Tuulentähden häntä valahti lopulta maahan toisen saavuttaessa pesänsä, uuden pesänsä. Siellä pyöri vähän koirien sekä kaksijalkojen hirviöiden tuoksu, mutta vaihdetut sammalet ja oppilaiden kirmaus olivat vaihtaneet ilmaa. Kannon alle asettuessaan hän tarkkaili sen seiniä sekä sen pimeydessä erottuvia jälkiä ja merkkejä aiemmista johtajista. Miten Tulitähti olisi täällä maannut, sekä saanut unta tekojensa jälkeen. Tomutähti oli ehtinyt hetken viettämään täällä, olisiko tämä ollut hänelle koti? Syvä huokaus pääsi ulos tämän hampaiden välistä ja naaras lähestyi muhkeaa sammalta, joka sai pienen hymyn hänen huulilleen. Hän olisi tosiaan nyt Usvajoen johtaja. EIkä hän voisi antaa kansansa kaatua tai pettyä itseensä. Tuo väräytti korviaan tyytyväisenä ja irroitti kaulaltaan helmen, jonka laski pedin alle pitämään hänelle seuraa. Pienenkin hetken pito tassussa toi naaraalle rauhallisuutta, sekä viileyttä ajatuksiin, joka kuitenkin haihtui heti siitä päästettyään irti. Liekkitähden voima oli silti helmessä, vaikka siitäkin olisi jo niin kauan. Voisiko se olla mahdollista samasta syystä, kuin hän sai Liekkitassun kohdatessaan parannuksen puheeseensa? Pienet oudoksuvat mutta taianomaiset ajatukset pyörivät hänen päässään toisen asettuessa pedilleen, ja lopulta naaras ähkäisi tuntiessaan itsensä tukalaksi pedillä. Se oli vähän liian pieni. Mutta petihän oli samankokoinen kuin yleensä aina ennenkin? Naaras mulkaisi kohti vatsaansa, peitti sen hännällään ja painoi päänsä osittain vasten sammalta, ja osittain vasten seinämää. Miten hänen tästäkin pitäisi selvitä? Vaahterakynsi oli hylännyt hänet heidän lähtöpäivänään, eikä hän voisi koko tulevaisuuttaa piileksiä pesässä, jättäen kansan oman onnensa nojaan. Ja Taimiorava tietäisi. Uusi syvä huokaus pääsi hänen suustaan kun naaras painoi nyt silmänsäkin kiinni. Miksi Tomutähden piti kuolla? Ei hänen aikansa olisi vielä tarvinnut olla. Tuulentähti olisi voinut viettää aikaa Vaahterakynnen kanssa, ja palata lopulta tyytyväisenä kaikkeen, jonka olisi voinut ansaita ollessaan soturina. Mutta aika tuli liian äkkiä. Heille, sekä hänelle itselleen. Naaras maisteli ilmaa ja lopulta vieno hymyn vivahde kohosi hänen kasvoilleen. Sentään hän saisi Vaahterakynnen muiston pidettyä pinnalla, pidettyään lähellä itseään. Vaikka hän olikin samalla syvästi pettynyt valintoihinsa, hän vaarantaisi koko kansan myös tällä. Synkät ajatukset lopulta täyttivät hänen ajatuksensa ja väsyneenä naaras sulki silmänsä uppoutuen levottomaan uneen.

// Wilma, Aaduska, Heli

Liekkivarjo oli kadottanut näköpiiristään Usvajoen kissat, joita hän oli rajalta tarkkaillut. Pian hänen harmistunut mielensä kuitenkin havahtui, kun jostakin leijui tuttu ominaistuoksu. Savuruoska oli jossakin lähistöllä! Liekkivarjon ilkikurisuus pitkästä aikaa nosti päätään hänen sisimmässään ja hän yritti paikantaa sisartaan, voidakseen yllättää ja ehkä peräti pelästyttää tämän. Hän lähti suuntaamaan kohti toisen ominaistuoksua, mutta erottikin vain kauempana, todella lähellä rajaa seisomassa hahmon.
Hän ei erottanut sanaa, jonka toinen naukaisi, mutta nummien tuuli kantoi ääntä toisen luota. Liekkivarjo höristi korviaan ja maisteli ilmaa, mutta edessä ei ollutkaan Savuruoska. Sillä hetkellä, kun hän haistoi veren, tämä valpastui ja lähti uteliain, mutta samalla varautunein askelin vierasta kissaa kohden. Hän unohti sillä hetkellä täysin sisarensa ja aikeensa yllättää toisen, mutta se mitä hän ei tiennyt, oli se, että hän oli jo valmiiksi kulkenut Savuruoskan kanssa ristiin eri rajoja kohden.
''Kuka sinä olet?'', Liekkivarjo murisi ensin varoittavasti, mutta huomatessaan nuoremman kissan vuolaasti vuotavan verta, Liekkivarjo veti kyntensä piiloon ja antoi niskakarvojensa tasoittua. Vieraan kissan huterat jalat murtuivat hänen allaan lumessa ja tämä kellahti kyljelleen, keskittyen parhaansa mukaan hengittämiseen (?). Tällä oli voimakkaita kipuja ja näytti siltä, että tämä olisi kohdannut kokonaisen kettulauman, ja selvinnyt juuri ja juuri sen kynsistä, sekä hampaista.
Liekkivarjo ei tiennyt tarkalleen mitä tehdä. Vieras kissa ei kuitenkan haissut muiden kansojen kissalta ja tarvitsisi ehdottomasti apua. Joten naaras kääntyi soturilain oppiensa puoleen.
''Rauhoitu. Olen Liekkivarjo. Nostan sinut nyt selkääni ja haen sinulle apua, muukalainen'', Liekkivarjo puhui tavallista rauhallisemmin, lähes tunteettomalla äänellä, mutta kuitenkin suorittaen varoen toisen noston selkäänsä. Hän ei jäänyt sen enempää kyselemään, mikäli jotakin pahaa olisi toiselle lähistöllä tapahtunut, se voisi olla vaaraksi Aurinkotuulellekin. Ainakaan soturi ei olettanut, että toinen olisi pitkää matkaa voinut tulla niin vakavien vammojen kanssa.
Liekkivarjo saapui pian leiriin, vahvan ja koulitun kehonrakenteensa ansioista, ja sai yllättyneitä katseita itseään kohti, kun hänen selässään olevan kissan verta oli sotkeutunut soturinkin turkille, sekä vuolaasti valui maahan.
''Tarvitsemme parantajan apua, heti!'', Liekkivarjo naukaisi kovaan ääneen, ja kiirehti kohti Koivumyrskyn pesää. Risatähti ja Tulikettu kohosivat tassuilleen, ja kiirehtivät tarkistamaan muukalaisen tilannetta. Liekkivarjo Koivumyrskyn ohjeistuksen mukaisesti laski vapaalle pedille vakavasti loukkaantuneen muukalaisen ja astui sitten sivuun, pois parantajan tieltä.

//Heli


''Ne ovat lähes aina teräviä, mutta hiirenkorvana ne jäävät paremmin lehtien taakse piiloon'', Raadelmatähti hymyili itsekseen ja kyyristyi sitten Huurretassun ylle, napaten hampaillaan kiinni kahdesta piikistä toisen korvassa ja nyppäsi ne irti, niiden aiheuttaessa hetkellisen nipistyksen. Raadelmatähti nuuhki sen jälkeen toisen tassuja, joita toinen nuoli ja haki ensin taidokkaasti kielellään piikin kohdan, ja sitten nyppäsi sen irti. Raadelmatähti auttoi oppilastaan saamaan tassunsa puhtaiksi piikeistä ja kehotti toista askeltamaan varovasti, että olisiko joku piikki jäänyt huomaamatta. Mutta oppilas vaikutti olevan vailla piikkejä.
Huurretassun ja Raadelmatähden harjoitukset puolustamisesta olivat täysillä käynnissä, lumi pöllysi ja oksat lentelivät. Raadelmatähti oli todella vaikuttunut oppilaastaan, tässä olisi paljon potentiaalia, mutta ihmekös tuo, kun tämän emokin oli niin viehättävä. Heidän harjoittelunsa oli jo jatkunut tovin ja pian pitäisi pitää taukoa, ettei keskittyminen alkaisi puuroutua, mutta pian harjoituspaikan reunalle ilmestyi neljä hahmoa.
''Raadelmatähti, meidän pitäisi lähteä jo Kuulammelle!'', Limekirpun ääni kutsui kaksikkoa ja Raadelmatähti siristi silmiään, piilottaakseen hämmennystään. Muttei osannut heti sanoa, että miksi heidän pitäisi kiirehtiä Kuulammelle. ''Oppilaiden on aika käydä hakemassa ennustuksensa. Ajattelimme Aaveenkuisken kanssa, että voisimme kaikki kolme oppilasta ja mestaria mennä yhdessä. Tuletteko tekin kanssamme?'', Limekirppu jatkoi, kun ei saanut vastausta.
Raadelmatähti suoristi ryhtinsä ennen kuin ennätti vastata. Miten hän olikaan unohtanut Huurretassun Kuulammen matkan? Hänen ajatuksensa olivat olleet kyllä Kuulammella, vasta vähän aikaa sitten hän oli sieltä palannut, kun oli saattanut Tuulentähden sinne, yhdessä Usvapolun ja Hiirenpolun kanssa.
''Tietysti'', Raadelmatähti hymähti ja vilkaisi oppilastaan, joka vaikutti saaneensa innokkuutensa taas takaisin (?)
''Lähdetään sitten'', Aaveenkuiske tuhahti, Ututassun ja Kuuratassun innokkaina pomppiessa jo toisiaan ympäri. Raadelmatähti ripeästi Huurretassun kanssa lähti seuraamaan muuta ryhmää, ollen osittain kuitenkin levoton ja ehkä innotonkin lähtemään Kuulammelle jälleen. Mutta mestarilla olisi velvollisuutensa. Hän olisi mieluummin kuitenkin jatkanut hänen ja Huurretassun harjoitteluja, tästä oli tullut jo niin vahva, tasapaino oli todella hyvä ja tämän tunteiden käytöstä oli enemmän hyötyä suorituksessa kuin haittaa. Ainakin tänään.
Kevyt ylpeys ehti näkyä mestarin silmistä, kun tämä tarkkaili oppilastaan, ennen kuin päällikkö osasi piilottaa sen.

//Sitten vaan Kuulammelle ^^ //

//Heli


Riitasointu saattoi aistia murhetta ja surua Tuulentähden katseesta, tämän vihreiden silmien kirkkauden ollessa kateissa. Harmaus silmissä oli ottanut selvästi vallan, ja päällikkö käänsikin lopulta katseensa pois Riitasoinnusta.
''Matka on varmasti väsyttänyt sinut, parempi sinun mennä lepäämään. Etenkin, kun Taimioravan yrtit varmasti uuvuttavat lisää'', varapäällikkö hiljaisena naukui rakkaalle ystävälleen, väläyttäen ujon, mutta välittävän hymyn tälle. ''Kutsu minua, jos tarvitset jotakin'', tumma naaras jatkoi, saaden Tuulentähdeltä kevyen nyökkäyksen vastaukseksi (?). Ehkä heidän välilleen levisi hetkeksi helpotus siitä, että molemmat pääsisivät asettumaan kotiin ja keskittymään omiin juttuihinsa.
Riitasointu katseli Tuulentähden kulkua päällikönpesää kohden, josta oppilaat kirmasivat juuri ulos kiireissään, kun olivat saaneet vaihdettua sammaleet.
''Riitasointu'', Sudenlilja naukui varapäällikölle, tumman naaraan höristäessään korvaansa velipuoltaan kohtaan. Sudenliljan vanhemmat olivat ottaneet Riitasoinnun kasvattityttärekseen jo siitä asti, kun Riitasointu oli saapunut leiriin, tai oikeastaan tullut löydetyksi, kun hänen oikeat vanhempansa olivat hänet löytäneet. Tai oikeastaan Sudenlilja oli Kaarnaturkin, Taimioravan isän uuden kumppanin jälkipolvea, mutta Riitasointu kohtasi tämän silti kuin veljenään. Tästä oli kuiden kuluessa muotoutunut rohkea ja vankka soturi, jolla oli toisinaan taipumuksia rikkoa soturilakia ja olla turhankin voimakas liikkeissään. Kauniisti ilmaistuna, hän oli toisinaan ollut väkivaltainen kumppanilleen. ''Haluan mennä partioon lähelle Aurinkotuulen maita. Tomusielun partio kertoi havainneensa siellä liikettä ja nähnyt Aurinkotuulen kissoja tarkkailemassa metsästyspartion toimintaa. Haluan varmistaa, etteivät kanien nappaajat ylitä rajoja'', jämäkästi kolli ilmoitti, mutta piti äänensä oudon matalana.
Lähellä oleva Hortensialampi katseli lämpimästi heitä kohden, mutta Riitasoinnulle tuli tunne, ettei kolli halunnut kumppaninsa kuulevan hänen aikeitaan.
''Voit ottaa mukaasi-'', varapäällikkö ehti aloittaa vastaustaan nuoremmalleen, mutta Sudenlilja pudisti tuohtuneena päätään.
''Haluan mennä yksin'', hän ehti sanoa ja keskeyttää varapäällikön lauseen.
Riitasointu siristi epäilevästi silmiään ja mittaili hetken Sudenliljaa.
''Onko nyt hyvä aika lähteä yksin kulkemaan pitkin reviiriä? Olemme vasta saaneet levättyä, vähän napattua riistaa ja syötyä, kunnostamme pesiä. Reviirimme ei välttämättä ole vielä täysin turvallinen, vaikka rajat onkin uudelleen taas merkattuja'', Riitasointu yritti järkeillä, mutta Sudenlilja polkaisi tuohtuneena vasenta etutassuaan maahan.
''Minulla on tärkeä tapaaminen, anna minun mennä'', hän sihahti, hännän leikatessa hänen takanaan ilmaa kuin viikate.
Riitasointu olisi halunnut muistuttaa kollia siitä, että mitä mieltä hän oli toisten kansojen kissojen kanssa hengailemisesta. Tuulentähden musertuminen Vaahterakynnelle oli jo ollut liikaa.
''Kenet sinä tapaat?'', varapäällikkö madalsi ääntään ja tuijotti tiiviisti veljensä silmiä.
''Älä huoli, pidän huolen, että hän ja pentumme tulevat liittymään Usvajokeen. Voit olla huoleti sisar'', Sudenlilja supatti, Riitasoinnun silmien suurentuessa, sitten siristyessä vihasta.
''Mekö kasvataisimme lisää puoliverisiä kissoja?'', naaras murisi hiljaa.
''Sinähän olet taistellut heidän puolestaan Tuulentähden rinnalle. Sitäpaitsi olet itse sellainen, et voi sanoa noin'', Sudenlilja murisi takaisin.
Riitasointu siirsi katseensa muualle. Hän ei kuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että puoliverisiä tulisi lisää ja lisää, vaikka hän ei halunnutkaan sellaisille mitään pahaa. Soturilakia ei tulisi rikkoa vapaaehtoisesti ja jokaisella mahdollisella tavalla. Mutta vahinko oli tainnut jo sattua.
''Hyvä on. Huolehdin, että saat mennä sinne yksin ja olla siellä yksin. Mutta jos et ilmesty sarastukseen mennessä, tulen paikalle itse'', naaras lopulta myöntyi.
Sudenliljan silmät leimahtivat onnesta kirkkaiksi, tämä kiitti varapäällikköä ja poistui ripeästi leiristä. Riitasointu huolestuneena seurasi veljensä menoa ja vilkaisi sivusilmällä Hortensialampea kohden. Eikö naaras ihmetellyt sitä, ettei kolli ollut vieläkään halunnut hänen kanssaan pentuja? Hortensialammen sydän tulisi särkymään.

// Masi

Kohtalon raskaat jalat nousivat aina muutaman sentin maasta, kun tuo koitti viimeisillä voimillaan raahautua eteenpäin, mahdollisimman kauas oranssiturkkisista hirviöistä, jotka juuri olivat repineet kollin isoäidin tuon silmien edessä. Tuon hengitys oli raskasta ja jokaisen askeleen jälkeen piti kerätä uudet voimat, että jalka vielä nousisi lumihangesta ja siirtyisi eteenpäin johdattaen tuota kauemmas murhenäytelmästä. Nykyisin orpo nuorukainen ei saanut sanojaan suusta eikä ajatuksia eteenpäin, kun ainoastaan tuon mielessä vilisi kuva Kohtalonkahleesta suojelemassa häntä, joka kävi vanhan naaraan kohtaloksi. Sanoakaan ei voinut mitään, koska tuon kasvoilla oli vanhojen arpien lisäksi myös muutama suurempi, kun kettujen leuat yrittivät tavoitella hänen silmiään. Veri valui hitaasti aina otsasta asti kollin silmille sekä suunpielille, joten tuo koitti vain räpytellä sen pois näkönsä edestä sekä katsoa mahdollisimman alas, jolloin valkea lumi tassujen alla värjäytyi kauniin punaiseksi. Kolli ei tosiaan tiennyt minne mennä, ei pystynyt näkemään tai haistelemaan ilmaa, koska pystyi vain ajattelemaan verta, joka ei hänen otsastaan tyrehtynyt itsestään.
"Apua", Kohtalo koitti sopertaa jotenkin, vaikka sanan loppu katosi sylkemisen yhteydessä, kun tuon suu täyttyi verestä. Häntä hävetti pyytää apua, mutta oli kaikesta niin sekaisin, että ei pystynyt edes kunnolla ajattelemaan yhtään mitään. Ainoat tunteet, jotka hän pystyi itsessään tunnistamaan, olivat suru edesmenneen läheisen johdosta sekä pelko siitä, että ketut löytäisivät hänet ja tekisivät kollin elämästä lopun.
Kohtalo ei kuitenkaan voinut ajatella enempää asioita, tai se olisi hänen kohtalonsa. Tuon täytyi pysähtyä pieneksi hetkeksi, vaikka ei pystynyt edes pysymään aloilla jalkojen täristen tuon kehon alla. Hengitys ei rauhoittunut, mutta tuon oli pakko nostaa katsettaan lumesta eteenpäin ja siristellä silmiä. Hänen edessään kaukaisuudessa oli hahmo. Kunnolla tuota ei voinut tunnistaa, mutta Kohtalo vannoi itselleen näkevänsä melkein liekehtivän turkin sekä kultaisen renkaan. Oliko hahmo kettu, joka tulisi tekemään nuorukaisesta lopun?

//Masi
Huurretassun poistuessa leiristä Raadelmatähden perässä uudenlainen innokkuus sekä jännityksen tunne alkoi kihelmöiden tämän tassuissa. Kaikki metsän tuoksut ottivat hänet äkkiä vastaan ja hetken aikaa naaraan piti vain käännellä korviaan ja hengittää syvään, jotta saisi jokaisen ympärillään olevan puun tunnetuksi sekä saapuvat hajut järjestykseen. Kaikki oli aina niin erilaista ulkona. Mutta vielä joku päivä, hän tietäisi reviirin läpikotaisin, eikä koskaan enää pelästyisi pieniä muutoksia. Sarvipäinen oppilas loikki mestarinsa rinnalla korvat nyt kohdistuen kohti oranssin valkeaa kollia, joka kertoi hänelle metsästyksestä. Pieneksi hetkeksi naaras nyrpisti nenäänsä, sillä hänhän olisi soturioppilas. Mutta oli myös järkevää tietää jotain metsästyksestä. Mitä jos kaikki metsästäjät tulisivat kipeäksi? Huurretassu nyökytteli päätään ja toisti itsekseen hiljaa mielessään, >Säätila, kylmässä piilossa, linnut helpompia< hän yritti keksiä jotain muistettavaa johtajan sanoista, ja kirkkain silmin alkoi tapittaa puiden latvoja, sekä ylempiä oksia. Heidän pienellä matkallaan tuo oli näkevinään useamman linnun saapuvan tai lähtevän puista, joten hän ymmärsi hyvin Raadelmatähden kuvauksen.

“Jos aurinko ei tämän enempää lämmitä, uskoisin että lintuja voisi olla helpompi napata kuin etsiä pieniä olentoja koloistaan”, Huurretassu naukaisi iloisesti ja katsahti mestariinsa ennen kuin he saapuivat harjoittelupaikalle. Nuoren oppilaan silmät kirkastuivat uudestaan näystä, kun pienellä ennen tomuisella aukiolla makasi hento valkea lumikerros, ja kaikki näytti niin taivaalliselta laimean valon pyrkiessä myös oksiston läpi. Hän henkäisi syvään ja kipitti sitten pian mestarin perässä aukiolle. Raadelmatähti istuutui erään pensaan juurelle, ja hieman kyseenalaistaen Huurretassu tarkkaili tämän eleitä sekä höristi korviaan kuullakseen päivän omituisen tehtävän. Pikkuhiljaa toisen outo harjoitus alkoi näyttäytyä harmaalle oppilaalle, ja tämä innostuen höristi korviaan suuremmiksi ja räpytteli silmiään kohti pensasta sekä kollia vuorotellen. Sitten Raadelmatähti kohosi takajaloilleen ollen pensaan kokoinen, ja alkoi iskeä sen väriseviä lehtiä vuoron perään, painaen päätään alas ja väistellen sen teräviä liikkeitä.
“Wow”, Huurretassu henkäisi katsellessaan vain lumoutuneena toista, kun johtaja ei saanut ainuttakaan piikkiä käpäliinsä. Lopulta tämä perääntyi Huurretassun taakse ja antoi oppilaalleen kannustavan nyökkäyksen. Harmaa naaras hymyili innostuneena ja asettui pensaan eteen, arvioiden ensin etäisyyttä ja sitten kohoten varovasti takajaloilleen. He olivat pelanneet aina sammalpalloa vaikeuttaakseen peliä, joten häneltä löytyi jonkinlaista tasapainoa. Mutta miten hän väistäisi kohti tulevia piikkejä? Lopulta Huurretassu huokaisi syvään ja iski varovasti ensimmäistä lehteä toisella käpälällään. Pensas värähti, lehti rypistyi ja pian sen oksa sai kimmoisuuttaan ja lähti vauhdilla kohti Huurretassua. Naaras sihahti pelästyneenä sen vauhtia ja painoi päänsä alas saaden kuitenkin piikeistä korvilleen.

“Sinä senkin!” naaras kiljahti ja alkoi iskeä pensaikkoa nyt molemmilla tassuillaan. Hän ymmärsi oksien liikeradan ja ehti väistämään, hyppäämään toiselle puolelle, iskien pensasta uudelleen, kumarsi ja sitten loikkasi toiselle puolelle. Hän sai pari ikävää osumaa käpäliinsä lyödessään liian syvälle, mutta hän ei uudestaan saanut korvilleen piikikkäältä pensaalta. Lopulta hengästyneenä naaras laskeutui takaisin neljälle tassulle, mutta lopulta istahti takamukselleen nuollen etukäpäliään.

“Ovatko piikit aina näin teräviä lehtikatona?” hän mutisi kohti Raadelmatähteä ja väräytteli korviaan, joiden pehmeissä päissä törrötti pari piikkiä pensaasta.

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.


Masi: +36ap +120kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Orapihlajapentu, Myrskyvaahteran pentu +20kp +5ap +1ap
+ Risatähti, Aurinkotuulen päällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Tiikeritassu, Aurinkotuulen oppilas +20kp +5ap +1ap
+ Raadelmatähti, Myrskyvaahteran päällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Riitasointu, Usvajoen varapäällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Liekkivarjo, Aurinkotuulen soturi +20kp +5ap +1ap

Heli: +18ap +60kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Huurretassu, Myrskyvaahteran oppilas +20kp +5ap +1ap
+ Tulikettu, Aurinkotuulen varapäällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Tuulentähti, Usvajoen päällikkö +20kp +5ap +1ap

//Masi
Tuulentähti ei voinut kuvitella, miten rankaksi matka lopulta osoittautuisi. Hän oli huomannut jäävänsä välillä jälkeen, kokevansa olonsa liiankin väsyneeksi sekä hitaaksi, ja lopulta se alkoi häiritsemään myös häntä itseään. Mistään ei olisi niin kauaa aikaa, että se alkaisi jo näin vaikuttamaan, ja naaras oli vihainen itselleen, sekä vihainen tästä typerästä matkasta. Kuitenkin lopulta kotiin päästyään väsynyttä kehoa alkoi myös lähestyä surulliset ajatukset kaatuneista ystävistä, perheen jäsenistä, sekä lopulta kaikki se mitä he juoksivat pakoon iskeytyivät hänen rintaansa. Tuulentähti katseli puhujankantoa viileän surullinen katse kasvoillaan, ennen kuin uskalsi lähestyä hiljaista leiriä pidemmälle. Pennut juoksivat heti emojen hätisteleminä kohti omaa pesää, vnahimmat hakeutuivat aurinkoon tai omaan pesäänsä häiritäkseen oppilaita, jotka voisivat hakea heille parempaa pehmustetta. Mutta Tuulentähti asettui istumaan keskellä aukiota ja pyrki tasaamaan hengitystään. Lopulta Riitasointu häntä lähestyi ja sai toisen pelästymään. Tuulentähti heilautteli häntäänsä ärtyneenä takanaan ja katseli vain leiriä, vilkaistuaan ensin kohti Riitasointua. Taimiorava saapui äkkiä pelastamaan häntä ennen kuin poistui Siilensurun kanssa kohti heidän pesäänsä, jossa ei varmasti paljoa enää olisi jäljellä. Ja heidän poistuttuaan Riitasointu hiljensi ääntään ja katseli johtajaansa pehmennein silmin.

Tuulentähti lopulta käänsi katseensa kohti ystäväänsä, tarkkaili sanattomana toisen pehmeitä silmiä, yritti hakea niistä ehkä turvaa ja lämpöä, vaikka kaikki asiat olikin niin sekaisin. Naaras ei voinut kuin painua kasaan ja lopulta huokaista syvään. Vielä kaikki kaatuisivat hänen käpälistään, eikä mitään olisi tehtävissä. Tuo nojasi hieman lähemmäs ystäväänsä ja vain hetken hengitteli syvään tuntien lopulta itsensä rauhoittuvan paremmin.

“Tiedän kyllä, Riitasointu. Ja kiitos, että huolehdit”, hän sai tokaistua ennen kuin etsi taas toisen katsetta. “Uskon, että tarvitsen vain hetken aikaa. Tosiaan haavat ovat vielä hieman kipeitä enkä voi niin hyvin kuin ennen, mutta paranen vielä kunnolla”, hän huokaisi ja painoi silmiään kiinni. Ehkä hyvää lepoa, tai sitten Vaahterakynnen lämpöä. Hän muisti hyvin Riitasoinnun sanat ennen kuin he lähtivät matkalle, mutta jotenkaan hän ei voinut uskoa että Vaahterakynsi hylkäisi hänet sillä tavalla. Mutta oli hänen uskottava omiaan, uskottava ystäväänsä. Kaikki vain tuntui niin kamalalta tällä hetkellä.

“Tiedän että voin luottaa sinuun, ja että voin puhua kaikesta sinulle”, hän yritti jopa itselleen sanoa ja hymyillen katsahti mustavalkeaan ystäväänsä. Kaikkea ei voisi sanoa nyt, mutta ehkä hänen pitäisi vielä. Hyvinkin pian. Riitasointu olisi tehnyt niin paljon hänen vuokseen ja ansaitsisi johtajansa totuuden mukaiset sanat. Ei Tuulentähden pitäisi ystävälleen tai omalle kansalleen edes valehdella. Mutta hän olisi pettänyt jo heidät kerran. Voisiko hän antaa itselleen anteeksi? Voisiko Riitasointu antaa hänelle koskaan anteeksi? Äkkiä murheellisuus täytti hänen katseensa ja vaalean harmaan naaraan oli käännettävä katseensa pois toisesta.

Liekkivarjo, Haukkakynsi ja Savuruoska olivat saaneet soturinimensä. Liekkivarjo oli kauan odottanut tätä hetkeä, mutta vaikka hetki olikin nyt tassuilla, isän kuolema painoi häntä aivan liikaa. Hän tahtomattaankin syytti siitä veljensä kömpelyyttä, eikä kyennyt antamaan tälle anteeksi. Hautajaisten hiljalleen väistyttyä muistopuheiden päätyttyä ja auringon noustessa, Risatähti kohosi puhujanpaikalle.
''Tuulen juoksija on tehnyt meihin kaikkiin vaikutuksen ja haluamme antaa hänelle Tuliketun kanssa mahdollisuuden jäädä Aurinkotuuleen. Niinpä tulemme tuntemaan hänet kansoihin soveltuvalla nimellä, Tuulenpolkuna!'', Risatähti naukui juhlavasti, etenkin vanhimpien hurratessa, sillä he pitivät uudesta tulokkaasta hämmästyttävän paljon. Ehkä koska tämä tuntui muistavan heitäkin aiempia asioita.
Liekkivarjo istui sydän murskattuna aukiolla kuulemassa, mutta yritti pitää päätään korkealla ylpeänä ja kuunnella, mutta ajatukset juoksivat aivan muualla, joka teki keskittymisestä vaikeaa.
''Leijonaliljan sisar kertoi myös minulle, että Leijonalilja on yön aikana poistunut luotamme. Emme tiedä minne shamaani on matkannut, mutta sisaren mukaan, vaikutti siltä, että parantajamme antoi hänelle hyvästinsä. En usko, että hänen aikeensa ovat pahat, mutta partiomme varmistettua, hän on ylittänyt rajamme, joten me emme etsi häntä enää. Ilmoitankin nyt kaikkien läsnäollessa, että Koivumyrsky on kansamme uusi parantaja'', Risatähti naukui, ja tuon silmistä oli havaittavissa surua. Tämä oli pitänyt Leijonaliljasta.
Liekkivarjo hiljaisena räpäytti asialle silmiään, hänellä ei ollut siihen erityistä mielipidettä, hän oli liian keskittynyt omiin asioihinsa. Kun Risatähti sen jälkeen laskeutui puhujanpaikalta ja kannusti Tulikettua muovaamaan partion, johon Tuulenpolku voisi kuulua, jotta reviiri tulisi uudelle jäsenelle tutummaksi, Liekkivarjo hiljaisena poistui paikalta.
Tämän askeleet laahasivat vaisuina ja raskaina tämän mukana, kun hän hiljaisena katosi leiristä hämärään ja kulki niityn tuntumassa kohti järveä. Hän ei ollut myöskään matkalla saanutta untaan saanut pois mielestään, se piinasi häntä. Kissat vedessä, veden aallot ja aaltojen kuohu, pelko ja veden voima. Vesi, vesi ja vesi.
Hän istuutui järven rantaan ja katseli kylmää, sekä kimaltavaa vettä. Hän ei ymmärtänyt sitä unta, ei ollenkaan.
Yllättäen järvestä kohosi esiin silmät, joiden mukana pinnan rikkoi nenänpää ja ilmaa keuhkoihinsa haukkasi kissa. Liekkivarjo hypähti pelästyneenä taaksepäin ja laskeutui heti valmiina taisteluun. Kissa ravisteli päätän ja käänteli korviaan. Liekkivarjo kiertyi nopeasti vasten maata ja painoi leukansa maata vasten, pysyäkseen kaislojen takana piilossa. Hän oli hyvin lähellä Usvajoen kanssa jakamaansa rajaa, mutta hän oli vanhemmilta sotureilta kuullut, ettei Usvajokea oltu nähty lähes kuuhun.
Nyt kuitenkin Usvajoen kissa kääntyi pinnalla selälleen hetkeksi kellumaan, uiden kuin saukko ja sitten nousi vastarannalle, pörhistäen karvojaan kuivaksi. Kolli oli selvästi häntä paljon vanhempi, mutta myös todella komea.
Uteliaisuus voitti Aurinkotuulen nuoren neidin ja tämä kurkisti lähempää kaisloja kohden ylvästä kissaa, jonka harmaavalkea, keskipitkä turkki oli vedestä märkänä ja pisarat juoksivat tuon kasvoilla.
Kissa kääntyi rapinaa kuullessaan katsomaan Liekkivarjon suuntaan ja Liekkivarjo pidätti hengitystään, kun kohtasi kollin sinivihreät silmät.
''Tomusielu! Katso mitä minä löysin!'', valkea naaras, ruskeilla juovilla hihkui ja hyppelehti Tomusielun luokse, suussaan pullea kala.
Tomusielu hymähti tyynesti, mutta Liekkivarjo erotti rauhallisen hymyn tuon kasvoilla.
''Hyvin napattu Unikkojuova, tule, palataan takaisin leiriin'', vanhempi kolli vastasi. Unikkojuova kipitti ripeästi toisen edellä jo leiriä kohden, mutta Tomusielu pysähtyi vielä kerran katsomaan kohti kaislikkoja, ja Liekkivarjoa.
Kollin silmät siristyivät hetkeksi ja tämä kääntyi kokonaan katsomaan Liekkivarjoa, Liekkivarjon värähtäessä toisen tuijotusta, muttei kyennyt itse päästämään irti katsettaan.
Tomusielu hymähti kevyen hymyn kera itsekseen ja kääntyi sitten kohden leiriä, Liekkivarjon kurkottaessaan kaulaansa pitkäksi ja yrittäen vielä nähdä edes hännänpään kaksikosta, mutta lopulta hän valui hiljaisena istumaan ja katselemaan vettä.
Viileä tuuli tunkeutui luihin asti ja roiskutti vettä yli äyräiden Liekkivarjon tassuille. Niin kovasti kuin naaras olisi halunnutkin koskettaa vettä, levittää räpylämäiset tassunsa veteen, tämä ei kuitenkaan kokenut sitä sopivaksi. Haaveilevasti tämä jäi katsomaan veden pintaa, mutta unohti vieraan kissan kohtaamisen seurauksena edes hetkeksi Kaiun enteen, sekä isänsä kuoleman.

Viimein aamu oli valjennut, Riitasointu ei ollut kyennyt innostukseltaan nukkumaan. Hän halusi jo kotiin, joko jo, entä nyt, ehkä viimein?! Kunnes lopulta Tuulentähti seisoi aukiolla valmiina lähtöön muiden kanssa, mutta Riitasointu aisti, että jokin oli pielessä edelleen. Tuulentähti etsi jotakin yleisöstä, Taivaanliekin kissojen joukosta. Varapäällikkö siristi asialle silmiään ja asteli Usvajoen ryhmän joukossa tarkistaen kaikkien olevan valmiita lähtöön, vaikkakin Revontulikukka olikin päättänyt jäädä Kivijalan rinnalle Taivaanliekkien kansaan. Petturina Riitasointu tuon näki, mutta kunnioittaen Tuulentähden ja Revontulikukan sisaruutta, tämä piti ilmeensä rauhallisena ja mielipiteensä omana tietonaan visusti.
''Vaahterakynttäkö etsit?'', Riitasointu viileästi kysyi Tuulentähdeltä, seisahtuessaan tämän viereen. ''Hän ei välitä sinusta, ei tule edes hyvästelemään. Keskity sinäkin vain kansaamme, me välitämme sinusta ja tarvitsemme sinua'', vaikka varapäällikön sanat olivat samaan aikaan tylyjä, niistä paistoi myös aito välittämisenhalu. Tuulentähti tuntui välttelevän hänen katsettaan, jonka seurauksena kannustukseksi Riitasointu puski Tuulentähden poskea omallaan ja kehräsi hiljaa, ennen kuin varapäällikkö kääntyi ja siirtyi ryhmän hännille, jotta voisi vahtia matkalaisten edistymistä.
Tuulentähti antoi hänelle pienen hymyn vastaukseksi (?), ennen kuin käsky lähteä matkaan kaikui Taivaanliekin hurraavien kissojen huutojen yli. Oli mahtava tunne päästä viimein matkaamaan välimatkaa siksi, että he oikeasti kaikki pääsisivät kotiin!
--
Matka taittui hyvin, kissat olivat selvästi saaneet syödäkseen ja levättyä. Pennut olivat reippaita ja ainoa, jota piti muistuttaa mihin ollaan menossa tai paimentaa oli vanhimmat, paitsi Kaarnaturkki, joka oli jäänyt hirviön alle ja tämän takajalat eivät enää kantaneet. Taimiorava kantoi vuorotellen Tomusielun kanssa isäänsä, Kaarnaturkin kertoessa tarinoita hänen ympärillään kulkeville kissoille, Taimioravan kehrätessä. Riitasointua huvitti itseäänkin, kireällä ollut mieli vapautui edes hivenen, kun hän tiesi pääsevänsä takaisin kotiin, yhdessä Tuulentähden kanssa!
Kun matkaa oli enää vähän, Tomusielu asettui kulkemaan Riitasoinnun vierelle ja tarjoutui lähtemään kumppaninsa Unikkojuovan kanssa metsästämään. Riitasointu antoi näille siihen luvan, ja samalla hän pyysi nuoria sotureita aloittamaan heti kunnostuksen leirissä, sekä oppilaita keräämään sammalia, sekä muita pehmikkeitä ja lämmikkeitä. Vaikka matka oli pitkä, enemmistö heistä oli niin täynnä energiaa vielä sen jälkeen, että kissat jo ennen leirin murskaantuneita portteja pinkoivat tehtäviensä pariin.
Riitasointu oli kuitenkin pistänyt merkille, että toisinaan vaikutti siltä, ettei Tuulentähti täysin pysynyt ryhmän perässä matkan aikana. Tämä tuntui pysähtyvän vetämään hengähdystaukoja (?), joka sai Riitasoinnun ihmettelemään, sillä heidän joukossaan ei kävellyt loukkaantuneita eikä tiineenä olevia naaraita. Tuulentähdenkin olisi pitänyt olla jo toipunut.
Leiriin päästessään Riitasointu katseli, miten kissat jakaantuivat omiin tehtäviinsä ja pisti merkille, miten väsyneen oloinen Tuulentähti oli muihin nähden (?).
Varapäällikkö askelsi toisen luokse, nuuskien vaisusti toista kohden.
''Oletko sairastuttanut itsesi? En näytä voivan yhtä hyvin kuin voisi luulla'', Riitasointu kysyi hiljaisesti, häntä epävarmasti heilahtaen toiselle puolelle. Taimiorava huomasi tilanteen ja kipitti Siilensurun kanssa heidän ohitseen.
''Tuulentähteä varmasti vielä vain väsyttää antamieni yrttien takia, matkan kylmyys saattaisi saada haavat vihlomaan, joten ajattelin ennakoida mahdollisia särkyjä'', Riitasoinnun pikkusisar naukui ja taputti hännällään Tuulentähden lapaa pehmeästi.
''Ethän sinä-'', Siilensuru kurtisteli kulmiaan, jolloin Taimiorava heilautti häntänsä toisen suuhun ja yskähti kovaäänisesti päälle.
''Kuulehan siilenpalluroinen, mennäänhän siivoamaan varastoamme'', parantaja kehräsi kiusaantuneena.
''Eikai taaaas! Samaa hommaa tein kokoajan Taivaanliekissä!'', oppilas valitti kovaanääneen, mutta tyytyi kohtaloonsa seurata mestariaan.
Riitasointu seurasi silmiään siristellen sisarensa perään. Väistämättäkin hänelle tuli tunne, että hänen ei pitäisi tietää jotakin, jonka Taimiorava tietäisi Tuulentähdestä. Riitasointu tarkkaili hetken päällikköä silmästä silmään, kunnes silmät pehmenivät.
''Kyllähän sinä tiedät, että voit puhua minulle?'', varapäällikkö hiljaisella äänellä kysyi.
Eikö Tuulentähti ollutkaan saanut Kaiulta elämiään ja siksi ei voinut niin hyvin?

//Masi
Tulikettu katseli Karhunlupauksen askellusta heidän luokseen pian sen jälkeen, kun Tiikeritassu oli saapunut leiriin ennen mestariaan. Hetken aikaa varajohtaja oli katsellut nuorukaisen liikehdintää, ja oli itsekseen jopa tyytyväinen siitä, miten rotevaksi toinen oli kasvanut, sekä matkalla varsinkin kasvanut ehkä henkisestä myös fyysisesti. Vaikkei toisesta odotettu paljoa, vain mahdollista riesaa, oli tästä tullut jotenkin miellyttävä oppilas hänen mieleensä. Karhunlupauksen kerrottua että toinen olisi valmis soturiksi, oli Tulikettu hetken aikaa yllättynyt, mutta nyökäytti itsekin päätään kollin jälkeen.

“Matkalla hän osoitti kyllä vahvuuttaan sekä taitoaan myös suojella kansalaisiaan. Hän pelasti muun muassa Savutassun putoamiselta vuorenrinteellä, ja muutenkin piti hyvin yhtä kaikkien kanssa, vaikka erimielisyydet heistä paistoikin. Ehkä hän on paha kieleltään, mutta sydämeltään kyllä varmasti aurinkotuulen lojaali kissa”, violetti silmäinen naaras käänsi katseensa Karhulupauksesta Risatähteen. Varmasti johtajalla olisi myös omia ajatuksia nuorukaisesta, sekä mahdollisia erimielisyyksiä tuon soturiksi ryhtymisestä, mutta ei sitä myöskään voitaisi pitkittää ikuisuuksiin. Jos toinen osoittaisi taitonsa, olisi hänestä pakko tehdä soturi.

Muistotilaisuuden aamu oli muutoin valjennut kansassa rauhallisesti. Parantajien aherrus läpi yön pimeyden oli tuottanut tulosta, ja pikkuhiljaa sairastuneet alkoivat päästä jaloilleen. Tuulen Juoksija oli heille ennen Tuulisydämen muistotilaisuutta kertonut matkastaa, miten hän oli matkannut pitkin erilaisia maita, ja lopulta löytänyt etsimänsä. Tällä oli jonkinlainen yhteys esi-isiin, muttei tuo sen enempää siitä kertonut. Hän vain kovasti oli sitä mieltä, että täällä olisi hänen kotinsa, ja tänne hän tahtoisi jäädä. Toisella kyllä oli Aurinkotuulen kisssalle ominainen ulkomuoto, ja varmasti tältä löytyisi niin ketteryyttä kuin nopeuttakin käpälistään. Toinen oli lopulta asettunut lepäämään soturien pesän viereen, kun juhlalliset puheet oli Tuulisydämelle pidetty. Kollin pennut olivat apeina istuneet vieretysten piirin sisäreunalla, ja kuuntelivat kylki kyljessä Risatähden puhetta ja muiden kissojen muistelua hänestä. Lopulta kaikki olivat hiljalleen hakeutuneet nukkumaan, mutta kolmikko oli silti vielä aamuhämärällä uinuneet vieretysten leirin keskellä. Rankka matka varsinkin heille.

//Heli//

Raadelmatähti loi vielä katseen Orapihlajapentuun, joka oli myös asettanut rintaansa rottingille enemmän ja yritti selvästi näyttää isommalta, rohkealta ja ylväältä. Päällikkö palautti kuitenkin rauhallisen katseensa Huurretassuun, tyytyväisenä toisen reippaudesta ja kevyen nyökkäyksen saattelemana tämä asteli kaksikon ohitse, Huurretassun nopeasti asettuessa päällikkönsä rinnalle kulkemaan kohden harjoittelupaikkaa.
''Osaatko sanoa mitä tänään kannattaisi pyrkiä metsästämään?'', Raadelmatähti kysyi oppilaaltaan, kun he olivat matkaamassa vielä kohden harjoittelupaikkaa. ''Mikäli saat tehtäväksesi mennä metsästämään ja auttamaan metsästäjiä, ajattele sen mukaisesti reittisi metsästykselle, kun tiedät mitä pyrit nappaamaan. Voit pohtia sitä miettimällä säätilaa, kylmyys ajaa visusti kaikki pienemmät eläimet piiloon, mutta esimerkiksi linnut pysähtyvät puihin lämmittelemään'', Raadelmatähti ohjeisti.
''Uskoisin, että tänään voisi olla hyvä ajatus yrittää napata joitakin lintuja, kun palaamme harjoittelupaikalta. Vai luuletko, että maa olisi sitten jo sen verran lämpimämpi, että riista haluaisi olla esillä?'', Raadelmatähti uteli kohteliaasti, ottaen toisen ajatukset avoimesti vastaan. Huurretassu näytti mietteliäältä, kun he saapuivat harjoituspaikalle.
Harjoituspaikalla Raadelmatähti seisahtui erään pensaan vierelle ja istuutui alas, kutsuen Huurretassun luokseen.
''Taisteluharjoitukset ovat varmasti jokaiselle tai vähintään joka toiselle kohokohta koulutuksessa. Mutta koska me olemme vielä aivan alussa, on tärkeää ensin osata väistää ja puolustautua kuin ehtiä lyödä ensin. Jos osaat puolustautua oikein, voit olla myös se, joka lyö ensimmäisenä'', Raadelmatähti naurahti pienesti, miettiessään sitä, että oli nuorena huitaissut sutta suutuksissaan ja typeränä.
''Ensimmäisen harjoituksesi on tässä'', päällikkö naukaisi ja viittasi sanansa piikikkääseen puskaan heidän edessään. ''Älä anna oksien raapaista sinua, kun huitaiset sen lehtiä. Opi iskemään tarkasti, jotta et saa teräviä piikkejä tassuihisi'', päällikkö jatkoi viileästi ja kohosi sitten Huurretassun vierellä takajaloilleen.
Hän huitaisi muutamaa lehteä piikkikkäästä pensaasta ja kun oksa iskeytyi kohden, hän painoi päänsä alas, odottaen että oksan liikkeet pysähtyisivät. Sitten hän korjasi asentoaan ja huitaisi molemmilla tassuillaan eri puolille, hypähdellen sivulle ja painaen päätään alemmas, sitten oikealle ja vasemmalle, iskien nopeasti aina toista, kun se yritti pysähtyä, yhden lehden laskeutuessa pensaasta irti ja laskeutuessa maahan.
Hetken kuluttua, kun oksat pysähtyivät Raadelmatähti pudisti turkkiaan ja istuutui sitten Huurretassun taakse, hivenen kauemmas ja nyökkäsi kannustavasti toiselle, että tämä voisi kokeilla. Hän oli nähnyt Imperiumissa kissojen harjoittelevan tällä tavalla, kun oli ollut siellä vankina.

//Loppuarviointi//

Seuraavan aamun koittaessa yrttipartion jäljiltä, Tiikeritassu voimakkaasti venytteli lihaksiaan. Takajalkojen tassunpohjia särki huomattavasti enemmän kuin mistään muualta. Matka oli ollut pitkä, vuoret liukkaita, kivisiä, rosoisia ja ne olivat tehneet pieniä viiltoja, sekä reikiä hänen polkuanturoihinsa. Kuplameri oli kehottanut häntä tarvittaessa hakemaan jotakin salvaa parantajilta, mutta samalla muistuttanut, että tassunpohjat kovettuisivat vielä ja mitä vanhemmaksi hän tulisi, sen vahvemmaksi ne muodostuisivat. Ja siihen ajatukseen soturioppilas halusikin tuudittautua, hän halusi olla vahva ja saada Aurinkotuulen kissojen uskon itseensä! Yrttipartioon änkeminen oli vasta ollut alkua sille.
Poistuttuaan pesästä, hän lähti kulkemaan kohden parantajienpesää, jossa Tammitassu ja Mandariinitassu olivat vielä toipilaina. He olivat Tiikeritassun poissaollessa saaneet oppilasnimensä, mutta joutuivat vielä olemaan kanisairauden takia tarkkailun alla. Tiikeritassun ja muun partion tuomat yrtit kuitenkin tepsivät tehokkaasti nuoriin kissoihin ja toistaiseksi vain vanhin oli vielä heikossa kunnossa, mutta Leijonaliljan mukaan tokenemassa.
Tiikeritassun astuessa pesään Mandariinitassu hihkaisi ihastuksesta, kun nämä ystävänsä. Vanhempi oppilas kiirehti ystäviensä luokse, hieroi hetken ajan neniä Mandariinitassun kanssa yhteen, kehräten hiljaa, ennen kuin Tammitassun kanssa puski päät kolisten vastakkain.
’’Saamme tänään lähteä pesästä ja aloittaa oppilaina!’’, Mandariinitassu hihkui.
’’Mitä te sitten vielä odotatte? Tulkaa kanssani syömään aamiaista’’, Tiikeritassu väräytti viiksiään kahdelle itseään pienemmälle ja nuoremmalle.
Tammitassu ja Mandariinitassu vilkaisivat toisiaan, mutta hymy leveni näiden kasvoille ja kaksikko lähti kipittämään Tiikeritassun rinnalla takaisin aukiolle, jossa he kääntyivät mennäkseen riistakasalle. Tiikeritassu ehti valita jo pienen linnun ateriakseen, mutta hänen ylleen laskeutui varjoi ja lintu mäiskäistiin kovaa hänen suustaan pois.
’’Sinulla on edessäsi loppuarviointi tänään, Tiikeritassu. Ei ole aikaa hukata syömällä, puhumattakaan tuhlata riistaa sinunlaisellesi. Muut tarvitsevat kipeämmin ruokaa ja sinun pitäisi olla tulevana soturina nappaamassa sitä muulle kansalle’’, Karhunlupaus murahti, katsellen ankarasti oppilastaan. Tiikeritassu kurtisti kulmiaan ja siristi silmiään. Karhunlupaus ei ollut koskaan ennen puuttunut mihinkään mitä oppilas teki, eikä oikeastaan panostanut hänen koulutukseensa, sillä ei ollut saanut otetta oppilaasta. Jokin oli selvästi muuttunut nyt.
’’Se on metsästäjien tehtävän tuoda ruokaa, minun tehtäväni suojella’’, Tiikeritassu intti vastaan ja nappasi linnun takaisin suuhunsa, Mandariinitassun hiipiessä hiiri suussaan Tammitassun luokse sivummalle aterioimaan.
’’Soturina sinun täytyy olla tarvittaessa valmis kaikkiin tehtäviin, johon kansa sinua voi tarvita’’, Karhunlupaus huokaisi, Tiikeritassun vain heilauttaessaan häntäänsä toiselle piittaamattomasti. Ei Karhunlupaus ollut kertaakaan vienyt häntä edes metsästämään, hän oli oppinut metsästämisen alkeita Haukkatassulta, Liekkitassulta ja Savutassulta, kun oli seurannut näiden metsästämistä. Sekä Tuliketulta ja Tuulisydämeltä.
Tiikeritassu laski lintunsa Mandariinitassun ja Tammitassun seuraan ja käänsi selkänsä Karhunlupaukselle.
’’Sinulla on tämä aamu aikaa metsästää ja osoittaa kaikki taitosi. Mikäli et osoita mitään taitoja tai et suoriudu arvioinnista, voit olla koko loppuelämäsi oppilaana. Kulje aina Harmaamaalle asti!’’, Karhunlupaus murahti ja kääntyi sitten lähteäkseen leiristä. Tiikeritassun niskakarvat kohosivat vihasta.
’’Miten voin osoittaa taitoni, jos sinä vaadit minulta enemmän kuin olet opettanut’’, Tiikeritassu sihisi vihaisena, mutta huomasi pian Kuplameren aukiolla, huolestuneena katsomassa Karhunlupauksen perään. Tiikeritassu työnsi riistansa pois, Mandariinitassun ja Tammitassun painettua päänsä surullisina alas, osittain varmaan myös pelokkaina. He eivät koskaan omaa mestariaan vastustaisi. Tiikeritassu kohosi jaloilleen, ei niellyt ylpeyttään, mutta suostui typerän mestarinsa tahtoon. Tulikettu sentään oli matkalla ymmärtänyt häntä ja Tuulisydän tukenut! Tiikeritassu potkaisi vihaisena tomua leirissä ja kiirehti sitten ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella Karhunlupaus istui ja katsahti häneen epäilevästi, Tiikeritassun luodessa tälle murhaavan mulkaisun ja juostessa sitten matkoihinsa. Tiikeritassu halusi osoittaa Karhunlupauksen ajatukset vääriksi! Näyttää miten paljon hän oli oppinut matkalla. Kiipeilyä, metsästystä, yhteistyötä, miten hän oli kehittänyt kestävyyttään ja kaikkea!
--
Tiikeritassu otti suunnakseen Harmaamaan, kuten Karhunlupaus oli hänelle määrännyt. Alkuun hän löysi kyllä sateen jäljiltä erilaisia hajuja puolin ja toisin, mutta mikään haju ei johdattanut häntä riistan luokse. Vaikutti siltä, että koko Aurinkotuulen reviiri olisi kadottanut kaikki riistansa. Oppilas nyrpisti nenäänsä asialle, mutta samassa hän kuuli vinkaisun ja näki, miten pensaassa käyskenteli orava. Tiikeritassun silmät kirkastuivat ja hän pudottautui heti vaanimaan, sekä tarkkailemaan oravaa, joka nyppi kuivuneita marjoja pensaasta kitaansa, maiskutellen onnellisena ja äänekkäästi.
Oppilas hiipi hiljalleen oravaa kohden ja syöksyi oksat, ruohot ja hiekka lentäen oravan kimppuun. Orava ehti kääntyä ympäri nähdäkseen vaaran olevan jo niskassaan. Tiikeritassu juhlavasti ja hurraten heitti oravan ilmaan, nappasi sen kiinni ja murskasi sen niskat. Hän oli ylpeä siitä, että vihdoinkin hän oli saanut jotakin napattua! Hän piilotti oravan kuivien lehtien joukkoon ja lähti jatkamaan matkaansa.
Hän ehti matkansa aikana Harmaamaalle napata vielä kaksi pientä lintua, jotka nokkivat matoja puun juurien seasta, sekä hiiren, joka oli ollut hakemassa pesän rakennusta varten neulasia. Harmaamaalle päästessään hän ei löytänyt enää mitään, mutta hän jäi katselemaan kaksijalkojen pilaamaa maaperää ajatuksiinsa uppoutuneena. Samassa tuulen suunta muuttui ja hän haistoi takaansa lähestyvän hajun. Tiikeritassu käänsi korvansa seuraajaansa kohden, mutta ilkikurinen hymy kohosi hänen kasvoilleen ja hän lähti vaeltamaan sivummalle heinikon joukkoon. Hän pysähtyi erään kannon taakse ja kuunteli tarkasti hiljaista kahinaa, jota suurempi olento hänen perässään päästi ruohikon ja niityn koskettaessa hänen turkkiaan.
Pian Tiikeritassu tunnisti Karhunlupauksen, joka nuuski maata ja etsi hajua, merkkiä tai näköhavaintoa oppilaastaan. Kun tämä saapui kannon äärelle nuuskien, Tiikeritassu loikkasi piilostaan esille ja kiljahtaen hyppäsi kannolle. Karhunlupauksen karvat kohosivat pystyyn ja Tiikeritassu läimäisi toista pehmeästi kuonolle.
Mestarin karvat laskeutuivat pian ja tämän uskottavuus palasi, kun tämä tunnisti Tiikeritassun yllättäneen hänet.
’’Älä pelleile siinä, palaa jo leiriin!’’, Karhunlupaus ärähti, Tiikeritassun näyttäessä toiselle kieltään ja pinkaistessa nauraen toisen jalkojen välistä pois Harmaamaalta ja suunnaten kohden leiriä, keräten vielä matkallaan mukaansa oravan.
--
Kun Tiikeritassu palasi leiriin, hän vetäytyi uupuneena suorituksestaan takaisin Tammitassun ja Mandariinitassun seuraan, jotka vatsat pyöreinä makoilivat aukion reunamilla. Kaksikko pomppasi heti jaloilleen ja alkoi ihaillen kysellä häneltä arvioinnin kulkua, mutta ennen kuin Tiikeritassu ehti vastata näille, hän huomasi, miten Karhunlupaus vaivaantuneena askelsi Tiikeritassun nappaamien riistojen kanssa Risatähden ja Tuliketun luokse.
’’Hän on valmis soturiksi’’, Karhunlupaus lähes vastasi Risatähden kysymykseen Tuliketun puolesta.
Risatähden mietteliäänä siirtäessä katseensa kohden Tiikeritassua, Mandariinitassua ja Tammitassua.

//Masi
Huurretassu antoi naurunsa lopulta hiipua, kun Raadelmatähden partio saapui takaisin leiriin. Nuori naaras katseli iloisesti emoaan, joka lopulta erkaantui Hiirenpolun rinnalta istuutuakseen puhujan kiven juurelle kuulemaan johtajaansa. Huurretassu huomasi Orapihlajapennun laskeutuneen myös hänen vierelleen, ja toinen jotain hänen turkistaan nyppi, välillä itsekseen, tai ehkä oppilaalle, jotain höpöttäessään. Harmahtava naaras pariin kertaan vilkaisi toiseen ja naurahti tälle, hennosti hännällään näpäyttäen tätä selkään miten tuo puhuisi toisista.

“Vielä heistäkin kasvaa samanlaisia villikkoja kuin sinusta. Varo vaan, pian et saa nukkua rauhassa kun vinkuna on muuttunut leikki huudoiksi”, tuo nauroi ja muisteli omia pesäaikojaan pentutarhassa, emon lämmintä turkkia vasten. Se ihanainen tunnelma sekä ilmapiiri jäivät nuoren naaraan mieleen pyörimään, kunnes hänen pilvensä puhkaisi kissojen innokas huuto uusien soturien nimistä. Huurretassu pomppasi käpälilleen ja alkoi huutaa nimiä yhdessä muiden kanssa, katsellen sitten miten hänen emonsa lähti kasvattipentujaan onnittelemaan. Oppilas oli myös näiden kanssa tullut toimeen ja viettänyt aikaansa, vaikkei tietenkään ollut yhtä läheinen kuin omien sisariensa kanssa.

Nuori naaras vilkaisi kohti Orapihlajapentua, joka vierellään näytti yllättyneeltä sekä vähän ehkä pelokkaalta. Tuo kurtisti pennulle kulmiaan, mutta kohotti sitten katsettaan, kun Raadelmatähti lähestyi heitä. Huurretassu äkkiä kohotti häntäänsä innokkaasti kohti taivasta, ja kohtasi johtajansa pienellä kunniakkaalla kumarruksella. Lopulta toisen silmät kirkastuivat vielä enemmän kuin koskaan aiemmin, kun hän tapitti suurin silmin kollia edessään joka juuri kertoi mahdollisista taisteluharjoituksista.

“Totta kai olen!” hän hihkaisi vastauksen toiselle ja katsahti silmät säihkyen kohti Orapihlajapentua. “Ole kiltistä ja odota minua niin leikitään sitten myöhemmin”, tuo räpäytti toiselle silmiään lempeästi ja katsahti sitten takaisin Raadelmatähteen itseään kohottaen parempaan ryhtiin näyttääkseen valmiilta.

//Heli//

Risatähden silmissä hetken ajan näkyi suru, kun Tulikettu kertoi hänelle Tuulisydämen kohtalosta. Se tuntui uskomattomalta, vielä hetki sitten Tuulisydän oli ollut osa kansaa, ollut vielä leirissä, aterioinut hänen ja Tuliketun kanssa, suunnitellut yrttipartioon lähtemistä ja lähtijöitä. Näkyvä suru ja kaipuu silmistä kuitenkin väistyi pian, naaras ei antaisi tunteiden murentaa sitä näkyä, että hän olisi vahva ja ylväs päällikkö, vaikka joskus tekisikin kipeää.
Vieraalla kissalla oli outo nimi; Tuulen juoksija. Risatähti tarkkaili hetken toista, mahdollisesti uskoen tämän olevan jonkinlainen entinen heimokissa. Hän oli vastaavia nimiä kuullut lapsuudessaan käytettävän Verisen putouksen heimossa, josta oli tullut kissoja Hallavarjoon ja Synkkäputoukseen.
’’Uutena vieraanamme haluamme ehdottomasti kuulla tarinoita matkoiltasi, Tuulen juoksija. Olet varmasti tullut kaukaa, on parempi, että asetut lepäämään, syöt pian soturien tuomaa ruokaa ja halutessasi saat osallistua hautajaisiin. Me alamme Tuulisydämen muistolle järjestämään hautajaisia-’’, Risatähti katsoi, miten Leijonalilja ja Koivumyrsky palasivat jälleen yrttipartion kissojen luokse hakemaan lisää yrttejä. Risatähti ei myöskään halunnut päästää vierasta kissaa juoksentelemaan pitkin reviiriä, maaperä ei olisi vieraalle tuttua ja kaikki leirissä eivät vielä edes tietäisi hänen olemassaolostaan. Se aiheuttaisi liikaa kärhämiä ja ongelmia kansalaisten välillä.
’’Kun teillä kahdella on aikaa, haluan järjestettävän Tuulisydämelle muistotilaisuuden. Emme voi haudata häntä, mutta voimme kuitenkin surra hänen poismenoaan ja uskon teidän kahden löytävän siihen tavan, miten kansa voi hänen rinallaan yön yli valvoa’’, Risatähti hymyili haikeasti parantajille. Leijonaliljan olemus oli kuitenkin outo, jokin oli pielessä (?), mutta kolli kuitenkin nyökkäsi.
’’Miten oppilaat jaksoivat matkalla? Uskotko, että he olisivat valmiita sotureiksi?’’, Risatähti hetken hiljaisuuden jälkeen kysyi Tuliketulta, kun Liekkitassu, Savutassu, Tiikeritassu ja Haukkatassu olivat poistuneet syömään, uupuneina ja Tuulisydämen kuolemasta hämillään. ’’Miten Tiikeritassu pärjäsi?’’, Risatähti madalsi hivenen ääntään.
Tiikeritassuun liittyi paljon ennakkoluuloja, joista päällikkökin oli kuullut pitkin aikoja siitä asti, kun oli Aurinkotuuleen liittynyt.