Tuulentähden synnytettyä kaksi pentua, yhden pojan ja yhden tyttären, Taimiorava lysähti helpotuksesta huokaisten takamukselleen ja pyyhkäisi otsaansa hymyillen. Kaikki oli sujunut kuitenkin yllättävän hyvin, mutta tulevaisuus olisikin sitten eri asia. Tuulentähden kiittäessä parantajaa, tämä väläytti toiselle lempeän hymyn. Mutta, mitä he käytännössä tekisivät näille pennuille? Tuulentähti näytti samalta kuin Taimiorava, ettei päällikölläkään olisi mitään suunnitelmaa tälle. Mutta päällikön ilmeestä parantaja kykeni päättelemään, ettei tämä voisi myöskään pentuja pitää ja tämä ymmärtäisi sen.
Tai ehkä kansa ei olisi niinkään pahoillaan, että päällikkö huolehtisi pennuistaan, mutta kun kaikki tietäisivät Tuulentähden läheiset välit Vaahterakynnen kanssa. Kansa tietäisi, ettei pennut olisi puhdasverisiä Usvajoen kissoja. Taimiorava painoi hivenen murheellisena päätään.
''Minä voisin viedä heidät pesääni ja tarkistuttaa heidät. Yritän keksiä heille sinne piilon, jossa he voivat aluksi olla, kunnes tiedät, mitä me teemme heidän kanssaan'', Taimiorava hiljaa kuiskasi. Se oli varmasti huono idea, mutta muutakaan ei ollut. Kansassa ei ollut muita imettäviä naaraita kuin Tuulentähti, joten tämän olisi salaa hoidettava pentujaan, jotka nyt pyörivät jo hänen vierellään juomassa.
''Mutta ratkaisu on keksittävä todella pian'', parantaja huokaisi arasti.
''Käy uimassa lammessa ja pese itsesi huolellisesti, vesi on kylmää, joten älä vilustuta itseäsi pahasti. Tule sen jälkeen käymään pesässäni'', Taimiorava tiukensi otettaan tulevaan salaiseen tehtäväänsä ja nappasi pennut suuhunsa. Hänen pitäisi kiertää parantajienpesään kaislojen joukosta, jottei kukaan huomaisi hänen lähtöään ja tuloaan leiriin.
Siilensurulle tässä olisi kyllä selittelemistä, mutta parantajaoppilas oli luetettava nuorukainen. Puhumattakaan soturilain mukainen halutessaan aina auttaa heikompiaan. Määrätietoisesti parantaja lähti rämpimään vedessä ja kaislojen joukossa, karvat pörhistyen veden kylmyydestä ja pienten miukuessa tympääntyneinä. Taimiorava yritti hyssytellä ja tämän korvat liimautuivat kauhusta päätä vasten, mitä jos joku kuulisi, mitä jos joku näkisi, mitä hän sitten sanoisi?
Hän kuitenkin onnistui livahtamaan takaisin pesään takakautta ja repi kaisloja rikki pesästä, että pääsi tunkeutumaan pesään. Ennen pesään ahtautumista, hän tarkisti, ettei pesässä olisi ketään ylimääräistä, ainoastaan kuorsaava Siilensuru, joka oli ilmeisesti sotkunsa saanut siivottua pesän lattialta.
Taimiorava hiipi tämän ohitse kaislaisen pesän loppuosaan, jossa asetteli pennut pehmeälle pedille ja varovasti ripotteli sammalta, sekä kaisloja näiden päälle, etteivät ne tuoksuisi heti kenenkään nenään piilosta. Pennut rauhoittuivat nopeasti tuhinaansa, kun saivat olla makaamassa.
Sydän sulanneena parantaja painoi leukansa petiä vasten ja huokaisten syvään katseli kaksikkoa ihannoiden. Mitä sankareita näistä voisikaan tulla, jos he löytäisivät vain näiden tulevaisuuden turvaavan ratkaisun.

//Masi
Synkkyys täytti johtajan katsetta, samalla kun kivun aallot tunkivat hänen lävitseen ja oksa hampaissa taittui joka puraisulla. Tuon pää makasi kantoa vasten ja hän yritti mahdollisimman rennosti maata maan sekä kannon välissä, löytääkseen jonkinlaisen rauhan voidakseen auttaa pentuja syntymään vaivatta. Hän kuitenkin tahtoisi saada nämä terveet pennut, eikä menettää heitä vielä uusien omien virheidensä myötä. Tuulentähti ärähti kivuliaan aallon väristellessä itseään ja painoi kynsiään osittain jäiseen maahan. Taimioravan sanat lämmittivät hieman hänen ajatuksiaan tapahtumasta, mutta silti epämukava tunne sekä inhottava tykytys rinnassa saivat naaraan voimaan huonosti. Mitä parantaja oikeasti ajattelisi johtajastaan, joka oli pettänyt kansansa pahimmalla tavalla? Tuon vihertävät silmät kääntyivät hetkeksi kohti toista, kunnes suuri ponnistuksen mukana tullut kipu käski hänen purra oksaa. Tuulentähti painoi kynsiään maahan, päätään kantoa vasten ja antoi oksan vääntyä hampaissaan yrittäessään pitää itseään huutamasta. Ensimmäinen puski jo läpi, ja kun pentu saapui maailmaan sen pieni vinkaisu sai johtajan värähtämään ja tarkkaillemaan ympäristöä huolestuneena. Jos lähettyvillä olisi yhtään tarkkakorvaisempia kissoja, tässäkin voisi käydä huonosti. Tuulentähti kuitenkin antoi Taimioravan huolehtia pennusta, katsoa voiko se hyvin ja lopulta asetti nuorukaisen emon vatsaa vasten. Pentu oli kolli, jolla oli punainen turkki kuten isällään. Mutta sitä koristi emon harmaat raidat. Johtaja laski hetkeksi oksan suustaan ja antoi itsensä katsella pentua haltioissaan, kunnes seuraava kivun aalto sai hänet puremaan hampaitaan yhteen ennen kuin ehti napata kepin hampaisiinsa ennen seuraavaa kivun aaltoa.

Hetken aikaa Tuulentähti pohti, jäisikö mitään jäljelle tällaisen kivun ja kärsimyksen jälkeen. Voisiko pennut vielä kuolla? Voisiko jotain vielä tapahtua, ettei mitään jäisi tästä jäljelle? Syvä pettymys ja suru valtasi hänen turkkinsa, samalla kun viileä ilma kutitteli hänen jäseniään samalla kun polttava kipu kuristi hänen vatsaansa. Toinen pentu yritti vielä saapua maailmaan, mutta ikävä tunne silti yritti päästä läpi naaraan ajatuksissa. Hän huokaisi vasten oksaa, puri sitä lujasti ja ponnisti antaen vauhtia toiselle pennulle. Sehän olisi viimeinen? Kipu iski häneen kuin kolmen käpälän kynnet ja Tuulentähden piti purra oksaa lujaa ollakseen oikeasti huutamatta. Sitten yhtäkkiä kaikki helpotti, ajatukset lakkasi laukkaamasta ja kuumotus alkoi vaihtua viileyteen. Lopulta naaras päästi irti oksasta, makasi päätään raskaasti kantoa vasten ja haukkoi viileää ulkoilmaa, kun suuria sadepisaroita alkoi valua taivaalta. Taimiorava oli laskenut kummatkin pennut hänen vatsaansa vasten, ja ne miukuivat surkeasti yrittäessään saada maitoa emoltaan. Tietynlainen rakkauden lämpö alkoi nousta Tuulentähden rinnassa, vaikka tässä asiassa ei mitään hyvää olisikaan. Oli kuitenkin todella ihanaa nähdä kaksi hänen omaa sukuaan, yksi punainen yksi vaalean harmaa kuten hän itsekin. Lopulta varovasti naaras nuolaisi kumpaakin pentua pariin kertaan rauhoitellakseen näitä. Sitten hän kohotti katsettaan korviaan painaen kohti Taimioravaa. Ensin hän ei osannut sanoa mitään, painoi katsettaan kohti pentuja, mutta sitten katsahti toiseen uudestaan.

“Kiitos, Taimiorava”, Tuulentähti huokaisi ja katseli parantajaa hetken ennen kuin painoi katsettaan pahoillaan kohti maata näiden välissä. Nyt hänen olisi tehtävä valinta pentujen kohtalon osalta. Hän ei niitä voisi pitää. Ei ainakaan ominaan. Ja katsoa heidän kasvavan toisen kanssa? Tuhoaisi hänen sydäntään vielä lisää.

//Heli//

Parantaja hyppäsi lähes kattoon pelästyksestä, kun Tuulentähden tiukka ja selvästi hätää kärsivä nenänpää ilmestyi pesän suuaukolle, ja pyysi Taimioravalta apua. Päällikkö kuitenkin katosi saman tien ja Taimiorava hetken ajan karvat pörhöllään veti syvään henkeä, taputteli rintaansa ja komensi sitten säikähtäneen Siilensurun korjaamaan pudottamiensa kukkien aiheuttaman sotkun. Parantaja itse kiirehti heti päällikön perään, voimakas haju leijui vielä hetken Tuulentähden perässä, kun tämä oli lähtenyt. Taimioravalla oli jo tovin ollut omat aavistuksensa siitä, mistä olisi kyse ja mihin pahimmillaan, tai ehkä parhaimmillaan voisi johtaa.
Tämä möyri leirin reunakiviltä ulos leiristä, seuraten visusti Tuulentähden ominaistuoksua ja erottaen jo toisen tuskaisia murahduksia, jotka kuitenkin olivat hiljaisia, mutta saattaisivat lähistöllä olevien korviin kantautua.
Taimioravan hännänpää pörhistyi, kun tämä ymmärsi Tuulentähden synnytyksen olevan alkamassa, tai oikeastaan jo ponnistusvaiheen ollessa käynnissä. Parantaja istuutui Tuulentähden vierelle ja katseli hetken ajan kauhistuneena tilannetta, vaikka hän olikin osannut jo arvata jotakin tällaista olevan tulossa. Hän oli kuitenkin hivenen toivonut olevansa väärässä, vaikka uusien pentujen tulo kansassa olisi aina hyvä juttu tulevaisuutta katsoen. Mutta koko kansa tietäisi Tuulentähden ja Vaahterakynnen lämpimät välit, ja ne jos mitkä aiheuttaisivat pahennusta Tuulentähden kyvykkyydelle johtaa Usvajokea. Taimioravaa huolestutti, mutta pentuja ei voinut enää peruuttaakaan.
''Yritetään olla hiljaa, minä tuen sinua Tuulentähti'', Taimiorava silitti toisen selkää, ja äkkäsi sitten oksan sivummalla, nappasi sen ja ojensi sen Tuulentähdelle. ''Pure tätä'', parantaja nyökkäsi oksaa tarkoittaen.
''Asetu itsellesi hyvään asentoon ja voimme aloittaa'', parantaja naukui, nyppien muutamia oksia heidän suojakseen piilottamaan heitä suoralta näköyhteydeltä. Muutama Myrskyvaahteran puiden havuinen oksa oli irronnut kovissa myrkyissä ja pudonnut Usvajoen puolelle, Taimiorava asetteli niitä kannon ja heidän ylitseen, jotta he saisivat hivenen piilopaikkaa.
Tuulentähden otsalle kohosi epätoivoisia hikipisaroita ja hampaat porautuivat oksaan, ääni pysyi piilossa aika hyvinkin oksan ansiosta.

//Heli, Wilma//

''Minusta Ilvesharha tulee karkottaa kansastamme myös. On vaarallista pitää hänet täällä, kun Metsänärhen todellinen luonne paljastui. On vaarallista sekä Ilvesharhan itsensä kannalta, että mahdollisesti kansamme kannalta'', Raadelmatähti puhui Usvapolulle seuraavana aamuna, kun Metsänärhen katoaminen oli huomattu, muttei Raadelmatähti ollut erikseen siitä tehnyt ilmoitusta kansalle. Kansa odotti vastauksia, mutta Raadelmatähti ei aikonut niitä antaa. Hän ei halunnut joutua kohtaamaan ajatusta siitä, että nämä oikeasta olisivat hänen poikiaan ja ettei ennakkoluulot kohtaisi myös Raadelmatähteä itseään. Hänen kaikkea sanomaansa ja tekemäänsä voitaisiin alkaa tarkastella eri tavalla. Heinäperho oli sitä paitsi jo aloittanut tarinansa siitä, mitä oli tapahtunut ja pitäisi kyllä huolen siitä, että kaikki vihaisivat Metsänärheä, kuten kuuluisikin.
Hiirenpolku oli ollut apea, mutta tämä oli selvinnyt vakavasti vammoistaan. Toistaiseksi vanha parantaja vain makasi, nukkui ja makasi, tätä ei huvittanut syödä, eikä yrittää elää. Hän poti suurta pahaaoloa siitä, että hän oli vaarantanut koko kansan. Heinäperhon kuollelle pennulle, Laikkupennulle oli edeltävänä iltana vielä järjestetty hautajaiset. Kissat olivat vihaisia ja allapäin, vaativat vastauksia ja Ilvesharha kuulisi myös kunniansa.
''Minä en ole nähnyt Ilvesharhaa enää'', Orapihlajapennun varovainen ääni kuului parantajienpesästä.
''Meidän niin tulee antaa hänelle opetus, kunhan vain jalkani tästä tokenee!'', Servaalipentu mourusi vihaisena takaisin.
Raadelmatähti tarkkaili leiriä nyt mietteliäänä. Itseasiassa se oli totta, Ilvesharhaa ei ollut näkynyt enää leirissä. Mitä Seittisiipikin tästä kaikesta ajattelisi?
''Muodosta partio rajoille tarkkailemaan ja selvittämään, onko Ilvesharha jo paennut omatoimisesti. Mikäli ei ole, hänet on karkoitettu Myrskyvaahterasta koko hänen loppuiäkseen'', Raadelmatähti nyökkäsi Usvapolulle jämäkästi, ennen kuin leirin suuaukolta alkoi kuulua riemun kiljahduksia. Lumivuokko oli kohdannut jonkun kissan ja saapui nyt pidemmälle leiriin nuorukaisen kanssa.
Nuorukaisen keho oli jo vankempi, mutta Raadelmatähti tarkensi silmäpariaan, kun tunnisti tutun hahmon. Hän laskeutui parantajienpesän edustalta Usvapolun viereltä ja lähestyi Lumivuokkoa ja tämän mukana tulevaa Helmitassua.
''Huomenta'', Raadelmatähti hymähti ja seisahtui katsomaan hivenen peräti ilahtuneena Helmitassua tarkkaillen. ''Onko Myrskysielu mukanasi?'', toive heräsi Raadelmatähden sisällä ja sen saattoi aistia toisen kaulalla olevasta medaljongista, jonka sisällä kuin revontulet taivaalle kirkastui innokkuus värinä.
''Helmitassu haluaa palata takaisin kansaan, eikö olekin mahtavaa!'', Lumivuokko hihkaisi kuitenkin piittaamatta päällikön sanoista, ja Raadelmatähden silmät hivenen ärtyneenä siristyivät.
Olisiko Raadelmatähden varapäällikkö tämän tyttären mukana vai ei? Miksi yhtäkkiä neiti halusi palata, mutta Myrskysielu ei?
''Tervetuloa kotiin Helmitassu!'', Varjolumous naukui yllättyneenä, juosten toisen luokse.