//Masi, Jake
Usvapolku kohtasi säihkyvä silmäiset oppilaat lempeästi hymyillen, kun Raadelmatähti kertoi lopulta kummallekin oppilaalle tehtävänsä päivän ajaksi. Vaalea naaras tarkkaili kaksikkoa odottavaisena, ja hymyillen väräytteli viiksiään, kun Salviatassu otti Raadelmatähden ohjeet vastaat hienolla lauseellaan. Naaras äkkiä huomasi Ohdaketassunkin lopulta tönäisevän sisartaan leikkisästi, mikä sai pienen kehräyksen kohoamaan hänen kurkustaan. Äkkiä hänen piti vilkaista kohti pentutarhaa sekä vanhinten pesää, jossa vielä ahkerasti hänen pienet pentunsa näyttäisivät taitonsa kansalaisten kunnioittamisessa, jotta pääsisivät itsekin oppilaiksi. Vielä jonain päivänä hekin olisivat humoristisia toisilleen.

Viimein oli oppilaiden aika poistua leiristä, ja Usvapolku kohosi käpälilleen äkkiä venytellen selkäänsä, häntänsä kaarelle selkänsä ylle venyttäen ja lopulta valmiina lähtemään leiristä. Hän hyvästeli Raadelmatähden hetkellisesti ja poistui Ohdaketassun suuntaan kohti Hopeajokea, kun johtaja lähti kohti järveä. Äkkiä toisen ominaishaju hukkui metsän tuoksuihin, ja pieni lopahtanut huokaus pääsi naaraan hampaiden välistä. Pian hän olisi taas leirissä, ja Raadelmatähden lähettyvillä. Kollin läsnäolo oli auttanut häntä pääsemään ylitse kaikesta tapahtuneesta, sekä tietysti hänen omat pentunsa. Kuitenkin myös oranssi hymysuinen kolli oli heillekin lempeä, vaikka tarvittavan tiukka. Vieno hymy kohosi pikaisesti naaraan huulille, ennen kuin hän höristi korviaan kuullessaan pientä rapinaa ja hidasti lopulta jääden piiloon tuulen alapuolelle tarkkaillakseen Ohdaketassun arviointia.

Nuori naaras oli hyvin vikkelä käpälistään, ja tämän taidoissa selvästi näkyi myös vanhemman Seittisiiven käpälän jälki. Hän oli ryhdikäs askelissaan, sekä liukas katoamaan naaraan näkyvistä. Soturitar huomasi nuorukaisen maistelevan ilmaa ympärillään tarkkaavaisena, varsinkin lähettyvillä rajaa, ja hän merkitsi lopulta pari paikkaa rajantuntumassa, kuten ohjeistettua. Usvapolku nyökkäsi tyytyväisenä itsekseen. Ei liian pitkälle välille, eikä liian tiheään. Ohdaketassu jatkoi matkaansa ylemmäs virralla kohti Pensashiirien kotia. Salviatassun sisar pysähtyi aika ajoin maistelemaan ilmaa, sekä tarkkailemaan ympäristöään. Jossain kohtaa toinen katsahti lähes tulkoon suoraan Usvapolkuun, ja naaras pelkäsi että tuo huomasi hänet, mutta siinä samassa puusta hänen viereltään pyrähti lentoon lintu. Se poukkoili taivaalla, kuin hakien ilmaa alleen, ja lopulta se putosi maahan Ohdaketassun saataville. Ripeästi tilannetta sen enempää tuumimatta naaras syöksähti lentoon ja nappasi linnun sievillä liikkeillä. Hän kuitenkin putosi huonosti käpälilleen ja mahdollisesti ikävästi taittoi tassuaan, sitä jäädessä pudistelemaan. Usvapolun silmät välähtivät huolesta, mutta naaras kuitenkin hautasi pian saaliinsa ympärilleen katsellessaan ja jatkoi matkaansa vain hetken aikaa nilkuttaen. Ei siis vakava onnettomuus.

--

Usvapolku asteli kohti leiriä suussaan lintu, jonka Ohdaketassu oli napannut. Se oli hyvä saalis, ja varmasti täyttäisi nuoren soturin alun mahan. He voisivat varmastikin nauttia itse omat ateriansa, sillä ansaitsivat ne tämän päivän jälkeen. Aurinko alkoi pian hiipua luoden tummia varjoja metsään, ja Usvapolku saapui hiljaiseen leiriin, jossa iltatoimet oli jo pentutarhalla käynnissä. Huurrepentu loikki iloisin loikin tervehtimään emoaan ja ihmetteli lintua hänen suussaan. Emo kertoi nuorukaiselle kaksikon arvioinnista, ja kuulikin pian takaansa Ohdaketassun askeltavan leiriin kolmea hiirtä roikottaen hännistä suustaan. Usvapolun häntä ponnahti ylöspäin hienosta näystä, ja hän nyökytteli päätään silmät loistaen toisille.

“Voit tarjota niitä vanhimmille sekä parantajille. Tämän saat nauttia itse tänä yönä”, Usvapolku tiputti suustaan linnun, jonka naaras oli napannut, ja oppilas tarmokkaasti, vaikka väsyneenä matkasta lähti kiikuttamaan tuoretta saalista kansatovereille. Usvapolku oli ylpeä tästä soturin alusta. Huurrepentu alkoi äkkiä leikkiä linnun höyhenillä, ja onnistui siltä viemään pari ennen kuin emo hätisti nuorukaisen pois. Kolmea sulkaa suussaan kantaen sarvipäinen pentu askelsi sisariensa pariin, jotka kurkistivat pentutarhalta ihmeissään. Kukin sai päähän sulan, ja kolmikko istui nyt pentutarhan edustalla rivissä päät korkealla kikatellen toisilleen. Usvapolku hyväntuulisena pyöräytti silmiään näille, ja odotteli innokkaana Raadelmatähden saapumista leiriin.

//Jake, Heli//


Myrskyvaahteran päällikkö lähti matkaan Usvapolun kanssa, kun oppilaat olivat kokonaan kadonneet näkyvistä. Hänen oranssin tumma ja valkea turkkinsa osasi muuntautua syksyn sävyihin, mutta lopuillaan olevan hiirenkorvan aika ei kuulostanut parhaimmalta mahdollisesta hänen ulkomuodolleen. Raadelmatähti hyvästeli Usvapolun, he tapaisivat seuraavan kerran leirissä, ja jos hyvin kävisi, he ennättäisivät leiriin ennen kuin oppilaat. Mutta se ei kylläkään olisi välttämätöntä. Kolli halusi myös itse päästä tarkistamaan järven pinnan tilanteen, sillä kokoontumisessa siitä oli jo puhuttu ja hivenen se huolestutti häntä. Hän kykeni edelleen muistamaan uimareitin Imperiumin Saukkoluolaan sisälle, suoraan leiriin. Miten hän lähes oli hukkunut, jos Rikkotähti ei olisi pitänyt häntä riesanaan ja kiskaissut hänet mukanaan ylös. Kevyt väristys muiston tuomasta häpeästä ja inhosta sai hännän pörhistymään hetkeksi.
Päällikkö tarkkaili aistiensa varassa tuulen liikehdintää, pyrkien pysyttelemään ominaistuoksunsa kanssa tuulen kulkemisen takana piilossa. Hän maisteli ilmaa ja paikansi Salviatassun olevan seuraamassa jonkinlaista myyrää, ja suuntaamassa kohti järveä. Mestari oli oikeastaan ylpeä, että oppilas oli heti valpastuttanut kaikki aistinsa ja olisi valmis nyt jo nappaamaan jotakin. Kaikki tilaisuudet käyttöön, koskaan ei tiennyt mitä tulevaisuus toisi. Raadelmatähti kohotti päätään heinikon joukosta itsekseen hymyillen tyytyväisenä, mutta veti nopeasti päänsä takaisin, kun huomasi Salviatassun olevan pienen matkan päässä hänestä rannalla. Päällikkö kykeni tuntemaan murskauksen, jonka myyrä koki hänen ja Ukkosyön oppilaan tassuissa.
Salviatassu näytti hetken arvioivan vettä, ennen kuin lähti suuntaamaan kohden Peippopolkua. Raadelmatähti kiertyi hetkeksi tassujaan vasten, vasten märkää maata ja jäi odottamaan, että Salviatassu olisi päässyt pidemmälle, ennen kuin hän tuli esiin piilostaan ja lähti noutamaan myyrää. Myyrä oli hyvin piilotettu, mahdollisesti josko Raadelmatähti ei olisi nähnyt oppilaansa piiloa ,hän olisi saattanut vain kävellä saaliin piilon ylitse. Tyytyväisenä tästä hän kuopaisi tassullaan myyrän esille ja nosti sen hampaisiinsa, tarkkaillen hetken järveä ja lähtien sitten kiipeämään puuhun, josta hän jatkoi oppilaansa tarkkailua.

//Heli, Tomutähden kuolema//


Tomutähti makasi maassa kyljellään, elottomana kuin kivi, kuin lehtikadolla myrskyssä kaatunut tammi. Suuri ja ylväs kissa oli lähes kasa tomua, likaa ja pelkkä muisto enää vain. Suupielestä pääsi karkaamaan ilmaa ja posket väreilivät sen mukaisesti, että ilmaa kolli todella yritti kerätä keuhkoihinsa. Tanner ympärillä tömisi.
Hänen päässään pyöri todellisuus ja Kuolon valtakunta, jossa hetki sitten Jäätähti oli hänelle todennut, että kaikki olisi nyt tässä. Viimeinen elämä oli käytetty, kuoleman varjeluksella hän kykenisi vielä kerran kohoamaan ylös. Mutta päällikkö epäröi, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, hän jopa osasi epäröidä ja harkita. Hän ei ollut varma, miten hän oli päätynyt niin kauas viimeisestä taistelustaan, mutta hän erotti kissan hahmon kyhjöttävän vähän matkan päässä.
Hitaasti hän alkoi nousta, taittoi tassuja alleen ja vääntäytyi horjuvasti jaloilleen. Hän tunsi olevansa elämänsä kunnossa, mikään haava tai paino ei piinannut häntä ja hän oli valmiina jälleen. Mutta hänen mielensä ei enää ollut. Ennen elämiään hän oli ollut nuori, uhkarohkea ja ehkä ihan vain myös rohkea, hänellä ei ollut aikaa ajatella, mitä maailmassa tapahtuisi, jos hän ei olisi enää osana sitä. Nyt hän ajatteli sitä. Miten Usvajoki pärjäisi, jos Tomutähti kaatuisi sodassa? Hän ei ollut valmis perääntymään, vaikka olikin aiemmin kyennyt kuulemaan Riitasoinnun käskyn paeta sodasta. Kuka ääliö pakenisi sodasta ja vastustaisi päällikkönsä sanaa? Se oli kirjattu soturilakiin asti! Tai ainakin vanhimpien tarinoissa se oli tullut ilmi, ei Tomutähti koskaan ollut kovinkaan hyvin soturilakia painanut mieleensä. Pyrkinyt toimimaan vaistojensa varassa, sekä kuunnellen kumppaniaan ja perhettään. Moraali määritteli hänelle sen, miten tulisi toimia. Ehkä joku kysyisi olisiko kollilla edes moraalia? Ehkä murusia siitä.
Jos hän nyt kaatuisi, hänellä ei olisi enää mitään. Etenkään elämää. Kaikki yhdeksän elämää oli käytetty itsekkäisiin päätöksiin, ja vaikka hän aikoikin paeta, juosta kauas ja jatkaa elämäänsä luopiona, hän viimein erotti, että kauempana seisova kissa kaksijalan aseen edessä olisi Tuulenkapina. Päällikkö ei voinut uskoa silmiään, että hänen tyttärensä olisi ainoa, joka oli valmis seisomaan kuolemaan asti areenalla.
Tuulenkapina valmistautui hyökkäämään kohden kaksijalkaa, joka ei selvästi ollut aikeissa väistää vaan kuului napsahdus, sitten pamahdus ja lopulta kilahdus.
Tomutähti oli ehkä ainoan kerran elämässään jokseenkin toiminut oikein, hän ei ollut halunnut sitoutua perheeseen, sillä se tekisi hänestä heikon. Kolli lensi vielä ilmassa kuperkeikan ja Tuulenkapinan perässä pensaikkoon. Kaksijalkojen koirat alkoivat haukkua vimmatusti jälleen ja kaksijalat alkoivat lamppujensa kanssa pyöriä pitkin leiriä, etsien mihin kaksi kissaa olisivat joutuneet. Juuri ajoissa Tomutähti oli saanut työnnettyä Tuulenkapinan mukanaan kumoon.
Päällikkö kierähteli pensaassa väännähdellen jaloilleen ja yritti liikkua kohden Tuulenkapinaa, kunnes voimakas repeymä kaulalla sai hänet vaikertamaan ja pysähtymään. Häneen oli osunut, adrenaliinin ansiosta hän ei ollut sitä edes huomannut aiemmin. Tomutähti upotti kyntensä maahan ja pää kenolla veti itsensä tyttärensä luokse, joka oli lian ja veren tahrima, mutta luoti ei ollut osunut häneen.
’’Taistelit hienosti, vaikkakin toimit vastoin käskyäni. Usvajoki ja sen leiri on menetetty, koska olet noussut minua vastaan’’, Tomutähti karhealla ja hyvin vanhalla äänellä pihisi, yskien sitten voimakkaasti verta ulos suustaan. ’’Sellaisia te nuoret olette, uskotte pärjäävänne ilman meitä vanhoja ja vastoin käskyjämme’’, Tomutähden kasvoille kuitenkin laskeutui pehmeä ja huvittunut hymy, kun hän sen sanoi. Ehkä vielä viimeisillä voimillaankin hän tuomitsi muita, vaikka alkujaankin hänen päämääränsä oli ollut mahdoton. Taistella nyt kaksijalkoja vastaan! Mutta hänen ylpeytensä ei antanut hänen paeta.
Veri hänen allaan alkoi kerääntyä lammikoksi ja aika kävi hänen elämän jatkumossaan todella vähiin.
’’Vie heidät Taivaanliekkien luo, pysykää siellä, kunnes leiri on turvallinen. Taivaanliekkien kansa on ainoa, johon me voimme luottaa. Mikäli te selviätte, älä enää koskaan pakene taistelussa-’’, Tomutähti pihisi, kunnes hän alkoi jälleen voimakkaasti yskiä ja kääntyi kylkensä kautta selälleen, tuntien kosteuden pitkin turkkiaan.
’’Tuulentähti kuulostaa aika hyvältä, vai mitä?’’, Tomutähti kurnahti hiljaa.
Hänen ylleen laskeutui sen hiljaisen kehräyksen jälkeen hahmo, joka nuuski häntä vaisusti.
’’Hohdonkaiku?’’, Tomutähti kuiskasi, tunnistaessaan tähtiturkkisen kumppaninsa. Hohdonkaiku hymyili hänelle pehmeästi ja lähti opastamaan päällikköä nousemaan ylös ja seuraamaan häntä. Hiljalleen Tomutähden ruumis kylmeni, mutta kasvoille jäi lepäämään hymy kohdatusta kuolemasta huolimatta.
Usvajoen valtakausi oli siirtynyt nyt Tuulenkapinan tassuihin.

//Masi
Tuulenkapina kuuli päässään vain huumaavat sanat, >Hyökätkää!<. Kaikki tuntui olevan usvaista sekä sekavaa, tunne ryöpyt olivat voimakkaita, sekä lamaannuttavia. Mahdollisesti adrenaliinin virratessa korvissa sekä kylkien kohoillessa voimakkaasti happea etsiessään. Naaraan turkki oli pörröinen vihasta sekä pelosta, ja osittain pitkin hänen kylkiään kulki pitkiä koiran raapimia arpia, ja tämän leuasta vuosi verta iskusta kovaan kiveen. Kaksijalat sekä niiden kirppusäkit olivat suurempi uhka heille, kuin kansallinen vihaisia kissoja kaksijaloille. Hän sihahti hampaidensa välistä ja paljasti kyntensä, kun hänen katseensa lopulta lukkiutui paikallaan makaavaan Tomutähteen, kun lopulta kaksijalat alkoivat kävellä kohti paikalle jääneitä kissoja. Viimein Riitasointu ulvaisi käskyn kissoille, ja hetken aikaa Tuulenkapina oli valmis käskemään kissat takaisin. Mutta ääntä ei päässyt suusta. Kissat alkoivat perääntyä ja koirat taas haukkua voimakkaasti. Luodin ääni pian sekoitti hiekkaa heidän edessään ja varajohtaja otti tilanteesta hyödyn loikatessaan eteenpäin pöllyävään pilveen.
”Paetkaa ja ryhmäytykää parantajien kanssa! Palaan pian!” Tuulenkapina huusi ennemmin peräänsä Riitasoinnulle, jonka turkki oli jälleen veren peitossa. Taimiorava ei olisi hyvillään. Ajatukset Lasipilvestä saivat naaraan kyyneliin, samalla kun hän törmäsi maassa makaavaan isäänsä. Tuo alkoi tökkiä toista nenällään ja lopulta ahtautui tämän alle kohottaen maasta pikaisesti henkäisevää isäänsä(?). Hän olisi menettänyt lisää henkiä, mutta oli sentään vielä herännyt.
”Nyt pitää juosta”, naaras sihahti isälleen ja yritti kömpiä tämän kanssa eteenpäin. Pilvi olisi haihtumassa ja aikaa ei olisi kauaa. Pian he jäisivät taas kaksijalkojen kynsiin. Varajohtaja saattoi kuulla ilmassa vinkuvat luodit, samalla kun koirien haukunta vaimeni. Olisiko kaksijalat lähteneet paenneiden perään? Tuulenkapina ei kyennyt ajattelemaan kunnolla. Nyt pitäisi vain päästä karkuun.
Pari huteraa juoksuaskelta suojaisaan muurin alle oli riittävästi hänen mielestään. Ketään ei tullut heidän perässään, mutta kaikkialla oli silti kaksijalkojen tuoksuja. Tuulenkapina antoi turkkinsa pörhöttää ja huolestunein katsein silmäili isäänsä. Toinen olisi menettänyt ties montako elämää, ja naaras alkoi jopa huolestua isästään. Hän olisi pian valmis syöksymään taas taistoon, mutta tällä kertaa hän olisikin yksin. Naaraan huolestunut katse tarkkaili isänsä turkkia, ja lopulta maailma hänen ympärillään alkoi vinkua. Jokin kovaääninen oli lauennut aivan heidän vieressään, ja Tuulenkapina painoi korviaan tassuillaan. Se sattui, kuin repisi yksittäin karvoja korvien sisältä, repien lihaa sekä kaikkea mahdollista mukanaan. Naaras ei tiennyt olisiko huutanut ulkomaailmaan asti, mutta päässään hän ei kyennyt pitämään kipua. Pian kuitenkin hänen kylkiinsä tarttuivat käpälät, ja hänet revittiin puoliksi murtuneen pensasmuurin alta. Tuulenkapina rimpuili, raapi ja sähisi, mutta käpälät olivat kovapintaisia eivätkä hievahtaneetkaan. Hetken aikaa Tuulenkapina tiesi olevansa ilmassa, mutta sitten hän tapasi maan. Naaras oitis raapaisi vielä käpälien perään, ja kaksijalan naama näytti inhottuneelta päästäessään irti sähisevästä soturista. Varajohtaja pinkaisi juoksuun suuntaan jossa näki vapautta, mutta törmäsi hyvin äkkiä koiraan, joka oli kaksijalan vierellä. Sen räksyttävät leuat sattuivat korviin, ja Tuulenkapina raapi sen nenää, kunnes verta räiskähti hänen naamaansa. Pian koira perääntyi, mutta kaksijalka tähtäsi häntä sitten aseellaan. Niskakarvat pörhistyneinä Tuulenkapina katsoi suoraa kaksijalkaan tämän aseen ohi, ja mittaili millaisella nopeudella hänen pitäisi loikata toisen kasvoihin ennen laukausta. Mutta hetki tuntui iäisyydeltä, ja paine alkoi kasvaa hänen käpälissään. Olisiko Riitasointu päässyt turvaan kokoontumispaikalle? Olisiko Taimiorava paikannut jo vuotavien soturien haavat? Olisiko Usvajoki turvassa? Tuulenkapinan ajatukset täytti lopulta rauha, kun hän hitaasti paljasti kyntensä täyteen pituuteen ja laski painoaan takajaloilleen valmiina loikkaan.

// Salviatassun arviointi alkaa

//Masi

Lounapennun aiheuttaman hämmennyksen ja Ukkosyön traagisen kuoleman jälkeinen aika kului Salviatassun mielestä aivan liian nopeasti. Monet epämielyttävät ajatukset pörräsivät hänen päässään päivästä toiseen ja hän yritti hukuttaa ne harjoittelemalla ahkerasti. Kokoontumiseen lähteminen oli jännittänyt häntä niin hirveästi ettei nuoren oppilaan omasta harjoittelusta sitä edeltävinä päivinä meinannut tulla mitään. Hän halusi todella näyttää osaavansa olihan moni hänen ikäisensä kissa jo sotureita. Hän tapasi muutaman kokoontumisessa. Tosin hänen pienen kokonsa ansiosta häntä varmaan luultiin paljon nuoremmaksi kuin hän oikeasti oli, niinpä hän välttyi epämukavilta kuulusteluilta.

Salviatassu kuunteli tarkkaavaisesti mestarinsa Raadelmatähden sanoja ja vastasi reippaasti ennalta tätä tilaisuutta varten harjoittelemansa fraasin: “Kyllä mestari. Teen parhaani ja tänä yönä me valvomme rinnakkain Ohdaketassun kanssa!” Raadelmatähden tavanomaisesta virneestä oli haastavaa päätellä oliko hän huvittunut vaiko tyytyväinen(?). Ohdaketassu hieman tirskahti ja vastasi paljon rennommin ymmärtäneensä tehtävän. Tämä tönäisi leikkisästi virnuillen Salviatassua heidän tassutellessaan leirin sisäänkäynnille ja vakuutteli ettei Salviatassulla tulisi olemaan minkäänlaista ongelmaa päästä soturiksi. Ohdaketassun mielestä Salviatassu oli harjoitellut enemmän kuin tarpeeksi. He toivottivat toisilleen onnea ennen kuin pinkaisivat juoksuun ja suhahtaen hävisivät pensaikkoihin eri puolilta leirin sisäänkäyntiä.

Saatuaan koipensa lämpimiksi ja nenänsä puhdistettua leirin tuoksuista Salviatassu hidasti verkkaiseen käyntiin ja palautti rauhallisesti mieleensä Raadelmatähden ohjeet. Taivas oli synkkä kuten monena edellisinäkin päivänä. Kuljetuimmat polut olivat muuttuneet saviseksi mössöksi ja aluskasvillisuuden kosteus tiivistyi helmeillen Salviatassun oranssiin turkkiin. “Kenties Raadelmätähti on huolissaan vedenpinnan noususta”, hän ajatteli itsekseen ja nuuhkaisi kosteaa ilmaa. Hän haistoi tuoreeltaan kottaraisen aivan lähistöltä ja kuuli sen rapistelevan alaoksistossa. Lisäksi märän metsämaan tuoksun seasta hän erotti vienon myyrän tuoksun, joka näytti suuntautuvan järven suuntaan. Hän punnitsi vaihtoehtojaan ja valitsi jatkaa matkaa sillä kottaraisen kiinni saaminen veisi aikaa ja ensisijaista oli annetun tehtävän suorittaminen ja tämän jälkeen metsästys. Hän varuilta kuitenkin hetken aikaa tuijotti kottaraisen suuntaan toivoen, että mestarinsa sattuisi huomaamaan. Hän yritti vielä erottaa Raadelmätähden hajua vanhojen Myrskyvaahteran kissojen hajuista, muttei löytänyt häivähdystäkään. Tämä hyvin todennäköisesti pysytteli piilossa tuulen alapuolella. Salviatassu jatkoi ripeästi matkaa pysyen varuillaan uusista hajuista ja kulkien aluskasvillisuuden seassa välttäen turhien jälkien jättämistä mutaan.

Äkkiarvaamatta maa alkoi soistua voimakkaasti ja Salviatassu joutui pomppimaan sammalmättäältä toiselle välttääkseen kastelemasta puhtaanvalkoisia vatsakarvojaan. Järvelle oli tosin hänen tietääkseen vielä matkaa. Hänen aikaisemmin löytämänsä myyrän jäljet olivat kääntyneet poispäin kosteikosta. Se lienee lähtenyt etsimään kuivempaa reittiä juomaveden ääreen. Kissojen hajut olivat haihtuneet kosteikossa, harva varmaan jaksaa nähdä vaivaa mennä kosteikon läpi vaan kiertävät kuivin jaloin kauempaa. Voimakas vesimyyrän haju kantautui edestä ja Salviatassua puistatti kylmän likaisen veden hively vatsapuolellaan hänen pudottautuessaan vaanimisasentoon ja lähestyessään märän myyränturkin hajua. Pian hän pääsi sopivaan paikkaan tuulen alapuolelle ja loikkasi hirmuisen hypyn murskaten leuoillaan täysin yllätetyksi tulleen myyrän niskan. Salviatassu pohti, että näin helpon saaliin jättämínen ottamatta, oli tehtävää tai ei, olisi lähes soturilain rikkomista. Ehkä se olisi voinut jäädä jos hän tietäisi olevansa matkalla taisteluun. Tällä myyrällä ruokkisi kaksi vanhinta ainakin kahdeksi päiväksi. Hän raahasi suurehkoa ruhoa vähän matkaa etsiäkseen sopivan paikan piilottaa saaliinsa. Hetkiä myöhemmin hän pääsi kohteeseensa ja tarkkaili piilosta käsin edessä aukenevaa suurta järveä, jonka toiselle puoleta hän erotti sumun seasta vain puiden latvat tummanpuhuvaa taivasta vasten. Puuskaiset tuulet löivät rantaan aaltoja ja Salviatassu pani merkille kuinka aallot nuolivat veden alle jääneiden rannalla seisovien puiden runkoja. Vedenpinta oli varmasti ainakin kaksi tai kolme kissanmittaa koholla. Hän rämpi rantaa pitkin puoli matkaan asti rajan suuntaan haistellen tarkasti ympäristöä. Hän tajusi jäävänsä huonoon asemaan mikäli jatkaisi näin matkaa, sillä hän asteli tuulen yläpuolella. Olisi aika kääntyä takaisin metsään peippopolkua kohti.

//Usvajoen kissat//

Tomutähti juoksi niin kovaa kuin ikinä pääsi, sillä kaksi kaksijalan koiraa juoksivat hänen kintereillään. Kokenut luopio tiesi, että jahdatessaan valkomustat koirat yrittäisivät saattaa häntä johonkin, todennäköisesti ansaan. Päällikkö ehti vilkaista taakseen, kun leuat loksahtivat vain viiksen päässä hänen takajalastaan, ennen kuin hän ehti heittäytyä sivuun. Kuitenkin samaisella hetkellä häntä vastassa oli kaksijalka aseen kanssa ja ilmoille kaikui katkera laukaus.
Tomutähti kieri aseen laukauksen voimasta pitkin mutaisaa ja märkää maata, jäätyen kyljelleen varjoihin. Hänen leukansa jännittyivät ja hän yritti haukkoa rahisevasti henkeä, käpälien repiessä maata ja hänen epätoivoisesti sihistessä. Hän onnistui katkonaisesti tunnustelemaan kylkeään, jossa oli ammottava reikä luodista hänen kyljessään.
Missä kaikki taistelijat olivat? Pensaat olivat tyhjillään, kaksijalka tähyili vielä taskulampun avulla kohti Tomutähteä, mutta totesi tämän kuolleeksi, joten johdatti koiransa pensaiden lomasta sisälle leiriin. Tomutähti puri hampaitaan yhteen ja yritti vääntäytyä ylös. Kaksijalat pääsevät leiriin! Mutta ketään ei ollut paikoillaan!
Kun Tomutähti repi itseään liikkeelle, hänen päänsä palautui heti takaisin vasten maata ja tällä kertaa tajuttomuus nappasi hänet mukaansa.
''Ihailtava yritys, Tomutähti. En ole vastaavaa koskaan nähnyt'', valkoharmaa naaras katseli Tomutähteä, joka avasi silmänsä ja tunnisti edessään olevan arpinaaman Jäätähdeksi.
''Mitä minä nyt jo täällä teen? Sota on kesken!'', Tomutähti ärähti.
''Menetit kolme elämääsi'', Jäätähti kohotti huvittuneena toista kulmaansa.
''Yhdestä vaivaisesta luodista!?'', Tomutähti ulvahti takaisin, Jäätähden siirtyessä kauemmas toisesta. Selvästi Kuolon uusi kuningatar ei halunnut pitää valittavaa maanvaivaa luonaan, joten uni Kuolossa katkesi nopeasti. Tomutähti veti voimakkaasti henkeä ja hänen luokseen löytänyt Savunielu henkäisi yhtä lujaa pelästyksestä.
Tomutähti kykeni taas kulkemaan, kiitos Kuolon esi-isien elämien. Hän kohosi nuoren soturin rinnalle.
''Olin varma, että olet kuollut'', Savunielu sanoi lähes änkyttäen.
''En minä vähästä kuole'', Tomutähti sähähti, vaikkakin hän oli juuri menettänyt kolme elämäänsä yhdessä iskussa. Hänellä olisi vaivaiset neljä enää jäljellä. ''Missä kaikki taistelijat ovat?'', Tomutähti ärähti nuoremmalle.
''Osa taistelee leirissä henkensä edestä, kaksijalat pääsivät kahdesta suunnasta läpi'', Savunielu sai yskittyä ääntään kuuluviin. Tomutähti lähti nuoremman soturin mukana rynnien takaisin leiriin.

--

Leiriin päästessään, joka puolella oli verta ja paljon. Riitasointu ja Tuulenkapina oli ahdistettu seinää vasten, Riitasoinnun toisenkin korvan roikkuessa jo osittain katkonaisena pitkin poskea ja suupielistä asti veren tihkuessa maahan. He huitoivat koiraa kauemmas toisistaan, kylki kylkeä pitäen.
Tammipöllön ruumis makasi osittain kaatuneen pensaan päällä, silmät lasittuineina kohden Savunielua ja Tomutähteä. Kirsikkataivaan hahmo makasi monta kertaa ammuttuna keskellä aukiota kyljellään.
Aurinkoroihun juostessa ohitse, Tomutähti nappasi tätä hännästä kiinni ja palautti tämän luokseen, vanhemman kollin lavalla oli vuotava haava ja tämä hengitti jo raskaasti.
''Missä kaikki ovat? Missä taistelijat ovat!?'', Tomutähti karjui tälle.
''Osa on paennut, osa on lähtenyt ja osa on kuollut! Kaksijalkoja on liikaa, meidän täytyy hylätä reviiri ja paeta'', Aurinkomeri huusi luotisateen ylitse päällikölle, joka antoi toisen mennä varapäällikön tueksi. Tomutähti puri hampaitaan raivosta yhteen.
''Usvajokilaiset! Taistelkaa viimeiseen kissaan, me emme antaudu tai pakene! Kaikki jotka ovat paenneet tai lähteneet ovat pettureita! Taistelkaa!'', Tomutähti ulvoi ja hyökkäsi kaksijalan selkään roikkumaan. Luodit viuhuivat pitkin maata, kun kaksijalka yritti saada päällikköä irti itsestään. Kunnes pian yllättäen louskuva suu sai otteen kissasta ja repi tämän irti omistajastaan, heittäen kaaressa Tomutähden lentoon. Tomutähti jysähti puhujankiven juurelle ja vapisevien etukäpälin hän kohosi jaloilleen, mutta kasvot verisinä puremasta. Hän ei nähnyt vasemmalla silmällään mitään.
''Hohdonkaiun puolesta, me emme luovuta! Tuulenkapina, kokoa joukot ja ryhtykää uuteen hyökkäysaaltoon! Jokainen Usvajoelle uskollinen, hyökätkää!'', Tomutähti karjui, Riitasoinnun ja Tuulenkapinan saadessa yhdessä häädettyä erään koiran pois.
Riitasointu loi epäröivän katseensa Tuulenkapinaan, jonkun pitäisi lopettaa tämä hulluus. Mutta Usvajoen päällikkö oli täynnä raivoa ja halua taistella, vaikka jokaisen kuolemaan asti. Aurinkoroihu yritti iskeä korkeammalta koiraa kuonolle, samalla kun Tomutähti hyökkäsi koiran selkään. Koira unohti Aurinkoroihun heti ja alkoi pomppia karistaakseen Tomutähden irti selästään, päällikön upottaessa hampaansa tuon niskaan ja veren roiskuessa pitkin päällikkön kasvoja. Hänellä ei olisi enää mitään menetettävää!
Koira heittäytyi kylkensä kautta selälleen ja Tomutähti jäi puristuksiin koiran alle, samalla kun terävät kivet repivät hänen selkäänsä. Tomutähden keuhkoista pakeni ilma, mutta koira oli myös raivoissaan ja nappasi tämän hampaisiinsa, kohottaen tämän korkealle ilmaan ja ravistaen puolelta toiselle, päällikön veren lentäessä aukiolla.
''Luulen, että me kaikki kuolemme, jos et anna isääsi uhmaten meille käskyä paeta kokoontumispaikalle. Kaksijalkoja tulee vain lisää ja lisää, niiden hirviöt ovat myös tulossa, aikaa ei ole hukattavaksi. Olemme vielä siinä kunnossa, että kykenemme juoksemaan'', Riitasointu naukui Tuulenkapinalle, kun viimeisetkin kokeneet soturit pääsivät koirilta karkuun ja tulivat heidän luokseen. Kaikki vuotivat verta.
Koira heitti Tomutähden hampaistaan ja päällikkö jäi aukiolle liikkumattomana. Tuon kaula oli revitty auki, tuon kasvoilla oli vääristynyt kuolleen ilme.
''Meidän täytyy hakea päällikkömme suojaan, hänellä voi olla elämiä vielä jäljellä'', Aurinkoroihu murahti.
''Jos haemma hänet turvaan ja jos hän selviää, joudumme kohtaamaan uuden sodan! Hän ei aio luovuttaa! Olisi parempi antaa hänen kaatua hänen uskomuksiensa mukaisesti, ylväänä ikuisena taistelijana!'', Harakkakynsi parkaisi, pelokkaana jo haluten paeta.
Samassa luoti viuhahti kissaryhmän edustalle, saaden hiekan pöllyämään.
''Paetkaa!'', Riitasointu huusi lopulta käskyn, Tuulenkapinalla ollessa liian vaikeaa valita isänsä jättämisen ja hakemisen välillä (?). Usvajoen kissat ottivat toisistaan pareja ja lähtivät pakoon yhteistuumin. ''Kaikki kohti kokoontumispaikkaa!'', Riitasointu huusi nopeampien perään.

//Heli, Aaduska + Aurinkotuulen kissat//

Risatähden lähettämä partio kadonneen Tiikeritassun perään oli tehnyt tulkinnan hajujen perusteella, että oppilas oli lähtenyt Tuliketun partion perään. Päällikkö uskoi oppilaan olevan turvassa ja mukana näiden tehtävällä, eikä lähettänyt partioita ylittämään rajoja sen takia. Mutta heti seuraavana aamuna näky alkoi leirissä olemaan lohduton.
Ilveskynsi asteli hitain ja väsynein askelein päällikkönsä luokse, joka istui katselemassa hiljaisena leiriä aukiolla. Yskintää, oksentelua, valitusta, kipeitä vatsoja ja päitä, sairaus alkoi nopeasti levitä pitkin leiriä.
''Kuinka monta uutta sairastunutta meillä on?'', Risatähti naukaisi lapansa ylitse Ilveskynnelle, joka istuutui pienen matkan päähän Risatähdestä. Väliaikaisesti Risatähden tukena johdossa Aurinkotuulessa toimiva kolli huokaisi syvään. Heidän oli pakko pitää myös etäisyyksiä, sillä Ilveskynsi oli altistunut sairaudelle, käydessään eri pesissä puhumassa muiden kissojen kanssa.
''Kuplameri, Aavalaulu, Roihutaivas, Kastanjapolte ja Pähkinäaarre'', Ilveskynsi vastasi.
''Perhettäsi koetellaan todella paljon. Olen pahoillani siitä, Ilveskynsi'', Risatähti vastasi hiljaa ja katsahti toiseen myötätuntoisesti.
Ilveskynsi painoi hiljaisena päänsä, muttei sanonut mitään, poistui vain vähin äänin saaliskasalle viedäkseen perheelleen ruokaa, koska nämä eivät voineet poistua pesistä.
>>Aiotko mennä häntä tapaamaan, kuten lupasit?<<, vanha karhea ja jokseenkin kaikuvan aavemainen ääni kysyi yllättäen Risatähdeltä, saaden päällikön hännän nytkähtämään. >>Olet menettänyt ylpeytesi, kaikki syysi taistella ja elää. Et ole tällainen, Risatähti!<<, ääni moralisoi häntä.
Risatähti sihahtaen kääntyi katsomaan taakseen, huomaten pettyneen ja vihaisen mulkoilun Ruoskatähdeltä.
Risatähti tiesi, ettei hän voisi vanhalle aaveelle vastata mitään, kun kaikki muut olisivat leirissä kuulolla. Mutta hän oli päättänyt lähteä tapaamaan Syystähteä, eikä kukaan häntä tulisi estämään! Pitäisi vain odottaa vielä hetki.

//Heli, Usvajoen kissat//

Riitasointu yritti pysyä muiden kissojen mukana, hänen selästään valuessa verta kaksijalan potkaisun jälkeen. Hänen oli pitänyt tehdä aiemmin väärä hälytys, kuten hän oli Tuulenkapinan kanssa sopinut, jotta naaras voi viedä Taimioravan ryhmää kauemmas leiristä ja palata takaisin. Ja ettei kissat olisivat näkemässä vanhinten, parantajien, pentujen ja emojen lähtöä. Mutta hälytys ei ollut Riitasoinnun osalta ollut väärähälytys, vaan hätä oli ollut todellinen. Hän oli tehnyt hälytyksen koirasta, mutta kaksijalka olikin ollut piilossa ja potkaissut häntä kipeästi selkään. Vaikka kipu oli voimakasta, raivo ja taistelunvimma pitivät naaraan liikkeessä.
Pian kuului hälytys taas toisesta suunnasta, vaikka osa, kuten Riitasointu oli juuri matkalla sitä toista hälytystä kohden. Tomutähti juoksi Tuulenkapinan rinnalla aiempaa hälytystä kohden, joten Riitasointu riensi Revontulikukan kanssa kohden toista hälytystä.
Kuitenkin hälytyspaikalle päästessään, näky oli lohduton.
Aurinkoroihu ja Harakkakynsi juoksivat toisesta suunnasta paikalle.
''Konnatassu, hengittääkö hän!?'', Harakkakynsi huusi kauhistuneena, kun oppilas makasi maassa elottomana. Riitasointu nuuhkaisi varovasti oppilasta, mutta kaksijalka oli ampunut tätä ja tämä oli täysin hengetön. Riitasointu onnistui vain pudistamaan päätään. Kaksijalkaa ei enää näkynyt tällä kulmalla missään.
''Mitä ihmettä Tomutähti ajattelee, oppilaiden ei pitäisi olla mukana tässä sodassa!'', Aurinkoroihu murisi. Riitasointu kunnioitti vanhempaa soturia, joka oli nähnyt paljon ja ottanut osaa moniin taisteluihin. Koko kansa kunnioitti tätä kokenutta soturia. Riitasointu vaihtoi murheellisia katseita vanhemman soturin kanssa, kunnes muisti Revontulikukan aiemman tilanteen, vakavan iskun päähän ja hivenen huteran toimintakyvyn.
''Taimiorava on johdattanut sodasta pois kokoontumispaikalle pennut, vanhimmat, emot ja parantajaoppilaan mukanaan. Revontulikukka, kerää sinä kaikki oppilaat ja nuorimmat soturit mukaasi ja lähtekää heti pois sodasta'', Riitasointu naukui jämäkästi loukkaantuneelle naaraalle.
''Olet oikeassa. Nuorimmat soturimme ovat vasta saaneet nimensä, eikä heidän henkiään pidä myöskään vaarantaa'', Aurinkoroihu nyökkäsi.
''Mutta sitten meitä on niin vähän, ettemme voi voittaa sotaa'', Harakkakynsi henkäisi.
''Me emme ole koskaan voineetkaan voittaa tätä sotaa! Meidän on vain taisteltava aikaa vastaan, jotta saamme puhuttua Tomutähden ympäri'', Aurinkoroihu ärähti ja kiskaisi naaraan sitten mukanaan kohti uutta hälytystä. Riitasointu juoksi nopeasti näiden perään.

//Heli + Usvajoki

Taimiorava kulki häntä kaaressa ja korkealla takanaan kohti kokoontumispaikkaa.
''Jaa vasen tassu ylös, ja oikea tassu alas! Mars eteenpäin!'', Siilensuru kannusti takana pieniä pentuja, joiden kanssa parantajat ja emot olivat sopineet, että toimitaan kuin olisi hassu ja hauska reissu edessä, jotta pennut pysyisivät valppaina ja omatoimisina. Taimioravakin käveli edessä hassusti, jotta pennut pysyivät innokkaina muodostelman keskellä, kuningatarten ja vanhusten kulkiessa reunoilla.
''Mitä me täällä temmekään?'', Lumojään käheä ääni marisi taas, vanhan naaraan dementia sai hänet jatkuvasti kyselemään sitä uudelleen ja uudelleen.
''No metsästämme hyttysiä senkin vanha harakka!'', Kaarnaturkki marisi, vanha puolisokea kolli oli vihainen, kun hän ei ollut saanut Tuulenkapinalta suostumusta jäädä taistelemaan.
''Eihän niistä saa ravintoa hetkeksikään!'', Lumojää sähähti turhautuneena.
Varovaisesti nilkuttaen kaksikon takana hymyili lempeästi Mustikkakäpälä, joka sai tukea kulkemiseensa Hohdonhämärältä, nuorelta emolta, jolla oli kaksi pentua harppomassa edessä Siilensurun mallin mukaisesti. Päät keinuen ja tassut heiluen.
''Minä nappaan tuon hyttysen!'', pentujen seurassa olivat myös Vaahterameren pennut, että sitten viimeisillään kantava Simpukkaloimu, joka näytti myös pahoinvoivalta.
Ihan yllättäen jostakin kajastui valoa ja Taimiorava pysähtyi partionsa kanssa, silmät suurina katsoen kohti valoa, kun kaksijalkojen hirviö jyristi keskellä metsää suurien pyörien päällä heitä kohden!
''Varokaa!'', Taimiorava henkäisi kauhistuneena ja työnsi kissoja pois alta, kolauttaen päänsä vasten Simpukkaloimua, jonka kanssa he lensivät pusikkoon. Ilmaa halkaisi kova kiljahdus, mitä kaksijalan hirviö oli täällä puiden ja pensaiden joukossa riehunut?! Taimiorava kohosi ylös ja auttoi Simpukkaloimun vaikeroivan hahmon takaisin tassuilleen.
Kaarnaturkki makasi maassa Lumojään yllä, Kaarnaturkin takaraajojen ollessa murskaantuneina vasten maata, kun hirviö oli osittain kollin ylitse rynnännyt.
Taimiorava haukkoi henkeään ja juoksi hädissään isänsä luokse, jonka alta Lumojää möyri esille.
''Ihme vanhus, kuka lie onkaan, tuolla tavalla nyt kaatui minun päälleni!'', Lumojää mourusi, pentujen ollessa kauhuissaan ja emojen pidellessä pentuja lähellään. Taimiorava itkua pidätellen kiirehti Siilensurun kanssa tarkistamaan Kaarnaturkin kuntoa.
Kaikkien yllätykseksi kolli yhä hengitti, mutta oli niin kovissa tuskissa, ettei kyennyt edes sanomaan mitään.
''Auta minua nostamaan hänet selkääni, viedään hänet mukanamme kokoontumispaikalle. Kerää matkan aikana lisää hämähäkinseittiä!'', Taimiorava komensi rivakasti oppilastaan ja he saivat nostettua Kaarnaturkin parantajan selkään. Naaras lähti huterasti johdattamaan nyt hiljaista ja pelokasta ,sekä itkuista ryhmää kohti kokoontumispaikkaa. He olivat jo melkein perillä.

//?//

''Sinun pitää laskeutua maahan, vaania! Katso näin!'', Hiirenpolku siirsi surkean katseensa korkeammalle, iloisiin kasvoihin, kohti Hopeakuuta, joka huiski hännällään innokkaana puolelta toiselle. Hiirenpolkua pelotti, hän palautti katseensa kohti saalista, joka karvan mittaisella ja karvaisella jalallaan yritti paeta häneltä. Se loikkasi eteenpäin ja Hiirenpolku painoi korviaan taaksepäin, hivuttautuen hiljalleen vieressään olevan siskonsa Huurrehämärän taakse piiloon.
Hopeakuu huokaisi syvään turhautuneena, mutta tämän takaa kiljahtaen riemusta Haamutassu loikkasi kaaressa ja murskasi ötökän tassujensa alle. Hopeakuu hurrasi Haamutassun suoritusta ja loikki veljensä perään.
''Sinusta tuskin tulee mitään'', Hiirenpolku kuuli isänsä Sudenulvonnan turhautuneen ääneen, joka askelsi Erimielen viereltä katsomaan tämän pentujen suorituksia. Tuohon aikaan Sudenulvonta ei vielä tiennyt olevansa pentujen isä, Huurrehämärän ja Hiirenpolun, kahden pienen hopeanharmaan karvapallon isä.
Hiirenpolku painoi päänsä ja katseli suloisia ja pieniä tassujaan.
''Soturi on rohkea, valpas ja aina valmiina. Me metsästämme kansallemme, emmekä pelkää suoriutua asioista, vaikka suoriutuisimme niistä huonosti! Hiirenpentu, haluatko sinä tulla vielä Lumouksenpolun soturiksi ja tehdä emosi, sekä perheesi ylpeäksi?'', Sudenulvonnan ääni pehmeni, kun vanhempi soturi oli huomannut pikkupennun alahuulen värisevän ja pelokkaan itkun olevan lähellä.
''Haluaisin olla Lumotunpolun päällikkö'', Hiirenpolku kuiskasi hiljaa, saaden Huurrehämärältä kannustavan leveän hymyn ja katsellen iloisena pikkuveljeään.
Sudenlaulu kuitenkin purskahti nauramaan, Sudenulvonnan näköinen kolli lennähti ihan selälleen, kun hänen naurunsa oli makeaa.
''Kuka sinua seuraisi? Sinäkö muka päällikköni, hah hah haa!'', Sudenlaulu piteli toisella tassullaan vatsaansa ja nauroi vedet silmissä. Hiirenpolku peruutti apeana Huurrehämärän hännän alle.
--
Hiljainen vikinä sai Hiirenpolun hereille ja hän kiepsahti äkkiä pois vihaisen Laikkujoutsenen hännän päältä. Lemmikkihiiri mulkoili vihaisena Hiirenpolkua, joka nuolaisi hiljaisena ja pahoittelevasti toisen päälakea, ennen kuin kohosi tassuilleen. Myrskyvaahterassa oli nyt ollut hiljaisempaa. Parantaja venytteli makeasti ja haukotteli, astellen sitten pesän sisäänkäynnille ja istuutuen pesän suojassa, ja kuunnellen aamuisia asioita leiristä.
Hiirenpolku kuuli hiljaista kehräystä lähistöltä ja aisti Metsänärhen ja Heinäperhon läsnäolon näiden tyytyväisen tuoksuista ominaistuoksuista.
''Sinun pitäisi puhua meistä Nevaleijonalle ja jättää hänet'', Hiirenpolku kuuli Metsänärhen huokaisevan. Jokin kuitenkin sai Heinäperhon olemaan eri mieltä.
''Perheeni ei koskaan antaisi minulle anteeksi, jos valitsisin lopulta sinut, Metsänärhi.. Tiedäthän, sinulla on sellainen maine..'', Heinäperho oli peruuttanut kollin luota ja oli nyt pelokas.
''Et voi olla tosissasi!'', Heinäperhon oppilas kuitenkin Metsänärhen huudahduksen ylitse kutsui mestariaan ja pyöreä vatsainen naaras pahoitellen Metsänärhelle peruutti pois tämän luota ja kirmasi läähättäen oppilaansa luokse. Hiirenpolku kykeni aistimaan adoptiopoikansa turhautumisen, kun tuo raapi kantoa kynsillään.
>> Mihin oletkaan itsesi sotkenut, poikani?<<, Hiirenpolku tuumasi huokaisten syvään.
Uni kuitenkin palasi Hiirenpolun mieleen ja hän antoi katseensa valua kohden puhujanpaikkaa, vaikkei pentu nähnytkään mitään. Ennen hän oli pelokas, ujo ja pidetty, mutta silti hänestä oli tullut kykenemätön päällikkö, mutta kylläkin hyvä parantaja. Nyt hän oli älykäs, rohkea ja kunnioitettu, mutta silti vain parantaja. Se oli hänen kohtalonsa. Mutta hetkeksi hän antoi itsensä unohtaa todellisuuden ja laskeutui mielessään pilvi linnoihinsa, jossa hän seisoi Lumotunpolun puhujanpaikalla Tuulitähden rinnalla ja katseli kansaa. Aaveenvarjokin jopa hymyili hänelle.
''Oletko sinä vanha haaska hereillä vielä? Elossa edes? Tarvitsen apua näihin punkkeihin!'', kärkäs Fasaanisulan ääni poksautti Hiirenpolun haaveet.
''Tietysti, mhmmh. Tulehan peremmälle'', Hiirenpolku kurnahti, luoden viimeisen katseen kohden puhujanpaikkaa, mutta kääntyi sitten saattamaan Fasaanisulan pesään sisälle.

//Heli, Jake

''Tietysti, olet uskollinen ja hyvä Myrskyvaahteran jäsen, Usvapolku'', Raadelmatähti vastasi hivenen huvittuneena, kun naaras varmisti, että Raadelmatähti haluaisi hänet mukaansa. Viehättävän kolli kuitenkin lisäsi vain mielessään mukaan, sillä toistaiseksi surevaa leskeä ei ehkä olisi vielä hyvä ajatus yrittää lähestyä romanttisessa mielessä.
Raadelmatähti ehti avata suunsa aikeenaan kertoa Usvapolulle ideastaan, mutta Salviatassu ja Ohdaketassu ehtivät saapua heidän luokseen aiemmin.
''Hyvää huomenta oppilaat. Tänään on loppuarviointinne aika, minä ja Usvapolku tulemme valvomaan suorituksianne'', Raadelmatähti aloitti kevyen rennolla asennoitumisellaan tulevaan päivään, vaikka se olisi varmasti erittäin jännittävä kahdelle nuorelle oppilaalle. Tämä arviointi kuitenkin tulisi määrittelemään palan heidän tulevaisuudestaan. Raadelmatähti huomasi jopa todella toivovansa, että Salviatassu onnistuisi tänään. Hän oli itse kouluttanut toista enää hyvin vähän, sillä Ukkosyö, Salviatassun ensimmäinen mestari oli edennyt niin pitkälle oppilaan koulutuksen kanssa.
''Ohdaketassu, sinun päiväsi muodostuu tänään itsenäisestä partioinnista Hopeajoen vartta pitkin. Haistele, tarkkaile ja merkitse. Palaa sitten Pensashiirien kodin kautta metsästäen takaisin leiriin. Usvapolku arvioi sinua tänään'', Raadelmatähti kertoi tarkasti ja nyökkäsi sitten Usvapolulle.
''Salviatassu, sinun matkasi kulkee tänään järvelle. Tarkoituksenasi järvellä on partioida ja tehdä havainto veden korkeudesta. Kun palaat järveltä, palaa leiriin Peippopolun kautta, jossa tehtävänäsi on metsästää. Minä arvioin sinut'', päällikkö katsahti hetkeksi oppilaaseensa.
''Kun olette valmiita, voitte lähteä liikkeelle. Metsästäkää mahdollisimman paljon ja muistakaa havainnoida ympäristöänne, kaikki tullaan huomaamaan ja huomioimaan arvioinneissanne'', päällikkö nyökkäsi sen merkiksi, että oppilaat voisivat lähteä. Hän jättäytyi hetkeksi odottamaan Usvapolun kanssa, että oppilaat saisivat etumatkaa ennen kuin he lähtisivät näiden perään.

//Heli, Aaduska

Tiikeritassu röyhisti itsekseen hymyillen rintaansa, kun oli saanut turkkinsa puhtaaksi ja katseli Tulikettua, jonka korvat nykivät luimuun ja näyttivät siltä, että voisivat kohta lähteä lentoon raivosta. Oppilas ei voinut olla piilottamatta pientä hymyään ajatuksensa seuraamuksena, mutta yritti pitää itsensä edes hivenen fiksuna Tuliketun mulkoilevan silmäparin alaisuudessa.
''Ohjeita? Kukaan ei erityisesti kieltänyt minua lähtemästä mukaan. Sitä paitsi, onko väliä vaarantaa yhden kissan henki, jos me kuitenkin onnistumme ja saisimme pelastettua monen kissan hengen?'', Tiikeritassu väräytti reippaana viiksiään ja heilautti hymyillen häntäänsä. Liekkitassun naama näytti kärsivältä, mutta tuo oli osittain rauhoittunut, olihan ärsyttävällä kakaralla asiassaan jonkinlainen pointti kuitenkin. ''Risatähti ei ymmärtänyt ajatellakaan, että minä voisin haluta auttaa ystäviäni Tammipentua ja Mandariinipentua. Te ette edes tunne heitä ja pääsitte silti tehtävälle. Helppoa teidän on moralisoida ja ottaa kunnia itsellenne'', Tiikeritassu hymähti, astellen Tuliketun tassujen juuresta pois alta, muiden oppilaiden riviin.
''Sinun täytyy raahata minut kotiin, jos haluat kävellä pienen kissan tahdon ylitse. Mutta voit olla varma, että sinun täytyy ensin saada minut kiinni ja sitten vielä onnistua pitämään leirissä, eikä tehtävän suorittamisella ole aikaa turhalle odottelulle'', Tiikeritassu jääräpäisen jämäkästi polkaisi etutassuaan maahan. ''Minä en aio vain katsoa ja mennä takaisin leiriin sairastumaan, vaan haluan olla hyödyksi!'', pieni oppilas jatkoi tiukasti ja tuijotti uhmakkaasti Tulikettua.
Liekkitassu ei voinut olla pohtimatta, että olisiko Tiikeritassun käytös nyt perustetta Savutassun ja Kuplameren keskustelulle. Liekehtivän oranssi naaras vilkaisi epäröiden ja arvioiden Tiikeritassua ja palautti sitten katseensa isäänsä ja varapäällikköön.
''Osaatko sinä muka olla hyödyksi?'', Liekkitassu nurisi, saaden Tiikeritassulta liekehtivän raivokkaat silmät itseensä. Liekkitassun tuntiessa syvällä sisimmässään kevyttä pelkoa sitä raivoa kohtaan, joka silmissä myrskysi.
''Epäiletkö sinä uskollisuuttani kansalle vai taitojani tehtävälle?'', Tiikeritassu murisi.
''Rehellisesti kyllä molempia'', Liekkitassu tuhahti viileästi, vaikka sydän tykyttikin hermostuneena rinnassa.
''Sitä suuremmalla syyllä siis minun pitäisi tulla mukaan, että kaltaisesi ahdasmielinen koppakuoriainen voisi joskus nähdä muidenkin kykyjä ja taitoja kuin omat surket räpiköintinsä kanijahdissa'', Tiikeritassu hymähti siristäen silmiään. ''On käsittämätöntä miten ahdasmielistä porukkaa meillä on Aurinkotuulessa'', Tiikeritassu jatkoi, mulkoillen nyt partion oppilaita ja varapäällikköä.
Liekkitassu paljasti hetkeksi ärtymyksestä kyntensä, mutta valuutteli ne hitaasti takaisin piiloon. Hän tiesi kyllä varsin hyvin, ettei ollut kansan paras metsästäjä kanien kanssa, eikä nopein. Eikä hän pitänyt siitä, että juuri pentutarhalta ulos päässyt äpärä kehtaisi häntä pönkittää siitä.

//Masi, Aaduska
“Tiikeritassu!” Huudahti Tulikettu korvat luimussa ja silmät epäuskosta sekä vihasta täynnä suunnattuina kohti oppilasta. Hän tiesi, ettei tuo kakara ketään kuuntelisi eikä varmasti koskaan tulisi uskomaan kenenkään sanaa, mutta tämä oli matka, jonne nuori ei olisi tervetullut. “Kuunteletko koskaan ohjeita tai ymmärrätkö, mihin vaaraan vielä saatat itsesi?” hän tuhahti ja asteli katse tuimana kohti oppilasta, joka pensaikon oksia nyhti turkistaan. Ihan viaton, lähti vain seikkailulle kun muutkin pääsivät, niin Tulikettu ajatteli. Mutta ei Tiikeritassusta olisi kuin haittaa. Heitä olisi muutenkin kolme oppilasta kahden soturin kanssa, haavoittuvaisia suuremmalle otukselle tai toiselle kissajoukolle.

Oranssi naaras väräytti häntäänsä takanaan ja katsahti epäileväiseen Tuulisydämeen, joka kuunteli ympäristöä korvat värähdellen, samalla kun Savutassu kulmiaan nyrpistäen katseli pienempää juuri nimettyä oppilasta. Itse mestari ei ollut ehtinyt vastaamaan oman oppilaansa kysymykseen, ja käänsikin katseensa Liekkitassuun, joka näytti samanlaista naamaa kuin sisarensa. Mitä hänen pitäisi tälle kakaralle tehdä? Vaikka varajohtaja oli uskonut itsestään rauhallista mieltä sekä ymmärrystä, nyt ei ollut hyvä hetki Tiikeritassun leikeille.

“Palaatko sinä kotiin nyt heti vai kiikutanko sinut takaisin itse?” Tulikettu viileästi naukaisi takaisin nuorukaiselle. Hän voisi ilomielin viedä itse tämän niskasta kantaen takaisin leiriin Risatähden katseen alle, samalla kun Tuulisydän kävisi Kuulammella oppilaiden kanssa. Retkelle ei vain tarvittaisi lisää mutkia matkaan, ja jos Tiikeritassu olisi mukana, voisi moni asia muuttua äkkiä pahemmaksi, sekä vaarallisemmaksi. Kissa mukana, joka ei kenenkään sanaa totellut. Mutta eipä siinä kohtaa olisi varajohtajan niskoilla vika toisen loukkaantumisesta tai jopa kuolemasta.

//Masi, Jake
Kermansävyinen naaras katseli rauhallisesti aamunvalkeutta leirissä, kuunnellen korvat tarkkana johtajaansa. Vaikka hän olikin huolissaan pennuistaan, sekä pahoillaan näiden käytöksestä, oli tuo nuori johtaja oikeassa. Usvapolku pyöritteli nurmea tassunsa alla, ja katseli maahan nyökytellen päätään. Hyvin pian heidän pitäisi pitää huoli itsestään. Oi miten nopeasti aika kului! Naaras huokaisi ja kohotti katseensa kolliin. Huoli vierähti äkkiä soturittaren sydämelle, kun hän kuuli toisen puhuvan Seittisiivestä. Vanha kolli oli pitkään jaksanut hyvin ja voinutkin hänen silmissään paremmin kuin koskaan, mutta selvästi nyt oli alkanut hänen alamäkensä. Naaras luimisti hieman korviaan ja etsi tunteita tai ajatuksia Raadelmatähden kasvoilta, kuitenkin mitään löytämättä. Puhe kuitenkin oppilaista sai hieman naaraan ajatukset nousemaan huonokuntoisesta varajohtajasta.

“Voisin mielelläni lähteä mukaan, jos vain tahdot ottaa minut mukaasi”, hän kurnahti hymyillen vastauksen kollille, ja heilautti iloisena hännänpäätään. “Olen kyllä jo tarpeeksi saanut vain pesästä istuskelusta, voisi virkistää hyvin mieltä”, hän räpäytti silmänsä kiinni hymyillen, ja käänsi sitten katseensa avaten kohti leiriä, jossa näki jo nuoret oppilaat yhdessä juttelemassa mahdollisesti päivän suunnitelmista(?). Naaraan viimeisin oppilas Yönkotka oli jo kasvanut hyväksi soturiksi, mutta silti hänen koulutuksestaan oli kulunut jo pitemmän aikaa. Olisi siis myös hyvä naaraan omille taidoille sekä muistoillekin hyväksi lähteä oppilaiden viimeiseen arviointiin. “Onko heidän arvioinnissaan jotain mieleenpainettavaa? Tai oletko keksinyt jo jotain tehtäviä?” Usvapolku kysyi vielä kollilta, kallistaen päätään tämän suuntaan odottaen hyväntuulisena toisen vastausta.

//Heli, Aaduska

Vielä samana iltana, kun Kuplameri oli kutsunut heitä kolmea kultaisiksi nuorukaisiksi, oli heidän isänsä yhdessä Tuliketun kanssa tullut kertomaan, että heitä odottaisi seikkailu (?) Liekkitassun ja hänen sisarustensa oli pitänyt mennä sen jälkeen nukkumaan, ja hajun sekä sotkun takia, he olivat nukkuneet pesän ulkopuolella. Vanhimmat olivat luvanneet siivota Kuplameren kanssa oppilaidenpesän, kun oppilaat olisivat seikkailulla.
Liekkitassun oli ollut sinä yönä vaikeaa nukkua, hän jatkuvasti käänteli ja väänteli, ollen aivan liian malttamaton nukkumaan. He menisivät vuorille etsimään yrttejä, seikkailu tulisi olemaan heidän lopullinen arviointinsa ja sitten kun he palaisivat takaisin, he olisivat sankareita! Haukkatassu oli sittenkin nähnyt todellisen enteen! Edessä olisi myös käynti Kuulammella ja Liekkitassua jännitti hännästä korviin asti kohdata esi-isien suoma ennuste hänen tulevaisuudestaan!
Seuraavana aamuna heidän päivänsä alkoi siitä, että he istuutuivat haukotellen alas parantajienpesän edustalla ja nauttivat, tai lähes yökkien pakottivat alas, Leijonaliljan ja Koivumyrskyn tekemiä yrttiseoksia, jotta kaikki jaksaisivat matkalla. Myös Tulikettu ja Tuulisydän saivat yrttejä.
Kissat olivat kokoontuneet aukiolle toivottamaan heille hyvää matkaa, ja Liekkitassu kulki Tuliketun perässä partiossa kuono korkealla ja häntä pystyssä, ylpeänä siitä, että olisi päässyt mukaan tehtävälle. Hän oli kuitenkin huomannut, ettei Tiikeritassu ollut koko yönä palannut leiriin ja hänen mieltään painoi hänen oma käytöksensä aina häpeän rajalle asti, etenkin kun hän huomasi Kuplameren etsivän tytärtään leiristä. Typerä karvapallo, kun aiheutti jatkuvasti surua ja murhetta emolleen!
Tuliketun johdolla ja Risatähden, sekä muiden kissojen toivottaessa hyvää matkaa, he poistuivat leiristä ja ottivat suunnakseen Kuulammen. Leijonalilja oli tarkasti kuvaillut partiolle vuorella kasvavan yrtin. Vaikka yrttien löytäminen olikin koko seikkailun päätehtävä, Liekkitassu odotti enemmän mahdollisuuksiaan näyttää taitonsa, jotta heidän palatessaan hänestä voisi tulla soturi. Hän ei enää ikinä halunnut haisevaan oppilaidenpesään ja etenkään jakaa makuualusia vierekkäin Tiikeritassun kanssa!
Kuulammelle matka taittui ongelmitta, Liekkitassun ja muidenkin jännityksen jo lauettua, vaikkakin uusi jännitys Kuulammen kätköistä oli alkamassa.
''Minkälaista Kuulammella on? Mitä jos esi-isät eivät olekaan siellä odottamassa minua enteen kanssa?'', Liekkitassu oli asettunut lähelle mestariaan Tulikettua kulkemaan ja kysyi tältä uteliaana.
Jo kaukana kotoa, jostakin takaa räpsähti oksa katki heidän takanaan. Partio kääntyi heti muodostelmaan ja Liekkitassu saattoi kuulla, miten veri kohisi hänen korvissaan. Mäyrä? Kettu? Kaksijalka? Hän oli valmiina taisteluun!
Mutta esiin astuikin hyvin tutunnäköinen, omahyväisesti partiota tarkkaileva nuorukainen, joka nyhti irti turkistaan oksia.
Liekkitassun kasvot vääntyivät taisteluvalmiudesta ärtymykseen ja inhoon, kun hän tajusi sen olevan Tiikeritassu. Tiikeritassu oli seurannut heitä koko matkan tänne asti!