’’Mutta en minä silti näytä kirpulta?’’, Orapihlajapentu kurtisti kummastuneena kulmiaan, kun Huurretassu oli näpäyttänyt häntä takaisin pienuudesta. ’’Joutuisit sitten kutsumaan kaikkia pentuja Kirppupennuiksi’’, nenäkäs oppilas hekotti itsekseen, viikset väristen. Orapihlajapentu tarkkaili sitten vakavampana jonkin aikaa Huurretassua, ja yritti arvuutella, mistä tämän nimi Huurretassu olisi peräisin. Toisin kuin hänen vanhempiensa nimet hän kykeni ymmärtämään näiden ulkonäöistä.
Orapihlajapentu lopulta pudisti Kuhmutassun nimen mielestään ainakin siksi hetkeksi, kun Huurretassu kehotti häntä pitämään nimestä suunsa supussa ja kiipeämään toisen selkään. Orapihlajapennun kasvoille kohoso innokas hymy ja hissukseen tämä onnistui välttelemään kynsien käyttöä, mutta pääsemään Huurretassun selkään. Maailma avartui heti aivan toisella tavalla hänelle.
Kuitenkin Orapihlajapennun ja Huurretassun kirmaus keskeytyi ennen kuin se ehti kunnolla alkamaankaan, sillä Raadelmatähden, Hiirenpolun ja Usvapolun palattua takaisin leiriin ilman Tuulenkapinaa, Raadelmatähti kajautti aukiolla kutsuhuudon. Orapihlajapentu ja Huurretassu siirtyivätkin muiden kissojen tavoin kuulemaan, Orapihlajapennun jänittyneenä nyppiessä Huurretassun turkkiin eksynyttä takkua.
’’Myrskyvaahteran kissat.. Olemme saattaneet tänään Tuulenkapinan Kuulammelle yhdessä partioni kanssa ja Hiirenpolku seisoi Usvjaoen uuden päällikön rinnalla tämän seremoniassa. Yllätykseksemme Usvajoen kissat olivat paenneet kaksijalkoja Taivaanliekkien kissojen keskuuteen ja Taivaanliekki, sekä Usvajoki saapuivat sattumalta samaan aikaan Kuulammelle. Haluankin nyt kertoa tästä yleisesti, jotta kaikki voivat olla rauhallisin mielin siitä, miten Tuulentähti ja Usvajoki voivat’’, Raadelmatähti naukui, kissojen hymyillessä toisilleen.
Orapihlajapentu ei rehellisesti ymmärtänyt, miksi toisen kansan päällikön kohtalolla olisi niin paljon väliä.
’’Seuraavaksi minulle on myös ilo kertoa, että Tarusilmä ja Kirpeälohtu ovat saaneet pentuja; Lasipennun sekä Hiutalepennun. Koko perhe voi hyvin’’, Raadelmatähti hymyili.
’’Ne vinkuvat kokoajan’’, Orapihlajapentu manasi Huurretassulle hiljaa supattaen uusista pesätovereistaan.
’’Kiitoksia myös soturiemme ahkeralle työskentelylle, olemme saaneet järjestettyä neljän oppilaan arvioinnit ja haluankin nyt kutsua eteeni Lumitassun, Varjotassun, Naalintassun ja Apilantassun, on teidän aikanne kohdata soturien ja pyytäjien arvot’’, Raadelmatähti loikkasi alas vastaanottamaan neljää oppilasta, jotka turkit kiiltäen istuivat rivissä päällikön edessä.
Orapihlajapentu rypisti otsaansa, siihen olisi vielä ikuisuus, että hänestä tulisi edes Kuhmu- siis Huurretassun kaltainen oppilas! Puhumattakaan soturi!
Pian Orapihlajapentu omista kiroamisistaan havahtui, kun kansa alkoi kutsua oppilaita uusilla nimillä.
’’Varjolumous, Lumivuokko, Apilanmyrkky ja Naalinruusu!’’, kansa hurrasi.
Raadelmatähti lopetti siihen kokoontumisen ja nelikon sukulaiset, sekä läheiset kiirehtivät onnittelemaan uusia sotureita ja pyytäjiä. Orapihlajapennun sydän alkoi hakata, kun hän huomasi päällikön tulevan heitä kohden.
’’Huurretassu, olet ahkeroinut tänään hyvin partiossa. Meidän olisi aika aloittaa taisteluharjoituksesi, oletko valmis heti lähtemään harjoituksiin?’’, Raadelmatähti puhutteli Huurretassua, Orapihlajapennun vasta silloin ymmärtäessä, että Kuhmu- siis Huurretassu olisi päällikön oppilas!

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.


Masi: +48ap +160kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Risatähti, Aurinkotuulen päällikkö +60kp +15ap +3ap
+ Orapihlajapentu, Myrskyvaahteran pentu +20kp +5ap +1ap
+ Sitrusvarjo, Synkkävarjon parantajaoppilas +40kp +10ap +2ap
+ Liekkitassu, Aurinkotuulen oppilas +20kp +5ap +1ap
+ Raadelmatähti, Myrskyvaahteran päällikkö +20kp +5ap +1ap

Heli: +48ap +160kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Huurretassu, Myrskyvaahteran oppilas +20kp +5ap +1ap
+ Tuulen juoksija, Aurinkotuulen tuleva soturi +40kp +10ap +2ap
+ Leijonalilja, Aurinkotuulen parantaja +40kp +10ap +2ap
+ Tulikettu, Aurinkotuulen varapäällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Syystähti, Taivaanliekin päällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Savutassu, Aurinkotuulen oppilas +20kp +5ap +1ap

//Masi
Huurretassu oli viettänyt rauhallista päiväuntaan leirissä, hän oli ollut ulkona parin soturin mukana maistelemassa ilmaa sekä tutkimassa eri kansojen reviirejä. Kaikki alkoi pikkuhiljaa kirkastua nuorelle oppilaalle! Vaikkei hän ollut saanut vielä kunnon oppitunteja Raadelmatähden kanssa, hän olisi oppinut jo paljon, ja tietysti kuulisi aina uusista asioista sisariltaan! Nyt kuitenkin oli hyvin hiljainen hetki ja harmaa naaras oli saanut oman hetken yksinään. Tai se oli niin, kunnes hänen nenälleensä tupsahti rääkäisyn kera pentu, jota naaras ensin pelästyi. Orapihlajapennuksi tunnistettu nuorukainen juoksi häntä kohden ja loikkasi lähes oitis oppilaan otsalle. Huurretassu ynähti hieman ärtyneenä, mutta kuitenkin lämpimällä sävyllä, odottaen, että nuorukainen tasapainoilisi hänen päässään, mutta hän alkoikin taputella toisen päälakea. Huurretassu alkoi kohota tassuilleen ja pudistelikin lopulta päätään, kun Orapihlajapentu alkoi kutsua häntä Kuhmutassuksi yllättävän löytönsä seurauksena. Vaikka pennun uteliaat sekä leikkisät silmät kiiluivatkin ylösalaisin naaraan katseessa, oli lopulta helpottavaa saada kirppu pois turkiltaan. Huurretassun kohotessa käpälilleen tuo pudisteli niin päätään, että pienen pennun käpälän sijat lipsuivat ja tämä lopulta muksahti maahan Huurretassun viereen(?). Harmaa oppilas naurahti hiljaa lämpimästi toiselle ja asettui istumaan sukiessaan käpäläänsä, jolla sitten suki päälakeaan. Toinen oli pehmeillä käpälillään läpsinyt hänen päälakeaan hieman voimakkaasti, ja tärähdykset tuntuivat pienissä sarvissa vielä ikävänä. Huurretassu lopulta rauhallisesti huokaisten katsahti Orapihlajapentuun hännällään auttaen tätä nousemaan.

“Olen Huurretassu, mutta kiitos hauskasta lempinimestä!” hän tuhahti pyöräyttäen silmiään toiselle ja laskeutui sitten alemmas pennun tasolle. “En kuitenkaan sinuakaan kutsuisi Kirppupennuksi, vaikka pieni oletkin vai mitenkä?” hän tuumasi ja tuuppasi toista nenälle hännällään. Hänen viiksensä värisivät pennulle kuitenkin leikkisästi ja naaras pian käänsikin selkänsä pennulle hoputtaen tätä nousemaan kyytiin.

“Saat vauhdikkaan kyydin jos et koskaan enää kutsu minua Kuhmutassuksi”, tuo tokaisi toiselle katsellen tätä viekas pilke silmissään.

//Masi, Aurinkotuuli
Tuulen Juoksija katseli aukiolla häämöttäviä kissoja uteliaana, mutta myös varautuneena. He eivät tuntisi häntä, eikä kansa varmasti hädän keskellä helposti luottaisi kehenkään. Pian hänen sekä Aurinkotuulen kissan perässä aukiolle pöllähti oranssi tuuhea turkkinen yrteiltä tuoksuva kissa, joka hampaissaan kantoi jotain korsia sekä lehtiä. Hänen silmänsä olivat yhtä yllättyneet tavatessaan naaraan, mutta myös epäileväisenä hölmistynyt kohti partion yrttikasaa. Kuitenkin äkkiä itse musta valkea naaras esitteli hänelle Tuliketun, Aurinkotuulen varajohtajan. Lämmin sekä tuttavallinen hymy kohosi tämän kasvoille, ja naaras nyökkäsi päällään toiselle, jonka violeteissa silmissä kuitenkin loisti suru, sekä apeus. Olisi selvästi löydetty apu sairauteen, mutta silti näitä verhosti suru. Tulikettu huokaisten asteli surumielisten oppilaiden ohi kohti Risatähteä ja painoi korviaan.

“Tuulisydän valitettavasti menehtyi matkalle, hänen pudotessaan jäiseen kuiluun. Hän pelasti Haukkatassun, mutta oman henkensä hinnalla”, Tulikettu katseli johtajansa silmiä ja vilkaisi sitten takaisin kohti Kuplamerta sekä oppilaita. Soturinikäiset oppilaat painuivat kasaan surusta, samalla kun Kuplameri apeana miukaisi surunsa ilmaan.

Matkallaan leiriin Tuulen Juoksija oli kertonut mustavalkealle kissalle etsivänsä omaa kotiaan, jota ei nää löytänyt vanhoilta reviireiltä. Hän on sydämeltään Aurinkotuulen kissa, ja oli ansainnut uuden mahdollisuuden maanpäällä, hänen käpäliään myös samalle ohjaten Valkeatähti. Johtaja naaras oli hämmästyneenä ehkä väräyttänyt korviaan kollin mainitsemiselle, muttei sanonut siihen mitään. Ehkä hänet siis tunnettiin täällä myös? Mutta Tuulen Juoksijalla ei oikeastaan muuta ajatusta ollut, kuin löytää kotinsa. Päästä tutustua sen uusiin kissoihin, elää elämäänsä vielä uudenlaisessa maailmassa ja antaa kansalleen omat kykynsä kunnes kuolema uudestaan hänet kohtaisi. Naaras myös esitteli itsensä Tuulen Juoksijaksi leirissä katseltuaan Tuliketun palaamista partion luokse.

Samalla kun Tulikettu oli puhunut musta valkealle kissalle, yrteiltä tuoksuva parantaja oletettu oli vienyt kukkia mennessään pesäänsä ja tämä kutsui oletettavasti oppilastaan samalla. Tohina alkoi käydä leirissä, kun kissat niin tervehtivät saapuneita, mutta myös esittivät suruaan kuolleelle soturille. Myös Tuulen Juoksija painoi päätään, mutta vilkaisi kuitenkin kohti musta valkeaa kissaa.

“Voin metsästää, jos se on tarpeellista. En tuntenut tätä kissaa, joten voin olla muuten hyödyksi. Jos sen vain sallitte”, hän painoi päätään toiselle ja odottavaisena katseli tämän olemusta, sekä mahdollisuuksia kansan johtajana. Jos hän esittelisi hänelle varajohtajan, joka myös puhutteli musta valkeaa naarasta kohteliaasti, olisi tässä kansan johtaja.

//Heli//

Orapihlajapentu puski nenänsä ulos pentutarhalta ja katseli väsynein silmin aukiota. Hän pyyhkäisi silmiään ja antoi ison haukotuksen karata hampaidensa välistä, istuutuen katsomaan, miten leirissä alkoi säpinä yön jälkeen. Raadelmatähti, Usvapolku ja Hiirenpolku palasivat leiriin, ja hekin vaikuttivat väsyneiltä. Orapihlajapentu pisti merkille, ettei se hetki sitten vasta kansaan saapunut kissa ollut saapunut enää takaisin. Orapihlajapentu raaputti korvansa taustaa ja huomasi pian emonsa olevan aterioimassa lähettyvillä, mutta ei Nevaleijonan vaan Metsänärhen kanssa. Kaksikolla vaikutti olevan tiukka keskustelu käsiteltävänään, kuten tavallisestikin. Metsänärhi oli kuulemma Heinäperhon läheinen ystävä. Orapihlajapennusta Metsänärhi oli typerä, valitti aina kaikesta ja ei minkäänlainen todellinen soturi, toisin kuin Nevaleijona.
Pentu huomasi pian erään nuoren neidin makoilemasta selällään oppilaiden pesän edustalla, nauttien auringosta. Useampi vuorokausi oli tullut vain Kaiusta asti vettä, kerrankin aurinko paistoi.
Orapihlajapentu hiippaili lähemmäs oppilasta ja kurkisti kannon takaa uteliaasti silmät kiiltäen, ennen kuin kiljahduksensa saattelemana tämä loikkasi toisen naamalle. Oppilaan silmät rävähtivät suurina auki häiriköijästä, mutta Orapihlajapentu tapitti toista suurin silmin takaisin.
Emo ei ehkä ollut koskaan opettanut, miten ystäviä voitaisiin hankkia. Joten Orapihlajapentu halusi tehdä sen omalla tyylillään. Kuitenkin jokin pisti pennun huomion oppilaan päälaella ja tämä möyri tuon otsalle, taputtaen tassuillaan toisen päälakea.
’’Sinullahan on kaksi kuhmua! Kuhmutassu!’’, Orapihlajapentu haukkoi henkeään, kääntyi sitten toisen kuonolla ympäri ja kurkisti takaisin tuon silmiin. ’’Oletko sinä Kuhmutassu? Minä olen Orapihlajapentu!’’, hän kehräsi, samalla kun Huurretassu nousi jaloilleen ja pudisteli pennun pois kimpustaan (?) Orapihlajapennun liukuessa takamukselleen ja jääden tapittamaan toista uteliaana.

//Heli//

Sitrusvarjon kurkusta alkoi kohota kehräystä, kun Leijonalilja oli istuutunut hänen viereensä ja nuolaisi naarasta. Pehmeä, välittävä ja rakastava hymy, sekä katse kohosi parantajaoppilaan kasvoille. Hän olisi halunnut koskettaa pehmeästi kollin nenää omallaan, maistella toisen ominaistuoksua tarkemmin, painaa jokaisen yksityiskohdan toisen kasvoista mieleensä, mutta sitten alkoi kuulua meteliä. Kaksikko erkaantui toisistaan.
’’Aurinkotuulen yrttipartioko?’’, Sitrusvarjo kuiskasi, heidän laskeuduttuaan maata vasten piiloon. He ehtivät nähdä, miten Tuliketun seurassa neljä oppilasta pinkoivat kohti leiriä. ’’Sinun on parasta kiirehtiä, etteivät he ihmettele puuttumistasi’’, Sitrusvarjo kuiskasi harmistuneena toiselle.
’’Minä otan perheeni mukaani ensi yönä ja tulemme rajamme poikki. Jos haluat lähteä kanssamme vuorille aloittamaan uuden elämäsi kanssani ja kanssamme, ottaisimme sinut mielellämme mukaamme’’, Sitrusvarjo naukui, varovasti ja nopeasti puskien toista nenällä poskelle, väläyttäen pehmeän hymyn.
Samassa Synkkävarjon partio lähestyi, joten Sitrusvarjo tuuppasi Leijonaliljan kauemmas rajalta ja pahoittelevan katseensa jälkeen, hän pinkaisi varjoihin, kiiruhtaen kohti Synkkävarjon leiriä. Jotta pääsisi puhumaan pentujensa kanssa ja kertomaan, että he aikoisivat taas lähteä. Hänen tassujaan kihelmöi innostuksesta koko matkan ajan.
Hän oli saanut tehtävänsä päätökseen Synkkävarjossa, kostonsa ja voisi aloittaa onnellisen uuden elämänsä, upean kollin rinnalla. Mutta lapsiaan hän ei koskaan jättäisi taakseen ja hän tuskin malttoi odottaa, että voisi taas jälleen kulkea ylpeänä pentujensa rinnalla kohti uutta kotia. Ehkä uudessa kodissa päästä siirtymään takaisin pentutarhalle.
Onni räpytteli hänen rinnassaan kuin vasta kuoriutunut perhonen.

//Heli, Aaduska, Aurinkotuuli//

Risatähti jonkin ajan tarkkaili reviirille tunkeutunutta kansatonta, joka ilmoitti olevansa kiinnostunut löytämään Aurinkotuulen. Mustavalkea naaras tutki toisen silmiä jonkin ajan, yritti arvuutella sitä, minkälainen uhka tai vaara tämä naaras olisi. Tuolla vaikutti olevan tuulta hylkivä, mutta tuulta pelkäämätön turkki, nopeat jalat kuljettamaan pitkin nummia ja olemus sen mukainen, että hän todella tietäisi mitä etsisi. Vaikka toisen kommentti mahdollisesta Aurinkotuulta uhkaavasta ongelmasta oli asiaton ja sai Risatähden hännän nyppimään.
’’Kansamme on löytänyt ratkaisun tälle’’, Risatähti hymähti viileästi, viitaten sanansa kanisairauteen.
Samassa yrttipartion haju lennähti Risatähden nenään ja tämä katsahti vieraan kissan ohitse, mutta hän ei ehtinyt erottaa partion paluuta, ainoastaan taipuvia vähäisiä kuivia ja lehtensä pudottaneita pensaita.
’’Etsimässä Aurinkotuulta? Mikähän asianasi mahtaa olla tai matkasi tarkoitus luoksemme?’’, mustavalkea naaras räpäytti huvittuneena silmiään toisen päämäärätietoisuudelle. ’’Seuraa sitten minua, saat kertoa minulle matkamme aikana leiriin aikeesi’’, Risatähti kääntyi yllättäen ympäri ja lähti jo matkaan.
Rehellisesti hän oli kiinnostuneempi näkemään, mitä leirissä olisi tapahtumassa, kun partio oli saapunut, ja hän oli ollut aivan liian pitkään itse poissa leiristä. Uusi vierailija hivenen hämmentyneenä loikki Risatähden vierelle, kun toinen ei aikonut jäädä enempää odottamaan, vaan tyynesti jatkoi matkaansa.
Leirissä aukeni miellyttävä näky, Koivumyrskyn johdolla yrttejä alettiin jakaa sairaille. Leijonalilja oli vielä jossakin, ja Risatähden kasvoille levisi hymy, kun tämä näki Tuliketun. Lähes yhtä helpottunut ja lämmin hymy, jonka ennen Syystähti oli hänen kasvoilleen saanut aikaan.

Mutta jokin oli pielessä, Tuulisydäntä ei näkynyt missään.
’’Tervetuloa takaisin kotiin’’, Risatähti naukaisi ja loi epäilevän mulkaisun Tiikeritassuun, joka oli karannut mukaan tehtävälle. Kuplameri rynnisti kaikkien läpi pentunsa luokse ja alkoi tarkoin sukia tämän korvia. Tiikeritassu näytti kasvaneen, tuon leveät ja voimakkaat lavat olivat muodokkaat, ja tämä istui hyvällä ryhdillä. Haukkatassussa ja Savutassussa vaikutti olevan puhtia, mutta Liekkitassu roikotti päätään ja katseli johonkin maahan edessään, mutta enemmänkin tyhjyyteen.
’’Tässä on Aurinkotuulen leiri ja sen kissoja, kansamme varapäällikkö, Tulikettu. Ja kuka sinä olitkaan?’’, Risatähti hymähti lapansa ylitse vieraalle, joka katseli uteliaana aukion tapahtumia.
’’Missä Tuulisydän on?’’, Kuplameri pian hämmentyneenä kuiskasi, Risatähdenkin ilkikurisen naaman muuntuessa kärsiväksi, kun tämä huomasi saman. Hänen luottokissansa ei olisi muun ryhmän mukana.

//Masi
Violetti silmäinen kolli painoi hetkeksi silmänsä kiinni Sitrusvarjon lausuessa ääneen ne sanat, joita hän ei uskaltanut usein kohdata. Imperiumin kokemus oli musertanut häntä erilaisella tasolla, kuin olisi voinut uskoa. Hän ei enää uskaltanut kohdata omaa uskonsa kohdetta samoin. Se ei niinkään syönyt hänen henkistä pelkoa tai aiheuttanut traumoja. Vain hänen uskomuksensa alkoi horjua, hän ei enää uskonut voivansa suojella tai parantaa kansaa Kaiun uskomusten mukaan. Jokin ehkä traumaperäinen ajatus oli päässyt itumaan hänen päässään, ja nyt mieli horjui uskontojen lomassa. Tuo avasi silmänsä ja katsahti takaisin kauniiseen Sitrusvarjoon. Oliko sen myötä myös alkanut muodostua parantaja kissalta kielletyt tunteet tuota naarasta kohtaan? Hän ei koskaan saisi saada pentuja tai perhettä, kokea rakkautta tai sen myötä surua. Mutta olisiko sitten parantajan polku hänelle tarkoitettu? Lumisusi oli ottanut hänet hoiviinsa kollin saapuessa kansa elämään ja kokien lopulta yrttien kanssa leikkimisen kivemmaksi, kuin mutalammikossa harjoittelemisen. Roihutaivas sen sijaan oli saanut kaiken. Hän oli saanut kumppanin, nauttia taisteluntäyteistä elämää, vaikka nyt olikin sairastunut niin kanisairauteen myös nivelrikkoon. Odottaisiko Leijonaliljaakin sellainen? Voisi olla suvussa kulkeva juttu, toisin kuin ehkä sairauksien sekä soturiuden myötä. Kolli tuhahti ajatuksilleen ja katsahti taivaalle.

Kun Sitrusvarjo mainitsi jotain veden nousemisesta, käänsi kolli katsettaan kohti vuoria. Veden pinta tosiaan oli noussut rannallakin, mutta olisiko se noussut korkeaksi saarella? Hän hämmästyneenä katseli kohti naarasta, ja lopulta hymyili lämpimästi. Sitrusvarjokin oli saavuttanut niin paljon, useita pentueita, vaikka sen myötä myös menettänyt niin vanhan kotinsa, kuin varmasti kumppaneitakin. Ei Leijonalilja näistä mitään tiennyt, mutta oli pennuilla pakko olla isät. Olisiko kukaan heistä voinut nauttia elämästä turvallisuuden tunne turkillaan? Omituisen uteliaana kolli tarkkaili Sitrusvarjoa vierellään ja jopa tahtoi kysyä tältä enemmän tuon elämästä. Mutta olisiko se soveliasta? Hänen katseensa kuitenkin kimalteli intohimoisesti sekä uteliaana. Lopulta hänen utuiset ajatuksensa keskeytti naaraan kysymys lähteä mukaan. Oranssi turkkisen hymy haihtui hetkeksi tämän kasvoilta ja hän katseli häkeltyneenä toista. Hän oikeasti kysyi sitä häneltä? Parantaja toiselta, valmiina kääntämään selkänsä koko etiketille. Mutta niinhän Leijonaliljakin oli juuri itse pohtinut. Mitä hän enää uskoisi? Kehen hän uskoisi? Kolli käänsi hetkeksi apean hämmentyneen katseensa käpäliinsä, kunnes tuo hetken hiljaisuuden jälkeen kohosi käpälilleen ja asteli lähemmäs naarasta, asettuen aivan tämän viereen istumaan. Ollen kuitenkin varuillaan sekä avoin toisen poistumiselle viereltä.

“Ehkä se voisi olla sitä, mitä sydämeni kaipaa”, hän tuumasi hiljaa. “Vaikka kotini on aina ollut Aurinkotuulessa, on hankalaa miettiä elämää muualla, unohtaen ja jättäen taakseen vanhat mestarit, ystävät sekä perheen”, Leijonalilja naukui hiljaa häntäänsä heilauttaen Sitrusvarjon taakse. Toisen kehräys soi hetken hänen korvissaan, ja lopulta hymy kasvoillaan kolli laski katseensa naaraaseen. “Mutten usko että tahtoisin mitään muuta niin paljon. Ehkä vielä polkuni, polkumme, voi jatkua vuorilla parempana kuin täällä”, shamaani naukaisi ja veti syvään henkeä saatuaan palasen sydämeltään ja rintakehänsä avoimeksi. Kuin suuri varjo, ehkä kivi tai voima olisi voinut siirtyä hänen rinnaltaan vihdoin ääneen sanoessaan, ettei hänen paikkansa olisi välttämättä täällä. Hänestä kyllä tuntui pahalta jättää sairas sisarensa taakse, mutta jos hänen kotinsa ei enää olisi täällä? Se voisi olla virhe, mutta tätä hän todella tahtoi kokeilla. Pitkään aikaan moneen kuuhun. Varmasti Tulikettu sekä Koivumyrsky olisivat harmistuneita, mutta Leijonalilja nyt tahtoi seurata sydäntään, omia ajatuksiaan. Ei Kaiku voisi niihin vaikuttaa, sillä ei kolli uskonut heidän enää edes löytävän tietään tämän luokse. Ajattelemattaan sen enempää Leijonalilja nuolaisi Sitrusvarjon korvan taustaa kehrätessään hiljaa.

//Masi, Aurinkotuuli
Tulikettu oli ohjeistanut apeasti jokaista ottamaan kasveja mukaansa niin paljon kuin vain löytäisi. Hän katseli vähän väliä Haukkatassua sekä Liekkitassua kohden, kun sisarus oli käynyt veljensä kimppuun kiinni tunneryöpyissään. Häntä huoletti, miten voisi päästä kotiin näiden kanssa, mutta olisi heidän aika kasvaakin. Tiikeritassu oli kaikista pienin, mutta nyt kokenut myös hienon matkan. Tulikettua suretti Tuulisydämen kohtalo, mutta tärkeintä olisi nyt pelastaa kansa. He olivat saavuttamassa vuoren rinnettä, jonka myötä voisivat laskeutua alas kohti Lumotunpolun entistä reviiriä. Varajohtaja kehotti Haukkatassua sekä Tiikeritassua laskeutumaan edellä, Tulikettu lähti perään ja lopulta vilkaisi kohti kahta sisarusta, jotka voisivat varovasti tulla perässä. Savutassu katseli huolestunein punaisin silmin kohti Liekkitassua, ja lähti laskeutumaan tämän jälkeen. Hiljaisuus piteli heitä otteessaan, sillä kaikilla oli suu täynnä kukkia, sekä suru pusersi varmasti jokaisen rintaa. Olisi vain tärkeintä päästä kotiin. Tuliketun tassujen alla pikku kiviä alkoi vieriä alas rinnettä, ja hän huolestuneena hidasti vauhtiaan katsellessaan kahden oppilaan matkaa alempana. He olisivat pian päässeet alas, ja Tulikettu lähti laskeutumaan varmemmin. Tassujen rapina kivellä takaata kertoi myös kahden sisaren olevan mukana. Pääsisivätkö he kuitenkaan kotiin ilman sen suurempia sattumuksia?

Päivä oli alkanut kirkastumaan vihdoin kun he olivat päässeet Lumotunpolun maalle. Tulikettu oli käskenyt kaikkia lepäämään hetken, he löysivät pienen lähteen josta juoda ja varajohtaja onnistui nappaamaan minimaalisen määrän riistaa heidän jaettavaksi. Jotta jokaisen tassut jaksaisivat edes kantaa kotiin. Tyhjät ajatukset pyörivät naaraan mielessä. Löytäisikö Tuulisydän koskaan Kaikuun? Olisiko hän suuttunut heille, että partio olisi joutunut tällaiseen tilanteeseen. Koko kansa varmasti olisi surullinen hetken aikaa, mutta sentään hänen jälkeensä olisi jäänyt hyviä uusia sotureita.

“Tahdon sanoa, että olen ylpeä teistä kaikista. Mikään ei auta tämän hetken suruun, mutta tahdon vain että tiedätte. Myöskin vanhempanne Kaiussa ovat ylpeitä teistä”, Tulikettu katseli sisariin, jotka lepäsivät kerinä eri puolilla häntä, ja lopulta Tulikettu laski katseensa Tiikeritassuun. “Olen myös ylpeä sinusta”, hän naukaisi toiselle lämpimin silmin, ja painoi sitten hetkeksi päänsä käpälilleen.

--

Partio oli kerännyt säilyneet kukkansa ja lähtenyt juoksuun hyvin lyhyen levon jälkeen. Olisi palattava takaisin äkkiä. Tulikettu nyt johti partiota, joka kirmasi alas nummen ja vuoren rinnettä, vihdoin saavuttaen vihertävän ruohon käpälien alla, ja äkkiä voima sekä ilo palasi Tuliketun käpäliin. Hän kiihdytti vauhtia ja nautti tuulen tunnusta turkilla, sen miellyttävästä viileydestä, sekä vapaudesta. Kuitenkin oranssi naaras hidasti nähdessään etäisyyden päässä leirin, ja kääntyi katsomaan taakseen kohti perässä juoksevaa oppilaspartiota. Hän hymähti itsekseen. Hän oli unohtanut kaiken muun vapauden tuntuessa käpälissään. Tuo kuitenkin hymyillen otti vastaan oppilaiden partion, joka jatkoi juoksuaan kohti leiriä, ja lopulta he kaikki pöllähtivät huohottaen leiriin laskien kauniit kukat leirin keskelle. Savutassu lysähti takamukselleen haukkoen henkeään kovan juoksun jälkeen, mutta tämän silmissä vilkkui silti innokkuus sekä vähän kilpailullisuus. Olivatko he ottaneet kisaa? Tietysti olisivat. Tulikettu hymähti hymyillen itsekseen ja vilkuili ympärilleen. Missä olisi Risatähti, sekä Leijonalilja?

//Masi, Tuuli on muuten naaras xD

Tuulen Juoksija oli viettänyt monta kuuta kiertäen reviirejä, etsinyt tietään kotiin, ja vaivannut Valkeatähteä toiveillaan sekä ajatuksillaan. Toisinaan kolli oli ilmestynyt hänen luo, toisinaan ollut hiljaa pitkiä aikoja. Ehkä nämä taivaat eivät kuuluneet hänelle, jonka myötä toisen oli mahdotonta olla häneen yhteydessä. Mutta naaras oli ollut hyvin onnekas, löytänyt riistaa sekä suojaisaa nukkumapaikkaa itselleen, löytänyt kansojen hajuja, joita olisi toisinaan seurannut, mutta myös toisinaan surkeita vastoinkäymisen kohteita. Vanhat reviirit olisivat täysin tuhottu, eikä Tuulen Juoksija tunnistanut enää mitään ympäriltään. Olisi vain Valkeatähteen luotto, sekä toivottavasti lopulta löytyvän hyvän lopun kansojen luota. Tuulen Juoksija vain tahtoi kotiin. Hänen lapansa olivat jäntevät pitkästä juoksemista, sekä polkuanturat jo tottuneet muuttuvaan maastoon. Hänen turkkinsa oli soluttautunut hyvin tummaan sekä pimenevään vuodenaikaan, mutta silti hän kaipasi koko ajan jotain. Niin ikävä kumppaniaan ja perhettään kohtaan, kuin myös toive löytää koti, jossa voisi viettää aikaansa, sekä nauttia vanhasta tutusta ympäristöstä.

Ja viimein se oli mahdollista. Valkeatähti oli pysynyt hiljaa muutaman päivän, mutta kolli oli antanut hänelle vihjeen, että pian olisi toivoa edessä. Tuulen Juoksija oli jatkanut matkaansa läpi vuorien sekä metsien, ja viimein erilaiset tuoksut alkoivat vastaanottaa häntä. Tuo oli valppaana tutkaillut ympäristöään, vältellyt kaksijalkoja sekä erakoita. Ja sitten erään maatilan ohituksen jälkeen naaras vihdoin maistoi jotain tuttua. Siinä hajussa oli nummen ruohon sekä tuulen tuoksu, mutta se ei ollut sama kuin kotona oli ollut. Hän tuumi hetken mahdollisuuksiaan, mutta alkoi lähestyä nummista aluetta metsän reunalta. Se näytti lupaavalta. Voisiko se olla Tuuliklaanin, tai Valkeatähden mukaan Aurinkotuulen reviiri? Häntäänsä väräyttäen naaras lähti juoksuun, mutta oli lähes heti kompastumassa edessään makaavaan kaniin. Riistaa? Vain maassa makaamassa? Aamuhämärässä hän maisteli kanin tuoksua ja vilkuili jatkuvasti ympärilleen yrittäessään etsiä ansan merkkejä, mutta näytti siltä, että tämä olisi vain makaamassa itsekseen. Sitten yhtäkkiä pimeästä hänet yllättäen syöksyi suurehko musta valkea naaras, joka työnsi hänet pois kanin luota. Tuulen Juoksija sähähti tälle pelästyneenä, mutta sitten korviaan höristellen kuunteli tämän ärtyneen huolestuneita sanoja. Sairaita? Ruskean naaraan varauksellisuus laski ja hän tutkaili toista uteliaana, maistellen tämän ominaistuoksua ja pyöritellessään päässään Aurinkotuulen sanaa. Vihdoinkin!

“Minun puolustuksekseni se oli tappanut itsensä. Ei hätää, en haistanut siitä mitään pahaa enkä ehtinyt maistaa”, tämä tuumasi ja katseli miten tuo naaras kaivoi lehtiä sen päälle peittääkseen huonon riistan. “Teillä mahtaa sitten olla harmillisia aikoja edessä”, Tuulen Juoksija naukaisi kallistaessaan hieman päätään. Tästä kissasta nousi pari erilaista hajua, toinen toistaan miedompi. Mutta päällimmäisenä hänen turkiltaan löysi nummen sekä tuulen tuoksun. Siis selvästi Aurinkotuulen soturi vähintään. Naaras painoi päätään lopulta toiselle ja heilautti häntäänsä takanaan. “En ole teidän riistavarkaissa, eikä ajatukseni mitkään ole sen kaltaiset. Olen itseasiassa etsimässä Aurinkotuulta”, hän naukaisi viileästi ja kohotti sitten katsettaan tämän kissan silmiin.

//Heli//

’’Ymmärrän sinua täysin Leijonalilja. Mutta kokemustasi turvallisesta ja hyvästä kodista on varmaan murentanut myös se, kun joudut vangiksi Imperiumiin?’’, Sitrusvarjo pudisti haikeana päätään. Hän oli sen kuullut aikoinaan kokoontumisessa, kun Leijonalilja ja Koivumyrsky olivat olleet ensimmäisiä, jotka Imperiumi oli napannut.
Kun Leijonalilja lähes vihjasi, että seuralainen vuorille lähtöön voisi löytyä, Sitrusvarjon silmät hämmästyneinä alkoivat kirkastua ja lähes iloita kimaltaen.
’’Lähtisin vuorille, jos saisin jonkun, jonka kanssa sinne vaeltaa. Tietysti haluan mukaan lapseni, mutta-’’, Sitrusvarjo huokaisi hiljaa. Hänen lapsensa seurasivat aina emoaan, ainakin tähän asti olivat seuranneet aina. Eikä Sitrusvarjo antaisi koskaan sitä anteeksi, jos he kääntäisivät hänelle selkänsä. ’’Näin eräänä yönä Myrkkysuon saaren tulvivan. Onkohan se mahdollista, että he voisivat olla paenneet tuonne korkealle, pakoon vettä? Hmmh’’, Sitrusvarjo tuumi.
’’Ehkä kun yrttipartionne palaa vuorilta, heillä voisi olla kerrottavana siitä mahdollisuudesta, että onko siellä kissoja, laumoja tai ylipäätänsä elämää. Susia siellä ei enää pitäisi olla, ne kaatuivat sodassa Salamavuoren heimoa vastaan..’’, naaras hymyili peräti toiveikkaana.
’’Haluaisitkohan sinä lähteä mukaani?’’, kermansävyinen naaras katseli uteliaana Leijonaliljaa. ’’Se on iso päätös, ja muutos. Mutta ehkä sellainen, mitä kaltaisemme kissat voisivat tarvita’’, Sitrusvarjo kehräsi hiljaa.

//Heli//

Risatähti astui hiljaisena, mutta myös yllättävänkin rauhallisena Syystähden perässä ulos pensaiden alta. Miten Syystähti saattoi sanoa niin, että Risatähti olisi syyllinen viimeisen perheen palasen katoamiseen? Risatähti oli aina seissyt Syystähden rinnalla, tukenut tätä tämän unelmissa ja auttanut varjoista toista pääsemään korkeammalle, ja taas korkeammalle. Ennen kaikkea, Risatähti oli ollut naaraan perhettä. Risatähti luimisti toista korvaansa ja kuunteli vakavana, mutta samalla ilmeettömänä Syystähden sanoja. Ne olisivat kuitenkin vain tunteiden aiheuttamia suuntaviivoja, eikä Risatähti uskonut Taivaanliekin päällikön niitä tarkoittavan sellaisinaan. Naaras ei vain tällä hetkellä nähnyt selkeästi todellisuutta, eikä voinut ymmärtää täten hänen uskollista, lojaalia ja rakastavaa kumppaniaan. Ja Risatähti hyväksyisi sen kyllä ja Syystähti näkisi vielä, miten arvokas Risatähti tälle olisi ollut. Itsevarmuutta tukeva ajatus sai naaraan pysymään peräti pehmeän rauhallisena.
’’Sydämeni ei ole paha, olen sydämeltäni Hallavarjon kissa’’, Risatähti rauhallisesti sanoi, hymyillen vaisusti niille sanoille perään. Hallavarjon kissat olivat sellaisia, kunnianhimoisia, itsekkäitä, kostonhimoisiakin. Eikä Syystähteä edes kiinnostanut ajatella sitäkään, mitä Kuolontähti oli tehnyt Risatähden perheelle. Mutta toinen olikin liian takertuvainen vain omiin muistoihinsa vanhan kilpikonnakuvioisen naaraan kanssa. Ehkä siksi Syystähdelle olisikin vain helpointa syytellä ja moittia häntä siten, ettei tämä oikeasti ollut syntynyt Hallavarjoon. Kyllä varmasti häntä monet olivat varoittaneet siitä, minkälaisia kissoja Hallavarjon kissat pohjimmiltaan olisivat.
Risatähti katseli viileästi Syystähden raivoa, joka sai toisen silmät leiskumaan ja kynnet uppoamaan nurmeen. Lopulta kuitenkin tuon silmät alkoivat kimaltaa ja kyyneleet sotkivat poskien pehmeitä karvoja. Risatähti räpäytti ymmärtäväisenä silmiään, katsellessaan entistä päällikköään.
Kun Syystähti halusi erota, mikä olikin täysin oletettavaa, Risatähti vain räpäytti hyväksyvästi silmiään. Risatähti jäi katselemaan Syystähden nummia kohden kohdistuvaan juoksuun, hahmoon joka alkoi kadota.
’’Pakene vain kohtaloasi ja elämääsi, kerta toisen jälkeen Syystähti’’, Risatähti katseli hetken ajan myötätuntoisesti toisen hahmoa, kuiskaten aatteensa itsekseen. Mustavalkeaa naarasta ei oikeastaan ollut hetkauttanut Syystähden sanat tai yritykset solvata häntä, sekä Kuoloa. Risatähti oli vahva päällikkö, eikä häntä liikuttanut se, seisoiko hänen elämiensa antajina Kuolo vai Kaiku, sillä hän jos kuka oli nähnyt vallan vaihdon Kuolossa ja hänellä oli uskomusta siitä, että Jäätähden aikeet eivät olisi samoja kuin Sielutähdellä. Pieni pehmeä hymy kohosi tämän suupieleen, mutta hän hyväksyi ne solvaukset. Hän oli avoimesti kertonut halunneensa Syystähden, ja olevansa valmis tekemään aikoinaan mitä vain sen eteen. Tuulen tarttuessa Risatähden turkkiin, naaras veti ehkä vapauden tuomaa ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi rauhallisesti ne ulos.
Nyt tilanne olisi toinen. Kun Syystähden hahmo katosi nummille, tuuli kantoi mukanaan hiekkaa, ja hetken ajan Risatähti oli varma, että hän erotti jälleen Ruoskatähden hahmon. Arpiset kasvot ja pitkän hännän, Ruoskatähti kohotti leukaansa ja näytti tyytyväiseltä. Jokseenkin Risatähtikin oli tyytyväinen, vaikka hän tiesi jo tulevana yönä kaipaavansa taas Syystähden ominaistuoksua vierellään ja tämän lämpöä.
Päällikkö lähti rauhallisesti ylittämään rajaa takaisin Aurinkotuulen puolelle, mutta pysähtyi nopeasti, kun aivan toisesta suunnasta kuului hiljaista puhetta rajojen tuntumassa. Ehkä se oli partio, ehkä oppilaat seikkailulla? Risatähti oitis kiersi toiseen suuntaan, eikä jäänyt tutkimaan Aurinkotuulen kissojen tai kissan puhetta. Hän kulki merkiten rajaa, ja yllättäen vieras haju leijui hänen nenäänsä.
Hän oli sen verran ollut ajatuksissaan ja yrittänyt piilotella tovereiltaan, ettei hän heti ollut huomannut rajalla olevaa vierasta, joka näytti nuuskivan hämmästyneenä erästä kuollutta kania.
’’Hei, älä koske siihen! Olet Aurinkotuulen reviirillä, mutta älä vain koske siihen kaniin!’’, Risatähti huudahti, juosten toisen luokse ja työntäen tämän kauemmas kanista. ’’Kanit täällä ovat sairaita, ehditkö jo koskea siihen tai hengittää sen sairautta?’’, ärtymys kohosi nopeasti naaraasta, kun tämä vieraan kissan kasvoja tökkäisi ja katseli tarkasti silmästä silmään, kollin ollessa samaan aikaan yllättynyt, ehkä säikähtänyt, mutta myös huvittunut. Jonkinlainen viisaus tervehti Risatähteä kollin silmistä, ihan kuin tämä olisi nähnyt vastaavaa ennenkin.
Risatähti pyöräytti silmiään, kaivoi lehtiä kanin päälle ja kääntyi sitten tarkkailemaan tunkeilijaa.

’’Jos olet helpon riistan perässä, käänny takaisin. Saat kuolemansairauden kaneista, jos aiot ne varastaa’’, päällikkö tuhahti.

//Masi
Syystähti kuunteli ensin rauhallisesti katsellen tarkkaavaisesti Risatähden kasvon liikkeitä sekä silmien ajatuksia. Kaikki tuntui ensin olevan aivan kunnossa, vaikka he elivätkin eri poluilla. Hän hyvin tiesi Risatähden toiveet olla samankaltainen kuin Ruoskatähti. Hän oli saavuttanut sen paikan, ja varmasti kyllä entinen johtaja olisi myös ylpeä Risatähden saavutuksista. Syystähti tunsi myös kuitenkin olevansa onnellinen siitä, että Risatähti sai kokea johtajuuden kansassa, johon hänet oli ohjattu, vaikka mahdollisuutta heillä ei ollutkaan siihen yhdessä. Mutta sitten Risatähden siirtäessä katseensa häneen, oranssi silmäisen silmissä välkähti pieni pelko. Perhoset saapuivat vatsaan ja kurkkua alkoi kuivata. Tunnustaa mitä? Vieno hymy vain käväisi hänen kasvoillaan ennen kuin naaras kohautti olkiaan. Erota, tai mitä? Maailma tuntui seisahtuvan sen pienen hiljaisen hetken aikana ikuisuudeksi, kun Risatähti häntä katseli, ja mahdollisesti pohti ajatuksiaan. Kilpikonnaturkkisen naaraan hännänpää alkoi nykiä hermostuneesti, ja tämä vaisusti puri kieltään toivoen toisen kertovan vain jotain huojentavaa, tai pientä. Mutta sitten toinen veti henkeä, ja Syystähti ei voinut edes kuvitella, mihin hänen pitäisi valmistautua.

Oli ehkä helpottavaa, että Risatähden katse oli kääntynyt pois tämän sanojen alkaessa. Syystähden katse kuitenkin tarkkaavaisesti, sekä pikkuhiljaa jäätävän kylmästi seurasi tämän sanoja, hymyä, sitten taas puhetta. Se kaikki tuntui lipuvan vain ilmassa häntä kohden, jääden pyörimään hänen ympärilleen, vetäen pieneen varjoonsa, omaan ympyräänsä. Se kaikki paha, menneisyyden tapahtumat, olivatkin yhtäkkiä aivan totta hänen edessään. Vielä kamalampana, kuin hän olisi voinut edes kuvitella.

Ensin ei ruskea silmäinen voinut uskoa toista, ei ollenkaan. Vaikka Risatähti vilkaisi häneen totisesti, oli jotenkin uskoteltava, ettei toinen olisi kykeneväinen siihen. Syystähden katse pikkuhiljaa alkoi valua alemmas ja alemmas, kun tarina kohtasi loppuaan. Hänen hännänpäänsä vain nyppi hetkittäin ylös sekä alas, hampaiden yhä enemmän purressa kieltä. Kylmyys alkoi täyttää hänen sydäntään, ja perhoset kipristyivät vatsassa murusiksi. Tappoi, Kuolontähden? Risatähden lopetettua hiljaisuus vetäytyi heidän välilleen. Lopulta kilpikonnaturkkisen oli kohottava makuulta istumaan, jättäen vain vähän tilaa pensaikon pieneen aukkoon, jottei ravistelisi koko pusikkoa liikkeillään. Mutta naaras mahtui kyyryssä istumaan, tarpeeksi korkealla, tarpeeksi kaukana Risatähdestä. Hänen katseensa lipui maasta toisen naaraan kasvoihin.

“Siis”, hän nielaisi karheuden kurkustaan ennen kuin pystyi jatkamaan. “Siis sinä, olit Kuolontähden kuoleman takana?” naaras murahti hiljaa ja katseli Risatähteä epäuskoisena. “Sinä, aiheutit viimeisenkin perheeni palasen katoamisen?” nyt hän sihahti pienesti paljastaen kynsiään. Epäusko, viha sekä suru täyttivät hänen katsettaan, kun pienet kyynelet alkoivat muodostua synkille kasvoille. Kaikki ne samat tunteet mylläsivät hänen sisällään, viha toisen tekoja kohtaan, epäusko koko tarinaa kohtaan. Ei hän uskonut toisen olevan paha, vaikka sellainen olo toisesta helposti pystyi tulemaan. Mutta Risatähti oli oikeasti hajottanut hänen viimeisen perheensä, mikä hänellä olisi ollut? Ennen kuin itse Risatähdestä tuli hänen perheensä. Mitä tosin toinen ei enää olisi.

“Aikeesi ovat siis aina olleet pahoja, koko syvän sydämesi kera”, hän tuhahti nyt siirtäen katsettaan toisesta kohti maatilaa, sekä pian kirkastuvaa taivasta. “Kaiku sen tiesi, sillä ei vastaanottanut sinua”, Syystähti lisäsi ivallisesti ja kääri häntänsä käpäliensä suojaksi. Kylmyys veti puoleensa, täytti hänen tunneryöppyisät ajatuksensa. Pitäisikö hänen antaa korville tuota kirottua valehtelijaa? Vai pitäisikö hänen vain lähteä, kirota koko Aurinkotuuli maan tasalle mennessään?
“Toivon sinun olevan jollain tapaa tyytyväinen teoistasi. Olet päässyt pitkällekin sen myötä”, hän tiuskaisi ja vilkaisi naaraaseen korviaan luimistaen. “Toivon, että Kuolo ottaa sinut iloisesti vastaan, sitten kun elämäsi loppuvat”, Syystähti kylmästi sanahti ja kohosi käpälilleen nyt poistuen pensaikon suojasta. Hetken tuo seisoi hiljaa kylmässä aukean ilmassa, ehkä kuin odottaen jotain.

"Olen iloinen että tulin tapaamaan sinua”, naaras aloitti hiljaa katsomatta taakseen kohti pensasta. “Kiitos, että kerroit tämän kaiken viimein minulle. Nyt pystyn erottamaan aidot tunteet vääristä, vaikken rohdon vaikutusta saisikaan kehostani”, Syystähti tiuskahti. Niin syvä viha alkoi repiä häntä puoleensa, että toisen oli tarrattava kaikilla kynsillään kiinni nurmikkoon, ettei loikkaisi takaisin kohti pensasta kynsimään naaraan kasvoja irti. Surusta tuli äkkiä kylmyys, ja siitä vielä vihaa. Tuntisiko hän aina vihaa toista kohtaan? Pystyisikö hän muuttaman sen oletetun rakkauden tunteen vihaksi? Oliko mitkään tunteet koskaan rakkauden rohdon aiheuttamia? Kyynelet alkoivat valua tämän poskilta.

“Toivottavasti olet tyytyväinen elämääsi, Risatähti. Kuolo varjelkoon polkuasi, kunnes he löytävät sinut viimeiset elämäsi käytettyäsi”, Syystähden sanat olivat tunteettomia. “Mutta Kaiku varjelkoon Aurinkotuulta, ettet pysty heihin kajoamaan samalla tavalla kuin minuun. Toivottavasti olet kypsynyt sanojesi perusteella niin, että voit pitää heidät turvassa”, naaras puuskahti ja niiskaisi valuvaa nenäänsä. Hänen hännänpäänsä jatkoi nyppimistään naaraan seisoessa pensaan edessä odottaen kuin jotain vielä tapahtuvan. Mutta eiköhän tapaaminen ollut tässä. Eiköhän heidän matkansa ollut nyt tässä.

“Ehkä jonain päivänä kykenen erottamaan ovatko tunteeni aitoja vai ei. Mutta nyt en sitä kykene tunnistamaan. On parempi että matkamme oli tässä. On parempi, ettemme enää tapaa. Meidän jokaisen kannalta”, Syystähti tokaisi nyt ennemmin kylmemmin kuin vihaisemmin. Ehkä hänen pitäisi miettiä, ennen kuin toimisi jotenkin väärin. Mutta se oli sanomatta selvää, etteivät he voisi enää jatkaa. Syystähti ei kykenisi jatkamaan enää tämän jälkeen, tietäen, että hänelle tärkeä kissa, oli aiheuttanut hänet murskanneen tapahtuman. Ja sen jälkeen vielä lähes hyväksikäyttänyt tätä. Vaikkei Surutähteä voisikaan ennustaa. Sentään Risatähti oli ollut silloin Hallavarjon tuhoa seuraamassa, eikä Syystähti itse.
Tuhahtaen itsekseen ajatuksilleen oranssi silmäinen kääntyi vilkaisemaan kohti Risatähden kasvoja viimeistä kertaa, sitten lähtien pikaiseen juoksuun kohti nummia, vuoristoa, sekä sekasotkuista polkua kohti kotia.

//Masi
Violetti silmäinen shamaani nyökäytti päätään vieno hymy huulillaan, mutta kaihoisan katseen kera kohti vuoristoa. Toivottavasti tosiaan partio löytäisi vastayrtin, sekä mahdollisuuden pelastaa kansalaiset. Vähintään ne nuorimmaiset. Kollin katse lipui kuitenkin hiljalleen takaisin kohti Sitrusvarjoa, ja Leijonalilja räpäytti silmiään tämän aloittaessaan kertomusta Havutähden katoamisesta. Huolestuneena toisen kansan parantaja väräytti korviaan ja siirsi tutkailevan katseensa Sitrusvarjon takana olevasta metsästä takaisin huolestuneena naaraaseen. Oli aina ikävää kuulla, jos kaksijalkojen toimesta varsinkin tapahtuisi jotain. Tuo luimisti vähän korviaan ja heilautti hännänpäätään sanattomana. Naaraan kertoessaan tarinaa kansasta, sen tapahtumista, ja lopulta itse hänen omista kokemuksistaan kansassa sekä parantajana, kolli väräytti häntäänsä huolestuneena, uteliaan mutta myös pahoittelevan katseen kera. Hän oli yllättynyt siitä, että toinen niin rohkeasti avautui hänelle, mutta samalla otettu. Samoin kuin toista kiittäessään Leijonaliljan korvat luimistuivat hieman punan kohotessa kasvoille. Violetti silmäinen shamaani äkkiä käänsi katsettaan pois hetkelliseksi, vetäen keuhkoihinsa syvään viileää ilmaa, sitten lopulta vuoriston kautta katsahtaen takaisin naaraaseen.

“Kiitos sinulle, että pystyit kertomaan minulle näin paljon”, kolli aloitti lempeästi ja painoi päätään toiselle. “On jotenkin ehkä jopa helpottavaa kuulla jonkin muun kansan, tai kissan, asioita, kuin vain oman. Jotenkin ilmapiiri on alkanut tuntua tiukemmalta sekä tunkkaiselta, ja varmaan senkin takia tulin tänne ‘etsimään yrttejä’”, kolli naukaisi tuhahtaen loppuun. “Jotenkin ei enää vanha koti tunnu kodilta, joka se aikaisemmin oli”, hän sanahti hiljaa katsahtaessaan kohti nummia, mutta sitten takaisin kohti Sitrusvarjoa. “Ehkä voit ymmärtää ajatukseni”, hän vielä lisäsi olkiaan kohauttaen hiljaisesti. Hetken aikaa viileä tuuli kiersi kaksikkoa, kunnes hiljaisuus taas laskeutui, ja Leijonaliljankin katse siirtyi Sitrusvarjon ennustuspallosta takaisin tämän silmiin. Muu maailma katosi hetkellisesti hänen ympäriltään, kun kaikki hyvä sekä lämmin tuntui löytyvän toisesta katseesta. Kaikki se kielletty. Leijonalilja painoi silmänsä kiinni ja laski päätään kohti rintaansa, huokaistessaan syvään.

“Onko se mahdollista, että parantajan polku alkaa tuntua väärältä valinnalta?” hän tuumasi ja avasi silmänsä hitaasti katsellakseen järven pintaa. “Mutta voiko Kaikukaan edes nähdä elämää polun toisella puolen, jos sellaista mahtaisi olla”, shamaani naukaisi miettiessään valaansa Kuulammella. Sitten hänen mieleensä palasi Imperiumin ajat, karut veriset olot. Joka lopulta tuntui jääneen hänen turkilleen. Ei se verisyys eikä kammotus. Ehkä ennemmin sen aura, kokonaisvaltainen ilmapiiri. Ei Kaiustakaan tuntunut enää löytyvän vastauksia hänelle. Kolli tuhahti itsekseen ja katsahti Sitrusvarjoon. Tämän aura hohkasi yhtä kauniisti kuin juuri syntyneen pennun. Ehkä vähän liioiteltua, mutta kertoisi kollille, että nykyinen Synkkävarjon parantajaoppilas eläisi vielä pitkään. Ellei jotain yllättävää sattuisi.

“Mikä saisi sinut palaamaan vuorille? Varmasti kansasta lähteminen on aina hankalaa, tai ehkä hankalampaa on uuden paikan etsiminen, mutta -” kolli tuumasi ja heilautti häntäänsä lähemmäs Sitrusvarjoa. “Olisiko se helpompaa jonkun toisen kanssa?” ehkä merkitsevä pilke silmissään hän katseli naarasta, odotellen pian sarastavan aamun varjoissa toisen ajatuksia. Hänen yöllinen retkensä oli osoittautunut paremmaksi, kuin kuviteltua.

//Heli, Aaduska//

Liekkitassu rynnisti Savutassun perässä lähemmäs rotkoa, henkeään haukkoen ja pelon välittyessä hänen erivärisistä silmistään. Pitkään hänen kasvonsa olivat lasittuneet järkytyksestä, ennen kuin Tuliketun sanat siitä, että pitäisi kerätä vain lisää yrttejä, sai järkytyksen laskeutumaan ja surun valtautumaan kasvoille. Liekkitassu painoi päänsä alas niin, että ryhtikin meni alas ja sulki silmänsä, täysin turhautuneena. He olivat kasvaneet isänsä ohjaamina ja turvaamina, koska emo oli kuollut synnytyksessä. Mutta kuka heitä nyt ohjaisi, kuka rakastaisi ja opettaisi, kun heidän isänsäkin olisi poissa? Liekkitassu silmiään siristellen kohotti katseensa kohti Haukkatassua, joka oli kömpinyt murtuneena tassuilleen.
Viha ja raivo ottivat surun ylitse pian Liekkitassun valtaansa, ja tuo kyntensä paljastaen loikkasi Haukkatassun kimppuun, painaen toisen yllätyksen johdosta maata vasten selälleen.
’’Sinun syysi! Olet niin kömpelö ja sekaisin, luulet että Kaiku puhuu sinulle unissasikin! Jos sinä edes kerran voisit katsoa eteesi, ei Tuulisydämen olisi tarvinnut kuolla takiasi!’’, Liekkitassu kiljui toiselle, kohottaen vihaisena tassunsa korkealle, voidakseen lyödä veljeään sellaisella voimalla, että typeryys lentäisi pois tuon korvista. Hän näki pelkkää punaista, oli täynnä vihaa ja raivoa.
’’Liekkitassu, lopeta!’’, terävät hampaat nappasivat Liekkitassun käpälästä kiinni ja väänsivät Liekkitassun kuonolleen lumeen, tassujen painaessa tuota niskoista alas, jotta tämä pysyisi alhaalla, mutta ei tukehtuisi. Liekkitassu yritti rimpuilla pienemmän oppilaan tassuista vapaaksi, mutta vääntelehtiminen loppui nopeasti, kun tunteet ja itku voittivat sen. Tämä jäi hampaitaan yhteen purren maahan makaamaan ja Tiikeritassu päästi tuosta epäröivästi, mutta hiljalleen irti.
Liekkitassu pyyhki lopulta kasvonsa ja loi vihaisen katseensa molempiin, Haukkatassuun ja Tiikeritassuun.
’’Olisipa kumpi vain teistä mieluummin pudonnut’’, Liekkitassu sihahti hiljaa kaksikolle, ennen kuin nappasi Haukkatassun löytämän kukan hampaisiinsa ja kiirehti ottamaan Savutassun kiinni, joka oli seisahtunut Tuliketun kanssa katsomaan tilannetta. Tulikettu oli vakava, varmasti pettynyt, mutta Liekkitassua ei kiinnostanut enää ollenkaan se, mitä kukaan hänestä ajattelisi. Hän vihasi Haukkatassua! Miksi maailma oli niin epäreilu hänelle!?
Tiikeritassu nuolaisi mietteliäänä suupieltään, katsellessaan toisen juoksun perään, ennen kuin puhalsi muutaman kasvin päältä lunta ja repäisi nämä maasta irti suuhunsa. Haukkatassu poimi tukollisen Tiikeritassun viereltä ja kaksikko kiirehti ottamaan kolme muuta partiosta kiinni.
Olisi aika palata kotiin. Tiikeritassu ei tiennyt, mitä ajatella siitä. Tai muustakaan.