//Masi, Aaduska
Savutassu henkäisi suuresta ilosta, kun Haukkatassu nyppäsi maasta kukkasen kohottaen sitä hampaissaan. Päivän suurin voitto! Kellertävän punainen kasvi roikkui pienen kiveluiskan varjossa, ja Savutassu pystyi huomaamaan pienen etäisyyden päässä lisää punaista kasvia. Hän loikkasi lumi pöllyten eteenpäin ja pinkoi kohti punertavaa kasvia, jonka vihreä varsi törrötti valkoisesta lumesta. Juuri kuten Tuliketun mukaan oli hänen unessaan käynyt! Savutassu oli niin innoissaan, hän nappasi kasvin hampaisiinsa, ja lähti pinkomaan takaisin kohti partiota, ennen kuin kuuli järkyttävän ilmaa halkovan kiljaisun. Haukkatassu oli seissyt ohuen lumikerroksen päällä ja nyt lumi oli sortunut hänen käpälien allaan. Veljen valkea turkki alkoi äkkiä suistua alaspäin lumen pöllytessä tämän ympärillä. Mutta sitten oranssi välähdys pölläytti lisää lunta ilmaan ja syöksyi kohti putoavaa kollia. Savutassu ei kyennyt erottamaan kenen oranssi turkki se oli, hän vain räpytteli punaisia silmiään ja otti varovaisia sekä hiljaisia askelia eteenpäin. Hetki oli hyvin pitkä, oranssi kissa oli syöksynyt lumen sekaan, Haukkatassun huudahdus halkoi taas ilmaa, mutta sitten oppilas huomasi veljensä syöksyvän lumen läpi ilmasta häntä kohden. Kukkasen kanssa kolli laskeutui pehmeään lumeen pelokkaana haukkoen ilmaa. Mutta sitten heitä vain kohtasi hiljaisuus.
“Tuulisydän!” Tuliketun pelästynyt huuto kohosi nyt ilmaan ja Savutassun pelokkaat silmät etsivät Liekkitassua, sekä heidän isäänsä. Nuoren oppilaan piti laskea kukkasen varsi suustaan ja hänen käpälänsä ohjasivat häntä kohden maahan ilmestynyttä reikää. Tulikettu oli jo juossut reiälle, ja katseli nyt varovasti mihin laski käpälänsä, hänen korvat pelokkaina sojottaen joka suuntaan. Savutassu luimisti itse korviaan ja asteli hiljaa varajohtajan takana paikalle.

“Missä Tuulisydän on?” hän hiljaa miukaisi ja katsahti taakseen kohti Liekkitassua. Tuliketun korvat painuivat pään myötäisiksi. Hän katseli rauhattomana kohti kuilun reunoja, sitä peitti liukas jääkerros, lunta putoili reunoilta alas kohti pitkää syvyyttä, eikä Tuulisydämestä ollut mitään tietoa. Savutassu miukaisi hampaidensa välistä surullisena.

“Hän on pudonnut”, Tulikettu sanahti hiljaa. “Enkä usko että tuolta pääsee enää ylös”, naaras lopulta vilkaisi kohti punasilmäistä oppilasta omat silmät surun täyttäminä. Valkea naaras ynähtäen istuutui alas lumiselle maalle ja katseli kohti jäisiä kuilun reunoja. Vain hivenen hän kykeni tunnistamaan Tuulisydämen oranssia turkkia kiinni jäisessä reunassa. Mutta mitään muuta hänestä ei ollutkaan jäljellä. Tulikettu kääntyi katsomaan Liekkitassua sekä Tiikeritassua, ja siirtyi sitten Haukkatassun luo varmistamaan, että tämä olisi kunnossa.
“Meidän on nyt vain varottava käpäliämme, ja kerättävä mahdollisimman paljon kasvia mukaamme”, Tuliketun ääni oli hiljainen sekä tunteeton. Hän varmasti menetti myös hyvän ystävänsä, kuten nyt pentue oli menettänyt myös isänsä. Savutassu katsahti surkeana kohti Liekkitassua.

//Heli//
Raadelmatähti seurasi Tuulenkapinan liikehdintää, kun tämä löysi kaatuneiden toveriensa hautoja. Vaikutti tosiaan siltä, että Usvajoesta oli hyvinkin paljon kissoja selvinnyt ja ne olisivat lähteneet johonkin toiseen suuntaan- Myrskyvaahteran päällikkö kuitenkin kuuli pian Hiirenpolulta, hivenen haikean ja vaisun, mutta kannustavan kutsun jatkaa matkaa, että he kaikki ehtisivät perille oikeaan aikaan. Usvapolku vuorostaan kantoi kokoontumispaikalta Tuulenkapinaa, vuorien tuntumalle asti, josta sitten Hiirenpolku tukien auttoi Tuulenkapinaa kiipeämään kohti Kuulampea.

Kuulammen luona Hiirenpolku ja Usvapolku jatkoivat Tuulenkapinan tukemista, saattaen tämän kohti lampea, oppilaiden seuratessa tiiviisti kannoillaan. Raadelmatähti istuutui odottamaan ja vahtimaan ympäristöä, maistellen ilmaa ja pitäen kiiluvan katseensa ympäristössä tarkkaavaisina.

//Heli//

Risatähti kuunteli lähes sanattomana Syystähden ajatuksia, joista toinen oli valmis kertomaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että häntäkin polttivat muistot ja kutsu, sekä paluu takaisin menneisyyteen kuulosti jatkuvasti niin houkuttelevalta. Pysyisikö Syystähti kuitenkaan hänen luonaan, jos tietäisi, että Risatähti oli aikoinaan käyttänyt tähän rakkauden rohtoa? Risatähti sulki hetkeksi silmänsä, mutta kuunteli toista edelleen. Voisiko mustavalkea naaras koskaan saada tietää sitä, olisiko huuma jatkuvaa rohdolle, jolla hän oli epätoivoisesti yrittänyt toisen saada itseensä kiintymään. Vai olisiko heidän välillään kaikki aitoa? Ruoskatähti toistuvasti vieraili hänen luonaan, tuomitseva ja pettynyt ilme kasvoillaan.

Risatähden häntä säpsähti, kun Syystähti kysyi samaa kysymystä häneltä.

’’Tasapainoillen rehellisyyden ja itsekkyyteni välillä. Kansan ja sinun välillä’’, Risatähti huokaisi ja katsahti pensaikosta ulos hivenen jopa murheellisena. ’’Olen aina halunnut kohota Ruoskatähden kaltaiseksi päälliköksi, keinoja kaihtamatta. Kaiken, mitä olen saanut elämääni, olen ollut valmis vaikka pakolla sen itselleni ottamaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni Aurinkotuulessa, Kaiku vaikutti haluavan ohjeistaa minut sinne, osoittaa paikkani ja sen, mitä hyvillä teoilla ja taidoilla voi saada aikaan’’, Risatähti heilautti viiksiään hivenen ironisesti.

’’Ehkä se ei ole hyvä ajatus tunnustaa menneisyyden tekojani, ehkä pitäisi vain olla hiljaa’’, Risatähti loi vakavan katseen Syystähteen, katsoen toista suoraan silmiin. ’’Mutta minusta on parempi tunnustaa viimeistään nyt kaikki se, jota olen sinunkin selkäsi takana tehnyt. Minä olen kypsynyt ja muuttunut, ja sinä olet aina ollutkin kypsä’’, Risatähti pienesti hymyili. ’’Mutta jotta me voimme joko erota tekojeni takia, jatkaa omissa kansoissamme ja muistella niitä hyviä yhteisiä asioita unissamme, tai-’’, Risatähti kohautti lapojaan.

Hän välitti Syystähdestä, mutta hän uskoi siihen, että Syystähti piti hänestä vain, koska Hallavarjon entinen varapäällikkö oli käyttänyt häneen rohdoksen. Olisi parempi kertoa se Syystähdelle, jotta tämäkin tietäisi, etteivät tämän tunteet välttämättä olisi aitoja. Että tämä voisi todella valita totuuden ja mahdollisen valheen välillä.

Risatähti veti henkeä, jotta voisi yhteen hapen puhallukseen ulos keuhkoista sanoa kaiken, ettei hän ehtisi katua sitä.

’’Minä tapoin Haamuenkelin, oman sisareni, jotta Kuolontähti ottaisi sinut seuraajakseen’’, Risatähden silmissä ei loistanut murhetta tai edes huonoa omatuntoa hänen teostaan. ’’Kun Kuolontähti nimitti sinut seuraajakseen, samalla kun minä kehuin sinua hänelle..’’, Risatähti räpäytti silmiään ja hymyili pienesti.

’’Seuraavassa kokoontumisessa, minä kerroin Surutähdelle, että Kuolontähti on matkaamassa Kuulammelle. Minä liittouduin Surutähden kanssa, jotta hän surmasi Kuolontähden ja sinusta tuli kansan uusi päällikkö’’, Risatähti loi vakavan katseensa Syystähteen. Ei hänellä ollut todisteita siitä, että hän olisi niin tehnyt, mutta katseellaan hän yritti kertoa, että hän oli tosissaan sanojensa kanssa.

’’Uskoin, että Surutähti on hyvä liittolainen omien päämäärieni tavoittelussa, mutta odotin, että johdollasi me voisimme kukistaa hänet. Olit uusi keskuudessamme, et ollut millään tavalla kiinnostunut minusta tai edes luottanut minuun, enkä syytä sinua siitä. Mutta Laikkulehti opetti minulle valmistamaan erään rohdon, jonka juotin sinulle tuomani riistan avulla. En muista enää sen nimeä, mutta se rohto mahdollisti sen, että sinä rakastuit minuun’’, Risatähti palautti taas katseensa Syystähteen. ’’Minäkin nautin sitä rohtoa kanssasi silloin, mutta minun tunteeni sinua kohtaan olivat pakkomielteisen aitoja’’, naaras huokaisi.

’’Monet muut ovat kokeneet vastaavia kohtaloita, joutuneet osaksi juoniani. Päiväntähti, kun yllättäen kivet putosivat kohden Kuolontähteä kun olimme tulossa uudelle reviirillemme, ja Päiväntähti syöksyi pelastamaan Kuolontähden. Ikiroihu, Haamuaskel tappoi hänet, kun uskottelin Ikiroihun haluavan pahaa sairaalle vanhuksellemme. Oma veljeni, Haamuenkelin lapset-’’, Risatähti kohautti turhautuneesti lapojaan.

’’Minä uskoin aina Kaikuun. Mutta sinä yönä, kun vaelsin Kuulammelle saamaan yhdeksän henkeäni, minua vastassa ei ollut Kaiku. Sain yhdeksän henkeäni, mutta Kuolo vastaanotti minut’’, Risatähti pysyi niiden sanojensa jälkeen pitkään vaiti. Eikä hänellä ollut oikeastaan muuta sanottavaa, hän jäi katselemaan taivasta ja odotti Syystähden sanoja.

Yleiset säännöt pisteytyksessä:
• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.

Masi: +90ap +300kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Hiirenpolku, Myrskyvaahteran parantaja +40kp+10ap+2ap
+ Riitasointu, Usvajoen soturi +20kp+5ap+1ap
+ Raadelmatähti, Myrskyvaahteran päällikkö +80kp+20ap+4ap
+ Liekkitassu, Aurinkotuulen oppilas +20kp+5ap+1ap
+ Risatähti, Aurinkotuulen päällikkö +40kp+10ap+2ap
+ Kilpikonnatassu, Myrskyvaahteran oppilas +20kp+5ap+1ap
+ Metsänärhi, Myrskyvaahteran soturi +20kp+5ap+1ap
+ Sitrusvarjo, Synkkävarjon parantajaoppilas +40kp+10ap+2ap
+ Tiikeritassu, Aurinkotuulen oppilas +20kp+5ap+1ap

Heli: +90ap +300kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Usvapolku, Myrskyvaahteran soturi +40kp+10ap+2ap
+ Savutassu, Aurinkotuulen oppilas +40kp+10ap+2ap
+ Revontulikukka, Usvajoen soturi +20kp+5ap+1ap
+ Tuulenkapina, Usvajoen varapäällikkö +100kp+25ap+5ap
+ Tulikettu, Aurinkotuulen varapäällikkö +20kp+5ap+1ap
+ Leijonalilja, Aurinkotuulen parantaja +40kp+10ap+2ap
+ Syystähti, Taivaanliekin päällikkö +40kp+10ap+2ap

Jake: +1ap
• Ei pelaajapalkintoja käytössä
+ Lounatassu, Usvajoen oppilas +1ap

Aaduska: +1ap
• Ei pelaajapalkintoja käytössä
+ Haukkatassu, Aurinkotuulen oppilas +1ap

//Masi
Tuulenkapina ei voinut uskoa, että lopulta partion tehtävänä oli kantaa hänet ennen Kuulammelle menoa. Vielä nolompaa ehkä tilanteesta teki, että harmaan naaraan piti kiivetä oranssin punaisen johtajan selkään heti leirissä. Mutta kyyti oli kuitenkin loppujen lopuksi pehmeää, sekä yllättävän tasaista. Vaikka Raadelmatähden katse sekä virne olikin jäänyt hänen silmiinsä. Usvapolku sekä Raadelmatähti vaihtoivat paikkaa ennen kokoontumispaikalle pääsyä, ja kermanvalkea naaras lopulta laskeutui alemmas loukkaantuneen naaraan voidakseen kiivetä alas kokoontumispaikan tyhjälle maaperälle. Harmikseen harmaa naaras katseli ympärilleen ja tuo maisteli ilmaa tavoittaakseen tuttuja hajuja. Johtajaksi kohoava naaras omaksi onnekseen löysi hivenen Usvajoen tuoksua, joka viittaisi siihen, että partio olisi ollut täällä vain päivä kaksi sitten. Ja heitä olisi ollut monta. Tuulenkapina lähti askeltamaan pitkin kokoontumispaikan maaperää, huomaten äkkiä verisiä jälkiä maassa. Jäljet kulkeutuivat pois kokoontumispaikalta sen ulkopuolelle, ja siellä hänen piti lyyhistyä maahan löytäessään yllättävänkin löydön. Usvapolku saapui hiljaa tutkien hänen takaansa, ja turkki turkkia vasten hän asettui istumaan tukemaan naarasta. Sinisilmäinen naaras ymmärsi siis myös, minkä löydön Tuulenkapina oli tehnyt.

“Sentään heidät on voitu laskea lepoon kunnolla”, usvajokelainen niiskaisi ja painoi korviaan katsellessaan hautoja toinen toisensa vieressä. Niiden sivuille sekä päälle oli laitettu kiviä sekä simpukoita usvajoen tapaan. Tuulenkapina oli lähinnä vain iloinen siitä, että heillä oli ollut aikaa jättää hyvästit tovereilleen. Ja vielä hakea muutkin kaatuneet matkalta. Urheita, ehkä vähän uhkarohkeita. Mutta mitä oli Tuulenkapina voinut olettaa Riitasoinnusta. Vieno hymy lopulta kohosi hänen huulilleen, ja Usvapolku vilkaisi toiseen.

“Yksi näistä näyttää Tomutähdelle suunnatulta”, harmaan naaras kohosi vieno hymy huulillaan tassuilleen ja askelsi kohti hautaa, jonka päälle oli tehty tähti pienistä kivistä. “Toivottavasti hänkin on löytänyt tiensä Kaikuun”, hän huokaisi syvään ja painoi päätään vielä edeltäjälleen. Tuulenkapina toivoi tekevänsä oikeat päätökset kansansa puolesta, sekä tulevaisuudessa kaikkien kohdalla. Voisiko hän olla parempi johtaja kuin Tulitähti? Ei välttämättä parempi kuin Loimuavatähti, tai Liekkitähti. Hän tuumasi vain mielessään ja käänsi sitten katseensa Usvapolkuun. “Palataan vain. He ovat poistuneet. Kyllä vielä löydän heidät”, naaras tokaisi ja kaksikko askelsi takaisin kokoontumispaikalle, jossa Varjotassu sekä Lumitassu seikkailivat keskenään ja Naalitassu sekä Apilatassu tarkkailivat ympäristöään yhdessä. Heidät oli pitänyt ottaa mukaan saadakseen omat unensa Kaiulta ennen soturiseremonioitaan. Usvapolku kävi juttelemassa kasvattipennuilleen, ja Tuulenkapina askelsi hitaasti kohti Hiirenpolkua.

“Kaatuneet on haudattu juuri kokoontumispaikan ulkopuolelle”, hän huokaisi haikeasti, mutta tyytyväisenä. Se toisaalta kevensi hänen mieltään tietää, että kissat olisivat selvinneet edes tänne. Jopa täältä pidemmälle. Raadelmatähteä ei näkynyt, mutta Tuulenkapina oletti tämän löytäneen jonkin suunnan tai tuoksun.

//Heli//

Sitrusvarjo istuutui rauhallisena alas ja räpäytti pehmeästi silmiään, kuunnellen toisen kansan parantajaa lempeästi. Ehkä toinen oli utelias tai kohtelias ja halusi tietää Sitrusvarjon tarkoituksen olla rajalla, ehkä toinen toivoi jonkinlaista vastausta. Naaras kykeni koskettamaan sellaista kaipuuta Leijonaliljan silmissä, että tämä oli kaivannut toisen parantajakissan seuraa, muttei ollut varma, voisiko sitä ääneen sanoa. Sitrusvarjo räpäytti lempeitä, mutta viekkaan mallisia silmiään ja hymyili pehmeästi.
’’Helpottavaa kuulla, että tilanteenne on vakaa. Toivottavasti partionne löytää pian vastayrttiä ja palaa kotiin’’, parantajaoppilas naukui pehmeästi.
Toisen kysymys kuitenkin siitä, mitä naaras siellä asti teki, hänhän olisi kuitenkin vain parantajaoppilas, sai neidin heilauttamaan korviaan. Synkkävarjo ei merkinnyt naaraalle enää mitään, kun hän oli saanut salaisen kostonsa. Elokorpille, Surutähdelle, Haihampaalle ja Havutähdelle. Hän nuolaisi tyytyväisenä toiminnastaan rintakehäänsä ja palautti sitten hennon katseensa parantajaan rajan toisella puolen.
Samassa hän keksi, että saattaisi voida kokeilla Leijonaliljan ja itsensä luottamusta, tai sitten usuttaa Aurinkotuulen käyttämään tilaisuuden hyväksi, mutta hän päätti kertoa osittaisen totuuden ja valheen saman aikaisesti Leijonaliljalle.
’’Havutähti on kadonnut viime yönä Haihampaan kanssa. Olemme olleet etsimässä heitä, mutta kaksijalat ovat lähteneet reviiriltämme tänä aamuna ja vaikuttaa siltä, että he saivat heidät mukaansa’’, parantajaoppilas huokaisi syvään ja siirsi katseensa murheellisena kohti puiden latvoja. ’’Ilmoittauduin mukaan aamulla lähteneeseen partioon, mutta he palasivat jo ajat sitten. Veritähti johtaa nyt meitä. Halusin vielä jäädä kaiken varalta tähyilemään ja tarkkailemaan metsää, josko näkisin palasenkin Haihampaasta tai Havutähdestä, mutta-’’, naaras kohautti lapojaan. Oikeasti hän oli iloinen siitä, ettei ollut nähnyt toisia ja halusikin varmistaa, ettei näitä tultaisi löytämään takaisin.
’’Mutta varmaankin Veritähden johdolla Synkkävarjo voi kukoistaa jälleen, hän tekee isoja muutoksia ja tekee meistä vahvemman. En vain usko, että tämä on enää kotini. Rakastin Salamavuoren heimossa omia viljelmiäni, kasvejani, perhettäni ja työtäni emona ja soturina. Luulin, että parantajan polku olisi se, mikä minua kutsuu’’, Sitrusvarjo sulki silmänsä, puhuen nyt sydämestään ja aidosti. ’’Mutta kaipaan vuoria, kaipaan pieniä pentuja vierelleni ja omaa aikaani kulkea yrttien, kasvien ja puiden keskellä. Mutta Synkkävarjo on rikkonut minun elämäni, tietysti olen sen aiheuttanut myös itse uudella tehtävälläni parantajaoppilaana. Mutta—’’, Sitrusvarjo sulki silmänsä ja näytti murentuneelta, todella apealta.
’’Sinun tapaamisesi ja kanssasi ajan vietto muistutti minua siitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Kiitos siitä sinulle, Leijonalilja. Tiedän, että on aikamoinen synnin tunnustus kertoa, etten ole tarpeeksi uskollinen kansalleni ja puhun siitä vielä toisen kansan kissalle, mutta toistaiseksi minusta tuntuu, että olet ainoa, joka minua voisi ymmärtää. Et tuomitse helposti, sinulla on hyvä sydän’’, Sitrusvarjo ujosti hymyili loppuun. ’’Lähdin aikoinani Salamavuoren heimosta, että voin suojella perhettäni, saada heidät kansaan, kun Salamavuoren heimo tuhoutui sodassa. Mutta tämä kansa oli virhe. Mutta haluan sinun tietävän, jos joskus näen mahdollisuuden palata vuorille, haluan mennä vielä sinne’’, Sitrusvarjo siirsi katseensa kohti vuoria, joista näkyi puiden yllä vain pienet nyppylät.

’’Anteeksi, että avaudun sinulle näin paljon’’, naaras hivenen nolostuneena kehräsi.
Sitrusvarjo kaivoi pienestä pussistaan ennustuspallonsa ja katsahti siihen hetkeksi, sen kuvastaessa kauniita lumisia vuoria. Hän ei vain tiennyt, oliko se ennustuspallon kertoma tulevaisuus onnesta vai kohtalosta, ehkä kuolemasta. Hiljaa hän huokaisi itsekseen ja palautti sitten katseensa Leijonaliljaan.

//Heli//

Päällikkö havahtui hortoilevista unen rippeistään, kun Usvapolun ääni pirstaloitti hänen surkean unensa. Hän ei ollut kunnolla saanut levättyä, eikä se ollut ihmekään. Hän oli pohtinut kaksijalkoja ja Usvajoen kokemaa hyökkäystä ja mahdollisuuksia siitä, miten Myrskyvaahteran tulisi toimia, mikäli he olisivat seuraava kohde. Partioiden raportit olivat kuitenkin vaikuttaneet lupaavilta, kaksijalkoja ei ollut näkynyt liiaksi ja kaikki vaikutti rauhalliselta. Päällikkö venytteli uneliaisuutensa jäsenistään ja pyyhkäisi tassullaan väsyneitä silmiään, laskien kasvoilleen sen tavanomaisen tyyneyden, mutta samalla energisen tuijotuksensa. Hän astui ulos pesästä, nyökkäsi tervehdyksensä Usvapolulle ja Tuulenkapinalle, jonka turkki näytti siistimmältä kuin sodasta saapuneena eilen.
Pian myös Hiirenpolun hahmo ilmestyi Heinäperhon luota pesästä ja tämä kipitti sokein silmin, mutta varmoin käpälin muiden luokse. Tämä nuuski ilmaa ja heilautti korviaan, varmistaakseen läsnäolijansa ja istuutui hetkeksi alas. Metsänärhi nuolaisi mietteliäänä ja happamana huuliaan kauempana, katsellessaan Tuulenkapinaa.
’’Lähdetään heti liikkeelle, eilinen partio raportoi rauhan olevan laskeutunut reviirille ja uusi aamun partio kiertelee lähellä rajoja vielä. Leiri pysyy valppaana kaksijalkojen varalta, sekä mikäli he löytävät Usvajoen jäseniä loukkaantuneena, pyrimme auttamaan heitä. Mutta nyt, me lähdemme ja kierrämme kokoontumispaikan kautta, tutkiaksemme Usvajoen kissojen sijaintia ja siirrymme sitten Kuulammelle’’, Raadelmatähti venytteli jälleen sanojensa päätteeksi.
’’Minä suosittelisin, että te kaksi vahvaa kissaa kannatte vuorotellen Tuulenkapinaa, jotta hän voi säästää mahdollisimman paljon voimiaan kävelläkseen vuorilla itse. Siellä kantaminen ja hänen kävelynsä tukeminen on vaikeaa’’, Hiirenpolku suuntasi vaaleanpunaisen nenänsä Usvapolkua ja Raadelmatähteä kohden.
Raadelmatähti loi hetkellisen katseensa Tuulenkapinaan, hivenen pirullisesti virnisti, mutta ei niinkään ilkeyttään, vaan huvittuneena siitä, että saisi kantaa neidin yli myrskyjen. Kaikkeen hänkin halusi laittaa itsensä. Ja miksi? Hyötyisikö Myrskyvaahtera todella Usvajoesta? Ehkä, liittolaisia ei juurikaan ollut, eikä liittolaisia tai yhteisiä kansoja nuori päällikkö hakenut, mutta ystävä kansojakin olisi vähässä. Mikäli joskus heillä olisi edessä uhka, mahdollisesti Usvajoki haluaisi heitä tukea.
’’Tehdään sitten niin, Usvapolku kulje sinä ensin edellä, minä kannan Tuulenkapinaa alkuun’’, Raadelmatähti hymähti ja laskeutui alemmas Tuulenkapinan äärelle, Hiirenpolun auttaessa loukkaantunutta Usvajoen kissaa päällikön selkään. Kevyesti päällikkö ravisti turkkiaan ja nousi sitten toisen kansan tuleva päällikkö selässään jaloilleen.
Usvapolun johdattamana ryhmä lähti ulos leiristä ja he aloittivat rauhallisesti kulkevan matkansa kohti kokoontumispaikkaa, siinä toivossa, että he löytäisivät Usvajoen kissat. Hiirenpolulla oli kuitenkin paha tunne tulevasta.

//Masi, Aaduska
Savutassu hätkähti tuttua saaren kansan tuoksua, kun Liekkitassu henkäisi ilmaan sen nimen pian Tiikeritassunkin ihmetellessä ääneen sen läsnäoloa. Valkea naaras katseli uteliaana ympärilleen mistä löytäisi näitä kissoja, mutta Tuulisydämen sekä Tuliketun katseiden myötä he eivät olisi ihan näin aukealle. Savutassu oli siirtynyt Liekkitassun viereen ja kulki turkki toisen turkkia vasten hitaasti eteenpäin, ennen kuin Tuulisydän pysäytti partion.

“Uskon, että vastauksen tulisi löytyä täältä jostain. Olemme reviirillä jossa kukaan ei ole pitkään aikaan ollut, ja täältä löytyy lunta sekä vuoristoa, jota näin. Sekä myös mitä Sitrusvarjo kuvaili”, Tulikettu vastasi Liekkitassulle katsahtaessaan taakseen kohti oppilastaan sekä muita oppilaita.

“Myrkkysuon haju on kulkenut tästä, ehkä he ovat matkanneet Kuulammelle omituista reittiä pitkin? Mutta haju tuntuu myös jokseenkin pyörivän täällä”, oranssi kolli tuumasi ja samalla Tulikettu laski katsettaan alas kohti järveä.

“Onkohan järvellä ollut jotain ongelmia? Ehkä he ovat joutuneet etsimään toissijaista paikkaa? Ehkä kaksijalat”, Tulikettu tuumasi ääneen ja sai Tuulisydämeltä samaa ajattelevan päännyökkäyksen. Savutassu katseli ihmetellen kohti vuoristoa sekä sen valkeutta. Miten he täältä voisivat löytää mitään kasveja?

“Pidetään kaikki silmät ja nenä auki, uskoisin hyvin pian vastauksen löytyvän täältä. Kasvi unessani omisti punaista sekä keltaista sen terälehdistä. Se voi löytyä mitä erikoisimmista paikoista, mutta etsimään varsinkin suojaisan luolan tai kiven reunan alla kasvavaa vihervarsista kukkaa. Se kasvaa lumen keskellä, mutta etsii suojaa”, varajohtaja viimein naukui ohjeistusta muille, ja Tuulisydän lähti varovasti jatkamaan matkaa löytääkseen turvallista reittiä ympäri Myrkkysuon hajun, sekä kuitenkin pitäen suuntaa kohti vuoristoa.

“Mitä jos Myrkkysuo on tallonut meidän kasvit?” Savutassu tuumasi hiljaa astellessaan raskaassa lumessa tassut ihan kylmettyneinä.

//Masi
Tuulenkapina haukotuksen myötä kohosi varovasti käpälilleen istumaan, katseli silmiään siristellen ympäri pesää ja lopulta värähti kyljessään olevaa haavaa. Hän katsahti erisuuntiin sojottavaa turkkiaan ja luimisti korvansa kamalalle ulkonäölleen. Varajohtaja alkoi nuolla turkkiaan, parhaansa mukaan värähdellen silti kivusta, sekä yrittäen päästä kohtiin, joiden päällä on maannut eniten ja kielellään vain ylsi. Tuntui oudolta pitkästä aikaa pitää turkistaan jollain tapaa huolta. Ajat olivat niin pitkään olleet kehnosti, ettei edes kieliä ehtinyt vaihtaa toisten kanssa. Saati itse tehdä muuta kuin syödä, nukkua ja partioida. Tuulenkapina huokaisi koti-ikävälle, ja lopulta asettui istumaan pienessä kumarassa pedilleen. Oli hetken hiljaista, mutta lopulta pesän suulta alkoi kuulua pientä askellusta, ja kermanvalkea naaras asteli hiljaa paikalle, tervehtien Tuulenkapinaa kauempaan. Usvajoen kissa tervehti tätä hymyllä, ja Usvapolku katseli toisen herännyt kehoa.

“Voit jo vähän paremmin?” Myrskyvaahteran varajohtaja naukaisi ja Tuulenkapina nyökäytti päätään.

“Osittain. Paikat silti tekee kipeää, mutta pysyn käpälilläni”, hän tuhahti ja katseli kiitollisena sinisilmäistä naarasta.

“Voin auttaa siistiytymään? Hiirenpolku on katsomassa Heinäperhon pentuja Toivontassun kanssa ja sitten olisimme lähdössä Kuulammelle kokoontumispaikan kautta”, Usvapolku kertoi Tuulenkapinalle ja harmaa naaras lopulta nyökäytti päätään hieman nolona. Usvapolku kuitenkin tuttavallisesti, sekä toisen tilaa arvostaen auttoi siistimään harmaan naaraan sojottavaa sekä rohdon täyteistä turkkia.

Viimein he olivat valmiita ja kaksikko asteli aamun hämärään valoon Tuulenkapinan irvistellessä kirpeälle ilmalle, sekä kirkkaalle valolle pesän pimeyteen verrattuna. Harmaa naaras seisahtui pesän juurelle ja katseli kun Usvapolku tervehti leiristä lähtevää aamupartiota. Nevaleijonan johdolla pieni partio kissoja säntäsi pois aukiolta, ja hiekka jäi pöllyämään hetkeksi naaraan näkökenttään, ennen kuin kauempaa hän alkoi erottaa tutuhkoja Myrskyvaahteran leirin piirteitä. Viimeksi hän oli ollut täällä vaatimassa Lounapentua takaisin. Tutut kivet sekä terävät kulmat ottivat paikkaansa, ja hän alkoi katsella itseään tuijottavia kissoja. Varsinkin Usvapolulta näyttävä kolmikko pieniä oppilaita seisoi pesän ulkopuolella kuiskien toisilleen. Keskimmäisellä pennulla oli emonsa silmät, sekä pienet oudot sarvet korviensa välissä. Tuulenkapina kurtisti kulmiaan tälle, ennen kuin varajohtaja asteli hänen eteensä ja kehotti hännällään lähtemään hänen mukaansa. Raadelmatähteä ei vielä näkynyt, mutta Tuulenkapina oletti Usvapolun hakevan tämän pian. Kermanvalkea naaras auttoi hänet asettumaan mukavasti suuren kivikasan juurelle, kun toinen ketterästi kiipesi kivikasan päälle ja huhuili johtajaansa. Se jätti Tuulenkapinalle aikaa tutkia leiriä sekä tervehtiä sen kissoja, ketkä kehtasivat ystävällisesti hänen ohitseen kulkea. Tuntui erittäin oudolta olla näin tuttavallisesti toisen tiloissa, mutta se Raadelmatähden tahto, niin kansa sitä kunnioittaisi. Kyllä itse hänkin nyt nuorta johtajaa kunnioittaisi, ja pitäisi jopa hetken aikaa ystävänään. Muuten hän varmasti olisi ollut koiran ruokaa.

//Masi
Leijonalilja väräytti korviaan ja käänsi päätään kohti varjoja, joiden lomasta kuului käpälienaskelet, ennen kuin esiin himmeään valoon saapui tuttu turkki! Oitis shamaanin violetit silmät kirkastuivat, ja hän heilautti häntäänsä jopa iloisena kohtaamisesta. Vaikkei siinä olisi mitään oikeaa. Kolli kuitenkin seisahtui aloilleen ja kääntyi vastaanottamaan naaraan, jonka kasvoilla lepäsi huolestunut ilme, mikä sai aurinkotuulen kissan viikset värähtämään. Hän pudisti päätään hennosti Sitrusvarjolle, ennen kuin otti pari askelta lähemmäs rajaa kohden.

“Tilanne on vakaa tällä hetkellä. Mikään ei edelleen toimi, mutta kukaan ei ole vielä rajusti siirtynyt pahempaan suuntaankaan”, tuo tokaisi ja tarkkaili hetken metsää Sitrusvarjon takana. “Tulin vain etsimään yöuniani, ehkä jotain tarpeellisia yrttejä varastoon, tai muuten vain karanneita ajatuksiani”, hän tuhahti ja asettui istumaan osittain märälle mättäälle, katsellakseen järven väreilevää pintaa. Hetken hetki oli mielellä rauhallinen, lämpimät tuoksut ympärillä, tuttu naaraan haju nenässä sekä yön tuttu tummuus ympärillä.

“Mitä sinä täällä teet?” Leijonalilja viimein käänsi katsettaan takaisin kohti naarasta, ja heilautti häntäänsä käpälilleen odottaen tätä rauhallisesti. Hänellä ei olisi kiire, mutta jos Sitrusvarjo tahtoisi juosta jo kotiin, ei kolli häntä estäisikään. Ei parantajat yleensä edes tapaisi rajoilla turhuuksiaan, kuten Sitrusvarjo oli viimeksi tullut ystävällisesti kokoontumisesta heidän luokseen. Mutta Leijonalilja ei kuitenkaan itsekään nyt tiennyt, olisiko tällä tapaamisella syytä, vai ei.

//Masi
Kilpikonnaturkkisen naaraan silmien edessä aika tuntui pysähtyvän hetki hetkeltä, kun tuttu musta valkea hahmo loikkasi aidan laidalta alas ja häntä kohden. Tuon jokainen ele sekä turkin liike jäi hänen silmissään vilkkumaan, kunnes lopulta Risatähden tuoksu pöllähti hänen nenäänsä, ja sai toisen johtajan räpyttelemään silmiään ehkä ilahtuneena, vähän haikeana, mutta myös tuttavallisena. Toinen olisi täällä, nyt, hänen kanssaan. Hetken aikaa Syystähti katseli Risatähteä kummastuneena, kun tuo kertoi kaksijalkojen hajuista Usvajoen lähellä. Naaras nielaisi ajatellessaan kodistaan karanneita usvajoen kissoja.

“Ei niitä onneksi minun tielläni ollut, hädin tuskin haistoin outoja hajuja”, hän tuumasi ääneen nyt vasta perehtyneempänä ympäristön hajuihin hän huomasi erottavansa kauempaa tuulen mukana saapuvan kaksijalan katkun. Usvajoen partio todella oli juossut henkensä edestä pois kotoaan. Karmistuttavaa. Risatähti oli kuitenkin ohjannut häntä etäämmälle piiloon, he asettuivat pensaikkojen alle vierekkäin, ei ihan kuitenkaan kylkikylkeen. Tummaa silmäpariaan räpäyttäen kohotti taivaanliekin kissa katsettaan Risatähden käpälistä kohti tuon kasvoja, pysähtyen katsomaan tätä hämärässä, maistellen tämän tuoksua kaikkialla ympärillään. Toisen korvan liike sai lopulta hänet itsekin havahtumaan hetkeen, ja Risatähti naukuikin hänelle kysymyksen. Ei Syystähti ollut saanut ajatuksiaan edes kasaan, saati tiennyt mitä tuohon tulisi vastata. Hän painoi vähän korviaan ja katsahti alaspäin heidän tassuihinsa, jotka olisivat kulkeneet pitkään eri polkuja. Heillä olisi omat tehtävänsä omissa kansoissaan. Vaikka sydän tuntuikin vetävän koko ajan takaisin sinne, mistä se kaikki alkoi. Miksi Surutähden piti pilata kaikki!

“Sinua”, hän huokaisi hiiren hiljaa ja väräytti tuuheahkoa hännänpäätään. Hitaasti katse kohosi toisen turkkia pitkin taas ylemmäs, kunnes tämän piti räpäyttää silmiään ennen kuin kohtasi Risatähden keltaisen katseen. “Kaiken sen ajan mitä en ole kansaani ajatellut”, hän henkäisi väräyttäen korviaan. “On ollut niin paljon kaikkea, mutta en ole myöskään koskaan kyennyt unohtamaan sinua”, tuo alkoi nylkeä maata hieman kynsillään. “Jokin koko ajan vetää sinua, sekä Hallavarjoa kohti”, naaras nyt painoi päätään tietäen, että hänen kotinsa sekä sydämensä tulisi aina kuulumaan siihen kansaan. Sinne rauhalliseen havumetsän synkkyyteen, jossa pääsi Surutähteä piiloon sekä omaa itsevarmuuttaan kasvattamaan Kuolontähden kera. Sekä Risatähden. Mutta hänestäkin oli kohonnut jo jotain, mitä hänen piti olla kauan aikaa sitten. Johtaja. Omalle kansalleen. Syystähti katseli hetken aikaa Risatähden silmiä, ennen kuin käänsi hitaasti päätään toisaalle.

“Vaikka maailma on muuttunut niin paljon, on kuitenkin jokin osa aina sisällä sydämessä joka vetää kohti kotia. Enkä tiedä, onko parempaa kotia enää kuvailla, kuin sinä. Tai tässä ja nyt. Tai... Kauan aikaa sitten Hallavarjossa”, Syystähti huokaisi häntäänsä ärtyneenä väräyttäen. Hän oli niin vihainen Surutähdelle kaikesta vääryydestä, jota tämä oli aiheuttanut heille! Heillä olisi voinut kaikki olla hyvin kaksin johtaen Hallavarjoa vielä tänäkin päivänä. Mutta se sama kirottu naaras olisi kironnut kaiken. Vaikka tämä olikin kadonnut metsästä, hän varmasti eläisi yhä, ja kieroilisi omiaan vielä kansojen päiden menoksi. Syystähti vain toivoi hetken rauhaa, turvaa sekä lämpöä Risatähden kera. Kilpikonnaturkkinen veti itseään karvan verran lähemmäs Risatähteä, palauttaen sitten katseensa toiseen.
“Mitä sinä olet miettinyt?”

//Heli//

’’Kaiku valitsi minut, Tuulenkapina. Suojelin metsää ja näitä kansoja Kuololta sekä Imperiumilta, enkä aio lopettaa sen polun kulkemista, ennen kuin rauha on laskeutunut varmasti tähän metsään’’, Raadelmatähti vastasi toiselle. Ehkä Tuulenkapina piti Myrskyvaahteran kissoja hölmöinä tai liian kilttinä, Raadelmatähti kuitenkin tiesi, millaista oli ollut olla Imperiumin vankina ja miten pitkälle pahuus oli jo kerran levinnyt metsään. Vaikkei Myrskyvaahteran päällikön teot aina olleetkaan olleet oikeudenmukaisia ja parhaita mahdollisia valintoja, hän kantaisi tulevaisuutta nyt lavoillaan ja huolehtisi siitä, että oikeus toteutuisi. Tai ainakin hänen näkemänsä oikeus.
’’Mutta älä kuitenkaan liiaksi imartele kiltteyttäni, lähtökohtaisesti haluan varmistaa, etteivät kaksijalat seuraavaksi vyöry meidän keskuuteemme’’, oranssehtava kolli iski silmäänsä pieni leikkisä pilke silmissään. Raadelmatähti jätti kuitenkin uuden päällikön sen jälkeen kevyellä nyökkäyksellä lepäämään, jotta tämä saisi mahdollisimman paljon kerättyä voimiaan seuraavaa päivää varten. Raadelmatähti uskoi, että heidän olisi lähdettävä liikkeelle tavallista aiemmin, jotta he ehtisivät Kuulammelle oikeaan aikaan. Matkan teko olisi hitaampaa loukkaantuneen kanssa, mutta myös pysähdys kokoontumispaikalla ottaisi oman aikansa.
Kun Raadelmatähti seisahtui aukiolle, hän katseli Usvapolun nimittämää partiota, jotka aamulla tarkistaisivat Usvajoen rajaa ja saivat myös luvan ylittää sen, mikäli he löytäisivät loukkaantuneita Usvajoen kissoja. Partio vaikutti olevan todella jännittynyt, ja partion johdossa seisoi vasta hetki sitten ilouutisia saanut Nevaleijona. Raadelmatähti päättikin kääntyä pentutarhalle vielä, ja käydä tapaamassa Heinäperhoa, jotta kuulisi toisen toiveet pentujen nimistä.
Päällikön astuessa pesään, hän huomasi Metsänärhenkin olevan saapunut pesään ja kuiskivan ankarasti jotakin Heinäperholle, mutta kaksikko erkaantui hivenen, kun päällikkö saapui. Raadelmatähti siristi kevyesti silmiään huomatessaan epävirallisen, mutta verellisesti oman poikansa, ennen kuin Metsänärhi valui ulos pesästä Ilvesharhan luokse. Raadelmatähti seisahtui Heinäperhon luokse ja tervehti nuorta emoa kevyellä kurnahduksella, Heinäperhon silmien säkenöidessä. Kolme pyöreä vatsaista pentua lekotteli jo vatsan täysinä emonsa vierellä, nukkuen rauhallisesti.
’’Halusin tulla kuulemaan pentujenne nimet, jotta voin kertoa iloiset uutiset koko kansalle’’, Raadelmatähti naukui Heinäperholle, joka vaikutti hivenen kiusaantuneelta, mutta räpytteli silmistään tuon hermostuneisuuden pian pois.
’’Minä ja Nevaleijona halusimme nimetä pentumme Laikkupennuksi, Servaalipennuksi ja Orapihlajapennuksi’’, Heinäperho kehräsi, siirtäen varovasti häntäänsä pentujen edestä pois. Raadelmatähti tarkkaili hetken jokaista, Laikkupentu ja Servaalipentu muistuttivat kovasti Heinäperhoa ulkonäöiltään. Mutta Orapihlajapentu sai Raadelmatähden vakavoitumaan hetkeksi. Sen oranssivalkea turkki, yksi musta tassu, vetivät päällikön hetkeksi hiljaiseksi. Hän kykeni jo aavistamaan, mistä Metsänärhi oli halunnut puhua Heinäperhon kanssa.
’’Pentunne ovat perinneet kauniin ulkonäkösi, harmi, etteivät Nevaleijonan leijonamaista ulkonäön piirrettä. Heistä tulee varmasti kuitenkin vahvoja sotureita vielä jonakin päivänä Myrskyvaahteralle’’, Raadelmatähti hivenen piikikkäästi naukui, mutta hymyili Heinäperholle. Hetken hän katseli vielä Orapihlajapentua. Oliko oikeasti Metsänärhi ja Heinäperho saaneet pentuja? Raadelmatähden kulmat hetkeksi pehmenivät, kun hän katseli, miten komea pieni pentu oli. Oranssivalkealla kuviollaan ja mustalla tassullaan, miten lähelle geenit olivat pennun ulkonäön tuoneet Raadelmatähteä. Sitten päällikkö poistui pesästä, ja loi pesän ulkopuolella vielä mietteliään katseen Metsänärheen, ennen kuin hän kohosi puhujanpaikalle ja kertoi kansalle kolmen pennun nimet.

(Kun Heli vastaat, niin voit suoraan aloittaa siitä seuraavasta aamusta, että partio lähtee tarkastukselle/palaa sieltä ja Usva yms, lähtevät Kuulammelle)

//Heli, Aaduska//

Liekkitassu oli ollut eilisen päivän selvästi vakavana saamastaan unesta, ja vaikka tämä olikin saanut napattua oravan ja linnun, oli tuo menettänyt monta muuta riistaa. Tiikeritassua oli metsästysonni suosinut, hän oli nopeudellaan saanut napattua haukan, joka oli ollut nauttimassa kiven päällä auringon lämmöstä. Oppilaat kuorsasivat sotureiden välissä, erään kiven alla suojassa, Tiikeritassun hiljaa alkaessa heräillä seuraavaan päivään. Heidän oli pitänyt vain hetkeksi pysähtyä lepäämään ja jatkaa sitten matkaa, mutta uni oli voittanut ja he olivat nukkuneet liian pitkään. Aurinko oli jo kohonnut ja sen ensimmäiset säteet sille alkavalle päivälle kutittivat Tiikeritassun nenää.
Oppilas leveästi haukotellen ja venytellen, edelleen vasta eilisistä aterioista täynnä, havahtui päivään. Liekkitassun takajalka potkaisi häntä, oppilas oli edelleen todella väsynyt ja kireä, eikä olisi halunnut nousta. Tuo painoi korvansa tassujensa alle, haukotteli vaisusti ja piti silmänsä visusti kiinni.
Tiikeritassu pyöritteli silmiään ja loikki Savutassun ja Haukkatassun hahmojen ylitse. Tuulisydän istui kiven juurella, ulkopuolella ja katseli mietteliäänä kohti vuoria. Hän näytti siltä, että rakensi suunnitelmaa siitä, miten he jatkaisivat matkaansa. Tulikettu seisoi kiven päällä ja nuuski ilmaa, yrittäen kai tunnistaa mahdollisia yrttien tuoksuja.
Ei mennyt kauaakaan, kun Liekkitassu sisaruksiensa kanssa haukotellen ja venytellen saapui kiven alta esille, ja ryhmä olisi jälleen valmiina matkaan.
’’Antoiko Kaiku sinulle jonkinlaisen ohjeistuksen, Tulikettu? Tiedätkö, mihin meidän tulisi mennä?’’, Liekkitassu kysyi, hieraistessaan silmiään unisena.
Tuulisydän asettui kärkeen ja he lähtivät kohoamaan pitkin viimeistä nyppylää ylös vuorille, mutta pian he saivatkin jo pysähtyä, kun toisen kansan haju pöllysi nenässä.
’’Myrkkysuo!’’, Liekkitassu ehti henkäistä ensimmäisenä yllättyneenä.
’’Mitä he tekevät täällä?’’, Tiikeritassu murisi itsekseen ja nuuhki ilmaa. Hän ei ollut ennen ollut kokoontumisessa, joten hän ei tunnistanut vielä saarella asuvan kansan ominaistuoksua.

//Masi
Harmaa naaras väräytti korviaan rauhattomana, kun Raadelmatähti mainitsi reviirillä käymisestä. Hänestä tuntui jotenkin oudolta toisen kansan käyvän heidän reviirillään tarkastamassa sitä kaksijalkojen varalta, mutta olivat ne kuitenkin yhteinen uhka. Eivät he muutenkaan kotiin päässeet, ellei joku varmistaisi vihollisten poistumista. Tuulenkapina lopulta huokaisi, kuitenkin lopulta siristäen silmiään Kuulammesta puhuttaessa. Heti huomenna? Naaras varovasti kohotti päätään ja katsahti Hiirenpolusta Raadelmatähteen painaen sitten päänsä takaisin käpälilleen. Miten ihannoitavaa olisi toisen kansan avulla tulla kannetuksi Kuulammelle? Hän murahti itsekseen ajatuksissaan ja räpäytti silmiään pari kertaa. Totta se kuitenkin olisi, hänen olisi päästävä sinne mahdollisimman pian, jottei Kaiku tai Usvajoki ehdi jatkamaan elämää ilman häntä. Ei hänellä ajatuksissaan ollut kuitenkaan hylätä kansaansa, ei mistään hinnasta.

Kermansävyinen varajohtaja värähti kuitenkin lopulta hieman kauempana läheltä pesän suuta, kun punertava johtaja puhutteli häntä. Tuulenkapina oli kuullut tämän tulleen muiden mukana, mutta hän oli ollut aivan hiljaa eikä toisen tuoksu levinnyt hänen nenäänsä asti.

“Tietysti Raadelmatähti”, tuo naukaisi lämpimästi ja poistui sitten pesästä etsimään sotureita. Tuulenkapina huokaisi itsekseen ja heilautti hännänpäätään. Myös Hiirenpolun oppilas kävi hihkaisemassa jotain pesän suulta.

“Kiitosh vieraanvaraishuudestanne”, tuo tuhahti hieman ehkä huvittuneena ja katsahti kohti Raadelmatähden käpäliä. “Ei shinulla kuitenkaan ole mitään velvollishuutta tarjota minulle niin paljon apua”, hän hymähti ja painoi silmiään kiinni, kun Hiirenpolun askelet kaikuivat kauemmas pesän suulta suunnatakseen oppilaansa perään. “Eikä varshinkaan tuhlata omia shotureitanne reviirini puoleshta”, hän tuumi ja heilautti häntäänsä taas. Oli se kuitenkin mukavaa kuulla, että kolli oli valmis varmistamaan reviiriltä poistuneet kaksijalat, vaikka Tuulenkapina pelkäsikin tämän menettävän vain enemmän, ja olevan pian samassa tilanteessa kuin hän. Naaras tunsi myös kuitenkin hieman lämmintä onnea siitä, että kolli olisi valmis saattamaan hänet Kuulammelle, jos hän ei olisi täysin voimissaan siihen matkaan yksin. Ehkä hänen kansansa vielä odottaisi häntä jossain.

/Heli//

Kaiken kuulemansa jälkeen Sitrusvarjo istuskeli lähellä entisen Varjoklaanin ja Synkkäklaanin rajaa olevassa puussa, joka oli tulen noentama. Hänen viekkaat silmänsä kiiluivat pimeydessä, kun hän halusi omin silmin nähdä, että toden totta, hänen emonsa, sekä veljensä olisivat poissa. Omahyväinen hymy kaareutui muita harhauttaneen naaraan kasvoille. Ei hän usuttanut kaksijalkoja näkemään Havutähteä tai nappaamaan Surutähteä siitä syystä, että hän itse haluaisi pyrkiä päälliköksi. Vain siitä koston ilosta, ettei Surutähti ollut edes tunnistanut esikoistaan. Sitrusvarjo tuhahti, hypähti alemmalle oksalle ja luikerteli kuin käärme oksalta maahan.
Hän oli kuitenkin ollut niin lumoutunut omasta kieroudestaan, että hän jäi kuin peura ajovaloihin. Pysähtyneenä ja lasittuneena, kun hän haistoi Aurinkotuulen kissan lähistöllään. Naaras kuulikin jostakin yllättyneen hengenvedon ja kääntyi katsomaan rajaa kohden, jossa vähän matkan päässä seisoi Leijonalilja. Sitrusvarjo ravisteli itsensä liikkeelle, miten hän ei ollut lainkaan huomannut toista aiemmin. Olikohan tuo huomannut aiemmin ohi kulkeneen partion, mitähän kolli ajattelisi hänen liikuskelustaan puissa?
Sitrusvarjo palautti kuitenkin kasvoilleen lempeyden ja huolestuneisuuden ja sipsutti nopeasti märkää nurmikkoa pitkin rajalle Leijonaliljaa vastaan.
’’Hei, mitä sinä täällä teet? Onko tilanteenne pahentunut?’’, Sitrusvarjo naukui kollille huolestuneena, mustan ja kerman sekoitteisen hännän värähdellessä hänen takanaan. Partio oli mennyt jo niin kauas, että parantajakissat kykenivät tulemaan ihan rajan tuntumaan toisiaan vastaan. Parantajaoppilas nuuhki toisen ominaistuoksua, mutta Leijonalilja vaikutti voivan hyvin