//Heli, Wilma//

Mustavalkea Usvajoen varapäällikkö oli alkuun ajatellut tekevänsä nuorelle parille tilaa keskustella keskenään, mutta toisin kuin Riitasointu oli ajatellut, tilanne tuntui kiristyvän faktojen puuttumisen ympärillä. Varapäällikkö sulki hetkeksi silmänsä ja huokaisi syvään, kunnes astui Sudenliljan ohitse lähemmäs Savuruoskaa. Varapäällikön ruskeat silmät katselivat Savuruoskaa rauhallisina, peräti lempeästi, vaikkakin tämän arpinen naama ja repaleiset korvat antoivat kaikkea muuta kuin lempeän tai välittävän vaikutelman.
''Emme me halua sinusta mitään panttia Usvajoelle, voit olla siitä varma'', varapäällikkö naukui rauhallisesti ja istuutui alas, katsellen häntänsä vierellä kiemurtelevia pentuja. ''Nämä pennut ovat minun pentujani. Olen täällä siksi, että näkisin viimeisen kerran, kuka kasvattaisi ja huolehtisi pennuistani tulevaisuudessa'', Riitasointu hiljensi ääntään ja kohotti katseensa kahdesta pennusta Savuruoskaan, omanlaisensa tyyneys kuitenkin katseessaan.
''Usvajoki tarvitsee minua nyt enemmän kuin koskaan varapäällikkönä, eikä pentujen isäkään ole enää elossa. Ehkä on ilkeää sanoa, mutta vahinkoja sattuu paremmillekin'', Riitasointu heilautti vasenta korvaansa mietteliäänä. ''Pentujen on parempi kasvaa muualla kuin Usvajoessa, sillä minä en pysty siellä heitä kasvattamaan. Olen tarkkaillut sinua ja Sudenliljaa, olen nähnyt sinun odottaneen pentuja. Sen enempää kysymättä teidän jälkeläisistänne, ehkä ajattelin ja toivoin, että nämä voisivat elää veljeni muun perheen ja rakkaiden luona'', varapäällikkö palautti katseensa kahteen pentuun.
Pienempi pennuista oli naaras ja se kömpelösti möyri kollipennun vatsan alle lämmitelläkseen siellä kylmältä tuulelta.
''Sinä haluat perheen ja minä haluan pentujeni elävän. Älä käännytä meitä takaisin'', Riitasointu loi tiukemman katseen Savuruoskaan, ruskeiden silmien tuijottaessa naarasta. Se oli suora vihje siitä, että mikäli he kääntyisivät takaisin, pennut kuolisivat.

//Masi, Wilma
Servaalitassu asteli partion seassa henkeä haukkoen eteenpäin, kun auringon säteet alkoivat kohota puiden yläpuolelle langettaen kauniita säteitä läpi puiden oksien sekä lumenharsojen. Vaikka matkanteko oli hieman raskasta kolmella jalalla hyppivälle nuorelle kollille, oli hänessä silti niin paljon energiaa kaiken uuden näkemiseen, ettei häntä haitannut loikkia mukana hidastaen partion kulkua. Hiirenpolku oli tehnyt kaikkensa kollin jalan pelastamiseksi, ja olihan se jo hyvin parantunut, muttei Servaalitassu ollut ehtinyt vahvistusharjoituksia tehdä vielä pitkään. Jalalle oli huonoksi laskea painoa, eikä se oikein auttanut häntä vielä kävelyssä. Intoa etsien Hiirenpolun sekä Orapihlajatassun katseesta, nuori parantajaoppilas kuitenkin oli iloinen, että hänet otettiin mukaan. Viettää aikaa veljensä, sekä uuden mestarinsa kanssa.

“Sano heti, jos tahdot että sinua kannetaan hetken aikaa. Älä rasita itseäsi liikaa”, Huurrepeura pian naukaisi kollin toiselta puolen ja tämä yllättyneenä kohotti katsettaan kauniiseen naaraaseen. Tuon pään päällä omituisesti törröttävät sarvet saivat auringonsäteet jakautumaan pienemmiksi viiruiksi, ja Servaalitassun piti siristellä silmiään nähdäkseen Huurrepeuran kasvot kirkkaan valon takaa. Kolli vielä hieman nolostuneena höristi suuria korviaan pudistellen sitten päätään.

“Jaksan hyvin! Hiirenpolun harjoitukset ovat auttaneet jo paljon”, tämä tokaisi päättäväisesti, vaikka irvistikin välillä yrittäessään asettaa painoa takajalalleen. Mutta matkaa ei olisi kauaa.

“Mitä luulet, tuleeko Synkkävarjosta paljon kissoja vastaan?” Servaalitassu supatti lopulta Orapihlajatassun korvaan, joka oli loikkinut veljensä vierelle(?). Häntä kiinnosti niin reviirien eri hajujen tunnistaminen, sekä toisten kissojen näkeminen. Millaisia Synkkävarjon kissat olisivat? Kääntyisikö rauhanomainen kohtaaminen lopulta taisteluksi? Ei kai sentään. Sitten ainakin Myrskyvaahtera olisi mennyttä. Servaalitassu huomasi lopulta tarkkailleensa ympäristöään niin vimmatusti, että oli kävellä Hiirenpolun takamusta päin. Viiksenmitan ennen toisen hurjaa häntää kolli hidasti askeliaan ja huokaisi syvään.

//Wilma, Masi
Valkea siro rakenteinen naaras katseli epävarmoin, vaikka rakkaudentäyteisin silmin kohti kollia, joka oli noussut häntä vastaan tervehtimään. Vaikka Sudenliljan näkeminen olikin Aurinkotuulen soturille suuri helpotus, oli Riitasoinnun, Usvajoen varajohtajan näkeminen hänen mielestään epämiellyttävää, jopa ahdistavaa. Miksi olisi kollilla mukanaan naaras, sekä kaksi tuntematonta pentua? Jotka eivät näyttäneet edes viikkoa vanhoilta. Savuruoska palautti punaisen katseensa Sudenliljaan, väräytellen korviaan sekä hännänpäätään hermostuneesti. Kun sulosointuinen kolli aloitti hiljakseen puhuen, väläytti Savuruoska pienesti ärsyyntyneen katseen kohti Usvajoen varajohtajaa, joka selvästi olikin tiennyt heidän jutustaan jo jonkun aikaa. Tietäisikö joku Aurinkotuulesta? Tämän niskakarvat kohosivat hieman pystyyn ja naaraan oli pakko vilkaista taakseen etsien turkin liikehdintää aamuhämärän pensaissa. Mutta ei hän nähnyt mitään, ei vielä. Katseensa takaisin kolliin kääntäessään valkea turkkisen naaraan karvat toden teolla kohosivat pystyyn.

“Ottaa pennut?” sanat jäivät rahisevaksi yrityksesi hänen kurkkuunsa, kun sydämen tykyttely rinnassa sai hänen hengityksensäkin katkeilemaan. Jopa hätääntyneenä naaras katsahti kahteen suloiseen siroon pentuun, toinen harmaa toinen punainen. Niin suloiset, mutta kenen pennut oikeasti? “Mi- mistä te tällaisen keksitte? Miksi minulle? Kenen pentuja nämä ovat?” Savuruoska otti askelen lähemmäs Sudenliljaa ja hiljaa sihisi hampaidensa välistä etsien samalla katseellaan Sudenliljan silmistä vastauksia. Kollin ominaistuoksu lehahti samantien naaraan ympärille, ja tuon oli painettava korviaan alas voidakseen pitää itsensä irti kollista. Ties mitä hän voisi näyttää Riitasoinnun edessä.

“Tietääkö pentujen emo? Mitä Riitasointu tästä haluaa? Joudunko loppuelämäkseni jonkinlaiseksi pantiksi Usvajoelle?” Savuruoska pudisteli päätään vilkaistuaan Riitasointuun sitten perääntyen pari askelta ja putosi takamukselleen maahan. Miten hän voisi ottaa jonkun toisen pennut? Menetettyään omansa... Surun pisarat välkähtelivät hänen silmissään hetken, ennen kuin hän kykeni kohottamaan katsettaan epäuskoisena sekä surumielisenä kohti kollia. Kissaa, johon hän oli yllättäen rakastunut, ja voinut antaa koko elämänsä tälle. Mutta kollilla oli oma elämänsä Usvajoessa, eikä kumpikaan olisi valmis lähtemään kansastaan, edes oman rakkaansa vuoksi. Savuruoskan silmät täyttyivät tuskasta sekä harmistuksesta. Mutta hän odotti hiljaa mitä kaksikolla olisi vielä pennuista sanottavaa.

// Masi, Heli

Helmitassu tassutti leirin siimeksistä kohti Hiirenpolkua, kun tuo kutsui hänet mukaansa kohti rajoja, jossa Myrskyvaahteran sekä Synkkävarjon olisi määrä tavata. Naaraan turkkia kihelmöi oikein innosta, kun hän katseli muita mukaan tulevia, jotka vuoronperään tulivat kukin mistäkin heidän väliaikaisen johtajan luokse (?). Naaras otti paikkansa Utupöllön viereltä, joka onneksi oltiin myös julistettu tulemaan mukaan. Siitä tulisi seikkailu, ja he saisivat kokea sen yhdessä! Tietenkin mukana oli myös Huurrepeura aina Hiirenpolun vierellä sekä Orapihlajatassu veljensä kanssa, jotka olivat juuri ne henkilöt, jotka olivat hänet toivottaneet tervetulleeksi sekä myös tulleet naaraalle jotenkin tärkeiksi näiden kuiden aikana, kun hänen oma perheensä olisi vielä varmasti kaksijalan suunnilla. Ei naaras ollut edes ehtinyt ajattelemaan isäänsä sekä sisaruksiaan kaukaisuudessa, kun oli jo niin paljon ehtinyt tapahtua hänen liityttyä kansaan. Lumivyöry, joka vangitsi hänen mestarinsa sekä tuon varapäällikön. Tietenkin huoli oli kaikista läheisistä sen lempeän hymyn alla, mutta ei naaras voinut kuin vain toivoa parasta kaikkien kannalta. Oman perheensä, mestarinsa sekä myös uusien ystävien puolesta, jotka niin lämpimästi olivat ottaneet entisen kulkukissan joukkoihinsa.
"Mukava lähteä mukaan", Helmitassu naukui hiljaa ja painautui hiukan lähemmäs Utupöllöä, josta oli tullut naaraalle hyvin tärkeä ja läheinen kissa. Vaikka tuota hiukan pelottikin tuleva tapaaminen rajalla matkan lyhentyessä joka askeleella, ei tuo pystynyt kuin vain hymyilemään ja ajattelemaan sitä kaikkea, mitä oli jo löytänyt, kun oli kansaan palannut.

// Heli, Masi

Sudenlilja kulki Riitasoinnun mukana ripein askelin pentu kevyesti heiluen hampaissaan askelten mukana aina kohti Aurinkotuulen rajaa. Rajalla tuo laski pennun varovasti jalkojensa juureen ja kietoi häntänsä tuon ympärille, että vielä nuori ja puolustuskyvytön olento ei tuntisi niin paljoa kylmyyttä. Olihan sää alkanut jonkun verran lämpenemään ja pikkuhiljaa valkea lumi suli, vaikka siinä menisi vielä jonkun verran aikaa.
Riitasointu oli vastannut Sudenliljan kysymykseen, joka sai kollin vain räpäyttämään hiukan hämmentyneenä ja mietteliäänä silmiään, koska ei tuo edes missään vaiheessa ajatellut, että Riitasointu olisi saanut pentuja taikka edes haluaisiko tuota niitä ikinä. Naaras oli aina näyttänyt vahvalta päällikön rinnalla, ja vielä joku päivä itse tuon paikalla. Ei kolli ollut ikinä kuvitellut naarasta emona, vaan kansansa johtajana. Jonkinlaisena esikuvana mahdollisesti nuorille sotureille, vahva johtohahmo. Sen takia olisi Sudenlilja halunnut vielä kysyä jotain, mutta tuon pystyi jo haistamaan tutun ja turvallisen tuoksun, jota seurasi vielä tutumpi hahmo. Automaattisesti pieni, ehkä osin ilkikurinen hymy nousi kollin kasvoille ja hän nousi tassuilleen. Hiukan tuota jännitti se, mitä oikeasti uskalsi näyttää Riitasoinnulle.
"Hei Savuruoska", Sudenlilja naukaisi ja siristeli omia silmiään naarasta kohti lämpimään sävyyn. Siitä oli aikaa, kun tuo oli viimeksi toista nähnyt. Tälläkin kertaa näkeminen jäisi lyhyeksi ja valvotuksi, eikä kolli voinut olla ajattelematta sitä, että se tulisi pitkään aikaan luultavasti olemaan viimeinen. Varsinkin, jos Savuruoska ottaisi tehtäväkseen toimia pentujen emona. Ehkä juuri sen takia kolli epäröi kertomasta syytä kaksikon tuloon, koska se voisi oikeasti merkitä sitä, että Sudenlilja ei näkisi rakastajatartaan pitkään aikaväliin.
"Meillä olisi sinulle kysyttävää, tai oikeastaan jopa pyyntö. Älä välitä Riitasoinnusta, hän on kuulemma tiennyt jo jonkun aikaa. Olet ihan täysin turvassa", Sudenlilja naukui epäröiden ja miettien sanojaan. Miten kolli oikein saisi lauseet järjestykseen ja ojennukseen niin, että Savuruoska ymmärtäisi heidän tarkoituksensa.
"Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, me ajattelimme kysyä, haluatko sinä ottaa nämä kaksi pentua ja kasvattaa ne Aurinkotuulessa niin kuin ne olisivat täysin sinun omia"

//Masi
Usvapolku varovasti raotti silmiään, kun viileä kylmyys tervehti hänen poskeaan ja veden lotina ympärillä herätti hänet lopulta pakosti. Tuon silmät totuttelivat pesän vaaleaan pimeyteen, ja veden lorina sai hetkeksi hänet luulemaan, että olisi parantajan pesässä. Mutta lopulta totuus taas paljastui, kun kaksi kissaa olisivat jumissa lumen alla päällikön pesän suojassa. Usvapolku sulki ja avasi silmänsä rauhallisesti, sitten pelästyen oman vatsansa vaativaa nälän murinaa. Hän veti häntänsä vatsansa vierelle ja keri itsensä tiukemmaksi keräksi painaen päänsä käpälilleen, yrittäessään tunnistaa Raadelmatähden siroa hahmoa vasten vaaleaa lunta, joka sulaessaan tiputteli vettä pesän lattialle. Voisiko lopulta pesä täyttyä sulasta vedestä ja loskasta? Tai voisiko pesään pudota lisää lunta, kunnes vain pieni nurkka pesän perällä olisi heillä tilanaan. Miten kauan he pärjäisivät edes ilman ruokaa?
“Sentään meillä on vähän vettä”, naaras naukaisi karhealla äänellään, jos ei Raadelmatähti vielä ollut huomannut hänen heräämistään. Mahan kurina sai Usvapolun painamaan korvansa vasten päätään ja huokaisemaan syvään. Voima oli alkanut hiipua käpälistä ja toivokin oli alkanut värähdellä. Eivät he vain voisi yrittää kaivaa lunta, sillä joku menettäisi siinä vielä lopulta henkensä. Mutta miten muutenkaan täältä pitäisi päästä pois? Naaraan siniset silmät täyttyivät epätoivosta, kun hän tarkkaili käpäliään sekä harottavaa hännänpäätään, kun pesässä ei ollut jaksanut edes kunnolla hoitaa turkkiaan. Ei se kohta enää säihkyisikään samalla tavalla, kun ei saisi ravintoa samalla tavalla. Mutta on sitä karuista lehtikadoistakin selvitty, ei pari päivää ilman ruokaa olisi paljoa mitään. Mutta jaksaisiko heidän mielenterveytensä pimeää ja ahdasta pesää pitkään? Seura oli sentään hyvää, mitä kestäisi vaikka loppu elämän. Pienen huokauksen myötä lämmin sekä toiveikas hymyn kaarre kohosi naaraan kasvoille, kun tämä katsahti kohti punertavaa kollia.

//Masi, Wilma
Savuruoska katseli huolestuneena sisartaan, joka epäuskoinen katse kasvoillaan yritti ehkä itselleenkin selitellä, miten tällainen ei olisi mahdollista. Valkea naaras painautui tiukasti sisartaan vasten ja yritti sympaattisin silmin saada selvää toisesta. Mitä Liekkivarjo olisi elämällään tehnyt? Varmasti Tuulisydämen poismeno oli ollut heille kaikille raskas, he eivät pitäneet yhtä silloin kuin olisi pitänyt, mutta nyt hän tahtoisi korjata tämän. Tukea omaa rakasta sisartaan, sekä veljeään. Vielä heistä voisi yhdessä kasvaa vahva soturi kolmikko kansalle. Mutta voisiko joku vielä repiä heidät irralleen toisistaan? Voisiko heistä koskaan tulla yhtä vahvaa kolmikkoa, sisarussuhde vetäen heitä toisiaan vasten, kuten nuorena.

“Toivon, että voit käydä heidän luonaan tarkistuttamassa tilanteesi. Voi hyvin olla, että olet vain ollut niin tolaltasi ja jonkinlainen sairaus on saanut sinusta otteen, mutta toivon että voit vielä parantua, mikä ikinä sinulla onkaan”, tämä tokaisi hiljaa ja katseli huolestuneena tätä punaisilla silmillään. Hän ei halunnut tuolle mitään pahaa, oli kyse pennuista tai jostain muusta.

“Olen pahoillani, etten ole ollut tukenasi. Olemme kaikki hajaantuneet omille poluillemme Tuulisydämen pois menon jälkeen”, hän huokaisi ja katseli maata edessään, kunnes Tiikeriruusu paukkasi leiriin partion kärjessä, ja hämmentyneenä ehkä peruutti poispäin huikaten, että he voisivat puhua myöhemmin. Savuruoska kohotti katsettaan toiseen ja pieni kirkastus silmissä kertoi nuorelle naaraalle, että se sopisi, vaikka sitten Liekkivarjon huolestunut ääni kertoikin hänelle, että toisesta pitäisi pysyä kaukana. Soturitar ie halunnut vastata toiselle, luimisti vain hieman korviaan ja katseli tätä ensin ennen kuin vilkaisi Tiikeriruusun katoavan hännänpään perään. Voisiko naaraasta oikeasti lopulta olla paljon haittaa. Mutta Savuruoska lopulta hyvästeli Liekkivarjon, kun naaras lähti askeltamaan kohti parantajien pesää, silti murhe painaen hartioita. Valkea naaras vain toivoi, että voisi auttaa Liekkivarjoa jotenkin.

--

Savuruoska nousi kuitenkin Liekkivarjon lähdettyä käpälilleen, huomaten miten aika olikin kulunut. Hän ei aluksi edes tajunnut, että oli kokoontumisen partio palannut, mutta nyt hän tunsi kiireen käpälissään. Heidän piti tavata Sudenliljan kanssa joko kokoontumisessa, tai sitten kokoontumisen jälkeen aamulla, jos eivät ehtisi kokoontumisessa nähdä. Naaras oli aivan unohtanut tuon huolehtiessaan Liekkivarjosta leirissä. Hän tarkkaili äkkiä leiriä ja pohti minne Tiikeriruusu olisi mennyt, mutta tuon olemassaolosta kun ei näkynyt jälkeä, loikki Savuruoska äkkiä leirin varjoihin ja katosi muurin läpi nummelle, maistellen ilmaa partioiden varalta. Sitten vapaan kaistaleen löydettyään naaras lähti viilettämään kohti Usvajoen rajaa, jossa varmasti Sudenlilja jo odottaisi häntä. Hiljalleen aurinko alkoi valaista enemmän nummea ja pimeyden tuoma suoja poistuisi, hän jo ajatteli pahinta että kolli olisi lähtenyt takaisin kotiin. Mutta hiljalleen lähestyessään rajaa naaras hidasti vauhtiaan ja lopulta suuntasi ympäristöään tarkalla pitäen kohti tavanomaista kohtaamispaikkaa. Lopulta tuttu puu sekä kanto ilmestyivät näkyviin rajan tuntumassa, ja Savuruoskan piti räpäyttää silmiään pariin kertaan huomatessaan parin kissan hahmot rajalla. Valkea naaras hidasti ja piiloutui parin pensaan suojaan maistellessaan ilmaa. Selvästi Sudenliljan haju, mutta myös muu Usvajoen terävä haju. Miksi Sudenliljalla olisi seuraa? Korviaan luimistaen Savuruoska lähestyi kaksikkoa, ja lopulta vasta selvästi nämä tunnistaen tuo asteli esiin häntäänsä kuitenkin varautuneena takanaan pitäen.

“Sudenlilja? Riitasointu?” tämä nielaisi naukaistuaan näille rajan toiselle puolen, sitten epäileväisenä katsahtaen näiden käpälien juuressa oleviin pentuihin. “Mitä tämä on?” hän vinkaisi astellen lähemmäs emonvaistojen kupliessa pintaan. Tuo kuitenkin pudisteli päätään ja kääntyi vielä katsomaan taakseen eihän täällä olisi muita silmäpareja. Voisihan tämä olla Usvajoen väijytys idea, jos Sudenlilja olisi aivan paljastanut hänen soturilain rikkomisen valehtelemalla itse omalle kansalleen, omalle varajohtajalleen. Korviaan väräytellen epävarmasti Savuruoska kuitenkin siirsi katseensa takaisin kaksikkoon odottavaisena.

// Wilma, Heli

Riitasointu ei ollut erityisen jännittynyt salaisesta tehtävästään, jonka oli kaikenlisäksi käytännössä itse itselleen aiheuttanut, keksinyt ja muovannut. Mutta häntä ahdisti kieltämättä olla niin lähellä Aurinkotuulen rajaa, todistaa mahdollisesti se, että Sudenliljalla olisi muutakin tunne-elämää toisen kansan kissaa kohtaan. Kaaosharha pieneksi hetkeksi kohosi hänen mieleensä, mutta toinen oli käytännössä ollut Riitasoinnulle pelkkä hyödyke ja tapa saada tahtonsa läpi maailmassa. Lopulta kolli oli kuitenkin ollut täysin hyödytön, turhake, ja Riitasointu oli omalla tavallaan hankkiutunut toisen kanssa niin pahoihin välisotkuihin, riitoihin ja ongelmiin, että toisen koko mielenterveys oli romahtanut. Komeasta valkoisesta kollista oli hetkeksi tullut päällikkö Salamavuoren heimolle, kunnes kaikki oli ollut menetettyä.
Riitasointu seisahtui Sudenliljan vierelle lähelle Aurinkotuulen rajaa ja laski märän pennun tassujensa juureen, kietoi häntänsä kollipennun ympärille ja piti tätä lämpimänä. Naaraspentu Sudenliljan hampaissa haukotteli makeasti ja oleskeli kiltisti, vaisuna ja uteliaana samaan aikaan mukana.
Sudenliljan utelias kysymys sai Riitasoinnun heilauttamaan korvaansa velipuolelleen, josta naaras usein unohti sen puolikkaan ja piti tätä oikeana veljenään, kuten myös Taimioravaa. Tämän uteliaisuus ei kuitenkaan ollut Riitasoinnulle tervetullutta, hän ei aikoisi jakaa tietoaan Tuulentähden pennuista tai mistään, mikä voisi vaarantaa Tuulentähteä, mutta puhumattakaan Usvajokea.
''Ovat he minun, älä kanna siitä sen enempää ajatusta mukanasi'', Riitasointu vastasi vakavana, luoden suoran katseen toista silmiin, ilmekään värähtämättä. ''Tuulentähti ei selviä Usvajoessa ilman minua, joten minun on parempi hankkiutua heistä eroon. Tappaminen on liian helppo vaihtoehto, ja antoivathan minunkin oikeat vanhempani minut Kaarnaturkille hoidettavaksi. Ihan hyvä kissa minustakin tuli, Usvajoen varapäällikkö'', naaras hivenen tunnekylmästi hymähti itsekseen.
''En odota heistä suurta, mutta mahdollisuus tulee antaa jokaiselle, joka on taistellut tiensä syntymäänsä asti'', varapäällikkö räpäytti hivenen pehmeämmin silmiään.
Kunnes Aurinkotuulen reviiriltä alkoi levitä voimakkaampi naaraskissan hajua ja Riitasointu kovetti jälleen olemuksensa, kasvonsa ja jäi odottamaan Savuruoskaa, jonka oli muutaman kerran ennenkin nähnyt lähellä rajaa, mutta myös kansojen kokoontumisessa.

//Heli, Wilma

Tilanne kahden juuri rakennetun pesän edustalla alkoi rauhoittua, kun Nevaleijonaa oltiin kuritettu hänen kumppaninsa sanoilla. Hiirenpolusta kyllä näytti, ettei kaksikon suhde välttämättä ollut paras mahdollinen enää, eikä Orapihlajatassun olisi varmastikaan ollut hyvä olla paikalla aina katsomassa isänsä ärhentelyä ja ristiriitojen, sekä ongelmien hakemista.
Tai isänsä ja isänsä. Hiirenpolku tiesi totuuden Metsänärhestä ja Heinäperhosta.
Lopulta kissat olivat sitä mieltä Myrskyvaahterassa, ainakin enemmistö, että Veritähden tarjoukseen tulisi tarttua. Olisi parempi ottaa Synkkävarjolta apua ja saada lumen alla mahdollisesti elossa olevat Raadelmatähti, sekä Usvapolku turvaan keinoja kaihtamatta.
''Joka tapauksessa me maksamme käytännössä heti heidän apunsa omalla avullamme, kun autamme heidän parantajaoppilastaan kouluttautumaan. Joten me emme tee itsellemme velkaa tässä vaihtoehdossa'', Hiirenpolku naukui Huurrepeuran rinnalta, joka osasi nuoresta iästään huolimatta nostaa kansalle tärkeät ja oleelliset asiat huomioitavaksi. Hiirenpolku oli siitä kiitollinen, että hänen sisarensa lapsenlapsi olisi emonsa tavoin hyvä ritari hitaan, hiljaisen ja kömpelön parantajakissan vierellä. Ehkä Huurrepeurassa olisi Tuulentähden kaltaista johtajatyyppiä?
''Levätään nyt ja lähdemme aamulla Synkkävarjon pyytämään rajakohtaamiseen, jossa solvimme sopimuksen heidän avustaan meidän apuamme vastaan'', hetken hiljaisuuden jälkeen Hiirenpolku naukui ja seisahtui hetkeksi aloilleen, odottaen, että sanoisiko joku vielä heille asiaan vastaan. Mutta kissat olivat hiljaisia, osa hymähti myöntyväisesti, mutta jännitys oli varmaan suurin syy, ettei kukaan ollut täysin varma loppujenlopuksi, että mitä tulevaisuus voisi tuoda avun myötä.
--
Levättyään loppuyön ja hivenen aamustakin, Hiirenpolku heräsi parantajienpesältä Huurrepeuran kanssa kerältä. Hän oli ennen nukahtamistaan käynyt parantajienpesässä olevat emot, pennut, vanhimmat, ja sairaat lävitse ja näytti siltä, että kylmyys pahensi useiden tilannetta. Pesästä poistuessaan aurinko lämmitti jo hänen turkkiaan, mutta lumi olla ja pysyi leirissä. Se oli alkanut sulaa ja Hiirenpolku pelkäsikin, että miten Raadelmatähden ja Usvapolun voisi käydä, kun lumi alkaisi tosissaan sulaa, josko he jäisivät lumen ja veden varaan.
''Otan mukaani Huurrepeuran, Servaalitassun, Orapihlajatassun, Utupöllön ja Helmitassun'', Hiirenpolku naukui. Hän yritti nimetä rauhallisia kissoja mukaan, jotka eivät näyttäisi millään tavalla uhkaavilta Synkkävarjon kissojen edessä, pysyisivät ruodussa, mutta olisivat tarvittaessa nopeampia pakenemaan kuin taistelemaan. Tietysti hän ja Servaalitassu eivät sitä olisi. Mutta hän halusi Servaalitassun mukaan, jotta tämä näkisi Synkkävarjon parantajaoppilaan, jota alettaisiin kouluttaa Servaalitassun rinnalla Hiirenpolun toimesta. Parantaja toivoi, että koska hänellä ei itsellään enää paljoa aikaa tässä maailmassa olisi jäljellä, Servaalitassu voisi saada luotettavan ja hyvän ystävänä kouluttautumisparistaan tulevaisuudelle. Jonkun, jolta kysyä apua ja neuvoja, josko Hiirenpolku ei kaikkea ehtisi tai voisi opettaakaan.
Hiirenpolun johdolla, Huurrepeuran tuella he lähtivät partion mukana ulos leiristä. Nevaleijona irvisteli happamasti ja tyytymättömästi jälleen, tällä kertaa varmasti siksi, ettei ollut päässyt itse mukaan.
Mutta kollin ottaminen mukaan aiheuttaisi vain verta ja vihaa, ei sopimuksia ja rauhaa, turvaa ja mahdollisuuksia selviytyä tästä kaaoksesta. Nevaleijonalle Hiirenpolku kuitenkin nyökkäsi, ainakin siihen suuntaan, jossa kolli oli, sen merkiksi että tämä saisi vahtia ja johtaa leiriä jälleen hänen poissaollessaan.
Hiirenpolku hivenen kuitenkin pelkäsi, että Nevaleijona saattaisi aiheuttaa sotkua ja harmia hänen selkänsätakana parantajalle itselleen.

// Masi, Heli

Sudenlilja oli seurannut vain hiljaisin askelin varapäällikköä parantajien pesään, joka oli ehdottanut hyödyntämään Tuulentähden puhetta kansalleen pentujen salakuljettamiseen. Ketään tuskin tulisi kiinnittämään kahteen ripeään soturiin sen enempää huomiota, koska Taivaanliekin syytökset Vaahterakynnen kuolemasta sekä välien menettämisestä aiheuttaisi enemmän keskustelunaihetta leirissä, kuin kahden sisaren lähteminen leiristä. Tietenkin kahden pennun näkeminen voisi olla kummallinen tilanne, mutta Sudenlilja halusi suojella noita, varsinkin kun sai pienen hetken katsoa heitä oikein kunnolla Taimioravan ilmestyen heidän perässään. Ne olivat niin pieniä ja viattomia, joka sai kollin kasvoille ihan pienen hymyn, ennen kuin hän otti toisen niistä varovasti hampaisiinsa. Kaksikko saisi hyvän kodin Aurinkotuulessa, Savuruoskan rakkauden alla. Savuruoska olisi varmasti onnellinen ideasta, tai näin Sudenlilja halusi ajatella. Harmi vain, että pennut eivät viraallisesti olleet kaksikon.
"Tuskin ketään meitä kaipaa pienen hetken", kolli naukui hiljaa vilkaisten Taimioravaa, ennen kuin lähti Riitasoinnun perässä ripein askelin pesästä pois, leirin reunamia pitkin ja lopulta sieltäkin ulos asti. Kolli vilkaisi taakseen, mutta ketään ei tuntunut kaksikon ripeitä askelia seuraavan kohti rajan tuntumaa. Kaikki olisivat varmasti väsyneitä kokoontumisesta, vaikka ei kauaa menisi siihen, että aamun ensimmäiset partiot lähtisivät leiristä. Sudenlilja oli kuitenkin oppinut jollain tavalla ymmärtämään niiden liikkeitä, olihan hän itsekin partioiva soturi, mutta myös tapaillut Savuruoskaa rajan tuntumassa, ilman kenenkään huomaamista. Tai olihan Riitasointu tiennyt asiasta, mutta Sudenlilja pystyi vain toivomaan sisartaan seuratessa, että tuo ei kertoisi kenellekään asiasta. Sen myötä kolli voisi menettää kaiken omassa kansassaan.
"Jos saan kysyä, kenen pennut nämä edes ovat?" Kolli kysyi hiljaa vilkaisten naarasta nopeasti, mutta kuitenkin johdattaen kaksikkoa täysin samaa reittiä, jota hän oli jo useamman kerran kulkenut. "En kuitenkaan ole edes huomannut, että sinä odottaisit pentuja", tuo huomautti rauhallisesti ja heilautti häntäänsä. Tietenkin Sudenliljalla oli ollut niin paljon mietittävää ja asioita omassa elämässään; Savuruoska, omat soturilliset tehtävänsä, Hortensialampi ja heidän syntyvät pentunsa.
"Tietenkin ymmärrän, jos et halua sitä kertoa"

//Heli/m

Usvapolku ja Raadelmatähti olivat kiertyneet tiiviiksi yhteiseksi keräksi päällikönpesässä, jonka jokaista pakotietä peitti raskas lumi. Usvapolun ansiosta Raadelmatähti ei ollut murskaantunut lumipölyksi kaiken sen raskaan lumen alle, vaikkakin hän oli menettänyt puristuksissa päällikönelämiään. Päällikkö oli samaan aikaan nyt vahvana, mutta nälkä vaivasi hänen vatsaansa vähintäänkin yhtä paljon kuin Usvapolun. Ilma hyöryistyi pesässä ja satunnaisesti päällikkö säpsähti hereille, kun ympäriltä suli lunta. Onnekseen heidän ei tarvinnut pelätä katon romahtamista, sillä se oli vankka päällikönpesän kallioinen katto. Mutta miten syvällä lumen alla koko pesä ja sen sisäänkäynnit olisivat? Sitä he eivät tienneet.
Raadelmatähti raotti silmiään, kun kuuli veden ääntä, kun lunta suli sisäänkäynniltä ja se tiputteli pisaroitaan märkään lumeen. Hän varovasti erkani Usvapolusta ja yritti paikantaa sulavaa kohtaa lumisesta seinämästä. Mutta näytti siltä, että aurink osulatti varovasti kaiken lumen pintaa maantasolla ja hiljalleen vesi valui kalliota pitkin pesään. Raadelmatähti asettui kuitenkin juomaan ja litkimään kylmää, mutta raikasta vettä, väräytellen viiksiään ja venytellessään jäykästi.
Mitenhän pitkään he olisivat täällä? Kokoontuminen oli varmasti jo mennyt ohi. Välillä he olivat kuulleet kissojen ääniä, mutta he eivät osanneet sanoa kuulivatko muut heitä lumen alta. Raadelmatähti huokaisi syvään.

//Kokoontumisesta paluu
Tuulentähti vakavana saapui takaisin leiriin vihaisen mutinan täyttäessä pientä kokoontumisen partiota. Syystähden syytökset olivat syvälle hakattu johtajan rintaan, ja tämä epäileväisenä katseli jopa omia käpäliään. Miten hän olisi koskaan voinut tehdä mitään sellaista Vaahterakynnelle? Väittikö Syystähti tällaista, koska he olivat olleet silminnähden läheisiä, vai miksi ihmeessä heidän ystävänsä olisi näin rajusti kääntänyt turkkinsa heille? Tuulentähti ei voinut syyttää ketään tästä tilanteesta paitsi itseään, vaikka tiesikin ettei koskaan voisi kynnelläänkään vahingoittaa kollia. Syvä suru sekä kaipuu riistivät hänen rintaansa, kunnes naaras lopulta pudisteli turkkinsa leirin aukiolla kissojen jo alkaessa saartaa häntä kuullakseen kokoontumisesta. Syvään huokaisten naaras loikkasi kannon päälle ja kutsui kissoja lähemmäs hännän heilautuksella. Hetkeksi hän jäi katselemaan aukiota, kun ei löytänyt Riitasointua, mutta päätti lopulta antaa toisen mennä menojaan. Hän oli niin pettänyt ystävänsä kuin koko kansansakin. Ja selvästi toisella olisi jo suunnitelmia jatkaa elämäänsä.

“Kokoontuminen oli ehkä erikoinen, vaikka toisaalta ei kovin yllättävä vuodenaikaan nähden. Myrskyvaahtera oli joutunut lumivyörymän kohteeksi, ja heidän leirinsä on lumen alla. Raadelmatähti sekä Usvapolku molemmat ovat hautautuneet lumen alle, mahdollisesti hengissä. Synkkävarjo tarjoutui auttamaan Myrskyvaahteraa vaatien kuitenkin vastapalveluksena uuden parantajaoppilaan opettamista. Veritähti on siirtynyt Synkkävarjon johtajaksi Havutähden pysyessä kadonneena, ja Saukonsilmä on mystisesti kuollut, jonka myötä Synkkävarjo on ilman parantajaa”, Tuulentähti yritti kerätä ajatuksiaan Syystähden vihan takaa ja kertoi rauhallisesti kansalaisille, joiden hännänpäät yhä nykivät vihamielisesti. Voisivatko he epäillä omaa johtajaansa? “Veritähti on myös kukistanut Kuutiikerin, ja nykyään Synkkävarjon, Hallavarjon sekä Kuutiikerin reviirit ovat heidän aluettaan. Veritähti varoitti rajanylityksistä, että kyllä jokainen napataan. Pyydän siis jokaista välttämään erityisesti heidän rajojaan. Emme tahdo taistella heitä vastaan tällä hetkellä”, naaras madalsi ääntään pienen pelon kynsiessä sisältäpäin. Veritähti voisi tuhota vain minkä kansan tahansa tällä hetkellä. Pienellä kynnen liikkeellä. Miten tuollaisen suuren murhanhimoisen johtajan voisi rauhoittaa? Voisiko ollenkaan. Olisiko koko metsä vielä vaarassa?

“Myrkkysuo oli karannut järveltä tulvaa ylös vuorille, ja Rikkotähti on päättänyt jättää arvonsa Belladonnatähdelle. Naaras siis johtaa kansaa nykyään uutena varajohtajanaan Armonhalla. He ovat päässeet takaisin saarelle tulvan laskeuduttua. Taivaanliekki saapui taas kokoontumiseen kertoakseen vain syytöksiä Usvajokea, tai minua kohtaan. Joku on oletettavasti murhannut Vaahterakynnen, ja Syystähti hyvin selväksi teki, etteivät he ole meidän ystäviään enää”, Tuulentähti huokaisi lopulta kivuliaasti ja pudisteli päätään, kissojen joukosta kohoten pientä murinaa sekä vastahakoisia ulvahduksia.

“He eivät kertoneet muuta kuin epäilleen meidän tappaneen heidän soturinsa, jota minä kyllä en usko. Mutta jos joku täällä kehtaa tunnustaa tuollaisen teon, pyydän häntä tulemaan heti pesääni kertomaan tapahtuneesta”, naaraan katse kääntyi viiltäväksi, kun hän tarkkaili kissoja, joiden hännät ja korvat vääntyilivät maassa heidän supattaessaan keskenään Vaahterakynnen murhasta. Tuulentähden häntä alkoi nykiä myös tuon takana.

“Jos kukaan täällä kuulee mitään tapahtuneesta tai tietää muita kansan pettäviä toimia, pyydän kertomaan siitä minulle heti. En tahdo kenenkään kansan vihaa niskaani siitä, että olemme häiriköineet, rikkoneet rajoja tai soturilakia muiden kansojen reviirillä muiden kissojen kanssa”, hän murahti hampaidensa välistä katsellen kissoja surullisen kivuliaalla, mutta terävällä katseella. “Usvajoki kasvaa vahvaksi, itsenäiseksi sekä luottamuksenarvoiseksi, eikä koskaan tule alistumaan toisen kansan tahdon alle”, hän ulvahti ja kissojen korvat kohosivat innokkaita pystyyn pienten hurrausten kohotessa näiden suusta. Lopulta Tuulentähti laskeutui kannolta ja heilautti häntäänsä näille. “Levätkää ja syökää, aamupartion tulee lähteä hetken päästä ja tarkistaa kaikki rajat huolella. Emme tiedä vieläkään mitään Ilvesharhasta”, Tuulentähti kommentoi läheisimmille sotureille, ennen kuin aukion täytti hiljainen supina, kun kissat painuivat syömään tai nukkuman tai vain toistensa seuraan. Johtajan häntä valahti maahan, kun hän vilkaisi kohti parantajien pesää, mutta hän lopulta sukelsi oman pesänsä pimeyteen asettuen viileälle sekä piikikkäälle pedilleen pieneksi keräksi yrittäen unohtaa kokoontumisessa yllensä saadun vihan sekä Vaahterakynnen poissaolon kivuliaat kynnet.

//Masi, Wilma
Huurrepeura oli vieläkin hermostunut kokoontumisen päättymisestä, sekä yleisesti koko kansan tilanteesta. Hän rauhallisesti oli auttanut Hiirenpolun alas puusta ja kohti leiriä, samalla kun muiden kansojen kissat hiljalleen kerääntyivät omiksi ryhmikseen ja poistuivat aukiolta. Vaikka koko kokoontuminen oli ollut ehkä lyhyt, oli siellä noussut paljon asiaan muun muassa Veritähden kertoessa miten Kuutiikerin reviiri nykyään kuuluisi heille. Kylmänväreet kävivät naaraan turkkia pitkin ylös kohti niskaa, kun hän ajattelikin mitä kaikkea Veritähti tahtoikaan hyötyä heidän auttamisestaan. Jokin ei tuntunut oikealta, muttei Huurrepeura tiennyt mitä se olisikaan edes voinut olla. Hiirenpolku teki parhaaksi näkemällänsä tavalla, ja siihen nuori soturitar oli ihan tyytyväinen. Heidän olisi päästä johonkin jossa kerätä viimeisetkin voimansa ja keksiä miten ja kuinka nopeasti he saisivat Raadelmatähden sekä Usvapolun pois luolasta.

Palattuaan leiriin Hiirenpolku oli heti kertomassa kaikille kuuleville tilanteesta. Vaalea naaras katseli murheellisena takaisin kohti isosetäänsä, ja lopulta astui suojelevasti tuon eteen mulkaisten Nevaleijonaa tämän aiheettomasta kommentista.

“Sinä olisit johtanut meidät sotaan muiden kansojen kanssa! Minusta on parempi löytää apua pienellä vastapalveluksella kuin miettiä kuolemmeko tähän lumeen, sairauteen vai sotaan”, naaras tiuskaisi takaisin heilauttaen häntäänsä puolelta toiselle vihaisena. Hän lopulta vilkaisi pahoittelevasti kohti Heinäperhoa, ja kääntyi kohti Hiirenpolkua. “Minä olen idean puolella. Ei meillä ole mitään järkeä yrittää löytää täältä palaakaan riistaa tai yksin tonkia lunta käpälällinen kerrallaan. Synkkävarjosta saamme apua juuri siksi aikaa, kun tarvitsemme, ja sen jälkeen he ovat tavalliseen tapaan viholliskansamme kuten muutkin kansat”, Huurrepeura katseli kissoja ympärillään ja jätti katseensa lopuksi Hiirenpolkuun. Hänen mielestään kolli oli tehnyt oikein kertoessaan tilanteesta. Lumivyöryt voisivat muitakin kansoja ihan yhtä hyvin haitata tällä hetkellä. Hän ainakin olisi valmis taistelemaan suojasta ennemmin kuin tyytyä johonkin sairaspesäkkeeseen joka mahdollisesti voisi suojella heitä.

“Sitäpaitsi, jos kukaan meistä ei keksi ideaa, miten kaivaa varovainen tunneli johtajan pesään, ehkä joku Synkkävarjosta osaa auttaa. Veritähti vähintäänkin omalla koollaan”, naaras lisäsi lopuksi hiljaisemmin katsellen sitten lämpimämmin kissoja ympärillään, löytäen Kuurahiiren katseesta luottavaisuutta sekä myöntymistä.

//Kilpikonnatassun loppuarviointi //

Yönkatse oli vienyt Kilpikonnatassun kauemmas lähes murskautuneesta leiristä. Hän oli tarjoutunut suorittamaan Kilpikonnatassun loppuarvioinnin, sillä naaraan mestari Aurinkokajo oli jatkuvasti tarkkailemassa, sekä muissa tehtävissä kunnostamassa leiriä. Yönkatseella ei ollut vielä ollut omaa oppilasta, mutta Raadelmatähti oli antanut tälle erikoisluvan ennen lumivyöryä arvioida Kilpikonnatassun eteneminen. Hän oli jo vieraillut Kuulammella Yönkatseen, Usvapolun ja Tulitassun kanssa, mutta käynti Kuulammella oli eskaloitunut painajaiseksi, kun Tulitassu oli pudonnut pehmeä lumen läpi kuilumaiseen luolaan. Oppilas ei ollut osoittanut juurikaan minkäänlaisia toipumisen merkkejä, mutta tämä oli elossa ja Kilpikonnatassu olisi halunnut jättäytyä vielä arvioinnistaan, sekä muistakin, jotta voisi jonakin päivänä sisarensa rinnalla kohota soturiksi. Vaikkakin parantaja oli epäileväinen.
''Tehtävänäsi on tänään pyytää riistaa Hopeajoen vartta. Merkitse reviirimme Usvajoen rajojen kanssa ja yritä vielä paluumatkalla napata jotakin'', Yönkatse seisautti oppilaan vierelleen ja kertoi ohjeistuksensa. Kilpikonnatassu loi epäilevän ja nyrpeän katseensa Hopeajokeen.
''Emmehän me pidä kalasta'', oppilas valitti.
''Löytyy sen varrelta muutakin kuin vain kalaa'', Yönkatse huvittuneena väräytti viiksiään oppilaalle.
''Mutta kaikki riistahan on lähes kokonaan kadonnut lumivyöryn järistyksen takia'', Kilpikonnatassu mutisi. ''Miksi minun tulevana soturina pitäisi juuri metsästää?'', hän marmatti. Kieltämättä oppilas oli pahalla tuulella, ja osittain se johtui siitä, ettei voisi jakaa tätä hetkeä sisarensa kanssa vaan joutuisi koluamaan sen läpi yksin.
Yönkatse tiesi sen kyllä, hän oli ollut paikalla näkemässä miten kovasti Kilpikonnatassu kärsi ja yritti olla sisarensa tukena.
''Soturin tulee ajatella kansansa parasta ja asettaa kansansa etusijalle, ei omia halujaan sen edelle'', soturi muistutti.
Kilpikonnatassu huokaisi syvään, mutta myöntyi kohtaloonsa. Yönkatse loi häneen vielä pitkän katseen, kunnes antoi toiselle hymyllään ja kannustavasti tuikkivillaan silmillään merkin oppilaalle aloittaa viimeinen tehtävänsä oppilaana. Vaikkakin naaras oli skeptinen siitä, että palaisiko Raadelmatähti koskaan nimittämään häntä soturiksi.
--
Oppilas kulki joen vartta pitkin, vesi oli alkanut sulaa, jään laineillessa sen mukana ja lumen kieppuessa vedessä ennen kuin suli sen sekaan. Kilpikonnatassu potki irtonaisia kiviä veteen ja huokaili itsekseen. Hän ei ollut vielä kunnolla päättänyt haluaisiko epäonnistua arvioinnissaan, vai antaisiko sille kaikkensa. Kuitenkin hänen potkaisemansa kipi osui edempänä johonkin ja se jokin kiljahti kiukkuisena. Kilpikonnatassun kuullessa kiljahduksen, tämä pinkaisi heti katsomaan mihin oli osunut. Hän pysähtyi kuitenkin äkkiä, kun näki yhden hiiren makaamassa kyljellään ja toisen hiiren sen ympärillä nuuskimassa sen päälakea pelästyneenä. Kivi oli kolauttanut hiireltä tajun kankaalle.
Kilpikonnatassu loikkasi vikkelästi kuin kärppä pitkin lunta esiin, ja syöksyi jaloillaan olevan hiiren kimppuun. Sen naaras liiskasi helposti, upotti hampaansa sen niskaan ja väänsi tuolta niskat nurin. Hän myös tajuttoman otuksen katkaisi niskoistaan ja hetkeksi sulki silmänsä kiittäkseen Kaikua.
Hän uskoi tumpelon kiven osuman olleen merkki Kaiulta, että tämä olisi hänen kohtalonsa ja hänen tulisi ottaa todesta haasteensa päästä soturiksi. Naaras päätti kantaa molemmat hiiret mukanaan, sillä pelkäsi niiden jäävän Yönkatseelta huomaamatta tai sitten niiden ehtivät jäätyä maahan kiinni.
Usvajoen rajalla oli hiljaista, ja naaras merkitsikin kahteen pensaaseen hajumerkkinsä. Hetken hän antoi katseensa kulkea rajaa pitkin, mutta rauha pysyi yllä. Ei merkkiäkään Metsänärhestä tai Ilvesharhasta, eikä muistakaan tunkeilijoista tai petoeläimistä. Hän lähti matkaamaan kohden leiriä.
Kuitenkaan hän ei paluumatkansa aikana enää löytänyt mitään, Helmitassun ja Utupöllön partio oli työskennellyt niin tehokkaasti, ettei mitään ollut enää jäljellä. Kuitenkin hän tavoitti pian palaavan partion ominaistuoksun ja kiihdytti askeleitaan, jotta pääsisi äkkiä paikalle kuuntelemaan kokoontumisesta tuotavat kuulumiset. Juuri ennen ennen kuin naaras ehti Hiirenpolun, Huurrepeuran ja muiden saapuneiden luokse, Yönkatse pyrähti hänen ohitseen ja pysäytti hänet. Kolli mittaili naarasta tiukasti, mutta hitaasti tuon ilme pehmeni, samalla kun oppilaan sydän hakkasi hermostuneena rinnassa.
''Ei kovinkaan hyviä saaliita, eikä kovinkaan kummoisia taidonnäytteitä'', Yönkatse lausui hitaasti. Kilpikonnatassun korvat luimistuivat ärtymyksestä.
''Olisit lähettänyt minut pensashiirien kodin lähelle! Täällä ei kuhise mitään!'', oppilas tiuskaisi.
''Siihen nähden suoriuduitkin hyvin, sekä tarkastit tarkasti rajat. Voin suositella sinua soturiksi. Vie nuo ruuat parantajienpesälle vanhimmille ja kuningattarille, sitten voit tulla kuulemaan Hiirenpolkua ja muita'', Yönkatse myöntyi lopulta, muttei vaikuttanut täysin vakuuttuneelta Kilpikonnatassusta.
Oppilas tomerasti nyökkäsi ja hilpaisikin niiltä sijoiltaan kohden Tulitassua, vanhimpia, kuningattaria ja pentuja, antaakseen hiirensä näille.

//Heli, Myrskyvaahteran kansa //

Parantaja kulki Huurrepeuran vierellä pois kokoontumisesta. Vähin ja hiljaisin äänin Hiirenpolku oli laskeutunut soturin avustamana puhujanpaikalta sen jälkeen, kun Syystähti oli käytännössä ilmoittanut julistavansa vihan ja jonkinlaisen sodan Usvajoen kanssa, ja Veritähti oli kuitannut kokoontumisen loppuneen. Hiirenpolkua tilanne harmitti, hän ei toivonut sotaa kenellekään. Mutta hän uskoi myös, että he olisivat sentään hyvissä väleissä Usvajoen kanssa. Olihan Raadelmatähti pelastanut Tuulentähden, vaikkakin Myrskyvaahteran vaikeuksien keskellä oli vaikeaa uskoa, että Veritähti olisi se, joka haluaisi auttaa. Hiirenpolku kyllä kuitenkin tiedosti toisella olevan oma tassu kurassa ja Synkkävarjon kaipaavan apua, niin rehellisesti ja avoimesta kuin suuri kolli sen olikin voinut esittää.
Kun he saapuivat lumen murskaamaan leirin porteille, sen ulkopuolelle oli jo rakennettu kaksi heikkoa pesää, jossa oppilaat makasivat kekona ja soturit vähintäänkin yhtä tiivisti toisessa.
''Kuulkaa kaikki'', Hiirenpolku naukui ja käänsi kuononsa Huurrepeuraa kohden hivenen murheellisena. ''Synkkävarjo tarjoutui auttamaan meitä lumen kanssa. He tarjoutuivat antamaan meille leposijan Hallavarjon reviiriltä, sekä auttamaan lumen raivaamisessa. Vastapalveluksi he toivoivat meidän auttavan heitä kouluttamaan uuden parantajaoppilaan, sillä Saukonsilmä on kuollut'', Hiirenpolun suusta vain ryöppysi kaikki kerralla, kissojen vielä vasta möyriessä häntä kohden lumessa hampaat kalisten.
''Haluaisin nyt kuulla teidän ajatuksianne heidän tarjouksestaan'', Hiirenpolku naukui.
''Sinäkö kerroit heille tilanteemme?! Oletko järjiltäsi!?'', Nevaleijona ilmestyi vartiointipaikaltaan esiin, karvat pörhistyneinä ja raivo leiskuen silmissään.
''Kerroin'', Hiirenpolku yritti piilottaa säikähdystään vaihtamalla painoa tassultaan toiselle.
''Emme me tarvitse muiden apua!'', Nevaleijona murisi vihaisena.
''Minusta me tarvitsemme'', Hiirenpolku sanoi hiljaa takaisin, korvat luimistuen ärtymyksestä. ''Mutta haluan kuulla kaikkien ajatuksia asiasta. Olen valmis ottamaan Synkkävarjon oppilaan koulutettavaksi sitä tarjousta vastaan, että saamme turvallisen väliaikaisen leirin, sekä apua lumen raivaamisen kanssa. Pesät on rakennettu, mutta me sairastumme, kun lumi sulaa ja ne täyttyvät vedestä. Ruokaa on vähän, koska riista on paennut lumivyöryn tultua..'', Hiirenpolku naukui vakavana.
''Ei koskaan olisi pitänyt antaa parantajalle oikeutta johtaa meitä, ei edes Kaiun nimeen! Hän haluaa vain yhdistää kansoja keskenään, jotta rauha säilyisi! Muttei itsneäisyydellä ole väliä!'', Nevaleijona mourusi kovaanääneen. ''Kaltaisesi ansaitsisi saada selkäänsä'', Nevaleijona murisi.
''Sitten olisimme päällikön ja varapäällikön lisäksi vailla parantajaa! Rauhoitu nyt!'', Heinäperho tiuskaisi kollille.