//Heli, Wilma//

Raadelmatähti tarkkaili hetken Servaalitassua, yrittäen ymmärtää tilannetta, jota tämä puhui hänelle. Synkkävarjon parantajaoppilas olisi Myrskyvaahterassa Hiirenpolun oppilaana ja Servaalitassu oli itse selvästi myös jo edistynyt opinnoissaan parantajaoppilaana. Raadelmatähti istahti heikosti alas ja räpytteli silmiään, jotka vasta totuttelivat valoon ja tuntuivat polttavilta raikkaassa ilmassa, sekä valossa. Aurinko paistoi ja tuntui lämpimältä turkilla, mutta raikas ilma oli eniten sitä ruuan lisäksi, jota hän kaipasi.
''Taidan olla ihan kunnossa'', hän vaisusti sai kakistettua ulos, pitäen sivusilmällään Veritähteä näköpiirissään, joka oli luonut katseensa parantajaoppilaisiin ja jatkanut sitten matkaansa muiden kaivajien kanssa edistämään kaivuutöitä. Synkkävarjolaisia olisi paljon leirissä ja hiljalleen päällikkö antoi katseensa kulkea toisesta turkista toiseen, kokien olonsa jokseenkin uhatuksi tai ainakin sellaiseksi, ettei ympäristö tuntunut enää turvalliselta. Näin moni tietäisi Myrskyvaahteran leirin sijainnin. Mitä kaikkea oli tapahtunut?
''Onko Huurrepeura leirissä? Voisin haluta jutella hänen kanssaan'', Raadelmatähti käheästi kysyi. Kaiku oli pitänyt siitä huolta, että hän olisi menettänyt lumen alla elämiään, mutta olisi kunnossa, vaikkakin takkuisena ja laihana kuin hiiri lehtikadon aikaan. ''Minun puolestani voitte keskittyä auttamaan Hiirenpolkua Usvapolun kanssa, minä tulen teidän kahden luokse, jos havaitsen voinnissani jotakin muutosta huonompaan. Nyt taidan vain istahtaa alas ja yrittää ymmärtää.. tilannetta'', Raadelmatähti kohosi heikosti jaloilleen ja hiljalleen häntä laahaten maassa kulki erään havupuun juurelle tai oikeastaan sen tuuheiden oksien suojaan, ollen lumen päällä hyvin lähellä puun runkoa kuin juuria.
Hiirenpolku paineli murheellisena Usvapolkua.
''Selvästi hänellä on verensokerit todella alhaiset, siirretään hänet pesään lämpimään ja odotetaan riistan saapumista, pidetään hänet lämpimänä ja tarkastellaan hänen pienet ruhjeensa. En usko, että hänellä on sisäisiä vammoja, mutta aliravittu hän on kuten Raadelmatähtikin'', Hiirenpolku naukui kahdelle oppilaalle.
Routanauru siristeli silmiään Servaalitassulle.
''Minä metsästämässä? Sehän kuuluu metsästäjien tehtäviin, ei soturien'', soturi nyrpisteli nenäänsä. ''Ja vielä Myrskyvaahteran lumen täytteisessä reviirissä, mistä minä tiedän, mistä täältä jotain löydän'', soturi marisi.
''Jos sinulla on silmät päässä, löydät varmasti jotakin!'', Hiirenpolku tiuskaisi soturille, joka siristeli silmiään, mutta antoi sitten lihaksiensa jännittymisen rauhoittua ja tämä itsekseen muristen marssi ulos leiristä.
Raadelmatähti katseli mietteliäänä Synkkävarjon parantajaoppilasta, jolle Hiirenpolku antoi tehtäväksi ottaa sammalia hänen pesästään ja kastella niitä auringon sulattamaan lumeen, ettei tämän tarvitsisi kaukaa hakea vettä, jotta he voisivat puhdistaa helpommin Usvapolun ruhjeita ja tämän turkkia, mutta myös antamaan naaraalle niitä juotavaksi.
Likainen ja tomuinen päällikkö kyhjötti omassa piilossaan, tosin näkyvässä piilossaan, ja katseli kummastuneena aukiota, samalla huoli Usvapolusta läpättäen rinnassa.

//Wilma, Heli//

Riitasointu oli istahtanut päällikönpesän ulkopuolelle Sudenliljan seurassa ja yritti hetkeksi laskeutua omiin ajatuksiinsa, jotta osaisi arvioida, miten salassa enää Tuulentähden pennut olisivat Liekkivarjon ja Sudenliljan sotkeuduttua mukaan. Liekkivarjon tosin sotkeuduttua itse ja Riitasointu taas puolestaan oli raahannut Sudenliljan mukaansa. Varapäällikön pää oli hivenen pyörällä asiasta, mutta Sudenliljan sanat siitä, että tämä lähtisi katsomaan kumppaniaan ja pentujaan, varapäällikkö laskeutui takaisin ajatuksistaan todellisuuteen. Hän heilautti repaleista korvaansa ja katseli Sudenliljan raskaita askelmia, jotka karkasivat varapäällikön seurasta. Kolli oli selvästi rakastanut ja rakastunut Aurinkotuulen kissaan, eikä Riitasointu osannut omaan tapaansa edes olla hapan siitä. Hän tiesi, miltä tuntui olla sillä toisella sijalla, kuten Sudenliljan kumppani Usvajoessa olisi. Kuten Riitasointu olisi Vaahterakynnen rinnalla varmaankin aina Tuulentähden silmissä.
Sudenlilja kuitenkin ilmaisi olevansa valmis tukemaan Liekkivarjon alkuun. Riitasointu oli hivenen mielessään yllättynyt, että kolli uskoi pullean naaraan pääsevän Usvajokeen helposti, mutta toisaalta, Sudenlilja varmasti oli oikeassa siinä asiassa.
''Pidän sen mielessä'', Riitasointu naukaisi vaisusti Sudenliljalle ja katseli, miten tämä astui perheensä luokse pentutarhaan pesän suuaukosta sisään. Ehkä tämä haluaisi tukea Liekkivarjoa, koska tämä olisi Savuruoskan sisar? Miksi Riitasointua sitten ärsytti ajatus siitä, että Liekkivarjo saisi jäädä leiriin? Johtuiko se siitä, miten oudosti Riitasointu oli nähnyt Tuulentähden kokoontumisessa käyttäytyneen Liekkivarjon seurassa, kun he kertaalleen olivat siellä kohdanneet? Vai epäilittikö Liekkivarjo häntä jo valmiiksi? Oliko naaras mustasukkainen? Riitasointu tuhahti itsekseen, mutta nousi salamannopeasti jaloilleen, kun Metsänärhi saapui leiriin yllättäen.
''Taimiorava, tänne!'', varapäällikkö ulvahti ja kiirehti huonokuntoista Metsänärheä vastaan, jonka haavoista osa oli hauteista ja hämähäkinseiteistä huolimatta auenneet, mutta tämän selässä oli myös vieras kissa. Taimiorava kiirehti pörröisen hännän huiskiessa puolelta toiselle ja melkein kompastuen omiin tassuihinsa, kun hän pöllähti paikalle Siilensuru kannoillaan henkeään haukkoen.
''Metsänärhi, siinähän sinä olet! Voi, katso turkkiasi ja haavojasi!'', Taimiorava naukui ja pyöri kauhistuneena tätä ympäri.
Metsänärhi kuitenkin suuntasi katseensa varapäällikkön parantajan holhouksen ohitse.
''Löysin hänet, muistojeni mukaan hänen nimensä on Opaalikuiskaus. En tiedä hänestä paljoa, juuri mitään, mutta uskoin, että mitä tahansa hän tekikin Usvajoen rajamailla, hän tarvitsisi apua'', Metsänärhen käheä ääni naukui varapäällikölle.
''Vie hänet Taimioravan pesään'', Riitasointu hetken silmiään siristellen lopulta murahti. ''Minä ilmoitan Tuulentähdelle tästä vieraasta, kun hän on saanut toisen asian ensin hoidettua'', Riitasointu jatkoi ja katseli, miten kaksikko lähti lipumaan Taimioravan ja Siilensurun tukemina Metsänärhen ontumista ja kantamusta kohti parantajienpesää.
Aikoisiko Metsänärhi raahata Usvajoen täyteen apulaisia itselleen? Riitasointu ei vieläkään luottanut siihen tarinaan, jonka kolli oli Myrskyvaahterasta kertonut. Ja hän ottaisi totuudesta vielä selvää. Kunhan ensin hän vain saisi tarkastaa Tuulentähden tilanteen, saisi tuon mielestä kadotettua Vaahterakynnen ja ne sammakonjätöksiset pennut. Varapäällikkö tiukensi katsettaan kohti päällikönpesää odottaen vuoroaan.

//Heli//

Liekkivarjo otti Tuulentähden esimerkistä vinkin ja istuutui alas toisen kehotuksesta, kietaisi häntänsä vierelleen, päättäen asettua tähän keskusteluun sillä ajatuksella, että mitä tahansa seurauksia se toisikin, hän haluaisi puhua totta. Hän oli kuullut Tomusielulta jonkin verran Usvajoesta, myös Tuulentähdestä, vaikka päällikön kanssa kohtaamiset olivat hataroja muistikuvia soturin muistissa. Hän nielaisi saadakseen ojennukseen kuivan kurkkunsa ja puhalsi sitten syvään henkeen vetämänsä hengityksen, jotta saisi lihaksensa rauhoittumaan. Päällikköjen kohtaaminen oli omalla tavallaan jännittävää, kohdata kissa, joka olisi hierarkiassa paljon tavallista kansalaista korkeammalla, mutta samalla nämäkin olisivat 'vain' kissoja, kuten muutkin tavallisen arvon omaavat jäsenet. Eikä Tuulentähti vaikuttanut puoliksikaan niin uhkaavalta kuin Riitasointu ja jos hän oli varapäällikön saanut taipumaan tahtoonsa, tosin kiristämällä pennuista, hän varmasti onnistuisi vielä puhumaan itselleen tulevaisuuden Usvajoessa.
''Pahoittelen varoittamatonta tunkeutumistani pesääsi asti, tai saatettua tunkeutumista, mutta joka tapauksessa. Ehkäpä olisi ollut viisainta pyrkiä sinun puheillesi rajalla, jossa Riitasoinnun ja Sudenliljan tapasin-'', Liekkivarjo mietti, olisiko parempi olla mainitsematta pentuja Tuulentähdelle. Ehkä. Riitasointu saattaisi suolistaa hänet, jos Liekkivarjo menisi kertomaan tämän edeltäjälle tämän luovuttaneen pentunsa Liekkivarjon sisarelle.
''Olen tässä edessänne nyt sen seurauksena, että olen vasta hetkittäin ymmärtänyt Aurinkotuulen parantajan ja sisareni ansiosta, että minä todella odotan pentuja'', naaras kohautti lapojaan, pitääkseen olemustaan rentona vaikka häntä ahdisti sanoa ja myöntää asia edes itselleen ääneen. Hän? Vahva soturi, joka ei pelännyt vuodattaa omaa tai muiden verta, jotta hän voisi suojella kansaansa tai perhettään. Hän? Hän tosiaan? Liekkivarjo palautti katseensa Usvajoen päällikköön. ''Ja pentujeni isä on sinun soturisi Tomusielu. Olimme jo pitkään hänen kanssaan keskustelleet siitä, että minun voisi olla parempi tulla tähän kansaan ja olemme aikoinamme kohdanneet rajalla sen seurauksena, että minä-'', naaras heilautti kiusaantuneena häntäänsä. ''Yritin opetella uimaan'', hän irvisti, sillä se varmasti kuulostaisi naurettavalta Usvajoen uimataitoisen kissan mielestä, että kaneja nappaava aurinkotuulen soturi yrittäisi uida, vaikkakin Liekkivarjo oli aina kokentu tassunsa parempina vedessä kuin maan kaivamisessa.
''En ilmoittanut kenellekään lähdöstäni Aurinkotuulesta, mutten myöskään pennuista, eikä siellä tiedetä minun ja Tomusielun välisestä suhteesta. Näin varapäällikkösi ja soturisi, enkä ole enää moniin päiviin, ehkäpä lähemmäs kuuhun, nähnyt Tomusielua rajalla ja päätin toimia itsenäisesti, valita polkuni ja saapua sinne, mihin minä kuulun räpylätassujeni ja tulevien pentujeni kanssa'', Liekkivarjo katseli vaisusti eri värisillä silmillään Usvajoen päällikköä, räpäyttäen niitä sitten ja suunnaten katseensa hännänpäähänsä.
''En kuitenkaan halua anoa sinulta armoa tai yrittää vedota tunteisiisi, mutta toivon, että aikojen saatossa voin näyttää sinulle vahvuuteni ja lojaaliuteni, sekä itseni että jälkeläisteni kautta'', yllättäen Liekkivarjon katse valpastui ja ehkä niissä oli uhmaa tai päättäväisyyttä, mutta ainakin erilaista päätöksen lopullista sinetöimistä vaativaa tahdonvoimaa.

//Masi, Heli

Siniperho oli oikeastaan heti joutunut keskelle kunnollista tilannetta, joka ensin sain naaraan hiukan jopa pelästymään, mutta Hiirenpolun neuvoessa häntä sekä Servaalitassua keskittymään päällikön suuntaan, naaras pystyi vetämään henkeä ja seuraamaan Myrskyvaahteran oppilasta päällikön luokse, joka kuitenkin vaikutti kaikeasta huolimatta melko hyväkuntoiselta. Naaras tutki katseellaan päällikön turkkia, vaikka seisoi hiukan kauempana varmuudeksi, koska eihän tuo tuntenut häntä eikä varmasti arvostaisi, jos tuntematon naaras tulisi tökkimään hänen turkkiaan oltuaan jonkun aikaa pesässä pääsemättä sieltä kunnolla ulos.
Siniperho katseli vuorotellen kumpaakin ja kuunteli, kun Servaalitassu esitti päällikölle kysymyksiä ja ohimennen myös esitteli vieraan kissan vierellään, vaikka varmasti koko sopimuksessa tulisi olemaan vielä jonkinverran sulattamista. Toivottavasti Raadelmatähti vain vielä hyväksyisi sen, ja antaisi naaraan jäädä edes joksikin ajaksi, että pystyisi itse olemaan hyödyllinen Synkkävarjon kansalle. Olihan naaraalla omat mielipiteensä Synkkävarjosta heidän tuhottuaan Kuutiikerin, mutta naaras ottaisi vastaan uuden arvonsa kansan parantajana eikä uhkaisi Veritähden sekä tuon alaisten päätöstä. Olihan hän nähnyt sen, mitä oli tapahtunut Kuutiikerille, joka oli paholaista uhmannut.
”Voinko hakea jotain? Vettä tai jotain muuta?” Siniperho naukui rauhallisesti, mutta vilkaisi myös kauempana olevaa Routanaurua, jolle Servaalitassu oli epäviraallisesti antanut kehotuksen etsiä jotain riistaa.

// Masi

Ensimmäiseksi Helmitassu oli palannut kaukaiseen kotiinsa, jonka jälkeen oli saanut mestarikseen päällikön, joka oli lopulta hautautunut kumppaninsa kanssa pesän alle ja sen jälkeen koko porukka oli jo tehnyt sopimuksia yhdessä pahamaisen Veritähden kanssa. Naaras ei voinut sille mitään, että hänen häntäsä heilahteli samaa aikaa innoissaan, mutta myös jännittyneenä, kun hän nojasi Utupöllön lämpimää turkkia vasten ja imi kollin turvallista ominaistuoksua. Ei tuo ollut kauaa vielä ehtinyt asua Myrskyvaahteran joukossa, mutta oli ehtinyt kokemaan jo koko elämänsä edestä seikkailuja ja löytänyt ympärilleen kissoja, joiden kanssa hän tunsi olonsa turvalliseksi, vaikka kaksikko oltiinkin lähetetty Hallavarjon reviiriä tutkimaan. Oli se ainakin erilainen kuin Myrskyvaahtera eikä naaras tuntenut olevansa kotona, mutta kyllä se tulisi toimimaan väliaikaisena kotina. Kunhan ympärillä olisivat ne tärkeimmät.
”Kilpikonnakasvo!” Naaras naukaisi, kun toinen ilmestyi Hallavarjon leirin suuntaan mukanaan muita kansan kissoja. Helmitassu otti ripeitä askeleita toisen luo perässään Utupöllö, josta oli oikeastaan koko seikkailun ajan hakenut lohtua ja turvaa.
”Löysitte perille”, Helmitassu huokaisi jopa helpottuneena, vaikka tiesi vielä puolet kansansa muista kissoista olevan entisen leirin luona. ”Entä Usvapolku ja Raadelmatähti?” Utupöllö naukaisi, jos partion johtaja tietäisi jotain lisää kollin emosta sekä kansan päälliköstä. Helmitassu vilkaisi itse kollia mahdollisimman rauhallisesti, olihan tuo varmasti huolissaan omasta emostaan, vaikka osasi loistavasti olla nuoremman naaraan tukena ja lohduttaa tuota oikeastaan pelkästään olemuksellaan.
”Meidän on parempi alkaa kunnostaa leiriä ja saalistamaan, koska tämä paikka tulee olemaan kohta täynnä nälkäisiä kansalaisia”

// Masi, Heli

Sudenliljan maailma oli pysähtynyt siinä vaiheessa, kun Savuruoska oli ilmestynyt paikalle. Kolli oli unohtanut Riitasoinnun sekä pennut, kun hän oli vain katsellut naarasta ja tuon tunnemyrskyjä, kun tuo oli selkeästi odottanut pelkästään Sudenliljan ilmestymistä paikalle. Kaiken sen takia joku oli jopa viennyt kollin kielen mukanaan eikä hän ollut saanut sanottua oikeastaan yhtään mitään, vaikka tietenkin olisi halunnut. Tilanne oli kuitenkin yhtä nopeasti ohi, kuin se oli jo alkanutkin Riitasoinnun puhuessa Savuruoskalle, joka lopulta viimein suostui ottamaan pennut mukaansa Aurinkotuulen maille. Uutinen oli saanut pienen hymyn Sudenliljan kasvoille, mutta samalla kolli tunsi piston sydämessään. Voi kuinka paljon tuo olisi halunnut nousta paikoiltaan ja kulkea Savuruoskan kanssa Aurinkotuulen maille kasvattamaan yhdessä pentuja. Haluistaan huolimatta Sudenlilja kuitenkin oli noussut raskain askelin takaisin tassuilleen, räpäyttänyt muutaman kerran kaipaavasti kullansävyisiä silmiään naaraan perään ja lähtenut Usvajoen varapäällikön perässä jatkamaan matkaansa takaisin leiriin mitään sanomattomana, vaikka tunsikin kaikenlaisia tunteita sisällään.
Kaksikon matka oli kuitekin aika nopeasti keskytynyt, kun Leikkivarjo ilmestyi heidän luokseen ja kertoi päätöksestään haluta liittyä Usvajokeen. Sudenlilja paljasteli kynsiään, mutta kohtasi naaraan kuitenkin rauhallisin mielin. Riitasointu osasi hoitaa keskustelun, ja Sudenlilja tulisi vain pitämään huolta, että tuo ei kertoisi juuri näkemäänsä kellekään. Olihan kollilla vielä oma kumppani ja pennut kansansa luona, vaikka heidän näkemisestä olikin enää viimeinen ajatus koko kollin pääkopassa.
Lopulta kolmikko oli päässyt leiriin takaisin, josta he olivat he suunnanneet päällikönpesän suuntaan. Riitasoinnun ilmoittaessa päällikölle Liekkivarjosta, Sudenlilja jäi istumaan rauhallisesti pesän edustalle ja tutkimaan katseellaan leiriä. Hänen kotiaan, joka kuitenkin juuri sillä hetkellä tuntui kaikista vähiten kodilta, kun oli kolli hetkeä aiemmin vain katsonut pentujen menoa rakastamansa naaraan kanssa aivan toiseen suuntaan.
”Menen katsomaan Hortensialampea sekä pentuja”, Sudenlilja naukaisi Riitasoinnulle, vaikka äänestä pystyi varmasti kuulemaan sen, kuinka väkisin kolli työnsi sanat suustaan. Sitäkin hitaammin tuo pakotti itsensä tassuilleen ja alkoi laahustamaan noiden pesää kohti.
”Jos Liekkivarjoa saa jäädä, voin auttaa hänet alkuun”, Kolli vielä tarjoutui, vaikka olihan tuo oikeastaan tekosyy sille, että voisi vain pitää itsensä kiireisenä.

//Masi
Opaalikuiskaus siristi silmiään, kun lähestyvät käpälänaskelet olivat selvästi johtamassa hänen luokseen, pieneen epämääräiseen piiloon muulta maailmalta. Kolli oli karannut Synkkävarjon hyökkäyksessä eikä tosiaankaan tiennyt missä olisi tai miten voimissaan voisi olla enää jatkaa. Hän tunsi epäonnistuneensa Kuutiikeriä puolustaessaan, ja uskoi olevansa kelvoton enää kuulumaan mihinkään kansaan, tai sellaiseen ryhmään. Kaikki Imperiumissa oli kaatunut käpäliin, vaikka Veritähti oli antanut heille mahdollisuuden Kuutiikerissä, oli lopulta hänen kumppaninsa Kalmanveri kuollut, ja vielä lopulta Veritähden karkotuksen jälkeen oli kolli noussut Synkkävarjon johtoon, kaataen Kuutiikerin maantasolle.

Opaalikuiskaus yskäisi uudelleen veren valuessa hänen suupieltään pitkin, kun esiin asteli tutun näköinen kissa. Heti kollin turkoosit silmät pyöristyivät epäuskoisiksi, kun Imperiumissa orjana asunut kakara oli hänet löytänyt; itsekin tosin kärsineen näköisenä. Sanaa ei hän saanut suustaan kuivuuden sekä kivun takia, mutta Raidaksi silloin kutsuttu kissa nosti hänet selkäänsä ja lähti epävarmasti astelemaan piilosta ulos kohti aukiota, jokia sekä lopulta leiriksi erottuvaa muodostaa kohti.

“Minne sinä-”, Opaalikuiskaus yritti saada ääntä ulos mutta lause keskeytyi yskänpuuskan takia, joka sai hänen kylkensä kipeytymään ja pieniä veri laikkuja tippui maahan heidän taakseen kollin suupielestä. Raidankin askel oli epätasainen, ja entinen Imperiumin kapteeni haistoi tuon turkilla veren sekä selvästi yrttejä. Tämä oli saanut ensin jostain turpiinsa, sitten apua. Lopulta yhä selkeämmin erottuva kalan tuoksu ympäristössä antoi kollille vihiä siitä, missä hän olisi. Voisiko täältä löytyä apua? Vai pitäisikö hänen vain poistua kansojen mailta? Routavarjo ei voisi koskaan häntä nähdä enää, ei enää tuon kaiken jälkeen... Opaalikuiskaus uupuneena vain pudotti päänsä Raidan kylkeä vasten ja antoi toisen askelten tuudittaa itseään parempaan huomiseen. Ehkä hänelle annettaisiin vielä mahdollisuus.

//Masi
Tuulentähti oli pessyt itsensä läpikotaisin odotellessaan vain auringon nousua sekä päivittäisten tehtävien alkua. Kaikki muistot Vaahterakynnestä sekä kaikesta koetusta olivat pyörineet hänen päässään, mutta myös naaras tunsi saaneensa takaisin jotain sitä voimaa, joka oli päällikönseremoniassa hänelle myönnetty. Ehkä hän voisi vielä palata takaisin ylvääksi itsekseen, voidakseen johtaa kansaansa paremmin. Kuitenkin syvä synkkyys painoi hänen sydäntään, vaikka sen hän tahtoikin sivuuttaa.

Äänistä päätellen pesän ulkopuolella Riitasointu oli palannut Sudenliljan kanssa, ja tämän turkilla tuoksui vielä pentujen tuoksu, kun varapäällikkö asteli sisään. Tuulentähti räpäytti pari kertaa silmiään totutellen naaraan turkin sävyihin päivän valon sitä lämmittäessä. Sitten hän nyökäytti toiselle päätään ja sukaisi vielä käpälällään poskeaan, ennen kuin Riitasointu poistui ja pyysi Aurinkotuulen kissaa saapumaan pesään. Usvajoen johtaja veti keuhkonsa täyteen ilmaa, puhalsi sen rauhoittavana eleenä ulos ja kohensi sitten ryhtiään pedillään, katsellen miten Liekkivarjon turkki asteli pesään. Hetkellisesti Tuulentähden niskakarvat kohosivat hieman pystyyn, kunnes hän päätään pudistaen pakotti itsensä rauhoittumaan ja kohtaamaan toisen rauhanomaisesti.

Liekkivarjo oli selvästi jotenkin kytköksissä siihen Liekkitähteen, jonka Tuulentähti oli itse tavannut eräänlaisessa Unimaailmassa. Hän oli päässyt tapaamaan omaa etäistä sukulaistaan, joka tahtoi häntä suojella helmen sekä muiden ajatusten voimalla. Oli Tuulentähti saanut toivoa silloin toiselta asioita, mutta Liekkitähti oli myöntänyt hänelle asioita, joita naaras itse tulisi tarvitsemaan. Se helmi makasi tällä hetkellä pesän takana piilossa, se toisi hänelle voimaa uskoa itseensä sekä toimiinsa, voidakseen toimia kansansa parhaaksi nyt sen johtajana.

“Hyvää päivää Liekkivarjo. Mielenkiintoista tavata sinut täällä”, Tuulentähti aloitti hiljaa ja tarkkaili toista, tämän tukevaa vatsaa sekä ehkä vähän epävarmaa askelta. Kohdattuaan tämän nuoren Liekkivarjon kokoontumisessa, oli Tuulentähti saanut kyvyn puhua selkeämmin kielenvammastaan huolimatta. Hänessä, sekä Liekkitähdessä oli jotain samaa, jotain yhtenevää. Mutta tiesikö Liekkivarjo sitä itse? “Mikä sai sinut näin yllättäen pyrkiä Usvajoen kansalaiseksi?” Tuulentähti räpäytti pari kertaa vihreää silmäpariaan ja kallisti päätään katsellessaan Aurinkotuulen kissaa, Punatähden omaa tytärtä, jonka olisi voinut kuvitella elävänsä nummella emonsa käpälänjälkiä kunnioittaen. Oliko siellä tapahtunut jotain? Tiesikö Risatähti tästä? Tuulentähti vaihtoi hieman painoa käpälillään, asetti häntänsä kauniisti niiden eteen ja nenällään antoi Liekkivarjolle vielä kehotuksen istuutua rennosti alas.

//Masi, Wilma
Servaalitassu katseli hätääntyneenä ensin ympärilleen, kun päällikön pesältä putosi lunta, kunnes suuri Veritähti alkoi kauhoa sitä kynsillään ja sai viimein kolon lumivuoreen. Kolli kohotti korvansa ylöspäin iloisena ja katseli Hiirenpolun viereltä miten Usvapolku nostettiin pesästä ja sitten Raadelmatähti. Hiirenpolku otti hoitaakseen Usvapolun, mutta mestari käski hänen sekä Siniperhon tarkistamaan Raadelmatähden. Molemmat kissat olivat ehtineet kuihtua ohuiksi ja heidän turkkinsa olivat sukimatta hieman takussa. Sentään Raadelmatähti näytti enemmän elämänvoimaiselta, kuin taas Usvapolku, joka hädin tuskin olisi hereillä. Huolestuneesti Servaalitassu katseli Usvapolun perään, kunnes kohotti katseensa Synkkävarjon parantajaan ja ohjasi tätä kuonollaan kohti omaa johtajaansa.

“Miten sinä voit?” Pieni kermanvalkea kolli kysyi johtajaltaan ensin painettuaan päätään hieman Raadelmatähdelle sekä Veritähdelle. “Olet varmasti riistan sekä raikkaan ilman tarpeessa, mutta Hiirenpolku käski meidän tutkia sinut”, Servaalitassu väräytti korviaan Siniperhoa kohden ja alkoi sitten ensin hieman etäämmältä tarkkailemaan johtajansa turkkia selvien vammojen varalta. Tämän turkista huokui pesän tunkkainen ilma sekä lievä verenhaju, mutta hänessä ei näkynyt mitään selviä vammoja, ainakaan tuon seistessä käpälillään pesän ulkopuolella(?). “Siniperho on Hiirenpolun oppilas tällä hetkellä, sillä Synkkävarjolla ei ole koulutettua parantajaa. Sen takia hän siis seuraa vierestä”, tuo selitti vielä hiljaa perään johtajalleen, jottei tuo kynsisi vain ahdistelevaa kissaa pois nenänsä edestä.

“Voisitteko etsiä jotain pientä riistaa hänelle? Varmasti Usvapolulle pitäisi saada myös jotain pientä syötettäväksi”, Servaalitassu paineli tassujaan lumeen vilkaistessaan kohti Veritähteä sekä Routanaurua, joka vielä oleskeli lähistöllä. Myrskyvaahteran kissat ensin iloittuaan johtajaparin pelastumisesta, alkoivat Veritähden ohjeiden mukaan tekemään pieniä puroja ulos leiristä, jotta saataisiin vesi äkkiä pois pilaamasta maaperää sen enempää. Kolli jäi viimein katselemaan Raadelmatähteä odottaen tältä vastauksia olotilaansa.

//Masi
Usvapolku hädin tuskin sai avattuaan silmiään pimeähkössä tunnelissa, kun joka paikkaa tuntui painavan raskas voima, jättäen naaraan täysin voimattomaksi. Hän kuuli ympärillään Raadelmatähden askelet sekä ohuen ohutta puhetta jostain lumikerroksen takaa. Mutta hänen oma pihisevä hengityksensä lähes tulkoon päästi muita ääniä lävitse. Kermansävyinen naaras olisi halunnut katsahtaa Raadelmatähteen, tietää tämän olevan kunnossa, mutta tuntiessaan vain tämän pään omaansa vasten, oli riittävä vastaus heikkokuntoiselle naaraalle. Tämän suu oli pienesti auki ja silmät hädin tuskin raollaan, kun mieli tekisi vain katsella ympärilleen. Mutta pesä ja koettelemus oli vienyt kaikki voimat lopulta mennessään. Ei mitään ruokaa, vähäsen vain vettä. Eihän hän tänne voisi nyt kuolla?

Lopulta kaikkialla ympärillä alkoi täristä, ja pesän lattialle tupsahti voimakkaasti lunta. Naaras väräytti käpäläänsä allaan, muttei kyennyt nostamaan päätään saatika vilkaisemaan edes kolliin, joka voisi tietää tilanteesta enemmän. Mutta sitten pimeyden halkaisikin valo ja Usvapolku oli kuulevinaan terävämpiä ääniä ympäriltään. Hän halusi vain nousta ylös ja juosta ulos! Mutta tunsi lopulta hampaat niskassaan ja ymmärsi Raadelmatähden kantavan häntä lähemmäs pesän suuta. Oliko vihdoin valo sekä ulkoilma saavutettu? Kenen avuin? Päästyään ulos tunkkaisesta pesästä Usvapolku henkäisi syvään raikasta kevätilmaa keuhkoihinsa, kuitenkin vaivalloisesti vielä köhien sekä hengittäen edes takaisin. Hiirenpolun tuoksu kuitenkin levisi pian hänen nenäänsä, ja kollin tuttu turkki ja rauhoitteleva ääni saivat hänet rentoutuneeksi, tietäen olevansa täysin kunnossa tästä eteenpäin. Mutta olihan Raadelmatähtikin kunnossa? Usvapolku hymyili pienesti avoimen suunsa reunoilla ja yritti avata silmiään, mutta ainut mitä hän näki oli vain kirkasta valoa. Hiirenpolun käpälä siveli viileää vettä hänen kasvoilleen ja se tuntui ainakin hetkellisesti helpottavan hänen tukalaa oloaan. Vaikka hän silti voikin sisäisesti huonosti. Kuuma ja kylmä tulivat aaltoina, hänen hengityksensä pihisi kumpaankin suuntaan. Ehkä pesän tunkkaisuus oli saanut hänen keuhkonsa voimaan vain huonosti. Raikas ilma korjaisi sen, eikö? Hänen vatsansa kurisi nälästä, vaikka pahaolo velloikin häntä ajatuksissa. Usvapolku tahtoi taas koittaa avata silmiään nähdäkseen Hiirenpolun, mutta kaikki voima kuihtui vain yritykseen, ja lopulta naaras pudotti päänsä voimattomana ja vajosi tajuttomuuteen.

//Heli, Wilma//

Voitonriemuisena Hiirenpolku pomppi lumessa kohti Usvapolkua, mutta päästessään naaraan luokse, tämän hengitys oli raskasta. Hiirenpolku nuuhki toisen läpikotaisin, muttei mitään näyttänyt olevan murtunut tai vammoja ei ainakaan ulkoisia vaikuttanut olevan.
''Siniperho ja Servaalitassu, tarkistakaa te kaksi Raadelmatähti mahdollisten vammojen varalta. Servaalitassu näytä Siniperholle tarvittaessa hauteen teko ja miten hämähäkinseittejä kiedotaan'', Hiirenpolku naukaisi kahdelle oppilaalleen, Raadelmatähdestä haistettuaan niinkin kauas ainakin kuivuneen verenhajun. Päällikkö oli selvästi menettänyt elämiään tunnelissa, ehkä tämä oli joutunut puristukseen lumen tultua. Hiirenpolku lähti raahaamaan topakasti Usvapolkua lähemmäs vettä, joka oli sulanutta lunta kauempana kaikesta lumesta. Parantaja pyyhki siskonsatyttären kasvoja vedellä ja tarkisti tämän kehon lämpötilaa, mutta vaikutti siltä, että raitis ilma auttaisi toisen huimaukseen.
''Hengitä rauhassa. Olette joutuneet olemaan tunkkaisessa ja raskaassa ilmassa liian pitkään. Kyllä me tästä selviämme, kunhan saat rauhassa hengittää puhdasta ja raikasta ilmaa, sekä juotua vettä'', parantaja naukui pehmeästi ja nuolaisi Usvapolun korvaa.
He olivat löytäneet heidän johtajaparinsa! Kiitos Kaiun!

//Heli, Wilma//

Raadelmatähti puski varovasti Usvapolun lapaa herätelläkseen tätä, mutta naaras makasi kyljellään heikkona ja raskaasti hengittäen (?). Päällikkö ei myöskään ollut enää voimissaan, happi lumen alla oli muuttunut raskaaksi ja kuumaksi ja sulatti lunta jatkuvasti pesän ulkopuolella. Hyvin rakentunut päällikönpesä suojasi heitä lumelta, mutta pian sitä olisi sisäänkäynnilläkin asti, kun se murskaantuisi jatkuvasti. He olivat saaneet syödäkseen viimeisten päivien aikana hyvin vähän, yhden hiiren puoliksi, mutta sentään vettä tihkui pesään jatkuvasti ja lumen, sekä jään sulattua sitä riitti.
Syy kuitenkin sille, miksi Raadelmatähti yritti puskea hereille heikkokuntoista naarasta oli se, että hän oli kuullut matalaa puhetta joka puolelta sinä aamuna. Kynnet ja tassut kauhoivat jatkuvasti lunta, ja ilma tuntui parantuvan pesässä lumen alla. Päällikkö kiersi pesää levottomana ja toisinaan askelsi ulos pesästä lumen alla kauemmas pesästä, yrittäen kuunnella missä suunnassa kaivajat olisivat ja mistä he pyrkisivät tulemaan läpi. Hän pystyi erottamaan Hiirenpolun äänen, joka pyysi Usvapolkua ja Raadelmatähteä pysyttelemään pesässä, jottei lumi murskaantuisi heidän niskaansa, jonka seurauksena hän palasi aina takaisin pesään malttamattomana.
Maa tuntui tärisevän tassujen alla, kun kissat kulkivat heidän yläpuolellaan ja tassut hakkasivat lunta mielipuolisesti, jotta Myrskyvaahteran kissat saisivat heidät ulos ansasta. Raadelmatähti painoi päänsä Usvapolun pään päälle ja kuunteli naaraan raskasta ja vinkuvaa hengitystä, oliko naaraalla kaikki kunnossa? Usvapolun kyljet kohoilivat ja näyttivät värähtelevän toisinaan voimakkaasti. Ehkä hapen puutteesta vai voiko naaras pahoin? Raadelmatähti hiljaisena ja murheellisena nuuski Usvapolkua, kunnes valtava määrä lunta räsähti lumisen katon murskaantuessa maahan. Heidän luolaansa tuli samantien pimeys ja hetkeksi Raadelmatähtikin huomasi pidättävänsä hengitystä, kun hän yritti ymmärtää sortuisiko koko tunneli pesälle asti vai mitä olisi tapahtumassa.
Pian suuret kynnet läpäisivät kaiken sortuneen lumen ja tunneliin, sekä aina pesään asti tulvahti valoa. Raadelmatähti siristeli silmiään ja katsahti sanattomana, kun kaksi valkeasti kiiluvaa silmää tarkkailivat häntä lumen väistyttyä.
''Pysyitte riittävän etäällä'', matala ääni tyytyväisenä murahti, muttei lähtenyt vääntäytymään ahtaaseen tunneliin, ettei koko lumitunneli sortuisi tuon kulkemisen mukana. Raadelmatähti tuijotti hetken ajan ahdistuneena punertavaa hahmoa, kunnes se kiipesi murtamansa lumen kohdalta takaisin ylös.
''Raadelmatähti! Usvapolku!'', alkoi kuulua soturien huudahduksia ja pian useita tuttuja Myrskyvaahteran kissojen kasvoja alkoi ilmestyä tunnelin suusta katsomaan heitä kohti. Raadelmatähden kasvoille kohosi hymy ja tämä nappasi Usvapolun niskasta kiinni, lähtien raahaamaan tätä tunnelia pitkin kohti aukkoa, josta he pääsisivät ylös. Soturit auttoivat häntä nostamalla Usvapolun ylös ja sitten nyppimällä Raadelmatähden ylös. Mutta kun Raadelmatähti pääsi ylös ja sai keuhkoihinsa haukattua ilmaa, hän huomasikin, että yksi häntä nostaneista oli Synkkävarjon Routanauru.
Päällikkö hämmentyneenä katseli voitonriemuisia Myrskyvaahteran ja Synkkävarjon kissoja, jotka katselivat pelastustyönsä onnistumista.
''Seuraavaksi kaivetaan aukkoja lumeen, sekä puroja ulos leiristä. Aurinko paistaa niin lämpimästi, että lumi sulaa niitä pitkin ja valuu ulos leiristä'', Raadelmatähti kuuli Veritähden äreän komennon, Myrskyvaahteran päällikön vain tuijottaessa ympärilleen hölmistyneenä.

Routanauru seurasi happamasti Veritähteä ja muita tehtävälle lähteneitä kissoja, hän ei itse ollut kovinkaan mielissään tehtävästä joutua auttamaan Myrskyvaahteran kissoja. Hän olisi mieluusti jättänyt nämä kärsimään tuhoutuneen kotinsa, leirinsä ja pesiensä kanssa, ja antaa hautautuneiden kissojen jäädä puristuksiin kun lumi alkaa sulaa. Mutta tietysti hän ymmärsi senkin, että he olivat vailla parantajaa, ja Siniperho tarvitsisi koulutusta. Mutta miksi juuri hänen sisarensa oli tehtävään valittu? Hän oli aina nähnyt toisen taidokkana suojaajana ja saalistajana, mutta tietysti hän oli tästä myös ylpeä, että toinen saattaisi löytää polkunsa tällä tavalla.
Myrskyvaahteran kissat olivat juuri päättämässä ateriointiaan, kun Synkkävarjo saapui paikalle. Hiirenpolku tervehti kutakin nyökkäyksellä ja selvästi kissoista aisti hermostuneisuutta, olisiko se nyt ihme, kun iso joukko toisen kansan kissoja olisi saapunut heidän mailleen ja etenkin, kun mukana olisi Veritähti itse. Routanauru heilautti omahyväisesti häntäänsä, kun hän aisti erilaisia tunnesotkuja, kun kissat katselivat heitä.
''Oletteko laatineet jo jonkinlaista suunnitelmaa?'', Veritähden matala kysyi Hiirenpolulta, joka säpsähti lievästi toisen puhetta. Routanauru mutristi huuliaan visusti yhteen turhautumisesta, sillä hän olisi toivonut, että Veritähti olisi kunnolla kovistellut Myrskyvaahteran kissoja ja antanut näille säälittäville ötököille näpäytyksiä kerta toisensa jälkeen. Mutta päällikkö oikeasti aikoisi suorittaa tämän tehtävän? Routanauru huokaisi itsekseen.
''Yritämme ratkaista sitä ongelmaa, että miten pääsemme kaivautumaan sisälle päällikönpesään, johon Raadelmatähti ja Usvapolku on paikannettu, siten ettei heidän päälleen sorru kaikki lumi ympäriltä'', Hiirenpolku naukui ja Routanauru pisti merkille, että sivummalla istuva suuri kolli, Nevaleijona nyrpisteli Veritähdelle nenäänsä.
''Olisimme pärjänneet ilman teitäkin'', hän kuuli Nevaleijonan mutisevan, mutta tuon vierellä oleva naaras sähähti toisen hiljaiseksi. Aaveenruusu, naaras näytti tutulta, muttei Routanauru ollut varma missä tämä oli naaraan ennen nähnyt.
''Käskemme heitä peruuttamaan suoraan pesään ja kaivamme ylhäältä alas pidemmältä heidän edestään. Ei suoraan pesän edestä, ettei kaikki lumi valu pesään'', Veritähti mumisi osittain itsekseen ja osittain ääneen.
Rakennusinsinöörikin vielä olevinaan. Routanauru lähes odotti mahdollisuuttaan murskata jotenkin pelastustyöt, mutta toisaalta mitä nopeammin Myrskyvaahteran kissat saataisiin pulasta pois, sen nopeammin he voisivat palata takaisin kotiin.
''Pitäisikö meidän hivuttaa pesään jotakin, joka voisi tukea lunta, ettei se valu pesään?'', Hiirenpolku tuumaili.
''Jos olemme tarpeeksi nopeita, sillä ei ole väliä, vaikka lumi tulvisi pesään ja he hautautuisivat väliaikaisesti'', Veritähti hymähti ja astui Hiirenpolun yli, jääden katselemaan lumen alla olevaa aukiota. Routanauru virnisti itsekseen ja asteli muun ryhmän kanssa Veritähden sivuille katsomaan tilannetta. Eikä häntä huvittanut siltikään upottaa tassujaan kylmään routaiseen maahan ja alkaa leikkiä myyrää.
''Montako elämää Raadelmatähdellä olikaan, mikäli hän jää puristuksiin lumen alle ja kuolee?'', Veritähti kysyi viileästi Hiirenpolulta, joka säpsähti ja näytti nyt todella vihaiselta. Veritähden suupieleen kaareutui virnistys, ennen kuin hän lähti liikkeelle uudelleen.

//Wilma//

Kilpikonnakasvo oli suorittanut arviointinsa loppuun ja epävirallisesti Hiirenpolku oli antanut hänelle soturinimensä. Kilpikonnakasvo oli toisaalta ylpeä saamastaan nimestä, koska se muistutti häntä heidän emostaan, mutta samalla Tulitassu oli edelleen oppilas ja hän ei edes muistanut heidän emoaan. Hän muisti vain kasvattiemon omanaan ja Metsänärhen antamat traumat, vammat ja pelot, sekä tuntui, että loukattuaan itsensä putoamisessa matkalla Kuulammelle, tämä oli kadottanut todellisen itsensä. Kilpikonnakasvo yritti olla tälle tukena ja kantoi toista selässään mukana partiossa, jotta toinen pääsisi joskus johonkin muualle kuin olemaan vain leirissä ja odottamaan että joku toisi hänelle syötävää. Hän oli kuullut usein kissojen puhuvan Tulitassun seläntakana, että tämä olisi vain taakka heille kaikille, koska ei kykenisi enää koskaan toimimaan soturina tai tekemään yhtään mitään muutakaan. Kilpikonnakasvo ei siihen suostunut, hän kantaisi toista vaikka mukanaan, jotta tämä voisi näyttää kaikille näiden olleen väärässä.
Kilpikonnakasvo oli kuitenkin saanut Hiirenpolulta tehtäväkseen johdattaa ensimmäisen osan Myrskyvaahteran kissoja Hallavarjon vanhalle reviirille, joka väliaikaisesti olisi heidän reviirinsä. Utupöllö ja Helmitassu olisivat menneet sinne edeltä järjestelemään ja tutkimaan paikkoja.
Kilpikonnakasvo ei pitänyt tehtävästä sen seurauksena, että loukkaantuneet ja sairaat, sekä pennut ja emot jäisivät vanhaan leiriin sen seurauksena, että parantajat olisivat myös Myrskyvaahteran omassa leirissä. Tulitassu täten jäisi sinne ja Kilpikonnakasvo joutuisi eroon sisarestaan.
Kilpikonnakasvo katseli reipasta Kuurahiirtä, joka loikki hänen vierellään innoissaan ja uteliaana tulevasta reviiristä, vaikkakin enemmistö heidän takanaan oli näreissään ja kauhuissaan siitä, että he joutuisivat menemään uudelle reviirille. Alueelle, joak tuskin edes heille sopisi. Ohdakesiipi, Kirpeälohtu, Yönkotka, Maissitassu, Päiväntassu ja Hiutaletassu marssivat heidän takanaan keskenään jupisten. Hiirenpolku oli antanut mukaan kissoja, jotka olisivat yleensä reippaita ja tehokkaita, jotta ensimmäinen ryhmä saisi aloitettua mahdollisimman paljon uuden reviirin kunnostamista, mutta Kilpikonnakasvo oli hivenen eri mieltä. Marinaa oli enemmän kuin hiirien keskuudessa, kun niiden pesät tulvivat hiirenkorvana lumen sulattua.
Lopulta Kilpikonnakasvon johdolla he ylittivät rajan, muttei Kilpikonnakasvokaan enää ollut varma mihin suuntaan heidän tulisi kulkea. Siellä löyhkäsi Synkkävarjolta, mutta hennosti sen joukosta erottui myös Utupöllön ja Helmitassun ominaishajua.
''Utupöllö? Helmitassu?'', Kilpikonnakasvo huhuili, jotta saisi saatettua nämä kissat perille ja pääsisi palamaan takaisin Myrskyvaahteran leiriin apukäsiksi kaivamisessa.

//Heli//

Metsänärhi oli täpärästi ehtinyt pois paikalta ennen kuin Huurrepeura oli saapunut paikalle. Oli vaikeaa uskoa, että hänen pieni poikansa olisi jo oppilas, muttei sitäkään ollut helppo uskoa, että Huurrepeurasta olisi tehty tälle mestari. Metsänärhi piteli suussaan hiiriä ja jäi vielä hetkeksi sammalmättäälle katselemaan taakseen, mutta alkoi olla jo varma siitä, että häntä ei kukaan seurannut. Hän veti itsekseen henkeä ja lähti laskeutumaan veden varassa pidemmälle Usvajoen reviiriä, pyörien mielessään vain rakas Heinäperho. Olihan hän saanut huomiota, lohtua ja lempeyttä Usvajoen parantajalta, ja hän tiesi, etteivät ne yhteiset yöt voisi koitua kummankaan eduksi siinä mielessä, ettei menisi kauan, kun Taimiorava alkaisi odottaa hänen pentujaan. Metsänärhellä tuntui olevan kykyä viedä mukanaan kaikki, mihin hän menisi koskemaan. Mutta milloin Taimiorava sen itse näkisi? Metsänärhi pilaisi toisen uran parantajana, eikä se ollut kollin tarkoitus.
Mikä hänen tarkoituksensa sitten oli? Saada hyväksyntää ja päästä aloittamaan uusi elämä Usvajoessa, muttei se ollut kovinkaan helppoa, kun sydän kaipasi Heinäperhoa niin palavasti. Kieltämättä hänellä oli myös ikävä Hiirenpolkua ja tämän viisautta toisinaan, tuo oli kuitenkin ollut ensimmäinen kissa, joka oli edes yrittänyt rakastaa häntä. Mutta missähän Ilvesharha olisi? Metsänärhi alkoi miettiä, mitä Myrskyvaahteran kissat olisivat saattaneet tälle tehdä nähtyään ja kuultuaan Metsänärhestä.
Heikko yskäys katkaisi Metsänärhen vihanhimon ja tämä höristi korviaan huomaten sammaleiden joukossa kyljellään makaavan hahmon. Ontuen vasenta takajalkaansa Metsänärhi lähestyi loukkaantunutta kissaa, aistien kuivuneen verenhajun. Vesi kihosi hänen kielelleen, mutta sitten hän pysähtyi, kun ymmärsi kyseessä olevan Kuutiikerin kissan. Metsänärhi pudotti hiirensä ja kiirehti toisen luokse, mutta pysähtyi toisen ylle niille sijoilleen, kun tunnisti tutun hahmon.
''Opaalikuiskaus? '', Metsänärhi tunnisti välittömästi entisen Imperiumin kenraalin, jossa oli pentuna ollut orjana. Opaalikuiskaus raotti silmiään ja näytti siltä, että olisi jäänyt kaksijalkojen hirviön alle. Mutta miksi toinen löyhkäsi Kuutiikeriltä? Oliko tämä todella liittynyt näiden riveihin Imperiumin kukistuksen jälkeen, Imperiumiko oli todella kukistettu?
Vanhat tottumukset ja koulutukset kuitenkin saivat Metsänärhen kaivautumaan toisen alle ihan kuin siinä pelossa, että jos korkeampi arvoista ei auttaisi, hänen oma isäntänsä voisi hakata hänet ja jättää vaille ruokaa. Mitä Opaalikuiskaukselle sitten olikaan käynyt, tuo voisi olla myös ainoa muisto Metsänärhelle siitä, kuka hän oikeasti olisi ja mikä ohjaisi hänen elämäänsä aina. Ontuen ja hoiperrellen, Metsänärhi lähti kulkemaan kohti leiriä Opaalikuiskaus selässään.