//Masi
Tuulenkapina ei muistanut ollenkaan, mitä olisi vain hetki sitten sattunut. Tai juuri ennen koko muistinkuvajaisten menetystä. Kaikki tuntui usvalta, sellaiselta pilvilennolta, mutta kiviseltä sellaiselta. Se kivikko olisi peitetty usvaiseen tuskaan, joka kiersi sekä tunkeutui hänen turkkiinsa kiinni, ikävästi. Naaras kohotti huuliaan irvistykseen, ja lopulta henkäisi kipeästi, tuntien yrttien tuoksun kirpeänä nenässään, samalla kun jotain kosteaa liikuteltiin hänen turkillaan. Se usva varmaan yrittäisi päästä luihin sekä ytimiin saakka. Naaraan hännän pää alkoi nytkähdellä hänen saapuessaan epätietoisuuden partaalta takaisin todellisuuden kulmakiville, kuitenkin kaiken ollessa hyvin sekavaa. Joka paikkaan sattui, yllättävänkin paljon. Erilaiset nesteet sekä rohdot hänen kyljessään tuntuivat painostavilta, epämukavilta. Käpäliin sekä polkuanturoihin sattui, ja myös leuka tuntui aralta. Taistelu? Siitä hän muisti jotain. Mutta kaikki viimeisen tovin matkalta oli kadonnutta. Äkkiä hänet herätti paremmin maailmoistaan Myrskyvaahteran haju, jonka hän tunnisti sekä tietäisi kaikkialta. Varajohtaja höristi korviaan ja räpäytti silmiään vaaleassa mutta pimeässä valossa, ja yritti saada näkökenttäänsä läsnäolevia kissoja. Heidät Tuulenkapina aisti, vaikkei haistanut, tai tuntenutkaan kunnolla. Viimein juuri avatut silmät alkoivat tottua valoon jonkinlaisessa pesässä, ja Tuulenkapina ymmärsi olevansa parantajan pesässä. Mutta miksi Myrskyvaahteran hajun keskellä? Tuo yritti raottaa suutaan, mutta vettä tahtova suu ei saanut sanaakaan esiin, saati edes ääntä pihalle. Myös keuhkoihin sattui. Olisiko hän juossut niin lujaa, että oli pistänyt itsensä pihalle? Ei hän ymmärtänyt, ei sitä missä oli, ja miksi olisi. Miten hän oli saanut itsensä tällaiseen kuntoon? Vihertävät silmät lopulta alkoivat haahuilla kohti kissoja, joista pienempi oli hänen vierellään, ja isompi hieman kauempana pesään tulevan valon tiellä. Äkkiä nuorempi oppilas kohotti päätään kohti Tuulenkapinan kasvoja, ja parkaisi ehkä pelästyneenä toisen tuijottavia silmiä. Naaraan häntä heilahti huvittuneena, ja tuo sulki silmänsä aristellen valoa, väräyttäen kuitenkin viiksiään vielä huvittuneena. Nuorehko kissa pomppasi käpälilleen jättäen kylmän kohdan Tuulenkapinan vatsan vierelle. Lämpö oli ollut mukavaa, nyt vain kylmä pääsisi läpi ja tunki itseään syvemmälle hänen turkkinsa uumeniin. Tuulenkapina avasi silmänsä uudestaan ja tarkkaili nyt pesän pimeimpiä nurkkia, jotka olivat täynnä sammalia sekä yrttejä. Kuka hänet oli pelastanut?

//Jake, Masi
Revontulikukka parkaisten ponkaisi käpälilleen Punakuutamon ohi, joka jäi hetkeksi ihmettelemään nuoren naaraan nopeaa nousua, mutta kolli lähti sitten pikimmiten naaraan perään. Hortensialampi oli kiskonut muita oppilaita mukanaan piiloon rannikon kaislikkoon, ja Revontulikukka kykeni näkemään kaislojen päiden heilumista hieman pidemmän matkan päässä kaksijalasta. Onneksi. Lounatassu kuitenkin oli joutunut kaksijalan kohteeksi, ja nyt kauhistuneena naaras katseli miten hänen oppilaansa riepoteltiin ylös taivaisiin, kunnes tämä kipeän oloisesta laskeutui maahan haukkomaan henkeään. Punakuutamo oli vihoissaan jo juossut kohti kaksijalkaa, ja alkoi härnätä sitä pyöriessään tuota ympäri ja näykkien sen jalkoja, mutteivat he sitä voineet voittaa, ei näilläkään kissoilla. Itse mestari syöksyi oppilaansa vierelle ja varovasti tunnusteli tämän kylkeä sekä kuunteli harppovaa hengitystä.

“Lounatassu! Oletko kunnossa? Voitko seistä?” naaras yritti hiljaisella äänellä herätellä oppilastaan, ja tunki kuonoaan tämän pään alle, jotta saisi oppilasta virkoamaan johonkin. Aikaa ei ollut kamalasti hukattavaksi. Punakuutamo oli juuri loikannut kaksijalan niskaan ja sai sen huutamaan raivosta, mutta sitten kolli otti osumaa kaksijalan huitovasta käpälästä ja tämä rikkoi soturin ilmalennon, hänenkin laskeutuessa kipeän näköisesti maahan. Soturi kuitenkin virkosi pikaisesti jaloilleen ja juoksi Revontulikukan luokse.

“Hortensialampi on päässyt pitkälle muiden kanssa, mutta meidänkin on mentävä!” hän haukkoi henkeään ja vilkaisi kohti rymistelevään kaksijalkaan. Revontulikukka oitis tunki itsensä Lounatassun sekä maan väliin, ja kaksikko lähti juoksemaan Lounatassu selässään kohti kaisloja, sekä lopulta kohti kokoontumispaikkaa. Kaksijalka olisi hitaampi, eikä varmasti pian enää erottaisikaan kissoja heidän lopulta päädyttyä ei-kenenkään-maan pitempään ruohikkoon. Omaksi onnekseen Revontulikukka kykeni maistamaan Usvajoen, vaan Usvajoen, tuoksut. Hän kutsui pian Hortensialampea ja sai tältä vastauksen, joka kertoi toisen päässeen turvallisesti perille. Sitten soturitar kutsui Taimioravaa sekä Riitasointua. He lähestyivät kokoontumispaikkaa ja viimein pitkältä tuntuneen ajan jälkeen kolmikko rymisti aukiolle. Revontulikukka kompuroi uudelleen käpäliinsä ja Lounatassu hänen selästään putosi maahan hänen vierelleen. Kipeästi käpäläänsä pitäen naaras ärähti kivusta, mutta jäätyi sitten katselemaan Lounatassua.

“Taimiorava! Auta häntä!” naaras parkaisi tietämättömänä Lounatassun mahdollisista vammoista.

//Heli

Lounatassu oli epähuomiossa eksynyt vanhimpien ja pentujen joukkiosta yrittäessään joukon hännillä nähdä mitä ympärillä riehuvissa taisteluissa tapahtui. Hän pienen harhailun jälkeen lopulta päätyi pieneen partioon sisarustensa kanssa, jota hänen mestarinsa Revontulikukka johti. Lounatassu myhäili itsekseen onnistuttuaan keräämään muut ikätoverinsa kokoon Revontulikukan käskystä. Lounatassun mielestä oli parasta saada tunnustusta mestariltaan - se tuntui lämpimänä poreiluna vatsassa.

Kupla poksahti hätääntyneeseen rääkäisyyn, mikä tuntui hyytävän kylmänä kouraisuna. Hän tuijotti taivaan peittänyttä kaksijalkaa, joka piteli jonkinlaista köynnöstä kädessään. Kaksijalan ääntelyt eivät kuulostaneet kovin uhkaavilta, mikä soti kaikin puolin sen hyökkäävää asentoa vastaan. Silmänräpäyksen ajan kumpainenkin vain tuijotti toisiaan. Kaksijalan kiiltävän musta tassun alta räsähti oksa kahtia tämän astuessa nopeasti eteenpäin ja nostaessa uhkaavasti köynnöstä päänsä päälle. Pakotietä ei ollut. Kaksijalka saisi hänet kiinni köynnöksellään jos hän kääntyisi muita kohti. Vaistomaisesti toimiessaan Lounatassu sai lopulta käskyn perille jalkoihinsa asti ja syöksyi kohti hyökkääjän suojaamatonta vatsapuolta. Hänen suureksi onnekseen hänen epätoivoinen hyppynsä jäi lyhyeksi ja hän sujahti kuperikeikalla kahden puunrungon kokoisen jalan välistä kaksijalan takapuolelle. Hölmistynyt kaksijalka kumartui katsoakseen jalkojensa välistä minne pieni kissanrääpäle oli kadonnut, kun Lounatassu keräsi voimansa toiseen ponnistukseen purrakseen kaikin voimin hyökkääjänsä jalkaan. Kaksijalan kumea rääkäisy halkoi ilmaa ja Lounatassu tunsi jonkin tarttuvan hurjalla voimalla niskaansa. Seuraavaksi hän huomasi lentävänsä ilmassa taivaanrannan pyöriessä villisti hänen silmissään. Hän laskeutui kyljelleen kipeästi tömähtäen ja ähkäisi keuhkojensa tyhjentyessä iskussa. Hänestä tuntui kuin olisi tukehtumassa ja hän haukkoi henkeä kiivaasti läheisten kissojen hahmojen pyöriessä maailman mukana.

//Heli//

Hiirenpolku oli juuri palannut pesäänsä, selässään Usvajoen varapäällikkö, Tuulenkapina. Hivenen vaivoin vanhahko ja pieni kolli sai toisen pesäänsä kannettua, etenkään kun hän ei ollut soturi vaan parantaja, hän ei koulinut kuusta toiseen kehoaan lihaksikkaaksi ja vahvaksi. Sokea parantaja nuuhki varovaisesti Tuulenkapinan hahmoa, kun oli tämän yhdessä uuden oppilaansa Toivontassun kanssa saanut aseteltua pehmeälle pedille. Toivontassun uteliaat ja huolestuneet, ei kuitenkaan kovinkaan pelästyneet silmät kurkkivat Hiirenpolun rinnalla ja kolli saattoi kyetä koskettamaan toisen jännitystä.
’’Havaitsetko verenvuotoja hänen turkillaan?’’, Hiirenpolku kysyi oppilaaltaan, joka kyyristyi lähemmäs nuuskimaan naarasta.
’’Joo?’’, Toivontassu kohotti toista kulmaansa, Hiirenpolun kurtistaessaan kulmiaan ja siirtyessä lähemmäksi.
’’Taitaa kuitenkin olla, että tuorein veri hänen yllään, ei ole hänen omaansa. Haavoja on havaittavissa, mutta ne eivät vuoda enää. Ne on nyt syytä puhdistaa ja-’’, Hiirenpolku alkoi kaivella siemeniä ja yrttejä, Toivontassun mietteliäänä kuunnellessa mestarinsa ohjeistusta. He olivat aivan alussa vielä uuden oppilaan koulutuksen kanssa. Aivan alussa. Mutta toisaalta, aina kun Hiirenpolku sai uuden oppilaan, hänestä tuntui, että hän itsekin nuoreni näiden mukana.
Pian Hiirenpolku sai kerättyä yrtit ja siemenet ja asetti ne oppilaansa rinnalle. Toivontassu alkoi työskennellä, samalla kun jonkun värisevä nenänpää ilmestyi pesän suuaukolle. Hiirenpolku siirsi katseensa, ensin olettaen Raadelmatähden tai Usvapolun tulevan tarkistamaan heidän edistystään. Hiirenpolulla olisi hyviä uutisia siinä mielessä, että Tuulenkapina kyllä toipuisi, eikä suuria vammoja tässä olisi. Mutta että varapäällikkö oli juossut itsensä aivan lopuksiin ja tarvitsi nyt lepoa.
Mutta suuaukolla olikin verenhajun perässä saapunut Metsänärhi, jonka hännänpää nyki malttamattomana ja kynnet raapivat paljastettuina lattiaa. Toivontassu keskittyneesti puhdisti Tuulenkapinan haavoja, siisti tämän turkkia ja asetteli hauteita haavoille itsenäisesti, jutellen itsekseen Hiirenpolun aiemmin kertomia ohjeita.
’’Mitä sinä haluat?’’, Hiirenpolku kurtisti kulmiaan Metsänärhelle. Parantaja erotti kyllä poikansa nuolaisevan kuolaa suupieliltään, sekä olevan kärsimätön, himojensa vallassa jälleen.
’’Kuka tuo on?’’, Metsänärhen karhea ääni kysyi, tarkkaillen verestä puhdistettavaa Tuulenkapinaa. Naaras näytti kollin silmissä varmaan jo kuolleelta, tai ruualta.
’’Usvajoen varapäällikkö, hän selviää kyllä. Mikä hätä sinulla on?’’, Hiirenpolku hymähti kasvattipojalleen, joka aisti isänsä tietävän hänen todellisen syynsä käydä tämän luona. Veri.
’’Ajattelin puhua kanssasi, mutta puhukaamme myöhemmin. Mitä hänelle on tapahtunut?’’, soturi vaikutti kiertelevän parantajan edessä, vaikka parantaja olikin sokea, tämä kykeni mielessään näkemään toisen.
’’Kaksijalat ovat hyökänneet Usvajokeen, siellä voi olla myös koiria’’, Hiirenpolku kääntyi takaisin oppilaansa luokse, auttaakseen hämähäkinseittien kanssa. Mutta kun Hiirenpolku meinasi jatkaa ja hän palautti päänsä kohden Metsänärheä, kolli oli jo kadonnut. Parantajalle tuli paha tunne siitä, että tämä epätoivoisesti lähtisi Usvajoen reviirille katsomaan, vaikka Raadelmatähti oli juuri kieltänyt ketään poistumasta. Verenhimo olisi valtava. Huoli kohosi Hiirenpolun sydämelle.

//Enneuni
Savutassu katseli haltioitunein silmin, kun aukio Kuulammelle avautui heidän edessään. Hän ei koskaan ollut nähnyt mitään niin säihkyvää, saati maagista koskaan ennen, edes unissaan! Hänen suunsa putosi auki, mutta Tuulisydän sen pian hännällään kohotti paikoilleen itsekseen hymyillen. Savutassun punaiset silmät tuikkivat innosta, sekä ilosta, unohtaen täysin ärsyttävän Tiikeritassun läsnäolon. Tulikettu patisti heitä lammen äärelle, samalla kun Tuulisydän myöntyi odottavan lammelle johtavalla polulla vartioimassa. Naaras katsahti isänsä perään, joka vain rohkaisevasti katseli pentujensa perään asetellen lopulta häntänsä käpäliensä päälle ja huokaistessa syvään. Kuin tähtiturkki olisi heti tippunut kollin hartioille, hänen ympärillään seikkaillen erilaisen värisiä sekä näköisiä kissoja. Mutta silmien räpäytyksessä se oli ohi, ja Haukkatassu tuuppasi Savutassua siirtymään eteenpäin lammen äärelle. Tuulisydämellä mahtoi olla vielä johtajan elämänsä, ja se näkyisi näin lähellä Kaiun läsnäoloa. Savutassun turkki kohosi kananlihalle ja hän viimein asettui kylmälle kivelle itsekseen hytisten, katsellen epävarmoina muihin sisariin. Liekkitassu varsinkin näytti niin varmalta, mutta Savutassu tuhahti itsekseen katsellessaan piittaamatonta Tiikeritassua. Tulisiko hän koskaan kunnioittamaankaan tällaista paikkaa? Tulikettu nuolaisi pian vedenpintaa, ja vaipui uneen. Savutassu hetken aikaa katseli vain nenänpäätään veden pinnasta, kunnes upposi omaan punaiseen katseeseensa ja vaipui lammen äärellä uniseen pyörteeseen.

--

Savutassu hätkähti hereille tuulisella aukiolla, jossa lämmin viherlehden tuoksu kutitteli hänen nenäänsä. Hän tunnisti Aurinkotuulen reviirin pientareet, ja lopulta kääntyi katsomaan aurinkoisessa maisemassa kohti leiriä, joka oli hyvin piiloutunut viherlehden kasvustoon. Hymy kohosi naaraan kasvoille, ja hän tiesi olevansa vahva, sekä voimakas. Mistä hän tällaista voimaa sai käpäliinsä? Yhtäkkiä suuri innokkuus sai hänet juoksemaan kohti leiriä, ja tuo pöllähti kuhinan sekaan tuntemattomien kissojen joukkoon. Hetken aikaa oppilas päällisteli itsekseen tutulla aukiolla, tuntemattomien kissojen seassa. Heillä oli turkit, sekä värit, mutta kuin ei olemusta. Naaras oli ihan ymmällään. Missä hän oli? Olisiko nämä kaikki Aurinkotuulen entisiä kissoja? Hän painoi korviaan alas ja perääntyi yhden pesän taa katsomaan, kun lopulta puhujankivelle kohosi tumma kissa, jonka turkista tai olomuodosta ei saanut selvää. Mutta nämä kissat alkoivat hurrata innoissaan, ja lopulta kuvajainen vaihtui hiljaiseen aukioon. Savutassu katse jäi mielenkiintoisesti odottamaan katsomaan kohti kiveä, jonka kuvajainen hieman kutsui häntä luokseen. Hän kohotti korviaan nyt yllättävän tunteen voimasta, ja lähti astelemaan kohti tätä kiveä. Kuin hänen voimakkaat käpälät veisivät häntä sitä kohden. Mutta mistä hänelle tuli tällainen tunne, mikä sai hänet unessa kulkeutumaan tätä kohden? Lopulta Savutassulta katosi aistit ja hän tunsi suurta emollista lämpöä sekä rakkautta ympärillään.

>>Pentutarha!<< hän oitis tunnisti ja veti keuhkonsa täyteen maidontäyteistä ihanaa ilmaa. Mutta miksi ihmeessä hän nyt tänne olisi tullut? Hymy, rakkaus sekä onni valtasi Savutassun olomuodon, missä ikinä elävässä muodossaan olikaan. Kaikki tunteet alkoivat pyörittää häntä ringissä; oli se emollinen ihana lempeys, oli voimakkuus sekä kestävyys käpälissä, sitten lopulta luotettavuuden tunne sekä mahdollisuuden kipinät. Mitä Kaiku yritti hänelle sanoa? Lopulta Savutassu putosi vielä aukiolle, jota ei tunnistanut. Hän ei ollut Kuulammen aukiolla, muttei missään Aurinkotuulen reviirilläkään. Ilmassa liikkui jännitys, sekä mahdollisuus. Naaras heilautteli häntäänsä ja käänteli päätään etsien merkkejä kenestäkään muusta.

“Onko täällä ketään?” hän naukaisi ja lopulta hänen ympärilleen alkoi muodostua ohuita usvamaisia pilviä. Ne pyörivät hänen ympärillään kehässä, ja pian jokaisessa pilvenhattarassa alkoi näkyä kuvia. Rummuttavat tassut, isolla pehmeällä pedillä nuoren pennun hännänpäät, laskettu riista muhkeaan kasaan. Kaikenlaisia oletettuja normaaleja kansakuvia, kohtauksia. Savutassu uskoi nähneensä, tietävänsä näistä kaiken. Mutta kuitenkin mukana oli myös murhetta, sadetta, ukkosta sekä riidan kuvajaisia. Ehkä se kertoi hänen tulevaisuudestaan? Tai mahdollisuuksista, joita hän voisi kohdata? Tai sitten vain oli normaaleja kuvia kansaelämästä, joita Kaiku tahtoi näyttää? Savutassu huokaisi, uppoutui uuteen usvamaiseen pyörteeseen, pimeyteen, mutta kuitenkin lohduttavaan syleilyyn. Sitten hän avasi silmänsä kivisellä maalla, Kuulammen äärellä. Se kaikki lohtu sekä muu koettu tunne katosi oitis turkilta, ja naaras tunsi kylmyyttä sekä väsymystä. Tuo tuhahti itsekseen lopulta hitaasti kohottaen päätään ihmetellen näkemiään asioita. Kai Kaiulla joku pointti oli tämänkin käynnin mukaisesti? Tai sitten Savutassu oli liian väsynyt ymmärtämään. Hän venytellen kohosi istumaan Liekkitassun vierellä, ja kallisti päätään tätä kohden kysyvästi.

//Masi
Usvapolku henkäisi pelästyneenä lopulta kun Raadelmatähti saapui takaisin leiriin mukanaan tosin yllättäväkin lahja. Kermansävyinen naaras ei ollut kerennyt perehtyä vastaamaan Salviatassulle, kun jo tuon mestari saapuikin takaisin leiriin. Pienen hetken ajan oli soturitar kuulevinaan kollin mukana tuomia kaksijalkojen ääniä, mutta ehkä vain kuvitteli. Jos kaksijalkojen touhuja olisi paljonkin rajoilla, koko metsä voisi täyttyä paukkeesta sekä heidän melustaan äkkiä. Huolestunein katsein naaras vilkaisi Salviatassuun sekä tuon sisareen, ja häntänsä tämän lavalle laittaen Usvapolku kohosi käpälilleen vastaanottamaan Raadelmatähden. Tämän selässä oli Usvajoen kissan verta, mutta kolli näytti muuten aivan normaalilta tilanteeseen nähden. Hetkeksi Usvapolku katsoi todellisuudesta, kun hänen katseensa lähti seuraamaan Hiirenpolkua, joka vei pesään velttoa naarasta. Mitä siellä oli oikein käynyt?

Viimein vaalea naaras hätkähti takaisin todellisuuteen ja nyökytteli päätään johtajalleen.
“Tietysti! Parasta saada tämä pois alta”, hän naukaisi lempeästi ja vilkaisi vielä rohkaisevasti Salviatassuun, ennen kuin jätti naaraan ja liittyi Raadelmatähden seuraan syrjemmälle. “Mitä siellä oikein oli tapahtunut?” Usvapolku kuitenkin henkäisi pelästyneen oloisena kollille, heti kun he pääsivät hieman kauemmas yllättyneistä kissoista. Tuulenkapina oli näyttänyt siltä, että oli kärsinyt koko kansan edestä, tai sitten veri ei ollut hänen. Mutta kuitenkin, jo tajuttomana leiriin tuotu naaras ei voinut olla täysin kunnossa. Syvällä sisimmässään Usvapolku toivoi Hiirenpolun saavan tämän kuntoon pikimmiten. Miten kauheaa! Hetkeen ei soturitar kyennyt keskittymään kunnolla edes pohtimaan mitä kertoisi Ohdaketassusta Raadelmatähdelle, hänen olisi ensin saatava hieman tietää Tuulenkapinasta. Oli hienoa, miten johtaja oli käynyt toisen pelastamassa kaksijalkojen kynsistä, mutta mitä Usvajoki oli loppujen lopuksi kokemassakaan?

Yleiset säännöt pisteytyksessä:
• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.

Masi: +120ap +400kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Tomutähti, Usvajoen päällikkö +60kp+15ap+3ap
+ Risatähti, Aurinkotuulen päällikkö +60kp+15ap+3ap
+ Raadelmatähti, Myrskyvaahteran päällikkö +80kp+20ap+4ap
+ Riitasointu, Usvajoen soturi +20kp+5ap+1ap
+ Taimiorava, Usvajoen parantaja+20kp+5ap+1ap
+ Hiirenpolku, Myrskyvaahteran parantaja +20kp+5ap+1ap
+ Sitrusvarjo, Synkkävarjon parantajaoppilas+20kp+5ap+1ap
+ Liekkitassu, Aurinkotuulen oppilas +80kp+20ap+4ap
+ Tiikeritassu, Aurinkotuulen oppilas +40kp+10ap+2ap


Heli: +72ap +240kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Tuulenkapina, Usvajoen varapäällikkö +60kp+15ap+3ap
+ Tuulisydän, Aurinkotuulen soturi +20kp+5ap+1ap
+ Leijonalilja, Aurinkotuulen parantaja +40kp+10ap+2ap
+ Tulikettu, Aurinkotuulen varapäällikkö +60kp+15ap+3ap
+ Usvapolku, Myrskyvaahteran soturi +20kp+5ap+1ap
+ Revontulikukka, Usvajoen soturi +20kp+5ap+1ap
+ Savutassu, Aurinkotuulen oppilas +20kp+5ap+1ap

Jake: +3ap
• Ei pelaajapalkintoja käytössä
+ Salviatassu, Myrskyvaahteran oppilas +2ap
+ Lounatassu, Usvajoen oppilas +1ap

//Heli, Aaduska, Tiikeritassun uni Kuulammella //

Tiikeritassu oli löytänyt mukavan paikan lopulta, tai oikeastaan asennon, jossa hän yritti saada unta. Hän tiesi, ettei koskaan-ikinä-milloinkaan Kaiun kissat haluaisivat hänen tulevan luokseen, eikä tällä ollut oikeastaan aikomustakaan tavata ketään. Hän ajatteli sulkea silmänsä, nukkua hetken, levätä, ja olla sitten energisempänä muiden edessä taas, valmiina tuleviin aamun koitoksiin. Mutta sen sijaan hän kuuli hampaiden narskutusta, miten ärsyttävä ääni! Ja hän kohotti vihaisena päätään ja kohotti päänsä ylös tarkkaillakseen ympäristöään.
Kauhukseen Tiikeritassu kuitenkin huomasi, ettei ollut Kuulammella. Joka puolella liikkui varjoja, hän oli metsässä. Tiikeritassun aistit valpastuivat ja hän antoi kynsiensä valua esiin, hänen etsiessään mahdollista vaaraa. Hän oli valmiina, mitä tahansa uni toisikaan tullessaan. Hän yritti jatkuvasti myös itseään muistuttaa siitä, että tämä olisi vain unta, jonka joku typerys Kaiusta hänelle halusi lähettää.
Pensas taittui lähistöllä ja häntä kohden askelsi tumma kolli, jonka oranssipunainen turkki kiilsi pimeydestä huolimatta, pienikin kuunvalo sai sen säihkymään.
’’Olet aikaisin vastaanottamassa unesi Kuololta, Tiikeritassu’’, tuttu ääni sanoi yllättyneenä.
’’Unen Kuololtako? Mitä varten?’’, Tiikeritassu kohotti kulmiaan, yrittäen muistaa tuon tutun hahmon ja tämän äänen. Missä hän oli tavannut nuoren kollin, joka oli hivenen yli soturi-iän.
’’Kuolon antamat unet oppilaille tekevät heistä vahvempia. Niiden avulla tiedämme, onko oppilas valmis soturiksi ja miten voimakas hänen uskonsa on Kuoloon ja etenkin heihin itseensä. Tulet näkemään jotakin, mitä et olisi halunnut enää nähdä ja sinun on voitettava pelkosi’’, kolli naukui Tiikeritassulle, laskien häntänsä tämän lavalle ja johdatti tätä pitkin metsää, jossa linnut lauloivat, mutta jokin oli pielessä.
Tiikeritassu huitaisi toisen hännän pois ja röyhisti rintaansa omahyväisenä, samalla kun painautui lähemmäs maata, valmiina taistelemaan.
’’Minä en pelkää mitään! Antaa tulla vain’’, Tiikeritassu virnisti ja väläytti kynsiään kollille, jonka silmissä paistoi jokseenkin tyytyväinen tuijotus. Sellainen katse, jota oppilas ei ollut nähnyt ikuisuuksiin kenenkään häneen suuntaavaan sellaista katsetta.
’’Onnea matkaan tyttäreni’’, kolli naukui ja poistui naaraan luota. Tiikeritassu pysähtyi hämmästyneenä katsomaan kollin perään, hiilimäisten askelkuvien painautuessa isän tassunjälkien perään. Härmämyrsky? Tiikeritassu räpytteli silmiään, mutta sitten jysähti jokin, joka sai taivaan lyömään ukkosen ylitse oppilaan ja ylitse puiden. Lintujen laulu loppui, maailma oli hiljainen, mutta Tiikeritassu oli havahtunut suuresta metelistä valppaaksi taas.
’’Istu Tiikeritassu! Aurinkotuulen kissa istuu suorassa!’’, hän kuuli Kuplameren huudon ja kääntyi hämmentyneenä pelon sijasta katsomaan. Tiikeritassun silmät laajenivat kauhusta, kun Kuplameren sijasta häntä kohden vihaisesti häntä huutaen juoksi oranssivalkea turkkinen olento. Petoeläin, joka oli kaukana Kuplamerestä. Tiikeritassu haukkasi happea keuhkoihin ja kääntyi niillä sijoillaan ympäri, lähtien pakoon.
’’Haluaisin edes kerran olla ylpeä hänestä!’’, Kuplameri huusi hänen peräänsä, Tiikeritassun väistäessä kaatuneen puun, liukuen tuon alitse.
Pian hentoinen ääni liittyi huutoon ja Tiikeritassun kylkeä vasten juoksi toinen kettu. Tiikeritassu väisti kauhistuneena ketunpennusta kauemmas.
’’Minä tapan sinut!’’, ketunpentu huusi Liekkitassun äänellä.
’’Tuosta pennusta ei tule koskaan mitään! Sanokaa minun sanoneen! Ja minä joudun opettamaan häntä, katsokaa nyt, miten Imperiumin kuraveristen pennusta koskaan voisi tulla ylpeää ja hienoa Aurinkotuulen kissaa! Ei se osaa edes nukkua taivaan alla!’’, Karhunlupauksen ääni huusi ja Tiikeritassu joutui pysähtymään tassut jo kipeästä vinkuen, kun hänen edessään kohosi kettujenpesä, jonka edustalla seisoi Karhunlupauksen äänen omaava kettu.
Pelko ja ahdistus takoi Tiikeritassun sisintä, kun hän huomasi maassa makaavan punavalkean soturin, joka makasi kyljellään.
’’Hänen takiaan Verisusi ja Auringonsirpale kuolivat! Ja katso, hänestä ei ole mihinkään!’’, Synkkäveren huuto kuului kettujenpesästä ja sieltä astui esiin toinen suuri kettu, jonka hampaissa roikkui kuollut Auringonsirpale.
Tiikeritassu pudisti hiljaa päätään, mutta samaisella hetkellä ketunpentu oli napannut hänet otteeseensa. Kohotti kiljuvan kissan korkealle ylös ja riepotteli vimmatusti vahvojen hampaidensa välissä. Kipu lävisti Tiikeritassun ja vaikka tämä yritti päästä irti, hän tunsi tukehtuvansa, kuolevansa!
--
Tiikeritassu näki vain pimeyttä ympärillään, hän ei tuntenut omaa kehoaan.
Oliko kettu tappanut hänet? Oliko hän kuollut unessaan?
’’Tiikeritassu’’, hän kuuli jälleen Härmänmyrskyn äänen. ’’Sinä tyttäreni, sinä et saa pelätä mitään!’’, kolli huusi hänelle.
’’Mutta ne ovat kettuja! Niitä on kaikkialla!’’, Tiikeritassu kiljaisi takaisin, yrittäen nähdä ympärilleen.
Härmämyrsky ei kuitenkaan vastannut enää mitään ja kun Tiikeritassu seuraavan kerran sai nähdä jotakin. Hänen kehonsa oli jo liikkeessä, hän juoksi pakoon jo valmiiksi. Hän kuuli Kuplameren äänen jälleen takaansa. Tiikeritassu ei halunnut tuottaa isälleen pettymystä, hän pelkäsi, että kaikki Kuolossa olisivat näkemässä, että hän oli epäonnistunut ensimmäisellä kerralla. Oliko edes normaalia saada lisää yrityksiä?
Tiikeritassu nielaisi, kääntyi ympäri ja jäi seisomaan niille sijoilleen. Hän tärisi pelosta, kun hän katseli, miten kettu juoksi häntä kohden. Miten kuola lensi tuon hampaiden välistä ja suu raottui. Tiikeritassun oli pakko upottaa kyntensä maahan syvälle, ettei hän liikkuisi, sydämen hakatessa täysillä rinnassa. Hän puristi silmänsä juuri silloin kiinni, kun kettu upotti hampaansa häneen.
--
’’Mitä sinä pelkäät!?’’, Härmämyrskyn ääni oli nyt raivokas ja pettynyt. Tiikeritassu makasi pimeydessä, ja halusi käpertyä pieneksi kasaksi ja piiloutua maailmalta.
’’Hyvä on, hyvä on, en minä ole valmis soturiksi!’’, Tiikeritassu huusi tälle vihaisena takaisin.
’’Sinä olet valmis mihin tahansa päätät olevasi valmis! Sinun ei tarvitse pelätä mitään, pelosta ei tarvitse sulkea silmiään tai paeta! Taistele, sellaiseksi sinä olet kasvanut ja sellaisena sinut tullaan muistamaan!’’, isä huusi tälle pimeydestä.
Tiikeritassu yritti ravistella epätoivoisesti itseään hereille, että tämä typerä uni jo loppuisi.
’’Sinä et tule koskaan heräämään täältä, jollet voita pelkoasi. Jollet osaa voittaa häpeää ja menneisyyttäsi. Tee niistä vahvuuksiasi’’, Härmämyrsky ärähti.
Tiikeritassu makasi tällä kertaa maassa. Hyvin hitaasti hän kohosi jaloilleen, korvat luimussa. Valppaus ja halu näyttää oli jo kadonnut. Hän avasi hiljaa silmänsä ja heti sen jälkeen, hän kuulikin jo Kuplameren huudon uudelleen.
Hän kääntyi katsomaan toista kohden, tietämättä oikeastaan mitä hänen pitäisi tehdä. Hän tuijotti kettua kohden, kunnes yllättäen hänen välinpitämätön hymynsä levisi kasvoille. Ei hän koskaan muutenkaan mieti, ei hänen tarvitse välittää asioista! Ainoa tärkeys on päämäärä! Ei hänellä ollut paikkaa mihin juosta tai missä pelätä, kukaan ei auttaisi häntä kuitenkaan!
Kun kettu, joka kuulosti Kuplamereltä hyökkäsi häntä kohden, Tiikeritassu kikatti ja pyörähti tuon tassujenvälistä pois.
’’Tule takaisin tänne, Tiikeritassu!’’, ketun silmät hehkuivat punaisina ja se oli vihainen. Tiikeritassu upotti kyntensä maahan ja alkoi tassujaan takomalla maahan kaivaa, ja pöllyttää tomua kettua kohden, nauraen vain makeasti. ’’Tiikeritassu!’’, Kuplameren ääni kiljui ja hyökkäsi tätä selkään, mutta Tiikeritassu nauraen kierähti kylkensä kautta karkuun. Hän loikkasi kivelle, sitten kannolle ja jatkoi juoksuaan kohti kettujenpesää, haluten nähdä, kuinka paljon kettuja olisikaan. Koko typerällä unellahan ei olisi mitään väliä! Jos hän olisi täällä jumissa, hän voisi ärsyttää näitä kettuja!
Mutta toisin kuin ensimmäisellä kerralla, kettuja tuntui kuhisevan koko metsässä. Vaikka Tiikeritassu vaihtoi suuntaa, hän oli aina samalla suoralla juoksemassa kohti kettujenpesää.
’’Kuuntele minua!’’, Karhunlupaus huusi hänelle pesän suuaukolta, mutta Tiikeripentu viileästi hyppelehtien luikersi tuon tassujen alta suoraan ketunpesään. Ja pysähtyi niille sijoilleen, kun hän huomasi kolmen ketunpennun seassa kaksi kissanpentua, jotka haukottelivat ja venyttelivät hänen saapuessaan. Hän katseli pientä Kobrantassua ja omaa kuvajaistaan.
Hän kuuli askeleita takaansa ja valmistautui taas välikuolemaansa, mutta hänen rinnalleen seisahtui kettujen sijasta Härmämyrsky.
’’Älä pelkää sitä, mitä luulet pelkääväsi, jolle luulet häviäväsi tai olevasi huonompi. Äläkä etenkään pelkää sitä, mitä muut pelkäävät ja käskevät sinun pelätä. Nämä ketut pelastivat sinut Imperiumin raunioista ja Aurinkotuulen kissat, etenkin Risatähti, tappoi heitä’’, Härmämyrsky murahti, Tiikeritassun vaisuna seistessä tuon rinnalla.
Hiljalleen auringon lämpö kohosi taivaalle ja maailma kirkastui usvasta ja kettujen valtakunnasta.
’’Sait nimeksesi Tiikeripentu, mutta kettujen petollisuus tulee aina kulkemaan sydämessäsi. Isoisäsi valitsi sinulle hyvän nimen, tiikeri ei ole kuin muut kissat’’, Härmämyrsky hymähti, kääntyen nyt naaraan eteen katselemaan toista silmiin, kunnes tämä hymähti ja asteli tämän ohitse pois kettujen jo autioituneesta pesästä. Tiikeritassu räpäytti silmiään hiljaisena ja jäi katselemaan toisen perään.
--
Tiikeritassu heräsi Kuulammelta ja hetkeksi hän jäi makaamaan vain kyljelleen kuin olisi edelleen voimaton kaikesta siitä juoksemisesta. Kunnes hän erotti Liekkitassun istuvan sivummalla ja katselevan häntä kohden, jotenkin syyllistävä mulkaisu kasvoillaan, ennen kuin oppilas poistui Kuulammelta mennäkseen ulos Tuulisydämen luokse.
Tiikeritassu pyyhkäisi kielellään rintaansa muutaman kerran, ennen kuin nousi ylös ja lähti seuraamaan toista ulos Kuulammelta. Toisaalta hän koki itsensä vahvemmaksi, toisaalta entistäkin väsyneemmäksi.

//Heli, Aaduska, Liekkitassun uni Kuulammella //

Liekkitassu vaipui uneen varmaankin ensimmäisenä, pieni nuolaisu Kuulammen vettä ja taju meni kankaalle. Ehkä naaras oli ollut tosiaan jo pidemmän aikaa niin voimakkaassa tunnekuohussa, että tahtomattaankin sellaisessa stressitilassa eläminen teki nuorestakin kissasta väsyneen ja kärttyisän. Hän hivenen huomasi jännittävänsä tulevaa kohtaamista Kaiun kissan kanssa ja varovasti sydän rinnassa läpättäen hän raotti toista silmäänsä.
Samaisella hetkellä voimakas merituuli puhalsi Liekkitassun ylös, sekä takaperin voltilla rantahiekkaan. Nuorukainen veti suun täydeltä hiekkaa, haukattuaan kauhistuneena happea keuhkoihinsa ja alkoikin heti yskiä ja syljeskellä pahanmakuista järven rantahiekkaa pois suustaan. Tämä harppoi samalla tassujaan heilutellen kauemmas rantavedestä, roiskien vettä joka puolelle, ennen kuin pääsi kokonaan pois vedestä.
Hänen sydämensä hakkasi, hän tiesi nukkuvansa, mutta samaan aikaan hänestä tuntui, että hän oli kokenut kamalimman herätyksen ikinä. Hän värisytti hännänpäätään kuivaksi ja yritti paikantaa ympäristöään. Naaras ei ollut enää lähelläkään Aurinkotuulta, eikä edes Aurinkotuulen rajalla järven rannassa. Missä hän oli? Liekkitassu katseli ympärilleen ihmeissään, kunnes hän erotti takaansa tulevan valoa ja hän kääntyi katsomaan kohti järveä.
Liekkitassun karvat alkoivat kohota pystyyn, kun hän katseli, miten järvestä häntä kohden ui useita kissoja. Päät kohoilivat aaltojen mukana ja osalla kissoista oli pentuja hampaissaan. Soturioppilas pyyhki hiekkaa silmistään ja vetäytyi kauemmas rannasta hiljaa peruuttaen, pitäen katseensa aavekissoissa, jotka nousivat järvestä ja kulkivat uupuneina hänen ohitseen.
Aurinkotuulen kissat eivät koskaan laskeutuisi uimaan! Miten tämä liittyi Liekkitassuun? Oppilas väisti sotureiden, oppilaiden ja emojen tieltä, ja katseli kuinka nämä askelsivat hänen ohitseen pidemmälle. Näiden turkin tuoksuivat Usvajoelta, jolloin Liekkitassu ymmärsi näiden kissojen olevan matkalla takaisin kotiinsa.
’’Millaisena haluat nähdä itsesi, Liekkitassu?’’, kuului hiljainen kysymys, Liekkitassun pelästyessä lähes karvoistaan, kun hänen kauan ikävöivänsä, mutta samalla täysin vieras ääni kysyi. Hän katsahti taakseen Aurinkotuulen rajalle ja katseli puhtaan valkeaa naaras kissaa, jonka syksyiset silmät tutkivat häntä pehmeästi. Liekkitassu ei voinut olla pidättelemättä riemastunutta kiljahdustaan.
’’Emo!’’, hän henkäisi, mutta vaikka hän yritti juosta toista kohden, hänen tassunsa liukuivat taaksepäin. Hiljalleen innostus laantui ja hän pysähtyi epäröiden, katsoen miten maa rauhoittui, eikä kuljettanut häntä kauemmas Aurinkotuulen rajasta kohti Usvajokea. Hän olisi halunnut edes kerran elämässä päästä koskettamaan Punatähden turkkia.
’’Sulje se silmäsi, jolla haluat maailmasi nähdä’’, hän kuuli emonsa äänen vielä. Liekkitassu yritti katsella molemmin silmin ympäristöään hämmentyneenä, kunnes hän hiljaa sulki punertavan silmänsä. Samaisella hetkellä hänen katseensa näytti, miten lammesta nousevat kissat olivat muuttuneet tähtiturkkisiksi ja näiden perässä vedestä viimeisenä nousi korkea, liekehtivä naaras, jonka siniset silmät pysähtyivät katsomaan häntä. Liekkitassu antoi vieraan naaraan askeltaa hänen luokseen ja istuutua häntä vastapäätä. Vieras korkea naaras heilautti toista korvaansa, josta lähti kuuluva kilahdus korun johdosta. Liekkitassu tuijotti hölmistyneenä kultaista korvarengasta naaraan korvassa ja heilautti sitten omaa korvaansa, jossa koru roikkui.
’’Liekkitassu’’, naaras kuiskasi hänelle. ’’Olen Liekkitähti, Unientähtien valtakunnasta, joka on jo painunut unholaan’’, Liekkitähti naukui naaraalle, katsellen tuota pehmeästi ja samaan aikaan arvokkuudella. Liekkitassu kohotti toista kulmaansa.
’’Ja?’’, Liekkitassu hymähti, Liekkitähden naurahtaessa makeasti.
’’Sinä olit kerran minä’’, Liekkitähti naukui ja kohotti sitten katseensa kohti suuntaa, johon esi-isät kulkivat. Kohti Usvajokea. Liekkitassu seurasi tämän katsetta, saaden voimakkaan tuulen vireen painamaan hänen molemmat silmänsä kiinni kirvellyksestä.
Kun hän raotti toisen silmänsä, unohdettuaan kumpaa oli aiemmin pitänyt auki, kissat olivatkin vaihtaneet suuntaa. Ne huusivat hädissään ja juoksivat toisiaan tuuppien kumoon pakoon.
’’Liekkitähti on kuollut!’’, Liekkitassu kuuli niiden huutavan ja heittäytyvän järven veteen, uiden voimakkailla räpylämäisillä tassuillaan vedessä. Liekkitassun punertava silmä näytti hänelle pelkoa, vihaa ja vain punertavan pahan maailman. Liekkitassu kääntyi kauhistuneena katsomaan kohti Liekkitähteä, mutta kaunis säteilevä ja vanha hahmo oli kadonnut. Tämän tilalla istui nuori, villi ja voimakas naaras, jonka kaulasta vatsaan asti kulki pitkä arpi ja kasvoilla lepäsi selvästi vihollisten verta.
Liekkitassu katseli äimistyneenä enemmän itsensä näköistä naarasta.
’’Kuka sinä olet?’’, Liekkitassu kuiskasi.
Ylväs naaras sylkäisi Liekkitassua kohden.
’’Miten et muka minua tunnista? Olen Liekkitähti, Jokiklaanin päällikkö!’’, itsekkyys löyhkäsi toisesta ja tämä tuijotti ärtyneenä Liekkitassua, joka tunsi sydämen hyppäävän kurkkuun toisen mulkoilusta.
’’Mutta, miten sinä liityt minuun ja siihen aiempaan Liekkitähteen?’’, Liekkitassu otti varovaisen askeleen taaksepäin toisesta.
’’Sinuun? Minä olen ainoa Liekkitähti, aina ollut ja tulen olemaan! Sinä pikkuinen et ole mitään, etkä koskaan tule olemaan mitään!’’, Liekkitähti sähähti hänelle, Liekkitassun vihaisena avatessaan molemmat silmänsä, jolloin kaikki katosi tuuleen.
Liekkitassu huomasi maailmansa kieppuvan, kunnes hän seisoi yksin Usvajoen rajojen sisäpuolella, järven rannassa. Hän erotti vakavana ja huolestuneena istuvan Punatähden Aurinkotuulen ja Usvajoen rajalla.
’’Enkö minä ole se kuka minä olen?!’’, Liekkitassu huusi Punatähdelle, joka räpäytti vain hiljaa silmiään.
Viha, ja osittainen pelko saivat Liekkitassun huutamaan emoaan, määräämään tätä vastaamaan hänelle. Mutta tuuli tarttui kiinni hänen maailmaansa, ja vihan liekit silmissään, naaras säpsähti hereille, raavittuaan unensa aikana kiviä allaan. Tämä kohosi hämmentyneenä jaloilleen ja haki hetken Liekkitähtiä ja Punatähteä, sekä tähtiturkkisia kissoja ja Usvajoen kissoja, mutta pyllähti vain takamukselleen, sillä hän oli niin pyörällä päästään.
Naaras havaitsi Tiikeritassun kynsien olevan paljastettuina myöskin.

//Heli, Aaduska//

Savutassu loikkasi ensimmäisen puron ylitse, sulavasti ja häntä huiskahtaen mukana. Haukkatassu ja Liekkitassu puolestaan erehtyivät hyppäämään samaan aikaan, kun oppilaat eivät olleet muodostaneet jonoa (?), mutta Tuliketun ei tarvinnut ottaa heistäkään kumpaakaan kiinni. Kaksikko väläytti toisilleen hymyn ja Liekkitassu jäi nyt ylimielisesti silmät sirillään katsomaan Tiikeritassua, jonka vuoro olisi hypätä ylitse. Tiikeritassu kurkisti virtaukseen ja heilutteli häntäänsä puolelta toiselle uteliaana.
’’Oletko varma, ettet halua kääntyä takaisin? Olet vasta päässyt pois pentutarhalta’’, Liekkitassu piilotti ilkeyttään ja pilkkaansa ystävällisten sanojen taakse. Mutta soturioppilaan ärsytykseksi muita pienemmän Tiikeritassun lihakset jännittyivät ja tämä rynnisti pelottomasti kohti virtausta, ja ponnisti takajaloistaan vauhtia. Liekkitassun silmissä hetken näytti siltä, että nopea ja ketterä oppilas olisi kasvattanut siivet, sillä tämä liisi ilman halki yhtä kevyesti kuin Savutassu tai Tulikettu oli sen tehnyt. Tuuli näytti kannattelevan pienen oppilaan hahmoa ja tämä kiepsahti ilmassa Liekkitassun takana ympäri, laskeutuen puhtaasti, itsevarma hymy kasvoillaan.
Liekkitassu puri ärtymyksestä kieleensä, kun toinen oli loikannut häntäkin pidemmälle.
’’Räpyläjalkainen sorsa ei osaa lentää, muista jatkossa pitää pilkaltasi nokkasi kiinni’’, Tiikeritassu näpäytti takaisin, kiertäen ylpeästi häntänsä kaarelle ja lähtien seuraamaan Tulikettua, kun Tuulisydän viimeisenä loikkasi kuohuvan veden ylitse. Liekkitassun niskakarvat pörhistyivät raivosta, mutta toistaiseksi hän sai pidettyä kyntensä piilossa, vaikka naama oli vääntynyt raivokkaaseen irvistykseen.
--
Olisihan Liekkitassun pitänyt tietää, miten paljon Tiikeritassu oli pentuna vaeltanut pitkin metsiä, ja karkaillut omille teilleen, että tämä olisi jo nähnyt paljon siihen nähden, miten pieni vielä oli. Liekehtivä oppilas potkiskeli ärtyneenä käpyjä edellään ja lähes tulkoon murjotti koko loppumatkan Kuulammelle, jonka luona Tulikettu pysähtyi ja katsoi oppilaita.
’’Kaiulla on teidän tulevaisuuttanne varten ennustuksia, sekä minä toivon, että heillä on minulle vihje tulevasta matkastamme. Olkaahan sitten hyvä, Tuulisydän, jäätkö sinä vahtimaan?’’, Tulikettu (?) puhutteli Tuulisydäntä kolmen oppilaan ylitse ja vanhempi kolli nyökkäsi tälle. Tiikeritassua kohtaan Tulikettu ei ollut antanut huomiota, eikä puhutellut tälle, että Kaiulla olisi hänelle minkäänlaista näytettävää, josta Liekkitassu oli yllättäen todella piristynyt.
’’Miksi Kaiku minulle mitään haluaisikaan näyttää?’’, Tiikeritassu tuhahti, mutta Tuulisydän taisi sanoa nuorelle oppilaalle jotakin kannustavaa kuitenkin, sillä lapojaan kohauttaen Tiikeritassukin lähti askeltamaan muiden oppilaiden ja Tuliketun perään. Liekkitassu kurtisti kulmiaan, mutta ärtymys kyseisestä iilimadosta haihtui nopeasti, kun he astuivat Kuulammen äärelle. Liekkitassu pidätti hengitystään, hänen kuullessa Haukkatassun ihastuneen huokauksen viereltään (?). Tiikeritassu nippaili vain kiviä kohti Kuulammen vettä ja sai nopean hännän huitaisun Tuliketulta, komentona lopettaa (?).
Tiikeritassu tylsistyneenä päristeli huuliaan ja istuutui sitten muiden rinnalle. Kaikki ottivat mallia Tuliketun esimerkistä hörpätä vettä, ja alkoivat sitten kiertyä kerälle. Liekkitassua kutitti pitkään Savutassun häntä ihan nenän juuressa, mutta juuri kun hän aikoi tiuskaista toista kiskaisemaan sinne missä pippuri kasvaa, Liekkitassu nukahti. Tiikeritassu haukotteli viimeisenä, asettui tassujensa päälle ja tarkkaili jonkin aikaa neljää uinuvaa hahmoa, ennen kuin tylsistyneenä laski leukansa viileää kalliosta lattiaa vasten ja hänkin vaipui uneen.

//Heli, Jake//

Raadelmatähti pujotteli oksalta seuraavalle, seuratakseen oppilaansa Salviatassun perässä korkeammalta, jotta pysyisi sellaisessa kulmassa tuulelta, ettei hänen ominaistuoksunsa laskeutuisi suoraan Salviatassun eteen. Mutta yllättäen päällikkö joutui pysähtymään, hän kohotti leukaansa ja maisteli ilmaa. Jokin vanha ja tuttu tuoksu kutitteli hänen kuonoaan, saaden kollin heti valpastumaan.
Verta! Voimakas verenhaju keskeytti Raadelmatähden mielen ja koko harjoitustuokion, ja hetken ajan hänen korunsa myrskysi joko innostuksesta tai taisteluvalmiudesta, tai peräti himosta. Imperiumissa orjana nuoruutensa viettänyt päällikkö hyppäsi toisen puun oksistoille ja alkoi seurata uteliaana tuulen tuomaa löyhkää korkeuksille. Jossakin paukkui, kireän ja särkevän äänen saadessa korvat ja hännän nykimään levottomina. Raadelmatähti oli nähnyt paljon ja kuullut vanhinten tarinoita, muttei koskaan hän ollut varsinaisesti nähnyt kaksijalkaa tai näiden kykyjä. Uteliaisuus kuitenkin vei päälliköstä voiton ja tämä laskeutui kokonaan puusta, lähtien seuraamaan suoraan surmansuuhun, välittämättä metelistä, vaan ollen ainoastaan kiinnostunut siitä, mistä tämä verenhaju tulisi.
Kolli hiipi pitkin nurmea, nurmikon kutittaessa hänen vatsaansa, mutta pyrkien olemaan matalana. Hän saattoi erottaa koirien haukahdukset ja hetkeksi hän pysähtyikin arvioimaan etäisyyttään koiriin, mutta ne vaikuttivat olevan kauempana, vaikka maa tömisikin niiden suurien tassujen alla. Myrskyvaahteran päällikkö pian havaitsikin hahmon vähän matkan päässä itsestään. Sen kylki kohoili vaisusti ja sen turkilla oli paljon verta. Päällikkö pysähtyi katselemaan toista kauempaa ja samalla epäröimään sitä, pitäisikö hänen ylittää Usvajoen ja Myrskyvaahteran vähäinen raja, jotta hän voisi tutkia tuota naarasta. Lopulta kolli astui rajan ylitse, mutta pysytteli matalana. Hänellä oli tunne ensinäkin siitä, että jokin oli pahasti pielessä, mutta vielä suurempana se, että tämä olisi jonkinlainen ansa. Sellainen ansa, joka oli vienyt Ukkosyön, kun tämä oli Salviatassun kanssa löytänyt Lounapennun.
Raadelmatähti nuuhkaisi maassa makaavaa naarasta, jonka suu oli raollaan ja kevyt veri vana norosi tämän suupieltä pitkin alas maahan. Myrskyvaahteran kolli heilautti hämmästyneenä korviaan, kun hän tunnisti naaraan Usvajoen varapäälliköksi Tuulenkapinaksi. Pian taivas räiskähti ja maa pöllysi suurehkon kollin vieressä. Hölmistyneenä Raadelmatähti ehti katsahtaa taakseen, vain huomatakseen, että kaksijalka tähtäsi häntä kohti putkilolla ja tämä päästi viereltään kaksi koiraa irti. Kollin silmät laajenivat, mutta tämä upotti hampaansa Tuulenkapinan niskaan ja hetkeäkään enempää epäröimättä, pitkillä jaloillaan hän syöksyi matkaan.
Pamahdus kaikui metsässä ja koirat juoksivat rajojen ylitse Raadelmatähden perään. Sydän hakkasi korvissa ja rinnassa, vaatien pääsyä ulos. Mutta adrenaliini tanssi pitkin jokaista suonta, kutittaen ja saaden uhkapelihenkisen kollin nauttimaan siitä, että tanssi kuoleman kanssa voisi olla hänen viimeisensä. Ehkä Kaiun tahdosta, Raadelmatähti kompastui Tuulenkapinan häntään ja kaksikko kierähti mättäiden päältä sammaleiden täytteiseen monttuun, ja oksat rapisivat heidän päälleen, kun sammal liu’utti heitä syvemmälle monttuun. Raadelmatähti ei päästänyt irti naarasta, joka oli tajuttomuuden ja todellisuuden rajamailla, mutta piteli tätä syleilyssään, kunnes vauhti hiipui. Hän laski hetkeksi toisen sylistään ja palautti katseensa mättäiden piilostaan, mutta koirat pyörivät yläpuolella ja haukahtelivat.
’’Tuulenkapina? Kuuletko?’’, Raadelmatähti murahti, nuuskien nyt tarkemmin naarasta, mutta tämä ei ollut hereillä. Kolli heilautti häntäänsä turhautuneena ja pyyhkäisi poskeltaan sammalta ja mutaista maata pois. Kaksijalka kutsui pian koiriaan takaisin niin korkealla äänellä kuin lintu olisi kiljunut, ja se ääni sai Raadelmatähdenkin kohottelemaan korviaan.
Hän laski hiljaa mielessään maassa erottuvat apilat ja odotti hetken venyvän, jotta hän olisi varma siitä, että koirat ja kaksijalka olisivat menneet pois. Hän hiljalleen montusta mättäiden avulla kohosi montun reunalle, ensin vain korvat näkyen, sitten ilmestyen silmät ja lopulta nenä, sekä raollaan oleva suu. Mutta ketään ei ollut lähistöllä enää. Päällikkö pudottautui takaisin alas, asetteli Tuulenkapinan puoliksi selkäänsä ja puoliksi nappasi tämän kantoon hampaillaan, kiiveten montusta ylös. Hän jäi pinnalla hetkeksi katselemaan rajan ylitse vastapuolta, mutta hän ei erottanut tai kuullut muita Usvajoen kissoja missään.
Päällikkö lähti rauhassa askeltamaan takaisin kohti leiriä, ettei kompuroisi enempää, mutta samalla yrittäen pitää rivakkaa marssia yllä, ettei Usvajoen loukkaantunut ja uupunut varapäällikkö ehtisi menehtyä matkan aikana. Suuaukolla Raadelmatähti työntyi leiriin, lähes kaataen kumoon Ahvenjuovan, joka oli hämmennyksestä suu auki jäänyt tuijottamaan Raadelmatähteä.
’’Kaksijalkoja ja koiria Usvajoen reviirillä, lähellä rajaamme! Kukaan ei poistu leiristä ilman erillistä komentoani!’’, päällikkö huusi ja Hiirenpolku kiirehti uuden oppilaansa Toivontassun kanssa vastaanottamaan Tuulenkapinan hahmon. Hyasinttikatse oli muutama yö sitten lähtenyt Kaiun määräämälle tehtävälle ja Toivontassusta oli tullut tämän tilalle parantajaoppilas. Myrskyvaahteran parantajakolli voivotteli itsekseen, mutta otti Usvajoen varapäällikön selkäänsä ja kipitti vauhdikkaasti kohti pesää.
’’Kirpeälohtu, Salamataivas ja Nevaleijona, lähtekää tarkkailemaan rajaa. Älkää ylittäkö sitä, ellei siellä ole lisää kissoja elossa, jotka tarvitsevat apua. Raportoikaa kaikki näkemänne leiriin minulle’’, Raadelmatähti puhutteli kolmikolle, jotka vilkuilivat toisiaan huolestuneina, sillä ainoastaan Nevaleijona oli ainoa, joka oli heti valmis lähtemään. Muut arkailivat hetken, mutta lähtivät sitten seuraamaan tuota.
Päällikkö antoi katseensa seurata hetken Tuulenkapinan katoavaa hahmoa, ennen kuin huomattuaan kauhistuneita katseita turkillaan, hän huomasi alkaa puhdistaa turkkiaan Tuulenkapinan verestä. Samassa hän myös muisti hukkaamansa Salviatassun riistan ja ajatteli sen mahdollisesti pudonneen jo rajaa ylittäessä, hän oli ollut muuhun niin keskittynyt. Kolli lähti askeltamaan Usvapolun, Ohdaketassun ja Salviatassun luokse.
’’Teit hienoa työtä, Salviatassu. Olen pahoillani, että kadotin myyräsi, kun yritin hakea Tuulenkapinan turvaan. Mutta haetaan tilanteen rauhoituttua loput nappaamasi riistat’’, Raadelmatähti heilautti häntäänsä kohteliaasti, mutta kääntyi sitten katsomaan Usvapolkua.
’’Usvapolku, juttelisitko hetken kanssani arviointisi tuloksista?’’, Raadelmatähti kohautti toista kulmaansa ja lähti toisen arvioineen kanssa sivummalle keskustellakseen mahdollisesti kahdesta uudesta nimitettävästä soturista.

// Masi, Heli
Salviatassu oli juuri kääntymässä takaisin metsään päin, kun järveltä kajahti ukkonen. Salviatassu oli niin keskittynyt aisteillaan, että pelästyi suunnattomasti räsähdystä ja syöksähti tassut märillä kivilllä ja juurilla liukastellen läheisen puun juurien tarjoamaan koloon. Hän värähti puistatuksesta tajutessaan kolon olleen lähes täysi tulvineesta vedestä, muttei uskaltanut vielä poistua. Hän tajusi ettei ollut nähnyt ukkosen välähdystä ja että ääni oli tullut paljon lähempää. Salviatassu keskittyi kuuntelemaan ja samaan aikaan yritti katseellaan erottaa liikettä vastarannalta. Hän erotti koirien haukkua ja kaksijalkojen huutoa. Järvellä räjähti uudestaan ja ääni kaikui puissa. Salviatassu oli näkevinään kaksijalkojen hirviöiden valoja, mutta arveli nähneensä vain näkyjä, sillä eihän hirviöt voineet poistua tieltä. Niin hänelle oli ainakin opetettu. Hän muisteli Ukkosyön joskus maininneen kaksijalkojen tekevän toisinaan räjäyttelyä napatakseen lintuja tai peuroja.

Salviatassu nousi kuopasta ja ravisteli metsäiseksi värjäytyneen turkkinsa. Kaksijaloista ei ainakaan nyt näyttänyt olevan uhkaa tosin pieni huoli kävi hänen mielessään ajatellessaan pientä ystäväänsä Usvajoessa. Hän ajatteli, että olisi parasta raportoida pian asiasta Raadelmatähdelle. Hän suuntasi jälleen metsää ja raotti suutaan maistellakseen ilmaa. Kummallinen tunkkainen sivuhaju leijaili ympäriinsä, mutta Salviatassu ei osannut paikallistaa mikä hajun lähde oli. Hän kulki varovaisesti varoen heiluttamasta puiden alaoksia, pitäen mielessään, että tehtävänä oli metsästääkin. Metsän äänet tosin tuntuivat hiljenneen pahaenteisesti, kuin ennen myrskyn alkua. Salviatassun täytyi kulkea pitkälle peippopolulle asti ennen kuin löysi saalista. Varpunen ja peippo istuivat vierekkäisissä puissa laulaen kilpaa niin äänekkäästi ja vailla tietoa ympäristöstään, että Salviatassu pääsi kiipeämään samalle oksalle peipon kanssa. Hän otti takajaloillaan puusta vauhtia ja nappasi vauhdista peipon hypäten toisen puun oksalle, josta varpunen ponnahti lentoon kimeän varoitushuudon saattelemana. Salviatassun piti hakea hetken aikaa tasapainoa heiluvalla puunoksalla, mutta onnistui turvallisesti laskeutumaan puusta peippo suussaan. Hän oli tyytyväinen itseensä kun näinkin vaikea temppu onnistui arviointipäivänä. Se valitettavasti jäi hänen sen päivän viimeiseksi saaliksi, sillä matkalla leiriin päin hän ei löytänyt muuta. Leirissä hän törmäsi Ohdaketassuun, joka loikoili aukiolla väsyneen oloisena, mutta tyytyväinen virne kasvoillaan.

"Miten meni?", Salviatassu kysyi hymyillen laskiessaan peipon saaliskasaan. Ohdaketassu heti ryhtyi vuolaasti ryöpyten kertomaan kuinka hyvän saaliin oli saanut vaikkei ollutkaan nähnyt yhtään mitään mielenkiintoista rajalla. Salviatassu oli iloinen toisen puolesta vaikka tunsikin pienen kateuden piston ja yritti Ohdaketassun tarinan väliin päästä kertomaan hänen löytämästään vesimyyrästä. Salviatassu huomasi Usvapolun pentutarhan edustalla ja tervehti iloisesti tätä. "Onkohan Raadelmatähti jo palannut? Minulla olisi tärkeää asiaa hänelle järveltä. En oikeastaan tiedä onko tämä vakavaa, mutta kaksijaloilla on jotain uhkaavan oloisia puuhia."

//Masi, Usvajoki
Tuulenkapina köhi tomuista ilmaa suustaan, samalla kun vääntäytyi kyljeltään mahalleen, sekä lopulta osittain jaloilleen. Pensaat peittivät heidät juuri ja juuri valojen säikeiltä, muttei kuitenkaan ympäristö alkanut hiljetä. Naaraan huolestuneet vihreät silmät siintyivät tomuisesta pensaan piilosta kohti hänen luokseen raahaavaa Tomutähteä, jonka turkki oli yltä päältä tomussa, ja hetki hetkeltä enemmän veressä. Naaras huudahti pelokkaana ja ryömi lähemmäs isäänsä, jottei tämän tarvinnut vaivautui pidemmälle. Harmaa naaras asettui kyljelleen isänsä pään alle, ja pidätteli sitä ylhäällä, kun kollin voimat alkoivat käydä vähiin, vähintään suuren vuotavan aukon takia tämän kaulassa. Kyynelet vihdoin täyttivät sanattoman varajohtaja katseen, kun hän vain katseli elämän valumista hukkaan. Miksi oli kolli hypännyt hänen tielleen? Usvajoki olisi hyvin päässyt pitkälle Tomutähden johdolla?! Surullinen parkaisu karkasi hänen suustaan, kun hän painoi nenänsä kollin poskea vasten, ja lopulta naurahti surullisen sekaisissa tunnelmissa tämän lausahdukselle.

“Emme koskaan pärjää ilman teitä vanhimpia”, hän pihisi surun takaata, ja yritti vielä viimeisiä hetkiä tarkkailla isäänsä, jonka makasi aivan riutuneena hänen vierellään. Kolli oli käyttänyt elämänsä, ja kaiken tahdon voimansa pelastaakseen heidän kansansa, vaikka he olivat juuri pettäneet sen johtajan. Tuulenkapina tunsi syvää vihaa sekä katumusta itseään kohtaan, kun antoi itsensä kuvitella tämän olevan oikea ratkaisu. Nyt Tomutähti ei pääsisi näkemään parempaa huomista. Naaraan turkki alkoi tuntui paksummalta sekä kylmemmältä, vaikka kollin lämmin veri täytti pikkuhiljaa heidän piiloaan. Äänet ympärillä hukkuivat täysin toisen keskittyessä isänsä viimeisiin sanoihin, jotka ohjasivat häntä kohti Taivaanliekkiä. Mutta ei naaras silti sitä voinut uskoa. Lopulta kolli kurnahti hiljaa jotain hänen nimestään, ja Tuulenkapina hukutti itkuisen naamansa isänsä turkkiin, painautuen tätä vasten parhaansa mukaan. Kaikki tuntui hukkuvan käpälistä!
“Ei mitään sinuun verrattuna”, hän inisi hiljaa hampaidensa välistä, kunnes tunsi viileää tuttua tuoksua heidän ympärillään, ennen kuin Tomutähden viimeinenkin hengen veto rahisi hänen korvaansa vasten. Tuulenkapina antoi itkun tulla, ja itsensä uida toisen veressä, kun lopulta kaikki äänet ympäriltä alkoivat kadota. Kaikki, olisi heidän ympäriltään kadonnut. Hetki, pysyisi vielä pitkään. Naaraan silmät olivat kipeät jokaisesta kyyneleestä, jokaisesta menetetystä palasta elämää. Lasipilvi! Ja vielä Hohdonkaiku. Sitten vielä Tomutähti. Hän parkaisi kovaan ääneen isänsä turkkiin ja viimein heitti päänsä ylös kohti taivasta, jota ei nähnyt selkeästi pensaikon välistä.

“Pitäkää edes toisistanne huolta”, hän itki itsekseen ja painoi vielä kuononsa kiinni hiljalleen viilenevään isänsä kuonoon. “Pitäkää kaikista heistä huolta yhdessä”, naaras naukaisi hiljaa ja veti kyntensä sisään, maistellen veren sekaista isänsä tuoksua. Se viileä tunne oli kadonnut samalla, kun veren vuoto oli lakannut tyrehtyä ja ilma heidän ympärillään taas kirkastua. Ehkä Tomutähti oli viety Kaikuun? Olisiko emo ollut tapaamassa häntä? Vieno hymy kohosi nyt varajohtajan kasvoille. Tietysti hän olisi. Ei hän jättäisi Tomutähteä enää mihinkään, tai päästäisi omille seikkailuilleen.

“Viettäkää nyt jokainen ansaitsemanne hetki yhdessä, siellä missä olettekaan”, Tuulenkapina naukaisi hyvin hiljaa ja katsahti taas kohti taivasta. “Te, jos jotkut, olette sen ansainneet”, hän nielaisi palan kurkustaan ja antoi itsensä hetken hengittää vapaasti silmät kiinni, ennen kuin hänet keskeytti taas hirviön matala jylinä lähettyvillä. Tuulenkapina varovasti laski Tomutähden pään maahan, veti tämän käpälät lähelle kehoa ja asetteli hännän kauniisti sitä harjaten hiljakseen vatsan vierelle. Hänen suupielessään lepäävä hento hymy kertoi, että hän lähti hyvillä mielin. Hän on sen ansainnutkin. Tuulenkapina laski vielä viimeisen kerran nenänsä vasten isänsä poskea, veti syvään ilmaa maistellakseen tuon tuoksua, ja siirtyi sitten hiljalleen pois tämän luota. >>Lupaan muistaa sinua aina, ja pitää yllä teidän muistoanne. Olette tuoneet ja tehneet niin paljon Usvajoen eteen, ettei teitä voi unohtaa. Jokainen tänään kaatunut tullaan muistamaan aina!<< hän naukui ylväästi mielessään, ennen kuin kääntyi ryömien kohti pensaikon toista laitaa.

Harmaa naaras ei kehdannut kohota täyteen mittaansa pensaan alla, vaan kyyristeli tarkistamaan tilannetta ulkona. Kaksijalkojen valoja välkkyi siellä sun täällä, mutta pimeä alkoi tehdä tuloaan. Ehkä heidän olisi pakko jo lähteä pois? Kaikkia hänen jäseniään alkoi pikkuhiljaa särkeä, ja tuo huomasikin vasta saaneensa aiemmat koiran kynnen jälkien kasvaneen mittaansa varmasti Tomutähden töytäistyä hänet karkuun kaksijalan asetta. Varmasti Taimiorava ne saisi kuntoon, kunhan hän ensin saavuttaisi partion. Olisihan kansa kunnossa? Jokainen askel sekä varsinkin juoksuaskel tuntui polttavalta naaraan käpälien alla. Päätä jomotti, leukaa särki sekä kylkiä kipristeli jokaisen loikan aikana. Mutta hän ei voinut jäädä tänne. Voisiko hän edes jättää kuolleita, joita hän näki matkallaan muutamia. Ei heitä voisi hyvästellä, ei heitä voitaisi edes haudata. Syvä suru iski hänen sydämeensä uudestaan, ja hän korvat luimistaen päätä vasten jatkoi juoksuaan. Hänen olisi päästävä turvaan.

//Jake
Revontulikukka oli kuullut humisevia sanoja sekä usvaista puhetta, kunnes lopulta ajautui takaisin todellisuuteen ja huomasi olevansa hengästyneen partion luona useiden soturien sekä oppilaiden luona. Ehkä kaksijalat olivat siirtyneet kauemmas, tai sitten he olivat siirtyneet muualle, muttei nuori naaras äkkiä saanut toden tunnetta käpäliinsä. Kuitenkin lopulta Aurinkoroihun sekä Riitasoinnun puheet saivat tolkkua häneen, ja tuo nyökäytteli päätään rohkeasti.

“On myös hyvä, että meitäkin on monta kulkemassa. Tiedä mitä matkalla sitten onkaan”, hän huokaisi hiljaa ja katsahti oppilaaseensa Lounatassuun, jonka selälle laski häntänsä. “Keräisitkö kaikki oppilaat yhteen ryhmään, ja minä kerään nuorimmat soturit. Kerro kaikille, että nyt pitää pysytellä ryhmässä, sekä juostaan ripeästi muun kansan luo”, hän tokaisi tomerasti oppilaalleen, joka oitis keräsi ystävänsä(?) ja Revontulikukka sai sanan kiertämään soturien seassa. Pian heitä oli pieni joukko partiossa Punakuutamo sekä Hortensialampi, ja Revontulikukan oppilas Lounatassu, muiden vanhempien oppilaiden kera. Heitä olisi tarpeeksi pitämään omia puoliaan, muttei liikaa herätääkseen kamalasti huomiota. Naaras vain toivoi, että sotaan jääneet selviäisivät vielä. Hän nielaisi palan kurkustaan ja kääntyi koskettamaan Lounatassun otsaa, ennen kuin hännällään viittoi joukkoa lähtemään juoksuun.

Vaalea naaras säntäsi huolestuneena kohti järven rantaa, jossa vähiten häämötti kaksijalkojen hirviöitä. Heidän pitäisi löytää tiensä järven rantaa pitkin kohti kokoontumispaikkaa, minne olisi kuitenkin matkaa. Hänen käpälänsä tuntuivat painavilta sekä hämmentäviltä, mutta kuitenkin jokin piti hänet maanpinnalla, ja kevyesti juoksevana. Revontulikukka ei antanut nyt ajatusta muulle kuin suojaan pääsemiselle, jonka jälkeen he voisivat surra menetettyjä, sekä kadonneita. Muun muassa Hohdonkaiun menetys kalvoi vieläkin nuorukaisen sydäntä, muttei nyt ollut sen hetki. Soturitar vilkaisi taakseen kohti partiota ja hidasti askeliaan, sillä oli selvästi juossut muita nopeampaa. Hän antoi muun partion ohittaa itsensä, ennen kuin lähti taas kunnon juoksuun.

Kaikkialla ympärillä alkoi kuulua kaksijalkojen huutoja, myllääviä hirviöitä sekä rääkkyviä koiria. Se tuntui niin kamalalta, sekä inhottavalta. Heidän reviirilleen tunkeuduttaisiin näin! Naaras puristi hampaitaan yhteen ja tuuppasi Helmitassun käpälilleen, kun tämä oli lähes livetä liukkaalla nurmella. Äkkiä kuitenkin oli Revontulikukan käpälänä alla jotain lipenevää, ja naaras kupsahti muutaman kuperkeikan myötä kyljelleen lähes järven rantaan. Hän kuuli veden äänet, mutta samalla myös huutavien kaksijalkojen.

“Revontulikukka!” Punakuutamo huudahti huomattuaan nopeimman soturin kaatuneen maahan vasta hetken päästä, ja lähti juoksemaan takaisin päin. Kollin silmissä paistoi huoli, kuten varmaan jokaisen muunkin. Naaraan sinertävä katse kuitenkin siintyi kohti muuta partiota, joka oli seisahtunut törmälle.

“Varokaa!” hän rääkäisi kovaa kohti Lounatassua, jonka takaa hitaasti lähestyi kaksijalka jonkin verkon kanssa.

//Masi, Aaduska
Tuulisydän katseli huolestunein silmin oppilaita, jotka nälvivät toisilleen, ennen kuin Tiikeritassu asettui muiden oppilaiden luo, silti näiden turkkien nyppiessä inhottavuudesta. Oranssi kolli huokaisi syvään ja askelsi Tuliketun luo häntänsä asettaen varajohtajan lavalle.

“Totta on, ettei meillä ole aikaa tuhlattavaksi. Heitä on nyt paljon, mutta omalle kontolleen saa jättää haavoittuvaiset seikkailunsa. Tässä ainakin näemme, onko Tiikeritassusta tottelevaiseksi ahkeraksi soturiksi”, vihersilmäinen kolli naukaisi ja käänsi katseensa nuorempaan naaraaseen. Hän ei ollut täysin samaa mieltä, että olisi nuorukaisen hyvä tulla mukaan, mutta ei aikaa myöskään ollut tuhlattavaksi. Tulikettu huokaisi syvään huolestunut pilke silmissään ennen kuin nyökkäsi päätään kollille.

“Jatketaan sitten. Aurinko alkaa laskea, ja meidän on ehdittävä Kuulammelle. Se joka eksyy partiosta saa löytää oman tien kotiinsa, oli se kuka tahansa”, varajohtaja naukaisi vakavasti kutakin oppilasta silmäillen, ja lähti sitten johtamaan yrttipartiota kohti Kuulampea, johon ei paljoa matkaa enää ollut. Tuulisydän jättäytyi perälle ja katseli oppilaita, jotka olisivat kohtaamassa elämänsä suurinta kokemusta. Toivottavasti jokainen heistä oppisi jotain, hän ei ollut myöskään varma, näkisikö vaikka Tiikeritassu unia Kaiulta, jos hän maistaisi Kuulammen pintaa. Ei toista ollut estämään, sen Tuulisydän tiesi, mutta häntä hieman huoletti partion tulevaisuus. Enemmän he saisivat kuitenkin kannettua, ja sillä saisi ärsyttävän pälätyksen loppumaan aina välillä. Kolli ajautui ajatuksiinsa ja oli kompastua kiven murikkaan ennen puron ylitystä, mutta löysi tasapainonsa ennen kuin oli molskahtaa solisevaan virtaan. Jokainen otti siitä hieman juotavaa ennen kuin Tulikettu loikkasi toiselle puolelle ottamaan toisia vastaan.

//Voit Masi roolia vaikka Kuulammelle asti sitte :D