//Heli//

Orapihlajatassu oli lähtenyt mestarinsa Huurrepeuran kanssa metsästämään, kuten Huurrepeura oli tarjoutunut tekemään. Orapihlajatassu hiippaili kuin höyhen tuulessa pitkin metsää, vihdoinkin rauhassa mestarinsa kanssa, kun tilanne Veritähden kohtaamisesta oli ohitse. Se oli ollut jännittävä ja mieleen painuva kokemus, joka oli antanut uudenlaista toivoa Orapihlajatassullekin omasta tulevaisuudestaan, sekä Raadelmatähden ja Usvapolun pelastumisesta. Pian Orapihlajatassu pysähtyi, hän oli uppoutunut niin täysin omiin ajatuksiinsa, että hän oli hukannut Huurrepeuran. Naaras oli tainnut puhua jotakin linnun nappaamisesta ja pyytänyt Orapihlajatassua katsomaan, ja odottamaan sen aikaa. Mutta nyt Orapihlajatassu oli hukassa.
Hän höristeli korviaan huolestuneena ja yritti nuuhkia ilmaa, että haistaisiko Huurrepeuran jossakin lähistöllä. Muttei hän ollut enää varma, kuinka kauan hän oli vain jatkanut kävelyä ja olla kuuntelematta mestarinsa ohjeita. Jostakin kuului pieni rouksutus ja Orapihlajatassu kohotti katseensa puuhun, jonka oksalla istui pörröhäntäinen orava nakertamassa käpyjä. Oppilas nuolaisi tyytyväisenä huuliaan ja paljasti kyntensä, lähtien hiljaa kiipeämään puuta pitkin siinä toivossa, että Huurrepeura ei ehkä suuttuisi hänelle niin paljon, jos hän nappaisi jotakin itse. Kesken hiljaisen kiipeämisen orava kuitenkin pudotti kävyn alas, jonka oli saanut nakerrettua tarpeeksi ja käpy napsahti oppilaan nenään. Orapihlajatassu liukui niillä sijoillaan suoraan maahan takamukselleen ja jäi itsekseen mutisten hieromaan nenäänsä.
Orava oli selvästi saanut syödäkseen ja jatkanut päivänsä askareita, eikä oppilas enää erottanut, mihin suuntaan saalis oli lähtenyt. Turhautuneena Orapihlajatassu potkaisi takajaloillaan juurakkoa ja kohosi sitten jaloilleen, mulkoillen vielä yläoksia kohti, josko hän erottaisi oravan.
''Saalistaminen ei taida olla vahvuutesi?'', kuului karhea ääni jostakin hänen takaansa ja Orapihlajatassun häntä pörhistyi heti, kun hän kiepahti ympäri. Varjoissa hän erotti kaksi kiiluvaa vihreää silmää, jotka tarkkailivat hänen punertavia silmiään huvittuneesti tuikkien. Muttei huvittuneisuus tuntunut olevan aitoa, varjoissa piilossa olevan kissan askeleet olivat veren- ja murhanhimoiset.
''Kuka siellä?'', Orapihjalatassu murisi, yrittäen köyristää selkäänsä ollakseen uhkaavampi. Myrskyvaahteran reviirillä olisi tunkeilija! Mutta sitten Veritähti palasi hänen mieleensä. ''Oletko Synkkävarjon jäsen, mitä sinä piilottelet siellä?'', oppilas tiuskaisi, siristellen silmiään.
''Synkkävarjonko?'', toisti ääni varjoista.
Orapihlajatassu painoi toista korvaansa taaksepäin ja alas hermostuneena.
''Minä en ole kukaan ja samalla olen kaikkea sellaista, jota kaltaisesi ikävöi ja pelkää'', matala ääni puhui, ja Orapihlajatassu kykeni haistamaan tuoreen verenhajun. Oppilas paljasti kyntensä ja yritti erottaa toisen hahmon paremmin pimeästä. Mutta itsekseen hymähtäen kissa astui eteen varjoista. Orapihlajatassun valtasi niin voimakas kauhu ja pelko, että tämä lamaantui niille sijoilleen, jääden epäuskoisena tuijottamaan kissaa.
''Si-si-sinä'', hän änkytti, yrittäen käskeä kehoaan peruuttamaan. Kissa jäi katselemaan häntä huvittuneena.
''Minä nappasin yhden pöllön, ota sinä se. Ehkei mestarisi suutu sinulle, kun olet harhaillut omilla teilläsi'', kolli heitti hampaistaan sulkakasan Orapihlajatassua kohden, joka oli niin jähmettynyt, että pöllö tömähti hänen tassuihinsa, eikä oppilas silti kyennyt liikkumaan. Kissan leualla oli syviä arpia, jotka ylsivät nenän alle. Vasen silmä oli kolmen arven alla, jotka olivat täynnä hämähäkinseittiä ja hauteita, sekä selässä olevat syvät ja pitkät arvet saivat kollin hoiperoimaan ja klinkkaamaan takajalkaansa. Mutta siitä huolimatta kissa heilautti omahyväisesti oranssiraitaista häntäänsä.
''Miten emosi voi? Onko Ilvesharha vielä keskuudessanne?'', kolli kysyi ottaen askeleita lähemmäs poikaansa.
''E-ei hän ole'', Orapihlajatassu vinkaisi, vaikkakin hänestä tuntui, ettei saisi kertoa mitään Metsänärhelle.
''Sinä olet jo oppilas, vahvat ja pitkät jalat'', Metsänärhi mittaili toista hymyillen.
Orapihlajatassu tuijotti toista, muttei saanut sanoja ulos suustaan. Käskisi lähtemään pois tai että tämä voisi joutua ongelmiin. Häätää. Hän ei kyennyt ajattelemaan selkeästi niin voimakkaan pelon edessä.
Samassa jostakin kuului Huurrepeuran huhuilua, kun tämä oli havainnut oppilaansa kadonneen (?).
''Nähdään sitten Orapihlajatassu'', Metsänärhi hymyili ja kosketti nopeasti poikansa korvaa, ennen kuin keräsi muut nappaamansa hiiret ja pinkaisi rajan yli Usvajoen puolelle. Orapihlajatassun korva tuntui siltä, että se olisi ollut tulessa ja sitä poltti. Hän ei saanut itseään liikkumaan vielä silloinkaan, kun Metsänärhi oli kadonnut tai kun Huurrepeura oli ilmestynyt hänen taakseen.

Taimiorava istuskeli pesänsä edustalla, katsellen aukiolla olevaa tapahtumaa, kun Riitasointu palasi pian leiriin Sudenliljan kanssa heti, kun auringonvalo taittoi jokaisen kaislan välistä leiriin. Heidän mukanaan ei kuitenkaan ollut pentuja, mutta mukana kulki liekehtivä turkkinen naaras, jota Taimiorava jäi sanattomana tuijottamaan häkeltyneenä ja hämmentyneenä. Hän oli varmasti nähnyt kyseisen naaraan ennenkin. Mutta tuon pyöreä vatsa kertoi, että pentuja olisi tulossa hyvin pian. Parantaja heilautti korviaan uteliaana ja jäi hetkeksi vain tuijottamaan Tuulentähden pesää kohden, jonka edustalle Riitasointu ja Sudenlilja jäivät vartioimaan.
Samassa parantajan ajatukset palasivat Metsänärheen, joka oli palannut sen verran voimiinsa, että kolli kävi metsästämässä kansalle ja vaikkei tämä ja Tuulentähti olleet vieläkään puhuneet siitä, jäisikö kolli Usvajokeen tai mitkä tämän aikeet olisivat, kun hän olisi toipunut Myrskyvaahteran hyökkäyksestä, Taimioravasta vaikutti siltä, että kolli todella olisi jäämässä. Säännöllisesti Taimiorava puhdisti ja sitoi toisen haavat, mutta tämä vaikutti olevan jo voimissaan. Parantajalle ja soturille oli kuitenkin muodostunut lämminhenkinen suhde, he kertoivat ja jakoivat toisilleen lähes kaiken, ainakin Taimioravasta tuntui siltä. Metsänärhi nukkui oman vuoteensa sijasta parantajan kanssa yhteisessä vuoteessa ja he-. Tai ainakin Taimiorava oli rakastunut. Metsänärhen ajatteleminenkin sai naaraan kehräämään itsekseen.
''Mitä aukiolla tapahtuu?'', Siilensuru pian kysyi ja istuutui mestarinsa viereen.
''Riitasointu ja Sudenlilja olivat löytäneet matkallaan Aurinkotuulen kissan, joka puhuu nyt Tuulentähden pesässä'', Taimiorava naukui, luoden merkitsevän katseen parantajaoppilaaseen. Matkallaan viemässä Tuulentähden pentuja jollekin, jonka Sudenlilja ja Riitasointu olivat tunteneet. Taimiorava oli niin kovasti pitänyt pennuista ja tuntui pahalta, ettei hän voinut pitää heistä huolta.
''Vai niin. Mitä luulet liittyykö se 'niihin''', parantajaoppilas kuiskasi, viitaten Aurinkotuulen kissan tuloon ja Riitasoinnun ja Sudenliljan vieviin pentuihin. Taimiorava loi tiukan katseen oppilaaseensa.
''En minä tiedä, toivottavasti kaikki on hyvin'', Taimiorava tiuskaisi hiljaa, Siilensurun nolostuneena irvistäessä, että sai toisen olotilan kireäksi ja hermostuneeksi.
''Selvä selvä juttu se sitten, kyllä vain'', Siilensuru mumisi.
''Oletko nähnyt Metsänärheä? Hän oli herännyt minua ennen jo'', Taimiorava kysyi pian pehmeämmin, Siilensurun hetken miettiessä, mutta pudistaessa sitten päätään ja kaksikon jäädessä tuijottamaan kummastuneina toisiaan.

//Wilma, Heli//

''Mitä sinä haluat?'', Riitasointu murahti ja katsahti Liekkivarjoon, joka puuskutti hetken näyttöisän sukelluksensa jälkeen, tasatakseen hengitystään. Riitasointu ei pitänyt kerskailijoista, sillä hän tiesi olevansa joka käänteessä omalla tavallaan parempi, mutta ehkä tässä tapauksessa Liekkivarjon pröystäily oli tarpeen, sillä tuskin muuten Riitasointu olisi edes ollut kiinnostunut kuulemaan koko naarasta. Aurinkotuulen kissat kun eivät tunnetusti kyenneet pysymään pinnalla sekuntiakaan, puhumattakaan Taivaanliekin kissat, jotka olivat peräisin Ruskatammesta. Sen ajattelun Riitasointu yritti kuitenkin nopeasti työntää pois mielestään.
''Minä haluan liittyä Usvajokeen'', Liekkivarjo puuskutti hetken ja loi sitten paljon pienempään varapäällikköön haastavan, sekä tiukan katseen.
''Miksi sinä haluat liittyä Usvajokeen?'', Riitasointu väläytti hampaitaan toiselle ja tarkkaili tuon jokaista karvaakin. Mitä tekemistä Aurinkotuulen kissalla olisi Usvajokeen? Kerrassaan ennen kuulumatonta, että niittykissa, joka jaktaisi jäniksiä, olisikin valmis aloittamaan uimakoulun ja kalojen nappaamisen.
''Sinuna en kyselisi, ellet halua minun kertovan koko Aurinktotuulelle Savuruoskan pennuista, jotka ovat sinun'', Liekkivarjo asetteli sanansa uhkaavasti, saaden Riitasoinnun murahtamaan voimakkaasti ja työntämään naamansa melkein toisen naamaan kiinni. Liekkivarjon otsalle kohosi sen tuijotuksen alla hikeä, mutta nuorempi naaras piti pintansa äreän Usvajoen varapäällikön tuijotuksen alla.
Riitasoinnulla ei rehellisesti olisi mitään väliä, mitä koko metsä ajattelisi, jos kuulisivat pentujen olevan hänen ja hänen luovuttaneen pennut Savuruoskalle Aurinkotuuleen. Häntä ei edes kiinnostanut se, josko se vaikuttaisi siihen, minkälaisena kissana Kaiku tai Kuolo häntä katsoisivat. Ei edes se, miten pitkälle koko valhe voisi mennä ja miten se sotkisi itse pentuja. Mutta totuuksilla oli tapana tulla julkisuuteen tavalla tai toisella, ja hän ei sitä tilannetta hyväksyisi, että Tuulentähti joutuisi koko sekasorron keskelle. Hän oli päättänyt auttaa ja hän myrkyttäisi vaikka koko metsän, että hän saisi oman tahtonsa ja apunsa välitettyä loppuun asti.
Riitasoinnun karvat tasoittuivat.
''Sinä tuoksut maidolta'', varapäällikkö yllättäen hymähti ja vetäytyi kauemmas Liekkivarjosta, joka säpsähti kiusaantuneena kauemmas. Tuskinpa niin ärhäkän ja äkkipikaisen naaraan kasvoilla koskaan Riitasointu oli kokoontumisissa nähnyt sellaista tunnetta kuin kiusaantumista. ''Tuulentähti saa päättää sinun mahdollisuuksistasi liittyä Usvajokeen. Mutta jos et puhu hänelle totta halustasi liittyä kansaan ja levität tietoa pennuista Usvajoessa-'', Riitasointu paljasteli hymyillen kynsiään. ''Minä nyljen sinut itse ja syötän pentusi ravuille'', varapäällikkö irvisti, saaden Liekkivarjon vakavaksi, mutta uhmakas tuijotus ei sammunut naaraan kasvoilta.
Riitasointu sitten nyökkäsi ja lähti Sudenliljan kanssa kulkemaan edeltä kohti Usvajoen leiriä. Liekkivarjon rinnassa takoi sydän tiheästi jännityksestä, kun he saapuivat leiriin ja lähtivät heti askeltamaan kohti Tuulentähden pesää jättääkseen Liekkivarjon puhumaan päällikön kanssa, mutta samalla erään kollin silmät olivat porautuneet järkyttyneinä Liekkivarjon niskaan.
''Tuulentähti, sinulle olisi vieras. Oletko valmis tapaamaan erään kissan Aurinkotuulesta, joka olisi kiinnostunut liittymään Usvajokeen?'', Riitasointu naukui, kun Sudenlilja ja Liekkivarjo hiljaisuudessa seisoivat pesän edustalla odottaen Tuulentähden vastausta. Hetken kuluttua Riitasointu astui ulos ja heilautti hännällään, että Liekkivarjo voisi mennä pesään, jääden itse istumaan Sudenliljan kanssa pesän edustalle, selvästi kykenemättä luottamaan Liekkivarjoon ja haluten vahtia tätä. Oikeasti Riitasointu halusi kuulla kaiken ja pitäisi huolen siitä, ettei mikään tai kukaan voisi olla nyt, huomenna tai tulevaisuudessa Tuulentähdelle uhaksi.

//Heli, Wilma//

Liekkivarjo yritti höristellä korviaan ja lopulta kykenikin erottamaan joitakin sanoja, jotka karkasivat Savuruoskan huulilta Riitasoinnulle ja Sudenliljalle, jonka nimen naaras oli ennättänyt kuulemaan puheiden lomassa. Hänelle Sudenlilja oli enemmänkin vieraan oloinen, naamataulu ei kertonut Aurinkotuulen soturille paljoatakaan. Kun Savuruoska nosti kaksi pentua hampaisiinsa, Liekkivarjo kykeni erottamaan ehkä helpottuneen tai peräti lempeän hymyn Riitasoinnun kasvoilla kuin hyvästiksi Usvajoen pennuille. Vasta kun Savuruoska oli kokonaan noussut ylös ja lähtenyt palaamaan takaisinpäin, pennut keikkuen suussa ja askelien haparoidessa eteenpäin, Riitasointu ja Sudenlilja lähtivät varjoihin sulautuen palaamaan takaisin kohti Usvajoen puolta rajalta.
Liekkivarjo pomppasi jaloilleen, mutta sen sijaan, että hän olisi syöksynyt ajatustensa mukana kohti Savuruoskaa hän pysähtyi äkisti. Hän ei yllättäen ollutkaan varma siitä, juoksisiko sisarensa perään vai halusiko hän juosta varapäällikön kiinni. Hänen takanaan oksa katkesi ja Liekkivarjo pörhistäen häntäänsä pyörähti ympäri, valmiina taisteluun, sillä joku oli häntä vaaninut ja tarkkaillut, aivan kuten hänkin oli Savuruoskaa ja Usvajoen kissoja.
Liekkivarjo ehti vetää kyntensä esille ja sähähtää voimakkaasti, mutta uhka paljastuikin Aurinkotuulen nuoreksi soturiksi, Tiikeriruusuksi, jonka häntä vääntelehti tämän takana ja korvat olivat uhkaavasti painuneina taaksepäin. Punertava turkki loisti auringossa lumen keskellä, kun naaras lähestyi vielä muutaman askeleen Liekkivarjoa kohden, ennen kuin pysähtyi ja loi tiukan katseen vanhempaan soturiin.
''Mitä sitten aiotkin tehdä, en anna sinun paljastaa kenellekään Aurinkotuulessa näkemääsi'', Tiikeriruusu murahti yllättävänkin uhkaavasti, Liekkivarjon uhmakkaasti heiluvan hännän pysähtyen yllättyneenä. Sitä hän ei ollut edes aikonut tehdä! Miksi ihmeessä Liekkivarjo haluaisi pilata sisarensa elämän juoruilulla?
''Miksi sinä niin vimmatusti haluat puolustaa Savuruoskaa? Hän ei edes pidä sinua ystävänään'', Liekkivarjo huomasi kuitenkin äksyilevänsä, Tiikeriruusun niskakarvojen pörhistyessä. Liekkivarjo huomasi todellakin nyt kuulostavansa siltä, että aikoisi paljastaa Savuruoskan, vaikka se ei ollut totta ollenkaan. Mutta hän ei olisi varma omasta tulevaisuudestaan ja lähdöstään uuteen elämään, mikäli Tiikeriruusu olisi aina roikkumassa Imperiumin taustojensa kanssa Savuruoskassa. Voisiko Liekkivarjo vain jättää Savuruoskan?
''Olemme läheisempiä mitä voisit uskoakaan'', Tiikeriruusu murahti, mutta tuon silmissä pilkahti jotakin, mikä ei nostanut sanoille luottamusta, mutta antoi syyn epäillä niiden valheellisuutta, mutta myös totuutta.
Liekkivarjo sihahti, Tiikeriruusu ei pitänyt hänestä, eikä Liekkivarjo Tiikeriruususta. Olisi turhaa jatkaa ajan tuhlaamista toisen kanssa.
''En aio kertoa mitään Savuruoskasta tai pennuista, edes Usvajoesta'', Liekkivarjo lopulta hymähti ja käänsi ylimielisesti uhittelevalle Tiikeriruusulle selkänsä. ''Pidä Savuruoskasta hyvää huolta, Tiikeriruusu. Jos kuulen, että olet aiheuttanut hänelle tai hänen pennuilleen pahaa mieltä, tulen yli joen, metsän ja taivaan liiskatakseni sinut kuin torakan'', Liekkivarjo loi lapansa ylitse puolittaisen katseen nuorempaan naaraaseen, joka kurtisti hämmentyneenä ja ärtyneenä nenäänsä ja kulmiaan, siristäen silmiään yrittäessään ymmärtää mistä tai mitä Liekkivarjo tarkottaisi ja puhuisi.
Sen enempää ajattelematta, Liekkivarjo rynnisti alas niityn kukkien ja pensaiden taittuessa hänen tieltään. Hän naukaisi Riitasoinnun nimeä, saaden Usvajoen varapäällikön kiepahtamaan ympäri ja paljastamaan kyntensä, kun Liekkivarjon naukaisi kuulosti enemmänkin sodan julistukselta kuin pyynnöltä odottaa. Liekkivarjon loikka vastakkaiselta nummelta katkesi taidokkaaseen sukellukseen veteen, jota sekä Tiikeriruusu jäi hämmentyneenä katsomaan, että Riitasoinnun silmät uteliaasti tutkimaan, kun hyvin pian Liekkivarjon pää pisti pinnalle aivan toisesta kohtaa kuin sukeltaessa se oli kadonnut. Liekkivarjon tassut kauhosivat vastarannalle, varautuneina siihen, että noustessaan Usvajoen puolelle, hänet voitaisiin listiä siihen paikkaan, mutta hän kohtasikin varapäällikön uteliaan ja viekkaan tuijotuksen.

//Masi, Wilma
Huurrepeura katseli tyyni ilme kasvoillaan Veritähden tuomaa pientä partiota, joka koostui jotenkuten tutuista kissoista, paitsi Synkkävarjon uudesta parantajaoppilaasta. Myrskyvaahteran naaras muisti nähneensä nämä kissat kokoontumisessa, Veritähti nyt oli kaikille tuttu ja tuolla oli mukanaan oma varajohtaja oletettu Valkeaveri sekä yksi kenraaleista, Korppisydän. Oranssin valkean naaraan viekkaat silmät saivat Huurrepeuran värähtämään, joten tämä käänsi katseensa äkkiä Hiirenpolkuun, joka rauhallisesti neuvotteli Veritähden kanssa sovun löydettyä ja tilanne alkoi ratketa. Veritähti lähti askeltamaan takaisin kohti omaa valtakuntaansa, samalla kun Siniperho jäi Myrskyvaahteran kissojen seuraan liittyen Hiirenpolun koulutukseen. Lopulta ylimääräisten kissojen kadotessa näkyviltä, Hiirenpolku huokaisi syvään ja Huurrepeura tunsi toisen rentoutuvan hänen vierellään viimeinkin. Hymy kohosi naaraan kasvoille, kun tämä vielä hymyillen nyökäytti päätään Siniperholle tervehtien tätä. Hän olisi nyt hetkellisesti osa heidän kansaansa, saadakseen tarpeellisen koulutuksen.

“Tervetuloa Siniperho. Toivottavasti tunnet olosi tervetulleeksi, ja voit nauttia Hiirenpolun opeista ilman huolta omasta turvallisuudestasi. Olet nyt osa meitä, ja jos joku kohtelee sinua toisin toivon, että voit kertoa siitä Hiirenpolulle, tai vaikka minulle”, ystävällisesti naaras naukaisi toiselle ja nyökäytti vielä sarvista päätään naaraalle.

“Voimme Orapihlajatassun kanssa palata takaisin teidän perässänne, metsästämme hieman ja sitten saavumme leiriin? Utupöllö ja Helmitassu lähtevät mahdollisimman pian Hallavarjon reviirille?” Huurrepeura naukaisi kysymyksensä Hiirenpolulle nousten lopulta seisomaan tuon viereltä. Hän vilkaisi samalla ohi mennen kohti veljeään sekä ystäväänsä Helmitassua, joka pääsisi oitis kokemaan jotain erikoista. Koko keskustelu tilanne oli ollut jännittävä, mutta nyt oli jotenkin virkeä olo kaiken sen jännittämisen jälkeen. Ei olisi myöskään huonoksi pitää jonkinlainen oppitunti Orapihlajatassulle. Servaalitassun kuitenkin pitäisi opetella Siniperhon rinnalla, ja Utupöllö sekä Helmitassu hakisivat kansalaiset mukaansa lähtien sitten uudelle reviirille. Kaikki tarvitsisivat nyt ruokaa jaksaakseen läpi hermoja kiristävän tilanteen.

//Masi, Wilma
Savuruoska ei voinut uskoa korviaan, kun Riitasointu kertoi pentujen olevan omiaan. Hän piti pienesti suutaan auki yllättyneenä, vilkuillen niin itse varapäällikköä, kuin pentuja sekä välillä ohimennen Sudenliljaa. Oliko kolli tiennyt tästä? Pienet pennut saivat Savuruoskan silmät aina tuikkimaan niiden kiemurrellessa toisten päällä, ja lopulta oli valkean naaraan suljettava suunsa, kun lopulta hän kohtasi Riitasoinnun tiukan katseen. Hän olisi siis pentujen ainoa toivo? Ei hän tietenkään voisi tuollaisia suloisia kasoja jättää vain pensaiden tuulen huomaan, ei edes Sudenlilja pystyisi pentuja pitämään Usvajoessa? Kuvio sai Savuruoskan pään sekaisin, mutta hän lopulta huokaisi syvään. Ehkä Sudenlilja pitäisi hänestä hieman enemmän, jos naaras ottaisi pennut itselleen. Mutta voisiko kolli nähdä häntä yhä? Pitää yhteyttä? Huoli sai Savuruoskan rintaa puristamaan, mutta hän toivoi tilanteen kääntyvän hyväksi kaikkien kannalta.

“Hyvä on. Uskon teitä, ja toivon, että täten voit sinäkin Riitasointu jatkaa elämääsi kuten toivot”, Savuruoska räpäytti punaisia silmiään ja kohtasi naaraan ruskean katseen. “Oletan, että kenenkään Usvajoen kissan ei tarvitse olla yhteydessä pentuihin? Kasvatan heidät ominani, Aurinkotuulen suvussa”, hän painoi hieman mietteliäänä korvaansa katsellessaan kuitenkin rauhallisesti Riitasointua. Sitten laskien katseensa pentuihin ojentaen omaa häntäänsä lähemmäs Riitasointua, jotta voisi toivottaa pennut tervetulleeksi omaan hoivaansa. Hän oikeasti saisi kasvattaa itse omat pennut, vaikkeivat ne hänelle suotukaan hänelle sillä tavallisella tavalla. Mutta kuitenkin, hän saisi pitää huolta pienistä karvanyyteistä. Ilo alkoi pakahduttaa naaraan rintaa, ja hymy levitä tuon kasvoille. Hän voisi nimetä pennut myös itse? Hänen teki mieli huutaa ja hyppiä onnesta. Vaikkeivat pennut olleetkaan täysin hänen omiaan, saatika sitten Sudenliljan verta. Mutta hänen kuitenkin. Ehkä he voisivat uudelleen yrittää joku toinen päivä Sudenliljan kanssa. Kaipaavasti Savuruoska vilkaisi kohti kollia, kuitenkin välittäen katseessaan kiitoksensa tällekin, joka oli osallisena tilanteessa. Eikä varmasti Riitasointukaan heidän tilanteestaan muille kuiskisi, kerta itse tahtoi omista pennuistaan myös hankkiutua eroon. Hän uskoi voivansa luottaa kaksikkoon.

“Pidän heistä erityisen hyvää huolta”, Savuruoska vielä lupasi painaen päätään kiitollisena Riitasoinnulle.

//Heli, Wilma //

Liekkivarjo askelsi häntä maassa laahaten ulos leiristä. Hänen askeleensa tuntuivat raskailta, ja hän yritti pitää ajatuksiaan kasassa epätoivoisesti. Savuruoska oli ollut oikeassa. Mutta miten hän voisi selittää tilannettaan? Hän ei todellakaan ollut kenenkään Aurinkotuulen kissan kanssa läheinen, vaan Usvajoen soturin, Tomusielun kanssa! Kolli oli häntä kieltämättä jo paljon kokeneempi soturi ja vaikutti luotettavalta Usvajoen jäseneltä, miten totuus voisi vaikuttaa kollinkin maineeseen? Kuitenkin Tomusielun ajatteleminen sai naaraan sydämen tykyttämään ja mielen kirkastumaan.
Vaikkei hän ollutkaan Usvajoen kissaa nähnyt pitkään aikaan. Viimeksi rajalla, kun tuo oli ollut partioimassa ja käynyt katsomassa Aurinkotuulen kanssa jaettua rajaa jonkun kansan toisen kissan kanssa. Liekkivarjo huokaisi syvään. Tomusielu oli opettanut häntä uimaan, voisiko Liekkivarjo vain uida joen yli Usvajoen maille ja lähteä etsimään Tomusielua? Niin kovasti kuin hän halusikin niin tehdä, hän tiesi, ettei voisi. Miten hän selittäisi viimeisillään tiineenä olevana, että maleksi pitkin Usvajokea?
Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytyivät, kun hän haistoi Usvajoen tuoksun lähellä rajaa, vain parin kalan pyrstön päässä ja hän pudottautui alemmas, ja lähti hiipimään lähemmäs katsoakseen, olisivatko nuo ylittäneet rajan. Voisiko Tomusielu ollut tullut häntä etsimään? Mutta yllättyneenä Liekkivarjo erottikin Usvajoen varapäällikön äänen ja haistoi Savuruoskan, muttei kuullut sanoja. Savuruoska voisi tarvita apua! Oliko sisar saanut rajan ylittäjät kiinni!
Liekkivarjo kiirehti eteenpäin, mutta pysähtyi äkisti, kun erotti kaksi pentua Riitasoinnun ja Savuruoskan välissä maassa, sekä vieraan kollin varapäällikön takana. Oranssivalkea naaras jäi hämmentyneenä katselemaan tilannetta ja painoi korviaan alemmas, sekä itseään vasten maata. Mitä olisi tapahtumassa? Hän ei ollut koskaan nähnyt Riitasointua näin läheltä, naaras oli pieni kuin kirppu, mutta selvästi taisteluiden ja voiman kovettama. Olisiko Savuruoska vaarassa?

Metsänärhi makasi rauhallisena vatsallaan parantajienpesässä. Taimiorava tuuhealla hännällään pyyhki tomuja, irtohiekkaa ja kuivuneita lehtiä pesänsä lattialta, mutta parantaja oli selvästi alakuloinen. Siilensuru oli lähtenyt yksin tutkimaan ja etsimään kaksijalasta kissanminttua ja tulisi olemaan jonkin aikaa matkoilla.
"Olet aika alakuloinen tänään, Taimiorava", Metsänärhi naukui parantajalle, raottaen toista silmäänsä. Taimiorava painoi vain korviaan alemmas ja jatkoi touhujaan. Metsänärhen katse pehmeni parantajalle hiljalleen ja yleensä innokas ja iloinen naaras näytti kirjaimellisesti murskatulta.
"Sinä taisit todella olla kiintynyt niihin pentuihin? '', Metsänärhi kysyi hiljaa. Hän oli nähnyt pesän perällä, ja nähnyt Riitasoinnun ja Sudenliljan vieneen ne yön hämärässä pois, kun muut olivat kuunnelleet Tuulentähteä. Muttei hän tiennyt niistä sen enempää. Hän epäili kyllä olisivatko ne olleet suloisen Taimioravan pentuja.
"Niin taisin, ihan kuin olisivat olleet omia", Taimioravan hento ja surullinen ääni kuiskasi, muttei parantaja katsonut häntä kohti.
Metsänärhi hymyili varovasti naaraalle.
"Olisitko sinä halunnut pentuja?", kolli kysyi naaraalta.
"Olisin. Mutta olen parantaja", Taimiorava huokaisi ja katsahti Metsänärheen surullisena.
Metsänärhi kutsui Taimioravan pedille viereensä ja siirtyi hivenen sivummalle.
Parantaja istuutui hänen viereensä, huokaisi surullisena syvään ja painoi päänsä pedin reunalle. Metsänärhi painoi rauhoittavasti leukansa parantajan otsalle, nauttien toisen ominaistuoksusta. Ei se ollut samanlainen kuin Heinäperhon, mutta toisen läheisyys antoi silti toivoa huomisesta.

//Heli, Wilma//

''Paljonko? Tuskin heitä kovinkaan paljoa tulee! Ei heidän tarvitse meitä kovistella tai mitään, heillähän on Veritähti'', Orapihlajatassu henkäisi Servaalitassulle. Orapihlajatassu hyppelehti innokkaana eteenpäin, oppilaiden harjoitukset olivat nopeasti nostattaneet hänelle voimaa jalkoihin ja oppilas hyppelehti Servaalitassun vierelle kuin jänis. Hän puhkui myöskin intoa, hän oli halunnut päästä näkemään omin silmin Veritähden läheltä. Mutta häntä kieltämättä huolestutti, että jos tilanne kärjistyisi rajalla kahakkaan, miten Hiirenpolku sokeana ja vanhana kissana voisi voittaa Veritähden edes hännän väännössä?
He saapuivat rajalle ja vaikkei Myrskyvaahteran partio nähnytkään vielä Synkkävarjon kissoja, kaikilla oli tunne, että heitä tarkkailtiin. Turkkien kahina kantautui nopeasti partion korviin ja Hiirenpolku heilautti mustaa hännänpäätään merkiksi kaikille istuutua alas, ja Orapihlajatassu jämäkästi parkkeerasi takapuolensa maahan, tapittaen hengittämättä jännittyneenä eteenpäin.
Tumman punertava kolli askelsi vaaleiden silmiensä ja arpisen suuren kehonsa kera rajaa kohden, istuutuen alas. Tämän seurassa oli vain kolme kissaa, mutta kaikki aikuisia. Hiirenpolusta ei ollut kuitenkaan aistittavissa pelkotuoksua, vaan parantaja kohotti kuononsa kohden Veritähteä, nyökäten sitten oikeaan suuntaan sokeana päällikölle. Ehkei Hiirenpolku osannutkaan pelätä, kun ei oikeasti nähnyt Veritähteä ja tämän seuraajia?
''Hyvää huomenta Veritähti'', Hiirenpolku naukaisi kohteliaasti, mutta Orapihlajatassu pystyi aistimaan omanlaistaan kireyttä toisen äänessä. ''Myrskyvaahtera haluaa tarttua tarjoukseenne. Tarvitsemme apuanne kaivauksissa, leirimme puhdistamisessa, mutta myös väliaikaisen reviirin hankkimisessa. Ja olen mielelläni tarjoamassa oppejani parantajaoppilaallenne siihen asti, että hän pärjää omillaan'', vanha parantaja naukui ja nuuhkaisi ilmaa, kääntäen päätään Korppisydämeen, sitten Valkeavereen ja lopulta Siniperhoon.
Veritähti oli hetken ajan hiljaa, mutta Orapihlajatassu aisti tuon kasvoilta tyytyväisyyttä tilanteen helppouteen. Mutta tuo tuntui silti hakevan jotakin Hiirenpolusta kuin aistisi, että toinen yrittäisi puukottaa tätä selkään tai juonisi jotakin Veritähden silmien alla. Orapihlajatassu muisti yllättäen hengittää ja puuskahti ääneen.
''Hienoa'', Veritähden matala ääni jyrähti. ''Siniperho on meidän tuleva parantajamme, toistaiseksi täten sinun parantajaoppilaasi. Mikäli sinulle vain sopii, toivon sinun ottavan hänet mukaasi. Lähetän Hallavarjon reviiriltä soturimme pois tieltänne ja tulemme mahdollisimman pian vierailemaan leirissänne'', Veritähti räpäytti viekkaita silmiään.
Hiirenpolku käänsi kuononsa kohden Siniperhoa ja Orapihlajatassu astui Servaalitassun viereltä kauemmas, jotta vieras naaras voisi asettua parantajan ja parantajaoppilaan rinnalle.
''Myrskyvaahtera siirtyy Hallavarjon reviirille Helmitassu ja Utupöllön johdolla'', Hiirenpolku naukui, heilauttaen häntäänsä kaksikkoa kohden, jotka saisivat johtaa koko kansan uudelle reviirille. Hiirenpolku jäisi leiriin Huurrepeuran kanssa, kuten myös vahvat ja voimissaan olevat kissat, jotka voisivat auttaa kaivaustöissä.
Veritähti katseli vain takaisin vakavana Hiirenpolkua, sitten kohdaten Utupöllön ja Helmitassun katseet.
''Ilmoitan ryhmillemme antavan tietä'', Veritähti viileästi vastasi, hyvinkin jäykästi, mutta selvästi painoi mieleensä Utupöllön ja Helmitassun nenät. Sitten enempää puhumatta Veritähti kääntyi, kaksi seuraajaa lähtivät tuon mukaan.
Kun Veritähti kääntyi, Hiirenpolku odotti niin kauan, että päällikkö oli kadonnut ja puuskaisi sitten kaiken pidättämänsä hapen keuhkoistaan ulos, ja rentoutui viimein.

//Heli//

Raadelmatähti - Myrskyvaahteran päällikkö

''Kunhan emme valu epätoivoon. Luotan kyllä Huurrepeuraan ja Hiirenpolkuun, eivätköhän he keksi jotakin'', Raadelmatähti katsahti hymyillen lapansa ylitse Usvapolkuun. Mikäli vain kumpikin olisi selvinnyt elossa, mutta sellaista epätoivoa ei Raadelmatähti halunnut alkaa lietsoa. Hän askelsi Usvapolun vierelle ja kallisti päätään alemmas juodakseen kylmää vettä. Lumi tuntui hohtavan ympärillä, aurinko selvästi yritti lämmittää ja sulattaa, ehkä peräti Kaiku yrittäisi auttaa häntä ja Usvapolkua. Mutta se enemmän huoletti Raadelmatähteä, ettei lumi alkaisi valua sisälle pesään vetenä ja suojaisassa pesässä vesi ei jäätyisi, joten he voisivat kastua pahasti Usvapolun kanssa. Mikäli he eivät hukkuisi, he voisivat sairastua pahasti.
Näinkö todella hän tulisi menettämään kaikki elämänsä päällikkönä?
''Kuulitko?'', Raadelmatähti säpsähti ja käänsi päätään ylöspäin. Jostakin kuului rapinaa, ja lumen kevyen kerroksen läpi saattoi erottaa, että hiiri kulki lumen välissä heidän päidensä yläpuolella. Nälkä murisi päällikön vatsassa, kun tämä yritti hahmottaa hiiren kulkua, josko se työntäisi nenänsä lumesta läpi ja he voisivat napata sen. Perään ei kannattaisi syöksyä, he voisivat rikkoa lunta, jolloin se vyöryisi heidän niskaansa ja voisi murskata peräti koko pesän ja heidän suojansa.

//Heli, Wilma//

Mustavalkea Usvajoen varapäällikkö oli alkuun ajatellut tekevänsä nuorelle parille tilaa keskustella keskenään, mutta toisin kuin Riitasointu oli ajatellut, tilanne tuntui kiristyvän faktojen puuttumisen ympärillä. Varapäällikkö sulki hetkeksi silmänsä ja huokaisi syvään, kunnes astui Sudenliljan ohitse lähemmäs Savuruoskaa. Varapäällikön ruskeat silmät katselivat Savuruoskaa rauhallisina, peräti lempeästi, vaikkakin tämän arpinen naama ja repaleiset korvat antoivat kaikkea muuta kuin lempeän tai välittävän vaikutelman.
''Emme me halua sinusta mitään panttia Usvajoelle, voit olla siitä varma'', varapäällikkö naukui rauhallisesti ja istuutui alas, katsellen häntänsä vierellä kiemurtelevia pentuja. ''Nämä pennut ovat minun pentujani. Olen täällä siksi, että näkisin viimeisen kerran, kuka kasvattaisi ja huolehtisi pennuistani tulevaisuudessa'', Riitasointu hiljensi ääntään ja kohotti katseensa kahdesta pennusta Savuruoskaan, omanlaisensa tyyneys kuitenkin katseessaan.
''Usvajoki tarvitsee minua nyt enemmän kuin koskaan varapäällikkönä, eikä pentujen isäkään ole enää elossa. Ehkä on ilkeää sanoa, mutta vahinkoja sattuu paremmillekin'', Riitasointu heilautti vasenta korvaansa mietteliäänä. ''Pentujen on parempi kasvaa muualla kuin Usvajoessa, sillä minä en pysty siellä heitä kasvattamaan. Olen tarkkaillut sinua ja Sudenliljaa, olen nähnyt sinun odottaneen pentuja. Sen enempää kysymättä teidän jälkeläisistänne, ehkä ajattelin ja toivoin, että nämä voisivat elää veljeni muun perheen ja rakkaiden luona'', varapäällikkö palautti katseensa kahteen pentuun.
Pienempi pennuista oli naaras ja se kömpelösti möyri kollipennun vatsan alle lämmitelläkseen siellä kylmältä tuulelta.
''Sinä haluat perheen ja minä haluan pentujeni elävän. Älä käännytä meitä takaisin'', Riitasointu loi tiukemman katseen Savuruoskaan, ruskeiden silmien tuijottaessa naarasta. Se oli suora vihje siitä, että mikäli he kääntyisivät takaisin, pennut kuolisivat.

//Masi, Wilma
Servaalitassu asteli partion seassa henkeä haukkoen eteenpäin, kun auringon säteet alkoivat kohota puiden yläpuolelle langettaen kauniita säteitä läpi puiden oksien sekä lumenharsojen. Vaikka matkanteko oli hieman raskasta kolmella jalalla hyppivälle nuorelle kollille, oli hänessä silti niin paljon energiaa kaiken uuden näkemiseen, ettei häntä haitannut loikkia mukana hidastaen partion kulkua. Hiirenpolku oli tehnyt kaikkensa kollin jalan pelastamiseksi, ja olihan se jo hyvin parantunut, muttei Servaalitassu ollut ehtinyt vahvistusharjoituksia tehdä vielä pitkään. Jalalle oli huonoksi laskea painoa, eikä se oikein auttanut häntä vielä kävelyssä. Intoa etsien Hiirenpolun sekä Orapihlajatassun katseesta, nuori parantajaoppilas kuitenkin oli iloinen, että hänet otettiin mukaan. Viettää aikaa veljensä, sekä uuden mestarinsa kanssa.

“Sano heti, jos tahdot että sinua kannetaan hetken aikaa. Älä rasita itseäsi liikaa”, Huurrepeura pian naukaisi kollin toiselta puolen ja tämä yllättyneenä kohotti katsettaan kauniiseen naaraaseen. Tuon pään päällä omituisesti törröttävät sarvet saivat auringonsäteet jakautumaan pienemmiksi viiruiksi, ja Servaalitassun piti siristellä silmiään nähdäkseen Huurrepeuran kasvot kirkkaan valon takaa. Kolli vielä hieman nolostuneena höristi suuria korviaan pudistellen sitten päätään.

“Jaksan hyvin! Hiirenpolun harjoitukset ovat auttaneet jo paljon”, tämä tokaisi päättäväisesti, vaikka irvistikin välillä yrittäessään asettaa painoa takajalalleen. Mutta matkaa ei olisi kauaa.

“Mitä luulet, tuleeko Synkkävarjosta paljon kissoja vastaan?” Servaalitassu supatti lopulta Orapihlajatassun korvaan, joka oli loikkinut veljensä vierelle(?). Häntä kiinnosti niin reviirien eri hajujen tunnistaminen, sekä toisten kissojen näkeminen. Millaisia Synkkävarjon kissat olisivat? Kääntyisikö rauhanomainen kohtaaminen lopulta taisteluksi? Ei kai sentään. Sitten ainakin Myrskyvaahtera olisi mennyttä. Servaalitassu huomasi lopulta tarkkailleensa ympäristöään niin vimmatusti, että oli kävellä Hiirenpolun takamusta päin. Viiksenmitan ennen toisen hurjaa häntää kolli hidasti askeliaan ja huokaisi syvään.

//Wilma, Masi
Valkea siro rakenteinen naaras katseli epävarmoin, vaikka rakkaudentäyteisin silmin kohti kollia, joka oli noussut häntä vastaan tervehtimään. Vaikka Sudenliljan näkeminen olikin Aurinkotuulen soturille suuri helpotus, oli Riitasoinnun, Usvajoen varajohtajan näkeminen hänen mielestään epämiellyttävää, jopa ahdistavaa. Miksi olisi kollilla mukanaan naaras, sekä kaksi tuntematonta pentua? Jotka eivät näyttäneet edes viikkoa vanhoilta. Savuruoska palautti punaisen katseensa Sudenliljaan, väräytellen korviaan sekä hännänpäätään hermostuneesti. Kun sulosointuinen kolli aloitti hiljakseen puhuen, väläytti Savuruoska pienesti ärsyyntyneen katseen kohti Usvajoen varajohtajaa, joka selvästi olikin tiennyt heidän jutustaan jo jonkun aikaa. Tietäisikö joku Aurinkotuulesta? Tämän niskakarvat kohosivat hieman pystyyn ja naaraan oli pakko vilkaista taakseen etsien turkin liikehdintää aamuhämärän pensaissa. Mutta ei hän nähnyt mitään, ei vielä. Katseensa takaisin kolliin kääntäessään valkea turkkisen naaraan karvat toden teolla kohosivat pystyyn.

“Ottaa pennut?” sanat jäivät rahisevaksi yrityksesi hänen kurkkuunsa, kun sydämen tykyttely rinnassa sai hänen hengityksensäkin katkeilemaan. Jopa hätääntyneenä naaras katsahti kahteen suloiseen siroon pentuun, toinen harmaa toinen punainen. Niin suloiset, mutta kenen pennut oikeasti? “Mi- mistä te tällaisen keksitte? Miksi minulle? Kenen pentuja nämä ovat?” Savuruoska otti askelen lähemmäs Sudenliljaa ja hiljaa sihisi hampaidensa välistä etsien samalla katseellaan Sudenliljan silmistä vastauksia. Kollin ominaistuoksu lehahti samantien naaraan ympärille, ja tuon oli painettava korviaan alas voidakseen pitää itsensä irti kollista. Ties mitä hän voisi näyttää Riitasoinnun edessä.

“Tietääkö pentujen emo? Mitä Riitasointu tästä haluaa? Joudunko loppuelämäkseni jonkinlaiseksi pantiksi Usvajoelle?” Savuruoska pudisteli päätään vilkaistuaan Riitasointuun sitten perääntyen pari askelta ja putosi takamukselleen maahan. Miten hän voisi ottaa jonkun toisen pennut? Menetettyään omansa... Surun pisarat välkähtelivät hänen silmissään hetken, ennen kuin hän kykeni kohottamaan katsettaan epäuskoisena sekä surumielisenä kohti kollia. Kissaa, johon hän oli yllättäen rakastunut, ja voinut antaa koko elämänsä tälle. Mutta kollilla oli oma elämänsä Usvajoessa, eikä kumpikaan olisi valmis lähtemään kansastaan, edes oman rakkaansa vuoksi. Savuruoskan silmät täyttyivät tuskasta sekä harmistuksesta. Mutta hän odotti hiljaa mitä kaksikolla olisi vielä pennuista sanottavaa.

// Masi, Heli

Helmitassu tassutti leirin siimeksistä kohti Hiirenpolkua, kun tuo kutsui hänet mukaansa kohti rajoja, jossa Myrskyvaahteran sekä Synkkävarjon olisi määrä tavata. Naaraan turkkia kihelmöi oikein innosta, kun hän katseli muita mukaan tulevia, jotka vuoronperään tulivat kukin mistäkin heidän väliaikaisen johtajan luokse (?). Naaras otti paikkansa Utupöllön viereltä, joka onneksi oltiin myös julistettu tulemaan mukaan. Siitä tulisi seikkailu, ja he saisivat kokea sen yhdessä! Tietenkin mukana oli myös Huurrepeura aina Hiirenpolun vierellä sekä Orapihlajatassu veljensä kanssa, jotka olivat juuri ne henkilöt, jotka olivat hänet toivottaneet tervetulleeksi sekä myös tulleet naaraalle jotenkin tärkeiksi näiden kuiden aikana, kun hänen oma perheensä olisi vielä varmasti kaksijalan suunnilla. Ei naaras ollut edes ehtinyt ajattelemaan isäänsä sekä sisaruksiaan kaukaisuudessa, kun oli jo niin paljon ehtinyt tapahtua hänen liityttyä kansaan. Lumivyöry, joka vangitsi hänen mestarinsa sekä tuon varapäällikön. Tietenkin huoli oli kaikista läheisistä sen lempeän hymyn alla, mutta ei naaras voinut kuin vain toivoa parasta kaikkien kannalta. Oman perheensä, mestarinsa sekä myös uusien ystävien puolesta, jotka niin lämpimästi olivat ottaneet entisen kulkukissan joukkoihinsa.
"Mukava lähteä mukaan", Helmitassu naukui hiljaa ja painautui hiukan lähemmäs Utupöllöä, josta oli tullut naaraalle hyvin tärkeä ja läheinen kissa. Vaikka tuota hiukan pelottikin tuleva tapaaminen rajalla matkan lyhentyessä joka askeleella, ei tuo pystynyt kuin vain hymyilemään ja ajattelemaan sitä kaikkea, mitä oli jo löytänyt, kun oli kansaan palannut.

// Heli, Masi

Sudenlilja kulki Riitasoinnun mukana ripein askelin pentu kevyesti heiluen hampaissaan askelten mukana aina kohti Aurinkotuulen rajaa. Rajalla tuo laski pennun varovasti jalkojensa juureen ja kietoi häntänsä tuon ympärille, että vielä nuori ja puolustuskyvytön olento ei tuntisi niin paljoa kylmyyttä. Olihan sää alkanut jonkun verran lämpenemään ja pikkuhiljaa valkea lumi suli, vaikka siinä menisi vielä jonkun verran aikaa.
Riitasointu oli vastannut Sudenliljan kysymykseen, joka sai kollin vain räpäyttämään hiukan hämmentyneenä ja mietteliäänä silmiään, koska ei tuo edes missään vaiheessa ajatellut, että Riitasointu olisi saanut pentuja taikka edes haluaisiko tuota niitä ikinä. Naaras oli aina näyttänyt vahvalta päällikön rinnalla, ja vielä joku päivä itse tuon paikalla. Ei kolli ollut ikinä kuvitellut naarasta emona, vaan kansansa johtajana. Jonkinlaisena esikuvana mahdollisesti nuorille sotureille, vahva johtohahmo. Sen takia olisi Sudenlilja halunnut vielä kysyä jotain, mutta tuon pystyi jo haistamaan tutun ja turvallisen tuoksun, jota seurasi vielä tutumpi hahmo. Automaattisesti pieni, ehkä osin ilkikurinen hymy nousi kollin kasvoille ja hän nousi tassuilleen. Hiukan tuota jännitti se, mitä oikeasti uskalsi näyttää Riitasoinnulle.
"Hei Savuruoska", Sudenlilja naukaisi ja siristeli omia silmiään naarasta kohti lämpimään sävyyn. Siitä oli aikaa, kun tuo oli viimeksi toista nähnyt. Tälläkin kertaa näkeminen jäisi lyhyeksi ja valvotuksi, eikä kolli voinut olla ajattelematta sitä, että se tulisi pitkään aikaan luultavasti olemaan viimeinen. Varsinkin, jos Savuruoska ottaisi tehtäväkseen toimia pentujen emona. Ehkä juuri sen takia kolli epäröi kertomasta syytä kaksikon tuloon, koska se voisi oikeasti merkitä sitä, että Sudenlilja ei näkisi rakastajatartaan pitkään aikaväliin.
"Meillä olisi sinulle kysyttävää, tai oikeastaan jopa pyyntö. Älä välitä Riitasoinnusta, hän on kuulemma tiennyt jo jonkun aikaa. Olet ihan täysin turvassa", Sudenlilja naukui epäröiden ja miettien sanojaan. Miten kolli oikein saisi lauseet järjestykseen ja ojennukseen niin, että Savuruoska ymmärtäisi heidän tarkoituksensa.
"Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, me ajattelimme kysyä, haluatko sinä ottaa nämä kaksi pentua ja kasvattaa ne Aurinkotuulessa niin kuin ne olisivat täysin sinun omia"