, Aurinkotuulen kissojen perään, Usvajoen kissat hyökkiessä heidän peräänsä.
Veritähti kohotti tassunsa ja nuolaisi Heinäperhon verestä kyntensä puhtaaksi, ennen kuin päätti antaa kaiken huomionsa leiriin sisälle.

//Sota
Tuulentähti valpastuen katseli Utupöllöä, joka ilmestyi leirin suulle verta vuotavana. Pelko sai naaraan turkin kohoamaan ja hän tunsi voiman sekä tahdon lämmittävän käpäliään. Heidän olisi aika lähteä, auttaa metsää hädässä ja pelastaa kaikki, mikä pelastettavissa olisi.

“Kaikki sotaan valmiit soturit valmistautukaa partioon! Belladonnaviilto johtaa omat halukkaansa mukanaan ja Usvajoki lähtee heidän kanssaa. Kaikki oppilaat, emot sekä vanhimmat jäävät leiriin! Jos tunnet, että et pysty sotaan ilmoittaudu Siilensurulle, joka auttaa teitä valmistautumaan leirissä haavoittuneita varten. Lähdemme heti! Siilensuru, seuraa parhaasi mukaan tai lähetä joku hätäyrttien kanssa kohti Myrskyvaahteraa”, naaras katseli kissoja, joiden turkit alkoivat kohota vihasta sekä pelosta, kun kaatosade rummutti maata ja ukkonen vihloi yli taivaan. Kaarnaturkin sanat eivät saaneet Tuulentähdelle mitenkään parempaa tunnetta tilanteesta, kun pelottava ilmapiiri muutenkin piti heitä käpälässään. Olisiko niin, että tämä sota olisi kuolon porttien tuoma, ei pelkästään Veritähden. Se sai naaraan turkin kohoamaan eri tavalla.

Belladonnanviilto oli kulkenut kissojensa luo ja Tuulentähti huomasi Tyrskysydämen hyvästelevän Terätiikerin.

“Olen pahoillani Terätiikeri, en tiedä voiko Tähtiklaani siihen vaikuttaa. Pennut ovat meidän, meidän tulevaisuus. Vaikka aika olisikin huono. Aikamme on vasta alussa, mutta jään tänne. Pisaravarjon sekä meidän perheemme takia. En tahdo muuta kuin antaa meille perheen, josta pitää huolta kaiken tämän jälkeen”, naaras huokaisi hiljaa kaipaava katse kumppanissaan, kun Tuulentähti asteli kohti Kaarnaturkkia sekä Riitasointua.

“Aikamme on lähteä, pidätkö huolen kansastamme Kaarnaturkki?” naaras katseli kohti kollia, jonka katse oli tulkitsematon hänen sanojansa lukuun ottamatta. “En epäile vähääkään, etteikö mietteesi olisi tosia. Tämä ei vaikuta hyvältä ei millään tavalla”, naaras vilkaisi Riitasointuun ja kietoi häntänsä toisen hännän ympärille hetkeksi. Häntä pelotti, mitä tapahtuisi. Mutta toivoi, että hän, sekä koko kansa siitä vielä selviäisi.

“Sotaan, Usvajoki! Autetaan metsää!” hän huusi taakseen ennen kuin syöksyi ulos leiristä jättäen Siilensurun hoitamaan Utupöllöä ja tämän kohtaloa, samalla kun liuta sotureita juoksi pitkin märkää nummea järven rantaan, ja siitä kohti Myrskyvaahteran reviiriä.

“Riitasointu”, Tuulentähti naukui läpi sateen sekä käpälien rummutuksen. “Pidä itsestäsi huolta”, johtajan vihreä katse oli merkittävä sekä täynnä rakkautta ja lämpöä. “Älä taistele vain kansasi puolesta, taistele itsesi puolesta”, hän lisäsi vielä räpäyttäen silmiään, ennen kuin Myrskyvaahteran metsä veti heidät syleilyynsä, ja edestä oli erotettavissa pentujen pelokasta kiljuntaa.

“Senkin ketunaivoiset mäyräsydämet!” Tuulentähti loikkasi läpi pensaikon huutaen raivosta, ja iski kyntensä ensimmäiseen punaiseen turkkiin, jonka saavutti läpi pensaan. Usvajoen kissoja ajautui pienelle aukiolle täyttääkseen raot Myrskyvaahteran pakopartion piirissä, ja pentuja sekä emoja alettiin saattaa eteenpäin hurjien soturien saaden parempaa tekemistä käpälilleen.

Kesken kynsien viuhdonnan taistelun sykkeessä Aurinkotuulen laimea tuoksu saapui myös aukiolle, ja Tuulentähti näki oranssin turkin iskevän kiinni toisaalla Synkkävarjon kissoihin. >Kettutähti!< hän ihannoi naaraan vahvuutta sekä nopeita liikkeitä, vaikka kooltaan toinen olikin suuri kissa. Hänessä oli jotain niin upeaa. Terävät hampaat iskeytyivät kuitenkin läpi Tuulentähden ajatusten, kun turkoosi silmäinen naaras iski kovat kulmahampaansa hänen lapaansa, ja heitti täydellä voimallaan harmaan johtajan päin puuta. Ilma pakeni naaraan keuhkoista, ja tämä jäi haukkomaan henkeään juurakkoon, samalla kun sade sumensi hänen katsettaan ja pyörrytys piinasi päässä. Nopeasti kuin salama, punaturkkinen naaras sähisten syöksyi kohti puuta kynnet esillä, ja pyyhkäisi Tuulentähden ohitse kynnet esillä, viilsi hän haavan pitkin tämän vatsaa, joka ulottui rintaan saakka. Kipu oli lähes tuntematonta, kun kylmyys levisi Tuulentähden kehoon ja hän kaatui maahan, antaen sadeveden huuhdella verta kohti maata, juuristoa sekä kylmää sisintä.

//2 elämää jäljellä

//Sota
Huurretähti ei välittänyt Leopardikukan tuomasta häiriöstä ensi näkemyksellä, mutta naaraan toinen peuhahdus pesään sai harmaan naaraan turkin nousemaan vähitellen hännänpäästä kohti korvia. Kylmän hyytävä tunne levisi pitkin viiksikarvoja kohti sydäntä, ja sai ajan pysähtymään naaraan tuijottaessa johtajia pesässä.

“Mitä?!” naaras parkaisi hetken jälkeen, joka tuntui venyvän kuun mittaisiksi ja syöksyi ulos pesästä Leopardikukan turkkia pyyhkäisten kohtaamaan hengästyneen Nevaleijonan, joka haukkoi henkeään turkki verisenä aukiolla katsellen Leopardikukan perään kohti päällikön pesää. Kolli painoi korviaan nähdessään päällikkönsä ja Huurretähti vilkaisi taakseen kohti Orapihlajakynttä huoli sykkien silmissään ja naaras loikki oitis Nevaleijonan rinnalle. He olisivat niin suuressa hädässä.

“He hyökkäsivät, vaikkei kuuta edes näy! Pennut ja emot ovat kiipelissä, heidät piti saattaa Usvajokeen”, kolli haukkoi pitkiä henkäyksiä ja Huurretähti vilkaisi järkyttyneenä kohti Kivitähteä sekä Kettutähteä, jotka astelivat ulos pesästä(?).

“Jos voin teitä pyytää, auttakaa meitä, pyydän koko Tähtiklaanin kautta, auttakaa koko metsää”, naaras lähes parkui ikävä, suru ja kiukku kurkussaan, ennen kuin hännän heilautuksella lähti kolmikon johdossa takaisin kohti Myrskyvaahteran reviiriä, niin äkkiä kuin käpälistään vain pääsi. Miten hän ei ollut yllättynyt, että Veritähti ehtisi päihittää heidät näin äkkiä, yllättää noin keskellä nousevaa myrskyä?!

Ruoho käpälien alla oli liukasta vesisateesta ja kaukana hakkaava ukkonen sai naaraan korvat kuuroiksi hetkittäin kovien salamoiden iskiessä taivaalla. Ilma oli yhtä pahaenteinen kuin tilanne, johon he olisivat nyt joutuneetkin. Huurretähti katsahti olkansa yli kohti Orapihlajakynttä huoli sekä pelko sydämessään sykkien. Toivottavasti kollille ei kävisi mitään, toivottavasti ei Usvapolulle eikä Raadelmasiivelle. Toivottavasti koko Myrskyvaahtera olisi vielä kunnossa! Naaras tunsi pelon, mutta voiman sykkivän sisällään. Hän ei tahtoisi menettää ketään, mutta tiesi, että se olisi sodan verotus.

Myrskyvaahteran johtajan yllätti äkkinäinen käpälien laukka heidän takanaan, ja naaras käänsi katsettaan pidemmälle taakse pysähtyen hetkeksi keskelle välimatkaa. Kettutähti oli kissajoukon johdossa, ja tämän takana seurasi jono Aurinkotuulen kissoja, jotka olivat parhaiten selvinneet aiemmasta sodastaan. Lämpö täytti naaraan rinnan, kun hän suuntasi takaisin kohti Myrskyvaahteran rajaa, ja liisi sen yli lopulta Orapihlajakynsi sekä Nevaleijona rinnallaan. Metsässä raikuvat ulvaisut olivat osittain tuntemattomia, mutta osittain tuttuja. Pelko kohosi leiristä suurina aaltoina, ja vesi oli tehnyt maasta liukasta, sekä haisevaa. Se olisi nyt tässä; hetki taistella elämästä ja kuolemasta. Huurretähti nuolaisi huuliaan ja irvisti iljettävälle maulle, joka tippui viiksistä. Mutta ei omituiselle sateelle ollut aikaa, oli aika ensin pelastaa koti ja sen arvokkaat jäsenet.

“Nevaleijona, ota osa Aurinkotuulen kissoista ja auta partiota. Menen itse leiriin varmistamaan miltä siellä näyttää, tulkaa hakemaan apua, jos tarvitsette ja pystytte!” naaras käski soturia, joka lähti juoksemaan taakseen vilkaisten kohti partiota, joka oli kiperässä tilanteessa Usvajoen sekä Myrskyvaahteran rajojen välissä. Aurinkotuulen kissat Kettutähden johdolla lähtivät juoksemaan siihen suuntaan, mutta osa kissoista piiritti Huurretähden ja Orapihlajakynnen.
“Me autamme sinua leirissä”, Savuruoska naukui ja katseli loppujen Aurinkotuulen kissojen perään, joiden mukana Punatassu pinkoi auttamaan kissoja hädässä. Toiset käpälän askelet Huurretähden takana saivat toisen kääntymään ympäri, kun hän huomasi Kivitähden kissojensa kanssa saapuvan myös(?). >Tähtiklaani, auta meitä! Voimme voittaa tämän sodan, jos autatte meitä!< naaras rukoili putoavalle taivaalle ja suuntasi sitten nenänsä kohti leiriä sotapartio mukanaan.

//Heli //
Synkkävarjon hyökkäys

''Minäkin rakastan sinua Usvapolku. Olet tehnyt minusta metsän onnellisimman kissan'', kolli kurnahti viimeiseksi kumppaninsa vierellä ja antoi itsensä vajota naaraan, sekä pentujen vierellä lämpimään uneen. Edes pienen hetken ajan, kaikki tuntui täydelliseltä ja siinä hetkessä Raadelmasiipi halusi pysyä ikuisesti. Hän ei muistanut, olisiko koskaan saanut kokea vastaavanlaista onnellisuutta ja rauhaa sisimmässään kuin tuudittautua rakastamansa naaraan ominaistuoksuun, kuunnellen pentujen hiljaista tuhinaa naaraan vatsan vierellä.
--
''Väijytys, hälytys!'', tassut takoivat maata, kun leiriin pelmahti yltäpäältä vettä valuva Maissihäntä, joka puuskutti niin raskaasti. Ei ollut pitkä aika siitä, kun tämä oli päässyt pois pentutarhasta ja heti innokkaana, tämä oli lähtenyt uuden oppilaansa Hiutaletassun kanssa ensimmäiseen partioon, merkitsemään ja näyttämään reviiriä. Syyssade kuitenkin sai pimeyden laskeutumaan ja pysymään leirissä. Raadelmasiipi säpsähti hereille, kun Nevaleijona änki pesään, voimakkaasti käpälillään ravistaen vanhinta hereille. Oli lähellä, ettei Raadelmasiipi raapaissut soturia, sillä niin syvässä unessa hän oli ollut.
''Mitä tapahtuu?'', Raadelmasiipi mumisi häntä pörheänä ja tassuilla takoen univerhon läpi itseään hereille.
''Synkkävarjo on täällä! Maissihäntä ei päässyt pitkälle leiristä, kun voimakas vihollisten löyhkä jo saavutti hänet. Synkkävarjo on piirittänyt leirimme ja on aika nousta heitä vastaan'', Nevaleijonan ääni kuulosti sekavalta ja etäiseltä, mutta Synkkävarjon nimen toistaminen sai Raadelmasiiven kunnolla hereille ja tämän oranssinpunertavat silmät rävähtivät auki.
''Oletko varma, että he ovat nyt jo täällä? Onko Huurretähti palannut vielä?'', Raadelmasiipi murisi ja syöksyi rankkasateen sekaan pesästä ulos, Nevaleijona kintereillään.
''He eivät ole vielä palanneet Orapihlajakynnen kanssa'', Nevaleijonan äänessä oli erikoinen kaiku. Pelkäsikö noin suuri ja vahva kissa Veritähteä ja tämän armeijaa? Raadelmasiipi klinkkasi aukiolle, joka oli täyttynyt kauhun sekaisista huudahduksista. Mutta nähdessään klaanitoveriensa aidon pelon näiden silmissä, Raadelmasiipi ymmärsi näiden epäröivän ja pelkäävän, miten rampa vanhin pystyisi pidättelemään Veritähteä Huurretähden paluuseen asti. Pesän suuaukolla kaikui jo Synkkävarjojen kissojen huudot ja Raadelmasiipi tunsi, miten hänen omaakin kurkkuaan alkoi kuivata.
''Servaaliharhan johdolla, kaikki emot ja pennut on saatava ensitilassa ulos tästä leiristä'', Raadelmasiipi pinnisti käheän äänensä kanssa ja heilautti pitkää häntäänsä takanaan, lian maasta tarttuessa siihen kuin takiaiset.
''Mutta Raadelmasiipi, leiri on piiritetty'', Nevaleijona vänkäsi, kun Servaaliharha saapui paikalle, kuultuaan leiristä vastuussaolevan Raadelmasiiven komennon. (?)
''Haluatko, että he kaikki jäävät kanssamme leiriin ansaan ja koko Myrskyvaahteran tulevaisuus katoaa tässä myrskyssä?!'', Raadelmasiipi huusi Nevaleijonalle niin, että Nevaleijonan kasvoille lensi sylkeä. Suuri soturi antoi epätoivoisen katseensa valua ramman ja alipainoisen Raadelmasiiven heikon kehon ylitse kohti pentutarhaa, jonka suulla Heinäperho ja Usvapolku seurasivat aukion tilannetta (?).
''En tietenkään. Otan muutaman soturin mukaan ja suojelemme hengellämme, että parantaja pääsee emojen ja pentujen kanssa ulos tarpeidentekopaikan kautta'', Nevaleijona nyökkäsi kuin olisi saantu kaiken voimansa ja itsevarmuutensa takaisin.
''Ja te lähdette heti kohti Usvajokea'', Raadelmasiipi murahti, paljastellen kärsimättömänä kynsiään.
''Mutta Huurretähti ja Orapihlajakynsi ovat tulossa Taivaanliekistä. Miksi me Usvajokeen menisimme?'', Nevaleijona sähähti, kun ukkonen rikkoi taivaan korvia viistävällä lyönnillään.
''Taivaanliekkiin on liian pitkä matka, Usvapolulla on monta vastasyntynyttä pentua, eikä hän äskettäni synnyttäneenä muiden naaraiden tavoin pysty kulkemaan nopeasti niin pitkää matkaa'', vanhin sähisi.
''Oletko varma, että Usvajoki on oikea suunta?'', Maissihäntä naukui pelokkaasti, puuttuen kaksikon väittelyyn.
''Ei ole aikaa kinata teidän kanssanne siitä, kuka meistä kolmesta on vähä-älyisin! Te teette niin kuin minä käsken tai pidän huolen siitä, että te kaksi ja kaikki minua vastaan nyt asettuvat saavat kohdata Veritähden yksitellen!'', Raadelmasiipi huusi, saaden Maissihännän korvat painumaan alas. Nevaleijonasta oli nähtävissä, että tämä aikoi aukoa vielä päätään, esimerkiksi ihan siitä faktasta, ettei Raadelmasiivellä ollut mitään asemaa tai virkaa komentaa muita enää, koska tämä ei ollut päällikkö. Mutta lopulta jääräpäinen kolli hampaidensa paljastelun jälkeen käänsi selkänsä ja syöksyi pentutarhalle, kutsuen mukaansa Utupöllön ja Maissihännän.
''Entä oppilaat? Heistä osa ei ole vielä aloittanut koulutustaan?'', Kuurahiiren rauhallisempi ääni kysyi, empimättä hetkeäkään luottaa Raadelmasiipeen tässä kaaoksessa.
''Oppilaat taistelevat mestarinsa rinnalla siihen asti, että Huurretähti on palannut ja aiempi ryhmä on saatu evakoitua leiristä'', Raadelmasiipi komensi. Hän olisi halunnut käskeä oppilaita lähtemään pentujen, emojen, Nevaleijonan, Maissihännän ja Utupöllön mukana, mutta kaikki kynnelle kykenevät pitäisi saada tähän taisteluun nyt.
Raadelmasiiven veli Fasaanisulka katseli häntä sokeutuvin silmin murheellisena vanhintenpesän suulta, mutta näytti kuitenkin paljastelevansa kynsiään sen merkiksi, että mikäli tämä olisi veljesten viimeinen päivä yhdessä elossa, hän veisi mukanaan vihollisen jos toisenkin.
Ja silloin sisäänkäynnin saniaisverhot romahtivat, kun ulvahteleva, voitonriemuinen ja raivopäinen joukko Synkkävarjon kissoja rantautui leiriin, kynnet ja hampaat paljastettuina.

//Masi
Usvapolku katseli kehräten kaikkia kolmea pentua, jotka nauttivat olostaan lämpimän perheen ympäröimänä. Raadelmasiiven lämmittävä läsnäolo sai Usvapolun uppoamaan vielä syvemmälle rakkauteen, kun kollin lämmin sekä huolehtivainen katse piti pentuja tarkasti silmällä. Hän tosiaan oli muuttunut, ehkä vain oikeanlainen elämä, rakkaus ja sopu sai hänen kylmän kuorensa aukeamaan uudestaan. Niin kuin hän olisi ansainnut aiemmin, mutta parempi kai myöhemmin, kuin ei koskaan.

“Se kuulostaa täydelliseltä”, naaras kehräsi ja alkoi sukia Raadelmasiiven poskea, joka lepäsi hänen lapansa päällä. Pennut möyrivät emon vatsaa vasten ja lämmin maitoinen tuoksu pesässä sai Usvapolun uppoamaan ajatuksiinsa. Olisi niin täydellistä saada viettää elämää näin, antaa pennuille isä, joka pitäisi heistä huolta. He saisivat mäyrä ajeluja ympäri leirin ja voisivat nauttia perheen lämmittävistä öistä. He voisivat nähdä isänsä urhean olemuksen ja saada oppeja, joita eivät voisi edes kuvitella alkuunsa. Raadelmasiivessä oli kaikki niin rakastettavaa, vaikka kylmä kuori olisikin ollut vaikea ensin hajoittaa.

“Minä rakastan sinua, Raaadelmasiipi”, Usvapolku lopulta huokaisi painaen nenänsä kollin korvaan, kuin pienen kuiskauksen vain supattanut kahden kesken, heidän onnellisessa pienessä kuplassaan. Hän oli niin iloinen, että kolli oli vielä hengissä, ja toivoi, että tuo voisikin olla. Vaikka elämä oli sujunut Apilakarhun kuoleman jälkeen, eivät pennut kuitenkaan saaneet isää, niin kuin nämä pennut voisivat saada. Usvapolku vain toivoi koko sydämensä pohjalta, että sota ei tulisi viemään Raadelmasiipeä hänen luotaan. Tai toisinpäin.

//Heli //

Raadelmasiiven kietoutuessa Usvapolun ympärillä, tämä piti leukaansa toisen lavan päällä ja tutkaili rauhallisin silmin kolmea pentua kumppaninsa vatsan lähellä. Tällä kertaa hän aikoisi pentujen kanssa tehdä asiat toisin ja olisihan tilannekin ihan toisenlainen kuin aikoinaan Imperiumin vankina. Jollakin tavalla hän oli silti pelännyt tätä hetkeä, kun pennut syntyisivät tähän maailmaan. Minkälaisia heistä tulisi ympäristön vaikutuksen alaisena? Hän kuitenkin uskoi ja toivoi, ettei Imperiumin kauheudet kahden orjana pidetyn pennun kohdalla voisi enää toistua.
''Hiutalepentu ja Karhupentu kuulostavat minusta oikein hyviltä nimiltä meidän pienokaisillemme'', Raadelmasiiven karheahkoksi helpotuksesta särkynyt ääni kurnahti.
''Ehkä tämä yksi voisi olla hiutaletta vahvemmalla nimellä varustettu nuorukainen? Miten olisi Jääpentu?'', kolli ehdotti, hän oli aikonut sanoa Kidepentu, mutta ihan kuin joku olisi ohjannut häntä ja käskenyt häntä sanoa jää-nimen kiteen sijasta. Kuitenkin kolli tutkaili viimeistä pentua mietteliäänä ja hymy kasvoillaan valutti silmäparinsa tutkimaan Usvapolkua.
Leirissä sillä hetkellä kuului olevan hiljaista ja kaikki pesässäkin tuntui pysähtyneen. Raadelmasiipi huomasi, ettei häntä edes kiinnostanut miten Huurretähti ja Orapihlajakynsi hoitaisivat Taivaanliekissä tilanteensa.

//Masi
Usvapolku kehräsi hyvänoloisena maatessaan makuualustalla Raadelmasiipi vierellään. Tämä hetki, oli niin taianomainen, kuten kolli sen sanoiksi kuvasikin erinomaisesti. Pennut, olivat aina niin täydellinen kokemus; pieniä, täydellisiä ja upeita olentoja. Millaisia rakkaita pentuja he olivatkaan saaneet itselleen. Usvapolun siniset silmät säihkyivät avautuessaan kohti Raadelmasiipeä, joka asettui makaamaan häntä vastapäätä, suojaten pentuja vanhempien välissä. Nimiä hän ei ollut ehtinyt kyllä miettimään. Niin nopea, niin upea sekä täydellinen hetki. Naaras pudisti rauhallisesti päätään nuolaisten sitten tyttärensä otsaa, joka sai pienen naaraa miukumaan.

“Ehkä tämä kaunis nuorukainen, voisi olla Hiutalepentu? Hieman kuin muistuttaen ajastamme jumissa pesässä”, naaras hymähti humoristisesti ja katsahti kolliin, mitä mieltä hän olisi ideasta. “Tämä rohkea kolli näyttää hieman Karhupennulta. Ehkä hänestä kasvaa hurja soturi”, tuo naukui ja katseli kolmikkoa rakastavin silmin. “Mitä sinä mietit?” naaras tahtoi kysyä ja odottaa rauhallisesti myös rakkaan kumppaninsa ideoita. Molemmat olisivat yhtä tärkeitä, ja naaras tahtoo pennuille nimet, jotka sopivat myös itse entiselle johtajalle.

“Uskon, että leiri pysyy kunnossa hetken, että ehdimme nauttia ajastamme täällä”, tuo vielä kehräsi ja painoi häntänsä Raadelmasiiven poskea vasten, katsellen syvälle kollin silmiin. Mikä rakkaus tuosta löytyikään, mikä ihailevainen kolli hän olisikaan, kun vain pääsisi läpi kylmän kuoren. Raadelmasiipi olisi varmasti rakastava isä pennuille, vaikka ajankohta olisikin ollut huono. Ehkä se toisi lisää raivoa sekä voimaa kollin taistelutahtoon; kunhan hän ei vain tapattaisi itseään tulevassa taistossa.

Servaaliharha oli asettunut pesäänsä synnytyksen päätteeksi, pessen itsensä ja järjestäen yrttivaraston viimeisteltyyn kuntoon. Huoli tulevasta sodasta oli kipeä pala rinnassa, ja kolli vain mietti millaisella varastolla siihen pitäisikään varustautua. Se olisi aivan pian, eivätkä kaikki yrtit vielä näinkään pitkällä viherkorvaa olisi kasvaneet. Hän huokaisi hiljaa, paineli mieleensä yrttikolot, jotka olisivat tyhjillään ja poistui pesästä leirin hälinään. Huurretähti oli hävinnyt ja Orapihlajakynnen tuoksu oli myös mieto. Raadelmasiipi oli ollut ulkona aiemmin, joten varmasti johtajalla oli ollut jotain mielessä, mitä tehdä.

Kolli silmäili leirissä piileviä kissoja ja lähestyi lopulta kauniin valkeaa naarasta.

“Lumivuokko, ehditkö tulemaan kanssani keräämään yrttejä?” kolli kysyi soturittarelta ystävälliseen sävyyn tutkaillen tuon katsetta. Naaras nuolaisi rintaansa pari kertaa hämmentyneenä, nyökäyttäen sitten päätään.

“Totta kai, minne haluaisit mennä?” hän nousi jaloilleen ja lähti askeltamaan parantajan kanssa ulos leiristä. Sitä Servaaliharha ei tiennyt. Hän oli käynyt Hiirenpolun kanssa läpi kaikki maailman yrtit ja yrittänyt niitä löytääkin, mutta kaikkia ei ollut aina löydettävissä. Se oli harmillista.
“Voimme aloittaa järven rannasta. Tiedän mitä tarvitsen, mutta en tiedä onko niitä vielä kaikkia saatavilla. Ja jos vain löydät, nappaa kaikki hämähäkinseitti matkaan”, suurikorvainen kolli naukaisi naaraalle ja yhdessä ja kiristivät tahtia juoksuun, kunnes he saapuivat järven rantaan.

Servaaliharha oli kuvitellut veden tuoksuvan raikkaalta sekä sen hohtavan himmeästi laskevan auringon valossa. Mutta jokin tuntui katalalta rantahiekassa seistessä. Myös Lumivuokko tuntui nyrpistävän nenäänsä tuoksulle.
“Ei ole normaalia, eihän?” naaras tokaisi hiljaa katsellessaan ympärilleen, kun lähes autionhiljainen järvenranta tuntui kuin otokselta jostain epäilyttävästä kauhumaailmasta. Servaaliharha pudisti päätään ja lähti astelemaan pitkin hietikkoa etsien pienen vihertävän pusikon, josta alkaisi etsimään yrttejään. Ruoho tuntui ihan hyvältä käpälissä ja yrttien varret näyttivät olevan ihan hyvässä kunnossa, mutta vesi ei näyttänyt eikä haissut hyvältä. Ehkä se oli ilmasto sen ympärillä, olisiko kaksijalat jättäneet jotain ällöttävää luontoon lähtiessään, vai oliko jotain pahempaa tapahtumassa?

“Kerään nämä täältä, etsi sinä hieman kauempaa metsänrajasta hämähäkinseittiä. Ota niin paljon häntääsi sekä joihinkin oksiin mukaan, mitä vain saat!” kolli ohjeista naarasta, joka mielellään ripeästi poistua haisevan järven rannalta. Servaaliharhan turkilla kutkutti hyvin epäilyttävä tunne.

//Heli

Raadelmasiipi nytkähti istumaan suu raollaan ja katsellen kolmea tervettä pentua Usvapolun vatsan vierellä. Hän tunsi ylpeyttä, mutta samalla myös helpotusta. Hän oli pelännyt, että niin pitkään lumen alla jumissa ollessaan pentujen kehitykseen tai raskauteen olisi vaikuttanut jollakin tavalla huono ilma. Mutta pelko näytti olleen turha ja kolli kurottakin hitaasti Usvapolun ylle ja suki tämän korvaa pitkillä ja vaisuilla vedoilla. Tämä oli sellainen euforinen tunne, oli hienoa elää hetkessä ja olla hiljaa, kuunnella ja katsoa. Tämä oli erilaista kuin aikoinaan Punatiikerin kanssa, kun tämä oli pakotetusti saanut pentuja Raadelmasiiven kanssa ja kaksikosta olikin kasvanut sekopäisiä. Nyt he eivät olleet vankeja, he olivat oikeasti kiinnityneet toisiinsa ja Raadelmasiivestä tuntui, että Usvapolku toi hänessä esiin paljon hyviä asioita, joita hän ei tiennyt hänessä itsessään edes olevan olemassa. Nyt hän olisi isä, yhdelle tyttärelle ja kahdelle pojalle.
''Huurretähti lähti Orapihlajakynnen kanssa puhumaan Kivitähdelle, lupasin vahtia leiriä heidän poissaollessaan.. Mutta, tämä on niin taianomaista'', Raadelmasiipi kuiskasi ja tarkkaili uteliaana tuhisevia lapsiaan rakastamansa naaraan vierellä. Hän halusi niin kovasti suojella ja turvata perheensä, ettei hän ollut koskaan tainnut kokea sellaista voimaa.
''Nimiä? Mitä nimiä olit ajatellut heille?'', Raadelmasiipi säpsähti unelmoinnistaan ja kosketti sitten Usvapolun nenää omallaan, jääden sitten kyljelleen siten, että pennut jäivät kaksikon väliin tuhisemaan ja möngertämään kohden emoaan.

//Masi
Servaaliharha maisteli pesän maitoista ilmaa, kun hän tunnusteli käpäliensä alla Usvapolun vatsaa, joka muljahteli hänen käpäliensä alla pentujen liikkeiden lomassa. Ensimmäinen pentu olisi aivan tuloillaan juuri, eikä kolli vielä kuullut Raadelmasiiven kolmijalkaista hyppelehdintää ulkoa. Ehkä pian, kolli olisi saapumassa Pisamajärven tuella. Usvapolku ärähti hänen käpäliensä alla, ja havitteli keppiä jo hampaillaan.
“Ponnista!” Usvapolun hampaissa keppi värähti, kun naaras ponnisti käpälät yhteen ja antoi ensimmäisen pennun virrata maailmaan. Servaaliharha nappasi pienen naaras pennun hampaisiinsa, repi irti pienen pennun ympäröivän märän pussin ja alkoi nuolla toista voimakkaasti, samalla kun Usvapolku heilautti häntäänsä koskettaakseen pentuaan. Lopulta terävä miukaisu sai emon huokaisemaan syvään, ennen kuin uusi ponnistus pingotti hänen vatsaansa.

“Hienoa työtä! Tuttua hommaa, kerro jos tunnet ikävää kipua”, kolli yritti rauhoitella vanhempaa naarasta, jonka synnytyksessä voisi mennä jotain vikaan suuremmalla todennäköisyydellä, mutta Usvapolku oli myös jo kokenut synnyttäjä, eikä ensikertalainen. Pieni naaras pentu miukuen hakeutui lähemmäs emon vatsaa, ja samaisella hetkellä naaraas vatsa taas pingottui ponnistukseen. Servaaliharha väräytti korviaan pesän edustalla kuuluviin käpälin askeliin, ja Raadelmasiiven tuttu tuoksu täytti pian pesän, ja kolli tervehti entistä johtajaa terävällä päännyökkäyksellä, napaten pienen naaras pennun pois emon käpälistä, kohti isän turvallista vatsaa.

“Pidä hänet lämpimänä”, olivat parantajan nopeat ohjeet, ennen kuin hän otti vastaan toisen pennun Usvapolun hännäntyvestä. Repien irti herkän pussin Servaaliharha tarkkaili pientä kermaista kollia, joka pienen hiljaisuuden jälkeen tervehti maailmaa terävällä nau’ülla, ja parantaja itse hymähti tyytyväisenä.

“Vahvoja pentuja”, tuo naukaisi ja tarjosi pentua sisarensa vierelle. “Naaras ja kolli, yksi olisi vielä”, hän kertoi Raadelmasiivellekin, ja tunnusteli Usvapolun vatsaa.

Useita hetkiä kului ohi, kun emo ei saanut hyvää asentoa viimeiselle ponnistukselle. Servaaliharha yritti auttaa pentua saapumaan oikein päin, yrittäen kääntää kulkusuuntaa vatsassa, ja lopulta tuntui, että se liikahti eteenpäin. Usvapolku ärähti kivuliaan kuuloisesti ja keppi sai vielä viimeisen ponnistuksen, ennen kuin se oli napsahtaa rikki. Kerman vaalea naaras ponnisti kovaa ja antoi koko turkin kohota pystyyn, kun viimeinen isohko pentu puski tiensä maailmaan, kynsien itse pussin rikki ja etsien ilmaa kovien maukujen takaa. Servaaliharha katseli epäuskoisena pienen jämäkän kollin käytöstä, kun hän nuoli sen lämpöiseksi, ennen kuin asetti hänet raskaasti hengittävän emonsa vierelle. Parantaja katseli hetken näkyä epäuskoisena, ennen kuin kokeili vielä taitojensa mukaisesti emon vatsaa, ettei taakse olisi jäänyt mitään huomaamatta. Usvapolun keho tuntui rauhoittuvan, turkki tasoittui ja hengitys muuttui kehräykseksi, kun Raadelmasiipi saapui lähemmäs kumppaniaan kahden pennun kera.
“Isosisko huolehtimaan nuorista pojista”, Usvapolku kehräsi katsahtaen Raadelmasiipeen suuri rakkaus silmissään, kun heidän näköisensä pennut painelivat käpälänsä emon maitoista vatsaa vasten.
“Hyvää työtä, ja onneksi olkoon”, Servaaliharha naukui, jättäen hieman rauhoittavia yrttejä Usvapolulle ja poistui sitten pesästä, vinkaten pesän ulkopuolella istuvalle Pisamajärvelle noutaa vettä, ja jättäen pesän sitten rauhaan. Mikä tunne se olikaan, kun sai auttaa pentuja saapumaan maailmaan, ja kaikki olisikin päättynyt hyvin.

//Heli//

''Huurretähti'', Raadelmasiipi naukaisi karhealla äänellään, heilauttaen sitten pitkää häntäänsä. ''Tässä maailmassa ei ole olemassa turhia sotia. Älä siis murehdi sellaista, että johtaisit klaanimme turhaan sotaan, jossa mahdollisesti menetämme monia. Kaikki sodat ovat oikeutettuja aina jonkun näkökulmasta ja ilman niiden tuomaa raadollisia muutoksia, me kissat, eikä metsä voisi koskaan päästä eteenpäin. Tietysti puhumalla ja neuvottelemalla löytyy nopeammin kompromisseja, joilla voimme jatkaa katkerina eteenpäin tässä maailmassa. Mutta voimalla, hampailla ja kynsillä emme jätä vaihtoehtoja'', Raadelmasiipi hymähti, antaen kynsiensä valua esiin ja sitten taas piiloon.
Varmasti sodatkin loivat katkeria persoonia, mutta ne opettivat Raadelmasiiven kaltaisia raivopäitä puhumista enemmän. Esimerkiksi taisteluiden seurauksena, Raadelmasiipi ei enää jäisi koskaan suden kanssa nenät vastakkain siinä ylimielisessä ajatuksessaan, että vaikka miten itsevarma hän olisikaan, hän ei sutta voisi voittaa.
''Raadelmasiipi, Raadelmasiipi! Usvapolku poikii, tule pian!'', Pisamajärvi juoksi kaksikon luokse hengästyneenä ja luimisti sitten hieman vaivaantuneena korviaan ja kumarsi pahoittelevasti Huurretähdelle.
''Mitä teetkin, Huurretähti. Sinun tulee toimia nopeasti Taivaanliekin ja Aurinkotuulen suhteen. Minä voin ottaa vastuun Myrskyvaahterasta siksi aikaa, sillä mielestäni on parempi, että otat tällaiselle tehtävälle mukaan varapäällikkösi yhdenkään muun soturin sijasta. Hän on ehkä ainoa, joka uskoo ja luottaa sinuun kaikessa täysin, eikä hätiköisi sanomaan omia mielipiteitään neuvotteluissa'', Raadelmasiipi irvisti muka inhosta. ''Olethan hänen oma Kuhmupäänsä'', entinen päällikkö vinoili ja asteli sitten Huurretähden ohitse.
''Noniin Pisarajärvi, anna sitä lapaasi tueksi, että tällainen vanha mäyrä pääsee kiireesti pentutarhalle'', Raadelmasiipi murahti tylyyn tapaansa, nuoremman säpsähtäessä ja nopeasti siirtyessä toisen kylkeen kiinni, ripeästi kaksikko taittoi matkansa pentutarhalle.

//Masi
Usvapolku paineli sammalta käpäliensä alla tuntien ikävää kirvelyä vatsassaan. Hän tunsi hengittävänsä tiheämmin sekä hankalammin, vaikkei suuria kipuja tai huolta ollut. Kermanvalkea naaras tiesi, että pennut olisivat tuloillaan, mutta olisiko nyt jo sen aika? Naaras ärähti kivun iskiessä kylkeen, ja hän heilautti häntäänsä ärtyneenä. Huolestunut pää ilmestyi pesän suulle ja Pisamajärven huolestunut mauku herätti Usvapolun omista kipeistä ajatuksistaan. Kysyikö naaras jotain? Kuitenkin vastausta odottamatta, pää katosi pentutarhan suulta ja askelet raikuivat läpi aukion, kun lopulta Servaaliharha saapui pesään Pisamajärven päätä edeltäen. Kolli heilautti häntäänsä lähellä naaraan nenää ja utelias soturitar painui ulos pesästä, jättäen parantajan sekä naaraan kaksin.

“Sattuuko?” kolli naukaisi ja varovasti paineli Usvapolun suurta vatsaa. Ikävästi ärähtäen Usvapolku antoi selvän vastauksen parantajalle, joka lajitteli pientä lehtinyyttiä pesän lattialle.

“Etsikää vettä, keppi sekä Raadelmasiipi!” Servaaliharha naukaisi tomerasti, kuten Hiirenpolku olisi voinut sanoa, ja kääntyi sitten naaraan puoleen tassullaan pyyhkäisten toisen otsaa. “Kaikki hyvin, tiedät miten tämä toimii”, kolli tokaisi vieno hymy suupielessään, ennen kuin hän valmisteli pesää. Paineli lisää sammalta naaraan ympärille ja lopulta tunnusteli tuon vatsaa, joka ei nyt sattunut niin suuresti. Usvapolun hengitys oli tihentynyt ja hiki oli alkanut kasaantua tämän otsalle. Pisamajärvi toi pian pesään ison tupon kastettua sammalta, sekä Mehiläisväre oli löytänyt hyvän tukevan kepin, jonka toi sisarensa perässä pesään. Kaksikko naukui voimia Usvapolulle, ennen kuin he supatellen astelivat ulos pesästä. Servaaliharha siirsi sammalta lähemmäs naaraan kuonoa, ja kiitollisena sinisilmäinen naaras nuolaisi siitä pari pisaraa kurkustaan alas. Onneksi vesi oli kylmää sekä ihanan virkistävää matkallaan alas.

“Jos sinulla ei ole suuria kipuja, eikä vielä tarvetta ponnistaa. Voimme odottaa Raadelmasiipeä. Pennut tuntuvat olevan hyvin vatsassa, joten hätää en näe, jos sinä voit myös hyvin”, kolli naukui katsellen kohti Usvapolun silmiä, joka lopulta nyökäytti päätään ja painoi sen sammalen reunalle, hengitellen vain tasaisesti ja keskittyen virtaavaan elinvoimaan vatsassaan. Pentuja! Mikä suuri ilo kansalle, sekä hänelle, ja Raadelmasiivelle.

//Masi
Huurretähti tuumaili Raadelmasiiven sanoja ja nyökytteli päätään. Hän ei tahtonut uskoa, että Tuulentähti kykenisi sellaiseen, että nyt lyttäytyisi Veritähden liittolaiseksi ja käyttäisi tämän hyödykseen hyökätäkseen sekä musertaakseen Myrskyvaahteran. Mutta Raadelmasiiven epäilyt eivät olleet turhia. Hän otti toisen sanat itselleen ja pohti, mitä tulisi tehdä, jos näin kävisikin tulevassa sodassa. Naaras toivoi löytävänsä liittolaisia, jotta he voisivat mahdollisimman vahvoina nousta Veritähteä vastaan. Kuten Raadelmasiipi vielä jatkoi, että Myrskyvaahtera on antanut itsensä pois monesti menneisyydessä, eikä enää heidän tulisi antautua ja menettää omaa itsenäisyyttään. Huurretähti oli samaa mieltä ja nyökäytti tomerasti toiselle vastaukseksi.

“Kiitos Raadelmasiipi. En aio menettää Myrskyvaahteraa mistään hinnasta, tiedämme kaikki minkä puolesta taistelemme ja teen selväksi, että emme anna itseämme periksi mistään hinnasta”, naaras naukaisi hiljaa tutkaillen Raadelmasiiven tukevaa katsetta. “Kiitos ajatuksistasi, sekä neuvoista. Tahdon toimia kuitenkin oikein itseni sekä muiden puolesta ja tahdon kuulla ajatuksesi toimista sekä valinnoistani. En tahdo menettää Myrskyvaahteran itsenäisyyttä, en sen rohkeutta tai sen kissojen uskoa. Toivon olevani yhtä hyvä johtaja kuin monet ennen minua”, naaras huokaisi ja katseli maata. “Toivottavasti en johda kansaa turhaan sotaan”, tuo mietti ja heilautti hännänpäätään. Heidän pitää päihittää Veritähti, jotta kansat voisivat selvitä täällä, jos kolli vainoaisi heitä koko ajan, olisi heidän tulevaisuutensa uhassa yhä uudelleen ja uudelleen. Heidän olisi aika päihittää iänikuinen uhka ja näyttää, että kansat pärjäisivät itsekin ilman suurta punaista kollia vainoamassa, tai auttamassa heitä. Miten itse kolli sen ajattelikaan päässään. Naaras pudisteli päätään ja huokaisi.

“Tahdon käydä Taivaanliekissä kysymässä heidän mielipidettään. Jos ja kun Korppisydän puhuu totta, eikä aio itse lähettää vainoavaa partiota heidän tai meidän päälleen tiedon omaksuttuaan. Tahdon tietää, olisivatko he valmiita tukemaan metsää. Samoin Aurinkotuuli”, naaras ajatteli ääneen tietäen, ettei Raadelmasiipi tahtonut Taivaanliekkiin tukeutua. Olisi varmasti metsän sekä kansojen kannalta tärkeämpää taistella yhdessä, jos heihin voisi luottaa. Jos ei, niin kaikki olisi menetyksen partaalla.

Raadelmasiipi kuunteli aukion tapahtumien hiljentymistä ja keskitti sitten huomionsa klaanin uuteen päällikköön Huurretähteen. Naaras vaikutti eri tavalla ylpistyneemmältä, vaikka Raadelmasiiven kaltainen vanhus tiesikin, että keskustelisi edelleen saman kissan kanssa, sen kanssa, jota oli vielä muutama kuu sitten kouluttanut oppilaanaan. Oikeastaan se oli ihan hyvä asia, päällikön tulisikin näyttää jollakin tavalla ylemmältä, kun olisi saanut päälliköille asetetut elämänsä.
Raadelmasiipi lyhyesti räpäytti kohteeliasti silmiään Huurretähdelle vastaukseksi, kun tämä ilmaisi Kuulammen tapahtuneen olleen ilahduttava kokemus. Kyllä vanhus kykeni hyvin muistamaan, miltä tuntui olla jollakin tavalla erityinen ja valittu, vaikka hänen kohtaamisestaan Kaiun kanssa alkoikin olla jo paljon aikaa. Liiaksikin, ehkä jos hän olisi käynyt puhumassa esi-isille aktiivisemmin, ei hän nyt olisi siinä tilanteessa.
Entinen päällikkö terävöitti korviaan ja kuuloaan, kun Huurretähti vihjasi, että jotakin olisi selvästi tapahtunut matkan aikana, vaikkei se olisikaan mitään älyttömän pahaa. Ajatus siitä, että Huurretähti ja Servaaliharha olisivat rajojen tuntumassa kohdanneet Tuulentähden ja Myrkkysuon päällikön tuntui erikoiselta. Mutta niin malttamaton kuin vanhus olikin, hän pyrki kuuntelemaan koko Huurretähden kerronnan.
''Toivotaan, ettei Usvajoki tai Myrkkysuo käytä tilaisuuttaan edukseen ja kehittele jotakin yhteistyötä Veritähden kanssa, jos koko heidän kansansa tulee tietämään tilanteestamme. Tuulentähti on viisas, mutta avomielinen, mikäli hän jakaa tietonsa kaikille Usvajoen klaanilaisille, on mahdollista, etteivät kaikki ole yhtä uskollisesti nousemassa Veritähteä vastaan'', Raadelmasiipi tuumaili, toki aika matalalla ja hiljaisella sävyllä. ''Varmaankin alamme olemaan tilanteessa, koko metsää tarkastellen, että kaikki tulevat tarvitsemaan sekä sodassa, että muutenkin toistensa apua. Uskon, että tiedät kyllä, miten tulet toimimaan oikein. Mikäli et juuri Myrskyvaahteran kissojan takia, varmasti koko metsän'', Raadelmasiipi mietteliään vaisusti naukui.
''Jos ja kun minusta on kiinni, Myrskyvaahtera ei antaudu enää koskaan. Historiassa olemme monesti niin tehneet, meidän reviirimme on annettu pois, koko kansamme on menetetty ja olemme kulkeneet Yötaivaana vieraiden kissojen johtamina. Pidä kiinni itsenäisyydestämme, vaikka se maksaisi joidenkin elämän, kaikki tietävät mahdollisesti kuolevansa hyvän asian puolesta. Veritähti ei ole järkevä syy menettää kaikkea sitä, mitä Myrskyvaahtera on'', Raadelmasiipi räpäytti hiljaisesti silmiään merkikseen tukea Huurretähteä ja Myrskyvaahteraa, vaikkakin vain kolmella jalalla, mutta sitäkin terävimmillä kynsillä ja hampailla.