//Wilma, Heli //

Riitasointu oli muuttanut suunnitelmaansa Sudenliljan kanssa. He olivat osallistuneet kokoontumiseen, vaikka alkuperäinen ajatus oli ollut se, että kokoontumisen aikana he vievät pennut Aurinkotuuleen. Sudenlilja ei kuitenkaan ollut varma siitä, näkisikö Savuruoskaa jo kokoontumisessa vai ei, jonka seurauksena se mahdollisuus oli pitänyt varmistaa. Arpinaamainen varapäällikkö istui ylväänä muiden varapäälliköiden joukossa, myöskin muutama kenraali heidän seurassaan. Usvajoen varapäällikkö oli varmasti kooltaan pienimpiä varapäälliköitä koskaan, mutta silti naaras istui koko kokoontumisen ajan ryhdissä ja ylväänä.
Tuo tuijotti jokaista päällikköä vuorollaan näiden puhuessa, mutta Syystähden astuessa viimeisenä eteen ja aloittaessa heti jonkinlaisen riidan haastamisen Tuulentähden kanssa, Riitasoinnun hännänpää alkoi nykiä. Kuitenkaan ei siitä, että heitä syytettiin, vaan enemmänkin siitä, että Tuulentähti näytti niinkin avoimesti tunteensa Vaahterakynnen kuoleman noustessa esiin. Miten hän saattoi käytännössä juuri kertoa kaikille kansoille avoimena kirjana tunteensa? Usvajoki murahteli kauhistuneina ja raivoissaan, kun heitä ja heidän päällikköään syytettiin asiasta, jota he eivät olleet tehneet.
''Omienne joukossa on petturi!'', joku huusi Syystähdelle.
''Katsokaa omienne perään ennen kuin syyttelette meitä!'', toinen ulvoi vihoissaan.
Riitasointu käänsi peräti uteliaana katseensa Kivijalkaan, jonka silmät katselivat huolissaan ympäristöä ja muita kissoja.
''Yötaivaan, Taivaanliekin, Salamavuoren, kaikkien kansojen kissoja! Ei niitä voi yhdistää samaksi kansaksi!'', kolmas kissa ulvoi pilkaten. Syystähti kuitenkin aloitti kotiin paluun ensimmäisten joukossa ja Kivijalka keräsi joukon äkkiä kokoon seuraamaan päällikköä. Riitasointu tuhahti ylimielisesti ramman perään.
''Kokoontuminen on päättynyt'', Veritähti tyynellä ja kuuluvalla äänellä lopulta ilmoitti, ja kissat alkoivat hajaantua. Riitasointu koki kuitenkin enemmän mielihyvää siitä, että oli tehnyt niinkin hirvittävän teon, mutta katsoi sen olleen palvelus Tuulentähdelle ja Usvajoen tulevaisuudelle. Ja Tuulentähden ottaessa vihat niskoilleen. Ei Riitasointu osannut tuntea pahaaoloa siitä, sillä se muistuttaisi Tuulentähteä siitä, mihin tämä oikeasti kuuluisi ja ketkä olisivat hänen perhettään. Usvajoki olisi! Ei Taivaanliekki, joka julisti heidät juuri vihollisiksi!
Muttei Riitasointu tietysti mitään pahaa toivonut Tuulentähdelle, vaikka toinen kaipailisikin kovempaa herättelyä.
--
Kun Usvajoki palasi leiriin, hännät vihaisina huiskien ja mutinan kuuluessa joka puolelta, leirissä oltiin vielä hereillä. Ehkä Riitasointu olisi voinut peitellä Vaahterakynnen kuoleman paremmin? Riitasointu työnsi toisen murhan helposti mielestään ja lähti sitten Sudenliljan kanssa kohden parantajienpesää. Varapäällikkö tarkkaili, ettei muut seuraisivat heidän liikehdintäänsä, mutta vaikutti siltä, että kissat alkoivat tiuhaan tahtiin kiiruhtaa kuulemaan Tuulentähteä. Tuon olemuksesta aisti vieläkin järkytyksen kokoontumisessa tapahtuneesta, joten se herätti varmasti kaikkien uteliaisuuden.
''Luulen, että joudumme odottamaan aivan liian pitkään kissojen menoa nukkumaan'', Riitasointu murahti, kun he pääsivät pesään, ja tarkkaili aukiolla olevia kissoja. Hännät huiskivat järkyttyneinä ja vihaisina, miten heitä voitiin syyttää niin suoraan Vaahterakynnen kuolemasta.
''Meidän on parasta käyttää juuri tätä huomiota eduksemme ja vietävä pennut-'', Riitasointu kääntyi kohti Sudenliljaa, kun hänen takaansa kuului kauhistunut henkäys.
''Viedä pennut?'', Taimiorava vinkaisi silmät suurina. ''Mu-mutta. Miten te niistä tiedätte?'', Taimiorava vinkaisi, katsoen sisaruksiinsa kauhistuneena.
''Olen kuullut jo kaiken Taimiorava. Älä tee tästä itsellesi vaikeampaa ja pysy sivussa. Tiedät itsekin, että pentujen vienti kansasta on parempi vaihtoehto kuin niiden pitäminen'', varapäällikkö murahti tiukasti sisarelleen, jonka silmät täyttyivät surusta. Hän oli selvästi ehtinyt kiintyä kaksikkoon.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen parantaja kuitenkin nyökkäsi ja kohotti päänsä kaksikkoon.
''Toivottavasti olet keksinyt heille turvallisen paikan, missä se ikinä onkin'', parantaja sai sanottua käheästi ja hiljaa. Riitasointu huokaisi itsekseen ja astui toisen ohitse kohti pentuja, jatkaen matkaansa parantajanpesän perälle. Hän tarttui toiseen pentuun, heti rimpuilun aloittavaan kolliin ja Sudenlilja naaraaseen, joka kökötti jäykkänä ja pelokkaana toisen hampaissa.
Taimiorava kosketti vielä kumpaakin pentua hyvästiksi nenällään näiden nenälle.
''Ottakaa suuhunne näitä yrttejä myös. Minä hankaan niitä vielä pentuihin, niin kukaan ei haista teitä'', Taimiorava kuiskasi vaisusti, selvästi sydän rikottuna. Hän otti kissanminttua ja tuoroi niiden hajun alle pentuja, joista varmasti tulisi pian energisiä mintun takia tai päinvastoin todella levottomia ja unisia. Riitasointu ja Sudenlilja odottivat niin kauan, että Taimiorava sai pennut tuorottua kissanminttuun ja ängettyä niiden turkkeihin, sekä soturin ja varapäällikön suun täyteen kissanminttua, että pennut olivat yrttitukon seassa piilossa kummankin hampaissa.
Sitten parantaja astui sivuun. Riitasointu opasti heidät ripeästi, varjoissa ja helposti leirin pimennossa ulos aukiolta. He kulkivat tarpeidenteko paikan kautta ja kiersivät helposti pentutarhan, sillä kaikki kuuntelivat Tuulentähteä. Kun he pääsivät ulos leiristä, Riitasointu jättäytyi Sudenliljan rinnalle kulkemaan, jotta kolli voisi opastaa heitä. Samalla niiskuttaen nenäänsä yrttien ja kissanmintun takia.

// Masi, Heli

Sudenlilja oli ollut ruokailemassa Hortensialammen kanssa, vaikka Riitasointu olikin kaksikon keskeyttänyt ja kertonut tärkeästä tehtävästä, joka herätti molempien huomion hetkessä. Kolli oli melkein heti noussut käpälilleen, kuullessaan vielä pääsevänsä kokoontumiseen ja koskettanut Hortensialammen nenänpäätä sekä vielä muistuttanut siitä, että haluaisi olla paikalla kun pennut päättäisivät syntyä. Kaiken jälkeen kolli oli seurannut ripein askelin varapäällikköä, joka oli kuitenkin kaksikon johdottanut parantajienpesään. Hetken kollilla meni tottua valoon, mutta tuo oli löytänyt itsensä pesän syrjäiseltä sivulta, jossa oli semmoinen yllätys, mitä tuo ei ollut itse mitenkään voinut arvata. Kaksi pentua saivat kollin kasvot muuttumaan hämmentyneeksi, varsinkin vielä sen jälkeen, kun hänen ottosiskonsa oli alkanut kyselemään erilaisia kysymyksiä, jotka olivat saaneet kollin niskakarvat pystyyn. Eikö Sudenlilja osannutkaan pitää salaisuuttaan niin hyvin? Ketkä muut siitä tietäisivät?
"Meidän on parasta lähteä kokoontumiseen", kolli oli murahtanut, mutta sen enempää Riitasointua odottamatta lähtenyt pesästä muiden perään. Ainakin se liike oli antanut tuolle aikaa ajatella.
---
Kokoontuminen meni rauhallisesti, vaikka Syystähti syyttikin Usvajokea oman soturinsa murhaamisesta. Sudenlilja ei kuitenkaan kauheasti pystynyt asiaa miettimään, koska aivan muut asiat pyörivät toisen päässä. Tuntemattomat pennut parantajanpesästä, Riitasoinnun kysymyksen ja kaiken lisäksi vielä Savuruoska Aurinkotuulessa, jonka pelkkä nimi sai kollin sydämen laukkaamaan enemmän kuin se uutinen, että kollin oma kumppani voisi mahdollisesti olla synnyttämässä kaksikon pentuja. Mihin kaikkeen Sudenlilja olikaan itsensä tunkenut? Koko ajatus siitä sai hänet huokaisemaan, vaikka hän tiesikin joutuvansa vielä kohtaamaan Riitasoinnun. Ei kolli voinut ajatella toisen reaktiota asioihin, mutta Sudenlilja tiesi, että hänen pitäisi miettiä kahden pennun tulevaisuutta. Sekä myös Savuruoskaa, joka tuntui olleen niin murtunut, kun tuo oli kertonut keskenmenosta kollille viimeksi, kun he olivat tavanneet. Savuruoska rakasti pentuja, tai ainakin näin Sudenlilja halusi ajatella. Ja kuinka paljon kolli olisikin halunnut naaraan kanssa pentuja, joka olisi voinut muuttaa hänen itsensä tulevaisuuden. Sitä ei enää tulisi tapahtumaan, odottihan Hortensialampi kollille itselleen pentuja Usvajoessa. Enää Sudenlilja ei voisi kääntää selkäänsä omalle kansalleen, mutta voisi silti koittaa toteuttaa Savuruoskan toiveita.
Lopulta tuo päätti nousta tassuilleen, kun muut kansat alkoivat poistua kokoontumisesta (?). Tuo etsi katseellaan Riitasoinnun, jonka luokse otti ripeitä askeleita varmistaen samalla, että ketään lähistöllä ei olisi kuuntelemassa.
"Hänen nimensä on Savuruoska", Sudenlilja melkein kuiski toiselle. "Siis sen naaraan siellä Aurinkotuulessa", tuo vielä lisäsi, vaikka pelkkä ajatus sai tuon kasvoille jonkinlaisen tyytyväisen virnistyksen.
"Tiedän, että hän ottaisi ne kaksi pentua ja kasvattaisi ne omassa kansassaan, rakastaen niitä aivan kuin he olisivat hänen omiaan", kolli totesi vilkaisten Riitasointua, vaikka ehkä jotenkin tunsi häpeää paljastaessaan asioita. Ei hän ollut kertonut heidän suhteestaan eikä siitä, että Savuruoska oli menettänyt omat pentunsa. Tuo kuitenkin tiesi itse sen, että toinen noista asioista näkyisi pelkästään kollin silmissä toisen kansan naaraasta puhuessaan.
"Kun palaamme leiriin ja kaikki kokoontumisessa olevat menevät lepäämään, mutta muut eivät ole vielä nousseet, voimme kuljettaa pennut rajalle häntä vastaan. Meidän piti muutenkin tavata, jos emme näkisi toisiamme kokoontumisessa (?)"

//Heli, Wilma//

Riitasointu sai hiljalleen raivonsa kuriin ja tuijotti kivikasvoisena Tuulentähteä. Hän ei pitänyt kissojen itsesäälin katsomisesta, muttei hän voisi siitä moittiakaan Tuulentähteä. Ravistella ja vaatia ryhdistäytymään. Hän osasi ryhdistäytyä tarvittaessa, kuten puoliveristen syrjinnän aikana. Mutta voisiko Riitasointu luottaa siihen, että Tuulentähti pääsisi tällaisista yli ja voisi vielä jatkaa päällikkönä, kansansa arvoisena. Hän räpäytti hiljaisena lopulta silmiään ja jonkin aikaa he vain tuijottivat toisiaan.
''Minä..'', Riitasointu painoi hivenen päätään ja yritti pitää niskakarvansa alhaalla, ettei sanoisi tuntevansa tällä hetkellä voimakasta inhoa rakasta kissaa kohtaan. ''Minä olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut edes tutustua omiin vanhempiini. Vaikka kasvattiperheeni onkin ollut kunnioittava ja rakastava omalla tavallaan, en koskaan saanut tietää, kuka minä todella olen'', Riitasointu kuiskasi.
Hän ei uskonut, että Tuulentähti välttämättä edes tietäisi hänen lapsuuttaan. Kissat olivat jonkin verran häneltä yrittäneet siitä kysyä, kun Tulitähti oli saanut kuulla Riitasoinnun puoliverisyydestä. Tai verettömyydestä. Mutta enemmistö kansassa oli siihen asti uskonut hänen olevan oikea sisar Jasmiinihaukalle ja Taimioravalle.
''En haluaisi katsoa, että sinä toimit samoin kuin minun oikea perheeni teki minulle'', Riitasointu madalsi ääntään. ''Mutta en rehellisesti kykene enää koskaan kohtaamaan katsettasi ilman inhoa tai vihaa, jos kansa saisi tietää totuuden. Puhumattakaan, kun pennut kasvavat ja alkaisivat kutsua sinua emokseen'', tumma naaras kohotti katseensa Tuulentähteen. Riitasointu oli ollut vahinko, olivatko Tuulentähdenkin pennut vahinkoja vai olivatko he oikeasti kahden rakastuneen kissan jälkipolvea?
''Ystävänäsi-'', naaras veti henkeä. Se tuntui liian vahvalta sanalta. Eihän ystävä jättänyt kertomatta vaikeitakaan asioita tai salaisuuksia toiselle? ''Varapäällikkönäsi, voit luottaa siihen, että minä löydän pennuillesi toisen perheen. Tiedän, mitä tehdä'', Riitasointu korjasi sanojaan ja pysäytti katseensa Tuulentähteen. Hän oli nähnyt Sudenliljan useasti rajalla vieraan Aurinkotuulen kissan kanssa. Hän uskoi, että sillä suhteella he voisivat saada pennut Aurinkotuuleen. Varmasti he eivät kysyisi Tuulentähden sisarelta Revontulikukalta apua Taivaanliekeistä, sillä totuus voisi paljastua Vaahterakynnestä ja Tuulentähdestä, kun pennut kasvaisivat ja alkaisivat enemmän muistuttaa vanhempiaan ulkonäöllisesti. Aurinkotuulessa heitä ei tunnistettaisi, vaikka heidän taitonsa olisivatkin vääränlaisia alkuun.
''Nimitä kissat kokoontumiseen ja lähde heidän kanssaan. Minä tulen ... perässä'', naaras kohautti varovasti lapojaan hiljaisen lauseensa päätteeksi.
Kieltämättä sekin kävi hänen mielessään, ettei pentujen hukuttaminen olisi vaikeaa. Mutta Riitasointukin oli saanut elää, yrittää löytää paikkansa ja tässä hän oli, Usvajoen varapäällikkönä! Vaikka hänen tassunsa olisivatkin veriset, eikä hän piitannut Vaahterakynnen pentujen tulevaisuudesta, hengestäkään. Mutta Tuulentähti-. ''Pyyhi kasvosi ja vedä henkeä, me selviämme tästä'', Riitasointu suoristautui, katsahti hetkeksi merkitsevästi Tuulentähteen, ennen kuin poistui pesästä.
--
Ulos astuessaan Riitasointu oli törmätä Taimioravaan, jonka korvat olivat höröllä ja tämä oli selvästi kauhistuneena kuullut heidän keskustelunsa. Parantaja ei kuitenkaan sanonut mitään sisarelleen, vaan katseli tätä kauhistuneena. Mitä asiaa sitten parantaja olikaan ollut aikeissa mennä puhumaan päällikön kanssa, tämä varovasti peruutti pois ja kiirehti pois varapäällikön tieltä.
Aukiolla arpinaamainen naaras lähti epäröimättä kohden Sudenliljaa, joka oli juuri päättämässä ateriansa kumppaninsa vierellä. Riitasointu ei aikonut kertoa aavistuksestaan Sudenliljan uskottomuudesta Tuulentähdelle tai muillekaan, mutta että Riitasointu pitäisi veljensä puolesta salaisuuden, tämä saisi luvan auttaa häntä. Ja oikeastaan Riitasointu tiesi, että veli auttaisi häntä. Hän luotti Sudenliljaan enemmän kuin hölmöön Taimioravaan. Eikä sitä luottamusta tarvinnut ansaita kiristyksillä.
''Sudenlilja. Minulla on meille erikoinen tehtävä'', Riitasointu naukui vakavasti.
''Juuri nytkö? Tuulentähti on kohonnut puhujanpaikalle ja kertoo varmasti pian lähtijät'', Hortensialampi marisi varapäällikköä mulkoillen.
''Nyt. Sudenlilja ja minä menemme myös kokoontumiseen, joten ota sinä rauhassa ja muista levätä, etteivät pentunne synny ennen kuin niiden isä on paikalla'', varapäällikön ääni oli tyly, vaikkei hän varsinaisen pahasti sanonutkaan. Hortensialampi kohautti huvittuneempana lapojaan.
''Tiesinhän minä, että sinä pääset kokoontumiseen. Olet tehnyt selvästi vaikutuksen Tuulentähteen, kuten Riitasointukin'', Hortsensialampi kehräsi. Riitasoinnun hännän nyppimisestä Sudenlilja kuitenkin päätteli, että tehtävä vaatisi aikaa ja heidän olisi kiirehdittävä, joten kolli kohosi tassuilleen ja he lähti seuraamaan varapäällikköä parantajanpesään.
--
Parantajienpesässä Riitasointu askelsi Sudenliljan edellä, joka siristeli hämärässä varapäällikön tavoin silmiään, yrittäen ymmärtää miten parantajienpesä liittyisi mitenkään mihinkään. Hän asteli koko petikäytävän toiseen päähän asti, josta hiljalleen alkoi kantautua unista kuorsausta, mutta hiljaista. Siilensurukaan ei ollut pesässä.
Pedin ääreltä Riitasointu kurotti ja nosti oksia, kaisloja ja sammalta pois kahden nukkuvan pennun päältä. Riitasointu loi merkitsevän katseensa Sudenliljaan. Varmasti mielessään täynnä useita kysymyksiä.
''Tehtävämme on viedä tämä kaksikko sille Aurinkotuulen naaraalle, jota olet rajalla tapaillut. Hänen vatsastaan päätellen hän on tai oli tiineenä. En kysy, miten olette tutustuneet tai onko hän sinulle enemmänkin merkittävä'', sisar kohautti lapojaan ja palautti vakavan katseensa pentuihin. ''Mutta sitä suhdetta hyödyntäen, me viemme nämä pennut pois Usvajoesta. Annamme nämä pennut sille naaraalle'', Riitasointu madalsi ääntään.
Ei hän odottanut, että kolli alkaisi vältellä hänen kanssaan. Ehkä Riitasointu olisi selityksen velkaa pennuista, muttei Tuulentähti ollut tilivelvollinen Sudenliljalle eikä Sudenlilja Riitasoinnulle. Siksi Riitasointu ei ollut kertonut edes Tuulentähdelle, että Sudenlilja liittyisi tähän pentujen uuteen perheeseen jollakin tavalla.
Kollilla oli tuttavuus toisessa kansassa ja pennut piti saada pois Usvajoesta. Pennut piti saada sinne, jossa niistä huolehdittaisiin ja jossa ne saisivat rakkautta.
''Sano suoraan ajatuksesi, mutta älä valehtele. En jaksa enää lisää valheita'', Riitasointu veti syvään henkeä. Ei moittivasti Sudenliljaa kohtaan, hän kaipasi nyt mieluiten rehellisyyttä. Mutta jos sitä ei olisi tarjolla, salaisuudet kelpaisivat, kunhan hänen ei tarvitsisi joutua keskelle valheita taas.

//Heli, Wilma, Aaduska//

Pienen partion saatua kaksi polkua aikaan, Hiirenpolku askelsi varovasti, mutta samalla ripeästi pienen kokonsa ansiosta sisäänkäynnille takaisin, jonka luokse oli jo palannut useita kissoja. Nevaleijonalla oli uusien pesien rakentaminen täysillä hallussaan ja hoidossaan, oppilaidenpesä alkoi jo muodostua. Pennut, emot, Servaalitassu ja vanhimmat olivat turvassa parantajienpesässä leirissä sen korkeuden ansiosta, sekä Utupöllö ja Helmitassu palasivat leiriin suussaan riistaa jonkin verran (?).
Kissat kerääntyivät kuulemaan heitä, kun Huurrepeura, Hiirenpolku ja Orapihlajatassu saapuivat muiden luokse.
''Löysimme heistä jokaisen. Raadelmatähti ja Usvapolku ovat jääneet ansaan päällikönpesään, emme tiedä heidän vointiaan, mutta he puhuivat siellä'', Huurrepeura naukui jännittyneenä ympärilleen kokoontuneille kissoille (?).
''Ja Ruohosiili on kuollut'', Orapihlajatassu kuiskasi, vaikka se herätti toistaiseksi vain parkaisun Ruohosiilen emolta, ei niinkään tämän kumppanilta, joka istahti Nevaleijonan vierelle kuuntelemaan.
''Kansojen kokoontuminen on tänä yönä, meidän täytyy aloittaa kaivuuta varten tehtävienjako, kun kansa saadaan ruokittua ja sateelta, sekä tuulelta suojaan'', Nevaleijona naukui. ''Mutta meidän on myös saatava kissoja edustamaan kokoontumiseen'', hän naukui ja Hiirenpolku vaisusti nyökkäsi tälle.
Orapihlajatassu kohotti hiljaisena katseensa. Miten kansa voisi edustaa itseään ilman päällikköä vai varapäällikköä? Entä Ruohosiili? Tietysti tuon ruumista olisi vaikeaa saada toiselta puolelta leiriä, kun tuon alla oli vielä märkää ja liikkuvaa lunta, mutta entä hautajaiset? Valvojaiset?
''Ehdotan edustavani Raadelmatähteä'', Nevaleijona naukui, saaden lämpimän katseen Ruohosiilen kumppanilta, ja osa sotureista nyökytteli mietteliäänä.
Hiirenpolun olemus oli kuitenkin vakava.
''Emme voi nimittää sinua toimimaan väliaikaisesti varapäällikkönä tai päällikkömme sijaisena, sillä meillä on elossa olevakin varapäällikkö'', Hiirenpolku naukui, ja Nevaleijonan ärtymyksen Hiirenpolun jatkuvasta väittelystä otti tuota varmasti polttomerkkeinä tunteisiin. Orapihlajatassu seurasi hermostuneena isänsä kiristyvää katsetta. Kyllä varmasti hänen isänsä voisi johtaa heitä! Raadelmatähti olisi varmasti valinnasta mielissään!
''Ehdotan, että sinä jäät vastuuseen leiristä. Rakennatte pesät loppuun, aloitatte suunnittelemaan tunneleiden kaivamista päällikönpesään, siten että saatte tuettua kaivamisenne, ettei lumi sorru lisää pesään tai päällenne'', Hiirenpolku naukui, Nevaleijonan murahtaessa muutaman kerran tyytymättömänä. ''Parantaja meillä on kuitenkin sama. En välttämättä ole johtaja-ainesta, enkä vakuuttavin edustaja meistä kaikista, mutta väitän olevani tähän hetkeen paras puhumaan muille kansoille parantajana'', Hiirenpolku naukui varovasti, yrittäen asetella tarkasti sanojaan.
''Se on hyvä ajatus. Parantaja on kuin toinen päällikkö toisenlaisissa tehtävissä'', Heinäperho naukui. Orapihlajatassu arveli, että emon sanat olivat nyt niin myönteisiä, koska tämän toinen pojista tulisi olemaan vielä parantaja.
''Lähetämmekö oikeasti sokean kissan edustamaan meitä? En voi uskoa tätä'', Nevaleijona murisi. ''Hän kompuroi naamalleen yrittäessään päästä puhujanpaikalle. Sellainen ei vakuta ketään! Muut kansat näkevät meidät heikkoina ja voivat hyökätä heti kimppuumme, kun meitä johtaa sokea kömpelö vanhus!'', Orapihlajatassun häntäkarvat hiljalleen pörhistyivät ahdistuneina isänsä sanoista ja hän yritti käpertyä pieneksi kuoreensa piiloon.
''Huurrepeura voi auttaa häntä pääsemään kivelle. On ennenkin ollut sokeita kissoja puhujanpaikalla'', Utupöllö naukaisi, katsahtaen hymyillen sisareensa.
Hiirenpolun korvat kuitenkin nytkähtivät.
''Voin olla sokea ja voin olla vanha'', Hiirenpolku pörhisti häntäänsä ja astui Nevaleijonaa kohden. ''Mutta minä olen jo silloin ollut tämän kansan parantajana, kun sinä itkit vielä emosi jaloissa, kun olit saanut neulasen tassuusi'', Hiirenpolku murisi, Nevaleijonan siristäessä silmiään.
''Ota mukaasi sitten edes vahvoja kissoja. Minulla on pesiä rakennettavana ja tunneleita suunniteltavana'', Nevaleijona sähähti, sylkäisi ainakin kolme kertaa pienemmän parantajan jalkoihin ja kääntyi vihaisena ympäri.
Hiirenpolku jäi hetkeksi niille sijoilleen kulmat rypyssä, yrittäen laantua raivostaan.
''Huurrepeura, Orapihlajatassu, Aurinkokajo, Seittisiipi, Helmitassu ja Servaalitassu lähtevät mukaamme'', Hiirenpolku sai jämäkästi sanottua. Orapihlajatassun sydämen valtasi innokkuus. Hän pääsisi veljensä kanssa kokoontumiseen, jo nyt!
''Haen heti Seittisiiven ja Servaalitassun!'', Orapihlajatassu naukaisi ja juoksi polkua pitkin parantajienpesään kertomaan uutiset.
''Syökää silti ennen. Pitäkää yhtä matkallanne Huurrepeura ja Hiirenpolku, kansa tarvitsee nyt hyvää yhteistyötä'', Marjasiipi kehräsi huvittuneena innokkaasta Orapihlajatassusta.
Utupöllö huokaisi leikkisän haikeasti, että hänen sisarensa ja Helmitassu pääsisivät kokoontumiseen, mutta hän ei.
''Pitäkää huoli, ettette saa Myrskyvaahteraa näyttämään säälittävältä ja heikolta! Emme kaipaa muita kansoja kimppuumme'', Apilanmyrkky tiuskaisi sähähtäen kaksikolle, ja kääntyi sitten mennäkseen auttamaan Nevaleijonaa, vaikka emon pitäisikin pian siirtyä jo asettumaan aloilleen, sillä pennut syntyisivät pian.
Hiirenpolku kosketti varovasti Huurrepeuran häntää omallaan ja lähti sitten hakemaan lintua Utupöllön ja Helmitassun tekemästä kasasta.

(Piti nopeuttaa vähän, että nämäkin pääsevät sinne kokoontumiseen. Pahoitteluni siitä :,D )

//Heli, Wilma, Aaduska//


Orapihlajatassu häntä pystyssä ylpeänä, mutta samalla pitäen korvansa takana emonsa komennon kuunnella tarkasti Huurrepeuraa. Hänen omaa mestariaan! Hän asetteli varovasti alkuun tassujaan eteenpäin hyvinkin varovasti, tuntien kevyen painonsa alla lumen liikahtelua, kun raskas lumi asettui edelleen paikoilleen. Ahtautuen jokaiseen koloon, kilen alle ja väliin. Mutta hiljalleen jännittynyt sydän ja tunne rinnassa helpottui, ja ryhmä alkoi edetä rauhallisesti kohti parantajienpesää. Hiirenpolun kuono oli uloskäynniltä suunnattuna kohden ryhmää, vaikka vanha parantaja olikin sokea, tämän nenänpää väreili, ihan kuin hän voisi aistia ryhmän liikkeet.
Reippaammin askelin partio saapui parantajienpesän edustalle, jättäen jälkeensä turvallisen polun, johon isommat soturit olivat talloneet tasaisen kerroksen lunta poluksi. Orapihlajatassu seisahtui häntäänsä tyytyväisenä huiskien parantajienpesän edustalle ja katsahti pesään, pistääkseen merkille, että kaikki näyttivät olevan kunnossa. Tosin karvat pörröisinä osoittamassa jokaiseen ilmansuuntaan.
''He ovat kunnossa. Käyn kertomassa asiasta Hiirenpolulle ja ohjeistan hänen lisäkseen pennut, emot ja parantajaoppilaan pesälle. Jatkakaa te varovasti Ruohosiilen, Raadelmatähden ja Usvapolun etsintöjä'', Kuurahiiri naukaisi, kosketti varovasti Huurrepeuran lapaa, loi huolestuneen ja merkitsevän katseensa sisareensa, ennen kuin lähti polkua pitkin takaisin.
Orapihlajatassu erotti Kuurahiiren äänen, kun tämä kertoi rauhallisesti, mutta iloisesti hänen ympärilleen kerääntyneille kissoille tilanteen.
''Näin Usvapolun viimeiseksi puhujanpaikalla. Ehkä hän on hautautunut sinne tai päässyt pakoon päällikönpesään'', Palotyrsky istuutui parantajanpesän edustalle ja katsahti kaksikkoon. Orapihlajatassu ja Huurrepeuran toisen kehotuksesta lähtivät leirin reunoja pitkin suuntaamaan hiljalleen keskemmälle aukiota. Oppilas asteli varovasti kylki edellä, koskettaen lunta, sitten astuen sen päälle uudelleen isommalla painolla ja hiljalleen he edistyivät lähelle päällikönpesän kohdalle. Tai oikeastaan ainoastaan puhujanpaikan kivenkulma törrötti lumesta, kaikki sen ympäriltä oli hautautunut lumen alle paksusti.
Orapihlajatassu kokeili astua eteenpäin, mutta lumi lähtikin hänen tassujensa alta liikkeelle. Hän äkkiä sai kiskaistua itsensä takajaloilleen ja he jäivät Huurrepeuran kanssa katsomaan, miten lumen mukana liukui eloton, mutta tuttu turkki.
''Ruohosiili'', Orapihlajatassun karvat kohosivat pystyyn, kun Ruohosiilen ruumis pysähtyi aukion toiseen reunaan. Tuo oli liiskatun näköinen, hän oli varmasti jäänyt pahasti lumen ja kiven väliin puristuksiin. Näytti siltä, että kolli olisi ollut menossa kohden pentutarhaa, auttaakseen kumppaniaan ja pentujaan, jotka Nevaleijona oli saanut turvaan. Orapihlajatassu tunsi ylpeyttä isästään. Mutta varovaisen epäilevä ja kipeä tunne vihlaisi hänen rintaansa. Jos Ruohosiili olisi löytänyt perheensä, olisiko tämä ehtinyt näiden mukana pesästä pois? Vai olisiko koko perhe hautautuneena?
Orapihlajatassu höristi korviaan.
''Kuulen puhetta!'', oppilas henkäisi. Hän unohti varoa ja loikkasi puhujankiven ainoalle näkyvälle reunalle, katsellen silmät kiiluen sen ympärystää, yrittäen paikantaa ääntä.
''Raadelmatähti! Usvapolku! Me olemme täällä!'', Orapihlajatassu naukui, höristellen korviaan.
Orapihlajatassu ei kuitenkaan saanut vastausta ja hän kohtasi Hiirenpolun sokean katseen, kun kolli oli varovasti tassuillaan lipsuen saapunut Huurrepeuran taakse.
''He eivät kuule meitä! He ovat elossa! He ovat jääneet lumen alle päällikönpesään'', Orapihlajatassu naukui. Inho ja kauhu kohosi hänen kurkkuunsa, kun hän ajatteli miltä tuntuisi olla jumissa pesässä.
''He ovat turvassa, mutta vailla ruokaa. Toivottavasti ehjinä'', Hiirenpolku naukui vakavana, höristellen myös korviaan, kun erotti Raadelmatähden matalemman äänen ja Usvapolun pehmeän sävyn, vaikkei sanoista saanutkaan selvää. ''Tulkaa, meidän on parasta suunnitella koko kansan läsnäollessa tehtäväämme heidän pelastukseksi'', Hiirenpolku naukui vakavana, ja kääntyi varovasti, mutta hoiperrellen kulkeakseen polkua pitkin takaisin.
Nyt heillä oli kaksi polkua, suora polku parantajienpesään ja toinen polku puhujankivelle. Orapihlajatassu jäi siltikin surullisena katselemaan Ruohosiilen elotonta hahmoa.

Helmitassu hymyili ujosti, kun lopulta Hiirenpolku oli saanut Nevaleijonan kielen kuriin ja ottanut johtajan roolin kaikessa. Hän oli myös jotenkin tyytyväinen siitä, että vaikka hän oli uusi ja nuori, myös hänen mielipiteensä otettiin huomioon, ja vielä loppujen lopuksi naaras sai omasta mielestään ihan mukavan tehtävän, vaikka tilanne olikin kaoottinen. Tuo etsi vihreillä suurillaan silmillään lohtua Utupöllöstä, joka naaraan katseen huomattua kietoi häntänsä tuon hännälle ja antoi Helmitassulle enemmän tilaa painautua kollin lämpimään turkkiin. Tuo tunsi vatsassaan jonkinlaista kutinaa aina kollia katsoessaan, vaikka koitti kovinkin keskittyä tärkeimpään. Kansa oli kaaoksessa, ja heidän tehtävänsä oli metsästää lisää riistaa, jotta edes tyhjät vatsat täyttyisivät. Hiukan naarasta harmitti ajatus siitä, että juuri hänen ja Huurrepeuran saaneet hiiret olivat hautautuneet lumen alle ja työ olisi tehtävä uudelleen. Tuo kuitenkin pudisteli ikävän ajatuksen nopeasti pois ja katsahti ystävättärensä perään, joka veljensä sekä oppilaansa kanssa lähti lähestymään tuota kaaosta.
"Onnea", Helmitassu kuiskasi Utupöllön sisarusten perään, joista nopeassa ajassa oli tullut tuolle tärkeitä. Olihan Huurrepeura, kuten myös Orapihlajatassu ottaneet hänet hyvin vastaan. Jos jotain tapahtuisi, tulisi naaras ikävöimään noita valtavasti.
"Eiköhän mennä", Utupöllö kuiskasi nuoremman korvaan ja haki omalla katseellaan toisen kauniin vihreitä silmiä, joissa loisti huoli kaikesta tapahtuneesta. Helmitassu kuitenkin nyökkäsi, kapusi ripeästi tassuilleen ja lähti Utupöllön perään ripein askelin. Varmasti kolli tietäisi parhaimmat maastot metsästää, varsinkin nyt kansa tarvitsisi sitä riistaa, ja kaksikko varmasti saisi metsästää koko päivän. Ei se oikeastaan haitannut naarasta, koska ei Helmitassu pystynyt vain istumaan paikallaan tekemättä mitään. Perheen jäätyä kaksijalkalaan, ei hänellä ollut muuta kuin kansansa. Muutenkin Helmitassu saisi viettää aikaa Utupöllön kanssa, jonka siniset silmät saivat vatsassa lepattamaan perhoset.

//Masi
Usvapolku oli väsynyt kaikesta kaivamisesta sekä Raadelmatähden lämmittämisestä, että oli pelästyä turkistaan, kun kolli viimein säpsähti hereille. Pieni kiljahdus karkasi tämän kurkusta ja tämä luimisti korvansa pörhistäen turkkiaan varautuneena äkillisesti herätyksestä. Mutta ymmärtäessään että Raadelmatähti oli päässyt takaisin elävien kirjoihin mahdolliselta elämänä menetys matkaltaan, mutta Usvapolku ei kyennyt muuta pohtimaan kuin että onneksi kolli olisi hereillä, eikä hänelle käynyt mitään. Toisen häntä hänen ympärillään sekä toisen lämmin kehräys sai hymyn nousemaan vaalean naaraan kasvoille, ja hän painautui lähemmäs pian lämpiävää Raadelmatähden turkkia. Kehräys täytti hetkellisesti pienen pesän ja kun lopulta Usvapolku kohotti päätään kollin turkilta, hän yritti saada pimeässä jotain merkkiä siitä olisi tämä loukkaantunut.

“Oletko loukkaantunut? Sattuuko sinua johonkin? Yritin kaivaa sinut mahdollisimman varovasti tuolta, mutta lumi on kuitenkin aika painavaa”, naaras huokaisi ja katseli kollin kasvoja lähellä omaansa yrittäen löytää jotain merkkiä kivusta tai muusta. Mutta jos kolli oli menettänyt elämiä, hän olisi oletettavasti täysin kunnossa. Huoli kuitenkin täytti varajohtajan mieltä eikä hän voinut irrottaa katsettaan Raadelmatähden hehkuvasta punaisesta katseesta. Lämpö sekä kollin turkin tunne omalla oli mieltä rauhoittavaa, sekä se sai naaraan sydämen tykyttämään erityisellä tavalla. Hymy kohosi tämän kasvoille, vaikkei tilanteessa loppujen lopuksi olisi mitään hyvää. Paitsi kollin seura tässä lumiansassa, mutta ansassa he silti olisivat, eikä tietoa olisiko kansalaiset kunnossa. Monet tunteet pyörivät hänen mielessään, eikä tuon sydän voinut lopettaa tykyttämästä ollessaan näin lähellä kollia. Puna alkoi lämmittää hänen korviaan, ja Usvapolku painoi lopulta vähän korviaan alas pitäen yhä katsettaan Raadelmatähdessä.

//Masi
Huurrepeura nyökäytti lopulta tyytyväisenä päätään Kuurahiirelle sekä Orapihlajatassulle, kun vihdoin Hiirenpolku oli saanut Nevaleijonan paikoilleen. Kolli oli käyttäytynyt erikoisen aggressiivisesti, mutta ehkä asiat hänen perheessään ei ollut ihan niin hyvin kuin olisi uskonut. Servaalitassu toivotti onnea matkaan emonsa tassujen välistä, selvästi hytisten kylmästä, mutta ehkä myös pelosta. Lopulta sinisilmäinen naaras käänsi katseensa kohti leiriä, sekä siskoaan. Olisi aika lähteä retkelle. Orapihlajatassu oli yhtä innokas, ja Huurrepeura vain pöyräytti silmiään kollille.

“Mennään ensin parantajien pesään. Orapihlajatassu asetteli käpäläsi joka askeleella kahteen kertaan lumelle, jotta voit tuntea, jos se vahingossa pettääkin alta. Mennään niin leirin seinämää pitkin kuin voimme, siellä ei välttämättä ole kamalasti aukkoja ja voimme tukeutua seinään”, valkea naaras pohti astellessaan lumisen leirin sisäänkäynnin luo ja apeana vilkuillen ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista, mikä viestitti siitä, että hukkuneet kissat olisivat lumen alla jossain. Vanhusten päät pilkistelivät parantajien pesän suulta huokaillen kauhistuneena leirin tilanteesta. Voisivatko he löytää edes hukkuneita kissoja? Kuurahiiri asteli siskonsa vierelle ja kosketti tuon turkkia omallaan.

“Löydämme heidät kyllä. Olemme nyt sotureita ja suoriudumme mistä vain”, pienen sisaren sanat toivat lämpöä Huurrepeuran turkille, ja hän innoissaan nyökäytti päätään toiselle.
“Onnea nimestäsi. Sopii sinulle hyvin”, hän sanahti ja nuolaisi Kuurahiiren korvantaustaa ennen kuin he jatkoivat matkaa kohti parantajienpesää. Kun Huurrepeura kohosi valuneelle lumelle, hän tunsi märän lumen heti pakkaantuvan käpäliinsä, ennen kuin se kaikki alkoi tuntua kylmältä käpälissä ja jopa turvallisemmalta pakkaantuessa vasten valunutta lunta. Huurrepeura kuitenkin heilutteli käpäliään inhoten tunnetta turkillaan, mutta kiinnitti sitten katseensa eteen kohti oppilastaan, joka kulkisi edellä hennosti kuin lumihiutale kaiken kasautuneen lumen päällä.

//Masi
Ensiksi Riitasoinnun vain pettynyt sekä epäilevä ääni sai Tuulentähden ihan kavahtamaan turkissaan. Hän, ei ollut vihainen? Mutta kuunnellessaan toista ja kykenemättömänä vastaamaan nousi esiin lopulta vihainen sekä hyvinkin pettynyt varajohtaja, jonka naaras oli olettanut kohtaavansa oitis. Hän painoi korviaan alas ja vaihteli katsettaan maan sekä Riitasoinnun vihaisen katseen välillä. Kunpa isä olisikin voinut olla Usvajoessa, mutta Vaahterakynsi oli kadonnut eikä kolli voinut edes seurata häntä tänne. Eikä Tuulentähti voinut Taivaanliekkiinkään jäädä. Mutta asiat olisi miten ne olisivat. Ja totuus tulisi hyvinkin pian ilmi. Viimeiseksi kaiken murinan jälkeen hän vain nyökytteli päätään silmät sumeana kivusta sekä totuuden pelosta. Hän huokaisi ja kohotti varovasti katsettaan.

“En tahdo laiminlyödä tehtäviäni. En tahdo pettää kansaani en tahdo jättää heitä yhtään sen vähemmälle. Tämän kaiken ei pitänyt tapahtua”, hän hymähti surullisena pudistellen päätään. EI kukaan muu voisi pentujen isä olla... “Anteeksi Riitasointu, anteeksi oikeasti”, surullinen puuskahdus pääsi naaraan hampaiden välistä, kun tuo yritti etsiä Riitasoinnun katseesta jotain anteeksi annon merkkejä. “En koe olevani emo pennuille, en koe voivani antaa heille perhettä. Ei heillä ole täällä perhettä”, Tuulentähti painui uudestaan kasaan. Taimiorava voisi heistä pitää huolta, mutta ei johtaja voinut heille tarjota kuin suojan, kunnes he löytäisivät uuden perheen, jossa heitä rakastettaisiin ilman vihaa, ilman ennakkoluuloja tai oman suvun tuomaa vihaa. Tuulentähti oli ansainnut Riitasoinnun vihan ylleen, mutta voisiko naaras koskaan antaa hänelle sitä anteeksi? Olisiko hän vain varajohtaja hänelle, ei enää ystävä?

“En tahdo kasvattaa pentuja Riitasointu. Ne ovat vain pentuja, joita pidän suojassa Taimioravan kanssa. Mutta en voi tehdä sitä kansalleni, en sinulle en kenellekään. Tulen aina kärsimään virheestäni niin kauan kuin olen elossa, mutta jokaisen yhdeksän elämääni käytän Usvajoen suojeluun sekä sen parhaan puolesta”, hän yritti koota itseään ja saada suustaan vahvempia kuin itkuisia sanoja. Mutta ei hän voinut silti olla varma uskoisiko Riitasointu häntä. “En tarkoituksella pitänyt tätä sinulta. Mutta tiesin, että se on väärin. Todella väärin. Enkä halua silti menettää sinua”, tuo huokaisi hiljaa nyppien petinsä reunaa kynsillään. Kaikista pahinta olisi menettää kaikki ystävänsä, ennen kansaa. “Ymmärrän jos et voi antaa minulle anteeksi”, Tuulentähti sanoi katsahtaen ystäväänsä silmiin. “Mutta tahdon suojella kansaani enemmän kuin mitään. Tahdon johtaa sitä sinun kanssasi”, tuo lisäsi, ja odotti, josko saisi kynsiltä korvilleen vai jonkinlaisen keskinkertaisen vastauksen, että rauha olisi ainakin hetkellisesti saavutettu.

//Heli/

Raadelmatähden silmät lävähtivät auki ja hän haukkasi henkeä viimein, kun hänen keuhkonsa antoivat hänen taas tehdä niin. Hivenen pelästyneenä hänen vierellään oleva hahmo säpsähti ja jättäytyi hänestä kauemmas. Raadelmatähden ympärillä oli kimaltavia turkkeja, kimaltavaa niittyä, nurmea, puita, ja kimaltava taivas. Hän ei ollut moniin kuihin nähnyt Kaiun väkeä ja hetkeksi järkytys puristi hänen kurkkuaan, mutta Punatiikerin kohtelias tuijotus sai pian Myrskyvaahteran päällikön rauhoittumaan.
''Olet menettänyt kaksi elämääsi jäätyäsi lumen alle puristuksiin'', naaras naukaisi hiljaa ja nyökkäsi tälle päätään kohden lampea, jonka ääreen Raadelmatähti istahti Punatiikerin kanssa. Punatiikeri oli hänen kanssaan joutunut Pakkastähden kidnappaamiksi Imperiumiin, jossa heidät oli pakko paritettu ja kaksikko oli saantu kaksi pentua. He olivat Imperiumissa olleet pelkkiä orjia jokainen.
Lammen ääreen istuuduttuaan tämä saattoi nähdä oman hahmonsa puristuksissa lumeen ja kuinka Usvapolku yritti nyppiä, kiskoa, repiä ja kaivaa häntä pois lumesta. Raadelmatähden hännänpää heilahti ilahtuneena, vaikka kasvoille jäi mietteliäs katse.
Pian Raadelmatähden keho lennähti pesän toiseen reunaan Usvapolun kanssa.
''Sinun matkasi ei pääty vielä tähän Raadelmatähti, on aikasi palata takaisin'', Punatiikeri hymyili hänelle.
''Oletko nähnyt Metsänärhen ja Ilvesharhan tekosia? Miksi Kaiku antoi jotakin niin kauheaa tapahtua Myrskyvaahteralle?'', Raadelmatähti kääntyi kuitenkin naaraan puoleen, tuijottaen vihan liekit silmissään.
Punatiikeri siirsi hiljaisen katseensa lampeen Raadelmatähdestä, ihan kuin yrittäisi piiloutua liekehtivältä silmiltä.
''Kaikessa pahassa on myös jotakin hyvää, vaikkei kaikki teot olisikaan anteeksi annettavissa'', Punatiikeri naukui, Raadelmatähden siristäessä silmiään. Hän kuitenkin alkoi menettää tajuntaansa Kaiussa, ja viimeisenä muistikuvana hän säpsähti hereillä, kun hänen silmilleen lävähti kuva Hiekkapyörteen kasvoista, miten kolli tuijotti häntä tähtisilmiensä kera. Raadelmatähti säpsähti niin voimakkaasti, että Usvapolku säpsähti häntä.
Hän haukkasi ilmaa keuhkoihinsa ja kääntyi katsomaan helpottuneena kohden Usvapolkua.
Syyttikö Kaiku ja etenkin Punatiikeri Metsänärhen ja Ilvesharhan teoista Raadelmatähteä? Miksi Kaiku oli näyttänyt hänelle painajaismaisen kuvan Hiekkapyörteestä? Raadelmatähti karisti sen pois mielestään ja kietaisi häntänsä Usvapolun ympärille.
''Olen tässä'', päällikkö kehräsi helpottuneena ja painoi naaraan tiukasti omaan halaukseensa.

//Heli, Wilma, Aaduska //

''On parempi, että kokeneet soturit menevät leiriin'', Nevaleijonan ankara ääni puhutteli Helmitassun ja Huurrepeuran ylitse. Hiirenpolku kurtisti kulmiaan ja tavoitti kuononsa kohden Nevaleijonaa, jotta kolli ymmärtäisi parantajan suuntaavan sanansa tälle. Sokea kun hän oli, hän ei kyennyt tarkalleen katsomaan ketään silmiin, mutta ainakin hän yritti ylläpitää kohteliaita keskustelutapoja ja suunnata kasvonsa toisten kasvoja kohden.
''Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Huurrepeuran ja Helmitassun ajatukset kevyemmistä nuorista on parempi. Ehdotankin, että Huurrepeura, Kuurahiiri ja Orapihlajatassu menevät tutkimaan leiriä. Orapihlajatassu on teistä pienin, nuorin, kevyin, joten hänen on parasta kulkea edellänne, mutta Huurrepeuran ja Kuurahiiren kokemusta te tarvitsette ehdottomasti tutkiessanne leiriä, joten älkää jääkö hänestä kauas'', Hiirenpolku naukui, Nevaleijonan kurkusta kohotessa tyytymätöntä murinaa.
''Luuletko, että annan sinun komennella meitä? Olet parantaja, et päällikkömme! En ikinä anna sinun päättää, että poikani voi joutua tuonne vaaraan, hautautua tai upota lumeen, jäädä uuden tärinän alle'', Nevaleijona murisi.
Parantaja heilautti kuitenkin tälle vain korvaansa.
''Tarvitsemme kokeneempia ja voimakkaampia sotureita rakentamaan tähän leirimme ulkopuolelle väliaikaisia pesiä oppilaille ja sotureille. Vanhimmat ja emot pidämme, sekä kuljetamme parantajienpesään. Ei ole turvallista heitä pidättää poissa leirin suojista'', parantaja pyykäisi murheellisena leukaansa hännällään ja yritti miettiä. ''Nevaleijona voisi johtaa rakennustöitä. Utupöllö ja Helmitassu voivat huolehtia metsästämisestä'', Hiirenpolku nuuhkaisi kohden Helmitassua, jonka rinnalla Utupöllö seisoi.
Kaikki aiemmin napattu riista oli hautautuneena lumen alle syvälle.
''Huurrepeura. Kun kuljemme pitkin leiriä, yritetään muodostaa turvallinen polku lumeen leirin suuaukon päältä parantajienpesään. Pääsemme täältä kiipeämään kyllä, mutta nyt kun leiri on täynnä lunta, ei ole järkevää kaivaa suuaukkoa auki. Parempi kulkea kaiken lumen päällä'', Kuurahiiri asteli sisarensa vierelle ja katseli vakavana kohden leiriä.
''Kun löydätte kadonneita, vahvat soturit auttavat kaivamisessa. Me, jotka nyt alamme rakentaa pesiä, säilökää voimavarojanne, jotta saamme kadonneita kaivettua esiin!'', Nevaleijona naukui ja lähti ohjeistamaan sotureita siitä, mihin kohtaan olisi hyvä tehdä kaksi isoa pesää ja mitä tarvikkeita heidän pitäisi kerätä.
''Ole sitten varovainen'', Heinäperho naukui tiukasti Orapihlajatassulle. ''Ja teet sitten juuri niin kuin Huurrepeura käskee! Et jää nappaamaan lumihiutaleita, etkä pompi mihin sattuu. Lumen alla voi olla vaarallisia onkaloita syntynyt ja-'', Heinäperho jatkoi tiukasti, Orapihlajatassun nyökytellessä tomerasti.
''Pelko pois! Me Kuhmupään kanssa löydämme kyllä Ruohosiilen, sekä Raadelmatähden ja Usvapolun!'', Orapihlajatassu pörhisti innokkaana häntäänsä. Heinäperhon huvittuneena pyöritellessä silmiään, mutta väläyttäessä pehmeän hymyn pojalleen.
''Aurinkokajo, kiipevetään me puuhun ja tarkkaillaan ympäristöä. Sekä leirin tapahtumia, voimme tarvittaessa ehkä voida ohjeistaa heitä. Sekä tietysti emme tiedä, jos lumivyöry on kuulunut muihinkin kansoihin asti, saatamme saada uteliaita silmäpareja'', Marjasiipi naukui kumppanilleen ja lähti kiipeämään puuhun tähystämään kollin kanssa.

// Masi, Heli

Tilanne oli edennyt hyvin nopeasti kaikesta hyvästä siihen, että koko myrskyvaahtera oli tuhoutunut. Tai ei välttämättä tuhoutunut, lumi vain valtasi koko leirin ja kansan kissat olivat joutuneet kesken seremonian pakenemaan tutusta ja turvallisesta. Helmitassu vain siristeli silmiään hämmentyneenä tilanteestaan ja ravisteli turkkiaan, jotta kaikki lumipaakut häviäisivät. Naaraan katse harhaili kaikissa muissa, varsinkin Huurrepeurassa, Utupöllössä sekä Kuurahiiressä. Naaraan katse kohtasi nopeasti Utupöllön, jonka kanssa he olivat kierähtäneet hangessa. Naaras loi tuolle jonkinlaisen hymyn, mitä nyt juuri siinä tilanteessa pystyi ja nojautui hiukan lähemmäs kollia, joka hännällään silitteli nuoremman naaraan selkää. Tilanne oli pelottava kaikella tapaa, varsinkin kun kissat alkoivat pian ymmärtää johtajien jääneen jonnekin. Vaikka Huurrepeura ja Orapihjalatassu koittivat saada tilanteesta jonkinlaista pientä huvia, oli Helmitassu huolissaan uudesta mestaristaan ja tuon kumppanista. Toivottavasti kaksikko ei ollut jäänyt kaiken lumen alle!
Helmitassun leputtaessaan päätään Utupöllön olalla ja etsien jonkinlaista lohtua tuosta tilanteeseen, kansan kissojen keskellä alkoi keskustelu tilanteesta. Mitä tehtäisiin johtajaparin hyväksi?
"Jos muutama pienikokoinen kissa kävisi tarkistamassa tilannetta etäältä ja palaisivat kertomaan tilanteesta?" Helmitassu naukui hiljaa olematta varma edes siitä, kuuntelisiko joku häntä. Naaran häntä vääntelehti hermostuneena, kun tuo tutki etäältä katseellaan lumen alle jäänyttä leiriä. Mihin he nyt voisivat asettua?
"Muut voisivat jäädä tänne vartioimaan pentuja sekä näiden emoja ja mahdollisesti metsästämään jotain, että pärjäisimme ainakin siihen asti, että tiedämme tilanteen", tuo jatkoi ja varovasti yritti katsella muita. Nevaleijona, vanhempi soturi oli hyvin ottanut tilanteen haltuunsa, vaikka Hiirenpolku olikin tuon kanssa erimieltä. Tuskin kaksikkoa kiinnosti paljon nuoremman oppilaan ehdotukset, mutta tuo ei voinut hermostuneena olla vain vieressä hiljaa. Naaras paineli tassujaan maahan ja huokaisi, tuo todella halusi tehdä jotain uuden mestarinsa tai muiden kansan kissojen hyväksi.

//Masi
Usvapolku ei kyennyt kuin tuntemaan suurta pakahtumisen iloa sekä ylpeyttä pennuistaan, jotka seisoivat leirin keskellä ansaitsemassa soturinimiään. Hänen sydämensä pamppaili kovaan tahtiin ja hänen vatsassaan pyöri perhosia, kun Raadelmatähti huusi kansalaisille tuoreiden soturien uudet nimet, ja kansa ryhtyi heitä huutamaan uusilla nimillä. Usvapolku liittyi mukaan suuren rakkauden musertaessa rintaansa. Hänen omat rakkaansa! Lopulta vielä lisää ylpeyttä naaraan olalle toi Raadelmatähden nimetessä vielä Orapihlajatassun Huurrepeuran ensimmäiseksi oppilaaksi. Usvapolku katseli aukion tapahtumia suurin ja kirkkain silmin, vielä vilkaistessa tyytyväisenä kohti johtajaansa. Mikä ihana päivä.

Kuitenkin kaiken sen ilon jälkeen maan alkaessa täristä pelko täytti Usvapolun ajatukset, ja hyvinkin äkkiä koko leiri katosi kaaokseen, kun lunta alkoi valua alas vuorilta leiriin. Kermanvalkea varajohtaja ei kerennyt mitään tekemään, kun Raadelmatähti oli jo ottanut häntä niskasta ja heittänyt alemmas kohti pesäänsä. Usvapolku parkaisi pelosta sekä pienestä kivusta pelmahtaessaan sisään vatukkaverhon taa kiviseen pesään, osittain kollin pedille, osittain ohi. Mutta pian alkoi maantärinä sekä pimeys vallata häntä kaikkialta, kun kollin hahmo äkkiä katosi valkea, mutta pimeän lumen taa. Tuo haukkoi henkeään pesässä kömpiessään pystyyn pudistellen turkiltaan lumen sekä pölyt pesän lattialta, katsellen epäuskoisena miten maa lopulta tasaantui ja pelottava hiljaisuus täytti hänet kaikkialta ympäriltä. Hän ei kuullut mitään kuin oman hengityksensä sekä sydämen tykytyksen korvissaan. Oliko Raadelmatähti kadonnut lumen sekaan vai ehtinyt juosta karkuun lumivyöryä? Mutta sitten hän näki pientä liikettä lumessa aivan pesän suulla. Hädissään naaras syöksyi lähemmäs nähden kuitenkin, miten käpälät lakkasivat saman tien liikkumasta.

“Raadelmatähti!” Usvapolku parkaisi itkun karatessa poskille, ja tuo raivoissaan lähti kauhomaan lunta pois kollin päältä. Hän selvästi tunnisti tuon käpälät, ja koki iloa, että tämä olisi hengissä, jos siis saisi toisen ulos nopeasti. Varajohtaja kauhoi lunta tuon päältä ja ympäriltä, mutta vain vähän kerrallaan kollin turkki tuli näkyviin, kun lunta alkoi pudota pesän päältä lisää vähän koko ajan. Pakokauhu alkoi täyttää Usvapolun kehoa, hänen käpälänsä tärisivät joka vedolla, mutta pikkuhiljaa hän alkoi saada toista näkyviin. Äkkiä tämän rinta sekä hautautunut pää alkoi tulla näkyviin, ja Usvapolku otti tämän käpälistä kiinni yrittäen kiskoa kollia ulos lumesta. Mutta johtaja vain vähäsen liikahti kaiken sen pakkautuneen lumen alla. Naaras parkaisi ikävästi ja hetkeksi jätti velton Raadelmatähden osittain lumen alle, kunnes syöksyi uudella päättäväisyydellä kauhomaan tätä pois lumesta. Hän asettui kollin pään ylle seisomaan kauhoen lunta tämän takaa, jotta saisi lumet ylleen kollin sijasta. Toisen turkki oli jo paakuilla lumesta sekä märästä loskasta, jota tuli samalla paljon alas. Mutta sentään näkyviä ruhjeita hän ei erottanut. Lopulta lunta liikahti niin paljon Raadelmatähden yltä, että naaras otti tätä äkkiä niskasta kiinni ja kiskoi kaikella voimallaan toista irti lumesta. Tuon jalat olivat eri suuntiin osoittamassa lumessa, mutta ne kovan yrityksen jälkeen liikahtivat, ja lopulta Usvapolku lennähti kollin kanssa pesän perälle, saaden toisen kylmän sekä märän kehon vatsansa päälle. Ja kun Raadelmatähden hahmo katosi lumesta, uutta lunta tippui pesään peittäen aukon, jossa johtaja makasi vain hetki sitten. Ikuinen pimeys sekä hiljaisuus valtasivat pesän, kun Usvapolku jäi vain sukimaan kollin korvia toivoen, että tämä heräisi pian mahdollisesta unesta, pään tärähdyksestä tai shokista.

//Masi, Wilma
Huurretassu seurasi turkki väristen innokkaasti pitkin tämän selkää istuessaan sisariensa sekä Helmitassun vierellä aukiolla katsellen Raadelmatähden puhetta. Hän aloitti hankalista asioista, kuten vieläkin kansaa hermostuttavasta Metsänärhestä ja Ilvesharhasta, mutta tämänkin päätteeksi Huurretassu uskoi, että asia olisi ratkaistu ja he voisivat olla rauhassa. Tulitassu nimettiin vanhinten pesään, kunhan olisi toipunut tarpeeksi, ja sitten Helmitassu sai mestarikseen Raadelmatähden! Mestarin koskettaessa uuden oppilaansa nenää Huurretassu tönäisi ystäväänsä lempeästi olallaan toisen olkaan johtajan askellettua takaisin puhujankivelle.

“Aika mahtava juttu! En usko, että Raadelmatähti itse kouluttaisi ihan ketä tahansa”, hän kehräsi hiljaa Helmitassun korvaan, kuitenkin sitten säpsähtäen, kun punertava johtaja kutsuikin omaa entistä oppilastaan sekä tämän sisaria eteen. Kuuratassu ja Ututassu pomppasivat pystyyn ja Huurretassu otti nämä kiinni ryhdistäytyen puhujankiven alla silmät tarkkoina sekä innokkaita kohti Raadelmatähteä, vähän vilkuillen kohti tuon lähellä istuvaa Usvapolkua, jonka silmät loistivat jokaisen oppilaan kohdalla rakkaudesta, ilosta sekä ylpeydestä. Sitten uudet nimet raikuivat aukiolla kaikkien kolmen luvatessa puolustaa omaa kansaansa sekä kunnioittaa soturilakia, ja Huurretassusta tuli Huurrepeura. Hänen häntänsä kohosi korkealla kohti taivasta, samalla kun hänen sisarensa pörhistivät turkkejaan sekä vilkuilivat toisiaan kansa huutaessa heidän nimiään. Usvapolku oli kohonnut käpälilleen ja huusi suurin hymysuin pentujensa uusia nimiä. Myös Huurrepeura näki, ja kuuli, Orapihlajapennun huutamassa hänen nimeään aukiolla emonsa ja veljensä vierellä. Suuri ylpeyden sekä ilon tunne levisi hänen kehoonsa ja Huurrepeura tunsi voittavansa kenet tahansa nuolaistuaan Raadelmatähden lapaa muiden perässä. He olisivat sotureita! Kun Huurrepeura oli aukion keskeltä asettunut takaisin piirin reunalle sisariensa rinnalle ilosta täristen, oli Raadelmatähti nimeämässä uusia oppilaita. Hän innoissaan kuunteli miten Servaalipennusta tuli Hiirepolun oppilas, ja lopulta Orapihlajatassun mestarin nimi kaikui aukiolla jättäen Huurrepeuran aivan jäätyneeksi paikalleen. Hän epäuskoisena käänsi katsettaan sisaristaan kohti Orapihlajatassua ja sitten kohti Raadelmatähteä yllättyneenä, vielä innoissaan mutta myös hyvin hämmentyneenä. Heti, oma oppilas? Heti Orapihlajatassu? Hymy levisi suureksi hänen huulilleen, kun hän katseli Raadelmatähteä, ja lopulta vasta nousi seisomaan, kun Orapihlajatassu asteli hänen luokseen. Hän kosketti innoissaan kollin kanssa neniä ja silmät säihkyen nautti hetkestä, kun kansa huusi oppilaiden nimiä ja hetki tuntui venyvän ikuisuuksiin. Sitten maan täristys käpälien alla sai sydämen hyppäämään naaraan kurkkuun. Kaikkien katse kääntyi ylöspäin kohti vuorenrinnettä, ja pian suuri humina sekä maantärinä voimistui metsässä, ja lunta sekä kiviä alkoi valua leiriin. Raadelmatähti huusi kissoja suojautumaan ja lopulta koko leiri hajaantui juostakseen eri suuntiin suojaan. Huurrepeura nappasi leuansa alla olevan Orapihlajatassun hampaisiinsa ja syöksyi lujaa ulos leiristä, joka yllättävän äkkiä täyttyi lumesta sekä vyöryvistä kivistä. Kissat alkoivat kerääntyä varovasti leirin ulkopuolella kaiken huminan sekä tärinän lakattua, ja he huomasivat, miten kissoja oli parantajien pesällä, mutta myös ulkona leiristä. Olisiko kissoja kuitenkin vielä sisällä? Pelko täytti naaraan vatsaa, kun hän ei nähnyt Raadelmatähteä tai Usvapolkua missään, ja myös huomattiin osan sotureista puuttuvan. Huurrepeura laski huohottaen oppilaansa hampaistaan huomaten tämän lyyhistyvän maahan vatsalleen lumen sekaan, ja tuo hieman huvittuneena väräytti viiksiään. Heinäperho oli onneksi Servaalitassun kanssa ja Hiirenpolku oli myös päässyt ulos leiristä. Naaras lopulta nojautui Hiirenpolun turkkia vasten, kun kolli oli saapunut hänen vierelleen nuuhkiakseen toista. Onneksi toistaiseksi ei kukaan ollut loukkaantunut kuin ehkä pientä käpälän venäytystä lukuun ottamatta. Kuurahiiri oli lopulta kajauttanut Huurrepeuran sanat ulos suustaan, kun ei johtaja paria näkynyt myöskään missään. Epävarmasti naaraan häntä alkoi keinua tämän takana, kunnes Orapihlajatassu jotain mutisi hänen viereltään. Tuore soturi väräytti viiksiään ja pyyhkäisi hännällään lunta mukaansa, jolla sitten pörrötti Orapihlajatassun päätä.

“En tiedä miten olisin kestänyt ilman sinua, jos olisit nyt hautautuneena lumen alla”, tuo tokaisi ivaillen takaisin silti lämmin humoristinen pilke silmissään. Kollissa oli jotain sellaista, joka sai naaraan aina nauramaan sekä erilaiselle iloiselle tuulelle. Vaikka tämän jutut olisivatkin tuon emon mielestä vähän ankaria.

“Ehkä voisin käydä Kuurahiiren kanssa tutkimassa aukiota? En tiedä onko sinne parempi laittaa rotevia sotureita vai keveitä nuoria varmistamaan tilanne? Varmasti vanhukset pärjäävät parantajienpesällä, se ei näytä ajautuneen lumen alle”, naaras kertoi Hiirenpolun viereltä ja tuumaillen silmäili Hiirenpolkua sekä Nevaleijonaa. Tietysti vanhemmalla soturilla olisi kokemusta, mutta Hiirenpolunkin mukaan ei olisi nyt hyvä lähettää partiota. Sitä paitsi, jos kissoja olisi lumen alla he tarvitsisi kyllä äkkiä apua, mutta painavat soturit voisivat tilannetta pahentaa. Naaras heilautti mietteliäänä häntäänsä ja vilkaisi vielä kohti Utupöllöä sekä Helmitassua, varmistuen että hekin olisivat kunnossa.

//Heli, Wilma, Aaduska//

Juuri oppilaaksi nimetty pentu kadotti intonsa, joka muuttui jännitykseksi ja kauhistuneeksi miukaisuksi, kun lumi tulvi leiriin. Hän tunsi Huurrepeuran hampaat niskassaan, kun soturi upotti hampaansa oppilaansa niskaan ja pinkaisi muiden tavoin lumivyöryn alta pois. Orapihlajatassu pidätti hengitystään, kun he juoksivat tulen nopeudella lunta vastaan ja pelmahtivat ulos leiristä Hiirenpolku ja Heinäperho kannoillaan, Heinäperholla suussaan Servaalitassu.
Orapihlajatassu tunsi Huurrepeuran hengityksen niskassaan, kun tämä tasoitti hengitystään ja laski oppilaan jaloilleen (?), mutta Orapihlajatassun tassut olivat kuin hiiren raato, hän valui lunta pitkin vatsalleen ja tapitti silmät selällään. Vatukkapensaat heiluivat ja kivet kierivät leirin seinämiltä alas, kun leiri oli jäänyt lumen alle. Kaiken lumen keskeltä kykeni eroittamaan parantajienpesän, jonka edustalla istui kauhistuneena Kilpikonnatassu, joka värähti taaksepäin, kun lunta liukui hiukan hänen tassuilleen. Muutama vanhus oli juossut pesään turvaan ja he katselivat nuoren oppilaan viereltä järkyttyneinä tapahtumia.
''Kaiku ei pitänyt siitä, että Raadelmatähti nimitti pentuja oppilaiksi!'', Palotyrsky lohduttomasti naukui.
''Ovatko kaikki kunnossa? Korvat, hännät ja jalat tallella?'', Hiirenpolku puuskutti ja nuuhki kissoja läpi.
Utupöllö punastellen kohosi Helmitassun päältä, kun kaksikko oli pinkonut yhdessä pakoon lumivyöryä ja Utupöllö oli kaatunut Helmitassun päälle, ja kaksikko oli kiertinyt nenäkkäin vähän matkan päähän muista. Utupöllön päästyä jaloilleen, tämä auttoi oppilaan jaloilleen ja hännällään pyyhki toisen selkää, tuijotellen omia tassujaan.
''Usvapolkua ja Raadelmatähteä ei näy!'', Kuurahiiren järkyttynyt huuto kantautui puun oksalta, kun tämä oli kiivennyt sinne tähyilemään.
''Ovatko kaikki muut kunnossa?'', Hiirenpolku naukui.
Varjolumous kyhjötti pelästyneenä Toivontassun rinnalla ja suki tämän päälakea, Tarusilmä yritti lohduttaa pentujaan ja Nevaleijona oli tukenut viimeisillään tiineenä olevan Apilanmyrkyn ulos pentutarhalta. Orapihlajatassu säpsähti, kun huomasi Nevaleijonan siristävän silmiään Heinäperholle Apilanmyrkyn viereltä.
''En löydä Ruohosiileä'', Rosmariinikoi askelsi itkuisena Hiirenpolun vierelle, Apilanmyrkyn kumppani ja Rosmariinikoin poika oli kateissa.
''Tarvitsemme partion tarkistamaan leiriä, ja tarvitsemme suojaa tässä viimassa ja pakkasessa pennuille'', Nevaleijona murisi, astellen esiin. Orapihlajatassu katsahti isäänsä peräti ylpeänä, kun näki tämän pyrkivän ottavan vastuuta tilanteessa.
''Emme voi laittaa partiota heti leiriin, meidän täytyy varmistaa, että lumen liike on pysähtynyt ja kuljettava leirissä vain kissa tai kaksi kerrallaan. Lumen alle on voinut muodostua ilmataskuja tai reikiä, joihin kissat voivat pudota ja loukata pahasti'', Hiirenpolku naukui takaisin ja nuuhki Huurrepeuraa, että tämä olisi varmasti kunnossa.
''Kiitos, kun pelastit minut! Olisi sinulle varmasti tullut todella ankeat seuraavat kuusi kuuta, kun minä olisin kuolla kupsahtanut'', Orapihlajatassu naukui reippaasti, vaikka saikin emoltaan pahan katseen sanavalinnastaan. Orapihlajatassu pyyhkäisi nolostuneena tassullaan korviaan.