//Heli//


Mustavalkea naaras kohotti korviaan, kun havaitsi liikettä aitaa pitkin syvemmällä metsässä. Aurinkotuulen päällikkö kiipesi aidalle, käänteli korviaan ja pian hän kuulikin hennon tervehdyksen. Naukaisun, joka sai hymyn kohoamaan naaraan kasvoille ja tämä kiirehti aitaa pitkin loikkien ääntä kohden, pompaten alas aidan reunalta Syystähden vierelle. Risatähti heilutteli häntäänsä innokkaana, mutta yritti pysyä rauhallisena. Syystähti oli ainakin saapunut paikalle, Risatähti siis edelleen merkitsisi kilpikonnakuvioiselle naaraalle jotakin!
’’Haistoitko kaksijalan hajun Usvajoen lähellä? Ehdin hetken jo pelätä, etteivät ne ole tehneet sinulle jotakin, kun odottelin sinua’’, mustavalkea naaras naukaisi, huomaten sitten järvellä liikettä. Risatähti puski hennosti Syystähteä liikkeelle ja kaksikko valui pensaiden suojaan piiloon varjoihin, molempien asettuen vatsalleen pehmeään ja kuivaan maahan pensaan alla. Risatähti venytteli tassujaan, joita kirvelsi hivenen.
Mutta sitten laskeutui hiljaisuus, Aurinkotuulen päällikkö vain tuijotti Syystähteä. Olisi hän halunnut tähän koskea, muttei hän tarkalleen tiennyt olisiko se viisasta. Heidän pitäisi valita, miten he tästä eteenpäin jatkaisi. Ruoskatähti tuntui aina vain vetäytyvän kauemmas Risatähdestä, kun Risatähti havitteli toisessa kansassa olevaa Syystähteä. Mutta miten Risatähti itse pystyisi jatkamaan? Olisihan hänen rinnallaan Tulikettu.
Oranssin naaraan ajattelu sai Risatähden toisen korvan luimistumaan. Tulikettu olisi varmaan pettynyt häneen, kun saisi kuulla hänen tapailleen Syystähteä. Tai ehkä tämä ymmärtäisi?
’’Mitä olet miettinyt viime aikoina?’’, Risatähti sai kysyttyä ja palautettua itsensäkin tähän hetkeen, jossa olisivat sateen ja katseiden suojassa vain hän ja Syystähti.

//Heli//

Raadelmatähti katseli Tuulenkapinan uupunutta hahmoa, joka hiljaa, mutta tarkasti kuitenkin kertoi siitä, miten haluaisi toimia kansaansa kohtaan. Ei Myrskyvaahteran päällikkö ollut erityisen innokas auttamaan, mutta Lounapennun karkaamisen ja löytämisen jälkeen, hän oli nähnyt jonkinlaisia samanlaisia ajatuksia Usvajoen kissoilla joita oli myös Myrskyvaahterassa. Hän ei luottanut toiseen kansaan sen enempää kuin muihinkaan, mutta hän uskoi, että heidän ystävyyssuhteensa voisi kantaa, mikäli Myrskyvaahteralla vuorostaan olisi vaikeaa.
’’Lepää rauhassa Tuulenkapina. Käymme tarkastamassa reviiriänne, kun aurinko on noussut ja olemme varmoja kaksijalkojen lähdöstä’’, Raadelmatähti naukui rauhallisesti toisen väsyneitä silmiään katsoen. ’’Tomutähden kuoltua, sinun tulisi kansan uutena päällikkönä vaeltaa Kuulammelle ansaitsemaan elämäsi. Kun olet toipunut tarpeeksi, minä ja muutama soturi autamme sinut Kuulammelle ja käymme silloin tarkistamassa kanssasi yhdessä kokoontumispaikan muiden jäsenten varalta’’, Myrskyvaahteran päällikkö jatkoi.
’’Ei ole syytä odotuttaa niin kauaa. Tuulenkapina täytyy saada pian Kuulammelle, mieluiten huomenna. Jos hän ei ole valmis kulkemaan itse, silloin muut saavat kantaa hänet’’, Hiirenpolku naukui, Raadelmatähden ihmetelessä pienen parantajan huolta toisen kansan uutta päällikköä kohtaan. ’’Usvajoki voi luulla hänen kuolleen, jolloin he nimittävät kaiken uudelleen. Päällikön ja varapäällikön ja silloin Tuulenkapina sivutetaan. Heille pitää saada tieto, että Tuulenkapina on elossa tai Tuulenkapinan on haettava hänelle Kaiun suomat elämät, ettei ehdi tapahtua elävien kissojen osalta suurta virhettä’’, Hiirenpolku naukui.
’’Kaiku voi luulla, että Tuulenkapina on hylännyt heidät, jos hän ei tule hakemaan elämiään ja voivat hyväksyä seuraavan kansan yhdessä nimeämän kissat uudeksi päälliköksi’’, parantaja huokaisi.
’’Usvapolku, nimeä partio joka aamulla tarkistaa Usvajoen reviirin. Sinä tulet minun ja Hiirenpolun kanssa, ja me lähdemme huomenna kulkemaan Tuulenkapinan kanssa kokoontumispaikalle ja Kuulammelle’’, Raadelmatähti hymähti itsekseen.
Pian Toivontassu pisti päänsä pesään.
’’Onnistuin, Heinäperhon pennut syntyivät!’’, parantajaoppilaan silmät säihkyivät. Hiirenpolku poistui nopeasti pesästä pentutarhalle tarkistamaan pentuja.

Metsänärhi oli palannut Usvajoen rajan ylitse takaisin Myrskyvaahteran puolelle. Hän oli löytänyt verta ja saanut maistaa tuota punertavaa eliksiiriä, mutta ei mitään suuta lämmittävää syötävää ja vatsaa tyrehdyttävää. Oranssehtava kolli saapui vaisusti metsikön joukosta ja aistit edelleen valppaina ja raivokkaina, veri sai hänen sisimpänsä aina kiehumaan ja janoiseksi. Hän oli yrittänyt olla kasvatti-isänsä Hiirenpolun oppien ja ajatuksien mukainen, mutta hän herpaantui helposti. Hän oli heikko, eikä hän koskaan saisi anteeksi sitä, mitä hän oli tehnyt Pilvenlumolle ja lähes syönyt tämän pennutkin. Metsänärhi pyyhki verta kasvoiltaan ja jatkoi vaisusti ajatuksiinsa uppoutuneena paluumatkaansa takaisin kohti leiriä. Se oli hetken ilo, jota hän odotti sydän hakaten, että saisi maistaa kissanverta. Mutta sitten kun se himo oli turrutettu, hän koki huonoa omatuntoa, että oli jälleen ollut heikko ja alistunut himoilleen.
Sentään hän oli oppinut sen olevan väärin. Pian kuitenkin varoittamatta ja yllättäen hänen kimppuunsa hyökättiin, hyökkäys kutsu kajahti ilmoille ja Metsänärhi jäi nopeasti suuren, leveä lapaisen kollin painon alle. Hän yritti työntää tuon naamaa kauemmas itsestään, ja iski voimakkaasti tuota kuonoon kynsillään, mutta toinen sai painettua hänen maata vasten. Metsänärhi tunsi liiskaantuvansa, miten keuhkot tyhjenivät ilmasta, maailma alkoi sumeta. Soturi hänen päälleen kohotti tassuaan lyödäkseen, mutta pysähtyi.
’’Metsänärhi?’’, muukin partio saapui paikalle ja Nevaleijona irvisti raivosta, kun ymmärsi napanneensa Metsänärhen. Vastentahtoisesti suurempi kolli nousi hänen päältään ja partiossa mukana ollut Ruohosiili auttoi tämän ylös, siistien Metsänärhen turkkia lehdistä ja oksista. ’’Mitä sinä teit Usvajoen rajan toisella puolella?’’, Nevaleijona murisi.
Metsänärhi tiesi, että hänen olisi pian keksittävä selitys, kun uteliaat pyytäjät ja soturit tuijottivat häntä.
’’Raadelmatähti lähetti minut jo aiemmin tarkistamaan rajaa muiden Usvajoen kissojen varalta. En ole toistaiseksi nähnyt mitään, ei kaksijalkoja, ei koiria, eikä kissoja’’, Metsänärhi tiukasti vastasi takaisin, Nevaleijonan kohottaessa toista kulmaansa.
’’Minusta hän tarkalleen kielsi kaikkia tulemasta tänne tai etenkään lähtemään yksin’’, Nevaleijona murisi, Metsänärhen kurtistaessa kulmiaan.
’’Mitä itse teette täällä?’’, Metsänärhi murahti, katsoen partiota.
Nevaleijona siristi silmiään ja hänen mukaansa tulleet Ruohosiili ja Palotyrsky pysyivät hiljaa, kaksikon Nevaleijonan takana kiusaantuneina katsellessaan tassujaan.
’’Parempi, että me kaikki lähdemme yhdessä takaisin. Ja jos kuulen sinun hiiskuvankaan, että näimme toisemme täällä. Pidän huolen, että Raadelmatähti saa kuulla, että sinä ylitit rajan’’, Nevaleijona painoi kipeästi kopsauttaen otsansa Metsänärhen otsaa vasten, raivo silmissään palaen.
’’Nevaleijona, Nevaleijona, ne syntyivät! Kolme pentua!’’, Nevaleijonan veli Kirpeälohtu juoksi heidän peräänsä ja huusi kovaan ääneen. Nevaleijonan silmät laajenivat ja tämä unohti samaisella hetkellä Metsänärhen, kääntyen partionsa kanssa kohti Kirpeälohtua.
’’Miten Heinäperho voi?’’, Metsänärhi kuuli Nevaleijonan kysyvän, Metsänärhen silmien suurentuessa epäuskosta ja sydämen jättäessä lyöntejä väliin. Hän kiirehti ottamaan Nevaleijonan partion kiinni, kun Kirpeälohtu kertoi kaikkien voivan hyvin ja pentujen olevan terveitä.
Leiriin päästessään tuon hengitys salpaantui hetkeksi taas, kun hän katseli, miten Nevaleijona juoksi pentutarhalle. Miten monet olivat kokoontuneet pentutarhaan ja sen edustalle onnittelemaan Heinäperhoa ja Nevaleijonaa. Metsänärhi yritti vetää suunsa kautta henkeä, mutta hänen sydäntään särki liikaa.
Voisivatko ne oikeasti olla Nevaleijonan ja Heinäperhon pentuja?

//Jake//


Kilpikonnatassu suoristi ryhtiään aukiolla, samalla kun kuunteli kissojen hurraavan uutta varapäällikköä, mutta myös uusia sotureita ja oppilaita! Nuoren oppilaan silmät kirkastuen säkenöivät, kun hän katseli ympärilleen. Hän olisi viimeinkin oppilas ja voisi kouluttautua koko kansan parhaimmaksi soturiksi, joka suojelisi perhettään vaikka henkensä uhalla ja kansaansa tottakai myös! Etenkin traaginen emon kuolema ja se, ettei häntä oltu uskottu Metsänärhestä varjostivat häntä edelleen, etenkin kun tuntui, että Tulitassu oli ollut niin lamaannuttavassa shokissa silloin, ettei muistaisi mitään. Kilpikonnatassu työnsi kuitenkin ikävät muistot mielestään ja kääntyi Tulitassun puoleen, onnittelen tätä kutsumalla
Hivenen Kilpikonnatassu oli näreissään siitä, että sisar oli saanut kansan uuden varapäällikön mestarikseen, mutta toisaalta Kilpikonnatassulla oli kokenut Aurinkokajo mestarinaan.
Tarusilmä askelsi kaksikon luokse onnittelemaan kahta adoptiotytärtään, Kilpikonnatassu hymyili tälle, muttei voinut sille tunteelle mitään, että toivoi heidän emonsa Pilvenlumon katselevan heitä. Olisiko emo ylpeä heistä?
’’Toivottavasti me pääsisimme samaan aikaan kiertelemään reviiriä, haluaisin kohdata sen ensimmäisellä kerralla yhdessä’’, Kilpikonnatassu huokaisi Tulitassulle, mutta oli jo malttamaton, vaikka tiesikin, ettei yöllä harjoitukset alkaisi.

’’Malttakaahan nyt kuitenkin vielä ennen syödä ja nukkua’’, Tarusilmä kehräsi kaksikolle ja suki muutaman kerran Tulitassun korvantaustaa ylpeänä.

/Masi
Syystähti oli matkallaan löytänyt varpusen sekä myyrän, jotka oli haudannut lehtien sekä maan sekaan pienelle kieroreitilleen kohti kansojen muita maita. Yö oli alkanut hämärtää, hän oli löytänyt kuitenkin hyvän sammalpaikan, josta takaisin tullessaan ottaisi sammalta yöpyjille. Mutta hänen matkansa tulisi vielä kestämään, joten ei naaras tahtonut käyttää aikaansa turhaan. Harsopilvien seasta näkyvä kuu valaisi hieman hänen tietään, kun alkoi tuttu ympäristö taas ilmestyä esiin. Hänen sydämensä pamppaili rinnassa odottavaisena, vaikka jokin hänen mielessään olikin sitä mieltä, ettei olisi hyvä ajatus. Kuitenkin Syystähti tahtoi tämän tehdä, eikä voinut enää pidätellä itseään kauemmin. Hän pinkaisi vielä kovempaan juoksuun, varoi kansojen rajamerkkejä sekä tähyili pitkältä näkyviä partioita. Mutta ei ketään onneksi osunut hänen tielleen. Viimein aurinkotuulen tuoksu sekä sen äkkiä peittävä kaksijalan tilan tuoksu sai kilpikonnaturkkisen hidastamaan, sekä olemaan varovaisempi. Tätä maata hän ei tiennyt, se oli tuntematonta, sekä mahdollisesti vaarallista. Kaksijalat usein nukkuivat öisin, joka toisi hänelle turvaa, mutta jos maatilan läheisyydessä olisi kissoja tai muita petoja, hänen olisi kuultava ne ensin. Vaikka rinnassa loikkiva sydän olikin suurimman äänen tuottaja, hän yritti höristellä korviaan sekä varoa käpälän askeliaan. Naaras pysähtyi lopulta pienen pensaikon juureen katselemaan koko aukiota, josko voisi tunnistaa tuttuja merkkejä tutusta kissasta. Hänen häntänsä heilahteli puolelta toiselle liian odottavaisena, valmiina syöksymään vasten uhkaa tai kohti rakastamaansa kissaa. Syystähti ei tiennyt kauanko voisi pidätellä itseään tämän asian kanssa. Risatähden kaipaaminen oli niin kova kipu rinnassa, aina kun sitä tahtoi ajatella. Sitä ei saanut hiljennettyä, muttei sitä voinut syrjäyttääkään. Lopulta tuttu tuoksu leijaili hänen nenäänsä, ja syksyn väriset silmät säkenöiden tuo astui hieman esiin piilostaan, antaen itsensä näkyä ohikulkijalle, jos se olisi hänen etsimänsä. Aidan viertä kulki kissa, sieltä tuli aurinkotuulen tuoksua, mutta se voisi myös olla kuka tahansa muukin varsinkin yönpeitossa oleva tummakissa. Syystähti nielaisi, ja lopulta naukaisi tervehdyksen.

//Masi
Leijonalilja paineli käpälillään ruohoa petien reunalle, katsellen lopulta miten huolestuneesti kansatoverien kyljet kohoilivat, sekä lopulta laskeutuivat vähäisten lääkkeiden johdosta. Kukaan ei ollut saanut uutta tartuntaa, mutta aiemmin pahoinvoineet alkoivat voida pikkuhiljaa vielä pahemmin. Shamaani toivoi partion löytävän äkkiä keinon parannukseen, ja sen todella toimivan. Violetti silmäinen kolli poistui pesästä hiljaa ja katsahti ylös kohoavaan kuuhun, jonka edestä luisui vähän väliä ohi pilviharso. Häntä ei väsyttänyt, joten hän päätti käyttää käpälänsä hyödyksi ja lähti kohti leirin sisäänkäyntiä.

“Käyn järvellä etsimässä yrttejä”, tuo naukaisi ystävällisen pään nyökkäyksen jälkeen leirin suulla istuvalle soturille, ja poistui sitten tuuhea häntä käpälien tahdissa pomppien kohti järveä. Vähän leirin jälkeen Leijonalilja otti vauhtia tassuihinsa, ja lopulta juoksi alas nummea varjojen peittäessä hänen tietään. Kaksijalkojen ikävä melu oli kadonnut, eikä nyt yöaikaan missään näkynyt hirviöiden teräviä valoja. Jotkin pienet valopisteet pysyivät lähellä Usvajoen maita, mutta ei Leijonalilja siitä huolestunut, sillä kukaan ei ollut heidän mailleen saapunut. Kunhan ei mitään kamalaa enää kävisi, he saisivat vihdoin parantaa itsensä rauhassa. Kolli oli yllättävän nopeasti saapunut rannikon lähelle, ja huomasikin vasta sitten veden nousseen ylemmäs kuin aiemmin. Hän tutkaili kulmat kurtussa kaisloja ja niiden lomasta löytyviä versoja, muttei hän erottanut mitään tärkeää. Joten kolli lähti askeltamaan pitkin järven rantaa. Kuin ehkä omana pienenä iltakävelynään, tai sitten etsiessään jotain. Lähestyessään tummempaa havumetsää oranssi kolli seisahtui ja jäi katselemaan ympärilleen. Hän ei olisi ylittänyt huomattavasti kansojen rajoja, kulkisi vain järven rannassa etsien jotain hyödyllistä, mutta silti hänen tahtonsa kaipasi jotain. Tuo heilautti häntäänsä apeana ja tutki taas järven kaislojen seasta jotain hyödykästä, höristellen korviaan välillä saapuvien partioiden myötä. Olisiko se toive ajattelua, että hän voisi tavata Sitrusvarjon vahingossa täällä? Hän räpäytti turhautuneena silmiään ja käänsi käpälänsä takaisin kohti kotia, kuitenkin rauhassa katsellen järven ylilainehtivaa veden pintaa.

//Masi, Aaduska + enne
Tulikettu räpäytti silmiään pari kertaa, ennen kuin tunnisti käpäliensä uponneen vaaleaan puuteriin. Oranssi naaras tarkkaili hetkisen ihmetellen käpäliään, kunnes lopulta avasi kaikki aistinsa ja hän huomasi olevansa keskellä ei mitään, lumen sekä vuorien siimeksessä. Tuo henkäisi hieman pelästyneenä, mutta kuitenkin turvallisuuden käpäliensä alla, sillä vaaraa ei näkynyt, eikä se oikeastaan tuoksunut edes ilmassa. Kaikki täällä oli rauhallista, vaikka vieraalla maalla. Äkkiä jostain naaraan takaa loikki esiin hahmo, joka katosi sekä ilmestyi lopulta taas takaisin. Se sai Tuliketun pyörähtämään itsensä ympäri, kun uteliaana varajohtaja yritti pitää katsettaan olennossa. Kunnes se katosi valkeuteen. Hetkeksi violetti silmäpari jäi tiukasti tarkkailemaan lumista maisemaa, kunnes hänen katseensa viimein osui pienen luolan alta paistavaan vehreyteen. Silmiään siristäen sekä ympäristöään tutkaillen lähti soturitar lähestymään tätä näkyä. Jos vehreyttä löytyisi jostain täältä lumikauden keskeltä, oli se ihme. Ja kun lopulta naaras kääntyi kokonaan näkemään sen kauneuden, hän tunnisti myös erään todella tärkeän hahmon.

“Lumisusi”, henkäys karkasi hänen kurkustaan, kun hän huomasi oman pienen rakkaansa häntä käärittynä vihertävän kasvin ympärille. Toisen silmissä oli sulaa lämpöä sekä ikävää, mutta hän vain istui paikoillaan katsellen Tulikettua, joka asteli lähemmäs lumen keskeltä pieneen varjoon. Hetken hiljaisuus pyöri heidän ympärillään kun kumpikaan heistä ei sanonut mitään. Mutta sitten Lumisusi huokaisi ja laski katseensa kasviin. Sen varsi oli vihreä, ja sen terälehdissä näkyi sekä punaista että keltaista. Se oli erikoinen kasvi verrattuna nummen tavanomaisiin kasviin. Sekä erityinen kasvupaikaltaan.
“Tätä kasvia löytyy vähän, mutta tarvitsette sen kaiken voidaksenne pelastaa ystävänne. Paina tämä mieleesi, jotta tunnistat jokaisen matkanne varrella”, entisen shamaanin ääni leijui heleästi ilmassa, eikä Tulikettu saanut henkeä vedettyä toisen kauneuden läheisyydessä. Hetkeksi hänen katseensa karkasi upeasta kukkasesta sädehtivään Lumisuteen, ja vasta silloin Tulikettu huomasi toisen tähdein täplittämän turkin. Toinen tosiaankin olisi poissa. Naaraan häntä valahti takana olevaan lumeen, mutta tämän katse sekä hymy pysyi kuitenkin hellänä toisessa.

“Tämä on teille raskas tehtävä, mutta tiedän, että selviätte siitä”, Lumisusi kurotti koskettamaan neniä Tuliketun kanssa, ja vielä viimeisen kerran kuva vihervartisesta sekä punakellertävästä kukasta välähti hänen mielessään, ennen kuin naaras heräsi kylmältä kivilattialta.

--

Oli näyttänyt siltä, että kukin oppilaista oli hieman mietteliäällä tuulella omasta unestaan. Savutassu oli ehkä sisarista innokkain heti Haukkatassun jälkeen, mutta Liekkitassun sekä Tiikeritassun silmissä oli hiljaisuutta, sekä mietteitä. Tuulisydän oli ottanut partiosta johdon heidän saavuttuaan Lumottupolun läheiseen vuoristoon, ja kolli veikin heitä ketteriä reittejä koko ajan ylemmäs. Oranssi kolli oli kärjessä, ja Tulikettu piti perää, jos joku pienemmistä oppilaista menettäisi käpälänsijansa. Vasta tapaturmaa pohdittuaan Liekkitassu menetti käpälän sijansa, ja oli pudota pidemmän matkan alas, kunnes Tuulisydän ripeästi pelasti oppilaan. Violetti silmäinen varajohtaja katsahti jokaiseen oppilaaseen, ja hymähti Savutassun sekä Tiikeritassun kohtaamiseen, ennen kuin partio jatkoi matkaansa. Oli hyvä nähdä, että kuitenkin keskenään heillä olisi suojelutahtoa, ainakin tällaisessa tilanteessa.

“Ei kauaa enää, niin tasoittuu!” Tuulisydämen ääni kaikui jostain tuulenvinkunan välistä, kun viimein kipakka sekä terävä tuuli muuttui rauhalliseen virtaukseen. Jokainen oppilas varovasti otti viimeiset käpälän askelet huipulle, ja Tulikettu saapui perässä hengittäen raskaasti taakse katsellessaan kohti matkaa. He olivat tulleet vuorien huippujen lähelle, täällä kulkisi nummea sekä tasankoa silmän kantamattomiin, ennen kuin se varottamatta katoaisi syvään rotkoon, ja jonnekin kaksijalkalan taa. Tuulisydämen katse kiersi tutkien maastoa, ja oranssi varajohtaja asteli tämän vierelle.

“Levätään ihan hetki, katsotaan jos löydetään riistaa, ja sitten voidaan jatkaa. Uskon, että tämä on oikea suunta. Pitää suunnata vain kohti lumisia huippuja”, naaras tokaisi toiselle ja vihersilmäinen kolli tyytyväisenä nyökäytti vastaukseksi päätään. “Kuka tahtoo metsästää?” Tulikettu lopulta naukaisi innokkaasti kohti oppilaita ja etenkin piti katsettaan Liekkitassussa. Nuorukaiselle voisi tuoda voimaa hyvä ateria ensin Kuulammen sekä vielä vuoristo tapahtuman jälkeen. Täällä ei kuitenkaan pitäisi pelätä kuin vain upottavia kaninkoloja, sekä lipeävää jäätä.

//Masi
Tuulenkapina oli höristellyt korviaan kuullakseen aukiolta kuuluvaa meteliä, kun äkkiä hänen viereltään oli Hiirenpolku siirtynyt kuulemaan tapahtumia. Naaraan korvissa soi vieläkin adrenaliinin huuma, ja myös vasten hakannut kylmä sekä kova tuuli. Mutta nyt hän sai maata lämpimässä pesässä, hiljaisuudessa, samalla kun nuori oppilas käpälillään tutisten siivoili pesää toisessa nurkassa. Harmaa naaras oli lipaissut märkää sammalta edestään, ja huomasi myös pienet siemenet, jotka äkkiä seuraavalla kerralla nielaisi mukaan. Olo oli hyvin turta, pää hädin tuskin kykeni kohoamaan nuollakseen sammalta, ja silmissäkin jomotti. Kuin olisi hirviön alle jäänyt, vaikka hän olikin käyttänyt vain kaiken voimansa kotinsa suojelemiseen. Vihersilmäinen naaras huokaisi lopulta asetettuaan päänsä takaisin mukavasti sammalelle, ja häntäänsä heilauttaen hän samalla tunsi valon katoavan pesän suulta kissojen astellessa pesään. Vieno hymyn kaarre kohosi toisen huulille, kun hän kuvitteli johtajan tulevan sanomaan viimeiset sanansa ennen kuin heittäisi hänet ulos. Mutta rauhallinen aura täytti huoneen ja Tuulenkapinan kohottaessaan päätään Hiirenpolku hännällään painoi sen takaisin alas. Sokea parantaja kuulisi ihan kaiken, tai varmaan ennemmin aistisi pesässä tapahtuvan muutoksen. Varajohtaja urahti hiljaa kuvitellessaan voivansa kohota puhumaan Raadelmatähden kanssa paremmin, mutta vielä ei keho antanut periksi. Sentään hän olisi saanut nyt vettä, ja voisi saada sanoja suustaan. Hetken aikaa naaraan silmät tutkivat kissojen tassuja, ennen kuin Raadelmatähti asettui suhteellisen lähelle hänen petiään katsellessaan vahingoittunutta naarasta ylempää. Tuulenkapina veti syvään henkeä ja avasi surullisesti silmänsä.

“Ei shiellä ole mitään pelashtettavaa”, hän naukaisi hyvin hiljaa ja painoi korviaan. “Kakshijalat tuhoshivat tai veivät kaiken mennesshään”, naaras heilautti häntäänsä apeana ja katseli pesän lattialle koostuneita pölypalloja. Hetkeen hän ei saanut sanojaan suustaan, kunnes lopulta kohotti katsettaan kohti Hiirenpolkua, joka oli asettunut hänen petiään vastapäätä.
“Riitashoinnu olishi pitänyt löytää muu shelvinnyt kansha kokoontumishpaikalta. En tiedä ovatko he shiellä enää, tai ovatko he edesh kunnossha”, naaras huokaisi kivuliaasti ja painoi silmänsä kiinni ajatellessaan koko kansansa menetystä. Hän todella toivoi sydämensä pohjasta, että ainoat mitä he menettivät oli pari loistavaa soturia, heidän johtajansa sekä koti. Kunhan muut vain olisivat kunnossa...

“Tomutähti kuoli, shekä muita shotureita. Osha heistä kaapattiin kakshijalkojen toimeshta”, Tuulenkapina lisäsi vielä ja siirsi katsettaan kohti Raadelmatähteä, nähden vain vilauksen tämän ylösnousevasta turkista sekä suurimman osan käpälistä omasta näkökulmastaan. “Kunhan ette uhraa shinne ketään. Shiellä ei ole mitään pelashtettavaa”, tuo lisäsi kylmästi johtajalle, ja antoi sitten koko painonsa painaa päänsä alas lähelle märkää sammalta, jonka viileä aura hohkasi helpottavasti hänen otsaansa. Kunhan vain kaikki muut olisivat selvinneet, kyllä vielä Tuulenkapina heidät löytäisi. Kyllä Riitasointu osaisi pitää heistä huolta.

//Heli//

Hämärän laskeutuessa, kansan käydessä yskien ja vaikertaen lepoon, Risatähti työnsi hiljaisesti päänsä ulos pesästä. Leirissä ei ollut vielä kamalasti sairautta, kaikki oltiin saatu eristettyä nopeasti. Ensin parantajan luokse, sitten koko pentutarhaan, kun tila oli käynyt ahtaaksi. Toistaiseksi he pärjäsivät näin ja saivat taudin pidettyä kurissa. Mustavalkea naaras askelsi hiljaisin askelein ulos leiristä, vaihtaen katseita vartiossa olevan Ilveskynnen kanssa. Risatähti oli jokaisena yönä partion lähdön jälkeen mennyt rajojen tuntumaan yksinäiselle kivelle odottamaan jotakin merkkiä näiden paluusta. Tilanne oli lohduton ja Risatähdelle oli vahvistunut hetki hetkeltä se käsitys, ettei hän voisi tehdä mitään kansansa hyväksi.
Tänä yönä Risatähti ei kuitenkaan ollut menossa odottamaan partiota, hän pysytteli kuitenkin oikeassa suunnassa niin pitkään kuin tiesi vartiossa voivan hänet nähdä, ennen kuin päällikkö suunnistikin kohden kaksijalkojen maatilaa.
Hänen vauhtinsa kiihtyi, jännitys hakkasi sydämessä ja hän painautui aina vain tiukemmin ohrien ja heinien joukkoon, vaikka alkava lehtikadon aika saikin piilopaikan olemaan tavallistakin huonompi.
Sitten hän jättäytyi piiloon aidan alle, siisti tassunsa lämmittämään vatsaansa, sillä maa oli kylmä.
Hetkeksi naaras meinasi jo nousta ylös, kun erotti hahmon kulkevan Usvajoen rajojen lähellä. Mutta painautuikin äkkiä alas ja kiersi aidan jalan taakse pimeyteen. Myrskyvaahteralta haiseva oranssehtava kolli tuli esiin, se kierteli Usvajoen rajalla, nuuhki maata, nuolaisi maata ja kohotti korviaan ja kuonoaan. Se oli turhautunut, mutta oli sen verran keskittynyt tekemisiinsä, ettei huomannut toisen kansan päällikköä. Pian jo nuori soturi katosikin Usvajoen reviirille takaisin ja katosi kohden Myrskyvaahteran metsää.
Risatähti jatkoi hiljaisesti matkaansa pitkin aidan vierttä, pitäen itseään lämpimänä kävelemällä ja samalla odottaen Syystähteä.

//Heli, Aaduska//



Liekkitassu, Haukkatassu, Tiikeritassu ja Savutassu olivat saaneet unensa, kuten myös Tulikettu, jonka johdolla ryhmä oppilaita lähtivät palaamaan Kuulammelta kohti suuaukkoa, jonka edustalla heitä tervehti jo Tuulisydämen hahmo. Liekkitassu seurasi hiljaisena ja mietteliäänä Savutassua, meinaten peräti kompastua toisen pitkään häntään. Tiikeritassu vaikutti myös painuneen ajatuksiinsa, tämä oli tavallista vaisumpi sekä energia tuntui valuneen johonkin ihan muualle. Jotakin oli syttynyt nuorimman oppilaan silmissä, mutta samaan aikaan tuo vaikutti hyvin mietteliäältä. Liekkitassu olisi halunnut kysyä Savutassulta ja oikeastaan kaikilta näiden enteistä, mutta Tuulisydän hymyillen tervehti heitä, kun he saapuivat Kuulammelta ulos.
Lempeästi pentujen isä muistutti, etteivät he saisi kertoa muille enteistään. Liekkitassu kuitenkin arveli, että mikäli se saattaisi uhata kansaa, ehkä siitä voisi puhua parantajan kanssa. Oppilas nyökkäsi vaisusti, venytteli ensimmäisten aamun säteiden edessä jalkojaan ja lapojaan, haukotellen makeasti.
Tuliketulla tuntui olevan heille jo selvä suunta, sekä suunnitelma siitä, mihin he menisivät ja mitä he tekisivät. Oppilaiden katseet seurasivat heidän isänsä ja varapäällikön katsetta, kun Tulikettu ohjeisti heitä, että he lähtisivät kohti vuoria. Maasto oli vieras oppilaille, mutta ei Tuulisydämelle, joten kokenut kolli lähti kulkemaan edeltä, näyttäen mallia, miten vuorille kiivettäisiin.
’’Kuinka kauas vuorille meidän tulee kulkea?’’, Liekkitassu yritti huutaa puhaltavan tuulen ylitse, mutta ei saanut vastausta, kun ei erottanut isänsä ääntä korkeammalta. Tai erotti hän äänen, muttei sanoja, joita toinen huusi hänelle. Tuulisydän pysähtyi kiipeilemisen myötä kielekkeelle ja auttoi oppilaita vierelleen, antaen kaikkien hetkeksi istahtaa ja vetää henkeä. Liekkitassu taittoi päätään ja yritti katsoa korkealle. Matka vaikutti pitkältä.
’’Ylitämmekö vuorilla vanhojen heimojen ja kadonneiden kansojen reviirejä?’’, Tiikeritassu uteliaana kysyi, Tuulisydämen näyttäessä haikealta, kun tuo katseli kohti korkeuksia.
’’Leijonalilja näki lumisilla vuorilla tarvitsemiamme kukkia, ylitämme ainakin Lumotunpolun vanhan rajan, mutta emme enempää eksy sen puolelle. Kuljemme maalle, jossa kukaan ei ole koskaan ollut tai jossa kansa ei ole koskaan asunut’’, Tuulisydän vastasi, hivenen murusia ikävää äänessään (?).
Liekkitassu ponnisti takajaloillaan vauhtia ja lähti kiipeämään jälleen isänsä rinnalla, hänen perässään vähän matkan päässä Tiikeritassun ja Savutassun kiivetessä ylemmäs. Kuitenkin Liekkitassun takajalka liukastui, ja huudahtaen tämä jäi toisen tassunsa varassa roikkumaan ilmaan. Hänen takajalkansa heiluivat kauhusta.
’’Savutassu!’’, Liekkitassu kiljui alempana olevalle sisarelleen, jota kohti Liekkitassun tassujen alta irronneet kivet pomppivat. Tulikettu yritti kiirehtiä apuun, mutta Tiikeritassu ehti ottaa Savutassua niskasta ja kiskaista tämän Savutassun ponnistuksen kanssa rinnalleen, putoavien kivien alta pois. Naaraat tapittivat hetken toisiaan toisiinsa kietoutuneina, ennen kuin viileys palasi Tiikeritassun ja Savutassun kasvoille ja nämä toisilleen tuhahtaen irrottautuivat.
Liekkitassu keikkui vielä ilmassa, mutta Tuulisydän laskeutui alemmas, upottaen hampaansa tyttärensä niskaan ja nostaen tämän pienelle reunan kivelle takaisin jaloilleen. Liekkitassu hengitti hetken syvään, antaen sykkeensä tasoittua, ennen kuin hän lähti tällä kertaa mestarinsa Tuliketun rinnalla viimeisien joukossa kipuamaan ylös.

//Masi
Usvapolku katseli hämmästyneenä kiven päällä seisovaa johtajaa, joka oli lopulta laskenut katseensa kermansävyiseen naaraaseen. Itse emon kasvoilla lepäsi hämmästynyt, mutta hellyttävä silmäpari, kun viimein kansa purskahti kutsumaan hänen nimeään. Ensin pelokkaana naaras käännähti ympäri ja jäi katsomaan etenkin Hiirenpolkua, joka hymyillen huusi hänen nimeään. Mutta lopulta hän käänsi päänsä, hännän kohotessa kohti taivasta, takaisin kohti puhujanpaikkaa hymyillen vastaan ottaakseen paikkansa. Tuikkiva sininen silmäpari katseli syvästi kiitollisena, sekä ilahtuneena johtajaansa, istuutuen sitten alas lähelle puhujankiveä. Miten Raadelmatähti olikaan saanut hänet onnelliseksi! Ei hän koskaan olisi uskonut itsensä voivan kokea tällaista, ei varsinkaan nyt. Usvapolun iloinen katse lopulta siirtyi hänen pentuihinsa, jotka muiden kuningatarten joukosta tarkkailivat tapahtunutta. He näyttivät olevan yhtä suurta hymyä, kuin emo itse. Tuo vielä sulki silmänsä ja veti keuhkonsa täyteen viileää ilmaa, ennen kuin kuunteli loppuun asti Raadelmatähden puheen.

Kolli nimitti itse uudelle varajohtajalle myös oppilaan, ja Usvapolku kosketti neniä Tulitassun kanssa, josta nimettiin hänen oppilaansa. Pentutarhalta varajohtajaksi, sekä heti oma oppilas alle! Usvapolku tunsi olonsa liian hyväksi, ehkä jopa liian itsevarmaksi. Sitä hän ei ollut kokenut moneen kuuhun, ei koskaan sitten kun Lumottupolku oli tuhottu. Nyt hän viimein huokaisi helpotuksesta, varmuuden tunteesta. Raadelmatähti viimeisteli vielä puheensa nimittämällä Usvapolun pennut oppilaiksi, ja naaras ilosta kehräten miten Huurretassu asteli häntä pystyssä korvia myöden kohti mestariaan, koskettaakseen neniä punertavan oranssin kollin kanssa. Nuori innokas soturioppilas oli varmasti hyvillään vihdoin viimein päästessään aloittamaan koulutuksensa, mutta vielä johtajan kanssa. Itsekseen hykerrellen Usvapolku kohosi jaloilleen kokoontumisen päätyttyä, ja päätti lähestyä nuorukaisiaan nuolaisten jokaisen otsaa ylpeästi.

“Tehkää minut, sekä mestarinne ylpeiksi”, tuo kehräsi ja sai jokaisen pentunsa hihkumaan innostuksesta, sekä malttamattomuudesta. Oi mitä heidän polulleen voisi vielä sattuakaan. Viimein Usvapolku käänsi katseensa sekä suuntansa kohti Raadelmatähteä, ja saapuikin kollin vierelle turkki koskettaen turkkia. Ensin hän ei saanut sanoja suustaan, kollin hymy oli saanut hänen vatsansa ihan pyörimään, mutta vielä lähellä toisen tuoksu oli saanut muutkin aistit käymään kierroksilla.

“Kiitos, Raadelmatähti”, hän lopulta huokaisi ihaillen, ja painoi päänsä kollin kaulaa vasten hetkellisesti. Sitten tuo vetäytyi tämän luota ja painoi päätään vielä kiitollisena toiselle. “Tulemme kaipaamaan Myrskysielua, sekä varmasti ikävöimään Seittisiiven ohjeita, mutta toivon voivani tehdä kansan ylpeäksi, ja sinut myös”, naaras naukaisi ja räpäytti tuikkivia silmiään johtajalleen. Oi miten innoissaan hänkin olisi!

//Enneuni

Haukkatassu seurueineen saapui Kuulammelle ja hän asteli arasti Kuulammen reunalle ja kosketti vettä nenällään. Hän vaipui sen jälkeen uneen ja heräsi ja hän huomasi heti yrttiä. "Katsokaa"! Hän ulvahti muille yrttiä etsineille. "Minä löysin jotain"! Hän hihkaisi. Hän huomasi kuinka kaikki tulivat hänen luokseen. "Tuota meidän pitäisi testata". Tuulisydän totesi. "Ottakaa kaikki niin paljon kuin pystytte kantamaan". Haukkatassu katseli ylpeänä kun hänen isänsä jakoi ohjeita muille. Hän vilkaisi Tuliketun ilmettä miettien, että pahastuisiko tämä jos hänen isänsä antoi ohjeita, mutta toinen totteli niitä ja ei näyttänyt olevan pahalla tuulella. Haukkatassu otti niin paljon yrttiä kuin pystyi kantamaan ja hän lähti kohti leiriä
------
//Leirissä

"Saimme yrttiä auttamaan tähän sairauteen"! Hän kuulutti kun koko muu partio oli tullut leiriin. Hän huomasi kuinka Leijonalilja ja Koivumyrsky tulivat paikalle helpottuneen näköisinä ja hän huomasi kuinka Koivumyrsky ja Leijonalilja vilkaisivat toisiaan. "Kannattaa sitä kokeilla". Koivumyrsky sanoi. Haukkatassu asteli Liekkitassun ja Savutassun luokse. "Toivottavasti tämä toimii". Haukkatassu sanoi sisaruksilleen. "Tietysti toimii". Savutassu sanoi. "Sen on pakko". Haukkatassu lisäsi. Hän kuuli kuinka parantajan pesästä kuului voitonkiljaisu ja kolmikko suuntasi kohti parantajan pesää. "Yrtti toimii"! Koivumyrsky ulvaisi innoissaan. "Te kolme olette sankareita. Pelastitte juuri klaanin". Leijonalilja sanoi. "Risatähti"! Leijonalilja sanoi mennessään ulos pesästä. Haukkatassu seurasi perässä ja katsoi kuinka Risatähti asteli ulos pesästään. "Mitä asiaa Leijonalilja"? Risatähti kysyi kuulostaen hämmästyneeltä ainakin Haukkatassun korvaan. "Yrttejä kerännyt partio pelasti juuri klaanin sairaudelta". Leijonalilja sanoi. Haukkatassu huomasi kuinka Risatähti hyppäsi Puhujankivelle ja ulvahti kokouskutsun. Haukkatassu katseli kuinka kaikki kansalaiset tulivat kuuntelemaan. Haukkatassu huomasi kuinka Risatähti viittoili häntä, Liekkitassua ja Savutassua puhujankivelle. Kun tuli hiljaisuus Risatähti aloitti. "Nämä kolme oppilasta pelastivat juuri klaanin. Meidän tulisi kiittää koko partiota ja varsinkin näitä kolmea oppilasta"! Risatähti ulvahti. Haukkatassu huomasi kuinka kaikki vaihtoivat helpottuneita ja samalla iloisia katseita keskenään. Sitten leirissä alkoi kaikua. "HAUKKATASSU, SAVUTASSU, LIEKKITASSU"! Aina uudestaan ja uudestaan. Haukkatassu tunsi ylpeyttä sisimmässään. Hän katseli hetken aikaa ihanaa näkyä kun hän heräsi kuulammella ja katsahti ylös. Hän huomasi kaikkien muiden jo heränneen ja katseli muita iloisena silmät loistaen. "Oli ihana uni"! Hän henkäisi. "Muista ettet saa kertoa sitä kenellekään". Tuulisydän ohjeisti. (En muista oliko se tolleen). Sitten Haukkatassu nousi ja alkoi pestä turkkiaan hymy leveästi huulillaan. Kunpa voisinkin kertoa tästä Savutassulle ja Liekkitassulle. Hän pohti ja katsoi sisaruksiaan

//Heli, Jake, Chabi

Usvapolku oli utelias siitä, mitä Raadelmatähti oli nähnyt, kokenut tai tietäisi ylipäätänsä Usvajoessa tapahtuneesta kaaoksesta. Raadelmatähti kuitenkin rauhallisesti katseli naarasta, pyrkien hetkeksi saamaan toisenkin pysymään aloillaan.
’’Aion kertoa asiasta koko kansalle, kun pidän seremoniat. Parempi, että kaikki kuulevat kokemuksestani samaan aikaan. Haluan myös päästä kuulemaan mahdollisimman pian Tuulenkapinaa, jotta tiedämme, voiko reviirillä olla muitakin kissoja, jotka tulisi käydä pelastamassa’’, päällikkö palautti hetkeksi katseensa Usvapolusta kohti Hiirenpolun ja Toivontassun pesää, mutta palautti sen sitten Usvapolkuun. Joka näytti puolestaan samaan aikaan ymmärtäväiseltä, mutta uteliaisuutensa takia hivenen pettyneeltä, että joutuisi vielä odottamaan selvennystä.
’’Miten sinun ja Ohdaketassun arviointi meni? Mahtaako hänestä olla soturiksi?’’, Raadelmatähti kohotti toista kulmaansa huvittuneena, Usvapolun muistaessa samalla arviointinsa ja tämä nyökkäsi päällikölle hymyillen.
’’Ohdaketassun liikehdinnästä huomaa, että hänen mestarinsa on ollut paljon jo kokenut Seittisiipi. Hän on mestarinsa tavoin jämäkkä, voimakas ja suunnitelmallinen, ja minä uskon, että hän on valmis soturiksi. Metsästäminen sujui häneltä hyvin, vaikka hän onkin ketterä, näen hänessä enemmän ainesta pyytäjäksi kuin soturiksi, mutta hyvä soturi hänestä varmasti myös tulee’’, Usvapolku kertoi hymyillen ja Raadelmatähti nyökkäsi mietteliäänä sen merkiksi, että tämä vastaus olisi riittävä sille, että päällikkö pitäisi nimitysseremoniat uusille sotureille.
’’Myrskyvaahteran kissat-’’, Raadelmatähti loikkasi puhujanpaikalle, kutsuen kansaa koolle kuuluvalla äänellään, kissojen lähestyessä uteliaina katsomaan, mitä sanottavaa päälliköllä olisi. Osa odotti innokkaina seremonioita, ja lähes joka toinen kansassa uskoi asian koskevan joko itseään tai Usvapolun varapäällikköä, kaikki olivat jokseenkin oikeassa. ’’Haluan kertoa kaikille avoimesti, että tänään Salviatassun loppuarvioinnissa havaitsin voimakasta kaksijalan, koirien ja veren hajua rajoiltamme. Myönnän, että ylitin Usvajoen ja Myrskyvaahteran välisen rajan, löydettyäni loukkaantuneen Tuulenkapinan tajuttomana rajojen tuntumasta. En tiedä tarkalleen, mitä Usvajoessa tapahtuu, mutta viime kokoontumisen varoituksien myötä, voimme uskoa, että kaksijalat ovat hyökänneet Usvajokeen. Ja vain Tuulenkapina tietää, onko Usvajokea enää olemassakaan’’, Raadelmatähti katseli vakavana kissoja ympärillään.
’’En aio lähettää sotureita tarkistamaan Usvajoen reviiriä, mutta haluan Aurinkokajon ottavan yhden partion, joka pitää jatkuvasti silmällä kyseistä rajaamme Usvajoen kanssa. Mikäli rajalla havaitaan Usvajoen kissoja tai näette rajalta muita pulassa olevia, saatte sanallani ylittää rajan. Riistaa tai muutakaan emme heiltä vie, emmekä jää rajalle näkyvälle paikalle, sillä siellä liikkuu kaksijalkoja ja koiria. Nyt odotamme, että Tuulenkapina herää ja voimme hänen kanssaan keskustella siitä, miten Myrskyvaahtera mahdollisesti voi auttaa heitä. Vihollisiamme he ovat olleet monia kuita, mutta kaksijalat ollessaan vielä heidän murheensa, voi pian olla meidänkin murheemme’’, Raadelmatähti antoi hetkeksi yleisölleen aikaa ajatella asiaa, kun vastalauseet Usvajoen auttamisesta laantuivat, kun kissat alkoivat ymmärtää, että pahuus voisi tulla heidänkin murheekseen.
’’Seuraavaksi haluan ilmoittaa, että Fasaanisulka ja Seittisiipi ovat päättäneet vetäytyä arvoistaan, ja siirtyä vanhimpienpesään, myöskin Heinäperho on siirtynyt pentutarhalle. Toivotan teille molemmille lämpimiä ja mukavia päiviä, koko kansan tukiessa ja auttaessa teitä. Tästä johtuen Myrskyvaahtera tarvitsee uuden varapäällikön ja haluankin lausua uuden varapäällikkömme nimen, sekä Seittisiiven että Kaiun edessä, jotta he molemmat voivat hyväksyä valintani. Myrskyvaahteran uusi varapäällikkö on Usvapolku’’, Raadelmatähti räpäytti rauhallisia silmiään ja katsahti naaraaseen.
’’Usvapolku! Usvapolku!’’, suru kaksijaloista ja vanhimmista vaihtui nopeasti riemuun, kun Tuulenkapinan luota hetkeksi oli parantajanpesän suuaukolle istuutunut Hiirenpolku, joka huusi ensimmäisenä sisarensatyttären nimeä. Muu kansa yhtyi siihen. Raadelmatähti ei aikonut mainita enää Myrskysielun perheen katoamisesta, sillä hyvinkin avoimesti Myrskysielu oli kertonut hänelle ennen lähtöä, että halusi saada mahdollisuuden nähdä taustansa, menneisyytensä ja saada yhteyden perheeseensä. Raadelmatähti jokseenkin uskoi, että Myrskyvaahteran uskollisuus ja veri virtaisi kollissa sen verran, että tämä halutessaan vielä palaisi heidän luokseen. Mutta kollin oppilaan Varjotassun tulisi pian päästä Kuulammelle arvioitavaksi sisarensa kanssa, sekä käydä saamassa enteensä Kuulammelta.
’’Seuraavaksi haluaisin Kilpikonnapennun, Tulipennun, Viherpennun astuvan eteenpäin. Sekä myös Salviatassun ja Ohdaketassun’’, Raadelmatähti katsahti kahteen oppilaaseen ja kolmeen pentuun. Viherpennun sisar oli saanut aikaisin aamulla parantajaoppilaan arvonsa ja seremoniansa Hiirenpolun toimesta.
’’Kilpikonnapentu, Tulipentu ja Viherpentu ovat saavuttaneet kuuden kuun iän, ja he ovat valmiit soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona he ovat ansainneet soturinimensä, kutsuttakoon heitä Kilpikonnatassuksi, Tulitassuksi ja Vihertassuksi! Mestareinanne tulevat toimimaan Aurinkokajo, Usvapolku ja Kiviraivo . Toivon, että mestarinne siirtävät kaiken tiedon teille’’, kolli katsahti mestareihin ja oppilaisiin, jotka tervehtivät toisiaan. Etenkin Usvapolkua, jolle kolli oli suonut varapäällikön arvon, mutta myös oman oppilaan. Ehkä se oli päälliköntapa osoittaa, että hän piti naaraasta tai ainakin oli tyytyväinen naaraan työskentelyyn. Päällikkö kuitenkin topputteli kansaa hurraamasta, ennen kuin hän laskeutui Salviatassun ja Ohdaketassun eteen.
’’Minä Raadelmatähti, Myrskyvaahteran päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Salviatassu ja Ohdaketassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä kansaa, jopa henkenne uhalla?’’, Raadelmatähti katseli enemmän omaa oppilastaan, ylpeyttä silmissään. Ohdaketassun kuitenkin kovempaan ääneen vastatessa lupaan.
’’Siinä tapauksessa Kaiun voimien kautta, annan teille soturinimenne. Salviatassu ja Ohdaketassu, tästä hetkestä lähtien teidät tunnetaan Salviahiirenä ja Ohdakesiipenä. Kaiku kunnioittaa uskollisuuttanne, rohkeuttanne ja oikeudenmukaisuuttanne ja hyväksyy teidät Myrskyvaahteran täysiksi sotureiksi’’, Raadelmatähti naukui kuuluvasti, kansan alkaessa hurrata kolmea oppilasta ja kahta uutta soturia.
’’Vielä viimeisenä asiana, olen kuullut hyvää palautetta vanhimmiltamme kolmesta pennusta, jotka ovat jo täyttäneet kuusi kuuta, mutta joiden seremonia lykättiin heidän karkailunsa takia. Olette kuitenkin osoittaneet olevanne valmiita kantamaan vastuuta teoistanne ja haluavanne palvella uskollisesti Myrskyvaahteraa, jonka seurauksena Utupentu, Kuurapentu ja Huurrepentu, on myös teidän seremonianne aika’’, Raadelmatähti naukui ja lisäsi mielessään, että jos en tee teistä oppilaita, en voi valita emoanne varapäällikökseni, sillä hän joutuisi olemaan kaikki aikansa kanssanne pesässä.
’’Huurrepentu, Utupentu ja Kuurapentu ovat saavuttaneet kuuden kuun iän, ja he ovat valmiit soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona he ovat ansainneet soturinimensä, kutsuttakoon heitä Huurretassuksi, Ututassuksi ja Kuuratassuksi! Mestareinanne tulevat toimimaan minä, Raadelmatähti, Limekirppu ja Aaveenkuiske. Toivon, että mestarinne siirtävät kaiken tiedon teille’’, Raadelmatähti naukui kuuluvasti ja asteli sitten koskettamaan neniä Huurrepennun kanssa.
Kolli hiljaa mielessään laski, että jos hän haluaisi olla osana Usvapolun elämää, hänen tulisi tottua ja tutustua tämän pentuihin. Paras tapa siihen olisikin toimia yhden pennun mestarina. Kansa alkoi hurrata uusia oppilaita vielä muiden tietojen jatkeeksi ja Raadelmatähti palauttikin katseensa Usvapolkuun mietteliäänä, mutta hymyillen.

//Heli//



Hiirenpolku Toivontassun pelästymisen myötä, käänsi kuononsa tuota kohden, mutta sokeiden silmiensä takia hän ei heti ymmärtänyt, mitä hänen oppilaansa oli pelästynyt. Tuulenkapinan hengitys oli kuitenkin muuttunut ja vanhempi parantajakissa saapuikin Usvajoen varapäällikön luokse, nuuhkien rauhassa, ehkä turhankin tuttavallisesti toisen kasvoja, mutta pehmeä kurnahtelu kuuluen hänen kurkustaan. Hän haistoi voimakkaasti löyhkäävän kuivan hengityksen ja hän kääntyikin katsomaan oppilastaa.
’’Käy hakemassa Tuulenkapinalle vettä ja tasaa hengityksesi’’, Hiirenpolku lisäsi mielessään piikittelyn siitä, että oliko oppilas uskonut varapäällikön olevan kuollut. Mutta Myrskyvaahteran parantajan tassuihin ei noin vain kuoltaisikaan! Kolli istuutui varapäällikön vierelle ja varovasti hännällään tunnusteli toisen turkkia, ja salvoja, sekä voiteita, joita yrteistä oli tehty.
’’Raadelmatähti kertoi löytäneensä sinut läheltä rajaamme, hän oli myös nähnyt koiria ja kaksijalkoja. Onko Usvajoesta vielä jotakin pelastettavaa, pitäisikö meidän yrittää auttaa tai lähettää partio etsimään jotakuta?’’, Hiirenpolku naukui hiljaa, kunnes Toivontassu saapui pesään ja laski märkiä sammalia Tuulenkapinan eteen, sekä asetteli muutaman siemenen tuon sammalkasan vierelle, että tämä saisi juodessaan niellä myös muutaman kipuja helpottavan lohdun.
’’Kuulemma koirat juoksivat ihan niskassanne, kun Raadelmatähti raahasi sinut mukanaan turvaan!’’, Toivontassu naukui silmät suurina.
’’Menehän siitä siivoamaan varastoa ja tarkista vanhimpien punkit’’, Hiirenpolku kivahti toiselle, oppilaan nyrpistäessä nenäänsä, mutta totellen vanhaa parantajaa. Oppilas oli jo aiemmin pistänyt merkille, että olisi turhaa yrittää väittää jotakin tehdyksi tai jäädä vain hiljaa paikoilleen, sillä Hiirenpolku oli valpas ja sokeudestaan huolimatta, harvat asiat pääsivät hänen ohitseen.
Parantaja istui hiljaisena aloillaan sen jälkeen ja tarkkaili Tuulenkapinaa, joka alkoi lipoa vettä osittain katkenneella kiellellään.

/Heli, Usvajoki, Jake//


Riitasointu oli muista sotureista kääntynyt lopulta takaisin, kun hän oli huomannut, ettei Tuulenkapina ollut heidän perässään. Mustavalkea naaras katseli hätääntyneenä taakseen ja lopulta tomun lentäessä veti hätäjarrutuksen ja kääntyi ympäri. Aurinkoroihu yritti huutaa soturia takaisin, mutta Riitasointu ei halunnut jättää Tuulenkapinaa pulaan. Niin paljon edes hän ei pelännyt kuolemaa, että voisi sen pelon varjolla jättää ystävänsä hätään. Etenkin, kun naaras oli jo aiemmin monta kertaa ollut niin lähellä kuolemaa ja ennen kaikkea, kokenut niin paljon yhdessä Tuulenkapinan kanssa. Varapäällikön kuvajainen pyöri soturin mielessä koko sen ajan, kun hän hyppelehti mättäillä, puunrungoilla ja yritti löytää nyt hivenen hiljeentyneestä metsästä Tuulenkapinaa. Ahdistus alkoi vallata taistelutahtoisen naaraan mieltä.
Hän pysähtyi, kun huomasi Tomutähden ruumiin aukiolla. Tuon silmät olivat auki ja kasvoilla lepäsi hymy. Riitasointu oli aikeissa mennä lähemmäs, mutta samassa kova ääni vihloi korvia, kun kaksijalat kerääntyivät Usvajoen leirin tuntumassa juuri saapuneen hirviön luokse. Riitasointu vetäytyi syvemmälle pensaisiin ja katseli, miten koirat raahattiin hirviön takaosassa olevaan kaukalonnäköiseen asiaan. Ne alkoivat haukkua, kun havaitsivat Riitasoinnun hahmon, ja naaras sähähti hiljaa niille, mutta kaksijalat olivat päättäneet lähteä.
Mikä oli saanut kaksijalat liikkeelle, hyökkäämään, tuhoamaan ja nyt lähtemään? Usvajoen soturi tuli esiin piilostaan, kun hirviö katosi maata painaen pyörillään pois. Soturi kiersi leiriä ihmeissään, kaikki oli pilalla, eikä hän uskaltanut olla kovinkaan kauaa tai paljoa näkyvillä, sillä hänellä oli tunne, että kaksijalat tulisivat vielä takaisin. Mitä ne olivat halunneet heistä ja heidän reviiristään? Miksi juuri Usvajoki!? Riitasointu ei löytänyt Tuulenkapinaa mistään, hän oli turhautunut, väsynyt ja liian hermostunut, jotta olisi kyennyt lähtemään pidemmälle etsimään naarasta. Hänellä oli tunne, että metsä voi huonosti, että pian kaksijalat tulisivat takaisin.
Soturi taittoi itsensä lopulta Tomutähden alle ja nosti tämän selkäänsä, tahtomatta jättää kuollutta päällikköä kaksijalkojen hirviöiden liiskattavaksi. Riitasoinnun silmät kirvelivät ja huoli ja suru nousivat kasvoille, jotka yleensä olivat aina niin vakavat.
’’Tuulenkapina? Tuulenkapina!’’, soturi yritti vielä huutaa, vaikka pelkäsi, että houkuttelisi sillä enemmän kaksijalkoja tai koiria kimppuunsa.
’’Ei hän ole täällä’’, Aurinkoroihun vaisu ääni kuiskasi pian ja Riitasointu yllättyneenä räpäytti surullisia silmiään, kun hän huomasi soturien kuonojen tulevan esiin pensaista. Ryhmä oli kääntynyt takaisin Riitasoinnun perään.
’’Kannetaan kuolleet mukanamme ja mennään kokoontumispaikalle’’, Riitasointu kuiskasi, luoden epätoivoisia katseita vielä pitkin aukiota, etsien Tuulenkapinasta merkkiä. Hän piti naaraasta, miksi hänen piti aina menettää kaikki, joista hän todella piti? Aurinkoroihu nosti selkäänsä Kirsikkataivaan, samalla kun muut soturit nostivat mukaansa Konnatassun, Tammipöllön ja Savunielun.
Hiljainen partio lähti palaamaan kohden kokoontumispaikkaa, johon Tuulenkapina oli kaikkia ohjeistanut palaamaan.
--
Kokoontumispaikalla odotti kuitenkin jo lohduton näky. Taimiorava oli juuri vastaanottamassa Revontulikukan ojentamaa Lounatassua, mutta parantaja surkeana pudisti päätään. Riitasointu näki, että hänen pikkusisarensa oli vuolaasti itkenyt ja edelleen yritti piti omia murusiaan kasassa.
’’Minulla ei ole mitään, mitä voisin käyttää ja auttaa. Kaarnaturkin pahimmat haavat saimme hämähäkinseiteillä kasaan, mutta verenvuoto ei ole loppunut emmekä pysty antamaan mitään hauteita. Tarvitsen joltakin toisen kansan parantajalta apua’’, Taimiorava niiskutti Revontulikukalle epätoivoisena. Riitasoinnun ja muiden saapuessa muut kissat katselivat kauhuissaan kuolleita tovereitaan.
’’Täällä on niin märkää jokapuolella ja kylmää, että hämähäkkien seitit ovat ihan surkeassa kunnossa. Mutta älä huoli Taimiorava, me pelastamme loukkaantuneet ja selviämme tästä’’, reipas Siilensuru naukui mestarilleen ja silitti tämän selkää hännällään.
’’Sitten meidän tulee tehdä niin’’, Riitasointu naukui, verisenä ja surkeana. ’’Me emme voi yöpyä täällä, jos loukkaantuneet eivät saa apua. Kaikki eivät selviydy yön yli’’, Riitasointu jatkoi ja antoi hetkeksi murtuneen katseensa kulkea kissasta toiseen, kunnes ne pysähtyivät Revontulikukkaan.
’’Ainoa kansa, johon Usvajoki koskaan on voinut elinhistoriansa aikana luottaa on ollut Taivaanliekki. Revontulikukka, johdata sairaat, loukkaantuneet, parantajat, pennut, vanhimmat ja emot sinne muutamien soturien kanssa, jota auttavat loukkaantuneiden kannossa. Minä jään tänne halukkaiden kanssa viettämään hautajaisia kaatuneiden toveriemme muistolle’’, Riitasointu katseli kissoja nyt uusin, vahvemmin silmin.
’’Entä Tuulenkapina?’’, Harakkakynsi naukui.
’’Hän on Tomutähden jälkeen seuraava päällikkömme’’, Lumojää mutisi tyttärensä rinnalta, ollen samaa mieltä, ja jostakin syystä, sitä sentään dementia ei ollut kadottanut naaraan mielestä.
’’Yritän tänne jäävien kanssa etsiä vielä häntä, ennen kuin saavumme Taivaanliekkien kansaan jäljessänne. Emme löytäneet hänen ruumistaan, joten on mahdollista, että hän on elossa ja Kaiku vielä ohjeistaa päällikkömme luoksemme’’, Riitasointu halusi uskoa siihen, että Tuulenkapina palaisi. Hän ei ollut itse valmis luopumaan naaraasta.
’’Voimmeko me haudata kaatuneet toverimme kokoontumispaikalle?’’, Aurinkoroihu hiljaa mietti soturittaren viereltä.
’’Ennenkin on ollut tragedioita, jotka ovat ajaneet kissat kokoontumispaikalle hautaamaan tovereitaan. Sodassakin kaatuneet haudattiin tänne’’, Punakuutamo tiuskaisi toiselle, lähtien Revontulikukan luokse, ontuen tassuaan ja pidellen kylkeään toisinaan.
Riitasointu nyökkäsi ollakseen nuoren soturin kanssa samaa mieltä.