//Aaduska
Tuulisydän katseli hieman surullisin silmin Haukkatassua, joka yritti saada johtajaa kuulemaan huolensa, mutta johtajakin käännytti tämän sisarien lailla. Nuorella kollilla olisi vahvaa tahtoa, ja hän varmasti kykenisi vielä näyttämään itsensä todeksi, mutta juuri nyt häntä ei uskottu kuten ei pörhöistä pentua uskottu ketun näkemisestä. Se olisi aina mielikuvitusta. Tuulisydän katseli miten johtaja sekä pian varajohtaja poistuivat leiristä oppilaidensa kanssa, ja oranssi kolli kohosi käpälilleen nuolaisten Haukkatassun päälakea. Tämän into päivän retkeä kohtaan oli lopahtanut oitis saadessaan epäileväisen vastauksen johtajaltaan. Mutta oppilasiässä koettaisiin epäonnistumisia sekä huonoja käänteitä. Niistä kuitenkin opittaisiin, sekä tultaisiin vahvemmiksi.

“Lähdetään vain. Eiköhän raikas ulkoilma sekä kaiken uuden näkeminen palauta innokkuutesi”, Tuulisydän naukaisi hymyillen lämpimästi pennulleen, sitten ohjaten tämän ulos leiristä. Risatähti sekä Tulikettu olivat kadonneet jo näkyvistä, joten kaksikko seisahtui hetkeksi rauhallisesti tutkailemaan kaikkea sitä ihmeellistä, joka avautuisi heidän eteensä. Myrkyn vihreät silmät kääntäen kohti Haukkatassua Tuulisydän kohotti lopulta kuonoaan kohti ilmaa ja veti syvään henkeä hennon sateen rummuttaessa turkkiaan.

“Tämä kaikki tulee vielä erityisen tutuksi sinulle. Tästä kaikesta tulee sinun kotisi, etkä koskaan tahdo täältä poistua. Vaikka itse olen vastikään myös tutustunut tähän kaikkeuteen, se on taianomaista, sekä erittäin ihanaa kutsua omakseen”, Tuulisydän naukaisi haikeasti katsellessaan järven liikehdintää, metsien heiluntaa kaukana ja lopulta pilvien liikettä ylhäällä. Maailma onnistui luomaan niin mielenkiintoisen ympäristön heille, että se aina yllättäisi heidät yhä uudestaan. “Tulet vielä löytämään itsesi sekä vahvuutesi täältä, ja ehkä jopa lopulta johdat tätä maata”, kolli tokaisi ja lempeästi katsahti takaisin Haukkatassuun toivoen, että nuori kolli vielä piristyisi vastoinkäymisestään.

//Masi
Tulikettu katseli hieman Risatähden takaa Haukkatassun panikointia, kun nuori kolli yritti saada ajatuksiaan esiin. Naaras ei oikein osannut arvioida, olisiko kollin sanoissa perää, vai olisiko se Risatähden sanojen mukaan vain unta. Tulikettu tunsi kuitenkin olonsa ankeaksi, ja toivoi, ettei metsästyspartioiden mukana olisi kaneja. Jokin tunne kutkutti hänen turkkiaan. Violetti silmäinen naaras käänsi katsettaan kohti Kukkaiseloa, joka oli leirin aukiolla makoilemassa hiljaisessa levossa suojaisassa varjossa. Jos entinen shamaani sattuisi syömään sairasta kania, se voisi hyvinkin olla hänen viimeinen ateria. Varajohtaja huokaisi lopulta hiljaa itsekseen katsoen lopulta Risatähden turkin perään, kun tämä katosi Savutassun kanssa leiristä. Liekkitassu suorastaan hehkui innosta varajohtajan vierellä, ja lopulta oranssin valkea naaras hymyili oppilaalleen antaen hännällään merkin lähteä. Tämän violetti katse kuitenkin palasi vielä äkkiä Tuulisydämeen ennen kuin kaksikko astui ulos tuulen suojaisasta leiristä viileälle nummelle.

“Tervetuloa Aurinkotuulen maille Liekkitassu”, Tulikettu naukaisi itse hieman taianomaisesti huokaisten, katsellessaan miten suuri rehevä nummi aukeni heidän eteensä, aurinko paistatteli pilvien väleistä ja tuuli pörrötti kaksikon turkkia leirin muurin edustalla. Naaraan katse kääntyi oppilaaseensa, jota varajohtaja hetken tarkkaili iloinen pilke silmissään. “Mitä kaikkea haistat juuri nyt?” Tulikettu aloitti heti tärkeällä kysymyksellä itse vielä maistellen Risatähden tuoksun perään etsien ympäristöstä johtajansa mustan valkeaa turkkia. Lopulta hän palautti katseensa nuoreen oppilaaseen vierellään.

//Masi
Savutassu kuunteli korvat tarkkana suuremman johtajan selostusta ympäristöstä sekä sen hajuista. Valkea naaras ensin katseltuaan tovin maita ympärillään, hän raotti suutaan ja veti keuhkoihinsa suuren määrän erilaisia hajuja, sekä omituisia tuoksuja. Tuon silmät pyörähtivät kiinni ja naaras pörhisti häntänsä rullalle sitten avaten silmänsä ja katsahtaen silmät tuikkien kohti mestariaan. Ympärillä olisi niin paljon enemmän hajuja kuin leirissä! Hän haistoi selvästi sateen mukana tuomat vahvemmat hajut, maa haisi erilaiselta, sekä läheltä pöllyävä hiekka oli myös erilaisen tuoksuista. Suon suunnalta oli saapunut oman laisensa tuoksu, josta Savutassu oli kuullut kasvattiemoltaan, kun tämä kertoi heille Aurinkotuulen rajanaapureista. Kuutiikeri mahdollisesti asuisi siellä? Ei kyllä nuori oppilas ymmärtänyt kuka tykkäisi astella koko ajan märällä maalla. Jo sateen tuntu turkilla sekä tassuissa ruohon seassa tuntui hieman inhottavalta. Kuitenkin hän lähti lopulta suu auki tassuttelemaan Risatähden perässä kohti Aroaukiota, josta oli kuullut oppilaiden puhuvan. Siellä hän tulisi viettämään eniten aikaansa! Innoissaan punasilmäinen naaras saapui mestarinsa rinnalle aukion reunamalle, ja naaras nyrpisti nenäänsä inhottavalle tomulle.

“Pitääkö tuota tomua aina haistella?” naaras yskähti ja nyrpisti nenäänsä Risatähdelle, kun hän yritti tutkia ilmasta muita tuoksuja. Hän tunnisti muutaman Aurinkotuulen kissan tuoksun, jotka varmasti edeltävänä päivänä olivat täällä käyneet. Muita tunnistettavia tuoksuja ei oppilas tunnistanut, vaikka hän käänteli päätään ja yritti etsiä tuoksun lähteitä. “Haiseeko sade aina erilaiselta?” naaras lopulta vielä töksäytti kysymyksen katsoessaan ylöspäin kohti hieman sateisia pilviä. Sade ripsi hänen kuonolleen ja lopulta naaras alkoi tunnistaa vihertävän kasvien tuoksua, jota sade toi mukanaan. Hiirenkorvan kasvavia kasveja, kun lopulta viherlehti koittaisi ja rehevöittäisi koko maan.

//Masi, Myrskyvaahtera

Salviatassu hieman hämmentyi mestarinsa kehuista. Hän oli toiminut vaistojensa varassa pelastaessaan uupunutta pentua eikä hän oikein osannut itse sanoa oliko tehnyt edes mitään oikein. Olihan hän asettanut heidät kaikki suureen vaaraan ylittäessään rajamerkit eikä meinannut edes jaksaa kantaa pentua niiden yli. Varmasti oikea soturi olisi hoitanut kaiken paremmin. Salviatassu kuitenkin nautti sen hetken lämmöstä hänen ja mestarinsa välillä. Tarkkailessaan Ukkosyön kantamaa pientä likaista pentua, hän pani merkille tämän upean sinisen turkin värityksen, joka pilkisteli mudan ja lian seasta. Pentu availi kauniita taivaansinisiä silmiään välillä, mutta se ei jaksanut tarkkailla ympäristöään. Salviatassu huomasi tämän kullankeltaisten viiksien värähtelevän sen ilmeisesti haistellessa vieraita tuoksuja.

Ukkosyön laskettua pennun Salviatassun selkään ja pinkaistua kauas puskien taakse, Salviatassu kuuli takaataan niskakarvoja nostattavia rääkäisyjä. Hän kiihdytti askeliaan varoen pudottamasta pentua selästään ja hänen ajatuksensa laukkasivat sitäkin kovempaa.
*Voi hyvä tähtiklaani, onko pelastusoperaatiostani syntynyt joku rajakahakka. Kuulostaa siltä kuin jotakuta revittäisiin kappaleiksi. Voi Ukkosyötä, toivottavasti hänelle ei käy kuinkaan.*
Huoli painoi ikävästi tassuja ja pentu roikkui aivan hervottomana hänen selässään. Matka leiriin tuntui loputtoman pitkältä.
“Ei enää pitkä matka. Kaikki hyvin. Kohta ollaan leirissä. Siellä on parantaja ja sotureita turvana.”
Salviatassu puheli näin, takellellen ääneen rohkaistakseen itseään ja pentua, kun hänen kurkustaan oli jo päästä itku.

Lopulta leirin näkyessä pato murtui ja hän ryhtyi parkumaan surkeasti. Hän uikuttaen kutsui emoaan hätäännyksessään ja hänen tassunsa pettivät jo paljon ennen leirin sisäänkäyntiä. Pentu yhtyi vikinään ja Salviatassu tajusi huutaa myös Hiirenpolun nimeä. Surkeana hän päästi leukansa valahtamaan kylmään maahan. Nyt hän tahtoi vaan emon lämpimän turkin suojiin, jonne hän oli saanut mennä turvaan koska tahansa vain pari kuunkiertoa sitten. Hän pohti oliko tosiaan soturin elämä aina näin raskasta. Hän muisti ettei ollut syönyt mitään sitten edellisillan ja nyt auringonhuippu oli mennyt jo ajat sitten. Emon ja klaanitovereiden tuttu tuoksu kieppui ympärillä lohduttavasti, eikä Salviatassu vastustellut, kun hänet kannettiin sisään leiriin. Hän pinnisti vielä ja sai kerrotuksi, että Synkkävarjon rajan suunnilta kuului taistelun ääniä.

//Heli, Myrskyvaahteran kissat //

Raadelmatähti laskeutui lähemmäs Usvapolkua, nuuhkaisten toista kohden, mutta hän lopulta hyväksyi sen vastauksen, että naaras olisi kunnossa. Vaikkakin tuon viehättävä ja pehmeä turkki oli nyt sotkeentunut Apilakarhun verestä. Kaatuneita Myrskyvaahteran kissoja olisi liikaa heille kannettavaksi. Neidon kysymys siitä, miten Huurrehaamun kaltainen, mutta silti vain yksi kissa, voisi saada niin paljon tuhoa aikaan, pakotti Raadelmatähden kasvoille tyyneyden. Sellaisen rauhoittavan tyyneyden, vaikka tuon sisimmässä Raadelmatähti tiesi monta syytä, miten yksi kissa voisi kaataa monia. Älykäs kuitenkin, kun kolli oli, hän tiesi, ettei Usvapolun kaltainen kukkanen haluaisi kuulla sellaisia asioita.
Kuten mikä saisi jonkun jahtaamaan niin paljon päämääriään, että olisi valmis tappamaan kaiken kostoksi? Tai pois tieltään? Raadelmatähti ymmärsi Huurrehaamua täysin ja ehkä siksi, jopa päällikkö ei ollut naaraan haistaessaan tehnytkään siitä suurempaa numeroa. Ehkä hän alitajunnassaan olikin halunnut saattaa Apilakarhun ja Liekkiloimun ansaan, mutta Ukkosyön menettäminen oli valtava sääli. Ukkosyöstä ei ollut Raadelmatähdelle ollut mitään harmia tai murhetta, tuo oli ollut varsin esimerkillinen ja kelvollinen soturi Myrskyvaahteralle. Ei, ei kolli ollut asioita tarkoituksella tehnyt. Hän antoi vain mahdollisuuksia ja katsoi tuloksia, Ukkosyö oli vain sivullinen, joka ei ollut lopulta kuitenkaan standardeja vastaava kolli.
Raadelmatähti vain hiljaa pudisti päätään vastaukseksi, vaikka hänen ajatuksensa juoksivat myrskyn nopeutta, mutta olemus oli tyyni. Kolli ei luottanut mihinkään, tuskin edes itseensä. Ei nyt hän valehteli, Usvapolku oli aito, kiehtova ja hirvittävän viehättävä, joka sai kollin hormoonit hyrräämään ja kiskomaan puoleensa. Tuon ominaistuoksu oli pahempaa houkutusta kuin kissanminttu. Aivan, ja isäänsä, Seittisiipeen hän kykeni aina luottamaan.
Karhu? Usvapolku kysyi karhusta, Raadelmatähti yritti miettiä nopeasti jotakin älykästä ja fiksua. Tai sitten hänen pitäisi esittää typerää.
''Ollessamme orjia ja vankeja Imperiumissa, Apilakarhu ja Liekkiloimu löysivät molemmat silloin pedonkesyttäjän lahjan. Apilakarhu ystävystyi karhun kanssa ja piti sitä keinonaan mahdollisena päästä pakoon, mutta hän ei halunnut ottaa riskiä, että peto voisi tuhota myös sivullisia. Liekkiloimun pedosta en tarkalleen tiedä, mutta luulen, että Apilakarhu löysi hänellekin pedon, jotta he yhdessä voisivat turvata Myrskyvaahteran tulevaisuuden'', Raadelmatähti pudisti hiljaa päätään. Liekkiloimulta hän ei kyllä ollut löytänyt korua. Kyllä, Raadelmatähti oli jo uteliaana aiemmin skannannut Liekkiloimun lävitse. ''Luulenpa, että heillä on jonkinlainen syvempi yhteys petoihin. Tai ainakin Apilakarhulla oli, hänhän pääsi Imperiumissa mielistelemällä uloskin tyrmästä kulkemaan, joten hän kykeni kehittämään suhdettaan tuohon karhuun. Uskon karhun nyt aistineen Apilakarhun hädän ja tulleen viimeistelemään pahan'', Raadelmatähti katseli vielä murskaantunutta Huurrehaamua.
''En tietysti tiedä yksityiskohtia. Eikö Apilakarhu kertonut sinulle mitään?'', Raadelmatähti ääni oli kummastunut ja tämä hivenen kallisti epäilevästi päätään. Mutta hän tiesi, ettei Apilakarhu ollut kertonut. Kolli oli halunnut pitää karhua salaisena aseenaan. Ja nyt se ase olisi Raadelmatähden.
Kaksikon puhe kuitenkin keskeytyi, kun pian pensaasta puski esille mustavalkea olento. Pelästyneenä olento sylkäisi suustaan raadon ja kompuroi kylkensä kautta takaisin jaloilleen, ärjyen ja muristen potkien kissoja kohden tassuillaan, ja kääntyi kannoillaan.
Raadelmatähti oli vyörynyt heti pedon nähdessään Usvapolun eteen suojaksi ja pörhistänyt selkänsä, mutta pedon paetessa niitä menojaan, Raadelmatähden sähähtäessä kuuluvasti toisen perään, tilanne oli nopeasti ohitse. Päällikkö kohottautui jaloilleen ja tarkasteli mäyrän jättämää raatoa hämmästyneenä. Se muistutti kissaa, mutta sen kasvot ja keho olivat niin pahasti turmeltuneet, että Raadelmatähti siristi silmiään. Hän ei varsinaisesti yökännyt näystä edestään, hän oli tottunut vastaaviin näkyihin Imperiumissa. Mutta lievästä maidontuoksusta ja ominaishajusta hän suoristautui hämmästyneenä.
''Pilvenlumo? Onko mäyriä leirissä? Mitä ihmettä täällä tapahtuu?'', Raadelmatähti kääntyi lapansa ylitse katsomaan Usvapolkua. Mistä mäyrä olisi saanut Pilvenlumon? Pentutarhastako? Entä tuon pennut? Entä Myrskysielun pennut? Mitä leirissä tapahtuisi? Hän ei ollut yhtään toisaalta siitä yllättynyt, josko Huurrehaamu olisi asettanut ansan vahvoille sotureille ja usuttanut toisesta suunnasta mäyriä leiriin.
Mutta vaikka jonkinlainen huoli oli kaavailtu Raadelmatähden kasvoille, tämän medaljonki rinnassa kieputti hänen verensä liekkistä uteliaisuutta sisällään jopa innokkuutta.
''Meidän on paras palata leiriin heti ja tarkistaa tilanne siellä'', Raadelmatähti sanoi jämäkästi. Leirissä täytyisi aloittaa mahdollisesti taistelu ja puolustus, sitten hakea kaatuneet täältä ja järjestää hautajaiset. Mikä kaaos.

//Heli//

Risatähti hiljaa itsekseen hymähti Savutassun reaktiolle. Naaras ei kylläkään kyennyt enää muistamaan, miltä hänestä oli nuorena tuntunut ensi kerran ulkopuolella Hallavarjon leiristä. Naaras oli tainnut kaikenlisäksi hiippailla Haamuenkelin ja Hallamyrskyn kanssa ulos leiristä jo silloin, kun he olivat olleet pentuja. Pienesti vasta päällikkönä Aurinkotuulessa aloittanut naaras huomasi hymyilevänsä itsekseen muistolle, vaikka olikin ollut täynnä vihaa alusta alkaen. Hymy hyytyi kuitenkin nopeasti, kun Risatähden muistiin palasi synkkä ja tahmea järven vesi, johon hän oli paiskaantunut Haamuenkelin kanssa. Eikä hänen silmistään hetkeen sulkeutunut näky Haamuenkelin paniikinomaisista kasvoista, kun tämän suu oli raottunut ja kuplat olivat karanneet pintaan, kuvastaen sisaren hätää. Risatähti ravisteli päätään karistaakseen sen ajatuksen. Hänen sisimmässään muistutti itseään, että hänellä olisi nyt uusi alku ja Ruoskatähti katsoisi häntä ylpeänä.
Hän seisahtui Savutassun vierelle ja maisteli rauhallisesti ilmaa, raottaen suutaan, oppilaan seuratessa mestarinsa outoa käytöstä.
''Nopein tapa kaikella uudella alueella paikantaa erilaisia asioita on käyttää haju- ja makuaistia. Tietysti kuuleminen ja näkeminenkin ovat tärkeitä asioita. Mutta jos olet uudella alueella, etkä tiedä, mitä sinun pitäisi nähdä tai kuulla, et välttämättä osaa havainnoida sellaisia asioita'', Risatähti pehmeästi ohjeisti. ''Raota suutasi ja maistele ilmaa kuin se olisi mehevä kani, jonka olet juuri valinnut saaliskasasta. Sekä nuuhkaisi tuulen tuomia tuoksuja nenääsi. Sinun tulee oppia tunnistamaan erilaisia asioita ympäristöstäsi, jotta osaat ennakoida tilanteisiisi nähden vaadittavia asioita. Esimerkiksi janoosi tarvitset vettä, joten sinun olisi tärkeää silloin tietää missä suunnassa sitä voisi olla'', Risatähti selitti ja raotti uudelleen suutaan, maistaakseen ilmaa.
Sade helpotti tätä opetustuokiota, sillä se vahvisti erilaisia hajuja, vaikkakin vesi tuntui olevan kaikkialla läsnä ja ilma oli kostea. Mutta järven haju oli selvästi erilainen.
''Ennen kuin kuitenkaan suuntaamme järvelle, haluan esitellä sinulle Aroaukion, Kaniniityn, Harmaamaan, sekä Vanhan ukkospolun. Lähdemme kiertämään koko reviiriämme ja haluan sinun kiinnittävän koko matkamme aikana huomiota siihen, miltä erilaiset kohteet tuoksuvat ja miltä ilma maistuu eri pisteissämme'', Risatähti kertoi heidän ensimmäisestä harjoituksestaan.
Eihän Risatähti ollut mikään suurikaan tietäjä Aurinkotuulen reviirillä, mutta hän vaelteli tarpeeksi paljon, ollakseen pätevä kouluttamaan itseään nuorempaa, joka oppisi häntäkin nopeammin reviirin.
Risatähti lähti rauhallisesti Savutassu vierellään suuntamaan kohden Aroaukiota, joka tunnettiin oppilaiden harjoituspaikkana. Päällikkö nyrpisti huvittuneena nenäänsä, kun tomuinen maa oli levittänyt tomuaan ilmaan sateen jäljiltä.

Haukkatassu katsoi Risatähteä suoraan silmiin(?). "Mutta se oli totta". Juuri nimetty oppilas väitti kivenkovaan, mutta kun Risatähti lähti kohti leirin sisäänkäyntiä Savutassu perässään ja siitä ulos(?) niin hän tajusi, että keskustelu oli sillä käyty. "Voimmeko mennä katsomaan reviiriä"? Hän kysyi isältään ja ei ollut kovinkaan innoissaan, koska aika moni asia painoi hänen harteillaan. Hän menisi sitten reiviirkierrroksen jälkeen kysymään Shamaaneilta jos he olivat nähneet jotain unia, mutta hän kuitenkin päätti tutkia asiaa omin päin kun he olisivat kierroksella Tuulisydämmen kanssa.

//Masi
Verisen aukion näky ei poistunut kermansävyisen naaraan mielestä. Hän katseli vain tyhjyyteen, korvissaan yhä soiden, epäuskon täyttäessä mielensä. Hänen silmänsä liikkuivat vaalean laikullisesta turkista petoeläimen poistuviin askeliin ja sitten johtajansa punertavan oranssiin silmäpariin. Hän ei kuullut toviin aikaan mitään, hän ei pystynyt kuulemaan mustan naaraan luiden murskaantumista, hän oli ajautunut omaan transsiinsa kauhun sekuntien ajaksi. Tai ehkä karhun jylinä hänen ylitseen oli hänet kuurouttanut hetkellisesti. Mutta lopulta Raadelmatähden huulien liikkuessa Usvapolku keräsi itsensä ja palautti maanpinnalle, ymmärtäen johtajansa sanoista jotain. Kuitenkaan kermansävyinen naaras ei kyennyt muuta kuin katseensa kääntämään takaisin kuolleeseen kumppaniinsa, jota piteli nyt tassuissaan. Hänen toinen silmänsä oli raavittu veriseksi, sekä tämän muu kaunis turkki oli pilattu arvilla sekä verellä. Mutta Apilakarhu oli kuitenkin vastustanut Huurrehaamua, niin hän uskoi. Naaraskin oli kärsinyt vammoja ennen kuolemaansa. Mutta silti Usvapolkua veti alaspäin suuri kipu, järkytys, kaipuu. Hän olisi menettänyt sen, mitä äskettäin oli vasta saanut. Kyynel vierähti hänen poskeltaan ja lopulta Usvapolku keräsi itsensä nielaistessaan palan kurkustaan ja kohdaten taas Raadelmatähden katseen.
“Olen kunnossa”, hän naukaisi vaisusti pidellen Apilakarhua käpälissään. Viiltävä suru valtasi hänen rintansa ja naaraan piti sulkea silmänsä sekä vetää kasvonsa ruttuun, jottei purskahtaisi kamalana itkuun. Hän pidätteli itseään, suri kamalasti, niin että joka paikkaan särki, vaikkei hän taistelua ollutkaan käynyt. Sydämen särkyneet palaset saivat jokaisen paikan palamaan suunnattomasta kivusta. Usvapolku lopulta kuitenkin huokaisi syvään ja avasi siniset tunteettomat silmänsä lopulta kohti veristä aukiota.
“Miten yksi kissa saa näin paljon tuhoa aikaan?” hän huokaisi ja räpäyttäen silmiään katsahti Raadelmatähteen. “Ja mikä se karhu oli?” hän ihmetteli hiljaa vilkuillen suuren yksisilmäisen karhun poistumisen suuntaan. Metsää suojelisi karhu, minkä kissat uskoivat oikeastaan vihollisekseen. Olisiko se Raadelmatähden taito, vai metsän, tai ehkä Kaiun henki? Usvapolku palautti katseensa veriseen aukioon, häntänsä kääriessään vielä kumppaninsa kasvojen ympärille, ennen kuin heidän pitäisi jollain tapaa saada vietyä kuoleman uhrit leiriin.

//Masi
Savutassu katseli hieman epävarmoin, mutta silti ilkikurisin silmin Haukkatassua, joka oli nyt päässyt juttelemaan Risatähdelle, vaikka hieman Liekkitassun paljastaneena. Olihan kolli jo menossa kohti Risatähteä aiemmin, mutta päätti palata. Julisti ryhtyvänsä kansapäälliköksi vielä! Savutassu oli hieman huvittunut ja heilautteli häntäänsä vierellään, vaikka oman päällikön, sekä mestarin läsnäolo olikin hieman hermostuttavaa. Mutta hän saisi parhaan opetuksen ikinä! Savutassu lopulta katseli apein silmin Haukkatassua, jonka Risatähti pian ohitti ja kertoi toisen nähneen vain uniaan. Olihan toinen nukkunut kylmässä lumessa, ja nähnyt jotain omituisia unia. Ei Savutassukaan ottaisi sitä tosissaan. Vaalea naaras lähti lopulta pitkin askelin Risatähden perään rinta pörhöllä sekä silmät kirkkaina, valmiina ottamaan vastaan ulkomaailman, jonka päällikkö itse hänelle esittelisi! Punasilmäinen naaras katsoi ylös johtajan silmiin ja nyökäytti päätään tomerasti kulkien aivan tämän hännän lähettyvillä, ettei jäisi pitkä askelisen naaraan jälkeen. Savutassu kuitenkin vielä vilkaisi pikaisesti kohti sisariaan, ennen kuin poistui leiristä pensaikon läpi ulkoilmaan, joka tervehti häntä kirpeällä sekä voimakkaalla tuulella lähes heittäen nuoren oppilaan käpäliltään. Valkea naaras älähti kauhistuneena yllätyksestä, ottaen kynsillään sekä kaikilla voimillaan kiinni maasta, jotta pysyisi kaikilla neljällä käpälillään tuulisella nummella. Kuitenkin järkytyksen jälkeen toisen silmät suurenivat epäuskosta, miten suuri sekä kirkas maailma olisi. Pian hänen häntänsä kohosi kohti taivasta ja hänen päänsä pyöri koko järven läpi, katsellen taivasta, nummea, metsikköä, vuoria, sitä kaikkea epätodelliselta näyttävää! Täällä hän asuisi vielä kaiken lisäksi! Savutassu suoristi ryhtinsä ja lopulta hymyillen katsahti Risatähteen.

“Tämä on ihan epätodellista!” hän hihkaisi hymyillen leveästi suu auki maistellessaan tuulen tuomia hajuja, sekä vielä tunnustellessaan tuulista maata allaan.

//Heli//

Raadelmatähti ja Usvapolku olivat kuulleet kovaa huutoa, sähinää ja meteliä, joka oli saanut kaksikon liikkeelle sen suurempia puheita. Huoli sykki naaraan sydämessä, tämä oli tunnistanut kumppaninsa huudon. Raadelmatähti ja kuningatar saapuivat pensaikot taittaen ryminällä edestään veriselle alttarille. Päällikkö ei ollut jokseenkaan yllättynyt näystä, kolme ruumista lepäsi pitkin ja poikin taittuneella lumisella metsän aukiolla. Apilakarhu, Ukkosyö ja Liekkiloimu, Raadelmatähti kohdisti tyynen ja uteliaan katseensa Huurrehaamuun, joka näytti aistineen, että lisää kissoja saapuisi. Usvapolku romahti alas Apilakarhun hahmon vierelle, Raadelmatähden vaisusti astuen Ukkosyön ruumiin ylitse ja kohdisti katseensa Huurrehaamuun.
Hän oli haistanut naaraan jo aiemmin, muttei hän ollut osannut ajatellakaan, että tämä olisi todellakin heidän reviirillään. Koko teko näytti siltä, että naaras halusi viedä kaikki mukanaan ja olisi jo valmistautunut kuolemaansa. Tämä oli kuin itsemurhan alla muiden pommittamista ja viimeisen koston tekoa.
''Olet hirviö!'', Usvapolku huusi kyyneleet silmissään, kun hän piteli Apilakarhua itseään lähellä. Huurrehaamu kuitenkin hymyili leveästi, häijysti, Apilakarhun pentuja odottavalle naaraalle.
Raadelmatähti ei ollut kovinkaan kiinnostunut asioita enempää selvittämään. Hän puristi hännässään amulettia, jota oli tunnustellut hännällään jo tovin. Raadelmatähti suoristi ryhtinsä ja häntänsä, ylpeästi valmiina taistelemaan kaatuneiden soturien puolesta, valmiina saattamaan näiden tehtävän loppuun. Hän oikeastaan nautti ajatuksesta, että saisi kaataa lisää Imperiumin piruja. Entinen profetiakissan suupieleen kohosi tyytyväinen hymy, hänen uhkuessa jo itsevarmuuttaan.
''Sinä oletkin seuraavaa kohteeni'', Huurrehaamu käänsi käärmemäiset silmänsä kohti Usvapolkua, joka säpsähti pelästyneenä, mutta kasvoilla pysyi raivo, suru ja viha. Huurrehaamu halusi selvästi kitkeä koko Kipinäntähden suvun, johon pennut Usvapolun vatsassa kuuluisivat.
Kun Huurrehaamu syöksyi eteenpäin, nopeammin kuin päällikkö ehti reagoida, maa järähti heidän kaikkien tassujensa alla ja metsässä kaikui karjahdus, joka sai Raadelmatähden kiepsahtamaan ympäri kohden Huurrehaamua, joka oli pysähtynyt niille sijoilleen kangistuneena äimistyksestä.
Usvapolun ylitse astui pörheä turkkinen, suuri karhu, joka tuijotti yhdellä ainoalla silmällään. Se oli naaras karhu, se näytti siltä, että oli valmiina puolustamaan pentujaan. Karhu laskeutui alemmas ja karjui vasten Huurrehaamun kasvoja, Huurrehaamun pidättäessään hengitystään ja sulkiessaan hetkeksi silmänsä kauhun ajaksi.
Karhu kuitenkin suoristautui ja käänsi katseensa kohden Raadelmatähteä, joka räpäytti sanattomana silmiään. Mistä tuo otus oli tullut? Aikoiko se sittenkin syödä hänet, kaikista niistä pahoista teoista? Kaiun lähettämä karhu? Hän ei nähnyt kuitenkaan tähtiturkkisuutta missään, kimaltavia karvoja.
Raadelmatähti suunnisti varovasti katseensa karhusta Huurrehaamuun ja yhdellä silmäniskulla, pienessä ajassa, karhu kohotti käpälänsä ja astui eteenpäin. Huurrehaamu loikkasi sivulle, vasemmalle ja oikealle, mutta suuri tassu seurasi häntä ja Huurrehaamu lopulta hoiperteli ehkä saamiensa vammojen heikkouttamana tassuihinsa, kun koitti käsittämättömässä tilanteessa luikerrella karkuun. Mutta lopulta Raadelmatähti ja Usvapolku katsoivat, miten karhu astui Imperiumin kissan päälle.
Murskasi tämän painollaan ja murahti kevyesti.
Se jatkoi matkaansa pidemmän ajan kuluttua, rapsutti korvaansa, nuuhkaisi Liekkiloimua ja Ukkosyötä, ja palasi Apilakarhun ja Usvapolun luokse. Se nuuhkaisi sieraimet puuskauttaen höyrymäisesti ilmaa ja päästi kummallisen surevan äänen, kun se tunnisti Apilakarhun. Raadelmatähti oli sanaton. Hän katseli Huurrehaamun maahan painututta ruumista, jonka luut töröttivät läpi nahan kummallisissa asennoissa ja jonka pää oli karhun painosta vääntynyt sijoiltaan. Tuo oli täysin eloton, murskattu kasaksi.
Oliko karhu toiminut Apilakarhun mukaan, aistinut tuon olevan vaarassa ja saapunut kostamaan? Vai oliko Raadelmatähteä uhkaava tilanne ja amuletti saattaneet karhun paikalle? Karhu kääntyi Raadelmatähteä kohden, puuhkaisi nenällään ilmaa ja tutustui selvästi Raadelmatähden hajuun, ennen kuin yllättäen kohotti korviaan ja kiirehtien astui Raadelmatähden yli.
Se oli havainnut jotakin ja ehkä sen vartioimaa metsää uhkasi jokin.
Karhun lähdettyä, päällikkö löysi taas omat jalkansa alleen ja askelsi Usvapolun luokse vakavana.
''Oletko kunnossa? Sinuun ei osunut mitään?'', Raadelmatähti nuuhkaisi toista kohden, mutta naaras näytti fyysisesti olevan kunnossa.

//Liekkiloimu, Ukkosyö sekä Apilakarhu kuolleet
Huurrehaamu siristi sinisiä silmiään lopulta ilkikurisen hymyn kaareutuessa huulilleen. Hänen oli vaikea pitää häntiään paikoillaan, kun vihdoin piilopaikkansa kätköistä hän huomasi tutun turkin lähestyvän. Se oli Liekkiloimun musta bengali turkki, joka oli tullut hänelle kyllä tutuksi kaikkien seikkailujen saatossa. Naaras myhisi itsekseen ajatuksissaan, lopulta paljastaen kyntensä tietämättömän kollin vain astellessa lähemmäs. Kuitenkin ennen kohtaamistaan kollin kanssa hän huomasi etäämmällä toisenkin hahmon, joka sai naaraan sydämen pamppailemaan vielä enemmän. Apilakarhu! Lähes koko katras paikalla! Miten hänelle suotiin tällainen onni! Huurrehaamu rukoili Kuololta siunausta sekä vahvuutta, ja lopulta loikkasi nenänsä liian lähelle tunkenutta Liekkiloimua kohden pensaikosta. Kolli oli haistanut hänet jo ennen ja nyt kynnet valmiina sähisten hän yritti pakittaa naarasta karkuun, mutta musta naaras lähtökuopistaan ponkaisi vauhdilla kohti Myrskyvaahteran soturia ja iski tätä kynsillään silmiin. Huurrehaamun nauru kiiri metsässä, jonka kuitenkin äkkiä peitti nuoremman kollin kivun huuto, kun tämän molemmat silmät puhkottiin ja hän jäi maahan valumaan verta kivusta ähkien. Kostonhimoisin silmin Huurrehaamu jäi seisomaan Liekkiloimun kehon lähettyville hännällään huiskien intohimoisesti, siirtäen katsettaan kohti Apilakarhua.

“Tapaamme jälleen”, naaras nauroi ja tunsi kynnet käpälissään, kun Liekkiloimu oli löytänyt hänen tassunsa lähettyviltä. “Aina voitte yrittää, mutta mitään ette koskaan ole kuin epäonnistujia!” naaras sähisi päin Liekkiloimun naamaa iskiessään heti perään kyntensä tämän rintaan ja repien tältä tukon karvaa sekä lihaa mukanaan. Toinen huuto karkasi metsään, ja Huurrehaamu viimeisteli toisen kynsillään repiessään kollin vatsan auki. Hän vuotaisi kivuliaasti kuiviin kuunnellessaan veljensä menehtymistä samalla.

Mustan naaraan kunniakkaan hetken pilasi kuitenkin kova tönäys hänen selkäänsä, ja Huurrehaamu lähti lentäen Liekkiloimun yli saatuaan osuman vihaisesta Apilakarhusta. Naaras ehti lennossaan näkemään tämän paljastetut hampaat, mutta syvästi surevat silmät, joka toisaalta antoi itse naaraalle intoa lähteä takaisin syöksyyn. Huurrehaamu iskeytyi vasten vaahteraa ilmojen karatessa keuhkoistaan. Tuo kuitenkin kampesi itsensä tassuilleen, huomaten Apilakarhun surien seisovan kuolevan Liekkiloimun vierellä.

“Älä huoli, ei isänne teitä tule hakemaan taivaaseen”, Huurrehaamu nauroi ilkeästi ja sai lopulta Apilakarhun katseen itseensä. “Mitä sanot nätti poika, juoksetko karkuun, vai kostatko veljesi?” naaras nauroi ja kallisti päätään tarkkaillessaan toisen kollin elehdintää. Ei varmasti Apilakarhu häntä vastaan jaksaisi kamppaili, kun oli tuollainen rauhaa tavoitteleva hyvä uskoinen katti. Lähestulkoon pahempi kuin isänsä. Sitä saastaista tekopyhää kollia ei kyllä kukaan päihittäisi. Edes tuon heikko poika. Huurrehaamu kuitenkin viimein lähti syöksymään kohti kollia, ja yllättyneenä hän saikin vastaan Apilakarhun kynsiensä kera. Kolli raapi tätinsä rintaa sekä yritti päästä kasvoihin käsiksi, mutta itse Huurrehaamu vaikka yllättyneenä vastuksesta, hän sai otteensa Apilakarhun kaulasta, korvan alta läheltä poskiperiä. Kolli tuntui jäätyvän hetkellisesti naaraan hampaisiin, kunnes lopulta kaksikon ilmalennon keskeytti maa, ja Apilakarhu lennähti Huurrehaamun yli vauhdin voimasta. Kollin turkkia kuitenkin jäi mustan naaraan hampaisiin, ja Huurrehaamu nousi itsekseen tyytyväisenä hymyillen seisomaan sylkien turkkia sekä lihaa hampaittensa välistä vastustajaansa tarkkaillen. Hän oli saanut purtua toista hyvin kaulasta, ja tämän haava näytti kivuliaalta, vaikkei se paljoa vielä vuotanut. Apilakarhu sähähti raivoissaan mustalle naaraalle ja lähti syöksymään tätä kohti kynnet esillä ja hampaat irvessä. Musta naaras päätti vain seistä paikoillaan, kunnes lopulta otti Apilakarhun vastaan kuin halauksen, he pyyhkiytyivät maata pitkin eteenpäin Apilakarhu Huurrehaamun päällä kynnet porautuneina toisen rintaan, mutta äkkiä Huurrehaamun häntä kohosi Myrskyvaahteran soturin kaulan ympärille. Naaras kohotti jalkojaan sen minkä kykeni, ja iski ne kiinni kollin vatsaan. Myös hän tassuillaan hetken leikki Apilakarhun jaloissa, kunnes hymähtäen hän räpäytti silmiään vain tylsistyneenä katsoen toista.

“Et kykene kuitenkaan tappamaan minua. Tiedän sen”, tuo mutisi toiselle, hengityksen kuitenkin ollessa hieman hankalaa Apilakarhun painon alla. Jokin kollin silmissä välähti, vaikkei tämän ote hellittänytkään. Kuitenkin myös Huurrehaamu kiristi kollia kaulasta, joka varmasti oli myös epämukavaa päällä seisovalle uhrille. Apilakarhu ei kuitenkaan koskaan vastannut Huurrehaamulle, vain piti tätä otteessaan odottaen toisen tekevän temppujaan. Kollin kynnet tekivät pahaa naaraan mustalla turkilla, joten lopulta Huurrehaamu löikin päällään Apilakarhun nenään toisen pelästyttäen päältään. Hänen häntänsä oli kuitenkin vielä Apilakarhun kaulan ympärillä ja Huurrehaamu oitis samalla sekunnilla loikkasi käpälilleen vetäen kollia puoleensa, ja kynsien tältä vauhdissa toisen silmän. Apilakarhun huuto raikasi metsässä, kun viimein myös yllättävä näky asteli paikalle. Huurrehaamu oli irrottanut otteensa Apilakarhusta, ja katseli nyt kiiluvin silmin kohti likaisen mustaa kollia, joka silmät sanattomina tarkkaili aukion tapahtumia. Viimein Imperiumin naaras räjähti nauruun, ja ilkikurisen, ehkä maanisen naurun myötä, hän paljasti yhä enemmän kynsiään silmissään palaen viha, sekä kosto.

“Sinäkin, rakas veljen poikani?!” hän nauroi ja käänsi silmänsä Apilakarhuun, jota äkkiä vielä mennessään viilsi rintaan. Huurrehaamu lähti pikaiseen syöksyyn kohti hämmentynyttä Ukkosyötä, joka vasta yritti saada tilanteesta selkoa. Kuitenkin jo varuillaan ollut soturi äkkiä huomasi naaraan suunnitelmat, sekä karut teot, ja väisti tätä ensin, ennen kuin itse viilsi toista kylkeen. Huurrehaamu ärähti kivusta, kääntyen haastamaan Ukkosyön, joka olikin jo lähtenyt vastaamaan naarasta. Äkkipikaisempi vastus sai Huurrehaamun varpailleen, ja hän väisteli hädin tuskin Kipinäntähden pojan iskuja, jotka olivat teräviä sekä napakoita. Tilanteen tullessa naaras kuitenkin syöksähti kohti Ukkosyön vapaata jalkoväliä, ja vauhdilla heitti kollin ilmaan toisen kieriessään etsien maata käpäliensä alle. Syöksyttyään toisen jalkovälistä, Huurrehaamu kääntyi kannoillaan, hännällään tavoitteli Ukkosyön kurkkua ja iski lopulta kyntensä kollin kaulaan loikkansa voimalla iskien toisen myös läheiseen puuhun. Likaisen valkean kollin puhe kuulosti korinalta sekä ähinältä, eikä naaras saanut siitä selvää. Hän vain nauroi päälle ja painoi kynsiään syvemmällä samalla kuristaen toista, sekä viiltämällä tämän kurkkua yhä enemmän auki. Pian veri pulppusi vuolaasti naaraan tassuille, ja hän päästi irti Ukkosyön veltosta kehosta.

“Yhtä tyhmä ja heikko kuin isäsi”, naaras puuskahti ja oli kääntymässä takaisin, kunnes saikin yllätyksekseen kovan iskun lapaansa. Hänen olastaan kuului inhottava rusahdus, ja kivusta Huurrehaamu sihisi ja pyyhkiytyi taas nurmen sekä lumen seassa kauemmas olinpaikastaan. Hänet oli taas kaatanut kumoon suuri Apilakarhu. Musta naaras sähisten katseli valkeaa kollia, joka raivo silmissään lähestyi maassa makaavaa naarasta. Huurrehaamun käpälää särki pahasti, eikä hän uskonut voivansa seistä sen päällä. Mutta hän tiesi että Apilakarhu kärsi myös niin henkistä pahoinvointia, kuin myös verenhukkaa ja kipua. Vieno hymy kiiri hänen huulilleen. Kolli oli iskemässä häntä kasvoihin, mutta Huurrehaamu ehti kierähtää pois alta. Hän veti käpälät alleen, ponkaisi viimeisillä voimillaan itsensä kohti Apilakarhua, hampaat irvessä iskien ne kollin kaulaan. Kolmas Kipinäntähden poika älähti pelästyneenä, hän yritti saada otettaan Huurrehaamuun ja saada toisen pois kimpustaan. Mutta naaras oli lukinnut leukansa ja roikkui kollissa, kun hän yritti saada Huurrehaamua irti itsestään.

“Päästä irti senkin haaska!” Apilakarhu ärisi hätääntyneenä katsellen selviytyneellä silmällään, kunnes lopulta hänen tajuntansa alkoi horjua. Imperiumin naaraan silmissä välkähti onnistuminen, ja hän vain piti kiinni toisesta, kunnes Apilakarhun keho horjahti käpälillään, Huurrehaamu päästi irti ja kolli kaatui maahan naaraan viereen. Suupielet veressä hän hymyillen katseli lopputulostaan, kun kolme Kipinäntähden poikaa makasivat kuolleina omissa verilammikoissaan. Itse Imperiumin naaras yritti vääntää itseään käpälilleen, olettaen, että hänen lapansa olisi murtunut Apilakarhun törmäyksestä. Hän tympääntyneenä tuhahti tilanteelle, kunnes kuuli takaansa lähestyviä askelia, ja kuuli maata pitkin saapuvat suuremmat askelet. Peto olisi saapumassa.

//Jake, Masi
Ukkosyö katseli hetken haltioituneen sanattomana Salviatassua sekä pentua, jota tämä nyt kantoi rajaa kohden. Tilanne tuntui venyvän käpälissä, kun hiljainen metsän suhina piti heitä otteessaan, ja kolli varuillaan tarkkaili syvälle metsän pimentoon Salviatassun takaa. Kun nuori naaras lopulta astui rajan yli pennun kanssa, tumman valkea kolli astui suojelevasti Salviatassun sekä rajan väliin. Jos kukaan vielä yrittäisi loikata pentua kohden, olisi suurempi kolli välissä. Hiljaisuus kuitenkin vain ympäröi heitä, ja rajamerkin jätettyään reunamalle Ukkosyö siirtyi katsomaan pentua, sekä oppilastaan joka oli kuljettanut pentua jo kohti leiriä, mahdollisesti pelon sekä ahdistuksen shokissa. Kuitenkin kaksikko tuntui olevan muuten kunnossa, kun myös naaras antoi pennulle elinvoimaa. Usvajoelta tuoksuvan pennun suusta valui sanoja, muttei Ukkosyö kuullut pienestä mitään, ennen kuin Salviatassu toisti sen hänelle. Kolli höristi korviaan oudoksestaan ja katseli pentua siristynein silmin. Miksi ihmeessä noin nuori lähtisi yksin seikkailemaan? Varmasti hän oli kuullut jotain sotureiden puhetta, ei tuollainen voinut olla totta.

“Viedään se leiriin”, kolli tomerasti nyökkäsi vastauksen ja varovasti hän nappasi pennun niskasta hampaittensa väliin, lähtien kulkemaan kohti leiriä ripeästi. Hän tahtoi myös vielä pennun nopeasti perille, mutta samalla pelkäsi satuttavansa tätä. Jonkinlainen lämpö, ehkä outo välitys oli vallannut hänet, ja Ukkosyö tunsi jopa lämpöä vihamielisten ajatusten lomassa. Hän oli ylpeä Salviatassusta, sen hän pystyi kertomaan itselleen suurempia kiertelemättä, mutta kuitenkin hassu lämmön tunne siirtyi pennusta häneen.
“Hyvin hoidettu. Olet oikean soturin arvoinen”, mestari lopulta sanahti katsahtaessaan kohti oppilastaan, joka lopulta oli ottanut mestarinsa kiinni ja nyt asteli hänen vierellään kohti leiriä. Kolli ei voinut hymyillä suuresti pennun turkin takaa, hädin tuskin sai sanoja suustaan, mutta välitti tälle hymyn katseensa välityksellä. Ehkä naaras tunsi olonsa hämmentyneeksi tällaisesta, mutta hän oikeasti oli toiminut soturin tavoin, eikä kolli voisi olla ylpeämpi nuoresta soturistaan.

Leiri alkoi kuitenkin pian lähestyä, mutta äkkiä Ukkosyön korvaan kajahti pelästynyt rääkäisy. Se tuli jostain sieltä päin, mistä he olivat Salviatassun kanssa juuri palanneet, ja soturi alkoi miettimään oliko rajalle lähetetty uusi partio. Ukkosyö oli seisahtunut ja jäi nyt kuuntelemaan sekä tarkkailemaan metsän liikkeitä, kunnes kuuli toisen huudon. Hän laski pennun Salviatassun selkään, vilkaisi kohti lähestyvää leiriä ja lopulta kylmin, mutta luottavaisin silmin katsahti oppilaaseensa.

“Saat vietyä hänet leiriin, huuda jo leirin ulkoa Hiirenpolkua, hän varmasti kuulee sinut ja saapuu auttamaan pentua ajoissa. Palaan pian”, likaisen valkea kolli naukaisi oppilaalleen tietämättömänä tulevasta.

//Heli//

Hiirenpolku oli juuri todennut Pilvenlumon terveeksi, kun viehättävä nuori emo oli poistunut pesästä. Hiirenpolku näki tässä paljon piirteitä neidin emosta ja katselikin sokein silmin toisen perään, kun tassujen rapina pesän lattiaa vasten hiljalleen katosi. Lumotundra oli ulkona keräämässä yrttejä ja Hyasinttikatse lepäsi voimakkaiden yrttien seurauksena vielä, sillä tämän vammat olivat syviä ja pahoja.
Pian kuitenkin parantajienpesään saapui Heinäperho, jolla oli mukanaan kaksi pentua, jotka olivat hyvin pelokkaita ja itkuisia. Hiirenpolku nuuski rauhassa ilmaa, hän haistoi veren, kun Heinäperho työnsi pelokkaana Kilpikonnapennun parantajan luokse, ja alkoi tutkia tämän reikäistä häntää ja selkää.
''Tulipentu juoksi hakemaan minut apuun. Kuulemma jokin hyökkäsi heidän kimppuunsa. Kilpikonnapentu ei ole sanonut sanaakaan, hän on ilmeisesti shokissa'', Heinäperho naukui, Hiirenpolun mietteliäänä kurtistaessa kulmiaan. Hänen muistaakseen Metsänärhen piti pentuja vahtia.
''Oletko sinä kierinyt piikkihernepensaassa? Olet täynnä piikkejä'', Hiirenpolku nuuski, piikkien tökkiessä hänen nenäänsä. Kilpikonnapentu ei kuitenkaan puhunut mitään, mutta Tulipentu hiljaa ynähti vahvistaakseen Hiirenpolun ajatuksen.
Ei kuitenkaan mennyt kauaa, Hiirenpolku oli ehtinyt rauhoitella pentua, ja puhdistaa tämän reikäistä turkkia, sekä pyöritellä kummastuneena toisen häntää tassuissaan, kun hän oli havainnut puremajälkiä. Kun hänen pesäänsä juoksi Metsänärhi.
''Mäyrä'', Metsänärhi haukkoi henkeään, kaikkien kohottaessa häneen katseensa. Tulipennun perääntyessä lähemmäs Hiirenpolkua ja Kilpikonnapennun painaessa kasvonsa parantajan turkkiin piiloon. ''Se vei Pilvenlumon'', Metsänärhi ähkäisi hengityksensä välistä.
Hiirenpolku kiersi pennut lähelle itseään ja tuijotti sokeilla silmillään Metsänärheä kohden, muttei sanonut mitään.
''Menen heti ilmoittamaan seuraavalle partiolle, sinutkin on saatava kuntoon. Vuodat verta'', Heinäperho kosketti Metsänärhen lapaa ja syöksyi aukiolle partion luokse.
Metsänärhi ei sanonut mitään, kuten ei Hiirenpolkukaan.
''Sinä haiset'', Hiirenpolku happamasti kuittasi kasvattipojalleen, joka pysyi sanattomana, mutta Hiirenpolku aisti pimeyden. Sen saman pimeyden, joka aikoinaan aukiolla oli ottanut kollin huomioonsa.

//Heli, Pilvenlumon kuolema (suojelee pentujaan)//

Metsänärhi oli asetettu vahtimaan Pilvenlumon pentuja, kun Pilvenlumo oli tarkastuksessa Hiirenpolun luona. Nuori kolli ei todellakaan ollut mikään ihanteellinen vahti, mutta muut kissat olivat liian kiireisiä ja Metsänärhi laahusti kahden pennun mukana leirin uloskäynnistä ulos. He jäivät ihan uloskäynnin lähettyville, pentujen hihkaistessa innoissaan, kun aurinko lämmitti turkkia ja Kilpikonnapentu yritti hyppien napata leijailevia hiutaleita, jotka kuitenkin tassuihin päädyttyään muuntautuivat vedeksi. Vasta hetki sitten Myrskyvaahteran soturiksi kohonnut Metsänärhi huokaisi itsekseen tympääntyneenä ja suki turkkiaan, asettuen aloilleen, mutta pitäen pentuja silmällä.
Heinäperho askelsi heidän ohitseen, lähtien leiristä metsästyspartioon uudelleen. Pyytäjiä oli tällä hetkellä liian vähän, kun enemmistö näistä oli naaraita, jotka odottivat omia pentujaan. Naaras hymyili Metsänärhelle ujosti, loikkien tämän ja pentujen ohitse. Kolli jäi hetkeksi katselemaan toisen hymyä ja leijumaan jonkinlaiseen omaan kuplaansa, katsellen naaraan katoavan hahmon perään. Pian entinen Imperiumin kissa kuitenkin pudisti rivakasti päätään karkoittaakseen houkuttelevan naaraan ominaistuoksun nenästään ja jokaisen himonsa lähestyä kiinnostavaa neitiä. Heinäperholla oli jo kumppani. Hän kylmetti itsensä kaikelta hyvältä haaveelta ja ajatukselta, sillä Nevaleijona oli ollut häntä nopeampi.
Pian kuitenkin Kilpikonnapentu kiljaisi ja Metsänärhen vaistot heräsivät, tämän palauttaessaan maailmansa nykyisyyteen ja katsoessaan pentuja.
Tulipennun ja Kilpikonnapennun paini oli ajanut kaksikon piikkihernepensaikkoon ja nyt Kilpikonnapennun turkki oli kiinni takuisessa kasvissa, saaden pennun vinkumaan hätääntyneenä. Metsänärhi kiirehti vakavana kaksikon luokse, työntäen etutassullaan pelästyneen Tulipennun sivuun, ja tutkiessa vinkuvan Kilpikonnapennun häntää ja selkää, jotka olivat kietoutuneet piikkihernepensaaseen. Terävät piikit olivat uponneet toisen turkkiin, lihaan asti.
''Miten sinä nyt sinne jouduit'', Metsänärhi huokaisi ja varovasti tarttui toisella tassullaan piikkiherneisiin, taittaen oksia ja teräviä piikkejä siinä samalla parhaansa mukaan irti pennun turkista. Ilman pennun valittavaa huutoa asiasta ei selvitty, mutta saatuaan toisen selän irti oksasta, oksa mäiskäisi itsensä vasten soturin kasvoja, saaden Metsänärhen sähähtämään. Muutama piikki napsahti irti oksasta ja pureutui hänen kuonoonsa, saaden kollin irvistelemään tuskasta.
Punertava ja voimakkaalta tuoksuva haju kuitenkin oli takertunut hänen kasvoihinsa, sekä tassuihinsa. Metsänärhen keho hyytyi niille ajoilleen kuin hetkelliseen shokkiin joutuneena. Kilpikonnapentu yritti nyppiä itse häntäänsä irti, samalla kun tuon selästä tihkui pieniä määriä verta. Metsänärhi pidätti hengitystään.
Kuola täytti hänen suunsa ja hän katseli, miten punertavat pisarat sekoittuivat turkkiin tuoden uudenlaista maustetta karvoille ja lihalle. Metsänärhi nuolaisi suupieliään, jottei hän vaahtoaisi kahden pelokkaan pennun edessä.
Hän raotti suutaan ja kyyristyi nappaamaan kiinni oksasta, vääntääkseen sen irti Kilpikonnapennusta. Mutta himo vei vallan ja Kilpikonnapentu kiljaisi kovaan ääneen, kun oksan sijaan, Metsänärhi oli upottanut hampaansa pennun häntään, johon oli kohonnut helmenlailla pieniä veripisaroita.
Metsänärhi ummisti silmänsä. Hän halusi niin voimakkaasti upottaa hampaansa syvälle tähän pentuun. Maistaa sen pelon lihasta ja sen suolaisen veren. Ehkä nauttia auringonlämmössä monien kuiden jälkeen maukkaimman aterian, jtoa kala, hiiri tai edes pöllö ei voinut turruttaa.
Metsänärhi repäisi Kilpikonnapennun irti piikkihernepensaasta, veren roiskahtaessa hänen kasvoilleen ja Kilpikonnapennun rimpuillessa pelokkaana, ja huutaen apua. Metsänärhi ei tiennyt, mutta Tulipentu oli jo ehtinyt pinkaista karkuun, mahdollisesti hakemaan apua.
--
Metsänärhi väänsi Kilpikonnapennun etutassujensa alle, ja katseli tuon pelokkaita, suuria ja itkuisia silmiä verenhimoisilla silmillään. Hän ei halunnut toisen kuolevan, se oli kaiken vastaista. Hän tiedosti satunnaisia sekunteja, että hän toimisi väärin ja Myrskyvaahteran kissan ei kuuluisi himoita tällaisia asioita. Hän oli sairas ja vääränlainen. Mutta jokaisen sekunnin, kun hän ymmärsi asian olevan väärä ja hänen toimivansa väärin, jokaisen sellaisen sekunnin jälkeen hän löysi uuden verenpisaran suupieleltään, jota kieli tavoitteli. Se antoi niin suurta tyydystä ja mielihyvää, että jopa pehmeä kehräys karkasi kuolaavasta suusta.
Metsänärhi kyyristyi alemmas, jotta voisi nauttia tämän hetken. Miettiä sitten tulevaisuudessa uuden suunnitelman, miten hän selviäisi Myrskyvaahterassa normaalina. Keksiä jonkun keinon piilottaa itsensä. Kuten Topaasijoutseneen kohdalla. Kuten Hiekkapyörteen ruumiin kohdalla.
''Älä koske häneen!'', kuului jostakin. Ehkä se oli käsky Kaiulta, mutta Metsänärhi syöksyi eteenpäin, vääntäen tassuillaan pienen pennun puolustuskyvyttömäksi alleen, hampaiden tarrautuessa tämän kaulaan ja vääntäen maassa päätä, niskaa ja kaulaa epäluonnollisiin asentoihin. Metsänärhen suuhun tulvi pennun verta, mutta vaikka hän oli ahne, hän tiesi, että ateriointi päättyisi nopeasti, mikäli hän jatkaisi samaan tahtiin. Pentu kuolisi ja veri kylmenisi, liha olisi kankeaa ja ankeaa ilman lämpöä ja elämää.
''Sanoin irti!', kauhistunut ja raivokas, täydellisen epäuskoinen naaras kiljui ja paiskautui vasten Metsänärheä. Metsänärhi kellahti kyljelleen, lentäen naaraan painosta ja voimasta ympäri kuperkeikan, naaraan roikkuessa mukana. Pilvenlumo iski oikealta, vasemmalta, tuon kasvoilla oli käsittämättömän voima, raivon ja vihan ilme, jota Metsänärhi ei koskaan ollut nähnyt. Ei hän tunnistanut ilmeitä kovinkaan hyvin, paitsi pelon. Sen hän oli tuntenut aina ja nähnyt aina.
Pilvenlumo ryöpytti nuoremman kollin helposti, Metsänärhen veren roiskuessa lumelle, kunnes kaksikon vauhti pysähtyi kierimisessä ja Pilvenlumo iski voimakkaasti kollia alaleualta ylöspäin. Metsänärhi lennähti selälleen hivenen sulaneelle nurmelle. Tämän hampaat olivat iskussa kolahtaneet voimakkaasti toisiaan vasten ja kieli oli jäänyt sivustaan niiden väliin, jonka seurauksena Metsänärhi vääntäytyi kyljelleen ja sylkäisi voimakkaasti verta suustaan.
Hän kohotti hämmentyneenä korviaan kohden naarasta, jonka turkki oli pörröisempi kuin Pakkastähdellä. Jonka kasvot olivat raivoisammat kuin Raadelmatähdellä koskaan. Täynnä inhoa ja vihaa, suurempaa kuin Metsänärhi koskaan oli nähnyt. Soturin korvat hiljaa painuivat alas epävarmoina.
He olivat kierineet metsän rajalle asti.
''Mikä saa sinut tuollaista tekemään! Olet sekaisin! Miten voit kajota pieniin pentuihin?!'', Pilvenlumo huusi, Metsänärhen siirtäessä varovasti katseensa pois toisen silmistä vierelleen maahan, johon hän oli sylkenyt verta.
Ei kollilla ollut vastausta tuollaiseen. Miksi?
''Olet oikeassa'', Metsänärhi murahti, nousten rauhallisesti takaisin jaloilleen. Pilvenlumo siristi silmiään toiselle.
''Sinun olisi parasta lähteä Myrskyvaahterasta! Olet vaaraksi meille kaikille, olet sisarustasi pahempi, vaikka vaikutat aina vaarattomammalta'', Pilvenlumo sihahti, niskakarvojen naaraalla hiljaa laskeutuessa.
Naaras oli varmasti oikeassa. Mutta olisiko se parempi, että Metsänärhi vaanisi ruuakseen Myrskyvaahteran kissoja? Korjaisi talteen aina jonkun jostakin? Metsänärhelle ajatus tuntui kuitenkin houkuttelevalta, etenkin nyt, kun hän oli päässyt sen pennun verenmakuun.
''Häivy täältä'', Pilvenlumo sylkäisi Metsänärheä kohden. Pilvenlumo olisi varmasti halunnut tappaa hänet, mutta tämä tunnollisesti noudatti soturilakia ja omia arvojaan, eikä naaras koskaan vajoaisi Metsänärhen tasolle. Kolli katseli hetken naaraan hahmoa, kun tämän sylki valui Metsänärhen poskea pitkin kohti rintakehää, sotkeutuen vereen. Kunnes naaras kääntyi ja lähti palaamaan turkki tomussa ja Metsänärhen veressä takaisin pentujensa luokse.
Metsänärhi kuitenkin paljasti kyntensä ja himokas hymy palasi tämän kasvoille.
''Jos en saa pentujasi, sinäkin kelpaat'', Metsänärhi hymyili, Pilvenlumo ennätti kääntyä hämmentyneenä katsomaan kohden Metsänärheä, ennen kuin soturin peto oli herännyt ja Metsänärhi hyökkäsi Pilvenlumon kimppuun. Jonka hän kaatoi alleen ja iski voimakkaasti tuota päähän, ja raateli tuon kaulan auki, naaraan pelästyneenä huitoessa vastaan ja katkaisten Metsänärhen viiksiä oikealta puolelta, samalla kun osui Metsänärheä kuonolle.
Mutta lopulta valtimo puhkesi verenhimoisen kollin repelyistä ja kolli katseli ihastellen työnsä tulosta. Pilvenlumon kauniiden silmien jäädyttyä tuijottamaan häntä kohden.
Metsänärhi raotti suunsa ja upotti hampaansa naaraan veren ja lihan sekaan, nauttien vielä sen lämmöstä ja hajuista. sekä kiittäen hiljaa Kuoloa saamastaan ruuasta.

//Aaduska, Heli//

Risatähti heilautti hämmentyneenä toista korvaansa, heilauttaen sitten pitkää ruoskamaista häntäänsä hivenen huvittuneena, katsellen juuri oppilaaksi nimitettyä Haukkatassua. Varmasti toisen uni olisi ollut todella realistinen, kerta nuorukainen olisi mennyt niin totaalisesti pois tolaltaan.
''Ei hätää Haukkatassu. Kuten kerroitkin, se oli uni, jonka sinä näit'', Risatähti hymähti toiselle kevyesti. ''Kyllä parantajamme olisivat saaneet enteitä tai ennusteen Kaiulta, josko kanit olisivat vaarallisia. Parantajille ja päälliköille kun Kaiun väki usein puhuu enemmän'', Risatähti taputti Haukkatassun lapaa, ja asteli sitten hymyillen kevyesti Tuulisydämen ohitse, mukanaan Savutassu.
''Mennäänhän sitten kiertämään reviiriä, leiri taitaakin olla sinulle jo aivan liian tuttu'', Risatähti puhui Savutassulle, lähtien tämän kanssa ulos leiristä.
Liekkitassu hihitti itsekseen viikset väristen, ennen kuin yskähtäen vakavoitui ja asennoitui Tuliketun vierelle valmiina matkaan.