//Heli, Wilma//

Voitonriemuisena Hiirenpolku pomppi lumessa kohti Usvapolkua, mutta päästessään naaraan luokse, tämän hengitys oli raskasta. Hiirenpolku nuuhki toisen läpikotaisin, muttei mitään näyttänyt olevan murtunut tai vammoja ei ainakaan ulkoisia vaikuttanut olevan.
''Siniperho ja Servaalitassu, tarkistakaa te kaksi Raadelmatähti mahdollisten vammojen varalta. Servaalitassu näytä Siniperholle tarvittaessa hauteen teko ja miten hämähäkinseittejä kiedotaan'', Hiirenpolku naukaisi kahdelle oppilaalleen, Raadelmatähdestä haistettuaan niinkin kauas ainakin kuivuneen verenhajun. Päällikkö oli selvästi menettänyt elämiään tunnelissa, ehkä tämä oli joutunut puristukseen lumen tultua. Hiirenpolku lähti raahaamaan topakasti Usvapolkua lähemmäs vettä, joka oli sulanutta lunta kauempana kaikesta lumesta. Parantaja pyyhki siskonsatyttären kasvoja vedellä ja tarkisti tämän kehon lämpötilaa, mutta vaikutti siltä, että raitis ilma auttaisi toisen huimaukseen.
''Hengitä rauhassa. Olette joutuneet olemaan tunkkaisessa ja raskaassa ilmassa liian pitkään. Kyllä me tästä selviämme, kunhan saat rauhassa hengittää puhdasta ja raikasta ilmaa, sekä juotua vettä'', parantaja naukui pehmeästi ja nuolaisi Usvapolun korvaa.
He olivat löytäneet heidän johtajaparinsa! Kiitos Kaiun!

//Heli, Wilma//

Raadelmatähti puski varovasti Usvapolun lapaa herätelläkseen tätä, mutta naaras makasi kyljellään heikkona ja raskaasti hengittäen (?). Päällikkö ei myöskään ollut enää voimissaan, happi lumen alla oli muuttunut raskaaksi ja kuumaksi ja sulatti lunta jatkuvasti pesän ulkopuolella. Hyvin rakentunut päällikönpesä suojasi heitä lumelta, mutta pian sitä olisi sisäänkäynnilläkin asti, kun se murskaantuisi jatkuvasti. He olivat saaneet syödäkseen viimeisten päivien aikana hyvin vähän, yhden hiiren puoliksi, mutta sentään vettä tihkui pesään jatkuvasti ja lumen, sekä jään sulattua sitä riitti.
Syy kuitenkin sille, miksi Raadelmatähti yritti puskea hereille heikkokuntoista naarasta oli se, että hän oli kuullut matalaa puhetta joka puolelta sinä aamuna. Kynnet ja tassut kauhoivat jatkuvasti lunta, ja ilma tuntui parantuvan pesässä lumen alla. Päällikkö kiersi pesää levottomana ja toisinaan askelsi ulos pesästä lumen alla kauemmas pesästä, yrittäen kuunnella missä suunnassa kaivajat olisivat ja mistä he pyrkisivät tulemaan läpi. Hän pystyi erottamaan Hiirenpolun äänen, joka pyysi Usvapolkua ja Raadelmatähteä pysyttelemään pesässä, jottei lumi murskaantuisi heidän niskaansa, jonka seurauksena hän palasi aina takaisin pesään malttamattomana.
Maa tuntui tärisevän tassujen alla, kun kissat kulkivat heidän yläpuolellaan ja tassut hakkasivat lunta mielipuolisesti, jotta Myrskyvaahteran kissat saisivat heidät ulos ansasta. Raadelmatähti painoi päänsä Usvapolun pään päälle ja kuunteli naaraan raskasta ja vinkuvaa hengitystä, oliko naaraalla kaikki kunnossa? Usvapolun kyljet kohoilivat ja näyttivät värähtelevän toisinaan voimakkaasti. Ehkä hapen puutteesta vai voiko naaras pahoin? Raadelmatähti hiljaisena ja murheellisena nuuski Usvapolkua, kunnes valtava määrä lunta räsähti lumisen katon murskaantuessa maahan. Heidän luolaansa tuli samantien pimeys ja hetkeksi Raadelmatähtikin huomasi pidättävänsä hengitystä, kun hän yritti ymmärtää sortuisiko koko tunneli pesälle asti vai mitä olisi tapahtumassa.
Pian suuret kynnet läpäisivät kaiken sortuneen lumen ja tunneliin, sekä aina pesään asti tulvahti valoa. Raadelmatähti siristeli silmiään ja katsahti sanattomana, kun kaksi valkeasti kiiluvaa silmää tarkkailivat häntä lumen väistyttyä.
''Pysyitte riittävän etäällä'', matala ääni tyytyväisenä murahti, muttei lähtenyt vääntäytymään ahtaaseen tunneliin, ettei koko lumitunneli sortuisi tuon kulkemisen mukana. Raadelmatähti tuijotti hetken ajan ahdistuneena punertavaa hahmoa, kunnes se kiipesi murtamansa lumen kohdalta takaisin ylös.
''Raadelmatähti! Usvapolku!'', alkoi kuulua soturien huudahduksia ja pian useita tuttuja Myrskyvaahteran kissojen kasvoja alkoi ilmestyä tunnelin suusta katsomaan heitä kohti. Raadelmatähden kasvoille kohosi hymy ja tämä nappasi Usvapolun niskasta kiinni, lähtien raahaamaan tätä tunnelia pitkin kohti aukkoa, josta he pääsisivät ylös. Soturit auttoivat häntä nostamalla Usvapolun ylös ja sitten nyppimällä Raadelmatähden ylös. Mutta kun Raadelmatähti pääsi ylös ja sai keuhkoihinsa haukattua ilmaa, hän huomasikin, että yksi häntä nostaneista oli Synkkävarjon Routanauru.
Päällikkö hämmentyneenä katseli voitonriemuisia Myrskyvaahteran ja Synkkävarjon kissoja, jotka katselivat pelastustyönsä onnistumista.
''Seuraavaksi kaivetaan aukkoja lumeen, sekä puroja ulos leiristä. Aurinko paistaa niin lämpimästi, että lumi sulaa niitä pitkin ja valuu ulos leiristä'', Raadelmatähti kuuli Veritähden äreän komennon, Myrskyvaahteran päällikön vain tuijottaessa ympärilleen hölmistyneenä.

Routanauru seurasi happamasti Veritähteä ja muita tehtävälle lähteneitä kissoja, hän ei itse ollut kovinkaan mielissään tehtävästä joutua auttamaan Myrskyvaahteran kissoja. Hän olisi mieluusti jättänyt nämä kärsimään tuhoutuneen kotinsa, leirinsä ja pesiensä kanssa, ja antaa hautautuneiden kissojen jäädä puristuksiin kun lumi alkaa sulaa. Mutta tietysti hän ymmärsi senkin, että he olivat vailla parantajaa, ja Siniperho tarvitsisi koulutusta. Mutta miksi juuri hänen sisarensa oli tehtävään valittu? Hän oli aina nähnyt toisen taidokkana suojaajana ja saalistajana, mutta tietysti hän oli tästä myös ylpeä, että toinen saattaisi löytää polkunsa tällä tavalla.
Myrskyvaahteran kissat olivat juuri päättämässä ateriointiaan, kun Synkkävarjo saapui paikalle. Hiirenpolku tervehti kutakin nyökkäyksellä ja selvästi kissoista aisti hermostuneisuutta, olisiko se nyt ihme, kun iso joukko toisen kansan kissoja olisi saapunut heidän mailleen ja etenkin, kun mukana olisi Veritähti itse. Routanauru heilautti omahyväisesti häntäänsä, kun hän aisti erilaisia tunnesotkuja, kun kissat katselivat heitä.
''Oletteko laatineet jo jonkinlaista suunnitelmaa?'', Veritähden matala kysyi Hiirenpolulta, joka säpsähti lievästi toisen puhetta. Routanauru mutristi huuliaan visusti yhteen turhautumisesta, sillä hän olisi toivonut, että Veritähti olisi kunnolla kovistellut Myrskyvaahteran kissoja ja antanut näille säälittäville ötököille näpäytyksiä kerta toisensa jälkeen. Mutta päällikkö oikeasti aikoisi suorittaa tämän tehtävän? Routanauru huokaisi itsekseen.
''Yritämme ratkaista sitä ongelmaa, että miten pääsemme kaivautumaan sisälle päällikönpesään, johon Raadelmatähti ja Usvapolku on paikannettu, siten ettei heidän päälleen sorru kaikki lumi ympäriltä'', Hiirenpolku naukui ja Routanauru pisti merkille, että sivummalla istuva suuri kolli, Nevaleijona nyrpisteli Veritähdelle nenäänsä.
''Olisimme pärjänneet ilman teitäkin'', hän kuuli Nevaleijonan mutisevan, mutta tuon vierellä oleva naaras sähähti toisen hiljaiseksi. Aaveenruusu, naaras näytti tutulta, muttei Routanauru ollut varma missä tämä oli naaraan ennen nähnyt.
''Käskemme heitä peruuttamaan suoraan pesään ja kaivamme ylhäältä alas pidemmältä heidän edestään. Ei suoraan pesän edestä, ettei kaikki lumi valu pesään'', Veritähti mumisi osittain itsekseen ja osittain ääneen.
Rakennusinsinöörikin vielä olevinaan. Routanauru lähes odotti mahdollisuuttaan murskata jotenkin pelastustyöt, mutta toisaalta mitä nopeammin Myrskyvaahteran kissat saataisiin pulasta pois, sen nopeammin he voisivat palata takaisin kotiin.
''Pitäisikö meidän hivuttaa pesään jotakin, joka voisi tukea lunta, ettei se valu pesään?'', Hiirenpolku tuumaili.
''Jos olemme tarpeeksi nopeita, sillä ei ole väliä, vaikka lumi tulvisi pesään ja he hautautuisivat väliaikaisesti'', Veritähti hymähti ja astui Hiirenpolun yli, jääden katselemaan lumen alla olevaa aukiota. Routanauru virnisti itsekseen ja asteli muun ryhmän kanssa Veritähden sivuille katsomaan tilannetta. Eikä häntä huvittanut siltikään upottaa tassujaan kylmään routaiseen maahan ja alkaa leikkiä myyrää.
''Montako elämää Raadelmatähdellä olikaan, mikäli hän jää puristuksiin lumen alle ja kuolee?'', Veritähti kysyi viileästi Hiirenpolulta, joka säpsähti ja näytti nyt todella vihaiselta. Veritähden suupieleen kaareutui virnistys, ennen kuin hän lähti liikkeelle uudelleen.

//Wilma//

Kilpikonnakasvo oli suorittanut arviointinsa loppuun ja epävirallisesti Hiirenpolku oli antanut hänelle soturinimensä. Kilpikonnakasvo oli toisaalta ylpeä saamastaan nimestä, koska se muistutti häntä heidän emostaan, mutta samalla Tulitassu oli edelleen oppilas ja hän ei edes muistanut heidän emoaan. Hän muisti vain kasvattiemon omanaan ja Metsänärhen antamat traumat, vammat ja pelot, sekä tuntui, että loukattuaan itsensä putoamisessa matkalla Kuulammelle, tämä oli kadottanut todellisen itsensä. Kilpikonnakasvo yritti olla tälle tukena ja kantoi toista selässään mukana partiossa, jotta toinen pääsisi joskus johonkin muualle kuin olemaan vain leirissä ja odottamaan että joku toisi hänelle syötävää. Hän oli kuullut usein kissojen puhuvan Tulitassun seläntakana, että tämä olisi vain taakka heille kaikille, koska ei kykenisi enää koskaan toimimaan soturina tai tekemään yhtään mitään muutakaan. Kilpikonnakasvo ei siihen suostunut, hän kantaisi toista vaikka mukanaan, jotta tämä voisi näyttää kaikille näiden olleen väärässä.
Kilpikonnakasvo oli kuitenkin saanut Hiirenpolulta tehtäväkseen johdattaa ensimmäisen osan Myrskyvaahteran kissoja Hallavarjon vanhalle reviirille, joka väliaikaisesti olisi heidän reviirinsä. Utupöllö ja Helmitassu olisivat menneet sinne edeltä järjestelemään ja tutkimaan paikkoja.
Kilpikonnakasvo ei pitänyt tehtävästä sen seurauksena, että loukkaantuneet ja sairaat, sekä pennut ja emot jäisivät vanhaan leiriin sen seurauksena, että parantajat olisivat myös Myrskyvaahteran omassa leirissä. Tulitassu täten jäisi sinne ja Kilpikonnakasvo joutuisi eroon sisarestaan.
Kilpikonnakasvo katseli reipasta Kuurahiirtä, joka loikki hänen vierellään innoissaan ja uteliaana tulevasta reviiristä, vaikkakin enemmistö heidän takanaan oli näreissään ja kauhuissaan siitä, että he joutuisivat menemään uudelle reviirille. Alueelle, joak tuskin edes heille sopisi. Ohdakesiipi, Kirpeälohtu, Yönkotka, Maissitassu, Päiväntassu ja Hiutaletassu marssivat heidän takanaan keskenään jupisten. Hiirenpolku oli antanut mukaan kissoja, jotka olisivat yleensä reippaita ja tehokkaita, jotta ensimmäinen ryhmä saisi aloitettua mahdollisimman paljon uuden reviirin kunnostamista, mutta Kilpikonnakasvo oli hivenen eri mieltä. Marinaa oli enemmän kuin hiirien keskuudessa, kun niiden pesät tulvivat hiirenkorvana lumen sulattua.
Lopulta Kilpikonnakasvon johdolla he ylittivät rajan, muttei Kilpikonnakasvokaan enää ollut varma mihin suuntaan heidän tulisi kulkea. Siellä löyhkäsi Synkkävarjolta, mutta hennosti sen joukosta erottui myös Utupöllön ja Helmitassun ominaishajua.
''Utupöllö? Helmitassu?'', Kilpikonnakasvo huhuili, jotta saisi saatettua nämä kissat perille ja pääsisi palamaan takaisin Myrskyvaahteran leiriin apukäsiksi kaivamisessa.

//Heli//

Metsänärhi oli täpärästi ehtinyt pois paikalta ennen kuin Huurrepeura oli saapunut paikalle. Oli vaikeaa uskoa, että hänen pieni poikansa olisi jo oppilas, muttei sitäkään ollut helppo uskoa, että Huurrepeurasta olisi tehty tälle mestari. Metsänärhi piteli suussaan hiiriä ja jäi vielä hetkeksi sammalmättäälle katselemaan taakseen, mutta alkoi olla jo varma siitä, että häntä ei kukaan seurannut. Hän veti itsekseen henkeä ja lähti laskeutumaan veden varassa pidemmälle Usvajoen reviiriä, pyörien mielessään vain rakas Heinäperho. Olihan hän saanut huomiota, lohtua ja lempeyttä Usvajoen parantajalta, ja hän tiesi, etteivät ne yhteiset yöt voisi koitua kummankaan eduksi siinä mielessä, ettei menisi kauan, kun Taimiorava alkaisi odottaa hänen pentujaan. Metsänärhellä tuntui olevan kykyä viedä mukanaan kaikki, mihin hän menisi koskemaan. Mutta milloin Taimiorava sen itse näkisi? Metsänärhi pilaisi toisen uran parantajana, eikä se ollut kollin tarkoitus.
Mikä hänen tarkoituksensa sitten oli? Saada hyväksyntää ja päästä aloittamaan uusi elämä Usvajoessa, muttei se ollut kovinkaan helppoa, kun sydän kaipasi Heinäperhoa niin palavasti. Kieltämättä hänellä oli myös ikävä Hiirenpolkua ja tämän viisautta toisinaan, tuo oli kuitenkin ollut ensimmäinen kissa, joka oli edes yrittänyt rakastaa häntä. Mutta missähän Ilvesharha olisi? Metsänärhi alkoi miettiä, mitä Myrskyvaahteran kissat olisivat saattaneet tälle tehdä nähtyään ja kuultuaan Metsänärhestä.
Heikko yskäys katkaisi Metsänärhen vihanhimon ja tämä höristi korviaan huomaten sammaleiden joukossa kyljellään makaavan hahmon. Ontuen vasenta takajalkaansa Metsänärhi lähestyi loukkaantunutta kissaa, aistien kuivuneen verenhajun. Vesi kihosi hänen kielelleen, mutta sitten hän pysähtyi, kun ymmärsi kyseessä olevan Kuutiikerin kissan. Metsänärhi pudotti hiirensä ja kiirehti toisen luokse, mutta pysähtyi toisen ylle niille sijoilleen, kun tunnisti tutun hahmon.
''Opaalikuiskaus? '', Metsänärhi tunnisti välittömästi entisen Imperiumin kenraalin, jossa oli pentuna ollut orjana. Opaalikuiskaus raotti silmiään ja näytti siltä, että olisi jäänyt kaksijalkojen hirviön alle. Mutta miksi toinen löyhkäsi Kuutiikeriltä? Oliko tämä todella liittynyt näiden riveihin Imperiumin kukistuksen jälkeen, Imperiumiko oli todella kukistettu?
Vanhat tottumukset ja koulutukset kuitenkin saivat Metsänärhen kaivautumaan toisen alle ihan kuin siinä pelossa, että jos korkeampi arvoista ei auttaisi, hänen oma isäntänsä voisi hakata hänet ja jättää vaille ruokaa. Mitä Opaalikuiskaukselle sitten olikaan käynyt, tuo voisi olla myös ainoa muisto Metsänärhelle siitä, kuka hän oikeasti olisi ja mikä ohjaisi hänen elämäänsä aina. Ontuen ja hoiperrellen, Metsänärhi lähti kulkemaan kohti leiriä Opaalikuiskaus selässään.

//Heli//

Orapihlajatassu oli lähtenyt mestarinsa Huurrepeuran kanssa metsästämään, kuten Huurrepeura oli tarjoutunut tekemään. Orapihlajatassu hiippaili kuin höyhen tuulessa pitkin metsää, vihdoinkin rauhassa mestarinsa kanssa, kun tilanne Veritähden kohtaamisesta oli ohitse. Se oli ollut jännittävä ja mieleen painuva kokemus, joka oli antanut uudenlaista toivoa Orapihlajatassullekin omasta tulevaisuudestaan, sekä Raadelmatähden ja Usvapolun pelastumisesta. Pian Orapihlajatassu pysähtyi, hän oli uppoutunut niin täysin omiin ajatuksiinsa, että hän oli hukannut Huurrepeuran. Naaras oli tainnut puhua jotakin linnun nappaamisesta ja pyytänyt Orapihlajatassua katsomaan, ja odottamaan sen aikaa. Mutta nyt Orapihlajatassu oli hukassa.
Hän höristeli korviaan huolestuneena ja yritti nuuhkia ilmaa, että haistaisiko Huurrepeuran jossakin lähistöllä. Muttei hän ollut enää varma, kuinka kauan hän oli vain jatkanut kävelyä ja olla kuuntelematta mestarinsa ohjeita. Jostakin kuului pieni rouksutus ja Orapihlajatassu kohotti katseensa puuhun, jonka oksalla istui pörröhäntäinen orava nakertamassa käpyjä. Oppilas nuolaisi tyytyväisenä huuliaan ja paljasti kyntensä, lähtien hiljaa kiipeämään puuta pitkin siinä toivossa, että Huurrepeura ei ehkä suuttuisi hänelle niin paljon, jos hän nappaisi jotakin itse. Kesken hiljaisen kiipeämisen orava kuitenkin pudotti kävyn alas, jonka oli saanut nakerrettua tarpeeksi ja käpy napsahti oppilaan nenään. Orapihlajatassu liukui niillä sijoillaan suoraan maahan takamukselleen ja jäi itsekseen mutisten hieromaan nenäänsä.
Orava oli selvästi saanut syödäkseen ja jatkanut päivänsä askareita, eikä oppilas enää erottanut, mihin suuntaan saalis oli lähtenyt. Turhautuneena Orapihlajatassu potkaisi takajaloillaan juurakkoa ja kohosi sitten jaloilleen, mulkoillen vielä yläoksia kohti, josko hän erottaisi oravan.
''Saalistaminen ei taida olla vahvuutesi?'', kuului karhea ääni jostakin hänen takaansa ja Orapihlajatassun häntä pörhistyi heti, kun hän kiepahti ympäri. Varjoissa hän erotti kaksi kiiluvaa vihreää silmää, jotka tarkkailivat hänen punertavia silmiään huvittuneesti tuikkien. Muttei huvittuneisuus tuntunut olevan aitoa, varjoissa piilossa olevan kissan askeleet olivat veren- ja murhanhimoiset.
''Kuka siellä?'', Orapihjalatassu murisi, yrittäen köyristää selkäänsä ollakseen uhkaavampi. Myrskyvaahteran reviirillä olisi tunkeilija! Mutta sitten Veritähti palasi hänen mieleensä. ''Oletko Synkkävarjon jäsen, mitä sinä piilottelet siellä?'', oppilas tiuskaisi, siristellen silmiään.
''Synkkävarjonko?'', toisti ääni varjoista.
Orapihlajatassu painoi toista korvaansa taaksepäin ja alas hermostuneena.
''Minä en ole kukaan ja samalla olen kaikkea sellaista, jota kaltaisesi ikävöi ja pelkää'', matala ääni puhui, ja Orapihlajatassu kykeni haistamaan tuoreen verenhajun. Oppilas paljasti kyntensä ja yritti erottaa toisen hahmon paremmin pimeästä. Mutta itsekseen hymähtäen kissa astui eteen varjoista. Orapihlajatassun valtasi niin voimakas kauhu ja pelko, että tämä lamaantui niille sijoilleen, jääden epäuskoisena tuijottamaan kissaa.
''Si-si-sinä'', hän änkytti, yrittäen käskeä kehoaan peruuttamaan. Kissa jäi katselemaan häntä huvittuneena.
''Minä nappasin yhden pöllön, ota sinä se. Ehkei mestarisi suutu sinulle, kun olet harhaillut omilla teilläsi'', kolli heitti hampaistaan sulkakasan Orapihlajatassua kohden, joka oli niin jähmettynyt, että pöllö tömähti hänen tassuihinsa, eikä oppilas silti kyennyt liikkumaan. Kissan leualla oli syviä arpia, jotka ylsivät nenän alle. Vasen silmä oli kolmen arven alla, jotka olivat täynnä hämähäkinseittiä ja hauteita, sekä selässä olevat syvät ja pitkät arvet saivat kollin hoiperoimaan ja klinkkaamaan takajalkaansa. Mutta siitä huolimatta kissa heilautti omahyväisesti oranssiraitaista häntäänsä.
''Miten emosi voi? Onko Ilvesharha vielä keskuudessanne?'', kolli kysyi ottaen askeleita lähemmäs poikaansa.
''E-ei hän ole'', Orapihlajatassu vinkaisi, vaikkakin hänestä tuntui, ettei saisi kertoa mitään Metsänärhelle.
''Sinä olet jo oppilas, vahvat ja pitkät jalat'', Metsänärhi mittaili toista hymyillen.
Orapihlajatassu tuijotti toista, muttei saanut sanoja ulos suustaan. Käskisi lähtemään pois tai että tämä voisi joutua ongelmiin. Häätää. Hän ei kyennyt ajattelemaan selkeästi niin voimakkaan pelon edessä.
Samassa jostakin kuului Huurrepeuran huhuilua, kun tämä oli havainnut oppilaansa kadonneen (?).
''Nähdään sitten Orapihlajatassu'', Metsänärhi hymyili ja kosketti nopeasti poikansa korvaa, ennen kuin keräsi muut nappaamansa hiiret ja pinkaisi rajan yli Usvajoen puolelle. Orapihlajatassun korva tuntui siltä, että se olisi ollut tulessa ja sitä poltti. Hän ei saanut itseään liikkumaan vielä silloinkaan, kun Metsänärhi oli kadonnut tai kun Huurrepeura oli ilmestynyt hänen taakseen.

Taimiorava istuskeli pesänsä edustalla, katsellen aukiolla olevaa tapahtumaa, kun Riitasointu palasi pian leiriin Sudenliljan kanssa heti, kun auringonvalo taittoi jokaisen kaislan välistä leiriin. Heidän mukanaan ei kuitenkaan ollut pentuja, mutta mukana kulki liekehtivä turkkinen naaras, jota Taimiorava jäi sanattomana tuijottamaan häkeltyneenä ja hämmentyneenä. Hän oli varmasti nähnyt kyseisen naaraan ennenkin. Mutta tuon pyöreä vatsa kertoi, että pentuja olisi tulossa hyvin pian. Parantaja heilautti korviaan uteliaana ja jäi hetkeksi vain tuijottamaan Tuulentähden pesää kohden, jonka edustalle Riitasointu ja Sudenlilja jäivät vartioimaan.
Samassa parantajan ajatukset palasivat Metsänärheen, joka oli palannut sen verran voimiinsa, että kolli kävi metsästämässä kansalle ja vaikkei tämä ja Tuulentähti olleet vieläkään puhuneet siitä, jäisikö kolli Usvajokeen tai mitkä tämän aikeet olisivat, kun hän olisi toipunut Myrskyvaahteran hyökkäyksestä, Taimioravasta vaikutti siltä, että kolli todella olisi jäämässä. Säännöllisesti Taimiorava puhdisti ja sitoi toisen haavat, mutta tämä vaikutti olevan jo voimissaan. Parantajalle ja soturille oli kuitenkin muodostunut lämminhenkinen suhde, he kertoivat ja jakoivat toisilleen lähes kaiken, ainakin Taimioravasta tuntui siltä. Metsänärhi nukkui oman vuoteensa sijasta parantajan kanssa yhteisessä vuoteessa ja he-. Tai ainakin Taimiorava oli rakastunut. Metsänärhen ajatteleminenkin sai naaraan kehräämään itsekseen.
''Mitä aukiolla tapahtuu?'', Siilensuru pian kysyi ja istuutui mestarinsa viereen.
''Riitasointu ja Sudenlilja olivat löytäneet matkallaan Aurinkotuulen kissan, joka puhuu nyt Tuulentähden pesässä'', Taimiorava naukui, luoden merkitsevän katseen parantajaoppilaaseen. Matkallaan viemässä Tuulentähden pentuja jollekin, jonka Sudenlilja ja Riitasointu olivat tunteneet. Taimiorava oli niin kovasti pitänyt pennuista ja tuntui pahalta, ettei hän voinut pitää heistä huolta.
''Vai niin. Mitä luulet liittyykö se 'niihin''', parantajaoppilas kuiskasi, viitaten Aurinkotuulen kissan tuloon ja Riitasoinnun ja Sudenliljan vieviin pentuihin. Taimiorava loi tiukan katseen oppilaaseensa.
''En minä tiedä, toivottavasti kaikki on hyvin'', Taimiorava tiuskaisi hiljaa, Siilensurun nolostuneena irvistäessä, että sai toisen olotilan kireäksi ja hermostuneeksi.
''Selvä selvä juttu se sitten, kyllä vain'', Siilensuru mumisi.
''Oletko nähnyt Metsänärheä? Hän oli herännyt minua ennen jo'', Taimiorava kysyi pian pehmeämmin, Siilensurun hetken miettiessä, mutta pudistaessa sitten päätään ja kaksikon jäädessä tuijottamaan kummastuneina toisiaan.

//Wilma, Heli//

''Mitä sinä haluat?'', Riitasointu murahti ja katsahti Liekkivarjoon, joka puuskutti hetken näyttöisän sukelluksensa jälkeen, tasatakseen hengitystään. Riitasointu ei pitänyt kerskailijoista, sillä hän tiesi olevansa joka käänteessä omalla tavallaan parempi, mutta ehkä tässä tapauksessa Liekkivarjon pröystäily oli tarpeen, sillä tuskin muuten Riitasointu olisi edes ollut kiinnostunut kuulemaan koko naarasta. Aurinkotuulen kissat kun eivät tunnetusti kyenneet pysymään pinnalla sekuntiakaan, puhumattakaan Taivaanliekin kissat, jotka olivat peräisin Ruskatammesta. Sen ajattelun Riitasointu yritti kuitenkin nopeasti työntää pois mielestään.
''Minä haluan liittyä Usvajokeen'', Liekkivarjo puuskutti hetken ja loi sitten paljon pienempään varapäällikköön haastavan, sekä tiukan katseen.
''Miksi sinä haluat liittyä Usvajokeen?'', Riitasointu väläytti hampaitaan toiselle ja tarkkaili tuon jokaista karvaakin. Mitä tekemistä Aurinkotuulen kissalla olisi Usvajokeen? Kerrassaan ennen kuulumatonta, että niittykissa, joka jaktaisi jäniksiä, olisikin valmis aloittamaan uimakoulun ja kalojen nappaamisen.
''Sinuna en kyselisi, ellet halua minun kertovan koko Aurinktotuulelle Savuruoskan pennuista, jotka ovat sinun'', Liekkivarjo asetteli sanansa uhkaavasti, saaden Riitasoinnun murahtamaan voimakkaasti ja työntämään naamansa melkein toisen naamaan kiinni. Liekkivarjon otsalle kohosi sen tuijotuksen alla hikeä, mutta nuorempi naaras piti pintansa äreän Usvajoen varapäällikön tuijotuksen alla.
Riitasoinnulla ei rehellisesti olisi mitään väliä, mitä koko metsä ajattelisi, jos kuulisivat pentujen olevan hänen ja hänen luovuttaneen pennut Savuruoskalle Aurinkotuuleen. Häntä ei edes kiinnostanut se, josko se vaikuttaisi siihen, minkälaisena kissana Kaiku tai Kuolo häntä katsoisivat. Ei edes se, miten pitkälle koko valhe voisi mennä ja miten se sotkisi itse pentuja. Mutta totuuksilla oli tapana tulla julkisuuteen tavalla tai toisella, ja hän ei sitä tilannetta hyväksyisi, että Tuulentähti joutuisi koko sekasorron keskelle. Hän oli päättänyt auttaa ja hän myrkyttäisi vaikka koko metsän, että hän saisi oman tahtonsa ja apunsa välitettyä loppuun asti.
Riitasoinnun karvat tasoittuivat.
''Sinä tuoksut maidolta'', varapäällikkö yllättäen hymähti ja vetäytyi kauemmas Liekkivarjosta, joka säpsähti kiusaantuneena kauemmas. Tuskinpa niin ärhäkän ja äkkipikaisen naaraan kasvoilla koskaan Riitasointu oli kokoontumisissa nähnyt sellaista tunnetta kuin kiusaantumista. ''Tuulentähti saa päättää sinun mahdollisuuksistasi liittyä Usvajokeen. Mutta jos et puhu hänelle totta halustasi liittyä kansaan ja levität tietoa pennuista Usvajoessa-'', Riitasointu paljasteli hymyillen kynsiään. ''Minä nyljen sinut itse ja syötän pentusi ravuille'', varapäällikkö irvisti, saaden Liekkivarjon vakavaksi, mutta uhmakas tuijotus ei sammunut naaraan kasvoilta.
Riitasointu sitten nyökkäsi ja lähti Sudenliljan kanssa kulkemaan edeltä kohti Usvajoen leiriä. Liekkivarjon rinnassa takoi sydän tiheästi jännityksestä, kun he saapuivat leiriin ja lähtivät heti askeltamaan kohti Tuulentähden pesää jättääkseen Liekkivarjon puhumaan päällikön kanssa, mutta samalla erään kollin silmät olivat porautuneet järkyttyneinä Liekkivarjon niskaan.
''Tuulentähti, sinulle olisi vieras. Oletko valmis tapaamaan erään kissan Aurinkotuulesta, joka olisi kiinnostunut liittymään Usvajokeen?'', Riitasointu naukui, kun Sudenlilja ja Liekkivarjo hiljaisuudessa seisoivat pesän edustalla odottaen Tuulentähden vastausta. Hetken kuluttua Riitasointu astui ulos ja heilautti hännällään, että Liekkivarjo voisi mennä pesään, jääden itse istumaan Sudenliljan kanssa pesän edustalle, selvästi kykenemättä luottamaan Liekkivarjoon ja haluten vahtia tätä. Oikeasti Riitasointu halusi kuulla kaiken ja pitäisi huolen siitä, ettei mikään tai kukaan voisi olla nyt, huomenna tai tulevaisuudessa Tuulentähdelle uhaksi.

//Heli, Wilma//

Liekkivarjo yritti höristellä korviaan ja lopulta kykenikin erottamaan joitakin sanoja, jotka karkasivat Savuruoskan huulilta Riitasoinnulle ja Sudenliljalle, jonka nimen naaras oli ennättänyt kuulemaan puheiden lomassa. Hänelle Sudenlilja oli enemmänkin vieraan oloinen, naamataulu ei kertonut Aurinkotuulen soturille paljoatakaan. Kun Savuruoska nosti kaksi pentua hampaisiinsa, Liekkivarjo kykeni erottamaan ehkä helpottuneen tai peräti lempeän hymyn Riitasoinnun kasvoilla kuin hyvästiksi Usvajoen pennuille. Vasta kun Savuruoska oli kokonaan noussut ylös ja lähtenyt palaamaan takaisinpäin, pennut keikkuen suussa ja askelien haparoidessa eteenpäin, Riitasointu ja Sudenlilja lähtivät varjoihin sulautuen palaamaan takaisin kohti Usvajoen puolta rajalta.
Liekkivarjo pomppasi jaloilleen, mutta sen sijaan, että hän olisi syöksynyt ajatustensa mukana kohti Savuruoskaa hän pysähtyi äkisti. Hän ei yllättäen ollutkaan varma siitä, juoksisiko sisarensa perään vai halusiko hän juosta varapäällikön kiinni. Hänen takanaan oksa katkesi ja Liekkivarjo pörhistäen häntäänsä pyörähti ympäri, valmiina taisteluun, sillä joku oli häntä vaaninut ja tarkkaillut, aivan kuten hänkin oli Savuruoskaa ja Usvajoen kissoja.
Liekkivarjo ehti vetää kyntensä esille ja sähähtää voimakkaasti, mutta uhka paljastuikin Aurinkotuulen nuoreksi soturiksi, Tiikeriruusuksi, jonka häntä vääntelehti tämän takana ja korvat olivat uhkaavasti painuneina taaksepäin. Punertava turkki loisti auringossa lumen keskellä, kun naaras lähestyi vielä muutaman askeleen Liekkivarjoa kohden, ennen kuin pysähtyi ja loi tiukan katseen vanhempaan soturiin.
''Mitä sitten aiotkin tehdä, en anna sinun paljastaa kenellekään Aurinkotuulessa näkemääsi'', Tiikeriruusu murahti yllättävänkin uhkaavasti, Liekkivarjon uhmakkaasti heiluvan hännän pysähtyen yllättyneenä. Sitä hän ei ollut edes aikonut tehdä! Miksi ihmeessä Liekkivarjo haluaisi pilata sisarensa elämän juoruilulla?
''Miksi sinä niin vimmatusti haluat puolustaa Savuruoskaa? Hän ei edes pidä sinua ystävänään'', Liekkivarjo huomasi kuitenkin äksyilevänsä, Tiikeriruusun niskakarvojen pörhistyessä. Liekkivarjo huomasi todellakin nyt kuulostavansa siltä, että aikoisi paljastaa Savuruoskan, vaikka se ei ollut totta ollenkaan. Mutta hän ei olisi varma omasta tulevaisuudestaan ja lähdöstään uuteen elämään, mikäli Tiikeriruusu olisi aina roikkumassa Imperiumin taustojensa kanssa Savuruoskassa. Voisiko Liekkivarjo vain jättää Savuruoskan?
''Olemme läheisempiä mitä voisit uskoakaan'', Tiikeriruusu murahti, mutta tuon silmissä pilkahti jotakin, mikä ei nostanut sanoille luottamusta, mutta antoi syyn epäillä niiden valheellisuutta, mutta myös totuutta.
Liekkivarjo sihahti, Tiikeriruusu ei pitänyt hänestä, eikä Liekkivarjo Tiikeriruususta. Olisi turhaa jatkaa ajan tuhlaamista toisen kanssa.
''En aio kertoa mitään Savuruoskasta tai pennuista, edes Usvajoesta'', Liekkivarjo lopulta hymähti ja käänsi ylimielisesti uhittelevalle Tiikeriruusulle selkänsä. ''Pidä Savuruoskasta hyvää huolta, Tiikeriruusu. Jos kuulen, että olet aiheuttanut hänelle tai hänen pennuilleen pahaa mieltä, tulen yli joen, metsän ja taivaan liiskatakseni sinut kuin torakan'', Liekkivarjo loi lapansa ylitse puolittaisen katseen nuorempaan naaraaseen, joka kurtisti hämmentyneenä ja ärtyneenä nenäänsä ja kulmiaan, siristäen silmiään yrittäessään ymmärtää mistä tai mitä Liekkivarjo tarkottaisi ja puhuisi.
Sen enempää ajattelematta, Liekkivarjo rynnisti alas niityn kukkien ja pensaiden taittuessa hänen tieltään. Hän naukaisi Riitasoinnun nimeä, saaden Usvajoen varapäällikön kiepahtamaan ympäri ja paljastamaan kyntensä, kun Liekkivarjon naukaisi kuulosti enemmänkin sodan julistukselta kuin pyynnöltä odottaa. Liekkivarjon loikka vastakkaiselta nummelta katkesi taidokkaaseen sukellukseen veteen, jota sekä Tiikeriruusu jäi hämmentyneenä katsomaan, että Riitasoinnun silmät uteliaasti tutkimaan, kun hyvin pian Liekkivarjon pää pisti pinnalle aivan toisesta kohtaa kuin sukeltaessa se oli kadonnut. Liekkivarjon tassut kauhosivat vastarannalle, varautuneina siihen, että noustessaan Usvajoen puolelle, hänet voitaisiin listiä siihen paikkaan, mutta hän kohtasikin varapäällikön uteliaan ja viekkaan tuijotuksen.

//Masi, Wilma
Huurrepeura katseli tyyni ilme kasvoillaan Veritähden tuomaa pientä partiota, joka koostui jotenkuten tutuista kissoista, paitsi Synkkävarjon uudesta parantajaoppilaasta. Myrskyvaahteran naaras muisti nähneensä nämä kissat kokoontumisessa, Veritähti nyt oli kaikille tuttu ja tuolla oli mukanaan oma varajohtaja oletettu Valkeaveri sekä yksi kenraaleista, Korppisydän. Oranssin valkean naaraan viekkaat silmät saivat Huurrepeuran värähtämään, joten tämä käänsi katseensa äkkiä Hiirenpolkuun, joka rauhallisesti neuvotteli Veritähden kanssa sovun löydettyä ja tilanne alkoi ratketa. Veritähti lähti askeltamaan takaisin kohti omaa valtakuntaansa, samalla kun Siniperho jäi Myrskyvaahteran kissojen seuraan liittyen Hiirenpolun koulutukseen. Lopulta ylimääräisten kissojen kadotessa näkyviltä, Hiirenpolku huokaisi syvään ja Huurrepeura tunsi toisen rentoutuvan hänen vierellään viimeinkin. Hymy kohosi naaraan kasvoille, kun tämä vielä hymyillen nyökäytti päätään Siniperholle tervehtien tätä. Hän olisi nyt hetkellisesti osa heidän kansaansa, saadakseen tarpeellisen koulutuksen.

“Tervetuloa Siniperho. Toivottavasti tunnet olosi tervetulleeksi, ja voit nauttia Hiirenpolun opeista ilman huolta omasta turvallisuudestasi. Olet nyt osa meitä, ja jos joku kohtelee sinua toisin toivon, että voit kertoa siitä Hiirenpolulle, tai vaikka minulle”, ystävällisesti naaras naukaisi toiselle ja nyökäytti vielä sarvista päätään naaraalle.

“Voimme Orapihlajatassun kanssa palata takaisin teidän perässänne, metsästämme hieman ja sitten saavumme leiriin? Utupöllö ja Helmitassu lähtevät mahdollisimman pian Hallavarjon reviirille?” Huurrepeura naukaisi kysymyksensä Hiirenpolulle nousten lopulta seisomaan tuon viereltä. Hän vilkaisi samalla ohi mennen kohti veljeään sekä ystäväänsä Helmitassua, joka pääsisi oitis kokemaan jotain erikoista. Koko keskustelu tilanne oli ollut jännittävä, mutta nyt oli jotenkin virkeä olo kaiken sen jännittämisen jälkeen. Ei olisi myöskään huonoksi pitää jonkinlainen oppitunti Orapihlajatassulle. Servaalitassun kuitenkin pitäisi opetella Siniperhon rinnalla, ja Utupöllö sekä Helmitassu hakisivat kansalaiset mukaansa lähtien sitten uudelle reviirille. Kaikki tarvitsisivat nyt ruokaa jaksaakseen läpi hermoja kiristävän tilanteen.

//Masi, Wilma
Savuruoska ei voinut uskoa korviaan, kun Riitasointu kertoi pentujen olevan omiaan. Hän piti pienesti suutaan auki yllättyneenä, vilkuillen niin itse varapäällikköä, kuin pentuja sekä välillä ohimennen Sudenliljaa. Oliko kolli tiennyt tästä? Pienet pennut saivat Savuruoskan silmät aina tuikkimaan niiden kiemurrellessa toisten päällä, ja lopulta oli valkean naaraan suljettava suunsa, kun lopulta hän kohtasi Riitasoinnun tiukan katseen. Hän olisi siis pentujen ainoa toivo? Ei hän tietenkään voisi tuollaisia suloisia kasoja jättää vain pensaiden tuulen huomaan, ei edes Sudenlilja pystyisi pentuja pitämään Usvajoessa? Kuvio sai Savuruoskan pään sekaisin, mutta hän lopulta huokaisi syvään. Ehkä Sudenlilja pitäisi hänestä hieman enemmän, jos naaras ottaisi pennut itselleen. Mutta voisiko kolli nähdä häntä yhä? Pitää yhteyttä? Huoli sai Savuruoskan rintaa puristamaan, mutta hän toivoi tilanteen kääntyvän hyväksi kaikkien kannalta.

“Hyvä on. Uskon teitä, ja toivon, että täten voit sinäkin Riitasointu jatkaa elämääsi kuten toivot”, Savuruoska räpäytti punaisia silmiään ja kohtasi naaraan ruskean katseen. “Oletan, että kenenkään Usvajoen kissan ei tarvitse olla yhteydessä pentuihin? Kasvatan heidät ominani, Aurinkotuulen suvussa”, hän painoi hieman mietteliäänä korvaansa katsellessaan kuitenkin rauhallisesti Riitasointua. Sitten laskien katseensa pentuihin ojentaen omaa häntäänsä lähemmäs Riitasointua, jotta voisi toivottaa pennut tervetulleeksi omaan hoivaansa. Hän oikeasti saisi kasvattaa itse omat pennut, vaikkeivat ne hänelle suotukaan hänelle sillä tavallisella tavalla. Mutta kuitenkin, hän saisi pitää huolta pienistä karvanyyteistä. Ilo alkoi pakahduttaa naaraan rintaa, ja hymy levitä tuon kasvoille. Hän voisi nimetä pennut myös itse? Hänen teki mieli huutaa ja hyppiä onnesta. Vaikkeivat pennut olleetkaan täysin hänen omiaan, saatika sitten Sudenliljan verta. Mutta hänen kuitenkin. Ehkä he voisivat uudelleen yrittää joku toinen päivä Sudenliljan kanssa. Kaipaavasti Savuruoska vilkaisi kohti kollia, kuitenkin välittäen katseessaan kiitoksensa tällekin, joka oli osallisena tilanteessa. Eikä varmasti Riitasointukaan heidän tilanteestaan muille kuiskisi, kerta itse tahtoi omista pennuistaan myös hankkiutua eroon. Hän uskoi voivansa luottaa kaksikkoon.

“Pidän heistä erityisen hyvää huolta”, Savuruoska vielä lupasi painaen päätään kiitollisena Riitasoinnulle.

//Heli, Wilma //

Liekkivarjo askelsi häntä maassa laahaten ulos leiristä. Hänen askeleensa tuntuivat raskailta, ja hän yritti pitää ajatuksiaan kasassa epätoivoisesti. Savuruoska oli ollut oikeassa. Mutta miten hän voisi selittää tilannettaan? Hän ei todellakaan ollut kenenkään Aurinkotuulen kissan kanssa läheinen, vaan Usvajoen soturin, Tomusielun kanssa! Kolli oli häntä kieltämättä jo paljon kokeneempi soturi ja vaikutti luotettavalta Usvajoen jäseneltä, miten totuus voisi vaikuttaa kollinkin maineeseen? Kuitenkin Tomusielun ajatteleminen sai naaraan sydämen tykyttämään ja mielen kirkastumaan.
Vaikkei hän ollutkaan Usvajoen kissaa nähnyt pitkään aikaan. Viimeksi rajalla, kun tuo oli ollut partioimassa ja käynyt katsomassa Aurinkotuulen kanssa jaettua rajaa jonkun kansan toisen kissan kanssa. Liekkivarjo huokaisi syvään. Tomusielu oli opettanut häntä uimaan, voisiko Liekkivarjo vain uida joen yli Usvajoen maille ja lähteä etsimään Tomusielua? Niin kovasti kuin hän halusikin niin tehdä, hän tiesi, ettei voisi. Miten hän selittäisi viimeisillään tiineenä olevana, että maleksi pitkin Usvajokea?
Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytyivät, kun hän haistoi Usvajoen tuoksun lähellä rajaa, vain parin kalan pyrstön päässä ja hän pudottautui alemmas, ja lähti hiipimään lähemmäs katsoakseen, olisivatko nuo ylittäneet rajan. Voisiko Tomusielu ollut tullut häntä etsimään? Mutta yllättyneenä Liekkivarjo erottikin Usvajoen varapäällikön äänen ja haistoi Savuruoskan, muttei kuullut sanoja. Savuruoska voisi tarvita apua! Oliko sisar saanut rajan ylittäjät kiinni!
Liekkivarjo kiirehti eteenpäin, mutta pysähtyi äkisti, kun erotti kaksi pentua Riitasoinnun ja Savuruoskan välissä maassa, sekä vieraan kollin varapäällikön takana. Oranssivalkea naaras jäi hämmentyneenä katselemaan tilannetta ja painoi korviaan alemmas, sekä itseään vasten maata. Mitä olisi tapahtumassa? Hän ei ollut koskaan nähnyt Riitasointua näin läheltä, naaras oli pieni kuin kirppu, mutta selvästi taisteluiden ja voiman kovettama. Olisiko Savuruoska vaarassa?

Metsänärhi makasi rauhallisena vatsallaan parantajienpesässä. Taimiorava tuuhealla hännällään pyyhki tomuja, irtohiekkaa ja kuivuneita lehtiä pesänsä lattialta, mutta parantaja oli selvästi alakuloinen. Siilensuru oli lähtenyt yksin tutkimaan ja etsimään kaksijalasta kissanminttua ja tulisi olemaan jonkin aikaa matkoilla.
"Olet aika alakuloinen tänään, Taimiorava", Metsänärhi naukui parantajalle, raottaen toista silmäänsä. Taimiorava painoi vain korviaan alemmas ja jatkoi touhujaan. Metsänärhen katse pehmeni parantajalle hiljalleen ja yleensä innokas ja iloinen naaras näytti kirjaimellisesti murskatulta.
"Sinä taisit todella olla kiintynyt niihin pentuihin? '', Metsänärhi kysyi hiljaa. Hän oli nähnyt pesän perällä, ja nähnyt Riitasoinnun ja Sudenliljan vieneen ne yön hämärässä pois, kun muut olivat kuunnelleet Tuulentähteä. Muttei hän tiennyt niistä sen enempää. Hän epäili kyllä olisivatko ne olleet suloisen Taimioravan pentuja.
"Niin taisin, ihan kuin olisivat olleet omia", Taimioravan hento ja surullinen ääni kuiskasi, muttei parantaja katsonut häntä kohti.
Metsänärhi hymyili varovasti naaraalle.
"Olisitko sinä halunnut pentuja?", kolli kysyi naaraalta.
"Olisin. Mutta olen parantaja", Taimiorava huokaisi ja katsahti Metsänärheen surullisena.
Metsänärhi kutsui Taimioravan pedille viereensä ja siirtyi hivenen sivummalle.
Parantaja istuutui hänen viereensä, huokaisi surullisena syvään ja painoi päänsä pedin reunalle. Metsänärhi painoi rauhoittavasti leukansa parantajan otsalle, nauttien toisen ominaistuoksusta. Ei se ollut samanlainen kuin Heinäperhon, mutta toisen läheisyys antoi silti toivoa huomisesta.

//Heli, Wilma//

''Paljonko? Tuskin heitä kovinkaan paljoa tulee! Ei heidän tarvitse meitä kovistella tai mitään, heillähän on Veritähti'', Orapihlajatassu henkäisi Servaalitassulle. Orapihlajatassu hyppelehti innokkaana eteenpäin, oppilaiden harjoitukset olivat nopeasti nostattaneet hänelle voimaa jalkoihin ja oppilas hyppelehti Servaalitassun vierelle kuin jänis. Hän puhkui myöskin intoa, hän oli halunnut päästä näkemään omin silmin Veritähden läheltä. Mutta häntä kieltämättä huolestutti, että jos tilanne kärjistyisi rajalla kahakkaan, miten Hiirenpolku sokeana ja vanhana kissana voisi voittaa Veritähden edes hännän väännössä?
He saapuivat rajalle ja vaikkei Myrskyvaahteran partio nähnytkään vielä Synkkävarjon kissoja, kaikilla oli tunne, että heitä tarkkailtiin. Turkkien kahina kantautui nopeasti partion korviin ja Hiirenpolku heilautti mustaa hännänpäätään merkiksi kaikille istuutua alas, ja Orapihlajatassu jämäkästi parkkeerasi takapuolensa maahan, tapittaen hengittämättä jännittyneenä eteenpäin.
Tumman punertava kolli askelsi vaaleiden silmiensä ja arpisen suuren kehonsa kera rajaa kohden, istuutuen alas. Tämän seurassa oli vain kolme kissaa, mutta kaikki aikuisia. Hiirenpolusta ei ollut kuitenkaan aistittavissa pelkotuoksua, vaan parantaja kohotti kuononsa kohden Veritähteä, nyökäten sitten oikeaan suuntaan sokeana päällikölle. Ehkei Hiirenpolku osannutkaan pelätä, kun ei oikeasti nähnyt Veritähteä ja tämän seuraajia?
''Hyvää huomenta Veritähti'', Hiirenpolku naukaisi kohteliaasti, mutta Orapihlajatassu pystyi aistimaan omanlaistaan kireyttä toisen äänessä. ''Myrskyvaahtera haluaa tarttua tarjoukseenne. Tarvitsemme apuanne kaivauksissa, leirimme puhdistamisessa, mutta myös väliaikaisen reviirin hankkimisessa. Ja olen mielelläni tarjoamassa oppejani parantajaoppilaallenne siihen asti, että hän pärjää omillaan'', vanha parantaja naukui ja nuuhkaisi ilmaa, kääntäen päätään Korppisydämeen, sitten Valkeavereen ja lopulta Siniperhoon.
Veritähti oli hetken ajan hiljaa, mutta Orapihlajatassu aisti tuon kasvoilta tyytyväisyyttä tilanteen helppouteen. Mutta tuo tuntui silti hakevan jotakin Hiirenpolusta kuin aistisi, että toinen yrittäisi puukottaa tätä selkään tai juonisi jotakin Veritähden silmien alla. Orapihlajatassu muisti yllättäen hengittää ja puuskahti ääneen.
''Hienoa'', Veritähden matala ääni jyrähti. ''Siniperho on meidän tuleva parantajamme, toistaiseksi täten sinun parantajaoppilaasi. Mikäli sinulle vain sopii, toivon sinun ottavan hänet mukaasi. Lähetän Hallavarjon reviiriltä soturimme pois tieltänne ja tulemme mahdollisimman pian vierailemaan leirissänne'', Veritähti räpäytti viekkaita silmiään.
Hiirenpolku käänsi kuononsa kohden Siniperhoa ja Orapihlajatassu astui Servaalitassun viereltä kauemmas, jotta vieras naaras voisi asettua parantajan ja parantajaoppilaan rinnalle.
''Myrskyvaahtera siirtyy Hallavarjon reviirille Helmitassu ja Utupöllön johdolla'', Hiirenpolku naukui, heilauttaen häntäänsä kaksikkoa kohden, jotka saisivat johtaa koko kansan uudelle reviirille. Hiirenpolku jäisi leiriin Huurrepeuran kanssa, kuten myös vahvat ja voimissaan olevat kissat, jotka voisivat auttaa kaivaustöissä.
Veritähti katseli vain takaisin vakavana Hiirenpolkua, sitten kohdaten Utupöllön ja Helmitassun katseet.
''Ilmoitan ryhmillemme antavan tietä'', Veritähti viileästi vastasi, hyvinkin jäykästi, mutta selvästi painoi mieleensä Utupöllön ja Helmitassun nenät. Sitten enempää puhumatta Veritähti kääntyi, kaksi seuraajaa lähtivät tuon mukaan.
Kun Veritähti kääntyi, Hiirenpolku odotti niin kauan, että päällikkö oli kadonnut ja puuskaisi sitten kaiken pidättämänsä hapen keuhkoistaan ulos, ja rentoutui viimein.

//Heli//

Raadelmatähti - Myrskyvaahteran päällikkö

''Kunhan emme valu epätoivoon. Luotan kyllä Huurrepeuraan ja Hiirenpolkuun, eivätköhän he keksi jotakin'', Raadelmatähti katsahti hymyillen lapansa ylitse Usvapolkuun. Mikäli vain kumpikin olisi selvinnyt elossa, mutta sellaista epätoivoa ei Raadelmatähti halunnut alkaa lietsoa. Hän askelsi Usvapolun vierelle ja kallisti päätään alemmas juodakseen kylmää vettä. Lumi tuntui hohtavan ympärillä, aurinko selvästi yritti lämmittää ja sulattaa, ehkä peräti Kaiku yrittäisi auttaa häntä ja Usvapolkua. Mutta se enemmän huoletti Raadelmatähteä, ettei lumi alkaisi valua sisälle pesään vetenä ja suojaisassa pesässä vesi ei jäätyisi, joten he voisivat kastua pahasti Usvapolun kanssa. Mikäli he eivät hukkuisi, he voisivat sairastua pahasti.
Näinkö todella hän tulisi menettämään kaikki elämänsä päällikkönä?
''Kuulitko?'', Raadelmatähti säpsähti ja käänsi päätään ylöspäin. Jostakin kuului rapinaa, ja lumen kevyen kerroksen läpi saattoi erottaa, että hiiri kulki lumen välissä heidän päidensä yläpuolella. Nälkä murisi päällikön vatsassa, kun tämä yritti hahmottaa hiiren kulkua, josko se työntäisi nenänsä lumesta läpi ja he voisivat napata sen. Perään ei kannattaisi syöksyä, he voisivat rikkoa lunta, jolloin se vyöryisi heidän niskaansa ja voisi murskata peräti koko pesän ja heidän suojansa.