//Masi
Belladonnanviilto iski siniset silmänsä keppiin, joka alkoi viuhua Hyeenasydämen hyökkäyksen myötä kohti metsän rajaa. Naaras oli tumman turkkinsa avulla kyennyt pysymään piilossa, ja vaikka auttoikin satunnaisia kissoja pääsemään pakoon tai voittamaan taistelunsa, naaras oli pitänyt kyntensä hyvin paljolti piilossa. Hän oli valmistautunut hetkeen, joka olisi hänelle suotu kuin luvattu, joka lopulta avaisi kansoille uudenlaisen elämän, sekä mahdollisuuden. Belladonnanviillon pää vihamiehenä olisi Veritähti sekä koko Kaamosklaani, joka kehtasi hyökätä Myrkkysuon saarelle ja riisua heidät kodistaan. Vaikka he olivat löytäneet uudenlaisen elämän Usvajoessa, oli se silti väärin, eikä entinen johtaja kyennyt antamaan vihan luovuttamiselle sijaa.

Silloin, kun keppi, jonka päässä ase odotti iskuaan saapui Belladonnanviillon näkökenttään, hän ymmärsi mikä mahdollisuus nyt olisi käpälissä. Naaras luikahti varovasti metsän reunaan ja nosti yllättävän painava aseen suuhunsa luikkien sitten takaisin. Tasapainoillen asetta selällään sekä hännällään, yrittäen etsiä sopivaa otetta sekä mahdollista käyttötarkoitusta. Tämä olisi ehkä enemmän kaksijalkojen tuunaama ase tai metsästysväline, mutta se sopisi hyvin tämän sodan lopettamiseen; Belladonnanviillolla oli sopiva kohde mielessään.

Naaras kun etsi tietään kohti ulvovia kissoja, nähden suuren punaisen kollin kolmen verisen kissan ympäröimänä, ymmärsi Belladonnanviilto ettei aikaa ollut hukattavaksi. Maksoi mitä maksoi, hän tiesi, että Veritähden kukistaminen olisi koko metsän tärkein tavoite. Ja nähtyään missä kunnossa Raadelmasiipi sekä Riitasointu olivat, ymmärsi naaras, miten äkkiä olisi sen voiton tultava. Kenenkään muun ei tarvitsisi hävitä, kuolla tai joutua elämään kivussa. Naaraan tumman siniset silmät hohtivat päättäväisinä katsellessaan vain pienen hetken Veritähden leikkiä Riitasoinnulla, ennen kuin oli valmis astelemaan ulos piilostaan, kohtaamaan rankan sateen sekä koko taistelutantereen inhon, vihan ja veren. Belladonnanviilto oli valmiina viimeiseen taistoon.

Kun tumman harmaa naaras saapui Veritähden näköpiiriin, oli aika kuin hidastua; entisen johtajan askelet olivat varmat, vaikka pelokkaat. Hänen olemuksensa oli täynnä päättäväisyyttä, tarmoa sekä periksiantamattomuutta, huokuen hänestä vanhojen jäljellä olevien elämien voima. Kun Belladonnanviilto asteli lähemmäs suurempaa kollia, hän tunsi rinnallaan turkin, joka kuin kohotti viikatteen vartta. Lämmin, tuttu tuoksu vyöryi hänen ylitseen, ja tunteet Viiltokynnen menettämisestä oli ottaa vallan. Hänen ainoa kohteensa, ainoa silmätikku ja keskittymisen kohde olisi suuri punainen kolli hänen edessään, joka oli pysähtynyt paikoilleen katsomaan kohti naarasta, jonka suussa viikate oli valmiina iskemään viimeiseen kohteeseensa. Jonkinlainen epäuskoinen valo välähti suuren legendan silmissä, ja Belladonnanviilto oli seisahtua, oli kuin kysyä, mikä kollilla oli hätänä. Olisiko Veritähti koskaan tuntenut pelkoa taikka epäuskoa?

Askel askeleelta Belladonnanviilto oli varmempi lopputulemasta. Veri valui maahan Riitasoinnun turkilta sateen mukana ja viimein keskellä pilviä ilmestyi hiljainen, kuiva hetki. Sade lakkasi heidän ympärillään ja Veritähden silmät olivat muuttua lautasiksi seisahtuneen olemuksen myötä; koskaan ei tätä kollia varmasti olisi nähty yhtä hämmentyneenä kuin nyt. Miksi? >Ei sen väliä, tärkeintä että olemme sen näkemässä!< Belladonnanviilto kajautti ilmaan vihaisen, pohjatonta inhoa omaavan huudon viikatteen toisen pään ympäriltä ja loikkasi kahdelle jalalle Veritähden edessä. Hänen vieressään kuin levittäytyi suuri hohtava armeija, tuttuja tuoksuja sekä yhteen koskettavia turkkeja. Belladonnanviillon käpälissä tuntui käsittämätön voima, jonka oli vain kerran tuntenut elämiensä haku retkellä. >Tähtiklaani, autatteko meitä? < aikaa ei ollut katsoa ympärilleen, kun naaras kohotti viikatteen kohti taivasta ja painoi itseään alas päin voimalla niin, että viikate lensi hänen ylitseen ja kohti Veritähden päätä.

Naaraan oli suljettava silmänsä, kun hänen etukäpälänsä koskettivat maata ja aika alkoi taas rullata. Valkeat hahmot, kuin aaveet ryntäsivät eteen hänen käpäliensä juuresta, ja viikatteen terävä pää porautui Veritähden suureen kalloon, niin että joka puolelle ilmestyi räjähtävää valoa, maa käpälien alla alkoi täristä ja salama iski samalla taivaalla, saaden korvat soimaan. Belladonnanviillon käpälien alta katosi kuitenkin maa, kun viikatteen varsi lensi hänen suustaan, järähdys iski maata ja valon räjähdyksestä toinen lensi kumoon, lentäen taakse monta ketunmittaa kohti piilopaikkaa, jossa oli ensin väijynyt. Jonkinlainen yhteys viikatteen osumasta sai hänen elämänsä vajoamaan tyhjyyteen, ja tietämättään naaras lensi purkauksen voimasta monta ketunmittaa pimeyteen metsän varjoihin, astuen hetkellisesti Tähtiklaanin maille menettämään yhden jäljellä olevista elämistään.

//Masille tiedoksi
Huurretähti iski käpälillään yhä uudestaan eteensä esiintyviä tassuja, päitä sekä jalkoja. Jatkuja jono pentutarhan sekä vanhinten pesälle oli puuduttava, mutta rohkea johtaja pisti kaikkensa peliin suojellakseen kansaansa, kotiaan sekä ystäviään, jotka kaikki heidän rinnalleen olivat saapuneet. Nuori johtaja toivoi, että sota joka heidän kotiaan nyt piinasi, tulisi vielä loppumaan, ja jokainen selviäisi suurimmitta vammoitta, mutta pelkän verilöylyn vilkaisulla kohti leirin aukiota, se kaikki tuntui toiveajattelulta.

Huurretähden sekä Orapihlajakynnen yhteen lomitetut kynnen iskut viilsivät Kaamosklaanin kissojen kasvoja sekä turkkeja niin, että eteen astuva aalto väistyi lopulta uuteen. Kissoja tuli ja meni, mutta väsymättä heidän oli jatkettava pesän suojelemista; kansalla ei ollut aikaa evakuoida heitä, joten parhaansa heidän oli tehtävä kansan hyvinvoinnin puolesta. Huurretähden turkkia vihloi saamiensa vammojen sekä puremien takia, mutta se oli hänen viimeinen murheenaiheensa; kissojen ulvonta sai hänet pelkäämään pahimman puolesta ja hän vain rukoili Tähtiklaania, että Usvapolku, pennut sekä Orapihlajakynsi selviäisivät parhaimmassa mahdollisessa kunnossa.

Huurretähden silmiin osui aukion keskeltä Kettutähden räikeän oranssi turkki, joka paistoi läpi joka rankassa sateessa. Hän oli kohonnut Hyeenasydämen luota ja kääntyi vastaanottamaan Jaguaarinraivon uuden hyökkäyksen, kun kolli palasi kohti tehtäväänsä taistella johtajaa vastaan. Kettutähti vimmaisesti kohosi takakäpälilleen ja roikkui Jaguaarinraivon korvissa, yrittäen saada kollin kyljelleen, jonka jälkeen alkoi takoa tämän vatsaa. Huurretähden sivusilmäilyn keskeytti Kaamosklaanin kolli, joka syöksyi häntä kohden ja iski kyntensä naaraan lapoihin. Huurretähti vimmaisesti puri kollia rintaan ja iski tämän maata vasten. Kolli ärähti kivusta ja Huurretähti sai hyvän otteen toisen kaulasta, repäisten siitä ikävännäköisesti karvaa niin, että kolli lähti potkimaan pakoon ulvoen kivusta. Naaras henkäisi syvään katsellen taistelutantereen rauhoittumista, kunnes ilmaa halkoikin suuri valo, sekä salama ja maa järähteli epäuskoisesti koko taistelukentän alla.

//Masille tiedoksi
Tuulentähden kyljet kohoilivat pikkuhiljaa tasaisemmin ja tuon vihertävä katse yritti hapuilla kohti Punatassua. Kolli oli osittain kääntynyt sivuttain Tuulentähteä kohden, ei kuitenkaan aivan poispäin, vaikka se kipu sekä epäusko mylläsivätkin tämän sisällä.

“Häntäsi nyppii samalla tavalla kuin isälläsi”, naaras huokaisi hiljaa, samalla kun Kanjonivuokko yritti kääriä johtajan haavoja parempiin paketteihin. Basilikatassu oli auttamassa Servaaliharhaa sekä Korppitassua, jotka yhdessä siistivät paikkoja sekä asettelivat yrttejä yhteisiin parempiin kasoihin. Kaikki parantajat olivat saapuneet yhteen paikkaan kaikkien yrttiensä kanssa voidakseen auttaa parhaiten sodasta pakenevia sekä nopeaa hoitoa vaativia, kuten nyt Tuulentähteä.

Harmaan naaraan liikkeet olivat huteria sekä painavia, mutta hän yritti tassuaan liu'uttaa maata pitkin lähemmäs poikaansa, voidakseen saada toiseen jonkinlaisen yhteyden. Tuulentähti oli koko nuorten kasvun ajan potenut pahaa oloa heidän poisannostaan, vaikka tämä oli ainoa oikea tapa suojella Usvajokea ja voida pysyä sen päällikkönä. Se mitä Vaahterakynnelle kävi, oli hänelle vieläkin mysteeri, ja sen jättämät vammat näkyivät yhä kansassa, jonka takia he joutuivat taistelemaan Syystähteä vastaan. Tuulentähti ärähti kivusta venyessään liian pitkälle turkilla makaavien kääröjen aiheuttaman vihlonnan alla.

Punatassu katsahti naaraaseen kulmiensa alta ja painoi hännänpäänsä takaisesti kohti maata, huomattavasti kuitenkin olkien lysähtäessä. Hän koki pahaa oloa Sydäntassun sekä isänsä puolesta, saamatta tietää oikeaa isäänsä aiemmin, miten heillä oli ajatuksena Sydäntassun kanssa etsiä tuo ja ymmärtää, mitä oli tapahtunut. >No nyt tiedän, minä<.

“Jos olisit aiemmin ollut parempi emo olisi Sydäntassu ehkä hengissä. Ehkä olisimme voineet kasvaa siellä missä sinä, tai kaikki ihan jossain muualla”, kolli sihahti hampaidensa välistä jouten kääntämään katseensa “emostaan” pois, kun Tuulentähden ilme lysähti surullisena. “Hän kuoli Veritähden hyökkäyksessä Aurinkotuuleen. Joten voit syyttää siitä itseäsi. Jos tapaat hänet Tähtiklaanissa, voitte sitten tapella siellä”, kolli mutisi ja tunsi hännänpään alaselällään. Se oli Hohdekettu, joka rauhoittavasti tarjosi tukeaan. Ei Punatassu ollut saanut sellaista tukea mistään, Hyeenasydän oli yrittänyt parhaansa kollille osoittaa tarjoamalla koulutusta sekä sillä tavoin ajatuksia viedä muualle. Mutta Sydäntassunkin kuoltua oli Punatassu nyt vain yksinäinen.

“Olen pahoillani, Punatassu. Ette koskaan tavanneet isäänne, saatika oikeaa emoanne ajoissa”, Tuulentähti yskäisi ja sylki verta suupielestään mutaan. “En pyydä anteeksiantoa enkä toivokaan sitä. Halusin vain sinun tietävän, tietävän kun ei ollut liian myöhäistä, vaikkei se mitään korjaa”, Punatassu kääntyi katsomaan Tuulentähteä silmiin. “En voinut tarjota teille vain kulkukissan elämää, olisimme kaikki voineet huonosti. En voinut ottaa teitä omien itsekkäiden toiveiden vuoksi, eikä isänne selvinnyt niin pitkään kuin olisinkaan toivonut”, hänen sanansa hukkuivat sateeseen.

“Mutta en koskaan, minään päivänä katunut sitä, että sain teidän isänne kanssa. En koskaan katunut sitä hiirenkarvaa, että rakasti Vaahterakynttä. Vaikka se nyt onkin kustantanut kaiken”, naaraan ääni murtui surulliseksi ja Punatassun oli käännyttävä kohti emoaan, asettaen häntänsä tuon käpälien vierelle. Ei hän voinut antaa anteeksi, ei koskaan tulisi niin tekemään. Mutta hän tiesi, joka rauhoittaisi mieltä. Hän asuisi siellä, missä isä asui ja voisi kasvaa paremmaksi kissaksi, elää pitempään kuin tämä koskaan. Hänestä voisi tulla parempi kissa, josta he molemmat, kaikki kolme, voisivat olla ylpeitä. Punatassu tunsi surullisen herkkyyden sydämessään, ennen kuin hetken rikkoi korvia särkevä huuto aukion reunalta, kun punainen salama juoksi läpi aukion.

Veritähden valkeasti kiiluvat silmät jahtasivat tuijotuksensa alle maassa makaavia kissoja, utelias ja valpas tuijotus lensi hahmosta toiseen. Raadelmasiipi kiirehti Riitasoinnun ylle, kun naaras makasi selällään tasaamassa hengitystään, kun kaikki paino oli poistunut viimein hänen kehonsa päältä, kun kerta toisensa jälkeen lopen uupuneet Kivitähti ja Raadelmasiipi saivat Veritähden tassun irti puristamasta Riitasointua.

''Kivitähti, hae muut päälliköt, kaadetaan tämä kaikkien päälliköiden voimin'', Raadelmasiipi sähähti, tuijottaen uhmakkaasti Veritähteä.
''Tämä kummallisesti muistuttaa minua jostakin, jonka koin monia kuita sitten'', Veritähti heilautti pitkää ruoskamaista, mutta tuuheaa häntäänsä huvittuneena.
Kivitähti katseli epätoivoissaan ympärilleen, etsien päälliköitä silmiinsä, mutta Jaguaarinraivo paini Kettutähden kanssa, Hyeenasydämen kimpussa ollessa toinen Synkkävarjon kissa. Tuulentähti oli kadonnut ja Huurretähti yritti pelastaa Orapihlajakynnen kanssa pentutarhaa, sekä vanhintenpesää, johon suuri lauma Synkkävarjon kissoja yritti päästä. Kohta pesästä ei enää olisi mitään jäljellä. Veritähti pisti merkille, että Kivitähti vastasi Raadelmasiiven epätoivoiseen katseeseen ja pudisti päätään.
''Ole viisas Kivitähti ja palaa takaisin niihin pehmeisiin oloihisi vanhustenpesään. Ei tämä taistelu koske teitä yhtään, ette ole koskaan halunnut auttaa Myrskyvaahteraa, miksi nytkään nähdä sellaista uhrausta? Syystähti uhrasi teistä jo aiemmin monia omissa kostonvimmoissaan, mikä salaisuus sinulla on käydä taistelua?'', Veritähti pilkkasi, samalla kun Riitasointu pääsi viimein jaloilleen, kyljet lähes karvattomina ja nenä verta vuotaen.
Kivitähti vihaisesti sähähti toiselle.

Riitasointu ulvahti Meriklaanin lähettyvillä olevat soturit hyökkäämään ja lähti itse myös liikkeelle eri suunnasta kuin muut. Veritähti kiepahti ympäri ja iski päällään Usvajoen soturin kumoon maahan, toisen iskien lähes kahtia kynsillään ja kolmannen kietaisten häntänsä ympärille. Riitasointu sivalsi voimiensa takaa ilmalentonsa saattelemana ja onnistui katkaisemaan Veritähden korvan, kun tämän pää oli painuneena alas. Ketterä varapäällikkö kääntyi Veritähden takana ympäri ja lähti uuteen hyökkäykseen, sen innoittamana Kivitähti hyökkäsi Veritähden selkään ja Raadelmasiipi upotti hampaansa Veritähden etujalkaan, repien suu täynnä karvaa toista. Veritähti seurasi uteliaana kuitenkin Riitasointua ja juuri oikealla hetkellä tämä väisti päänsä alas, jonka jälkeen äkisti ylös ja Riitasointu löi leukansa Veritähden otsaan, purren pahasti kieleensä ja menettäen hyppynsä nopeuden, sekä voiman.
Veritähti nappasi putoavan naaraan kaulan hampaisiinsa ja helposti heilautti Raadelmasiiven hyökkäyksensä mukana irti tassuistaan. Punertava kolli painoi tassunsa Riitasoinnun molemmille puolille, peittäen pään ja osittain kyljen, pitäen toisen kaulan hampaidensa välissä.
Raadelmasiipi makasi liikkumattomana maassa, otsasta vuotaen runsaasti verta, kun tämä oli lentänyt suoraan kiveen. Kivitähti yritti repiä epätoivoisesti Veritähteä irti samalla kun Riitasoinnun kasvot kalpenivat ja pimeys alkoi ottaa vallan. Veritähti maistoi naaraan veren tulvivan suuhunsa.
''Päästä irti hänestä'', Kivitähti laskeutui selästä niskalle ja yritti kaataa toista pitkien jalkojensa avulla, mutta hän ei saanut toista liikahtamaankaan. Kivitähti halusi antaa esimerkkiä Taivaanliekin kissoille, jotta he voisivat taas toimia yhdessä Usvajoen kanssa. Mutta tilanne oli toivoton.
''Haluatko kuulla minkälaisen äänen katkennut niska päästää?'', Veritähti uteliaana kysyi, Kivitähden otsalle kohotessa kylmää hikeä epätoivosta, kun hän seurasi kiskaisujensa joukosta Riitasoinnun puristuksiin joutumista.

Terätiikeri juoksi muiden Meriklaanin soturien mukana taisteluun, heittäytyen suuren kollin kimppuun, joka oli juuri painanut maata vasten toisen soturin. Punavalkea vanha kissa oli hyvin laiha ja tuon luut töröttivät hännässä tiukasti, Terätiikeri yritti upottaa tähän hampaansa, mutta ei saanut kunnon otetta toisesta tämän luisen olemuksen takia. Vanhus heilautti hänet irti helposti ja hyökkäsi ketterästi eteenpäin, Terätiikerin ehtiessä juuri ajoissa pyörähtää pois alta puuskuttaen yllättyneenä.

Varputaivaan, maailman kauneimman nuoren kissaneidin sanat pyörivät Terätiikerin mielessä, kun ennen sotaan lähtemistä naaras oli kertonut, että odottaisi kaksikon pentuja. Sen seurauksena tämän oli ollut pakko jäädä leiriin, mutta uhmaten tulevaisuutta, Terätiikeri oli lähtenyt mukaan sotaan tukemaan yhtenä vahvimpana soturina klaaniaan ja Myrskyvaahteraa tässä sodassa. Näkisivätkö pennut kuitenkaan koskaan isäänsä?

''Miksi Synkkävarjo ottaa taisteluun mukaan vanhimpia? Ovatko soturinne loppu?'', Terätiikeri pilkkasi vanhusta, joka suoristi ryhtiään ja tummalla, sekä haastavalla katseellaan tutki jo aiemmin haavoittunutta Terätiikeriä päästä varpaisiin.
''Eikö isäsi häpeä, että taistelet hänen sotureitaan vastaan?'', vanhus pilkkasi takaisin.
Terätiikeri luimisti vihaisesti korviaan ja sähähti tälle.
''Minulla ei ole mitään tekemistä isäni kanssa! Tuskatiikeri kuoli Imperiumin mukana ja samalla se puoli minun verestäni on haudattu Imperiumin luolan mukana'', Terätiikeri murisi. Kuka tuo vanhus oli? Miten hän tiesi Tuskatiikerin ja Tuskatiikerin pojan?
''Ikävää, että kasvoit niin paljon kieroon, että olet valmis kuolemaan häviäjänä ja vääräuskoisten puolesta. Kuljin Kuutiikerissä ja jonkin aikaa Pakkastähden Imperiumin mukana, tunnen sukusi paremmin kuin uskoisitkaan'', vanhus irvisti.
''Kerro sitten nimesi, niin tiedän kertoa isälleni tuonpuoleisessa, että kenet minä oikein surmasin tässä sodassa'', Terätiikeri uhosi, karvat pörhistyen.
''Olen Luumarja. Keskittyisit kuitenkin löytämään itsesi ennen kuin olet valinnut puolesi, tulet huomaamaan, että sisälläsi nukkuva Imperiumin perillinen herää vielä, eikä sen paikka ole näissä klaaneissa'', Luumarja hymähti. ''Nyt jos suonet, etsin mieluummin jonkun itseni tasoisen taistelijan'', ylimieliseen sävyyn vanhus käänsi jo selkänsä paljon nuoremmalleen.
''Hiljaa vanhus! Täältä minä tulen!'', Terätiikeri rääkäisi raivoissaan toisen halveeraavasta käytöksestä ja puheista. Mutta silti hän tunsi piston sydämessään isänsä mainitsemisesta. Katselisiko häntä Armonhalla vai Tuskatiikeri? Jonkin aikaa hänen päässään pyöri Varpustaivas, kunnes hän kuuli Armonhallan haukkuvan häntä isänsä kaltaiseksi, kunnes hän ylettyi jälleen Luumarjan selkään kynsillään.

//Heli

Jaguaarinraivo oli lähtenyt uuteen hyökkäykseen kohti Kettutähteä ja Hyeenasydäntä, vaikka oli menettänyt kamppailun temmellyksessä parhaimman taisteluvälineensä. Hänen aikeensa hyökätä Kettutähden kimppuun keskeytyi, kun pienempi ja ketterämpi Hyeenasydän upotti hampaansa tämän takajalkaan. Vihaisesti soturi potkaisi naaraan irti.
Samaisella hetkellä hänen katseensa osui kolmeen kissaan, joista yhtä kannettiin pois paikalta. Pakkassädettä ei näkynyt missään, vaikka tämä hetki sitten oli taistellut kannettavana olevan Tuulentähden kanssa.

Jaguaarinraivo ehti nähdä vilauksen Sakaalikuusta ja Marraskauhusta, jotka auttoivat toisella laidalla Synkkävarjon soturia jaloilleen, jotta voisivat saattaa tämän pois. Samaisella hetkellä kuitenkin, kun Sakaalikuu kosketti tätä, soturi rysähti maahan kivuliaasti huutaen, ja Marraskauhu korvat äimistyksestä pystyssä työnsi oppilaansa sivuun, auttaakseen soturia. Hyeenasydän oli Jaguaarinraivon katseen harhauduttua koonnut jo itsensä ja yritti hyökätä uudelleen takaapäin suuremman kollin kimppuun. Jaguaarinraivo ehti väistää juuri ajoissa ja luikahti kaksikon luota kauemmas, kaartaen veljensä ja Sakaalikuun luokse.

''Oletko nähnyt Pakkassädettä?'', Jaguaarinraivo murahti vilkuillen Kettutähteä ja Hyeenasydäntä, jotka tarkastivat toistensa voinnin parhaillaan, jonka jälkeen kaksikon vihainen, mutta myös taistelun voimistama katse oli lävistää Jaguaarinraivon. Sakaalikuu pudisti päätään vastaukseksi mestarilleen.
''Näin, että Tuulentähteä kannettiin tästä johonkin turvaan'', soturi supatti niin nopeasti kuin sai suustaan ulos, pitäen katseensa Kettutähdessä. ''Marraskauhu, mene sinä tarkistamaan mihin he vievät loukkaantuneita ja tilaisuuden tullen, tee niin kuin uskot olevan meille eduksi. Sakaalikuu, auta sinä tarvittaessa elossa olevia-'', Jaguaarinraivo vilkaisi Marraskauhua, sillä nyt hän ymmärsi, mitä veli oli aiemmin tarkoittanut sillä, että kun Sakaalikuu olisi paikalla, jotakin vain tapahtui ja heidän potilaansa menehtyivät. Niin ei saisi käydä Marraskauhulle, joten olisi parempi pitää Sakaalikuu kaukana, jos Marraskauhu löytäisi Tuulentähden ja voisi tappaa tämän. Mikä kunnia veljeksiä odottaisi! Hän tappaisi Kettutähden ja Marraskauhu viimeistelisi Pakkassäteen työn tappamalla Tuulentähden! ''pakenemaan täältä'', Jaguaarinraivo päätti ohjeensa oppilaalleen Sakaalikuulle.

Jaguaarinraivo työntyi sitten kaksikon välistä takaisin kohden taisteluaan Kettutähden ja Hyeenasydämen kanssa, joista vain Kettutähdellä oli merkitystä Jaguaarinraivolle.

Harmaan naaraan silmissä ei kihissyt kuin raivo, kun hän syöksyi tumman punertavan kollin kimppuun kynnet esillä ja hampaat irvessä. Hampaat kolahtivat kollin käpälään, samalla kun esillä sojottavat kynnet repivät kipeän otteen kollin niskasta, sekä rinnasta, työntäen Aamunleijonan pois käpäliltään Punatassun yltä. Tuulentähden takana heikko, mutta yllättynyt puuskutus kuului, kun Punatassu yritti tasata hengitystään ja ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut. Revontuliklaanin Hohdekettu oli syöksynyt Aamunleijonan toiselle puolelle, ja iski tätä raivoisasti käpälillään pitkin kylkiä sekä takajalkoja, joka sai kollin ärisemään sekä ulvomaan niin kivusta, kuin yllätyksestä.

Aamunleijona vaikka oli nimetty Myrkkysuon saaren kenraaliksi Veritähden mukaan, hän ei ollut saanut kirouksesta osaa itselleen ja taisteli vain itsenään, veren valuessa pitkin hänen tummaa sekä pitkää turkkiaan. Aamunleijona painoi käpälänsä maahan, jossa Tuulentähden hampaat pysyivät tiukasti kiinni, ja kolli heitti päänsä ylös sitten iskien sen alas tarraten tiukasti, tukevasti sekä tappavasti harmaan pienemmän Usvaklaanin päällikön paljastettuun kaulaan. Tuulentähden silmissä välähti kauhu, kun hän ymmärsi asentonsa paljastavan kaulansa täysin suuremmalle kollille, kun hänen hampaansa verisesti pysyivät lukittuina Aamunleijonan käpälässä. Hohdeketun vaivattomat hyökkäyksen eivät tehneet suurta osumaa Aamunleijonaan, mutta lopulta vaaleanharmaa naaras iski loikalla Aamunleijonan päähän, raapien tämän poskia ja viimein sai kollin irti Usvaklaanin johtajasta, mutta myös Tuulentähden putoamaan uupuneena, väsyneenä sekä päihitettynä maahan. Suuret, punaiset verta vuotavat haavat saivat hänen harmaan turkkinsa näyttämään vaaleammalta kuin vasta valunut lumi ja surkea Punatassun parkaisu kuului kauempaa, kun kolli loikki lähemmäs kohti häntä pelastanutta naarasta.

Hohdekettu jatkoi hyökkäystään Aamunleijonan kanssa, iskien kollia kasvoihin, rintaan sekä käpäliin, ja kolmella jalalla vaappuminen ei ollut kollille enää mahdollista. Hän sähähtäen sylki kohti Hohdekettua, löi tätä paremmalla käpälällään päähän saaden naaraan kehon rotkahtamaan maahan, ja pienen pyörrytyksen seurauksena Hohdekettu ei voinut loikata Aamunleijonan perään, kun tämän punainen turkki katosi sateen peittämänä pimeään metsään. Punatassu oli noussut huterasti käpälilleen ja seisoi nyt Tuulentähden kehon äärellä, kun naaraan rinta vastahakoisesti kohoili, kunnes veri pulpahti tämän haavoista viimeisen kerran, ennen kuin naaras menetti elämän; toiseksi viimeisen elämänsä.

“Tule, viedään hänet parantajien luo. Hän ei voi taistella enää”, myös käpälilleen päässyt Hohdekettu naukui itseään hieman pienemmälle kollille, mutta Punatassu nyökäytti päätään vain suostuen tehtävään, toivoen, että matka ei olisi pitkä. Hänenkin arpiaan särki, tassuja väsytti ja kipu rinnassa kaiken sen tohinan jälkeen oli kipeää. Mutta ei varmasti niin kipeää, kuin johtajan elämän menettäminen olisi.

--

Tuulentähden rinta kohoili vastahakoisesti vielä silloinkin, kun hänen käpälänsä laskeutuivat Tähtiklaanin maille, jossa lämpimät turkit pitivät häntä pystyssä.

“Taistelu on pian ohi. Tulemme auttamaan teitä Tuulentähti, mutta sinun on nyt ymmärrettävä, että aikaasi ei ole enää paljoa jäljellä”, sanat saivat naaraan terävän katseen kohoamaan vierellään seisoviin kissoihin. Lasipilven lämpimät silmät saivat kyynelet nousemaan Tuulentähden silmiin, samalla kun hänen katseensa kääntyi Hohdonkaikuun.

“Rakas tyttäreni, olet taistellut kotisi puolesta niin pitkään ja niin hurjasti. Muista antaa rakkaillesi kaikkesi, ennen kuin käpäläsi kuuluvat joukkoomme”, Hohdonkaiku kehotti ja painoi kuononsa Tuulentähden poskea vasten, samalla kun Lasipilven kuono kosketti häntä toiselta puolen. Tuulentähti ei voinut uskoa, että olisi käyttänyt kaikki elämänsä pian, sentään kotinsa suojelemiseen. Mutta miten kävisi Riitasoinnulle? Punatassulle? Kaikille, ketkä hän jättäisi jälkeensä?

--

Elo purskahti Tuulentähden kehoon ja hän kipeästi veti syvään henkeä, saaden soturikaksikon pelästymään ja hätkähtämään, pysähtyen hetkeksi matkallaan.
“Tuulentähti!” Hohdekettu naukui yllättyneenä ja hännällään kertoi Tuulentähteä koskettaen, että kaikki olisi hyvin. “Viemme sinua parantajien luo, sait aika pahoja iskuja”, naaras naukui hiljaa ja kehotti sitten Punatassua jatkamaan matkaa. Tuulentähti pää makasi Punatassun niskassa, ja kolli alkoi tuntea Tuulentähden hengityksen jakautuvan tasaisiin sisään ja ulos vetoihin. Hän oli huolissaan johtajasta, menettäisivätkö kansat yhden johtajan tänään?

“Punatassu”, Tuulentähti heikko ääni oli karhea taistosta, sekä matkasta Tähtiklaanin luo. “Minulla on yksi erittäin tärkeä, mutta ehkä huono uutinen tämän hetken huomioon ottaen”, naaras naukui hiljaa ja hitaasti, saaden Punatassun koko huomion. Mitä uutisia toisen kansan johtajalla olisi hänelle? Epäilys alkoi toivottaa tuloaan nuoren kollin turkille, mutta hän ei sanonut mitään. Käänsi vain korvansa taakse kohti vanhan naaraan puheita.

“En toivonut kertovani tässä tilanteessa”, naaras yskäisi pari kertaa verta suustaan. “Mutta en usko, että aikaa on hirveästi”. Hohdekettu vilkaisi Punatassua heidän kävellessään kohti parantajien aukiota, joka olisi aivan parin puun takana. Vesisade yhä rummutti maata ja kissoja sen päällä, saaden kaiken veren lopulta valumaan kohti maata.

“Olen emosi, Punatassu”, Tuulentähti karheasti naukui ja Punatassu joutui ottamaan pidemmän askelen eteen, jottei olisi kaatanut kaikkia kolmea kissaa kumoon. Sydän oli laukata ulos rinnasta, kun hämmentynyt oppilas piti katseensa suoraan edessään, kulkien lamaantuneena eteenpäin. Miten? Eihän naaras voinut vain huijata? Luulla näkevänsä, kuulevansa jonkin muun.

“Isäsi, oli Vaahterakynsi”, Tuulentähden sanat oli hukkua sateen sekä adrenaliinin sekaan, kun kolmikko tassutti eteenpäin. >Vaahterakynsi?!< se oli se nimi, jonka Hyeenasydän oli sanonut olevan hänen isänsä. Miten ihmeessä? Eikö se Usvaklaanin kissa ollut Riitasointu? Punatassun silmät syöksyivät puolelta toiselle hänen pohtiessaan Hyeenasydämen soputusta sekä nyt tätä.

“Miten?” kolli henkäisi hiljaa ja paiskoi häntäänsä takanaan vihasta sekä epäuskosta.

“En halunnut teidän koskaan tietävän, koska petin soturilakia”, naaras sopersi hiljaisuuden takaa. “Mutta en voi elää sen kanssa, etten koskaan kertonut”, hänen äänensä oli nyt hyvin varovainen, lasisen heikko. “On ollut ilo nähdä teidän kasvavan”, Tuulentähti huokaisi ja hänen hengityksensä alkoi hidastua.
“Vauhtia!” Punatassu sihahti Hohdeketulle ja kaksikko otti vauhtia ravaten puiden ohi kohti parantajia, jotka yllättyneenä kohottivat päitään muiden hoidettavien luota.

“Auttakaa, pian!” Punatassu hätääntyneenä laski varovasti Tuulentähden pään maahan, samalla kun Hohdekettu laski tämän muun kehon alas. Parantajat syöksähtivät tuomaan hämähäkinseittiä tukkimaan suurimpia haavoja ja tarkastamaan Tuulentähden kuntoa. Yhtäkkiä Punatassun käpälät alkoivat täristä, ja tämä joutui istumaan mutaiseen maahan täristen katsellen, emoaan. >Tuulentähti, emoni? Tiesitkö tämän Sydäntassu? Savuruoska?< viha kuohahti kollin sisällä sijaisemoaan kohtaan ja hän alkoi ymmärtää. Ne eroavaisuudet, ne katseet. Miten Savuruoska ei voinut kertoa heille? Tahtoivatko kaikki suojella heitä!

“Mutta sen sijaan tapatit isäni”, kolli sihahti hampaidensa välistä ja käänsi katseensa muualle. Aina isättömänä elänyt kolli ei voinut uskoa, että vaikkei heillä ollut nimettyä isää Aurinkoklaanissa, olisi se oikea ollut kuitenkin kuollut. Kuka hänet tappoi? Oliko se Revontuliklaanin oma kissa? Viha, pelko ja epäusko velloivat kollin sisällä, samalla kun parantajat yrittivät työstää eloa sekä toipumista Tuulentähteen.

//Tuulentähti menetti 1 elämän, Aamunleijona pakeni

//Heli //

Riitasointu repäisi itsensä irti Pakkassäteen hampaista, samalla horjuen käpälät ojossa epätoivoisesti maata tavoitellen, kun veri pulppusi hänen rinnastaan vasten Pakkassäteen kasvoja. Varapäällikkö kaatui selälleen maahan, haukkoen epätoivoisesti henkeä ja hatarin liikkein, hän yritti kääntyä ja etsi katseellaan Tuulentähden ruumista. Mutta Tuulentähti olikin poissa. Riitasointu hetkeksi pelästyneenä etsi päällikkönsä hahmoa, mutta näki tämän pian hyökkäävään Aamunleijonan kimppuun Revontuliklaanin Hohdekettu rinnallaan. Aamunleijonan kynsissä oli liikkumaton Punavaahtera. Riitasointu tunsi kylmän tuulen kangistavan itsensä tunnekuohuun, kun hän ajatteli, että viimeisilläkin voimillaan Tuulentähti juoksi pelastamaan Punavaahteraa. Varapäällikkö ei kuullut Pakkassäteen solvauksia ollenkaan, sillä hänen sydämensä tuntui särkyvän täysin, hän tuijotti vain Tuulentähteä, sekä fyysinen, että henkinen kipu rinnassaan.
Riitasointu havahtui tuskastaan vasta, kun hänen vierelleen lennähti Raadelmasiiven keho, niin velttona kuin se olisi ollut vaahtopää. Kasvot riekaleisina, turkki täynnä suuria verta vuotavia haavoja ja silmissä aavemainen kiille. Riitasointu palautti hitaasti tuon hirvittävästi näystä katseensa Veritähteen, joka suupieltään pyyhkäisten askelsi kohti Pakkassädettä, Riitasointua ja taistelunsa hävinnyttä Raadelmasiipeä.
Jalat täristen voimakkaasta kivusta, Riitasointu paljasti kyntensä ja hampaansa, heikosti kohoten jaloilleen, heilauttaen takanaan ruoskamaista häntäänsä.
''Rivimme hajoavat, kerää soturit uudelleen kasaan. Säälittävimmät ovat lähteneet pakoon, vaikka enemmän nämä klaanit ovat meitä vastaan hävinneet ja menettäneet kuin me'', Veritähti puhutteli varapäällikköään Pakkassädettä. ''Jaguaarinraivo taistelee Kettutähteä vastaan, Aamunleijonalla on Tuulentähti, jos voit, keskity sinä Huurretähteen tai Kivitähteen. Kun kaikki neljä päällikköä on hoideltu, tämä metsä on meidän. Heidän soturiensa taistelutahto on jo murskattu ja leirissä makaa enemmän kuolleita, jotka eivät ole Synkkävarjosta'', Veritähti kehotti, ja käänsi sitten uteliaan katseensa Riitasointuun.
Mustavalkea naaras irvistelevästä naamastaan huolimatta, ymmärsi kauhukseen, että Veritähti puhui totta. Aukiolta oli pelastettu monia kissoja, Myrskyvaahteran heikoimmista oli enää jäljellä vanhimmat, mutta he olivat liian hitaita pakoon ja maassa makasi kymmeniä kissoja. Kohta olisi kukistettu varmasti jo ensimmäinen päällikkö.
Mutta Veritähdessä ja tämän uskollisimmissa seuraajissa ei ollut yhtään naarmuakaan, Riitasointu ei ollut onnistunut vahingoittamaan lainkaan Pakkassädettä.
''Ne ovat kirottuja'', Raadelmasiipi sähähti, turkkia roikkuessa epämääräisenä klönttinä kaiken veren keskellä isoina paloina irrallisina.
Riitasointu ei tiennyt mitä tuo tarkoitti, mutta hän oli tyytymätön siihen, että Pakkassäde pilkallisesti sylkäisi häntä ja Raadelmasiipeä kohden ja poistui paikalta. Kuin he eivät olisi minkään arvoisia. Ei arvoisia edes taistella ja voittaa.
''Pystytkö nousemaan ja lähtemään täältä'', Riitasointu kääntyi maassa makaavan Raadelmasiiven puoleen, joka käheästi naurahti.
''Kolmella jalallako?'', Raadelmasiipi piruili.
''Vaikka päälläsi pomppien. Emme ole taistelussa minkään arvoisia Pakkassäteelle, varapäällikölle. Miksi olisimme minkään arvoisia Veritähdellekään? Hän haavoittaa vihollistensa seuraajat niin heikoiksi, että voi antaa puhumasi kirouksen ja saada lisää liittolaisia'', Riitasointu murisi hiljaa, Veritähden kääntäessä uteliaat silmänsä heihin, muttei tämä tainnut kuulla mistä he puhuivat.
''Tarkoitatko, että heillä on sellainen voima, joka on ollut Imperiumin ja Tähtiklaanin valitsemien kissojen välillä sodassa?'', Raadelmasiipi heilautti väsyneesti toista korvaansa ja kääntyi kyljeltään vatsalleen, sumea katse silmissään. ''Taidan olla liian vanha uudelleen sellaiseen taisteluun''.
''Tarkoitan, että meidän on parempi vältellä toisiamme, ettemme ole kaikki samassa paikassa ansassa Veritähden kanssa ja hän saa meistä isomman armeijan itselleen. Niin pian kuin mahdollista, täytyy loukkaantuneet saada pois'', Riitasoinnun sanat kuitenkin keskeytyivät, kun hänen hampaidensa välistä karkasi odottamaton kiljahdus, kun Veritähti nappasi hänet kuin hiiren maasta käpälällään, heitti hänet ilmaan ja nappasi tämän sitten suuriin leukoihinsa niskasta. Riitasoinnun selkää pitkin purskahti verta ja tämä jäi roikkumaan henkeään haukkoen ilmaan.
''Riitasointu!'', Raadelmasiipi kähisi ja hitaasti pääsi kolmelle jalalleen, tuijottaen vihaisesti Veritähteä.
Veritähti oli nöyryyttänyt Raadelmasiipeä aukiolla vain hetkeä aiemmin, eikä minkäänlaista vahinkoa Raadelmasiipi ollut saanut Veritähteen. Nyt tämä leikki Riitasoinnulla kuin saaliseläimellä. Hän ei ollut koskaan nähnyt heistä ketään päällikköä tai koko klaania yhtä avuttomina kuin tässä sodassa kuin Veritähteä ja tuon seuraajia vastaan.
''Tähtiklaani auta!'', joku ulvaisi, ja hidas varjo syöksyi Raadelmasiiven ohitse Veritähden selkään, upottaen hampaansa Veritähden kuonoon, vääntäytyen toisen pään päältä niskan taakse, repien tuon päätä taaksepäin. Riitasointu putosi maahan, mutta Veritähden valtava tassu puristi toisen saman tien maata vasten, vaikka tuskin tuo näki ollenkaan, mihin toinen oli pudonnut. Riitasointu ulisi, kunnes ääni alkoi hiipua Veritähden painon ja kynsien alla, kun kynnet pureutuivat hänen selkärankaansa, vielä aiempien haavojen vuotaessa vuolaana.
Raadelmasiipi yritti saada Veritähden kynnet irti Riitasoinnusta, mutta hänen alipainoisessa ja heikossa kehossaan ei ollut enää lainkaan voimia, jolla pelastaa Usvajoen varapäällikkö.
Veritähti iski voimakkaasti toisella etukäpälällään Raadelmasiiven pois kimpustaan ja vaikka miten Kivitähti paini toisen kasvojen kanssa, pian Veritähti ylettyi häneen ja heitti hänet irti niskastaan, Kivitähden kivuliaasti lentäen puuta päin pää edellä.

//Heli //

Hyeenasydän oli lähtenyt mukaan taisteluun, alkuun vielä hänen vierellään oli ollut Punavaahtera, mutta nyt nuorukainen oli jo kadonnut taistelun tiimellyksessä. Aurinkotuulen musta naaras sai juuri ajettua Synkkävarjon kissan käpälämäkeen häiritsemästä Myrskyvaahteran vanhimpia näiden pesän suulla.
''Tarvitsemme lisää sotureita suojaamaan pesää'', Myrskyvaahteran soturi Nevaleijona puuskutti hänen vierellään.
''Et kai ala olla vanha ja väsyä? Ei sota vielä ole ohi'', Hyeenasydän pilkkasi.
Seuraava aalto Synkkävarjon kissoja jyräsi tietään pesään ja Hyeenasydän nousi takajaloilleen huiskiakseen näitä kauemmas, mutta hänen katkennut töpöhäntänsä aiheutti sen, ettei hänen tasapainonsa ollut ollenkaan kohdillaan ja kevyellä hyökkäyksellä eteenpäin, Hyeenasydän kaatui, hän löi päänsä terävän kiven kulmaan, kieriessään kivikolta alas pesän edustalta leirin aukiolle. Heilutellen humisevaa päätään, hänen ohitseen juoksivat Nevaleijonan avuksi Huurretähti, joka puski päällään kivuliasti ulvahtavan Synkkävarjon kissan Hyeenasydämen kaveriksi alas ja Orapihlajakynsi, joka kuitenkin jäi häätämään alas lentänyttä Synkkävarjon soturia käpälämäkeen.
''Kettutähti taistelee Jaguaarinraivon kanssa, se näyttää aika pahalta tilanteelta. Menetkö avuksi vai menenkö minä?'', Orapihlajakynsi heilutti verta kasvoiltaan ja loi sitten tiukan katseen Hyeenasydämeen.
''Missä?'', Aurinkotuulen soturi henkäisi ja huomasi Kettutähden ja Jaguaarinraivon huiskivan toisiaan kynsillään niin, että karva pöllysi. Jaguaarinraivolla selkeästi oli kohteenaan tappaa Kettutähti, vaikka Aurinkotuulen naaras jakoikin ankaria iskuja takaisin. Jaguaarinraivolla oli kuitenkin jokin, joka auttoi tätä loputtomasti jatkamaan vastarintaansa, eikä Hyeenasydämen tavoin Kettutähti ollut Hyeenasydäntä paremmin vielä toipunut aiemmasta Synkkävarjon kanssa käydystä taistelusta, kun nämä olivat vallanneet Aurinkotuulen.
Huurretähti ulvahti Orapihlajakynnelle käskyn tulla antamaan hänelle ja Nevaleijonalle tukea, ja samaan aikaan Hyeenasydän juoksi Kettutähden avuksi. Jokainen loikka ja askelma tuntui hidastetulta ja pitkältä, kun Jaguaarinraivo kohotti viikatteensa, saatuaan Kettutähden painettua maahan.
Kettutähden suuret käpälät raastoivat pelkäämättä Jaguaarinraivon kasvoja, kaulaa ja vatsaa, mutta mikään ei horjuttanutkaan Jaguaarinraivoa. Hyeenasydän upotti hampaansa juuri ajoissa viikatteen varteen ja kun Jaguaarinraivo heilautti päätään iskeäkseen sillä Kettutähteä, Hyeenasydän ja viikate lensivät toisen voimasta aivan toiseen suuntaan, keskellä aukiota. Tumma naaras pyöri maa pöllyten viikate vielä hampaissaan väärinpäin, repien hänen kieltään ja naaras sähähtäen sylkäisi sen suustaan, katsomatta miten pitkälle viikate jatkoi pyörimistään Hyeenasydämen pysähdyttyä.
Hän kampesi itsensä hoippuen jaloilleen ja hengitti hitaasti suun kautta ilmaa, suun kylpiessä viikatteen aiheuttamasta haavasta ja siitä pulppuavasta verestä.
Kettutähti potkaisi takajaloillaan Jaguaarinraivon pois kimpustaan, mutta kolli äristen lähti uuteen hyökkäykseen ja Hyeenasydän pinkaisi mukaan taisteluun uudelleen.

//Helille tiedoksi //

Leopardinkukka oli tyrmistynyt, että Kivitähti esti häntä hakemasta oikeutta Taivaanliekin klaanille, oman isänsä muistolle, kostamalla Riitasoinnulle tämän teot, kun Usvajoen kissat olivat saaneet apua Taivaanliekistä. Mutta Kivitähti oli myös oikeassa, Leopardinkukan tulisi käydä taistelu myöhemmin Riitasoinnun kanssa, etenkin, kun kukaan ei uskoisi häntä Riitasoinnun tekosista. Metsällä oli nyt yhteinen sota ja yhteinen vihollinen, eikä olisi aikaa jäädä puimaan liittoutuneiden klaanien sodassa klaanien välisiä vääryyksiä tai erimielisyyksiä. Leopardinkukka kuitenkin huomasi olevansa tyytyväinen, kun näki pienen Usvajoen varapäällikön taistelevansa paljon suuremman Pakkassäteen kanssa ja näyttävän jäävän toistuvasti toisen voiman ja raivon alle.
Kivulias rääkäisy kuului jostakin läheltä ja pian Leopardinkukan katseeseen osui Jaguaarinraivo ja Terätiikeri. Leopardinkukka oli kuullut puhuttavan Jaguaarinraivosta, hän tiesi toisen vaarallisuuden, mutta Terätiikerin hän tunnisti ainoastaan kaukaisista muistoista Varputaivaan kanssa, kun he olivat pöllön johdattamina palanneet takaisin klaanien luokse. Sen jälkeen, kun Varputaivas oli kadonnut Myrkkysuon saarelta tulvassa ja kaksijalat olivat napanneet hänet, sekä tätä aiemmin Leopardinkukan. Oppilaat olivat yhdessä kulkeneet pitkän matkan ja kertoneet läheisistään, niistä Varputaivaan tarinoista, Leopardinkukka tunnisti Terätiikerin.
Terätiikeri oli Jaguaarinraivon alla, vääntäytyneenä selällään, yrittäen pitää Jaguaarinraivon hampaiden välissä kimaltelevaa viikatetta kauempana kasvoistaan. Terätiikerin vatsa, kyljet ja kasvot uivat veressä ja tämä oli pahassa alakynnessä.
Leopardinkukka näki mielessään välähdyksen rakkaasta ystävästään, Varputaivaasta ja syöksyi kahden kollin väliseen taisteluun uhmakkaasti. Hän hyökkäsi Jaguaarinraivon niskaan, kiskaisten toisen horjumaan takajaloillaan, suuremman arpinaamaisen kollin yrittäessä riuhtoa Leopardinkukkaa irti itsestään. Terätiikeri jäi keuhkot tyhjentyneinä makaamaan maahan verisenä selälleen, suu raottuneena, kun hän yritti saada henkeä, silmät lähes lasittuneina varman kuoleman kohdatessa.
Jaguaarinraivo heitti Leopardinkukan lopulta selkänsä alle maahan ja Leopardinkukan keuhkoista karkasi kaikki ilma tömäyksen voimasta. Jaguaarinraivo kääntyi, nyt kynnet esillä ja iski Leopardinkukkaa kivuliaasti kasvoille, saadaan naaraan kömpimään jaloilleen ja peruuttamaan toisen luota.
''Pysykää poissa tieltäni, jos ette halua kuolla! Minulla on merkittävimpiäkin taisteluita kuin tuhlata aikaani teihin'', kolli ärisi ja Leopardinkukka väläytti hampaitaan toiselle, mutta Jaguaarinraivo oli jo jatkanut matkaansa. Leopardinkukka putosi tassuiltaan kyljelleen maahan, tuntien poltetta ja vahvaa kipua kasvoillaan. Hän kuuli Terätiikerin rahisevan ja heikon hengityksen viereltään. Jostakin nuori naaras keräsi voimansa ja raahasi itsensä takaisin jaloilleen ja kollin luo. Terätiikerin suusta valui verta.
''Hmh, Varputaivas ei olisi koskaan antanut minulle anteeksi, jos en olisi pelastanut haisevaa nahkaasi Jaguaarinraivolta'', Leopardinkukka piikitteli.
''Tunnetko sinä Varputaivaan?'', Terätiikerin katkeileva ja heikko ääni kysyi, silmien ollen vain vähän raollaan, kun hän tarkasteli Leopardinkukkaa.
''Kerro hänelle terveisiä Leopardinkukalta'', naaras virnisti omahyväisesti, mutta vakavoitui pian tilanteeseen. ''Tulehan sitten, vien sinut parantajien katsottavaksi. Kanjonivuokko ei ole kaukana'', Leopardinkukka hymähti, ja vääntäytyi toisen alle, nostaakseen tämän selkäänsä.

//Masille tiedoksi
Basilikatassu katseli epätoivoisesti, miten kaaos yltyi yli metsän, samalla kun Siilensuru yritti parhaansa mukaan toimia kaikkien parhaaksi. He olivat yhdessä huolehtineet Utupöllölle haavoihin seitit sekä hauteet, samalla kun Tyrskysydän oli jätetty vahtimaan Varputaivasta tämän kasvavan vatsan kera sekä muiden nuorimpien sekä vanhimpien kera leiriin. Harmaa mestari ohjeisti Basilikatassua samalla kun kaksikko juoksi läpi märän maan, ohi järven ja kohti Myrskyvaahteran leiriä.

“Oletteko kunnossa?” Siilensuru seisahtui partion viereen, jossa Usvapolku epätoivoisesti valitti kulkiessaan eteenpäin pentujensa kanssa.

“Niin hyvin kuin voi olla”, Hunajasusi hengästyneenä naukui, samalla kun pieni pentu kiikutteli hänen selässään, toinen Usvapolun selässä ja Basilikatassulle valkeni, että tässä partiossa olisi pentuja sekä emoja. He olisivat matkalla leiriin, jossa leiriin jääneet voisivat pitää heistä huolta.
“Eikö-?” Basilikatassu yritti kertoa Siilensurulle, josko hänen pitäisi mennä heidän mukaansa auttamaan, mutta pieni naaras jo hännällään viittoi oppilastaan seuraamaan. Vasta aloittanut nuori parantajan alku painoi yrttikääreen leukaansa vasten ja jatkoi matkaansa mestarinsa käpälien askelissa kohti kissojen kiljuntaa sekä veren leuhkaa. Se tuntui Myrskyvaahteran reviirillä vasta kohonneen ilmaa ja Basilikatassu reaktiosta yökkäsi sille lemulle sekä hajulle, jota maaperästä puski läpi märkien lehtien sekä maatuvien puiden oksien. Mitä täällä tapahtuisi? Huolestuneena Basilikatassu oli katsellut ympärilleen ja menetti Siilensurun harmaan hännänpään rummuttavan sateen keskellä.

“Siilensuru!” naaras parkaisi hätääntyneenä, kunnes hän kuuli toisen tutun äänen vain pienen mäen kummun takana, ja naaras juoksi sen huipulle nähdäkseen, miten Siilensuru raivoissaan korvat päätävasten oli juoksemassa kohti valkeaa ja kultakuvioista tuttua Usvajoen hahmoa.

“Käpälät irti mitä sinä yrität tehdä hänelle!” Siilensurun raivokas nauku sai Basilikatassun käpälät tärisemään, kun tämä ajatteli Hortensialammen verisen kehon olevan taistelun kohteena. Ärtyneenä tuon kehon luona työskennellyt Marraskauhu ärähti jotain Siilensurulle, jota pieni oppilas ei ymmärtänyt, mutta hän huomasi vihan lieskuvan tuon silmissä. >Miksi hän yrittää tappaa Hortensialammen?!< samanaikaisesti joku nuori Synkkävarjolta tuoksuva kissa taisteli kermansävyistä Usvajoen soturi vastaan. Basilikatassun korvat painuivat päätä vasten, kun hän ei ymmärtänyt mitä täällä tapahtuisi. Siilensuru yritti opituilla soturin liikkeillään iskeä Marraskauhua kaulalle, mutta kolli vihoissaan kohosi käpälilleen ja omatun verisen ristin rinnassaan tuomalla voimalla sekä väsymättömyydellä parantaja tönäisi Siilensurua taaksepäin rinnastaan, samalla kun toinen oli hyppäämässä kohti Marraskauhua. Hortensialammen ruumis sillä hetkellä värähti kouristusten seurauksena, ja lopulta jäi verisenä makaamaan maahan.

“Ei..”, pieni parantajaoppilas parkaisi hiljaa antaen yrttikäärönsä tipahtaa maahan käpäliensä eteen. Samaisella hetkellä Synkkävarjon kissaa kohtaa vasten taistellut vanha usvajoen kissa jäi alakynteen kollin kynsien alle ja Sakaalikuu, Myrkkysuosta Synkkävarjon riveihin liittynyt kolli iski hampaansa kiinni Ukkostuulen paljastettuun rintaan ja repi irti lihaa sekä verta, kunnes kollikin jäi liikkumatta. Mutta mitä Basilikatassu ei ehtinyt ymmärtämään, oli se, miten Siilensuru oli tönäyksen voimasta horjunut ensin käpälillään, sitten kaatunut kohti alamäkeä, jonka matkan varrella oli teräviä kiviä pystyssä, kuin ansaksi asetettuna.

“EI!” naaras nyt parkaisi kovempaa ja sai Marraskauhun korvat hyppäämään kohti mäen lakea sekä oppilasta, ennen kuin tämän huolestunut katse kääntyi Hortensialammesta takaisin kohti Siilensurua. Huoli sekä pelko värähti läpi Synkkävarjon parantajan, samalla kun tämä syöksyi toisen kehoa kohden, mutta seisahtui mäen pientareelle katsellen alas, miten parantaja naaraan silmät olivat kovettuneet lasisiksi ja tämän päässä sekä niskassa oli ikävän näköisiä vertavuotavia haavoja. Basilikatassun käpälät tärisivät hillitsemättömästi pelon aiheuttamasta voimasta, ja hän ei kyennyt liikuttamaan käpäliään, saatika silmiään ohi Siilensurusta. Yllättäen se tuttu vaalean harmaa hahmo ilmestyi Basilikatassun näkökenttään, sekä käveli hänen vasemmaltaan kohti mäen loppua, ohi Marraskauhun, joka ei edes kiinnittänyt siihen huomiota ja sitten piittaamattomasti kohti Siilensurua, asettaen tassunsa toisen rinnan päälle.
Mutta ennen kuin oppilas ehti ymmärtää enempää hänen ympärilleensä kääriytyi lämmin harmaa häntä, sekä ystävälliset lempeät silmät etsivät hänen katseensa, yrittäen rauhoittaa nuorta oppilasta.

“Tule, vien sinut Kanjonivuokon luo, hän on kansamme Taivaanliekin parantaja. Uskon, että hän voi auttaa sinua”, lämmin ääni naukui Basilikatassulle, ja Taivaanliekiltä tuoksuva lämmin naaras ohjeisti pientä naaras ohi sodan huudahdusten kauemmas järveltä ja ohi Myrskyvaahteran metsän joen pientareelle, jossa Kanjonivuokko sekä Korppitassu pitivät huolta heidän luokseen palanneista verisistä sotureista.

“Revontulikukka”, Kanjonivuokko tervehti hätääntyneenä, mutta harmaa naaras vain väräytti korviaan merkikseen, ettei huolta ollut.

“Onko sinulla mitään shokkiin? Tämä pieni näki jotain, mitä hänen ei olisi vielä pitänyt. Uskon, että hän on Siilensurun oppilas”, Kanjonivuokko tuntui ymmärtävän heti ja haisteltuaan pientä valkeaa oranssiraitasta oppilasta, hän uskoi toisen olevan Siilensurun oppilas.

“Kiitos Revontulikukka, pidän hänestä huolta. Mene sinä takaisin etsimään ja auttamaan”, parantaja tokaisi ystävälleen ja Revontulikukka päästi hännällään irti pienestä oppilaasta, lähtien sitten juoksuun takaisin kohti metsää. Kanjonivuokko hännällään ohjasi Basilikatassun tärisevää kehoa kohti pientä petiä, jonka reunamalla oli heidän tuomansa yrttivarasto.

“Tässä, ole hyvä. Nuole nämä ja tuosta hieman vettä. Se auttaa sinua rauhoittumaan”, Kanjonivuokon täsmällinen ääni sai nuoren naaraan tuntemaan olonsa jo hieman paremmaksi, mutta oli se silti järkyttävän paha olo sisältä päin, ajatella mitä olisi juuri tapahtunut, tai voisi tulla vielä käymään.

“Hän, hän kuoli”, Basilikatassu vaikeroi hiljaa nuoltuaan yrtit ja lipaistuaan vettä kuivaan kurkkuunsa. “Siilensuru”, hän ynähti ja painoi päänsä käpäliensä alle, tuntiessaan lämpimän hännän silottavan hänen selkäänsä.

“Olen pahoillani pienokainen. Makaa vain tässä, olemme turvanasi, ja kaikki tulee vielä järjestymään”, Kanjonivuokko yritti etsiä voimaa Tähtiklaanilta katseltuaan taivasta, samalla kun hän yritti lohduttaa pientä Basilikatassua tämän raidallisen kehon täristessä yhä vähemmän hetki hetkeltä.

//Kuolleet Ukkostuuli, Hortensialampi, Siilensuru

//Punatassu x Aamunleijona
Punatassu oli koko laukkamatkan sotapartion kera pohtinut, miten totta Hyeenasydämen sanat olisivatkaan voineet olla. Osa tuimamielistä kollia piti sitä totena, miten hän olisi aivan isänsä näköinen, sillä se kävisi järkeen Leopardinkukan sanojen kera. Mutta miten hän voisi olla Usvajoen kissa? Ja tunnistettavissa ulkonäkönsä takia Taivaanliekissä? Olisiko Sydäntassu ollut sitten heidän emonsa näköinen? Savuruoskan hännänpäätä katsellessa edessään Punatassu pohti pitkään, mitenkä nyrpeästi hän oli sähähtänyt Hyeenasydämelle astuttuaan tuon hännän päälle, sekä miten ripakasti soturitar oli sanat suustaan supissut parantajan pesässä. Sitten olikin jo aika lähteä sotaan, kun Kettutähti keräsi omat kissansa ennen Kivitähteä, ja lopulta koko Taivaanliekin kansa pentuja ja nuorimpia lukuun ottamatta oli lähtenyt syöksyyn pelastamaan metsän.

Punainen turkki tuulessa väristen kolli antoi pitkän häntänsä viuhua takanaan, tuntiessaan käpäliensä märän sateen kostuttaman maan sekä ukkosen jyrähdyksen korvissaan. Olisiko hänen oikea isänsä kävellyt näitä polkuja pitkin? Oliko hänkin niin äkkipikainen luonteeltaan? Mutta miten sellainen soturi olisi Usvajoen kissan kanssa, etenkin Hyeenasydämen sanojen mukaan Riitasoinnun kanssa voinut tavata, tutustua ja saada sekaverisiä pentuja? Jotenkaan kaikki Hyeenasydämen sanojen takana ei käynyt järkeen, mutta toisaalta, ei Punatassukaan tiennyt omaa isäänsä saatika koskaan tavannut tätä. Olisiko Riitasointu voinut pahoin, antaessaan pennut Aurinkotuuleen? Ei kolli voinut olla sitä läpi katsomatta, elämä Aurinkotuulessa oli ollut ihanaa; hän rakasti juosta tuulessa nummella ja pitää harjoitustuokioita siskonsa kanssa tomussa. Surkea suru pisti häntä rintaan, samalla kun partiot lähestyivät Myrskyvaahteran metsää ja Kettutähti ohjasi osan kissoista seuraamaan häntä, samalla kun osa jäi auttamaan Huurretähden partiota. Miten Sydäntassu nyt joutui vain pilvien reunalta toivomaan, että metsä vielä säilyisi sekä parantuisi tästä. Olisiko hän tavannut jo heidän oikean isänsä?

Yhtäkkiä maailma ympäri sumeni ja tuntui pyörivän kuin tuhat pilveä pyörremyrskyssä. Punatassu oli niin ajatuksissaan juossut kohti pelastettavaa partiota, että hän ei ymmärtänyt saapuvansa vihollisen reviirille, kun sen varjoissa jo kiilui saalistajia. Vuorisen luminen tuoksu laskeutui hänen ympärilleen, kun suuri kokoinen kolli oli lyönyt Punatassun pois jaloiltaan partion perältä. Muut kissat olivat edessä lyttäytyneet osaksi partiota taistellen hengestään, samalla kun kissoja liukui varjoista, vedestä, kohti heitä tuodakseen lisää kaaosta taisteluun. Heimokissoja? Punatassu pudisteli päätään tuntien veren kohisevan korvissaan samalla kun pää pyörrytti häntä niin, että metsän puistakaan ei saanut selvää ukkosen välähdyksen takaa.

Lopulta punainen oppilas haukkasi kylmää yö ilmaa keuhkot täyteen ja kohosi käpälilleen, samalla kun vastustavan vihollisen turkooseissa silmissä välkähti ilo; ilo sodasta sekä verenvuodatuksesta? Punatassu rääkäisi sotahuutonsa taivaalle ja syöksyi kynnet esillä kohti vastustajaansa, joka olisi ainakin kaksi kertaa häntä isompi, mutta ehdottomasti puolet kömpelömpi. Nopeasti Punatassu ymmärsi suuren kollin liikkeet, ja väisteli niitä sujuvasti antaen aina tasaisesti iskuja takaisin toisen kömpelyyden nimissä. Hän sai viiltävän iskun tuon poskeen, etukäpäliin sekä takalavoille, samalla kun Aamunleijona yritti napata Punatassua hännästä, korvista tai edes turkista, mutta kolli aina syöksyi pois hyökkäyksen alta. Kun Aamunleijona yhtäkkiä hypähti ympäri kohtaamaan Punatassun liiankin tutuksi kohonneen taktiikan, sai kolli ikävän iskun otsalleen, kun Aamunleijona iski molemmilla käpälillään kollin maahan. Punatassun naama hautautui märkään maahan sekä lehtiin, samalla kun hän yski verta suupielestään purtuaan siihen huomaamattomasti iskun aikana. Hänen kehonsa vääntäytyi ylös takaraajoista ja Aamunleijona ottikin terävän otteen kollin kohonneista takajaloista, koko voimallaan ottaen voimaa sekä vauhtia ja heittäen lopulta hoikan pienen kollin ilmalennon kera kohti lähintä puuta. Punatassun koko maailma muuttui punaiseksi iskusta takaraivoon, joka heitti verta hänen silmilleen, samaisen suupielen haavan veren maistuessa hänen kielellään. Maa alkoi pyöriä samalla tavalla kuin aiemmassa yllätyksessä, mutta kolli yritti saada keuhkonsa täyteen kylmää ilmaa, jotta voisi itsensä saada taas taistelu kuntoon.

“Olet ehkä ketterä, mutta et omaa mitään voimaa, pelkkä kirppu turkillani, helposti liiskattavissa”, kollin ääni oli kylmä, tuima sekä pelottava, joka sai Punatassun hätääntyneenä vääntäytymään käpälilleen. Tässä kissassa olisi jotain, joka sai toisen käpälät tärisemään sekä voimaan hieman pahoin. Kuten Veritähti, mutta hän oli oma paholaisen ilmikuvansa. Tämä kissa oli vain, heimolainen? Punatassu livahti käpälilleen ja syöksyi Aamunleijonan kohonneen etukäpälän alta, viiltäen tuon vatsaa omillaan samalla kun hän pysähtyi toisen taakse, antoi painonsa painua takajaloilleen ja sitten kaiken omaavansa voiman kanssa Punatassu heittäytyi ilmaan. Tuo kynnet esillä iski itsensä kiinni Aamunleijonan lavoille ja puri terävät hampaansa kollin niskaan. Kuten heimokissa olikin jo sanonut, hän olisi vain kirppu, jonka voisi helposti liiskata ja Punatassu huomasi olevansa hidas; ehkä kaikista saamistaan iskuista. Verta silmillään oppilas näki maailman kääntyvän taas päälaelleen ja hänen kehonsa iskeytyi suuren kiven päälle maahan, samalla kun Aamunleijonan paino iskeytyi hänen ylleen, saaden kaiken ilman pakenemaan kollin keuhkoista.
“Kuten sanottua, pelkkä kirppu vain”, Aamunleijonan ääni värisi Punatassun korvissa, kuin se kuuluisi hänen päästään, ja kolli ei muuta erottanut valkean taivaan takaa kuin kohonneen etukäpälän ja siinä säihkyvät neljä terävää kynttä. >Ainakin vein häneltä jotain<, olivat Punatassun viimeiset ajatukset.

//Masi
Pakkassäde sai yllättävän nopean sekä terävän iskun kylkeensä, kun pieni Usvajoen vihainen pölypallo iskeytyi häneen kiinni ponnistaen kaukaa, saaden kummankin pyörimään vetisessä maassa naaraan äkäisen huudon kaikuessa ilmassa. Pakkassäde käänsi itseään niin, että sai iskettyä hampaansa musta valkean naaraan lapaan ja repi sitä vihoissaan, samalla tapaa kuin toinen repi hänen kylkeään ja nyhti irti karvaa, joka oli pudonnut kuun ajan naaraan kehosta.

“Anna palaa vain, maadun muutenkin teidän kaikkien veren keskellä!” Pakkassäde rääkyi ja kun viimein tunsi maata takajalkojensa alla, hän ponnisti itsensä jaloilleen ja repi pienen Riitasoinnun irti itsestään heittäen toisen kauemmas itsestään. Vaikka naaras oli katala sekä vihainen Pakkassäteen aloittamasta työstä, oli toinen hyvin vihainen sekä tarkka taistelija. Punaisen naaraan turkki oli nyt lähes puoliksi irti revitty, mutta se näytti altaan vain luita sekä nahkaa, ei verta, eikä mitään korjattavaa, vaikka Veritähden risti olikin taottu hänen rintaansa.

“Mitä odotat, sitä että maadun maahan kiinni?!” Pakkassäde ärähti vihoissaan toisen keskeyttämästä työstä ja syöksyi nopeasti kohti Riitasointua, väistäen oikealta vasemmalle ja lopulta syöksyen kiinni toisen rintaan niin, että hän sai päänsä taitettua oikealle ja kehonsa heitettyä ylitse Riitasoinnun pienen kehon. Synkkävarjon taktiikalla, sarvikuono lauman kaltaisesti päälle vain; hänellä ei olisi mitään hävittävää, toisin kuin tällä pienellä pölypallolla. Pakkassäteen silmät välähtivät ilkikurisesti ajateltuaan maassa makaavaa veristä Tuulentähteä.

“No näytä minulle, miten piekset maatuvan rotan! Ennen kuin se pieksee sinut!” naaras murisi hampaidensa välistä, antaen niiden kaiken voimansa takaa pureutua kiinni Riitasoinnun rintalihaksiin tuntien nahan sekä veren kielellään, samalla kun kynnet hamuilivat kiinni tuon lapoihin, selkään sekä kylkiin.

Vastoin Raadelmasiiven odotuksia, ensimmäisten taistelijoiden joukossa ei ollut saapunut Veritähteä, mutta hyvin äkkiä Raadelmasiipi jäi itse Synkkävarjon kissojen rynnäkön alle. Hän tunsi miten kynnet ja hampaat pureutuivat häneen ja ryhmän voimalla hänet heitettiin aukion laidalta koko matkan takaseinään asti. Raadelmasiipeä molemmin puolin kylkiä, kasvoja ja tassuja tuntui poltetta, mutta naarmut olivat kevyitä. Luimistaen korviaan hän nousi jaloilleen ja pudisteli hetken päätään, jotta saisi ravistettua ajatuksensa kasaan. Taistelu puhkesi aukiolla välittömästi.
Kompuroiden Raadelmasiipi lähti etenemään auttaakseen taistelutovereitaan, mutta häntä päin juoksi Myrskyvaahteran oppilas, joka pakeni henkensä edestä Synkkävarjon soturia. Raadelmasiipi kaatui kumoon oppilaan painosta ja huonosta tasapainostaan kolmella jalalla johtuen. Mutta Synkkävarjon soturin juostessa hänen ylitseen oppilaan perään, Raadelmasiipi kamppasi tämän etutassullaan ja maasta käsin ponnisti etutassuillaan niin paljon voimaa, että upotti hampaansa toisen kaulaan. Hän roikkui toisen menossa mukana kuin takiainen Korennonloitsun vaiertaessa.
‘’Irti vanhus, en tuhlaa aikaani sinuun’’, naaras murisi.
‘’Olisi kannattanut’’, Raadelmasiipi epäselväsi ärisi ja heilautti painonsa naaraan niskan taakse niin, että hänen tassujensa jälleen valuessa maahan, Korennonloitsun niskasta kuului karvoja pörhistyttävä naksaus. Soturi jäi niille sijoilleen ja Raadelmasiipi katsahti oppilaaseen, joka tuijotti silmät suurina häntä ja Korennonloitsua.
‘’Heti kohti parantajanpesää siitä, et jää taistelemaan yksin, vaikka olisit hukannut mestarisi. Tee jotain hyödyllistä, äläkä pällistele siinä!’’, Raadelmasiipi komensi Nukkatassua.


‘’Aika vaikuttavaa’’, Taivaanliekin päällikkö naukui Raadelmasiivelle, joka onnistui saamaan yhden Synkkävarjon soturin perääntymään. Kivitähti askelsi Raadelmasiiven vierelle ja tomerasti auttoi Raadelmasiiven kolmelle jalalleen. Raadelmasiipi ei pystynyt katsomaan toista silmiin, niin paljon häntä vihastutti, että Kivitähti oli auttamassa häntä pystyyn ja Huurretähti oli halunnut hakea nämä apuun.
‘’Keskity omiesi auttamiseen’’, Raadelmasiipi murahti ja kääntyi pois toisen luota, samassa huomaten, kuinka Huurretähti kamppaili puskemalla sarvillaan kumoon Synkkävarjon soturin, soturin kieriessä alas puhujanpaikalta. (?) Joka puolella kävi kuhina, Aurinkotuuli, Taivaanliekki, Myrskyvaahtera ja Usvajoki olivat yhdistäneet voimansa Synkkävarjoa vastaan, mutta vasta silloin Raadelmasiipi ymmärsi jotakin, kun hän huomasi päälliköiden taistelevan varapäällikkönsä ja soturiensa rinnalla, että jokin puuttui.
‘’Onko kukaan nähnyt Veritähteä?’’, Raadelmasiipi klinkkasi eteenpäin aukiolla, horjahtaen loikaten Synkkävarjon kissan ruumiin ylitse. Leirissä makasi myös Myrskyvaahteran kissoja, Usvajoen, Taivaanliekin… Raadelmasiipi halusi kernaan katkerasti hoitaa Veritähden itse, vaikka hän epäonnistuisi ja se maksaisi hänen henkensä tällä kertaa, mutta kukaan ei niin vähällä hänen kynsistään selviäisi.

Leiri tuntui tutisevan, kun pitkät kynnet laahasivat kallioita pitkin, kun lopulta Veritähti saapui leiriin. Tämän kuono nuuhki syvään ilmaa kuin tämä haistaisi jotakin parempaa kuin koskaan ennen olisi haistanut. Silmät pyörivät päässä villisti ja sirillään, ihan kuin tämä näkisi jokaisen kissan liikkeen ympärillään. Toinen oli painautunut kasaan, jotta mahtui pienestä leirin suuaukosta ja leiriin sisään astuessaan, tämä suoristi ryhtinsä ja askelsi pitkin askelin leirin aukiota ympäri. Raadelmasiipi seurasi varautuneena Veritähteä, jonka kuoleman löyhkä laskeutui välittömästi aukiolle.
Veritähden takaa vanhintenpesästä syöksyi Saniaismeri ja Fasaanisulka, jotka yrittivät paeta pesään jo hyökänneiltä sotureilta. Veritähden katse valpastui heti ja tämä yhdellä vaivaisella suuren käpälänsä iskulla osui Saniaismereen, joka jäi elottomana roikkumaan Veritähden kynsistä. Veritähden lopulta ravistellessa Saniaismeren irti kuin tämä olisi ollut vaivainen lehtikadon lehti.
Fasaanisulka paljasteli kynsiään ja katseli epätoivoisena, miten Saniaismeren ruumis makasi maassa. Veritähti jännitti lihaksensa äkisti, mutta loikkasikin molempien vanhusten yli, sillä Raadelmasiipi oli kiirehtinyt äkkiä Fasaanisulan vierelle valmiina taistelemaan veljensä kanssa. Raadelmasiipi pidätti hengitystään, kun hän ehti kuulla kuinka Taivaanliekin soturi Huuhkajakynsi jäi täysin puristuksiin Veritähden painon alle, ja murskaantuneena makasi lasittunein silmin maassa. Veritähti tarttui välittömästi Aurinkotuulen (?) Sysipilveen, joka yritti pyristellä irti toisen kynsistä, mutta nopeasti Veritähti upotti tähän kyntensä, lävistäen toisen rinnan.
Raadelmasiipi huomasi pysähtyneensä sanattomana tuijottamaan, kuinka Veritähti näytti olevan enemmän jahtaamassa hiiriä kuin taistelemassa useita klaaneja vastaan. Osa Synkkävarjonkin kissoista oli pysähtynyt seuraamaan tilannetta epävarmoina. Veritähden silmät hohkasivat valkoisina, kun ne kääntyivät jälleen katsomaan Raadelmasiipeä.
‘’Juokse, perheesi tarvitsee sinua enemmän’’, Fasaanisulka töytäisi pikkuveljeään vierellään.
‘’En koskaan pakene taistelusta’’, Raadelmasiipi murisi ja jäi muristen vastaamaan Veritähden tuijotukseen.

Riitasoinnun mielessä ehti pyöriä ajatus Terätiikeristä, joka oli kuullut kumppaninsa Varputaivaan sanat, mutta oli vaikuttanut siltä, että maa olisi jollakin tavalla kadonnut kollin tassujen alta. Tuulentähti ei pelännyt taistella, ei tosin koskaan Riitasointu olisi niin väittänytkään, mutta kaikkea yllättävää tuntui tapahtuvan niin pienen ajan sisällä. Terätiikerin kivulias ulvahdus katkaisi Riitasoinnun ajatukset, kun hän näki Jaguaarinraivon painavan toisen maahan kuin ötökän ja pitävän suuren kollin kurkulla viikatteen vartte. Riitasointu sähähti ja lähti kääntymään aikeistaan etsiä Synkkävarjon varapäällikkö, mutta juuri kun Usvajoen varapäällikkö oli kääntynyt, joku tuuppasi hänet kyljelleen tomuun.
Riitasointu rääkäisi, kun kolhaisi lapansa puunrunkoon ja kohotti nyt vihasta räiskyvän katseensa leopardikuvioiseen naaraaseen, joka väläytti hänelle hampaitaan uhkaavasti. Taivaanliekki oli lopultakin saapunut, Korppisydämen johdolla Taivaanliekin kissat levittyivät nopeasti aukiolle jo paikalle pelmahtaneen Leopardinkukan tavoin.
‘’Mitä sinä haluat? Etkö näe, että olemme täällä samalla puolella!’’, Riitasointu sähähti ja Leopardinkukka raotti suutaan.
‘’Minä tiedän, että sinä tapoit minun isäni, kuten itse kerroit minulle tekeväsi sanoin, muutama kuu sitten, kun Syystähden johdolla hyökkäsimme kostamaan isäni kuoleman Usvajokeen’’, Leopardinkukka murisi uhkaavasti. Riitasointu kömpi jaloilleen ja katsahti nyt pään verran itseään korkeampaan naaraaseen pelottomasti.
‘’En tiedä kuka sinä olet tai isäsi olisi’’, Riitasointu murisi ja alkoi etsiä taistelun keskeltä Tuulentähteä ja Terätiikeriä, mikä näiden tilanne olisi.
‘’Isäni oli Vaahterakynsi-. Vihollisesi on edessäsi saasta!’’, Leopardinkukka ärisi ja hyökkäsi Riitasointua kohden, joka oli keskittynyt etsimään Tuulentähteä. Pieni naaras jäi nopeasti Leopardinkukan notkean kehon painon alle.
‘’Häivy typerä kakara, olemme samalla puolella nyt!’’, Riitasointu raapi toisen mahaa ja yritti pitää toisen hampaat kaukana itsestään. Hän tunnisti jotain tuttua naaraan silmissä ja arvissa silmien alla, oliko tuo todella selvinnyt hänen myllytyksestään Usvajoen aukiolla?
‘’Leopardinkukka, irti!’’, harmaa kolli työnsi soturin erilleen varapäälliköstä. ‘’Keskity, vihollisemme on Synkkävarjo, ei Usvajoki! Anteeksi Riitasointu’’, Kivitähti oli viimein päässyt vammautuneella jalallaan paikalle, hitaammin ja katsahti Usvajoen pieneen varapäällikköön.
Riitasointu sähähti ja pyyhkäisi pitkällä hännällään, lähtien heti pois paikalta. Hän ei jäänyt kuuntelemaan Kivitähden ripitystä Leopardinkukalle sen enempää. Kivitähti ei selvästi ollut kuullut Leopardinkukan syytöksiä.

Pian Riitasoinnun silmiin osui liikkumaton hahmo, joka makasi maassa kyljellään, vatsa auki revittynä. Tuon luona liikuskeli uhkaavasti hahmo, joka selvästi näytti mittailevan, että siirtyisikö hahmo kyljellään tuonpuoleiseen vai pitäisikö odottaa, että toinen virkoaisi ja saisi menettää heti toisenkin elämän.
‘’Tuulentähti!’’, Riitasointu henkäisi ja pyyhkäisi hätääntyneenä niin nopeasti paikalle kuin pääsi. Hän huusi mielessään, ettei kukaan esi-isä antaisi Tuulentähden olla kuollut, ei Tähtiklaani eikä Synkkä metsä, ei kukaan antaisi sen tapahtua nyt! Hän ei pärjäisi ilman Tuulentähteä, kukaan ei pärjäisi!
Synkkävarjon soturi Vatukkaveri loikkasi pienen Riitasoinnun kimppuun, joka kuitenkin väisti toisen hampaat nopealla kiepauksella toisen tassujen välistä, varapäällikön syöksyessä Vatukkaveren takana olleeseen Villasydämen kasvoihin kiinni. Villasydän rääkäisi kauhistuneena ja kohosi takajaloilleen yrittäen etutassuilla iskeä Riitasoinnun irti, mutta varapäällikkö repäisi toista kasvoista ja potki takajaloillaan toista kynsillä kurkulle. Ennen kuin Vatukkaveri ehti tulla kumppaninsa tueksi, Villasydämen kurkusta pääsi kamala korahdus, kun potkut ja kynnet kaulalle olivat saaneet kurkkuun reiän, ja runsaan verenvuodon kera, Villasydän kaatui maahan.
Vatukkaveri ulvaisten hyökkäsi Riitasoinnun kimppuun, mutta Taivaanliekin soturit hyökkäsivät Vatukkaverta vastaan ja Riitasointu pääsi pakoon. Varapäällikkö kiirehti Tuulentähden luokse, joka näytti liikahtavan ja Pakkassäde oli hyökkäämässä heti Usvajoen päällikön kimppuun uudestaan.
‘’Irti hänestä maatuva rotta!’’, Riitasointu rääkäisi ja hyökkäsi juuri ajoissa Pakkassäteen kimppuun, ettei tämä ehtinyt antaa viimeistä iskua Tuulentähdelle.