//Jake, Masi
Harmaa naaras oli hädin tuskin kyennyt loikkaamaan alas puhujankannolta, kun Lupiinituoksu oli syöksynyt sen eteen vaatien partiota lähtemään heti. Vihreät silmät pyöreinä ihmetyksestä naaras kohtasi tämän katseen lopulta rauhallisena sekä lämpimänä. Hän ymmärsi emon hädän kadonneesta pennusta, mutta jos toinen kansa olisi löytänyt pennun, se olisi oletettavasti turvassa. Soturilaki vaati pelastamaan pennun, jos se löydettäisiin eksyneenä.

“Lupiinituokshu, ei ole hä-tää”, naaras naukui hiljaa pitäen katseensa kiivaassa emossa. “Myrshkyvaahte-a on lempeä kansha, he varmashti ovat pelashtaneet ekshyneen pennun”, Tuulenkapina naukaisi pitäen katseensa toisessa, ja vasta päätettyään hän käänsi katseensa aukiolle, jossa vielä kuuntelevat kissat katselivat nyt hämmentyneenä Lupiinituoksun kiivasta vaatimista.

“Hän on erittäin huolissaan pennustaan. En usko, että Tomutähti pistää pahakseen jos lähdemme vaatimaan pentua takaisin”, Hohdonkaiku saapui Tuulenkapinan ja Lupiinituoksun seuraan. Hänen emonsa varmasti ymmärsi toisen emon tuskan, ja siksi tahtoi tukea tätä. Tuulenkapina painoi korviaan ja katseli kaksikko miettiväisenä. Ketä hän voisi edes lähettää sinne? Hänen olisi itse mentävä! Mutta jaksaisiko toinen kansa kuunnella häntä? Kai Hohdonkaiku voisi myös hoitaa puhumisen. Tuulenkapina tunsi olevansa ihan pyörällä päästään, ja viimein hänen katseensa painui kohti Taimioravan pesää ja naaras toivoi saavansa äkkiä Tomutähdeltä tai ystävältään tukea. Ei hän voisi vain syöksyä Tomutähden ohi. Tai, niin hän kuvitteli.

“An-akaa minun hetki miethiä”, Tuulenkapina naukaisi lopulta tiukasti ja poistui sitten kohti parantajan pesää käydäkseen katsomassa Tomutähden tilaa. Ehkä hän voisi yrittää kysyä toiselta mielipidettä? Hän ei tiedä olisiko Taimiorava saanut toista jo hereille asti. Mutta aina hän voisi toivoa.

Jos hän lähettää partion, kenet hän ottaisi mukaan? Ei ainakaan Lupiinituoksua. Hän olisi liian kiivas ja oitis kynsimässä Myrskyvaahteran kissat riekaleiksi kun tahtoisi vain pentunsa takaisin. Hohdonkaiku voisi olla hyvä valinta, sillä hän osaisi muotoilla sanansa lempeiksi. Hän kun oli elämää nähnyt emohahmo. Vieno hymy kävi naaraan huulilla. Mutta ottaisiko hän vielä jonkun muun? Hänen olisi lähdettävä kansan varajohtajana, johtajan tukihahmona, kun johtaja ei ollut kykenevä. Lasipilvi oli erittäin väsynyt, eikä hän varmasti tahtoisi sellaiselle matkalle vielä kaiken lisäksi. Riitasointu? Hän olisi valmis lähtemään kaikkialle, mutta olisiko naaras valmis kuuntelemaan varajohtajan käskyjä, ja tottelemaan? Riitasointu voisi lähteä äkkiä käpälistä, jos Raadelmatähti tai joku muu provosoisi häntä. Mutta kyllä hän uskoi Riitasoinnun olevan kykenevä pitämään itsensä kurissa. Ehkä. Tuulenkapina huokaisi ja työntyi vain parantajien pesään pysähtyen Tomutähden kehon äärelle. Hän yllättyi kollin arvettomuudesta, ja jäi pitkään hetkeksi vain seisomaan kollin vierelle katsellen tätä päästä häntään. Mutta, jos hän olisi pudonnut pitkän matkaa, taistellut Yötaivaan kanssa, löytynyt veren keskeltä? Kyllä Kaiku korjaisi johtajan vammoja tämän kuollessa, mutta vaatisiko se monta elämää, että tämän haavat parantuisivat? Tuulenkapina yllätti itsensä ajattelevan hieman epäileväisesti, ja syvään huokaisten hän viimein istuutui alas vapaalle paikalle ja katseli kollia. Hän siirsi häntäänsä voidakseen koskettaa toisen käpälää vain pienesti, ja sulki sitten silmänsä.

>>Mitä minun pitäisi tehdä? Lähettää vain partio hakemaan pentua Myrskyvaahterasta, jos se edes on siellä?<< naaras huokaisi ajatuksissaan ja tunsi sitten aivan unohtaneena helmen korussaan kaulallaan. Sen ympärillä oli kauniisti taiteltu lehti, joka piti sitä hieman piilossa. Naaras otti korun kaulaltaan ja laski sen toiselle käpälälleen, avaten lehden toisella. Hän katseli hetken helmen kirkasta pintaa ja lopulta kosketti sitä varovasti käpälällään. Innon sekä vahvuuden syöksähdys valtasi hänen kehonsa, ja Tuulenkapinan oli pakko vetää käpälänsä pois helmeltä. Hän hengitti pari kertaa syvään, ja sitten katseli Tomutähteä edessään. Hän voisi tehdä tämän kyllä itsekin. Hän luotti isäänsä, ja tahtoi saada tältä mielipiteen kansan johtajana. Mutta hän voisi olla vielä jonkun aikaa tajuttomana. Naaras kääri lehden takaisin helmen ympärille ja pisti korun kaulaansa. Sitten hän pahoitteli isäänsä häirinnästä ja poistui pesästä kutsuen kissoja ympärilleen.

“Pa-tioon Myrshkyvaahte-aan kanshani lähtee Thaimio-ava shekä Hohtonkaiku! Lähdemme mahtollishimman pian”, Tuulenkapina julisti askellettuaan pari askelta pesältä ja saatuaan myös kissojen huomion. Hän katseli ympärilleen yrittäessään tavoitella kissojen eleitä sekä ajatuksia partion matkasta. Hän myös yritti etsiä Taimioravaa silmiinsä, josko toinen tahtoisikaan lähteä tälle matkalle. Hän tahtoisi parantajan mukaansa, jotta he voisivat vaikuttaa rauhallisimmalta, sekä hän voisi vaihtaa Lounapennun mahdollisia parantaja tietoja Hiirenpolun kanssa, jos kolli olisi pitänyt huolta pennusta.

//Heli + Usvajoki
Lupiinituoksu yritti lepuuttaa silmiään pentutarhan hämärässä, mutta mikään asento ei tuntunut luontevalta. Hänen viereltään puuttui lämmin pikku mytty, josta sai toisinaan halausotteella pitää kiinni ettei se häippäisi kesken yötä omille teilleen. Huoli Lounapennusta kaihersi mieltä, mutta äskeinen raivo tuntui hieman hellittävän. “Emo!”, kuului ujo naukaisu sisäänkäynniltä ja Lupiinituoksu tunnisti Hortensiatassun äänen. Lupiinituoksu pohti: *Voi sitä riivatun kollia se lähetti pentumme sovittelijaksi* Hän jälleen oli menettää malttinsa, mutta maukaisi sitten pehmeästi: “Käy sisään vain kulta. Olen täällä perällä.”
Hortensiatassu asteli lähemmäs hieman jännittyneen oloisena, ehkä hän oli aistinut kireyden emonsa äänessä. Hortensiatassu naukui hieman epävarmana:
“Älä ole huolissasi Lounapentu kyllä löytyy, ainahan veli on karkailemassa partioimaan. Se on tosi kateellinen kun me ollaan jo oppilaita Punatassun kanssa. Punatassukin lähti partion mukaan ja se tietää mihin Lounapentu yleensä lähtee.”
Lupiinituoksu vastasi nuolaisten hellästi Hortensiatassun korvia: “Voi kiitos kulta. Olette niin isoja ja reippaita…”
Samaan aikaan hän pohti: *Kun saan sen pennun käsiini niin se ei kyllä tule astumaan pentutarhasta käpälälläkään ulos ennen kuin pääsee oppilaaksi*
Hortensiatassu näytti edelleen hieman jännittyneeltä eikä malttanut pysyä paikoillaan. Lupiinituoksu kysyi silmät viiruina: “Tiedät jotain muutakin.”
Hortensiatassu säpsähti ja jatkoi tassujaan katsoen:
“No kun eilen illalla satuin kuulemaan Lounapennun ja Punatassun puhuvan. Punatassu on jostain syystä edelleen sitä mieltä, että hänen vanhempansa olisivat oikeasti suuria johtajia, mutta hänet oli adoptoitu piiloon normaaliin perheeseen. Lounapentu maukui sitten etsivänsä oikean isänsä ennenkuin on liian myöhäistä. Sanoin kyllä niille, että mitä ihmettä ne höpisevät kun nyt molemmat väittävät ettei Konnataru heidän isänsä…”
Lupiinituoksun silmät laajenivat ja kamala ajatus iski hänen tajuntaansa: *Voisiko olla, että hän todella tietää. Mutta miten.* Hän pikaisesti nuolaisi Hortensiatassua ja kiitti että hän kertoi asiasta ja syöksyi sitten pentutarhan uloskäynnille.

Lupiinituoksu olisi halunnut heti syöksyä Tuulenkapinan puheille, mutta tämä juuri oli kutsunut kaikki koolle. Hän jäi odottamaan pentutarhan suuaukolle tuntiessaan kärsivällisyytensä pettävän kohta. Kun lopulta Tuulenkapina pääsi Lounapennun häviämisen kohdalle puheessaan, Lupiinituoksun huoli alkoi lähestyä vaarallista rajaa. Hän mietti vimmoissaan: *Voi kauheata. Voi kamaluutta. Mitä jos hän päätyy kertomaan Yötaivaan isästään. Ensi kokoontumiseen mennessä perheeni on riekaleina.*
Hän syöksyi aukiolle huutaen ja pysähtyi puhujanpaikan eteen:
“Minun pentuni on vaarassa! Meidän täytyy heti lähettää pelastuspartio. Meidän täytyy varmistaa ettei Myrskyvaahtera tee hänelle pahaa! Emme voi mitenkään odottaa toipiliaana olevan kissan tekevän päätöksiä puolestamme.”
Hänen turkkiaan kihelmöi ikävästi kaikkien kääntyessä katsomaan häneen. Hän tunsi sydämen lyövän rinnassaan ja hengästyvänsä kuin olisi jo juossut rajalle asti.

//Jake

Raadelmatähti tiedosti kyllä, että hänen läsnäolonsa toisinaan sai joillakin naarailla puheen menemään takkuun. Muttei olisi olettanut karismansa millään tavalla tyrmäävän Salviatassua, toisaalta nuori neiti oli kokenut kaikenlaista lyhyissä hiiren silmänikuisissa hetkissä. Pennut löytäminen, mestarin kuolema, kyllä siinä varmasti Myrskyvaahteran kissalle olisi riittävästi sulateltavaa jo hetkeksi.
Nuoren neidin olemus kuitenkin havahdutti jo lähes omahyväiseksi yltyneen Raadelmatähden toteamaan mielessään huvittuneena, että mahdollisesti kyseessä olisikin hänen arvonsa, joka sai Salviatassun takeltelemaan. Punaoranssit silmät tutkivat nuorempaa huvittuneena, tai sitten kaikessa olisi jotakin sellaista piilotettuna, jonka kolli ehdottomasti haluaisi pähkinänlailla musertaa neidistä ulos. Ehkä se oli toiveajattelua, loppujenlopuksi kaikki olisi niin arkipäiväistä, että peräti jopa tylsää Myrskyvaahterassa, että sellainen ajatus taitaisi olla tosiaan toiveajattelua. Imperiumissa orjana oli sentään tapahtunut merkittäviäkin asioita.
Päällikölle kuitenkin nopeasti selvisi ainakin osittainen syy Salviatassun hermostuneisuudelle. Neiti oli ylittänyt rajan, vaikka se olisi vastoin jotakin pyhää, jota Raadelmatähti ei tarkalleen edes jaksanut muistaa. Päällikkö heilautti tyynesti korviaan nuoremmalleen.
''Saatamme siis pian kyetä odottamaan Usvajoesta saapuvaa partiota, mikäli pentu oli oikeasti heidän'', Raadelmatähti ynnäsi tyynesti. Jos kuitenkin Usvajoen kissat saapuisivat ja voisivat pahimmillaan nimetä Salviatassun pentuvarkaaksi, voisi Myrskyvaahtera joutua väläyttelemään kynsiään. Ajatus kutkutti päällikköä oikeastaan hyvällä tavalla, hän halusikin päästä kohtaamaan luopio päällikön, Tomutähden! Miten kaunis hetki se olisikaan, kun Kaiun valitsema profetiakissa saisi pahuuden perijän taittaa niskoiltaan käpäliensä juureen! Mutta tietysti, kansa olisi silloin vaarassa. Ja Salviatassu. ''Toimit näkemykseni mukaan oikein suuren päätöksen edessä, otit riskin ja nyt ansiostasi pieni pentu on hengissä'', Raadelmatähti ei aikonut antaa toiselle hyvästä päätöksestä nuhteita. Hyvä päätös oikeutti ylittämään soturilain asettaman rajakysymyksen.
''Älä tee kuitenkaan rajojen yli kulkemisesta tapaa'', Raadelmatähti huvittuneena lisäsi. Kai jotakin sellaista aikuiset sanoisivat tällaisissä tilanteissa? Vaikka se olikin aina Raadelmatähden korvissa kuulostanut siltä, että raja tulisi ylittää haasteena vielä uudelleen. Ehkä jopa voisi olla parempi, että he valehtelisivat Usvajoen kissoille ylittämisestä ja väittäisivät hajun kulkeutuneen tuulen mukana rajan yli. Mutta mitä huumoria siitä sitten enää revittäisi?
''Oletko keskustellut pennun kanssa? Onko se hylätty kansastaan vai oliko hänen suuntavaistonsa kadonnut pahemman kerran?'', päällikkö palautti nopeasti kuitenkin keskustelun takaisin pentuun, haluten jonkinlaisen vastauksen siitä, että mitä he tekisivät pennun hyväksi. Odottaisivatko he hakijoita, palauttaisivatko he otuksen vai alkaisiko Marjasiipi leikkiä sen emoa?
''Hän on hereillä, voitte tulla yhdessä juttelemaan hänen kanssaan. Lievää nenän vuotoa on jäljellä, joten ottakaa hivenen etäisyyttä häneen. Hän on kuitenkin saanut nyt syödäkseen ja ainakin hetkeksi riittävästi nukuttua. Mutta pitäkää sitä etäisyyttä, en halua vaeltaa kauas hakemaan yrttejä räkäisille nenillenne'', Hiirenpolku pöllähti pian pentutarhalta ulos ja puhutteli kaksikkoa iän piikittämällä kielellään, mutta väläytti kuitenkin iloisen hymyn Salviatassulle.

//Masi
Salviatassu hätkähti hereille turkki sekaisin ja hämmentyneenä siitä miten oli pesään päätynyt. Hän ei ollut tajunnut nukahtaneensa hautajaisissa ja lopulta huolehtivainen Yönkotka oli Fasaanisulka apunaan kantanut hänet pesään jatkamaan uniaan. Pesän suulla Ohdaketassu rapisteli poistuessaan pesästä, mutta kääntyi vielä takaisin tokaistakseen:
“Ylös siitä senkin takkuinen karvapallo! Päällikkö kutsui kansan koolle.”
Salviatassu vuoteesta noustessaan kurtisti tälle kulmiaan ja mutisi hiljaa “Itse olet kirppuinen karvapallo.” Ohdaketassu ei tainnut kuulla, sillä kääntyi jo lähteäkseen aukiolle ja Salviatassu pomppi kolmella jalalla perässä yrittäen epätoivoisesti sukia turkkiaan suoremmaksi.
*Toivottavasti saan olla sivummalla rauhassa*, hän lähetti hiljaisen toiveensa kohti puhujan paikkaa. Hän aukion reunassa yritti vieläkin availla ärsyttävän itsepintaista takkua, kun kuuli nimensä mainittavan. Salviatassu katsoi viimein ympärilleen ja tajusi, että osa kissoista oli jo palaamassa pesiinsä ja aukiolla jaettiin aamupartioita. hän oli kuullut vain viimeisen osan ilmoituksesta, jossa Raadelmatähti oli määrännyt itsensä Salviatassun mestariksi.
*Apua! Päällikön oppilaana. Onko minusta jotain suuria odotuksia. En minä. En osaa. Mitä jos päällikkö päättää jättää hänet oppilaaksi ja tekee ensin muista sotureita. Ohdaketassu varmaan kiusoittelisi sillä lopun ikää.*

Salviatassu huomasi oranssin, vaalean ja mustaväritteisen kilpikonnakuvioisen turkin lähestyvän aivan liian nopeasti, että Salviatassu olisi ehtinyt järjestää ajatuksensa kasaan. Hän nousi jaloilleen kohdatakseen suuren kollin, mutta ei kyennyt aluksi kuin katsomaan tämän tassuihin. Salviatassu hämmästeli kuinka yksi tämän tassuista oli musta ja lisäksi tassuissa oli kiinni koristeita. Harvoin sitä oli tullut näin läheltä katsottua päälikköä vaikka tämä olikin hänen enonsa. Hän mietti voisiko hiirenkalloista saada aikaan vastaavanlaisia koristeita.
“Kröhöm…”, Raadelmatähti selvitti kurkkuaan merkitsevästi: ”Salviatassu. Kuulit varmaan äskeisen. Kertoisitko eilisen tapahtumista ja siitä pennusta.”
Salviatassu jännittyi ja erehtyi katsomaan suoraan kollin punertavan oransseihin silmiin. Hänen oli pian käännettävä katseensa pois ettei tassut olisi pakottaneet häntä perääntymään.
“Mm tuota. Niin. Eilen tosiaan”, hän yritti ostaa hieman aikaa keksiäkseen mitä haluaisi sanoa Usvajoen pennusta.
“Olimme tosiaan Ukkosyön kanssa menossa järvelle, kun huomasimme vierasta kissan hajua rannan tuntumassa. Jäljitimme sitä Synkkävarjon rajalle saakka ja…”
Hän vaikeni hetkeksi kun tajusi, että oli jo päässyt ensimmäisen kompastuskiven kohdalle. Mitähän päällikkö ajattelisi siitä, että hän oli käynyt hakemassa pennun rajan toiselta puolelta. Hän katsahti takaisin uuteen mestariinsa, joka näytti kuuntelevan keskittyneesti heilauttaen sitten häntäänsä merkkinä jatkaa.
“Löysimme hajujäljen päästä rajan toiselta puolelta sen Usvajoelta haisevan pennun, joka oli selkeästi hengenvaarassa. Sitten minä kävin hakemassa sen omin päin.” Salviatassu ei halunnut liata mestarinsa muistoa.
“Ukkosyö ei ylittänyt rajaa. Onneksi partioita ei ollut rajan tuntumassa. En usko että meitä nähtiin. Sitten kannoimme sitä leiriä kohti ja jossain kohtaa erosimme. Minä jatkoin leiriin ja Ukkosyö jatkoi takaisin kuullessaan ääniä.” Hänen korvansa laskivat hänen pohtiessaan mitä seuraavaksi tapahtui. Hän vaihteli painoa etutassulta tajutessaan, että jätti sanomatta sen mitä pentu kertoi.

//Masi
Savutassu maisteli ilmaa nenäpitkällä edessään yrittäen saada kiinni monista hajuista, jotka nyt Risatähden sanojen mukaan vahvistuivat sateen myötä. Pienet pisarat rapisivat hänen kuonolleen sekä päälaelleen, ja naaras alkoi tuntea sateen sekä tuulen tuomaa kylmyyttä turkissaan. Hänen jäsenensä kuitenkin olivat vielä lämpimiä, mutta pian hän jäätyisi paikoilleen, jos he eivät jatkaisi menoaan.

“Ehkä myös se voi yllättää, sillä kissat eivät usein tahdo turkkejaan liata, kuka hiirenaivo nyt lähtisi sateella sotaan, kun maa on liukas, hajut ovat sekaisin ja tuleva vaikuttaa yhtä pilviseltä?” Savutassu pohti lähes itsekseen, mutta kuitenkin mestarinsa sanojen pohjalta. Valkea naaras heilautteli hännänpäätään innokkaasti ja nyt antoi silmiensä tarkastella reviiriään edessään, jossa voisi viettää monen monia kuita kansansa kanssa. Viimein nuori oppilas loikkasi mestarinsa perään kun he jatkoivat matkaansa Aroaukiolta. Kyllä hän vielä siellä pääsisi aikaansa viettämään, ja saisi sen ympäristön hajut tutuiksi. Olihan tämä vasta ensimmäinen päivä ulkona leiristä! Kaniniitylle päästessään Savutassu huomasi heti ilmaa maistellessaan hieman ehkä tunkkaisen mullan hajun, ja myös kaneista jäänyttä hajua, joka leijaili nummen yllä. Oliko tämä todella kanien mieleinen paikka asua? Eivätkä ne hiirenaivot kommunikoineet keskenään kertoakseen ettei täällä kannata asua? Se tuntui hassulta naaraasta, mutta tämä nyökytteli päätään Risatähden neuvoille varoen käpäliään nummella juostessa. Varmasti heidän reviirinsä toisi omia haasteitaan myös mukanaan. Savutassu antoi vielä silmiensä sulkeutua ja maisteli ilmaa, josta erotti vielä kuivunutta sekä kasvavaa ruohoa, erilaisia maan hajuja ja myös aiemman partion tuoksuja. Valkea naaras irvisti lopulta Risatähdelle kuullessaan punkeista, ja laskeutui sitten äkkiä mestariaan seuraten alas maan tasalle, kun Risatähti terävin silmin katseli nummea. Savutassu yritti matkia tämän asentoa ja häntäänsä heilutellen hän käänsi lopulta katseensa tyhjälle nummelle, jonka pintaa sade rummutti koko ajan. Koskahan hän nappaisi ensimmäisen kaninsa? Varmasti ennen Liekkitassua!

“Koska ötököitä alkaa kasvamaan niityllä? Haluan seikkailla täällä ennen niitä inhottavia otuksia”, oppilas huokaisi nostellessaan vielä käpäliään hermostuneena katsellessaan maata allaan, josko hänen karvojen suojiinsa olisi jo ötököitä piiloutunut.

//Masi
Tulikettu katseli hymyillen Liekkitassun pohdintaa, kun tämä lopulta paikansa Risatähden sekä palaavan partion mukanaan tuoresaalista. Varajohtaja nyökäytti päätään tyytyväisenä Hallatulen partiolle, ja antoi toiselle tilaa palata leiriin.

“Hyvää työtä”, naaras naukaisi ja lähti ottamaan askelia leirin suojaavan muurin vierellä, suunnaten käpälänsä kohti vuoria. “Ilmassa liikkuu nyt monet hajut, kun hiirenkorva on saapumassa ja maailma alkaa taas kasvamaan värejä. Entiset lumet tuomat hajut varmasti tunnistat, kun vesi haihtuu taivaalle, mutta myös varmasti järveltä tulee hajua, joka sekoittuu sadeveteen”, oranssi naaras naukaisi taakseen oppilaalleen ja väisti pienen vesilammikon, jonka pintaa satoi uutta vettä.

“Kun lumi alkaa sulaa, voi nummella olla hyvin märkää sekä liukasta, sillä täällä ei ole paljoa soraa tai muuta maa-ainesta, joka auttaisi meitä pitämään käpälät allamme, joten pitää olla varovainen nopeutensa sekä painonhallinna kanssa”, Tulikettu nyt käänsi katseensa Liekkitassuun ja hieman haastavasti räpäytti tälle silmiään. Pian varajohtaja pinkaisi suhteellisen hitaaseen juoksuun, jotta Liekkitassu voisi pysyä hänen perässään tajutessaan tehtävän. Vuorille olisi hieman matkaa, mutta naaras tahtoisi näyttää toiselle reviirin reunoja, jos muut lähtisivät suunnistamaan reviirin avainpaikkoja kohden. Suuret lumiset vuoret alkoivat kohota heidän edessään, ja niiden väleissä lenteli suuriakin lintuja, mutta ne kuitenkin pidättäytyivät omalla reviirillään. Tulikettu hiljensi vauhtinsa kävelyyn ja katseli suu avoinna ympäristöään maistellessaan samalla paksua vuoriston ilmaa.

“Salamavuoren kansa sijaitsee noilla vuorilla”, naaras osoitti nenällään kohti kohoavaa maastoa sekä alkavaa vuoristoa. Siellä lumi vielä peitti vuoriston huippuja, mutta sade varmasti veisi mukanaan niistä osan. “Siellä asuu mahdollisesti suuria petoeläimiä, ja usein korpit sekä haukat lentelevät vuoriston solissa. Sinne meidän ei onneksi tarvitse koskaan mennä”, naaras naukaisi. “Varmaan tuolta vuoristostakin saapui eräät haukat riesaksemme ennen Lumotunpolun tuhoa. Emonne Punatähti pyysi Lumotunpolun johtajalta, isältänne, apua silloin haukkojen poisajamisessa”, oranssi naaras mietti hymyillen ja katsahti Liekkitassuun kävellessään samalla hiljaa eteenpäin kohti reviirin rajaa. “Toivottavasti niitä ei enää uudestaan eksy reviirillemme riesaksi, vaikka meillä varmasti tulee sitten olemaan kolme loistavaa haukan nappaajaa”, Tulikettu värisytti viiksiään viitaten Liekkitassuun sekä tämän sisariin, joiden veressä olisi Lumotunpolun ketterän kissan geenejä.

//Usvajoki, Masi, Jake
Tuulenkapina oli uppoutunut ajatuksiinsa niin, ettei kuullut edes Taimioravan tuloa taakseen, ja hätkähtäen toisen hännän nyppimistä naaras käänsi viimein katseen väsyneenä kohti ystäväänsä. Naaras yritti tervehtiä toista ystävällisellä hymyllä, mutta sekin painui pian piiloon hänen kasvoiltaan. Kuitenkin korvat käännettyinä kohti parantajakissaa Tuulenkapina kuunteli tarkasti. Varajohtaja nyökäytti päätään Taimioravan raportille Tomutähden tilanteesta, ja vilkaisi sitten kohti Hohdonkaikua, joka oli myös saapunut kuulemaan apea ilme kasvoillaan. Leirissä olisi taas tapahtunut niin paljon. Kuitenkin hänen emonsa kiitti Taimioravaa tästä tiedosta, vaikka naaras olikin saapunut kuulemaan raporttia varajohtajalle. Hohdonkaiku kuitenkin ansaitsi sen tiedon. Katseltuaan hetken emoaan Tuulenkapina räpäytti ja käänsi vihreän katseensa Taimioravaan, joka vielä jatkoi. Naaras hymyili hieman ja pudisti päätään merkiksi, ettei tämä häiritsisi häntä ollenkaan. Yhtäkkiä yllättyneenä varajohtaja heilautti häntäänsä sekä korviaan väräyttäen tuo nyökäytti päätään tomerasti.

“-hotta kai! En edesh muishtanu- e-ei Thomutähti nimennyt shinua vielä pa-antajakshi", Tuulenkapina vitkuttelematta naukaisi takaisin Taimioravalle ja nyt hymyili tälle lämpimästi. Hän häntänsä heilautti vierelleen ja asteli lähemmäs Taimioravaa koskettaen tämän lapaa hännällään. >>Olet ansainnut sen paikan, ja kansamme luottaa sinuun varmasti yhtähyvin kuin Nokkoskobraan<<, Tuulenkapina naukaisi mielestään toiselle ja räpäytti tälle vielä merkitsevästi silmiään. Hän oli ehtinyt unohtamaan jo parinpäivän takaisen suru-uutisen, mutta oli iloissaan siitä että Taimiorava saisi nyt oikean paikkansa kansan parantajana.

--

Pienen hetken kuluttua kohtaamisestaan Taimioravan kanssa Tuulenkapina käänsi katsettaan kohti leirin suuta, josta Lasipilven partio saapui takaisin Revontulikukan sekä Riitasoinnunkera, ja myös hetken päästä toisten asetuttua leiriin saapui Alppiaskelen partio. Varajohtaja asteli lähemmäs kuulemaan uutiset, ja nyökäytteli päätään harkitsevaisena erikoisen kissan uutisista.

“Havaitsimme yllättävän paljon kaksijalkoja reviirin kaukaisessa osassa. Ei siellä ollut muuta liikettä pedoista tai Lounapennusta”, Alppiaskel kertoi Tuulenkapinalle huolestuneena itsekin tilanteesta. Musta raitainen naaras heilautteli häntäänsä huolestuneen ja päästi sitten partion lepäämään katseensa siirtyessä kohti poissaolevaa Lasipilveä.

>>Mene lepäämään veljeni, et näytä hyvinvoivalta<< Tuulenkapina oli lähestynyt Lasipilveä ja häntänsä kosketuksella kehotti tätä siirtymään lepäämään. Hän oli ajatellut, josko partio olisi virkistänyt toisen mieltä, muttei se selvästi ollut niin. Tuulenkapinaa huoletti veljensä hyvinvointi kaikin tavoin. Varajohtaja kuuli kuitenkin uutiset Riitasoinnulta sekä Revontulikukalta, ja näin harmaa naaras päätti oitis suunnata puhujankannolle. Hetkisen hän tarkkaili sen suurta voimaa sekä olemusta. Tältä kannolla oli Tulitähti puhunut, mutta sitä ennen myös Loimuavatähti, Tuskatähti, Liekkitähti. Kaikki ne suuret johtajat olisivat joskus puhutelleet kansaansa näin. Mutta nyt Tuulenkapinan oli huolehdittava kansastaan ja antaa heille tietoa. Vaikka hän oli nähnyt Lupiinituoksun palaavan pesäänsä pentutarhalle, hän uskoi tämänkin kuulevan uutiset sinne. Musta raitainen naaras loikkasi kannolle ja korjasi kurkkuaan ennen kuin uskalsi puhua.

“Ushvajoen kisshat! Viime phäivien -apahtumath pyö-ivät päässhämme, mu-a mei-än on pakkho pyshyä vahvoina. Thomu-ähden tila on nyth vakaa, khiitosh Thaimio-avan!” Tuulenkapina aloitti jännityksensä jälkeen, sillä pelkäsi, ettei kansa jaksaisi kuunnella häntä. “En thiedä koshka hän khykenee noushemaan johthamaan, mu-a minä jatkan hänen -ehtäviään shen ajan”, tuo nyökäytti päätään ja sitten pyysi Taimioravaa hieman eteenpäin hännällään.

“Muina uutishina haluan ke-toa kaiki-le, etthä Thaimio-ava thoimii ny- pa-antajanamme! Nokkoshkob-an poishmenosta on jo tovi, ja Thaimio-ava ysh-ävälliseshti muis-utti minua, että hänesh-ä nousee nyt pa-antajamme!” hymyillen Tuulenkapina lopetti ja loi iloisen katseen ystäväänsä, jonka kanssa he selvisivät Tulitähden kynsistä.

“Lou-apennun tilanne on ikävä. Lashipilven pa-tio löyshi hänen hajunsha Myrshkyvaah-eran rajalta ashti. Kamppailun me-kkejä tai muu-a ei löythynyt, mu-a emme myöshkään tiedä misshä hän oikeash-i on. Sheu-aava ashkel on lähe-ää pieni pa-tio käymään shiellä kyshymässä Lounapen-ua thakaishin. Mu-a tahdon odottaa enshin Thomu-ähden heräämishtä”, varajohtaja naukui lopulta ja katseli kohti pentutarhaa apeana. Sentään oli hyvä merkki, ettei pentua löydetty jäätyneenä tai kuolleena, mutta olisi myös ikävää häntä lähteä noutamaan toisesta kansasta. Antaisiko Myrskyvaahtera pentua edes takaisin? Siksi juuri Tuulenkapina tahtoi odottaa Tomutähden neuvoa asiaan. Hän olisi kyllä valmis lähtemään hakemaan nuoren pennun takaisin kotiin.

//Masi
Usvapolku lopulta raahusti takaisin leiriin muiden viimeisten kissojen kera. Hänen oli hankalaa jättää kumppaninsa taakseen, mutta kohtalo ei ollut heidän käpälissään. Ei selvästi ollenkaan. Kermansävyinen naaras huokaisi raskaasta ja painoi korvansa alas sekä laski häntänsä maahan tassutellessaan pian leirin muureista sisään. Hän oli kiitollinen kaikille niille, ketkä olivat heitä suremassa, ja myös kiitollinen Raadelmatähdelle, kun tämä oli laskenut Huurrehaamun lepoon. Moni ei sitä olisi tehnyt, mutta Usvapolusta se oli oikein myös hänet laskea lepoonsa, perheensä keskuuteen. Oli se sydäntä särkevää laittaa selkänsä kääntäjä samalla paikalle muun perheen kanssa, mutta he olivat perhettä. Olivat olleet ennen enemmänkin. Huurrehaamu kuitenkin joutuisi Kuoloon toivottavasti, eikä koskaan sieltä löytäisi ikuista elämäänsä.

Naaras raskaasti tassuttaen asettui makaamaan pentutarhan edustalle ja antoi sydämensä hakata rinnassaan, sen äänen kaikuessa korvissaan sekä rinnassaan. Hänen olonsa oli todella raskas, uupunut, todella erilainen. Hän ei muistanut normaalin väsymyksen monien partioiden jälkeen tuntuneen tältä. Usvapolku painoi päänsä maahan ja antoi itsensä hengitellä ilmaa syvälle keuhkoihinsa ja takaisin. Mutta sydämen syke ei laantunut. Äkkiä hänet herättikin se kipu syvällä kehossa, Usvapolku parkaisin pelästyneenä ja kohotti päänsä hämmentyneenä kohti parantajan pesää.

“Hi-”, hän ähkäisi ja puristi hampaansa yhteen. “Hiirenpolku!” Usvapolku viimein parkaisi ja kääri häntänsä rullalle ja painoi kynsiään maahan. Pennut! Saisiko hän pentunsa nyt?! Tulevaa emoa pelotti suuresti eikä hän kyennyt hallitsemaan hengitystään. Hän ähki sekä puri hampaitaan yhteen vuorotellen ja yritti pitää huutonsa kurissa leirissä kaikkien silmien edessä maatessaan. Hänen tulisi edes päästä pentutarhaan, muttei hän kyennyt käpäläänsäkään liikuttamaan.

//Aaduska
“Ei!” Leijonalilja kolli huusi ja luisui vanhinten pesän eteen happea kiihkeästi vetäen keuhkoihinsa. Hän oli saapunut leiriin katsomaan sen tilannetta, kun oli samalla tuntenut omituista tarvetta käydä Kukkaiselon luona. Mutta se ei ollutkaan vain omituista. Kaulakoru, jonka hän oli löytänyt matkoillaan, oli yrittänyt kertoa hänelle, että jotain pian tapahtuisi. Leijonalilja ei ollut saanut ihan selville mitä kaulakoru kertoisi, mutta hän aisti jokaisen kissan ympärillä erilaisen auran, ja nyt se ohjasi häntä kohti Kukkaiseloa. Naaraan pään nähtyään pesästä saapuvan Leijonalilja lähti oitis juoksuun kohti tätä. Aura tämän kohdalla oli hyvin haalea, lähes olematon!

“Kukkaiselo ei!” hän lähes törmäsi toisen kuonoon tuijotellen tämän kysyvää katsetta ihmeissään. Mutta sitten naaraan oireet alkoivat. Aurinkotäplä heräsi meteliin pesästä ja kohotti päätään heitä kohti, lopulta parkaisten myös pelokkaana, kun Kukkaiselo lyyhistyi maahan.
“Koivumyrsky! Yrttejä äkkiä!” Leijonaliljan ääni särkyi huutaessa, mutta myös sade rummutti maata voimakkaasti. Hän yritti kääntää valkeaa naarasta enemmän selälleen, mutta hänen kehonsa alkoi kouristella. Parantaja kuitenkin alkoi pumpata tämän vatsaa sekä kylkeä voidakseen saada toisen oksentamaan. Veri kuitenkin olisi ainutta jota sieltä tulisi, jos edes tulisi. Hän tunsi jotain särkyvän hänen tassujensa alla, ja viimein aura viisaimman ympärillä haihtui, kun tämän viimeisen henkäyksen myötä silmät painuivat kiinni.
“Ei!!” Leijonalilja huusi ja painoi kasvonsa valkean naaraan turkkiin. Hän ei kyennyt auttamaan Lumisutta. Hän ei kyennyt auttamaan Kukkaiseloakaan! Pitäen Kukkaiselon turkista kiinni, kuului hiljaiset askelet pesästä.
“Mitä hänelle tapahtui?” Aurinkotäplä huolestuneena henkäisi ja katsoi kania, jonka liha ei näyttänyt millään tapaa normaalilta, ja Kukkaiselon suusta valuva veri sekä sylki oli kaikki värjäytynyt inhottavan väriseksi. Leijonalilja ei kääntänyt päätään, vain korviaan kohti pesää, josta naaras yritti ymmärtää tilannetta. Vammautunut soturitar haistoi kania, ja yökkäsi sen kuvottavalle hajulle. Leijonalilja nyt kohotti päätään kohti pesää ja huomasi, miten kanin liha oli äkkiä alkanut mädäntyä ja haista kamalalle. Se oli ollut hyvä, kunnes naaras oli sitä syönyt?

“Älä koske siihen!” Leijonalilja sihahti surullisen ärtyneellä äänellään äkkiä toiselle ja Aurinkotäplä perääntyi kanin luota korvat luimussa parantajan ilkeälle reaktiolle. “Kukaan ei koske kaneihin leirissä!” parantaja oli kohonnut käpälilleen ja nyt huusi koko leirille korvat luimussa katsellen riistakasaa. “Jos riistakassa on kaneja, hankkiutukaa niistä eroon, mutta älkää. Toistan, älkää mitenkään nostako sitä suuhunne!” Leijonalilja vilkuili esiin astelleita sotureita, ja huomasi Hallatulen epäuskoisen katseen metsästäjien pesältä. Hän oli tuonut tämän kanin, ja nyt Kukkaiselo olisi kuollut. Violetti silmäinen parantaja sihahti vain itselleen ja käänsi katseensa rakkaaseen ystäväänsä. Piilisikö kaikissa kaneissa jotain odottamatonta? Miten he voisivat saada sairauden selville? Kuoliko Kukkaiselo kanin syömisen takia, vai muuten heikentyneen kuntonsa myötä? Hänen auransa oli ollut häilyvä jo pitkään, mutta nyt se oli pudonnut äkkiä pahemmaksi. Tietäisikö koru kissojen kuolemasta? Leijonalilja sihahti ja istui takamukselleen Kukkaiselon ruumiin äärelle sateen rummuttaessa turkin hänen luihinsa kiinni.

Kukkaiselo räpäytteli silmiään pesän varjoista, kun sade rummutti leirin hiljaista pintaa. Useat partiot oli lähetetty ulos, ja leirissä nyt hiljaisuudessa lepäisi vain parantajat sekä muutama soturi ja oppilas, sekä tietysti vanhimmat ja pennut. Valkean naaraan kasvoilla lepäsi rauhallinen hymy, kun hän tarkkaili rakastamaansa kotiaan. Kaikki täällä oli aikojen alusta asti tuntunut omalta, tuntunut kodilta. Vaikka ympäristö olikin muuttunut, tuntui Aurinkotuuli aina omanlaiselta. Tuo huokaisi haaveilevasti syvään huomatessaan sitten metsästyspartion palaavan leiriin suussaan riistaa. Hallatuli lähetti kissat tuoresaaliskasalle, mutta metsästäjä suussaan kani saapui kohti vanhintenpesää. Kukkaiselo hieman ihmetellen kohotti kulmiaan kollille, joka asetti kanin pesän sisäpuolelle suojaan.

“Saimme tämän yllättäen, ja ajattelin että se on paras vanhimmillemme”, Hallatuli viileällä äänellään sanahti vienosti hymyillen pesää silmäillessään. “Toivottavasti se ei ehtinyt kauheasti jähmettyä matkalla”, kolli vielä naukaisi ennen kuin kääntyi pois pesältä ja jätti vanhimmat nauttimaan ateriastaan. Miten ystävällistä. Kukkaiselo oli aivan unohtanut soturilain kohdan, jossa vanhimmat sekä emot oli ruokittava ensin. Kaikki laista, niin soturien kuin parantajienkin oli jäänyt taka-alalle, kun vanha naaras oli jäänyt vain vanhinten pesän uumeniin piiloon. Tuo kuitenkin hymy huulillaan vilkaisi taakseen kohti pedillään nukkuvaa Aurinkotäplää, ja päätti syödä oman osansa ateriasta antaen toisen nukkua. Ennen kuin valkea naaras ehti iskeä hampaansa ateriaan hän muisti pienen Haukkatassun sanat, kun tämä oli herännyt uniltaan. Naaras väräytti korviaan hieman epäileväisenä, mutta leiriin vielä katsahtaen hän antoi ajatustensa olla. Jos olisi jotain tulossa, sen olisi Leijonalilja tai Risatähti saanut tietää. Vihersilmäinen huomasi Leijonaliljan askeltavan ulos pesästään sateeseen, ja hymyiltyään tälle Kukkaiselo iski hampaansa ateriaansa. Viisain antoi maun jyllätä suussaan ja antoi itsensä nauttia riistan lämmöstä sekä täyttävästi olosta suussaan. Hän ajatteli niitä täysiä nummia kaneista, vihertäviä puita, rikkaita yrttivarastoja. Kaikki ajatukset sekä muistot jylläsivät hänen mielessään. Kukkaiselo nielaisi riistan ja oli jo nappaamassa uutta, kun hän huomasi sivusilmällään pesää kohti juoksevan kollin. Leijonalilja oli juuri saapunut pesästään, miksi tämä nyt juoksisi kohti heidän pesää? Sade rummutti pesän kattoa lujaa ja naaras luimisti korviaan ennen kuin nappasi uuden palan riistasta, ajatellen sitten siirtyä tervehtimään Leijonaliljaa. Pikaisesti nielaistuaan hän astui ulos pesästä pää sateessa ja törmäsikin pian Leijonaliljan kauhistuneeseen katseeseen. Tämän violeteissa silmissä sykki pelko, ja se pelko tuntui hänestä kuin Lumisuden menetyksen päivänä. Se pelko tuli sykkimään niin hänen kuin Tuliketunkin silmissä kauan. Mitä Leijonalilja tiesi? Äkkiä kuitenkin Kukkaiselon mahassa kurnahti ja naaras pidätti hengitystään antaessa sateen rummuttaa päätään. Sitten hän yökkäsi, yökkäsi toisen kerran, ja lopulta yski pihalle verta. Kukkaiselo kohotti katsettaan Leijonaliljaan, jonka silmissä nyt kimmelsi, kyynelet? Vai sadeko pääsi valumaan tämän silmiin? Naaraalla oli äärettömän huono olo, ja hän huomasi Leijonaliljan kaulalla makaavan korun hohtavan erikoisesti. Kollin sanat, joita tämä huusi tai sanoi aivan hänen vierellään eivät kuulostaneet tunnistettavilta, ja lopulta naaraan korvissa alkoi vinkua, sydän pamppaili epätasaisesti, ja hänen hengityksensä alkoi rahista inhottavasti. Henki ei kulkenut. Ei sisään ei ulos. Ei myöskään yskiminen ollut vaihtoehto, eikä oksennus refleksiä enää tullut. Äkkiä Kukkaiselo kaatuikin kyljelleen pesän suuaukolle ja Leijonalilja hyökkäsi hänen ylleen. Vihreissä silmissä säihkyi pelko sekä odottamattomuus. Mutta hän tunsi samalla syvää rauhallisuutta. Ne muistot? Viimeisiä näkyjä? Alkaisiko hänen matkansa Kaikuun tästä? Kukkaiselo yritti vinkua henkeä, hän tunsi Leijonaliljan käpälät kyljellään. Kolli yritti saada häntä oksentamaan ruokansa ulos. Mutta mikään ei onnistunut. Entinen parantajan tunsi kipua kyljessään, Leijonalilja painoi liian lujaa hänen kylkeään, mahdollisesti luu katkesi. Mutta vain vieno hymy lepäsi valkean naaraan huulilla. Hän yritti katsoa kohti Leijonaliljaa, mutta hänen katseensa jäi tuijottamaan taivasta, jossa kirkas tähtiturkki seisoi odottavaisena. Hahmon katse ei ollut apea eikä iloinen, mutta se oli odottavainen. Lumisusiko se oli? Kukkaiselo veti viimeisen ankean hengenvedon ilmaa, joka kuitenkin vain jäi yritykseksi. Hän lähti matkalleen Kaikuun ystävänsä opastuksella.

//Myrskyvaahteran kissat + Jake//

Aamun koittaessa kaatuneet kansalaiset kannettiin näille kaivattuihin kuoppiin, heidän viimeisillä leposijoilleen. Raadelmatähti monien mukana, tukien Usvapolkua, joka kulki saattamassa Apilakarhua leposijalleen muun sukunsa vierellä. Kukaan ei sanonut enää mitään, Raadelmatähtikin epäili, että hän olisi itse vielä torkahtanut valvojaisissa. Kolli oli kuitenkin huomannut jo varhain Salviatassun erikoisen tuijotuksen ja käytöksen, mutta uskoi nuoren neidin halunneen vastauksia Ukkosyön kuolemasta tai tulevaisuudesta.
Oikeastaan päällikkö oli enemmän katsellut aukiolla olevia elossa olevia sotureita ja miettinyt, kenet hän nimittäisi Salviatassun mestariksi kuin ehkäpä surrut menetettyjä tovereita. Lopulta Raadelmatähti oli löytänyt jonkun vähintäänkin Ukkosyön tasoisen kissan mestariksi Salviatassulle, ja tuon nimittäminen tehtävään tulisi tehdä mahdollisimman pian, jotta kissat pääsisivät jatkamaan elämäänsä. Vaikka aika pysähtyisikin toisien osalta, olisi tämäkin kaikki opittava murhenäytelmä, johon ei pitänyt pysähtyä vaan josta piti oppia.
Apilakarhun, Liekkiloimun, Pilvenlumon ja Ukkosyön päästyä hautoihinsa, osa kissoista jäi vielä pitämään puheita näille, osa koristeli vielä hautoja ja osa vain suri. Mutta Raadelmatähti kuului niihin, jotka palasivat leiriin raskaiden silmäpussien kanssa.
Aukiolla hän kutsui kansan koolle, vaikkei kaikki ollutkaan kuulemassa.
''Haluan tiedottaa seuraavat asiat: Pilvenlumon kuoltua, hänen tilalleen Kilpikonnapennun ja Tulipennun kasvattiemoksi on vapaaehtoisena ilmoittautunut Tarusilmä'', sen sanottuaan kolli huomasi Kilpikonnapennun tuiman, pettyneen ja vihaisen katseen osoitettuna päällikölle. Raadelmatähti kuitenkin halusi kahden pennun selviytyvän elossa ja Tarusilmä saattaisi olla ainoa keino siihen.
''Vielä hetki sitten Salviatassu ja Ukkosyö löysivät Usvajoelta haisevan pennun rajalta, mahdollisesti karanneena tai hylättynä. Marjasiipi huolehtii pennusta, sekä Hiirenpolku tarkistaa vielä tänään pennun vointia. Haluaisin kuulla Salviatassulta tarkemmin tilanteesta, sillä Ukkosyö ei ole tilannetta minulle enää raportoimassa'', Raadelmatähti heilautti tyynenä häntäänsä. ''Sekä Ukkosyön kuoltua, Salviatassu on nyt vailla mestariaan. Kaikki soturimme ovat kiireisiä, jonka seurauksena nimitän itseni kouluttamaan Salviatassun koulutuksessaan soturioppilaaksi loppuun'', Raadelmatähti nyökkäsi sen merkiksi, ettei hänellä ollut ihmeempää kerrottavaa.
Hän kutsui Seittisiiven paikalle nimittämään partioita, samalla kun itse laskeutui kohden Salviatassua. Samalla kun Hiirenpolku kipitti pentutarhalle vaisun tervehdyksen kanssa, mennen tutkimaan löydettyä pentua.

//Masi

Tulipentu kulki hiljaisena, kuin varjona sisarensa turkissa kiinni. Onneksi Kilpikonnapentu oli nyt kunnossa, joskin hänen kaunis turkkinsa oli tärveltynyt selästä ja hännästä ja niissä oli runsaasti lehtimössöä. Kuivuneet kyyneleet pistelivät edelleen poskilla ja Kilpikonnapennunkin poskilla turkki oli kuivunut teräviksi piikeiksi, kun tuska oli sammuttanut pilkkeen tämän silmistä. He kulkivat yhdessä Pilvenlumon ruumiin luokse. Tulipentu kokeili arasti kuonollaan liikkumattoman emolta tuoksuvan kissan turkkia, joka tuntui kylmältä. Kilpikonnapennun itku räjäytti muistojen virran ja hän jähmettyi sijoilleen lasittunein silmin. Hän eli saman päivän tilanteen mielessään yhä uudelleen ja uudelleen hänen mielensä yrittäen kehittää selitystä ja ratkaisua tapahtuneelle. Kuvat veren peittämästä Metsänärhestä, kivusta kirkuvasta Kilpikonnapennusta ja liikkumattomasta emosta toistuvat yhä uudestaan, kunnes kuvat olivat toistaan yhä vääristyneempiä ja vääristyneempiä. Lopulta jäljelle jäi vain punaisia välähdyksiä. Hän tunsi sisarensa painautuvan hänen turkkiaan vasten yhä tiukemmin ja hän hätkähti tämän esittämään kysymykseen. Hän huomasi katselevansa itkuisiin, mutta tulenpalaviin silmiin, jotka suorastaan korvensivat hänen sisuksiaan. “Aina.” hän vastasi kysymykseen vapisten peloissaan tunteen voimakkuudesta.

//Masi
Salviatassu oli uupuneena jäänyt emonsa Yönkotkan hoiviin ja Usvajoen pentu oli päässyt turvaan pentutarhaan. Hän nukahti emonsa lämpimään syleilyyn. Kuitenkin kalvas kuun kajo oksien välistä sekä aukiolta kuuluva supina ja liike herättivät hänet. Salviatassu herätessään oli edelleen kovin väsynyt, mutta tunsi valtavaa ylpeyttä siitä kun oli saanut raahattua melkein hänen kokoisensa kissan leiriin asti. Hän menisi tapaamaan uutta tuttavuuttaan heti aamulla. Hän tuskin malttaisi odottaa siihen asti. Hän halusi kovasti tutustua kiehtovan väriseen melkein hänen ikäiseensä kolliin. Salviatassun ilo loppui lyhyeen hänen kuullessaan surevien kissojen vaikerrusta aukiolta. Yönkotka yritti patistaa häntä vielä nukkumaan, mutta lopulta tämä suostui selittämään illan muut tapahtumat.
“Hän oli hyvä mestari. Ei hän olisi tälläistä ansainnut.”, Salviatassu totesi murtuneena viitaten taistelussa kaatuneeseen Ukkosyöhön. Salviatassun värähti ajatellessaan kuinka hurja kissa Ukkosyön täti Huurrehaamu olikaan ollut kun oli onnistunut yksin voittamaan useita sotureita. Salviatassu tassutti aukiolle varovasti suunnaten kuivuneen veren tahriman Ukkosyön ruumiin luokse hyvästellääkseen mestarinsa viimeisen kerran. Hänen täytyi kuitenkin perääntyä ruumiin luota, sillä ympärillä olevien klaanitovereiden suru ja hänen mestarinsa hengen paino olivat sillä hetkellä nuorelle oppilaalle liikaa. Hänellä oli pakonomainen tarve saada hetkeksi muuta ajateltavaa ja antoi tassunsa viedä kohti pentutarhaa.

Salviatassu pujahti sisään pentutarhan aukosta hiipien, jottei herättäisi pentuja. Hän jäi ovensuuhun tuijottamaan Marjasiiven kyljessä kyhjöttävää sinistä karvakasaa. Marjasiipi tiedosti Salviatassun läsnäolon hieman nostamalla päätänsä ja räpäyttämällä silmiään. Hän näytti hetken katsovan epäröiden ympärilleen, mutta sitten nyökkäsi ja viittasi Salviatassua tulemaan lähemmäksi. Pesä vaikutti tyhjemmältä kuin normaalisti, ehkä osa pennuista sai valvoa hautajaisten takia. Hän jäi makuulle siniturkkisen pennun eteen ihmettelemään tämän valkeita kasvoja kultaisia viiksikarvoja, jotka liikkuivat veikeästi tämän ilmeisesti haistaessa Salviatassun läsnäolon. Taivaansiniset silmät ilmestyivät raskaiden luomien takaa ja jäivät tuijottamaan häntä. Äkkiarvaamatta silmien omistaja nuolaisi Salviatassun kuonoa ja kuului vaimea naukaisu: “Kiitos”. Salviatassu tunsi lämmön nousevan naamalleen ja hänelle tuli yllättäen hirvittävän epämukava olo. Siniset silmät olivat kuitenkin jo hävinneet ja niiden suunnalta kuului tasaista tuhinaa. Marjasiipi katsoi lämpimästi Salviatassua silmiin ja kuiskasi lämpimällä äänensävyllä:
“Tule aamulla uudestaan. Hänen täytyy vielä levätä. Niin pitäisi sinunkin”
Edelleen hieman hämmennyksissä äskeisestä Salviatassu unohti vastata ja suuntasi tassut kuivilla sananjaloilla rapisten ulos pesästä.

Aukiolla Salviatassu huomasi Raadelmatähden ja hänelle tuli mieleen siniturkkisen pennun sanat. Hän ajatteli, että pitäisi kertoa asiasta päälikölle heti kuin mahdollista. Hän lähti tassuttelemaan tämän luokse, mutta pysähtyi niille sijoilleen vielä tuijottaen päällikköä kauempaa ajatusten pörrätessä hänen päässään. Hän pohti olisiko sittenkään hyvä idea kertoa asiasta, koska pentuhan oli rikkonut soturilakia hyvin monella tapaa lähtiessään matkaan varoittaakseen toista kansaa oman kansansa toimista. Olisiko pentu vielä pahemmassa pulassa jos vielä asiaankuulumattoman kansan päälikkö tietäisi asiasta. Hän ihmetteli ajatuksiaan. Miksi hänen täytyisi salailla asioita puolustaakseen täysin tuntematonta kissaa. Ainakin nyt hän toivoi ettei Raadelmatähti ollut huomannut hänen tuijotustaan. Salviatassu totesi itselleen että asia vaatii vielä pohdintaa. Hän tassutteli varoen ja kömpelösti kierrellen muita aukiolla olevia kissoja yrittäessään suunnata takaisin Ukkosyön ruumiin luo. Hän tahtoi ainakin hetken valvoa tämän rinnalla vaikka alkoi itse olla jo kuoleman väsynyt.

//Usvajoen kissat

“Onpas erinomaista ahventa. Joki näemmä on jo sen verran sula, että näinkin mainioita saalista saadaan leiriin. Hiirenkorva onkin siis jo yllättävän pitkällä.”
Lupiinituoksu puheli aterioinnin lomassa muiden pyytäjien kanssa. Hän oli seuraillut muiden keskustelua ensin hieman varautuneena ja kykenemättä ensin entiseen tapaan jutustella toveriensa kanssa. Hänestä tuntui kun olisi kulunut puoli elämää siitä kun hän viimeksi oli päässyt nauttimaan iltapäivästä ilman että pennut olisivat koko ajan pyörimässä jaloissa.
“Ihan tässä jo tassut syyhyää, että pääsisi jo väijyskelemään joentörmälle”, Lupiinituoksu tokaisi hymyillen leikkisästi Konnatarulle. Kuullessaan hälinää aukiolta hän ensin valppaana käänteli korviaan kuullakseen mistä oli kyse, mutta syventyi sitten jälleen ahvenen rääpimiseen, kun tajusi ettei asia vaatinut hänen huomiotaan. *Mikään ei voisi pilata tätä mainiota iltapäivää*, hän pohti raukeana.

Sitten kuin kärpänen olisi lentänyt korvaan hälinään liittyi Kaikulaulun parkaisu. Lupiinituoksu tuhahti vihaisesti:
“Olisihan se pitänyt arvata”.
Lounapentu oli kaikista hänen näkemistään pennuista levottomin ja seikkailuhaluisin.
“Noniin eipäs hätäillä ei se ranttali koskaan kauas ehdi. Varmaan taas hiipinyt joelle päin katsomaan jäiden sulamista”:
Lupiinituoksu jatkoi rauhallisena puhutellen Kaikulaulua. Tämä kuitenkin siirteli käpäliään nolona. Kaikulaulu kertoi, että Lounapentu oli itseasiassa saattanut olla kateissa jo pitkään, sillä hän oli ovelasti kasannut kiviä kuivien kaislojen alle jättäen kaislojen väliin tupoittain sinisiä karvojaan. Pentutarhan hämärässä oli erehdyttävästi näyttänyt siltä, että Lounapentu nukkuisi kaislojen seassa. Lupiinituoksu muisti, kuinka Lounapentu oli vaikuttanut auringonnousun aikaan harvinaisen väsyneeltä niin hän oli patistanut tämän syömään ensin ja sitten takaisin nukkumaan. Auringonhuipun aikaan Kaikulaulun ottaessa ohjat Lupiinituoksu oli pyytänyt ettei Lounapentua herätettäisi. Pakokauhu iski hänen tajuntaansa, kun hän laskeskeli päässään kuinka pitkälle Lounapentu pääsisi tässä ajassa verrattuna aikaisempiin seikkailuihin. Vaikka oli hiirenkorva niin pentuturkissa ei olisi mitään asiaa lähteä pitkälle taipaleelle. Kaikulaulu yritti vielä sanoa jotain, mutta Lupiinituoksu jo syöksähteli ympäri leiriä kuulustellen jokaista vastaan tulevaa kissaa, josko jollain olisi yhtään havaintoa Lounapennusta.

Etsintäpartioita muodustui ja lähti, ja lopulta palasi tyhjin tassuin, eikä vihjeitä Lounapennun olinpaikasta ollut vieläkään tullut. Lupiinituoksu kirosi ja sätti itseään huolimattomuudestaan. Hän hukkui hetkeksi muistoihin Lounapennun syntymää edeltävistä tapahtumista. Hän suorastaan värisi itseinhosta. Hölmö rakkaus Yötaivaan kollia kohtaan oli luonut salaisuuden, joka saattaisi tuhota hänen perheensä iäksi. Silloin hän kuuli Kaarnaturkin rasittavan narisevan maukunan:
“Luulisi, että jo yhden pentueen kasvattanut naaras osaisi hoitaa vain yhtä vaivaista pentua niin ettei ruumiita syntyisi.”
Hänen entinen mestarinsa ei ollut ollut viimeaikoina oikein järjissään, mutta Kaarnaturkin arvostelevat sanat silti viilsivät kynnen lailla jo valmiiksi ahdistuneen Lupiinituoksun mieltä. Vihan leimahdus sai Lupiinituoksun paljastamaan kyntensä, mutta viimeisillä itsehillinnän rippeillään hän painoi ne maahan ja käveli pois jättäen vanhuksen jupisemaan itsekseen. Lupiinituoksu päätti raivoissaan palata pentutarhalle rauhoittumaan. Hän sähähti vielä ohimennen Konnatarulle, joka yritti lähestyä häntä pentutarhan ulkopuolella. Tämä tajusi pysyä nyt kaukana.

//Chabi//

Metsänärhi ja Ilvesharha olivat Hiirenpolun komennuksesta johtuen siirtyneet järvelle, kun muut valmistelivat aukiolla hautajaisia. Hiirenpolku oli kehottanut Ilvesharhaa saattamaan Metsänärhen järvelle puhdistuakseen kaikesta siitä verestä, joko osoittautuisi myöhemmin, että loppujenlopuksi hyvin vähän olisi siitä hänen omaa vertaan. Enemmistö kuuluisi Pilvenlumolle, jota kolli oli aterioinut suurella ruokahalulla ja nautinnolla. Toistaiseksi hänen omat tarpeensa olisi nyt joksikin aikaa täytettyinä, mutta ne eivät pysyisi ikuisesti sellaisina.
Kolli upotti hetkeksi kokonaan kasvonsa järveen ja pidemmän ajan jälkeen, hän taittoi päänsä sieltä ylös ja veti keuhkot täyteen ilmaa. Vesi oli kylmää, ja se jopa hivenen kirveli hänen kasvoillaan, joihin oli tullut haavoja Pilvenlumon kanssa käydystä taistelusta. Hän ei toistaiseksi ollut puhunut mitään Ilvesharhan kanssa, mutta veli kyllä osasi aavistaa totuuden, kun se nälkä ja himo oli toistaiseksi sammunut hänen isoveljestään. Samanlainen kissa ymmärtäisi, että milloin tarpeet olisi täytetty. Vaikkakin se oli toisaalta vieras käsite Ilvesharhalle, jolla oli aina nälkä.
''Menetin hillintäni täysin. Se mäyrä varasti ateriani'', Metsänärhi itsekseen hymähti, mutta ei ollut loppujenlopuksi kovinkaan pettynyt siihen. Hän oli enemmänkin tyytyväinen, että oli kuitenkin saanut nauttia tuoreesta ja verisestä lihasta. Ei hän koskaan kuitenkaan ollut halunnut pentuja syödä, mutta himo oli ottanut hänet täysin hallintaansa. Metsänärhi kastautui kylmään veteen kokonaan, kahlasi siinä jonkin aikaa ja sai itsensä puhdistettua, mutta myös likomäräksi.
Hän nousi vedestä Ilvesharhan vierelle ja suki turkkiaan siistimmäksi, sekä kuivaksi, kunnes hän kohotti päänsä aivan toisaalle. Hivenen kauempana Heinäperho oli keräämässä hautajaisiin itkuisena erilaisia kukkasia, joita alkava lämpö maailmassa oli kannustanut puskemaan lehtensä ulos maasta. Metsänärhi tunsi pienen sykkeensä kiihtyvän rinnassaan ja kolli oli aikeissa mennä naaraan luokse, vaikkei ollut ottanutkaan vielä askeltakaan. Mutta pysähtyi, kun huomasi Nevaleijonan kiirehtivän kumppaninsa luokse, suu täynnä myöskin erilaisia kukkia.
Metsänärhen olemus jännittyi ja turhautuneen mustasukkainen tuijotus lepäsi Nevaleijonan turkilla, kun kolli kurottui Heinäperhoa kohden, painoi nenänsä tämän nenää vasten ja lohduttavasti kietoi häntänsä tuon hännän ympärille, lähtien saattamaan naarasta takaisin leiriin.
Metsänärhi siristi silmiään. Ensimmäistä kertaa hän halusi metsästää, mutta ei siksi, että haluaisi päästä syömään. Vaan ainoastaan siksi, että saisi nauttia vihaamansa kollin pelontuoksusta.