Savuruoska oli pelästyä turkistaan, kun äkkiä lumikinoksen takaa asteli esiin Tiikeriruusu, jonka leuoissa roikku pieni hiiri sekä lehden sisällä siemeniä. Naaras seisahtui niille sijoilleen ja maisteli ilmaa muiden varalta, ennen kuin kuitenkin rentoutui ja väräytti viiksiään toiselle ja tämän kommentoinnille. Etenkin pentuna raivostuttava Tiikeriruusu oli matkan sekä soturinimensä saatuaan kasvanut hieman aikuisemmaksi, mutta kyllä tältä silti löytyi ilkeitä sekä ärsyttäviä tekoja. Kuitenkin hän oli siedettävämpi. Savuruoska heilautti häntäänsä ja kohautti olkiaan riistaonni letkautukselle. Toivottavasti hänen turkillaan ei enää haissut Usvajoen kissa, ja loppu tapaaminenkin valui uudestaan hänen mieleensä katseen usvautuen ympäristöltä. Lopulta kuitenkin uudet askelet herättivät Savuruoskan ja Liekkivarjon huomatessaan tuo räpytteli silmiään ja pörhisti lopulta turkkiaan. Ei Liekkivarjoa, ei nyt. Tuon kysymys sai tämän niskakarvat hieman pörhistymään, mutta lopulta Tiikeriruusu tunki väliin ja saikin Liekkivarjon tarjoamaan sisarelleen osan saaliistaan.
“Tietysti, palaan myöhemmin uudestaan metsälle. En aio tuon nihkeän hiireen voittaa”, tämä mutisi hiljaisesti, mutta silti itseään keräten muille, ennen kuin nosti Liekkivarjon jättämät siemenet ja lähti Tiikeriruusun vinkkaukselle tuhahtaen kulkemaan näiden perässä. Kuvitteliko naaras pelastavansa Savuruoskan Liekkivarjon kysymyksiltä? Vai mistä tuosta nyt oli kyse. Vaalea naaras lähti kuitenkin hiljaa vielä huokaisten muiden perässä leiriin. Tämä uusi kissa oli herättänyt hänen mielenkiintoaan.

--

Päästyään parantajan pesälle ja nähtyään uuden tulokkaan, Savuruoska poistui pesästä sisarensa ja Tiikeriruusun kera kuitenkin katsellen hieman taakseen kohti tulokasta. Tämän arpiset kasvot olivat jääneet nuoren naaraan mieleen, ja tämä vain pohti, mitä tuo olisi käynyt läpi. Hän kuuli hiljaista puhetta Risatähdeltä ja tulokkaalta, mutta ei jäänyt sen enempää kuulemaan näitä. Liekkivarjon pitkä huokaus kaikui hänen edelleen kun sisko lähti askeltamaan toisaalle, ja Tiikeriruusu kohti saaliskasaa. Savuruoska ei osannut päättää mihin lähtisi, mutta sen keskeyttikin pian innokkaan oppilaan maukaisu joka sai oranssi merkkisen soturittaren säpsähtämään.

“Eikö saalisonni ollut sen parempi?” Tammitassu naukaisi hiljaisesti vaikka mielenkiinnolla odottaen toisen vastausta. Savuruoska oli hieman hämmentynyt nuoremman kollin läsnäolosta, mutta kohautti olkiaan vaitonaisena.

“Ei oikeastaan. On niin huono sää ja vuodenaika ei auta yhtään”, tämä potkaisi lunta edessään ja huomasi sympatiaa Tammitassun silmissä. Kolli oli sisariensa kanssa kärsinyt kanisairaudesta, mutta lopulta heidän tuomansa yrtti oli parantunut pennut ja he olivatkin jo pitkällä koulutuksessaan. Ehkä kolli tunsi kiitollisuutta yrtistä? Tai sitten hän oli vain kiinnostunut punasilmäisestä naaraasta. Pieni hymy kohosi tämän huulille ja Savuruoska lähti askeltamaan Tammitassun loikkien perään.

“Mitä aiot tehdä vielä tänään? Voinko lähteä kanssasi metsälle? Voitko näyttää minulle taisteluliikkeitä? Synkkäveri ei ole ehtinyt viedä minua vielä minnekään enkä tahdo istua leirissä!” tuo huokaisi raskaasti ja potki lunta matkatessaan naaraan rinnalla. Savuruoska vilkaisi kohti soturien pesää ja miettikin missä apean oloinen kolli oli. Yleensä tätä näki leirissä ja tuo innokkaasti oli partioissa. Mutta ehkä tuon alakuloisuus oli ottanut taas valtaan lumen tiputtua maahan. Naaras ei tiennyt mikä kollilla oikein oli. Mietteliäästi tämä seisahtui ja katsahti innokkaaseen kolliin, jonka silmät loistivat enemmän kuin tämän kasvoilta saattoi lukea. Yleensä Tammitassu oli hyvin rauhallinen sekä tyynen oloinen, mutta tältä silti löytyi nuoren oppilaan innokkuutta. Lopulta tuo nyökäytti päätään ja räpäytti silmiään kollille.
“Voimme käydä katsomassa jos leirin läheltä löytyy vielä pelästymätöntä riistaa. Pitää kuitenkin olla hiljaa tai ne juoksevat karkuun heti astut käpälilläsi ulos”, naaras tokaisi ja viiksiään väräytellen näki haastavuutta kollin silmissä, kuitenkin sitten kaksikon lähtien leiristä etsimään pyyntionnea.

Helmitassu oli kulkenut pitkän sekä myös vaarallisen matkan kohti entistä kotia. Tuo oli tallustanut rajojen tuntumassa sitä reittiä takaisin, mitä he olivat kuita sitten yhdessä koko perheen voimin lähteneet kauemmas tutusta sekä turvallisesta kansasta. Naaras aina välillä kohotti nenänpäätään ylemmäs, jonka täytti lopulta se ominaistuoksu, jonka tunnistaminen sai naaraan kasvoille hymyn. Tuo oli väsynyt matkastaan, mutta silti tunsi uuden energian oikein pulppuavan lihaksissaan, kun hän alkoi näkemään ympäristöä, jonka hämärästi vielä muisti kaiken jälkeen. Naaras suuntasi kohti muistamaansa leiriä ripeämmin askelein, kun oli koko muun matkan kulkenut.
Helmitassua jännitti enemmän kuin silloin, kun hän oli tehnyt valintansa ja seurannut perhettään sekä isoisäänsä. Nyt naaras oli palannut kotiin, mutta tällä kertaa aivan yksin. Tietenkin tuo toivoi perheensä seuraavan hänen tassunjälkiään takaisin, että he voisivat olla vielä joskus yksi suuri iso perhe. Hänen isänsä oli kuitenkin klaanissa hyvin arvostettu kolli, joka varmasti voisi tehdä vielä muutoksia, jos nuo päättäisivät tulla takaisin.
Helmitassu astui sisälle tuttua leiriä, mutta ei kauhean kauaa ehtinyt ihastella turvallista näkymään. Joku kaatoi naaraan maahan saaden tuon kiljahtamaan sekä pelästymään. Kun lopulta naaras uskaltautui taas avaamaan omat silmänsä, tuota ihan pienen matkan päästä tuijottivat hailakan violetit silmät. Naaras tunnisti toisen, hän oli Lumivuokko.
"Helmitassu?" toinen naaras ihmetteli sekä nousi pois nuoremman yltä silmiään siristellen jopa epäuskoisesti. Helmitassu kamppesi itsensä takaisin ylös, mutta loi tutulle naaraalle ison ystävällisen hymyn. Heti tuo tunsi olonsa kotoisammaksi, kun joku oli hänet tunnistanutkin.
"Hei Lumivuokko, pitkästä aikaa", tuo kehräsi vanhemmalle ja siristeli silmiään iloisesti. Hän oli vihdoin löytänyt tiensä kansaan, jossa tuntui oikeasti olevan kotona. Ei jossain kaksijalkojen lähellä, missä naaras joka yö pelkäsi sulkea silmänsä.
"Onko päällikkö paikalla, haluaisin puhua hänelle?" Helmitassu naukaisi hiljaa, mutta sai toiselta takaisin vain pään pudistuksen. "Lähti juuri kiireellä, mutta tulevat varmasti pian takaisin. Mitä sinä teet täällä?" Lumivuokko naukaisi ja siristeli silmiään nuoremmalle, joka oli aikoinaan seurannut perhettään tuntemattomaan. "Haluaisin palata takaisin kansaan"

Aurinkotuulen parantaja, oletettavasti Koivumyrsky, oli käyttänyt aikaansa kollin haavojen sitomiseen sekä vielä kaiken jälkeen passittanut muutaman muunkin hakemaan vielä lisää yrttejä, joita kollin haavat sekä kipu tarvitsivat. Tuo oli aina ajoittain räpäyttänyt silmiä kiitollisena yrtintuoksuiselle naaraalle, joka kovin jollain tapaa muistutti kollia hänen omasta menehtyneestä isoäidistä. Tuollaistako työtä Kohtalonkahle oli tehnyt, kun oli vielä kansassa sekä Imperiumissa oleskellut? Kohtalo tutkaili Koivumyrskyä osin arvostelevasti, mutta ei löytänyt tuon työn tekemisestä mitään moittimista, eikä tosin olisi halunnut suutaan edes avata. Kipu ei ollut enää niin kova, ja siihen auttoi vielä unikonsiemenet, joita naaras kehotti tuon syömään. Normaalisti Kohtalo olisi epäilevä, mutta muisti jotain isoäitinsä selityksistä, ja näin ollen uskalsi hotkaista pienet siemenet nopeasti kurkusta alas.
Kun tuo oli siemenet syöty, paikalle ilmestyi kaksi muuta kissaa. Kohtalo katseli Liekkivarjon sekä Tiikeriruusun perään painaen muistiin noiden kasvot, että voisi vielä myöhemmin jotenkin heitä kiittää. Ei se ollut itsevarman kollin tapaista eikä tuon suusta voinut olettaa suoraa kiitollisuuden julistuksia tai ylistyksiä, mutta ilman Liekkivarjoa tuo olisi luultavasti kuollut, ja sen takia hän voisi edes toista yrittää kiittää. Sitä paitsi, olisi hyvä antaa oikeanlainen kuva Aurinkotuulen kansan kissoille.
"Tervehdys", Kohtalo naukaisi mahdollisimman rennon oloisesti, vaikka tilanne tuntui jotenkin viraallisemmalta. Tuo muisti sen, että päälliköt johtivat kansoja sekä tuon vieressä oleva varapäällikkö tulisi olemaan mustan naaraan seuraaja. Hetken tuo tutkaili noita katseellaan, ehkä osin epäilevästi, mutta koitti silti pitää yllään jopa vahvan olemuksensa. Kolli nousi käpälilleen istumaan kaksikon eteen, vaikka tuon äkillisiä liikkeitä seurasi vihvolakipu, joka näkyi irvistyksenä tuon kasvoilla. Unikonsiemenet eivät olleet vielä kokonaan tehneet taikojaan.
"Voitte kutsua minua Kohtaloksi", tuo esittäytyi painaen päänsä hetkeksi rintaa vasten. "Jouduin ketun yllättämäksi, ja pakoon päästyäni ajauduin teidän reviirille, olen pahoillani siitä", Kohtalo naukaisi. Hän ei oikeasti ollut pahoillaan tietenkään asiasta, mutta koitti tehdä hyvän ensivaikutelman kuitenkin Risatähdeksi esittäytyneeseen. Aurinkotuulessa oli jotain selittämätöntä potentiaalia, sekä kolli oli hyvin väsynyt vaihtamaan paikkaa aika ajoittain. Jos hän saisi jäädä, hän jäisi. Hän voisi mielellään auttaa Koivumyrskyä, jos parantajataitoinen sen vain hyväksyisi tai haluaisi. Hän voisi olla toisen oppilas, kuten Kohtalonkahle oli aikoinaan selittänyt kansan arvovaltaisista.

//Masi
Usvapolku yskäisi suupielestään tippuvaa verta valkealle lumelle, samalla kun yritti vääntäytyä vatsan kautta käpälilleen ja katsomaan kohti Hiirenpolkua sekä sen jälkeen Metsänärheä. Verta pulppusi tämän selästä olevasta haavasta pitkin hänen valkeaa turkkiaan alas kohti maata, mutta hän ei kylmästä erottanut kipua, joka kuitenkin vihloi hänen koko lapaansa. Naaras vain ähkäisten kääntyi kohti taistelevaa kolli kaksikkoa, huomaten miten äkkiä Metsänärhi oli jäänyt alakynteen. Hänellä oli hieno arpi verisellä naamallaan, ja Usvapolku huokaisten vilkaisi käpäläänsä, huomaten kynsien lopassa törröttövän oranssin karvan. Hän oli uppoutunut niin Metsänärhen pilkkauksiin sekä taistelunhuumaan, että unohti aivan yllyttäneensä kollia koettelemaan itseään, ja lopulta hän olikin saanut nähdä lunta silmissään sekä tuntea kollin kynnet selässään. Usvapolku ei ollut edes ajatellut niin paljoa asiaa, että kollilla olisi niinkin terävät kynnet, vaikka tietysti tämän silmistä jo huomasi pitkälle koston- sekä verenhimon, joka löytyisi hyvinkin äkkiä voimana kynsistä. Varajohtaja huokaisi lopulta kylmää lehtikadon ilmaa keuhkoistaan ja hymyillen katsahti tyttäreensä, joka kosketti Hiirenpolun kanssa neniä ja sitten pinkoi emoaan kohden, joka vain pienen matkan päässä seisoi vertavaluvana.

“Orapihlajapentu huomasi meidät kun palattiin Kuulammelta!” tuo hihkui iloisena omasta tehtävästään ja emon lämmin katse tavoitti tyttärensä iloisen. Tuo korvat sekä häntä sojotti suoraan taivaalle, ja Usvapolku nuolaisi toisen päälakea sarvien alkujen välistä lempeästi.
“Saat kertoa siitä kaiken kotona, pysy nyt Heinäperhon sekä pentujan luona. Saatat joutua kantamaan heidät leiriin”, naaras kertoi toiselle vilkaisten sitten kohti sokeaa Hiirenpolkua, joka oli kokenut oman annoksensa Metsänärhen tuhoa. Vaikka kollin täyttikin lopulta suunnaton suru sekä huoli, kun Raadelmatähti oli virallisesti häätänyt Metsänärhen Myrskyvaahteran maalta ja potkaissut toisen kauemmas heidän rajaltaan. Hetken aikaa varajohtaja katseli huolestuneena Raadelmatähden sekä Metsänärhen perään, kunnes lopulta hännän heilautuksella kääntyi kohti kotiin paluuta. Hiirenpolun tuhoon tuomittu katse oli Usvapolun sydäntä riipaiseva, ja tämä katseli surullisena enoaan, joka oli joutunut kuulemaan kaiken sekä vielä joutunutkin oman kasvattipojan kohteeksi. Mutta sitten parantaja pöllähti lumessa nenälleen ja Usvapolku omalle haavalleen sihahtaen loikkasi Hiirenpolun tueksi ja yritti tätä nostaa hangesta. Hänen oma lapansa antoi kuitenkin lopulta periksi ja naaras pöllähti etukäpälillään lumeen Hiirenpolun vierelle, sylkiessään lopulta punaista lunta suustaan yrittäessään nousta.

“Saatko Raadelmatähti hänet leiriin?” Usvapolku henkäisi väsyneenä, huolestuneena sekä epätoivoisena, kun hädin tuskin omaa painoaan pystyi kannattelemaan. Nyt kylmyyden tielle alkoi syntyä kipua, joka oli vihlovaa käpälissä sekä niskassa asti. Miten syvälle Metsänärhi oli päässyt hänen turkkiinsa? Miten syvälle hän oli onnistunut toista raapaisemaan? Vieläkin taistelun addrenaliini kohisi hänen korvissaan, kun äkkiä naaras vilkaisi kohti Huurretassua, jonka onneksi tajusi olevan turvassa. Nuori oppilas oli juuri tarjoamassa Orapihlajapennulle kyytiä, kun tämä oli huomannut Heinäperhon ottavan suuhunsa Servaalipennun ja selkäänsä pienen Lakkapennun ruumiin. Näky oli kammottava lopulta.

//Wilma, Aaduska, Heli//

Tiikeriruusu oli ollut parantajien pyynnöstä hakemassa unikonsiemeniä yhdessä Liekkivarjon kanssa. Kaksikko ei tullut hyvin toimeen keskenään, mutta Koivumyrsky oli pyytänyt Liekkivarjoa hakemaan niitä ja sattumalta metsästykseen lähetetty Tiikeriruusu oli tarjoutunut auttamaan etsimään unikonsiemeniä. Koivumyrsky oli urakoinut pahasti loukkaantuneen tuntemattoman kissan haavojen kanssa, käärimällä haavoihin jonkinlaisia hauteita, ettei pakkanen purisi kohtalokkaasti haavoihin ja etteivät ne myöskään pääsisi esimerkiksi kosteuden takia tulehtumaan. Mutta potilaalle pitäisi myös saada ainakin unikonsiemeniä ja ne olivat päässeet Koivumyrskyltä loppumaan.
Liekkivarjo tuntui olevan ajatuksissaan, kun he lopulta löysivät unikonsiemeniä ja tämä keräili niitä huolellisesti. Kumpikaan soturi ei ollut kovinkaan hyvä keräilijä tai parantaja, joten he pyrkivät tekemään saamansa tehtävän mahdollisimman tarkasti. Tiikeriruusu haistoi piankin keräilyjen päätteeksi Savuruoskan ominaistuoksun ja kun Liekkivarjo oli niin uppoutunut omiin juttuihinsa unikonsiemenien kanssa, Tiikeriruusu päättikin lähteä seuraamaan Savuruoskan hajua. Mahdollisesti he voisivat yhdessä Savuruoskan kanssa jatkaa metsästystä, jos naaras sattuisi jo olemaan metsästämässä.
Kuitenkin vieraan kissan ääni kantautui pian tuoreen soturin korviin ja tämä jättäytyi lumipenkkojen taakse kuuntelemaan. Hän ei saanut kunnolla selvää vieraan kollin sanoista, mutta Usvajoen tuoksu leijui pian tämän nenään. Tiikeriruusu pörhisti häntäänsä ja yritti tökkiä lumikasan läpi reikää, jotta voisi nähdä, mitä olisi tekeillä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä silmilleen näkökenttää lumikasaan, kun hän kuuli jo vieraan kissan olevan lähdössä ja Savuruoskan ominaistuoksu voimistui kasan toisella puolella.
Tiikeriruusu keräsikin viereltään takaisin suuhunsa nappaamansa hiiren ja unikonsiemenet ja muina kissoina astelikin lumikasan toiselta puolelta Savuruoskaa vastaan, joka tuntui murto-osan hetken olevan tunnekuohuissa, ennen kuin yllättyneisyys kohosi soturin kasvoille. Tiikeriruusu ei tiennyt mitä naaraalla oli tekeillä, mutta vaikutti siltä, ettei hän olisi myöskään paras kissa sitä kysymään. Jostakin syystä Savuruoskan läsnäolon alla Tiikeriruusu halusi jollakin tapaa toisen pitävän hänestä. Ei hän erityisesti halunnut olla mieliksi, mutta olisi halunnut voida nimittää naaraan jossain määrin ystäväkseen, vaikkakin hän oli aina inhonnut Tuulisydämen lapsia. Savuruoskaan Tiikeriruusu oli omalla tavallaan kiintynyt tehtävän aikana.
’’Huomenta Savuruoska. Olemme Liekkivarjon kanssa keräämässä unikonsiemeniä, sillä hän löysi jonkun vieraan kissan, joka tarvitsee apua ja Koivumyrskyltä ovat unikonsiemenet loppuneet. Oikeastaan minut lähetettiin aamulla metsästämään, mutta Liekkivarjo otti minut vastentahtoisesti mukaansa keräämään unikonsiemeniä. Olen surkeasti saanut napattua mitään’’, Tiikeriruusu pyöritteli tyypilliseen tapaansa silmiään, vaikka huomasikin toisella neidillä olevan jotakin sydämellään. ’’Ei ole tainnut sinullakaan riistaonni kukkia?’’, Tiikeriruusu katsahti toisen olemattomaan riistaan.
’’Täällähän sinä olet’’, Liekkivarjo manasi, kun hyppelehti lumessa kaksikon luokse. Mutta katsahti yllättyneenä sisareeseensa. ’’Mitä sinä täällä teet?’’, tämä kurtisti kulmiaan Savuruoskalle.
’’Hänetkin on lähetetty nappaamaan riistaa, mutta ei ole lykästänyt. Valitettavaksenne taidan voidakin nihkeällä hiirelläni voida kerskailla’’, Tiikeriruusu myhäili.
’’No auta sitten minua kantamaan näitä siemeniä leiriin’’, Liekkivarjo tuhahti sisarelleen ja laski osan hännästään ja suustaan toisen eteen, lähtien marssimaan jo edeltä takaisin leiriin. Tiikeriruusu iski Savuruoskalle silmää ja lähti harppomaan lumessa Liekkivarjon perässä kohti leiriä.
--
Leirissä kolmikko vei unikonsiemenet heti Koivumyrskylle, joka alkoi kertoa potilaalleen, että tämän tulisi ottaa niitä. Tiikeriruusu tarkkaili hetken vierasta kissaa, ennen kuin Risatähti ja Tulikettu saapuivat pesään jututtumaan uutta tulokasta.
’’Tervehdys muukalainen, olen kansan päällikkö, Risatähti. Ja tässä on varapäällikköni Tulikettu. Millä nimellä meidän tulisi tuntea sinut?’’, päällikkö naukui turhankin virallisesti. Risatähti tuntui muutenkin noudattavan jonkinlaista aristokatiaa aina puheissaan, ja Tiikeriruusu päättikin poistua pesästä, ettei joutuisi enempää kuuntelemaan moisia muodollisuuksia.
Liekkivarjo huokaili itsekseen, kun poistui myös pesästä, tälläkin oli jotakin sydämellään. Mutta se ei kyllä ollenkaan kiinnostanut Tiikeriruusua, tämä lähti viemään nappaamaansa hiirtä saaliskasalle, joka oli hyvin pieni.

//Heli//

Orapihlajapentu kääntyi heti matkaan, kun Usvapolku käski tätä lähteä liikkeelle. Servaalipentu makasi maassa peloissaan, vakavasti loukkaantuneena ansasta, vaikka olikin siitä päässyt irti. Hiirenpolku yski voimakkaasti verta ulos suustaan, ja yritti kurkottaa päästäkseen kyljelleen, ja sitä kautta mahdollisesti takaisin jaloilleen.
Usvapolku sai hetkeksi tilanteesta herpaantuneen Metsänärhen helposti irti Hiirenpolusta ja hetkeksi Metsänärhi havahtui verenhimoistaan, kun polttava kipu kangisti hänen lapaansa ja verta lennähti silmän ympäriltä. Metsänärhi kompuroi kuitenkin lumesta jaloilleen, vaikka valkea ja puhdas lumi värjäytyi sekä hänen omasta verestään, että Hiirenpolun ja kahden pennun verestä. Hän veti muutaman kerran henkeä, tasatakseen sydämensä innokasta sykettä ja katsahti sitten Usvapolkuun. Hän pyyhkäisi tassullaan suupieltään ja tarkkaili kansan varapäällikköä.
’’Lumotunpolun kotikisuko minua estäisi?’’, Metsänärhi tiuskaisi takaisin, toisen mentyä henkilökohtaisiin syytöksiin. Hän siristi varapäällikkö silmiään, muristen toiselle takaisin. Kukaan ei voisi omia lähtökohtiaan valita ennen syntymäänsä, mutta Metsänärhi pitäisi omistaan kiinni ylpeydellä. Hän oli monia kuita yrittänyt olla jotakin muuta ja lopulta huomannut, ettei hän muuksi enää tulisi. Myrskyvaahteran kissojen pitäisi kunnioittaa häntä! Hän oli Imperiumissa joutunut selviämään ja kamppaillut hengestään, muita orjia vastaan, että tottunut isäntäperheensä ruoskaniskuihin. Jokainen päivä oli selviämistä, mutta Usvapolun kaltaiset kotikisut eivät sitä koskaan tulisi ymmärtämään. Miltä tuntuisi selvitä ja lopulta joutua syömään omia ystäviään, kun selviytymisvietti olisi ainoa mahdollisuus selvitä. Miltä tuntuisi menettää vapautensa ja yrittää valoa uskoa paremmasta huomisesta. Miltä tuntuisi kasvaa ilman rakkautta, lämpöä ja perhettä. Miltä tuntuisi katsoa isää silmiin, joka ei edes myöntäisi olevansa heidän isänsä. Metsänärhen kurkusta kohoava murina vain yltyi, kun hän ajatteli sitä, miten tekopyhä Usvapolun kaltaiset kissat olisivat ja miten paljon hän vihaisi tuollaisia kissoja.
’’Metsänärhi, älä’’, Hiirenpolku hiljaa naukui, yskien voimakkaasti sen jatkeeksi. Heinäperho yritti varovasti auttaa parantajaa istumaan.
Metsänärhi ei kuitenkaan enää välittänyt, hän tiesi, että hänet tapettaisiin tänään tai vähintäänkin häädettäisiin Myrskyvaahterasta, joten hän lähti uuteen hyökkäykseen. Mutta tällä kertaa keskittyen Usvapolkuun, sen jälkeen hänellä olisi hyvin aikaa nauttia hänen aterioistaan, kunhan naaras olisi poissa tieltä. Muista ei olisi enää kohtaamaan häntä.
Metsänärhi ehti hyökätä Usvapolun kimppuun, joka oli ollut varmaan aikaisessa tarkistaa Hiirenpolun vammoja. Kaksikko pöllähti lumeen ja kynnet viuhuivat, sekä karvoja lenteli joka puolelle. Metsänärhi tunsi nipistyksiä takajaloissaan, joihin Usvapolku ylsi iskemään ennen kuin Metsänärhi painoi naaraan kokonaan painonsa alle maahan. Hän iski voimakkaasti toista niskaan, sekä selkään, ennen kuin Usvapolku kääntyi raivoissaan sähisten ympäri ja ylsi lyömään Metsänärheä uudelleen kasvoihin.
Verta pulppusi pitkin kaksikon turkkia, mutta vaikka kipu oli läsnä Metsänärhelläkin, tämä tunsi suorastaan helpotusta ja tyytyväisyyttä siitä, että hän kykeni kontrolloimaan Usvapolun saamaa kipua. Hän oli aikeissa kajota toisen avoinna olevaan rintakehään, mutta voimakkaan huudon saattelemana Metsänärhi singahti pitkälle lumeen, lyöden pahasti selkänsä kantoon. Ilman pakenivat hänen keuhkoistaan ja hetken ajan hänen näkemisensä oli pelkkää mustaa, joten hän ei ehtinyt väistämään, kun voimakas isku iskeytyi hänen kaulaansa.
’’Huurretassu?’’, Hiirenpolku yskähteli, koskettaen varovasti oppilaan kanssa neniä. Orapihlajapentu seisoi vapisevien ja uupuneiden jalkojensa varassa Heinäperhon rinnalla ja puuskutti raskaasti. Metsänärhen näkö palautui pian ja hän ehti nähdä, kuinka Raadelmatähti suu vaahdoten iski Metsänärhen maahan. Upotti hampaansa räpiköivän Metsänärhen kaulalle ja osittain niskaan, painaen etutassuillaan tämän päätä taaksepäin ja samalla eri suuntaan kuin rintaan.
Metsänärhi ulvoi kivusta, tuntien miten päällikkö oli varsin halukas murtamaan hänen niskansa. Hän yritti osua epätoivoisena päällikköön, mutta tämä oli tarpeeksi raskas pitämään poikansa aloillaan.
’’Etkö sinä tunne halua edes säästää omaa poikaasi?’’, Metsänärhi sihisi hiljaisella, katkonaisella äänellä.
’’Minulla ei ole poikaa’’, Raadelmatähti ärähti lujasti hänelle ja voimakas räsähdys vaiensi Metsänärhen, jättäen soturin kyljelleen makaamaan. Metsänärhen silmät tuijottivat pelokkaina kohden Raadelmatähteä, kun tämä päästi irti veri ryöpyn saattelemana. Metsänärhi yritti kohottaa tassuaan kaulalleen, joka oli lähes kokonaan auki revittynä kynsien ja hampaiden voimasta. Hän yskähdellen sai vedettyä henkeä.
Päällikkö asettui hetkeksi katsemaan kauempaa Metsänärheä ja katseli tuota kiiluvin silmin, joissa ei ollut tunnetta, mutta suupieleen kohosi kevyt tyytyväinen hymy.
’’Olet variksenjätteen veroinen, Metsänärhi. Siksi olenkin armollinen ja annan sinun lähteä omin avuin pois Myrskyvaahteran reviiriltä’’, Raadelmatähti siristi tälle silmiään tyytyväisenä. Metsänärhen katseen väristessä tajuttomuuden rajamailla. ’’Lähde, äläkä koskaan palaa’’, päällikkö murahti, heilauttaen häntäänsä takanaan.
Metsänärhi yskien, ja epätoivoisesti henkeä haukkoen yritti päästä ylös, mutta hän onnistui vain kompuroimaan, ennen kuin kaatui. Hänen henkensä sihisi ja rätisi, hänen vuodattaessaan enemmän verta jokaisesta liikehdinnästä, kivun ollessa mittaamattoman kovaa. Raadelmatähti hymähti itsekseen, loikkasi toisen luokse kuin hiirtä nappaisi ja potkaisi takajaloillaan niin lujaa, että Metsänärhi putosi lumen mukana nyppylää pitkin kierien ulos Myrskyvaahteran reviiriltä. Jääden rajan toiselle puolelle metsään makaamaan tajuttomana.
Raadelmatähti kääntyi kissojen puoleen nyt huolestuneemmalla naamalla, Hiirenpolun ontuessa lumessa itsekseen murahdellen kivusta ja jääden surunmurtamana tuijottamaan sokeilla silmillään Metsänärhen puoliksi lumeen hautautunutta veristä hahmoa.
’’Kenenkään ei pitäisi jäädä kitumaan’’, Hiirenpolku kuiskasi hiljaa surullisena ja painaen päänsä alas, kääntyen sitten takaisin Usvapolun, Huurretassun, Heinäperhon, Orapihlajapennun, Raadelmatähden ja Servaalipennun puoleen. Mutta sokea kolli kompastui raskaassa lumessa kuonolleen ja jäi henkisesti, sekä fyysisesti paikoilleen makaamaan.

Kolli ei ymmärtänyt ympäristöstään yhtikäs mitään eikä muistikaan kunnolla enää toiminut, kun tuo keskittyi vain pysymään osittain hereillä sekä hengittämään, että varmasti antaisi muillekin itsestään elonmerkkejä eikä ketään ajattelisi hänen menehtyneen. Tuon jalat olivat pettäneet ja Kohtalo oli kellahtanut kyljelleen lumihankeen, joka nopeasti värjäytyi punaiseksi tuon kehon alta. Sama hahmo, jonka tuo oli nähnyt jo kauempaa, oli löytänyt kollin sekä tullut uteliaisuuttaan tarkistamaan tilannetta. Tuo nosti valkearaidallisen nuorukaisen selkäänsä ja lähti kuljettamaan tuota johonkin lähistölle, vaikka loukkaantunut kolli ei osannut sanoa ajan kulusta yhtään mitään. Ei tuo muutenkaan saanut sanoja suustaan ulos, koska hengittäminen ja aina uudelleen silmien avaaminen vei tuon viimeisetkin voimat. Miten hän ja hänen isoäitinsä olivat olleet niin tyhmiä, että olivat jääneet taistelemaan eivätkä vain paenneet pois? Olivatko he oikeasti luulleet, että pärjäisivät kolme kertaa isommalle sekä vihaiselle olennolle? Jos Kohtalo olisi tarpeeksi tajuissaan saadakseen suustaan sanoja, hän haukkuisi itsensä ensimmäisenä.
Tuo ei paljoa ymmärtänyt ympäristöstään, mutta tunsi sen, kun toinen kissa laski hänet alas selältään sekä myös huusi jotain, joka tuon korvissa kuulosti avunhuudolta parantajalle. Vaikkei ajatus kulkenut kunnolla, Kohtalo arveli olevansa jonkun kansan luona. Hän tiesi olleensa elämänsä ensimmäiset kuut kansan luona, vaikka ne muistikuvat olivat hyvin kaukaiset. Siltikin hän muisti kaiken, mitä Kohtalonkahle, entisen Myrkkysuon sekä myös Imperiumin parantaja oli hänelle kertonut. Jos kolli ei olisi niin huonossa kunnossa, hän olisi voinut myös jotenkin auttaa itseään. Hyvä olisi aloittaa verenvuodon tyrehtymisellä esimerkiksi hämähäkinseitillä sekä antaa myös unikonsiemeniä, että tuo pääsisi koko kehoa vihlovasta kivusta sekä mahdollisesti voisi saada unta, ennen kuin keräisi takaisin arvokkuutensa sekä kohtaisi ongelman siitä, mihin hän oli joutunut ja mitä tekisi seuraavaksi.

//Masi
Usvapolku ei tiennyt mihin suuntaan kääntää katsettaan tai korviaan, kelle luoda uskoa ja mitä vältellä. Tilanen oli paha, kaikkien kannalta. Metsänärhi oli vanhojen tapojensa vanki ja Hiirenpolku kovasti yritti uskoa hyvää pojistaan. Heinäperho oli valmis heittämään kollin hirviön alle, mutta Usvapolku ei löytänyt järkevää ratkaisua tilanteella. Ainakaan niiden parin sekunnin aikana, kun tilanteen olisi voinut ratkaista. Äkkiä tuo häntä seisahtui paikoilleen kun Metsänärhi räpäytti silmänsä kiinni ja lopulta avasi ne, suunnaten sitten raivokkaat kyntensä kohti Heinäperhoa. Usvapolku ehti vain kiskaista ilmaa keuhkoihinsa, kun oranssin valkea keho oli jo loikannut pöllyävän lumen läpi kohti naarasta, kiljahdus halkoi ilmaa, mutta tätäkin nopeampi harmaa keho heittäytyi naaraan sekä kollin väliin. Varajohtajan jalat oli kuin naulitut paikoilleen.

“Ei!” Usvapolku karjaisi vasta liian myöhään, kun Hiirenpolku oli joutunut Metsänärhen suuremman kehon alle, ja raivokas kolli raapi parantajan rintakehää terävin kynsin pölyttäen toisen harmaata turkkia joka paikkaan. “Orapihlajapentu juokse nopeasti leiriin ja pyydä kuka tahansa Usvajoen rajalle. Äkkiä!” Naaras mulkaisi pieneen pentuun joka oli kykeneväinen kaikista kolmesta sivukatsojasta pääsemään edes liikkeelle. Usvapolku loikkasi oitis tuon jälkeen ilmaa halkoen kohti Metsänärheä, iskien hampaansa tämän kaulaan ja riuhtoen kollia pois Hiirenpolun päältä. Hän sai hieman ilmaa kollin sekä parantajan väliin, ja lopulta sai horjutettua Metsänärhen päästämään irti kollista ja kaatumaan hankeen(?). Usvapolku raivoissaan paljasti hampaansa ja asettui Hiirenpolun eteen häntä nykien tämän takana.

“Häntä sinä et vie mukanasi senkin kirottu Imperiumin kannibaali!” naaras ärisi ja loikkasi kohti ylösnousevaa kollia(?). Hän suuntasi kyntensä tämän lapaan, raastoi toisen turkkia kynsillään ja potkaisi tätä lopulta kylkeen heittäen tämän vielä sivummalle aukiolla(?). Jos hän ei toista kykenisi häätämään saati tappamaan, hän pidättelisi tuota pois Hiirenpolusta sekä muista niin kauan kuin vain olisi mahdollista. Usvapolku loi erittäin nopean vilkaisun Heinäperhoon sekä Hiirenpolkuun, toivoen, että shokissa oleva emo vetäisi Hiirenpolun johonkin turvaan.

//Heli//

Hiirenpolku oli pitkään todella hiljaa. Hän ei halunnut valehdella, ei enää. Mutta hän ei myöskään halunnut pettää pentuja, jotka oli ottanut omaan syleilyynsä, rakastanut ja huolehtinyt näistä. Topaasijoutsen oli jo aiemmin kuollut, eikä Hiirenpolku uskonut, että Kilpikonnatassun ja Tulitassun emon kuolemankaan takana oikeasti olisi ollut mäyrä. Kaikkia tapauksia Hiirenpolku tuskin edes itse tiesi.
''En usko, että Raadelmatähti antaisi heille mahdollisuutta jäädä. Olivat he sitten kenen tahansa jälkeläisiä'', Hiirenpolku lopulta sanoi. Raadelmatähti oli kuitenkin aina etsinyt tekosyytä sille, että pääsisi sellaisista asioista eroon, jotka muistuttivat häntä Imperiumista ja kai mahdollisesti myös Punatiikeristä. Metsänärhen ja Ilvesharhan hän oli ollut valmis heti heittämään pois, ellei peräti tappamaan nämä, kun nämä olivat Hiekkapyörteen kuoltua yrittäneet syödä tämän aukiolla.
Pahoja asioita oli enemmän kuin hyviä, mutta Hiirenpolku oli oman sydämensä vankina tässä asiassa.
''Sen ajan, kun he ovat järjissään, he voivat katua. Ei tuollainen oikeasti ymmärrä sympatian tai empatian päälle, ei hänellä ole moraalia, Usvapolku'', Heinäperho murisi itkuisena.
Metsänärhi siristi silmiään Heinäperholle.
''Sinäkö luulet tuntevasi minut? Sinäkö, jolle olen antanut koko sydämeni ja elämäni, jonka takia olen tässä tilanteessa? Olin onnellinen kanssasi, kunnes petit minut Nevaleijonan kanssa'', Metsänärhi murisi.
''En olisi jättänyt sinua, jos minun ei tarvitsisi pelätä oman henkeni puolesta kanssasi! Minä näin, kuinka sinä lähes tapoit Kilpikonnatassun, kun tämä jäi piikkiherneisiin ansaan! Minä olen nähnyt minkälaiseksi sinä muutut muutamassa sekunnissa ja sinä et voi koskaan olla niiden tilanteiden herra!'', Heinäperho huusi takaisin, niskakarvat koholla.
Metsänärhi vakavoitui ja antoi katseensa lipua hiljalleen kauemmas, sulkien lopulta silmänsä.
Pian tämä kuitenkin avasi nopeasti silmänsä, pörhisti turkkinsa ja uhka oli todellinen.
''Jos kerta haluatte minusta niin suuresti eroon-'', Metsänärhi murisi. ''Pidän huolen siitä, etten ole ainoa, joka tästä saa kärsiä'', Metsänärhi uhosi.
Metsänärhen verenhimoiset silmät olivat ottaneet kohteekseen Heinäperhon, ja tämä loikkasi lumen pöllytessä naaraasta kohden. Heinäperho ehti kiljaista, samalla kun pieni, mutta vankka parantaja Hiirenpolku hyppäsi takajaloilleen ja katkaisi Metsänärhen loikan. Metsänärhi ärähti raivoissaan ja kohosi takajaloilleen, iskien voimakkaasti sokeaa parantajaa kohden. Hiirenpolku tunsi ilmavirran, hän taittoi päänsä sivuun juuri ajoissa ja huitaisi Metsänärheä kohden, olettaen osuvansa rintaan toisen korkeuden perusteella.
Soturi tästä raivostuneena kaatoi Hiirenpolun selälleen, paljasti kyntensä ja voimiensa takaa raapi Hiirenpolun rintaa, sekä vatsaa. Heinäperho oli jähmettynyt kauhusta, häntä koipien välissä seisomaan niille sijoilleen. Servaalipennun parkaistessa kauhistuneena. Orapihlajapentu oli vähintäänkin yhtä lasittunut tuijotukseen kuin hänen emonsa.
Hiirenpolun keuhkoista karkasi kaikki happi toisen voimakkaiden käpälien iskujen seurauksena ja parantajan tila alkoi heiketä voimakkaasti, tajuttomuus oli ottaa hänestä otteen pimeyteen. Metsänärhi näki pelkkää punaista, hän ei enää katsonut sitä, kenet hän tappaisi, vaan kokiessaan menettäneensä kaiken, hän oli valmis tuhoamaan aivan kaiken mukanaan.

//Masi
Usvapolku käänteli korviaan ja päätään läpi kissojen, jotka kävivät keskustelua hänen ympärillään. Metsänärhi oli päässyt ylös maasta, ja nyt tämän kasvoilla virtasi veri, joka oli kuitenkin hänen omaansa. Varajohtaja vilkaisi maahan kohti omia käpäliään ja huomasi veripisaroiden tarttuvan valkeaan lumeen hänen toisesta käpälästään. Oikein tuolle verenhimoiselle kollille. Lopulta harmaa naaras käänsi katsettaan kohti Hiirenpolkua, jota Heinäperho ahdisteli kysymyksillään ja kollikin näytti jo painuneen kasaan Metsänärhen virheistä. Oli ihannoitavaa, miten Hiirenpolku pystyi aina ottamaan uudet pienokaiset omaksi huolekseen, ja nytkin suojelisi toista. Vaikkei Metsänärhen verenhimoisille ajatuksille voisikaan mitään, kuten selvästi kolli oli nyt irtaantunut pentutappajan luonteesta, ja jopa katui ehkä tekoaan. Usvapolku käänsi katseensa takaisin nähden kollin suupielen lipaisun, ja hän astui Laikkupennun ruumiin ja Metsänärhen väliin, jotte kolli voisi toista nähdä, vaikka veren haju olikin tunkkaisena kylmässä ilmassa.

“Pystyvätkö he pidättelemään itseään ollenkaan? Voimmeko luottaa siihen, että kansalaisemme ovat turvassa?” Usvapolun hiljainen murina oli suunnattu enemmän Hiirenpolulle, kun tämä hitaasti käänsi katsettaan soturista parantajaan, johon tahtoi syvästi luottaa. Hän ymmärsi Hiirenpolun huolen ja sen, miten tahtoisi suojella toisia. Mutta edes Usvapolku ei voisi vaarantaa kansaansa vain voidakseen antaa Hiirenpolun suojatille uuden mahdollisuuden. Jos leirissä tapahtuisi jokin hyökkäys, mäyriä tai toisen kansa kurjat aikeet, olisiko Metsänärhi ja mahdollisesti Ilvesharha syömässä omia loukkaantuneita tovereitaan, tai hyökkäämässä ja puolustamassa pienempiä kansalaisiaan? Turkki väreili tämän niskassa raivostuneena, ja Usvapolku käänsi kylmää katsettaan kohti Metsänärheä. “Jos emme voi luottaa siihen että näin ei käy uudestaan, en voi ottaa häntä takaisin edes leiriin”, naaras tiuskaisi ymmärtäen hyvin Heinäperhon vihan. Olihan tuo juuri menettänyt yhden pentunsa tavalla, jota ei kukaan toivoi näkevänsä. “Mutta jos Metsänärhi katuu tekoaan suuresti ilman tuota verenhimoista katsetta silmissään, voin harkita ottavani hänet leiriin vahdittavaksi, kunnes Raadelmatähti päättää miten hänen käy”, naaras tokaisi ja heilautti häntäänsä takanaan äreissään. Hän ei päästäisi kollia silmistään, jos se vaadittava keino pitää toinen kurissa. Saisiko Hiirenpolku mitenkään heidän vanhoja tapojaan kaitsittua? Voisiko edes yhteys esi-isiin pelastaa näitä sotureita? He olisivat vahva lisä kansalle, mutta Usvapolku ei myös omien pentujensa myötä voisi näihin luottaa enää, ei nyt enää. Hän luimisti korviaan vähän odottaen mitä sanottavaa Hiirenpolulla olisi toisen puolustukseksi.

//Masi, Kuulammen enne
Nuoren oppilaan mestarin sanat tuntuivat lämpimiltä tämän rinnassa, kun lopulta suurehko kolli asteli hänen luokseen ja putsasi hänen korvansa piikeistä, vain pienen nipistyksen hetkellisesti vääntäen hänen naamaansa. Huurretassu kuitenkin tyytyväisenä sitten heilutteli korviaan ja keskittyi lopulta tassuihinsa, myös Raadelmatähden niissä auttaessa. Se oli hänen mielestään mukavaa. Koko harjoitus oli silmiä avaava, ja varmasti hän tulisi sitä käyttämään vielä hyödykseen, mutta myös mestarin yllättäväkin lämminhenkisyys sai vian toisen intoa sekä luottamusta nousemaan omaan johtajaansa.

Seuraavan harjoituksen myötä naaras tunsi olonsa hieman väsyneeksi, käpäliä särki ehkä enemmän lumen kylmyydestä kuin seisomisesta ja huitomisesta, mutta muutenkin kylmä oli vielä hankala vastustaa toistaiseksi ei niin paksun turkin myötä. Hän pudisteli lunta turkiltaan ja pörhisti sitten karvojaan voidakseen pitää itseään edes vähän lämpimänä. Naaras oli asettunut aukion reunamalle rauhoitellakseen hengitystään, mutta lopulta tämän innokkuus palasi silmiin ja korvat loikkasivat ylöspäin kun hänen sisaruksensa heidän mestarien kera asteli heitä tervehtimään. Kuuratassu sekä Ututassu näyttivät hyvin innokkailta sekä tyytyväisiltä, ja Huurretassukin loikkasi käpälilleen katsahtaen odottavaisesti Raadelmatähteen. Hänen pieni häntänsä heilui villisti tuon takana odottaessaan positiivista vastausta Limekirpun ajatuksiin. Pääsisihän hänkin? Eikä vain nuo pölyiset hiirulaiset kaksin ilman häntä? Ja sitten Raadelmatähti nyökkäsi hyväksyvästi ja Huurretassu kiljahti ilosti juosten sitten kaatamaan Kuuratassun kumoon matkallaan. Koko kolmikko lähti sitten rämpimään lumisessa metsässä kiljahdusten sekä innokkaiden naukujen myötä, saaden välillä mestareiltaan tiukkoja ohjeita palata takaisin partion luo. Mitä kaikkea siellä Kuulammella voisi heitä odottaa?

Lopulta suuri mäki alkoi taittua alamäeksi kohti Kuulammelle johtavaa polkua, ja koko oppilas kolmikko haukkoi henkeään seisahtuessaan odottamaan seuraavia ohjeita odottaen mestarien askeltavan lammelle johtavalle polulle. Raadelmatähti otti johdon partiosta ja astui alas lammen reunalla kylmä viileys hehkuen kollista. Huurretassu seurasi tätä ensin hiljaisuudessa, ja sitten Limekirppu Ututassun kanssa ja Aaveenkuiske Kuuratassun kanssa. Kaikkien oppilaiden silmät säihkyivät kun he asettuivat mestariensa vierelle lammen ääreelle. Hetken Huurretassun oli pakko katsella ympärilleen, kaikki se säihke, mystinen tunne lammesta ja vain syvä rauhallisuus täällä oli omituista. Metsässä olo oli rauhallista, mutta ei näin tyyntä, ei näin, omituisen oloista. Tuo väräytti viiksiään odottavaisena ja katsahti mestariinsa joka ohjeista oppilaita asettumaan makuulle ja maistamaan vettä.

“Tulette saamaan enteen esi-isiltä, joka voi liittyä teidän tulevaisuuteen. Mutta älkää tulkitko sitä täysin kirjaimellisesti miten se teille näytetään. Kuten tiedämme, Kaiku on mystinen eikä edes parantajillemme näytä selkeitä enteitä”, Raadelmatähti naukui tummalla vakaalla äänellään ja Huurretassun silmät loistivat odottavaisina kohti häntä. Muut mestarit nyökäytttivät päätään oppilailleen ja lopulta kaikki kolme asettuivat lammen äärelle makaamaan ja ensin vielä vilkaistuaan toisiaan, he nuolaisivat veden pintaa ja vaipuivat oitis uneen.

--

Huurretassu tunsi ruohon käpälissään ja lopulta silmät avattuaan hän näki kauniin Myrskyvaahteran metsän kirkkaan viherlehtenä. Hän haistoi ilmassa kaikenlaiset yrtit, metsän tuoreet tuoksut sekä riistaa. Kertoisiko tämä siitä, että kaikki tulisi olemaan hyvin? Naaras lähti askeltamaan eteenpäin ja kuin usvamaisesti hänen käpälänsä vain soljuivat eteenpäin, eikä hänen tarvinnut tuntea askelten painavuutta tai ruohon korsien kipeää pintaa kylmässä kärsineissä tassuissaan. Kaikki oli täällä, helppoa? Sellaistako elämä Kaiussa lopulta olisi? Äkkiä hänen silmäkulmassaan välähti oranssi hahmo. Naaras käänsi päätään nähdäkseen pilkahduksen kissasta, mutta se katosi aivan yhtä nopeasti. Raadelmatähti? Huurretassu otti epäileviä askelia kohti kadonnutta hahmoa, ja pian uusi välähdys kävi hänen toisella puolellaa. Tällä kertaa Huurretassu ehti nähdä pätkän tuuheasta hännästä. Sillä oli valkoinen hännänpää, muutan se oli oranssihtava ja aika paksu. Ei tuo voisi olla kissan häntä. Sitten lopulta pieni suippopäinen kasvo esiintyi pensaasta ja Huurretassu haukkasi henkeään. Kettu! Mutta sen silmissä ei palanut viha tai raivo tai muukaan verenhimo kissoja kohtaan. Se oli ystävällinen, tähtiturkkinen. Sama kettu, kuin mitä hän pentuna näki? Hän muisti hämärin muistikuvan oranssin pahalta haisevan olennon, joka oli heidät pelastanut. Sen silmät välähtivät ystävällisesti ja sitten se katosi. Kuitenkin lämmin sekä helpottunut tunne valtasi naaraan ja hän räpäytti silmiään. Millaista unta Kaiku tahtoi että hän näkisi?

Huurretassu räpäytti silmiään ja hän oli ilmestynyt järven äärelle. Sen kaunis pinta kimmelsi hiirenkorvan auringossa ja lämpö tuntui täyttävän naaraan turkin. Hän vilkaisi käpäliään ja huomasi niiden kasvneen koossa, sekä kaiken näyttävän vähän isommalta ympärillään. Olisko hän nyt soturi? Kysymykset täyttivät hänen päänsä ja Huurretassu katsahti järven pintaan huomaten erilaisen pään katsovan häntä takaisin. Sillä oli samat silmät kuin nuorella oppilaalla, sekä samat tupsuiset korvat, mutta hänen korvien välissä oli isommat sarvet, kuin mitä Huurretassu oli itsellään tuntenut tai tietänyt omistavansa. Veden pinnasta katsova pää kuitenkin hymyili hänelle rauhallisen tyynesti takaisin ja kuvajaisesta tuli hyvä olo hänelle. Olisiko hänen tulevaisuutensa siis rauhallinen tai jopa lämmin, vaikka hänestä kasvaisi erilainen kissa? Lopulta naaras perääntyi veden ääreltä ja tuo istuutui alas katsomaan nyt taas pieniä käpäliään. Pitäisivätkö muut kissat hänestä? Pelättäisiinkö häntä tulevaisuudessa? Äkkiä hänen takaansa kuului askelia ja lämmin tuoksu täytti hänet. Huurretassu kohotti päätään kohti tulevaa kissaa, mutta tunsi vain lämpimän tuuhean turkin vierellään, ja tutun tuoksun, jota ei kuitenkaan kyennyt yhdistämään kehenkään. Sen turvallinen lämmin tuoksu kuitenkin rauhoitti hänen ajatuksiaan, ja tuo tunsi jopa kosketuksen poskeaan vasten.

“Ole vain oma itsesi, se tarttuu”, lämmin isällinen ääni naukui hänen korvaansa ja sitten Huurretassu ennen lisäkysymyksiä upposi uneen lopulta tuntien kylmän kiven vatsaansa vasten.

--

Sinisilmäinen naaras avasi silmänsä hitaasti ja ravisti päätään kömpien sitten istumaan katsahtaen sivulleen. Ututassu oli jo istumassa, mutta Kuuratassu näytti vielä nukkuvan. Mitähän sisaret olivat nähneet? Olivatko ne hyviä vai huonoja unia? Saisivatko he puhua niistä? Sisaristaan tuo siirsi katseensa haukotellen kohti Raadelmatähteä, joka vain tyynesti istui oppilaansa vierellä, ja räpäytti tuolle lopulta silmiään hyvin pieni hymyn kaare suupielessään. Harmaa oppilas hymyili kollille takaisin ja pörhisti sitten turkkiaan odotellessaan sisariaan.

Hiirenpolku oli joksikin aikaa jähmettynyt paikoilleen. Vaikka tämä oli sokea, tuon nenä ja arpinen naama oli suunnattu Metsänärheä kohden. Kyllähän Metsänärhi tiesi kasvatti-isänsä näkevän ympärilleen mielensä avulla, kun tämä kykeni luomaan ympäristöstään havaintoja ja sen pohjalta muodostamaan ympäristöstään kuvaa, kuten tunne tassuissa, hajut, maut, ja verenhaju oli voimakas. Servaalipennun itku kuitenkin havahdutti vanhan parantajan ja tämä otti hampaisiinsa kiven, sekä oksan ja varovasti alkoi niiden avulla vääntää ansaa auki. Heinäperhon pitäessä tiukassa hännän ja tassujen välissä halauksessa Orapihlajapentua piilossa, vaikkei nuorukainen vaikuttanutkaan enää niin pelokkaalta tai pelästyneeltä.
’’En-’’, Metsänärhi sai sanottua hiljaa, kun hän lopulta kykeni nousemaan ylös Usvapolun lyönnin jälkeen. Tämä tunsi poltetta oikealla puolella kasvoissaan ja oikea silmä täyttyi näkökentältään verestä. Kirveli ja poltti, mutta ei ollut syytä valittaa siitä. ’’En minä tätä tehnyt’’, Metsänärhi yskähti ja sai epäuskoisia katseita itseensä.
’’Sinä tapoit Laikkupennun!’’, Servaalipentu kiljahti kyyneliensä keskeltä, kun Hiirenpolku lopulta sai tämän irti ansasta. Toisen tassu oli ehjä, mutta syvillä ja rumilla haavoilla.
’’En tarkoittanut tehdä niin, en osaa hallita aina itseäni’’, Metsänärhi hiljaa sai sanottua. Servaalipentu ontui Heinäperhon hoiviin Orapihlajapennun vierelle.
’’Sinä tapoit meidän tyttäremme!’’, Heinäperho huusi itkuisena ja raivoissaan, mutta piti tiukasti pentujaan itseään lähellä. ’’Miten luulet, että voin koskaan antaa sinulle tätä anteeksi? Olet paha, olet vaarallinen, sinun ei pitäisi olla Myrskyvaahterassa! Vaarannat meidät kaikki!’’, Heinäperho ulvoi.
’’Rauhoitutaanhan’’, Hiirenpolku naukui hiljaa.
’’Miten kauan sinä olet suojellut Ilvesharhaa ja Metsänärheä, Hiirenpolku? Miten kauan olet tiennyt, että he tappavat omia jäseniämme?’’, Heinäperho käänsi nyt raivonsa sokeaan parantajaan, joka pysyi aloillaan ja hiljaa. ’’Eikö sinullakaan ole moraalia?’’, Heinäperho murisi.
’’Ei sinun tule syyttää Hiirenpolkua siitä, ettei hän ole saanut meitä kovasta työstään ja huolenpidostaan huolimatta unohtamaan Imperiumissa oppimiamme mieltymyksiä ja selviytymiskeinoja. En, en halua olla sellainen, jonkalaiseksi Imperiumi minusta teki. En, en tarkoittanut-’’, Metsänärhi painoi päätään alemmas ja korviaan alas.
’’Nuo ovat vain sanoja! Vastaa minulle Hiirenpolku, miten pitkään olet siivonnut heidän jälkiään?’’, Heinäperho rähisi karvat pörhöllään ja kyyneleet kasvoillaan.
’’Ei ole ollut mitään piilotettavaa, Heinäperho’’, Hiirenpolku kuiskasi hiljaa vastauksensa.
’’Valehtelet! He ovat vaarallisia ja sinä jos kuka tiedät sen!’’, emo sihisi.
’’He ovat kehittyneet, mutta traumat ja opitut selviytymismallit eivät hetkessä muutu’’, Hiirenpolku jatkoi hiljaa.
’’Puolusteletko heitä? Miten kehtaat!’’, naaras ulvaisi.
Hiirenpolun kasvot näyttivät kärsiviltä, hänen sydäntään särki ja tämä painoi korviaan alas.
Metsänärhen silmäpari hiljaa kulki kissasta kissaan ja pysähtyi lopulta Laikkupentuun, jonka veri virtasi edelleen lumessa. Himoitseva nuolaisu karkasi hänen suupielelleen.

//Masi
Usvapolku juoksi läpi lumisen metsän mukanaan Heinäperho sekä Hiirenpolku. Pelästynyt emo oli saapunut leiriin peloissaan kertoen Servaalipennun jäätyä karhunansaan kiinni. Luminen maa peittäisi monet ansat alleen ja vaikka vanhempien idea rauhallisesta kävelystä olikin mukavaa jopa muiden kansalaisten puolesta, oli sillä omat riskinsä. Nyt harmaan kermainen naaras juoksi pelon pörhistämän hännän pöllyttäessä lunta takanaan kohti Usvajoen rajaa, jossa pian kauhunsekainen miukuna lähestyi. Kun kolmikko seisahtui mäen harjalle näkemään tilannetta, varmasti jokaisen kissan karvat pörhistyivät monin kertaisiksi näystä, joka heitä odotti valkean mäen pohjalla. Maa oli värjäytynyt punaiseksi ansan sekä Metsänärhen ympäriltä, ja pieni liikkumaton hahmo makasi omassa verisessä lammikossaan soturin vierellä. Hetken oli metsässä hiljaista, kunnes varajohtaja lähti syöksymään mäkeä alas raivo palaen silmissään.

Usvapolku hyppi mäkeä alas lumen pöllyten muun partion päälle, ja ajatustakaan hidastamisesta hänellä ei ollut. Näky oli kamala, pelottava sekä tuhoontuomittu. Kermansävyinen naaras paljasti kyntensä ja silmät palaen vihasta soturia kohtaan, tämä syöksyi koko voimallaan ja suurella vauhdilla Metsänärhen kylkeen lähettäen toisen pyörimään lumisessa maassa lähelle rajaa veren myös värjätessä tämän matkaa. Laikkupentu makasi liikkumattomana maassa, Orapihlajapentu lähti kipittämään emonsa luo kun Heinäperho oli saanut käpälänsä liikkeelle, ja Servaalipentu miukui kauhuissaan, sekä tietysti kivuissaan Hiirenpolulle käpälästään.

“Metsänärhi!” Usvapolku karjaisi suunnaten nyt katseensa lumesta kohoavaan soturiin, jonka suupielet sekä koko rintamus oli täynnä pienen pennun verta. Naaras oli palavan raivon vallassa vain ajatellessaan, miten omat pienet pentunsa olisivat myös voineet olla tässä tilanteessa. Heinäperho kauhun sekaisessa shokissa itki Hiirenpolun takana katsellen maassa makaavaa tytärtään. “Mitä oikein kuvittelet tekeväsi?!” naaras asteli lähemmäs kollia saadakseen tätä kauemmas pennuista, jotta hän ei voisi yhtään enempää satuttaa. “Sinusta ei loppujen lopuksi millään taida tulla kansakissaa”, hän murisi paljastaen hampaitaan kollille odottaessaan tämän sanovan jotain tilanteeseen. Hän voisi häätää soturin mailtaan varmasti ilman Raadelmatähden suostumusta. Hän kyllä ymmärsi kollin omituisen suhteen näihin kahteen soturiin, mutta Usvapolku ei pitäisi verenhimoista pennuntappajaa kansassaan, vaikka sen joutuisikin tekemään ilman johtajan päätöstä. Olisiko Ilvesharha samanlainen? Vai oliko se vain Metsänärhen tapa. Usvapolun häntä halkoi ilmaa vihaisena tämän takana ja tämän polttava katse tarkkaili jokaista soturin liikettä.

Metsänärhi oli halunnut viettää Heinäperhon kanssa aikaa, päästä juttelemaan naaraan kanssa. Saada varmuuden sille, että olisiko tämä todella tosissaan Nevaleijonan kanssa, etenkin kun kolli ei olisi pentujen oikea isä. Näkihän sen tyhmäkin, että Orapihlajapennun geenit olivat selvästi periytyneitä Metsänärhen suvusta!
Heinäperho oli sinä iltana halunnut vielä lähteä pentujensa kanssa ulkopuolelle leiriä, mutta ei kauas leiristä kävelylle, kun Nevaleijona oli lähtenyt partioon. Leiristä parhaansa mukaan soturit ja oppilaat yrittivät saada kerättyä lunta pois ja sivummalle, että leirissä olisi helpompaa kulkea, joten leikkisät pennut olivat siellä vain tiellä ja sotkemassa lunta uudelleen jokapuolelle. Idea lähteä leiristä vaikutti olevan monen soturin mieleen.
Metsänärhi oli halunnut lähteä näiden mukaan ja hän kulkikin hiljaisena Heinäperhon vierellä, katsellen miten Orapihlajapentu hyppäsi korkealle napatakseen lumihiutaleita ja sitten putosi syvälle lumihankeen. Pian kuitenkin tuon nenä ja korvat kohosivat lumesta, hetken pudisteltuaan pentu jo kirmasikin Laikkupennun perään, joka kompuroi lumessa yrittäessään paeta veljeään.
’’Ymmärräthän sinä Metsänärhi, että en voi enää ottaa sinua mukaan elämäämme’’, Heinäperho lopulta huokaisi. ’’Suhteemme on ohi ja se tulee pysymään sellaisena. Sinun on aika mennä eteenpäin, tukea veljeäsi, jolle Myrskyvaahteraan sopeutuminen on ollut vaikeaa’’, Heinäperho naukui pehmeästi, surumielisestikin.
’’Mutta he ovat myös minun pentujani, Heinäperho. Haluan olla osana heidän elämäänsä'', Metsänärhi mutisi kiukkuisena naaraalle siitä, että tämä noin vain kykeni heittämään hänet roskiin elämästään. Metsänärhi ei ymmärtänyt, että miksi.
''Nevaleijona on heidän isänsä ja sinun pitäisi jo lopettaa noiden harhojesi puhuminen'', Heinäperho murahti ja lähti harppomaan pentujensa perään, Metsänärhen vihaisena puristellessa kynsiään esille ja piiloon. Hän lähti raivoissaan harppomaan naaraan perään, hänen teki mieli lyödä tätä. Lyödä takaraivoon niin lujaa, että toinen kaatuisi naamalleen ja sen jälkeen purra korville niin kipeästi, että toinen varmasti pyytäisi häneltä anteeksi. Ja antaisi hänen olla mukana pentujensa elämässä, he voisivat olla onnellisia, olla perhe!
Mutta ennen kuin soturi ehti edes tassuaan nostaa, kauempaa kuului kiljahdus.
Servaalipentu makasi lumessa kyljellään ja vaikeroi voimakkaasti, Laikkupennun jo ilmestyessä hänen luokseen pelästyneenä.
He olivat lähellä Usvajoen rajaa, mutta Servaalipennun tassu oli johonkin jäänyt jumiin. Pentu yritti hyppelehtiä siitä irti, pyöri ympyrää, kieri maassa, potki ja puri, vaikeroiden kovaa.
Kun Metsänärhi ja Heinäperho pääsivät Servaalipennun luokse, tämän etutassu oli jäänyt puristuksiin jonkinlaiseen kaksijalkojen ansaan.
''Pääsetkö siitä irti?'', Heinäperho parkaisi. Metsänärhen nuuhkaistessa lähempää, Orapihlajapennun kipittäessä korvat pelokkaina alhaalla veljensä luo. Servaalipentu parkui.
''Mene hakemaan Usvapolku apuun, hän varmasti tietää, miten karhunansasta pääsee irti. Minä jään tähän auttamaan ja yritän keksiä jotakin'', Metsänärhi kosketti Heinäperhon lapaa. Naaras vilkaisi häneen, mutta luotti kuitenkin ja lähti nopeasti takaisin kohti leiriä hakemaan Usvapolkua apuun.
Metsänärhi katseli jonkinlaista onnea kokiessaan veristä lunta Servaalipennun ympärillä ja hiljaisuudessa tämä nuolaisi suupieltään. Orapihlajapentu yritti rauhoittavasti sukia Servaalipennun korvia ja Lakkapentu tutki ansaa, säikkyen kuitenkin sitä. Metsänärhi naksautteli niskojaan, huomaisiko kukaan edes, jos yksi pennuista puuttuisi? Yksi vain? Metsänärhi paljasteli kynsiään ja tarkkaili Servaalipentua.
Hetki tuntui pitkältä, Heinäperhoa ei näkynyt ja Metsänärhi ei kyennyt auttamaan Servaalipentua, sillä tämä todella halusi syödä tämän. Lopulta hän ajatteli kuitenkin rauhoittuneensa niin paljon, että hän työnsi hivenen tärisevin tassuin Lakkapentua pois ansan luota ja yritti taittaa ansaa. Mutta kun hän nappasi Servaalipennusta kiinni nyppiäkseen tämän ansasta irti, Metsänärhi ei kyennyt enää hallitsemaan itseään, vaan pieneksi tarkoitettu nyppäys olikin voimakas riuhtaisu, joka sai Servaalipennun kiljaisemaan pelokkaana ja veren toisen tassusta lentämään Metsänärhen kuonolle.
Soturi päästi pennusta irti, antaen Servaalipennun henkeään pelokkaasti haukkoen lysähtää maahan. Mutta uhkaava ja pelottava kiilu ei sammunut soturin silmistä, kun tämä upotti hampaansa uudelleen Servaalipentuun, nyt vain aikeenaan tappaa ja syödä. Hampaat porautuivat pehmeän turkin läpi niskaan helposti, hän yritti vääntää nopeasti toiselta niskoja, mutta jokin nappasi häntä hännästä kiinni ja kiskoi voimakkaasti.
Samaan aikaan toinen pieni torakka hyppäsi Metsänärhen kuonolle ja iski tätä voimakkaasti silmiin pienillä kynsillään.
Metsänärhi ei kuullut puhetta ympärillään, hän oli täysin veren himossa.
Kun hän päästi irti ja heilautti Orapihlajapennun pois kuonoltaan, hän kiepsahti nappaamaan Laikkupennun hännästään. Tämä kohotti Laikkupennun ilmaan ja murskasi pennun hampaisiinsa, veren tulviessa hänen suuhunsa.
Veri roiskui tämän kaulalle, kuonolle ja kasvoille, ja samalla hetkellä Metsänärhi huomasi Heinäperhon seisovan Usvapolun ja Hiirenpolun kanssa lumisella harjalla, ja katsovan suoraan heitä kohti, Heinäperho täysin kauhuissaan. Metsänärhi pudotti Laikkupennun hampaistaan ja tuon eloton, pahasti runnoutunut keho upposi lumeen, Metsänärhen jähmettyessä paikoilleen.

Savuruoska maisteli ilmaa vaitonaisena ja katseli lumisia käpäliään tuohtuneena. Hänen ajatuksensa oli kaikki palannut takaisin tylsään kansa arkeen etsintäpartion jälkeen, ja vaikka Tuulisydämen hautajaisista olikin jo aikaa, tuntui kaikki niin tyhjältä sekä vaivaantuneilta heidän ympärillään. Varsinkin hänen ympärillään. Sisaret olivat aina saaneet eri tehtäviä, ja he eivät usein muutoin kuin yöllä pesiytyneet lähelle toisiaan lepäämään. Olihan siinäkin aina kuulumisten vaihtoa, mutta jotenkin naaraan olo oli silti tyhjä, oliko se sitten perheen osasta luopuminen vai lopulta soturien tehtävien vastaanottaminen tehnyt hänestä jotenkin synkemmän. Nytkin hän maisteli Usvajoen rajojen tuoksua ympärillään odotellessaan käpälien askelten lähestymistä, joka vihdoin viittasi siihen, että kyseinen kissa olisi saapumassa. Savuruoska heilautti hännänpäätään ja astui vasta esiin puun juurelta kun Sudenlilja kutsui häntä lähettyviltä. Kollin katse kirkastui oitis kun hän näki tutun valkea turkkisen naaraan, mutta tämän korvat värähtivät huolestuneesti, kun Savuruoskan katse ei ollut yhtä tyytyväinen. Oranssi käpäläinen naaras jäi paljastumisen jälkeen istumaan puun juurelle, hetken katsottuaan kollia hän vältteli toisen katsetta. Miten hänen tulisi kertoa toiselle? Ensinnäkin, tämä kaikki oli väärin ja Savuruoska ei ollut mukana kansan toimissa niin hyvin kuin olisi tahtonut. Toiseksi, kaikki heidän haaveilunsa oli mennyt turhaan. Punasilmäinen naaras siristi silmiään hiljaisena kun Sudenlilja lähestyi häntä ja toisen turkki lopulta kosketti hänen omaansa.

“Mitä sinä noin synkästi mietit tuulenkukkani?” kolli kehräsi hiljaa ja suki Savuruoskan korvantaustaa. Hiljaisena valkea naaras nojasi kollin rusehtavaa turkkia vasten ja huokaisi lopulta syvään.

“Sudenlilja”, hän aloitti hiljaa ja sai kollin hetkeksi lopettamaan ja etsimään naaraan katsetta. “Emme saa pentuja”, hän sanahti kylmästi ja kuivasti ja painoi sitten katsettaan toiseen suuntaan leväten kuitenkin kollin lapaa vasten. Hetken heitä ympäröi hiljaisuus, mutta kolli lopulta korjasi kurkkuaan sekä asentoaan, hännän varovasti asettaen naaraan hännän päälle.

“Mitä sinä meinaat?” Sudenlilja kuiskasi ja painoi kuonoaan Savuruoskan poskea vasten.
“Pentuja ei tule”, naaras sihahti kärsimättömänä ja kohosi käpälilleen kollin viereltä. “Niitä ei ole, eikä niitä tule”, hän sihahti hampaidensa välistä selvästi surullisena ja apeana tilanteesta. Sudenlilja painoi korviaan puun juurella ja varovasti yritti lähestyi toista rakastaan.

“Ei se ole sinun syysi”, Sudenlilja tokaisi hiljaa katsellen Savuruoskan loimuavaa punaista silmäparia. “Aina voimme yrittää uudestaan, eikö?” kolli yritti hempeästi udella mutta Aurinkotuulen naaras käänsi katseensa toisaalle.
“Ja mitä siitäkin seuraa? Sama pettymys? Sama kipu?” hän ynähti ja loi loimuavan katseensa kolliin. Sudenlilja painoi korviaan ja laski katsettaan pahoittelevasti.

“En tahdo että sinä kärsit, tiedät sen”, hän tokaisi ja Savuruoska oitis painoi korviaan apeana. Ei hänen pitänyt raivota toiselle asiasta, johon hän ei ollut osallinen. Valkea naaras lähestyi kollia ja painautui tätä vasten pahoittelevasti.

“Ei ollut tarkoitus purkaa sitä sinuun noin”, Savuruoska huokaisi ja kietoi häntänsä Sudenliljan häntään. “En vain tiedä onko sitä sitten tarkoitettu niin”, tuo sanahti hiljaa ja odotti Sudenliljan sanoja, kun kolli jännitti lihaksiaan naaraan turkkia vasten. Hän tiesi kovasti, miten Sudenlilja ihannoi häntä ja tahtoi tuon kanssa perheen, jonka kanssa olla lopulta yhdessä. Tietysti Savuruoska tahtoi kollin Aurinkotuuleen. Mutta tämän perhe oli Usvajoessa. Ja oli kolli siitäkin maininnut useammat kerrat. Savuruoska oli hukassa menetettyään toivotut pennut keskenmenon myötä. Kaikki Tuulisydämen poismenon jälkeen oli osittain järjestäytynyt Sudenliljan tutustumisen myötä, mutta nyt etenkin olisi kaikki hukassa hänellä. Sudenlilja kuitenkin painautui lähemmäs naaras ja nuolaisi tuon poskea.

“Älä huoli, Savuruoska. Kaikki järjestyy vielä”, kollin lämpimät sanat täyttivät hänen turkkinsa ja hänen oli vihdoin hyvä olla juuri siinä.