//Masi, Wilma
Savuruoska ei voinut uskoa korviaan, kun Riitasointu kertoi pentujen olevan omiaan. Hän piti pienesti suutaan auki yllättyneenä, vilkuillen niin itse varapäällikköä, kuin pentuja sekä välillä ohimennen Sudenliljaa. Oliko kolli tiennyt tästä? Pienet pennut saivat Savuruoskan silmät aina tuikkimaan niiden kiemurrellessa toisten päällä, ja lopulta oli valkean naaraan suljettava suunsa, kun lopulta hän kohtasi Riitasoinnun tiukan katseen. Hän olisi siis pentujen ainoa toivo? Ei hän tietenkään voisi tuollaisia suloisia kasoja jättää vain pensaiden tuulen huomaan, ei edes Sudenlilja pystyisi pentuja pitämään Usvajoessa? Kuvio sai Savuruoskan pään sekaisin, mutta hän lopulta huokaisi syvään. Ehkä Sudenlilja pitäisi hänestä hieman enemmän, jos naaras ottaisi pennut itselleen. Mutta voisiko kolli nähdä häntä yhä? Pitää yhteyttä? Huoli sai Savuruoskan rintaa puristamaan, mutta hän toivoi tilanteen kääntyvän hyväksi kaikkien kannalta.

“Hyvä on. Uskon teitä, ja toivon, että täten voit sinäkin Riitasointu jatkaa elämääsi kuten toivot”, Savuruoska räpäytti punaisia silmiään ja kohtasi naaraan ruskean katseen. “Oletan, että kenenkään Usvajoen kissan ei tarvitse olla yhteydessä pentuihin? Kasvatan heidät ominani, Aurinkotuulen suvussa”, hän painoi hieman mietteliäänä korvaansa katsellessaan kuitenkin rauhallisesti Riitasointua. Sitten laskien katseensa pentuihin ojentaen omaa häntäänsä lähemmäs Riitasointua, jotta voisi toivottaa pennut tervetulleeksi omaan hoivaansa. Hän oikeasti saisi kasvattaa itse omat pennut, vaikkeivat ne hänelle suotukaan hänelle sillä tavallisella tavalla. Mutta kuitenkin, hän saisi pitää huolta pienistä karvanyyteistä. Ilo alkoi pakahduttaa naaraan rintaa, ja hymy levitä tuon kasvoille. Hän voisi nimetä pennut myös itse? Hänen teki mieli huutaa ja hyppiä onnesta. Vaikkeivat pennut olleetkaan täysin hänen omiaan, saatika sitten Sudenliljan verta. Mutta hänen kuitenkin. Ehkä he voisivat uudelleen yrittää joku toinen päivä Sudenliljan kanssa. Kaipaavasti Savuruoska vilkaisi kohti kollia, kuitenkin välittäen katseessaan kiitoksensa tällekin, joka oli osallisena tilanteessa. Eikä varmasti Riitasointukaan heidän tilanteestaan muille kuiskisi, kerta itse tahtoi omista pennuistaan myös hankkiutua eroon. Hän uskoi voivansa luottaa kaksikkoon.

“Pidän heistä erityisen hyvää huolta”, Savuruoska vielä lupasi painaen päätään kiitollisena Riitasoinnulle.

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmolle, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.
• Kuukauden parhaaksi hahmoksi nimetään kuukaudessa aktiivisin hahmo, eli se hahmo, jolla on eniten rooleja kuukauden aikana.

Masi: +42ap +140kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Hiirenpolku, Myrskyvaahteran parantaja +20kp +5ap +1ap
+ Metsänärhi, Usvajoen soturi +20kp +5ap +1ap
+ Riitasointu, Usvajoen varapäällikkö +40kp +10ap +2ap
+ Raadelmatähti, Myrskyvaahteran päällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Orapihlajatassu, Myrskyvaahteran oppilas +20kp +5ap +1ap
+ Liekkivarjo, Aurinkotuulen soturi +20kp +5ap +1ap


Heli: +24ap +80kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Servaalitassu, Myrskyvaahteran parantajaoppilas +20kp +5ap +1ap
+ Usvapolku, Myrskyvaahteran varapäällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Savuruoska, Aurinkotuulen soturi +40kp +10ap + 2ap

Wilma: +2ap
+ Helmitassu, Myrskyvaahteran oppilas +1ap
+ Sudenlilja, Usvajoen soturi +1ap

//Heli, Wilma //

Liekkivarjo askelsi häntä maassa laahaten ulos leiristä. Hänen askeleensa tuntuivat raskailta, ja hän yritti pitää ajatuksiaan kasassa epätoivoisesti. Savuruoska oli ollut oikeassa. Mutta miten hän voisi selittää tilannettaan? Hän ei todellakaan ollut kenenkään Aurinkotuulen kissan kanssa läheinen, vaan Usvajoen soturin, Tomusielun kanssa! Kolli oli häntä kieltämättä jo paljon kokeneempi soturi ja vaikutti luotettavalta Usvajoen jäseneltä, miten totuus voisi vaikuttaa kollinkin maineeseen? Kuitenkin Tomusielun ajatteleminen sai naaraan sydämen tykyttämään ja mielen kirkastumaan.
Vaikkei hän ollutkaan Usvajoen kissaa nähnyt pitkään aikaan. Viimeksi rajalla, kun tuo oli ollut partioimassa ja käynyt katsomassa Aurinkotuulen kanssa jaettua rajaa jonkun kansan toisen kissan kanssa. Liekkivarjo huokaisi syvään. Tomusielu oli opettanut häntä uimaan, voisiko Liekkivarjo vain uida joen yli Usvajoen maille ja lähteä etsimään Tomusielua? Niin kovasti kuin hän halusikin niin tehdä, hän tiesi, ettei voisi. Miten hän selittäisi viimeisillään tiineenä olevana, että maleksi pitkin Usvajokea?
Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytyivät, kun hän haistoi Usvajoen tuoksun lähellä rajaa, vain parin kalan pyrstön päässä ja hän pudottautui alemmas, ja lähti hiipimään lähemmäs katsoakseen, olisivatko nuo ylittäneet rajan. Voisiko Tomusielu ollut tullut häntä etsimään? Mutta yllättyneenä Liekkivarjo erottikin Usvajoen varapäällikön äänen ja haistoi Savuruoskan, muttei kuullut sanoja. Savuruoska voisi tarvita apua! Oliko sisar saanut rajan ylittäjät kiinni!
Liekkivarjo kiirehti eteenpäin, mutta pysähtyi äkisti, kun erotti kaksi pentua Riitasoinnun ja Savuruoskan välissä maassa, sekä vieraan kollin varapäällikön takana. Oranssivalkea naaras jäi hämmentyneenä katselemaan tilannetta ja painoi korviaan alemmas, sekä itseään vasten maata. Mitä olisi tapahtumassa? Hän ei ollut koskaan nähnyt Riitasointua näin läheltä, naaras oli pieni kuin kirppu, mutta selvästi taisteluiden ja voiman kovettama. Olisiko Savuruoska vaarassa?

Metsänärhi makasi rauhallisena vatsallaan parantajienpesässä. Taimiorava tuuhealla hännällään pyyhki tomuja, irtohiekkaa ja kuivuneita lehtiä pesänsä lattialta, mutta parantaja oli selvästi alakuloinen. Siilensuru oli lähtenyt yksin tutkimaan ja etsimään kaksijalasta kissanminttua ja tulisi olemaan jonkin aikaa matkoilla.
"Olet aika alakuloinen tänään, Taimiorava", Metsänärhi naukui parantajalle, raottaen toista silmäänsä. Taimiorava painoi vain korviaan alemmas ja jatkoi touhujaan. Metsänärhen katse pehmeni parantajalle hiljalleen ja yleensä innokas ja iloinen naaras näytti kirjaimellisesti murskatulta.
"Sinä taisit todella olla kiintynyt niihin pentuihin? '', Metsänärhi kysyi hiljaa. Hän oli nähnyt pesän perällä, ja nähnyt Riitasoinnun ja Sudenliljan vieneen ne yön hämärässä pois, kun muut olivat kuunnelleet Tuulentähteä. Muttei hän tiennyt niistä sen enempää. Hän epäili kyllä olisivatko ne olleet suloisen Taimioravan pentuja.
"Niin taisin, ihan kuin olisivat olleet omia", Taimioravan hento ja surullinen ääni kuiskasi, muttei parantaja katsonut häntä kohti.
Metsänärhi hymyili varovasti naaraalle.
"Olisitko sinä halunnut pentuja?", kolli kysyi naaraalta.
"Olisin. Mutta olen parantaja", Taimiorava huokaisi ja katsahti Metsänärheen surullisena.
Metsänärhi kutsui Taimioravan pedille viereensä ja siirtyi hivenen sivummalle.
Parantaja istuutui hänen viereensä, huokaisi surullisena syvään ja painoi päänsä pedin reunalle. Metsänärhi painoi rauhoittavasti leukansa parantajan otsalle, nauttien toisen ominaistuoksusta. Ei se ollut samanlainen kuin Heinäperhon, mutta toisen läheisyys antoi silti toivoa huomisesta.

//Heli, Wilma//

''Paljonko? Tuskin heitä kovinkaan paljoa tulee! Ei heidän tarvitse meitä kovistella tai mitään, heillähän on Veritähti'', Orapihlajatassu henkäisi Servaalitassulle. Orapihlajatassu hyppelehti innokkaana eteenpäin, oppilaiden harjoitukset olivat nopeasti nostattaneet hänelle voimaa jalkoihin ja oppilas hyppelehti Servaalitassun vierelle kuin jänis. Hän puhkui myöskin intoa, hän oli halunnut päästä näkemään omin silmin Veritähden läheltä. Mutta häntä kieltämättä huolestutti, että jos tilanne kärjistyisi rajalla kahakkaan, miten Hiirenpolku sokeana ja vanhana kissana voisi voittaa Veritähden edes hännän väännössä?
He saapuivat rajalle ja vaikkei Myrskyvaahteran partio nähnytkään vielä Synkkävarjon kissoja, kaikilla oli tunne, että heitä tarkkailtiin. Turkkien kahina kantautui nopeasti partion korviin ja Hiirenpolku heilautti mustaa hännänpäätään merkiksi kaikille istuutua alas, ja Orapihlajatassu jämäkästi parkkeerasi takapuolensa maahan, tapittaen hengittämättä jännittyneenä eteenpäin.
Tumman punertava kolli askelsi vaaleiden silmiensä ja arpisen suuren kehonsa kera rajaa kohden, istuutuen alas. Tämän seurassa oli vain kolme kissaa, mutta kaikki aikuisia. Hiirenpolusta ei ollut kuitenkaan aistittavissa pelkotuoksua, vaan parantaja kohotti kuononsa kohden Veritähteä, nyökäten sitten oikeaan suuntaan sokeana päällikölle. Ehkei Hiirenpolku osannutkaan pelätä, kun ei oikeasti nähnyt Veritähteä ja tämän seuraajia?
''Hyvää huomenta Veritähti'', Hiirenpolku naukaisi kohteliaasti, mutta Orapihlajatassu pystyi aistimaan omanlaistaan kireyttä toisen äänessä. ''Myrskyvaahtera haluaa tarttua tarjoukseenne. Tarvitsemme apuanne kaivauksissa, leirimme puhdistamisessa, mutta myös väliaikaisen reviirin hankkimisessa. Ja olen mielelläni tarjoamassa oppejani parantajaoppilaallenne siihen asti, että hän pärjää omillaan'', vanha parantaja naukui ja nuuhkaisi ilmaa, kääntäen päätään Korppisydämeen, sitten Valkeavereen ja lopulta Siniperhoon.
Veritähti oli hetken ajan hiljaa, mutta Orapihlajatassu aisti tuon kasvoilta tyytyväisyyttä tilanteen helppouteen. Mutta tuo tuntui silti hakevan jotakin Hiirenpolusta kuin aistisi, että toinen yrittäisi puukottaa tätä selkään tai juonisi jotakin Veritähden silmien alla. Orapihlajatassu muisti yllättäen hengittää ja puuskahti ääneen.
''Hienoa'', Veritähden matala ääni jyrähti. ''Siniperho on meidän tuleva parantajamme, toistaiseksi täten sinun parantajaoppilaasi. Mikäli sinulle vain sopii, toivon sinun ottavan hänet mukaasi. Lähetän Hallavarjon reviiriltä soturimme pois tieltänne ja tulemme mahdollisimman pian vierailemaan leirissänne'', Veritähti räpäytti viekkaita silmiään.
Hiirenpolku käänsi kuononsa kohden Siniperhoa ja Orapihlajatassu astui Servaalitassun viereltä kauemmas, jotta vieras naaras voisi asettua parantajan ja parantajaoppilaan rinnalle.
''Myrskyvaahtera siirtyy Hallavarjon reviirille Helmitassu ja Utupöllön johdolla'', Hiirenpolku naukui, heilauttaen häntäänsä kaksikkoa kohden, jotka saisivat johtaa koko kansan uudelle reviirille. Hiirenpolku jäisi leiriin Huurrepeuran kanssa, kuten myös vahvat ja voimissaan olevat kissat, jotka voisivat auttaa kaivaustöissä.
Veritähti katseli vain takaisin vakavana Hiirenpolkua, sitten kohdaten Utupöllön ja Helmitassun katseet.
''Ilmoitan ryhmillemme antavan tietä'', Veritähti viileästi vastasi, hyvinkin jäykästi, mutta selvästi painoi mieleensä Utupöllön ja Helmitassun nenät. Sitten enempää puhumatta Veritähti kääntyi, kaksi seuraajaa lähtivät tuon mukaan.
Kun Veritähti kääntyi, Hiirenpolku odotti niin kauan, että päällikkö oli kadonnut ja puuskaisi sitten kaiken pidättämänsä hapen keuhkoistaan ulos, ja rentoutui viimein.

//Heli//

Raadelmatähti - Myrskyvaahteran päällikkö

''Kunhan emme valu epätoivoon. Luotan kyllä Huurrepeuraan ja Hiirenpolkuun, eivätköhän he keksi jotakin'', Raadelmatähti katsahti hymyillen lapansa ylitse Usvapolkuun. Mikäli vain kumpikin olisi selvinnyt elossa, mutta sellaista epätoivoa ei Raadelmatähti halunnut alkaa lietsoa. Hän askelsi Usvapolun vierelle ja kallisti päätään alemmas juodakseen kylmää vettä. Lumi tuntui hohtavan ympärillä, aurinko selvästi yritti lämmittää ja sulattaa, ehkä peräti Kaiku yrittäisi auttaa häntä ja Usvapolkua. Mutta se enemmän huoletti Raadelmatähteä, ettei lumi alkaisi valua sisälle pesään vetenä ja suojaisassa pesässä vesi ei jäätyisi, joten he voisivat kastua pahasti Usvapolun kanssa. Mikäli he eivät hukkuisi, he voisivat sairastua pahasti.
Näinkö todella hän tulisi menettämään kaikki elämänsä päällikkönä?
''Kuulitko?'', Raadelmatähti säpsähti ja käänsi päätään ylöspäin. Jostakin kuului rapinaa, ja lumen kevyen kerroksen läpi saattoi erottaa, että hiiri kulki lumen välissä heidän päidensä yläpuolella. Nälkä murisi päällikön vatsassa, kun tämä yritti hahmottaa hiiren kulkua, josko se työntäisi nenänsä lumesta läpi ja he voisivat napata sen. Perään ei kannattaisi syöksyä, he voisivat rikkoa lunta, jolloin se vyöryisi heidän niskaansa ja voisi murskata peräti koko pesän ja heidän suojansa.

//Heli, Wilma//

Mustavalkea Usvajoen varapäällikkö oli alkuun ajatellut tekevänsä nuorelle parille tilaa keskustella keskenään, mutta toisin kuin Riitasointu oli ajatellut, tilanne tuntui kiristyvän faktojen puuttumisen ympärillä. Varapäällikkö sulki hetkeksi silmänsä ja huokaisi syvään, kunnes astui Sudenliljan ohitse lähemmäs Savuruoskaa. Varapäällikön ruskeat silmät katselivat Savuruoskaa rauhallisina, peräti lempeästi, vaikkakin tämän arpinen naama ja repaleiset korvat antoivat kaikkea muuta kuin lempeän tai välittävän vaikutelman.
''Emme me halua sinusta mitään panttia Usvajoelle, voit olla siitä varma'', varapäällikkö naukui rauhallisesti ja istuutui alas, katsellen häntänsä vierellä kiemurtelevia pentuja. ''Nämä pennut ovat minun pentujani. Olen täällä siksi, että näkisin viimeisen kerran, kuka kasvattaisi ja huolehtisi pennuistani tulevaisuudessa'', Riitasointu hiljensi ääntään ja kohotti katseensa kahdesta pennusta Savuruoskaan, omanlaisensa tyyneys kuitenkin katseessaan.
''Usvajoki tarvitsee minua nyt enemmän kuin koskaan varapäällikkönä, eikä pentujen isäkään ole enää elossa. Ehkä on ilkeää sanoa, mutta vahinkoja sattuu paremmillekin'', Riitasointu heilautti vasenta korvaansa mietteliäänä. ''Pentujen on parempi kasvaa muualla kuin Usvajoessa, sillä minä en pysty siellä heitä kasvattamaan. Olen tarkkaillut sinua ja Sudenliljaa, olen nähnyt sinun odottaneen pentuja. Sen enempää kysymättä teidän jälkeläisistänne, ehkä ajattelin ja toivoin, että nämä voisivat elää veljeni muun perheen ja rakkaiden luona'', varapäällikkö palautti katseensa kahteen pentuun.
Pienempi pennuista oli naaras ja se kömpelösti möyri kollipennun vatsan alle lämmitelläkseen siellä kylmältä tuulelta.
''Sinä haluat perheen ja minä haluan pentujeni elävän. Älä käännytä meitä takaisin'', Riitasointu loi tiukemman katseen Savuruoskaan, ruskeiden silmien tuijottaessa naarasta. Se oli suora vihje siitä, että mikäli he kääntyisivät takaisin, pennut kuolisivat.

//Masi, Wilma
Servaalitassu asteli partion seassa henkeä haukkoen eteenpäin, kun auringon säteet alkoivat kohota puiden yläpuolelle langettaen kauniita säteitä läpi puiden oksien sekä lumenharsojen. Vaikka matkanteko oli hieman raskasta kolmella jalalla hyppivälle nuorelle kollille, oli hänessä silti niin paljon energiaa kaiken uuden näkemiseen, ettei häntä haitannut loikkia mukana hidastaen partion kulkua. Hiirenpolku oli tehnyt kaikkensa kollin jalan pelastamiseksi, ja olihan se jo hyvin parantunut, muttei Servaalitassu ollut ehtinyt vahvistusharjoituksia tehdä vielä pitkään. Jalalle oli huonoksi laskea painoa, eikä se oikein auttanut häntä vielä kävelyssä. Intoa etsien Hiirenpolun sekä Orapihlajatassun katseesta, nuori parantajaoppilas kuitenkin oli iloinen, että hänet otettiin mukaan. Viettää aikaa veljensä, sekä uuden mestarinsa kanssa.

“Sano heti, jos tahdot että sinua kannetaan hetken aikaa. Älä rasita itseäsi liikaa”, Huurrepeura pian naukaisi kollin toiselta puolen ja tämä yllättyneenä kohotti katsettaan kauniiseen naaraaseen. Tuon pään päällä omituisesti törröttävät sarvet saivat auringonsäteet jakautumaan pienemmiksi viiruiksi, ja Servaalitassun piti siristellä silmiään nähdäkseen Huurrepeuran kasvot kirkkaan valon takaa. Kolli vielä hieman nolostuneena höristi suuria korviaan pudistellen sitten päätään.

“Jaksan hyvin! Hiirenpolun harjoitukset ovat auttaneet jo paljon”, tämä tokaisi päättäväisesti, vaikka irvistikin välillä yrittäessään asettaa painoa takajalalleen. Mutta matkaa ei olisi kauaa.

“Mitä luulet, tuleeko Synkkävarjosta paljon kissoja vastaan?” Servaalitassu supatti lopulta Orapihlajatassun korvaan, joka oli loikkinut veljensä vierelle(?). Häntä kiinnosti niin reviirien eri hajujen tunnistaminen, sekä toisten kissojen näkeminen. Millaisia Synkkävarjon kissat olisivat? Kääntyisikö rauhanomainen kohtaaminen lopulta taisteluksi? Ei kai sentään. Sitten ainakin Myrskyvaahtera olisi mennyttä. Servaalitassu huomasi lopulta tarkkailleensa ympäristöään niin vimmatusti, että oli kävellä Hiirenpolun takamusta päin. Viiksenmitan ennen toisen hurjaa häntää kolli hidasti askeliaan ja huokaisi syvään.

//Wilma, Masi
Valkea siro rakenteinen naaras katseli epävarmoin, vaikka rakkaudentäyteisin silmin kohti kollia, joka oli noussut häntä vastaan tervehtimään. Vaikka Sudenliljan näkeminen olikin Aurinkotuulen soturille suuri helpotus, oli Riitasoinnun, Usvajoen varajohtajan näkeminen hänen mielestään epämiellyttävää, jopa ahdistavaa. Miksi olisi kollilla mukanaan naaras, sekä kaksi tuntematonta pentua? Jotka eivät näyttäneet edes viikkoa vanhoilta. Savuruoska palautti punaisen katseensa Sudenliljaan, väräytellen korviaan sekä hännänpäätään hermostuneesti. Kun sulosointuinen kolli aloitti hiljakseen puhuen, väläytti Savuruoska pienesti ärsyyntyneen katseen kohti Usvajoen varajohtajaa, joka selvästi olikin tiennyt heidän jutustaan jo jonkun aikaa. Tietäisikö joku Aurinkotuulesta? Tämän niskakarvat kohosivat hieman pystyyn ja naaraan oli pakko vilkaista taakseen etsien turkin liikehdintää aamuhämärän pensaissa. Mutta ei hän nähnyt mitään, ei vielä. Katseensa takaisin kolliin kääntäessään valkea turkkisen naaraan karvat toden teolla kohosivat pystyyn.

“Ottaa pennut?” sanat jäivät rahisevaksi yrityksesi hänen kurkkuunsa, kun sydämen tykyttely rinnassa sai hänen hengityksensäkin katkeilemaan. Jopa hätääntyneenä naaras katsahti kahteen suloiseen siroon pentuun, toinen harmaa toinen punainen. Niin suloiset, mutta kenen pennut oikeasti? “Mi- mistä te tällaisen keksitte? Miksi minulle? Kenen pentuja nämä ovat?” Savuruoska otti askelen lähemmäs Sudenliljaa ja hiljaa sihisi hampaidensa välistä etsien samalla katseellaan Sudenliljan silmistä vastauksia. Kollin ominaistuoksu lehahti samantien naaraan ympärille, ja tuon oli painettava korviaan alas voidakseen pitää itsensä irti kollista. Ties mitä hän voisi näyttää Riitasoinnun edessä.

“Tietääkö pentujen emo? Mitä Riitasointu tästä haluaa? Joudunko loppuelämäkseni jonkinlaiseksi pantiksi Usvajoelle?” Savuruoska pudisteli päätään vilkaistuaan Riitasointuun sitten perääntyen pari askelta ja putosi takamukselleen maahan. Miten hän voisi ottaa jonkun toisen pennut? Menetettyään omansa... Surun pisarat välkähtelivät hänen silmissään hetken, ennen kuin hän kykeni kohottamaan katsettaan epäuskoisena sekä surumielisenä kohti kollia. Kissaa, johon hän oli yllättäen rakastunut, ja voinut antaa koko elämänsä tälle. Mutta kollilla oli oma elämänsä Usvajoessa, eikä kumpikaan olisi valmis lähtemään kansastaan, edes oman rakkaansa vuoksi. Savuruoskan silmät täyttyivät tuskasta sekä harmistuksesta. Mutta hän odotti hiljaa mitä kaksikolla olisi vielä pennuista sanottavaa.

// Masi, Heli

Helmitassu tassutti leirin siimeksistä kohti Hiirenpolkua, kun tuo kutsui hänet mukaansa kohti rajoja, jossa Myrskyvaahteran sekä Synkkävarjon olisi määrä tavata. Naaraan turkkia kihelmöi oikein innosta, kun hän katseli muita mukaan tulevia, jotka vuoronperään tulivat kukin mistäkin heidän väliaikaisen johtajan luokse (?). Naaras otti paikkansa Utupöllön viereltä, joka onneksi oltiin myös julistettu tulemaan mukaan. Siitä tulisi seikkailu, ja he saisivat kokea sen yhdessä! Tietenkin mukana oli myös Huurrepeura aina Hiirenpolun vierellä sekä Orapihlajatassu veljensä kanssa, jotka olivat juuri ne henkilöt, jotka olivat hänet toivottaneet tervetulleeksi sekä myös tulleet naaraalle jotenkin tärkeiksi näiden kuiden aikana, kun hänen oma perheensä olisi vielä varmasti kaksijalan suunnilla. Ei naaras ollut edes ehtinyt ajattelemaan isäänsä sekä sisaruksiaan kaukaisuudessa, kun oli jo niin paljon ehtinyt tapahtua hänen liityttyä kansaan. Lumivyöry, joka vangitsi hänen mestarinsa sekä tuon varapäällikön. Tietenkin huoli oli kaikista läheisistä sen lempeän hymyn alla, mutta ei naaras voinut kuin vain toivoa parasta kaikkien kannalta. Oman perheensä, mestarinsa sekä myös uusien ystävien puolesta, jotka niin lämpimästi olivat ottaneet entisen kulkukissan joukkoihinsa.
"Mukava lähteä mukaan", Helmitassu naukui hiljaa ja painautui hiukan lähemmäs Utupöllöä, josta oli tullut naaraalle hyvin tärkeä ja läheinen kissa. Vaikka tuota hiukan pelottikin tuleva tapaaminen rajalla matkan lyhentyessä joka askeleella, ei tuo pystynyt kuin vain hymyilemään ja ajattelemaan sitä kaikkea, mitä oli jo löytänyt, kun oli kansaan palannut.

// Heli, Masi

Sudenlilja kulki Riitasoinnun mukana ripein askelin pentu kevyesti heiluen hampaissaan askelten mukana aina kohti Aurinkotuulen rajaa. Rajalla tuo laski pennun varovasti jalkojensa juureen ja kietoi häntänsä tuon ympärille, että vielä nuori ja puolustuskyvytön olento ei tuntisi niin paljoa kylmyyttä. Olihan sää alkanut jonkun verran lämpenemään ja pikkuhiljaa valkea lumi suli, vaikka siinä menisi vielä jonkun verran aikaa.
Riitasointu oli vastannut Sudenliljan kysymykseen, joka sai kollin vain räpäyttämään hiukan hämmentyneenä ja mietteliäänä silmiään, koska ei tuo edes missään vaiheessa ajatellut, että Riitasointu olisi saanut pentuja taikka edes haluaisiko tuota niitä ikinä. Naaras oli aina näyttänyt vahvalta päällikön rinnalla, ja vielä joku päivä itse tuon paikalla. Ei kolli ollut ikinä kuvitellut naarasta emona, vaan kansansa johtajana. Jonkinlaisena esikuvana mahdollisesti nuorille sotureille, vahva johtohahmo. Sen takia olisi Sudenlilja halunnut vielä kysyä jotain, mutta tuon pystyi jo haistamaan tutun ja turvallisen tuoksun, jota seurasi vielä tutumpi hahmo. Automaattisesti pieni, ehkä osin ilkikurinen hymy nousi kollin kasvoille ja hän nousi tassuilleen. Hiukan tuota jännitti se, mitä oikeasti uskalsi näyttää Riitasoinnulle.
"Hei Savuruoska", Sudenlilja naukaisi ja siristeli omia silmiään naarasta kohti lämpimään sävyyn. Siitä oli aikaa, kun tuo oli viimeksi toista nähnyt. Tälläkin kertaa näkeminen jäisi lyhyeksi ja valvotuksi, eikä kolli voinut olla ajattelematta sitä, että se tulisi pitkään aikaan luultavasti olemaan viimeinen. Varsinkin, jos Savuruoska ottaisi tehtäväkseen toimia pentujen emona. Ehkä juuri sen takia kolli epäröi kertomasta syytä kaksikon tuloon, koska se voisi oikeasti merkitä sitä, että Sudenlilja ei näkisi rakastajatartaan pitkään aikaväliin.
"Meillä olisi sinulle kysyttävää, tai oikeastaan jopa pyyntö. Älä välitä Riitasoinnusta, hän on kuulemma tiennyt jo jonkun aikaa. Olet ihan täysin turvassa", Sudenlilja naukui epäröiden ja miettien sanojaan. Miten kolli oikein saisi lauseet järjestykseen ja ojennukseen niin, että Savuruoska ymmärtäisi heidän tarkoituksensa.
"Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, me ajattelimme kysyä, haluatko sinä ottaa nämä kaksi pentua ja kasvattaa ne Aurinkotuulessa niin kuin ne olisivat täysin sinun omia"

//Masi
Usvapolku varovasti raotti silmiään, kun viileä kylmyys tervehti hänen poskeaan ja veden lotina ympärillä herätti hänet lopulta pakosti. Tuon silmät totuttelivat pesän vaaleaan pimeyteen, ja veden lorina sai hetkeksi hänet luulemaan, että olisi parantajan pesässä. Mutta lopulta totuus taas paljastui, kun kaksi kissaa olisivat jumissa lumen alla päällikön pesän suojassa. Usvapolku sulki ja avasi silmänsä rauhallisesti, sitten pelästyen oman vatsansa vaativaa nälän murinaa. Hän veti häntänsä vatsansa vierelle ja keri itsensä tiukemmaksi keräksi painaen päänsä käpälilleen, yrittäessään tunnistaa Raadelmatähden siroa hahmoa vasten vaaleaa lunta, joka sulaessaan tiputteli vettä pesän lattialle. Voisiko lopulta pesä täyttyä sulasta vedestä ja loskasta? Tai voisiko pesään pudota lisää lunta, kunnes vain pieni nurkka pesän perällä olisi heillä tilanaan. Miten kauan he pärjäisivät edes ilman ruokaa?
“Sentään meillä on vähän vettä”, naaras naukaisi karhealla äänellään, jos ei Raadelmatähti vielä ollut huomannut hänen heräämistään. Mahan kurina sai Usvapolun painamaan korvansa vasten päätään ja huokaisemaan syvään. Voima oli alkanut hiipua käpälistä ja toivokin oli alkanut värähdellä. Eivät he vain voisi yrittää kaivaa lunta, sillä joku menettäisi siinä vielä lopulta henkensä. Mutta miten muutenkaan täältä pitäisi päästä pois? Naaraan siniset silmät täyttyivät epätoivosta, kun hän tarkkaili käpäliään sekä harottavaa hännänpäätään, kun pesässä ei ollut jaksanut edes kunnolla hoitaa turkkiaan. Ei se kohta enää säihkyisikään samalla tavalla, kun ei saisi ravintoa samalla tavalla. Mutta on sitä karuista lehtikadoistakin selvitty, ei pari päivää ilman ruokaa olisi paljoa mitään. Mutta jaksaisiko heidän mielenterveytensä pimeää ja ahdasta pesää pitkään? Seura oli sentään hyvää, mitä kestäisi vaikka loppu elämän. Pienen huokauksen myötä lämmin sekä toiveikas hymyn kaarre kohosi naaraan kasvoille, kun tämä katsahti kohti punertavaa kollia.

//Masi, Wilma
Savuruoska katseli huolestuneena sisartaan, joka epäuskoinen katse kasvoillaan yritti ehkä itselleenkin selitellä, miten tällainen ei olisi mahdollista. Valkea naaras painautui tiukasti sisartaan vasten ja yritti sympaattisin silmin saada selvää toisesta. Mitä Liekkivarjo olisi elämällään tehnyt? Varmasti Tuulisydämen poismeno oli ollut heille kaikille raskas, he eivät pitäneet yhtä silloin kuin olisi pitänyt, mutta nyt hän tahtoisi korjata tämän. Tukea omaa rakasta sisartaan, sekä veljeään. Vielä heistä voisi yhdessä kasvaa vahva soturi kolmikko kansalle. Mutta voisiko joku vielä repiä heidät irralleen toisistaan? Voisiko heistä koskaan tulla yhtä vahvaa kolmikkoa, sisarussuhde vetäen heitä toisiaan vasten, kuten nuorena.

“Toivon, että voit käydä heidän luonaan tarkistuttamassa tilanteesi. Voi hyvin olla, että olet vain ollut niin tolaltasi ja jonkinlainen sairaus on saanut sinusta otteen, mutta toivon että voit vielä parantua, mikä ikinä sinulla onkaan”, tämä tokaisi hiljaa ja katseli huolestuneena tätä punaisilla silmillään. Hän ei halunnut tuolle mitään pahaa, oli kyse pennuista tai jostain muusta.

“Olen pahoillani, etten ole ollut tukenasi. Olemme kaikki hajaantuneet omille poluillemme Tuulisydämen pois menon jälkeen”, hän huokaisi ja katseli maata edessään, kunnes Tiikeriruusu paukkasi leiriin partion kärjessä, ja hämmentyneenä ehkä peruutti poispäin huikaten, että he voisivat puhua myöhemmin. Savuruoska kohotti katsettaan toiseen ja pieni kirkastus silmissä kertoi nuorelle naaraalle, että se sopisi, vaikka sitten Liekkivarjon huolestunut ääni kertoikin hänelle, että toisesta pitäisi pysyä kaukana. Soturitar ie halunnut vastata toiselle, luimisti vain hieman korviaan ja katseli tätä ensin ennen kuin vilkaisi Tiikeriruusun katoavan hännänpään perään. Voisiko naaraasta oikeasti lopulta olla paljon haittaa. Mutta Savuruoska lopulta hyvästeli Liekkivarjon, kun naaras lähti askeltamaan kohti parantajien pesää, silti murhe painaen hartioita. Valkea naaras vain toivoi, että voisi auttaa Liekkivarjoa jotenkin.

--

Savuruoska nousi kuitenkin Liekkivarjon lähdettyä käpälilleen, huomaten miten aika olikin kulunut. Hän ei aluksi edes tajunnut, että oli kokoontumisen partio palannut, mutta nyt hän tunsi kiireen käpälissään. Heidän piti tavata Sudenliljan kanssa joko kokoontumisessa, tai sitten kokoontumisen jälkeen aamulla, jos eivät ehtisi kokoontumisessa nähdä. Naaras oli aivan unohtanut tuon huolehtiessaan Liekkivarjosta leirissä. Hän tarkkaili äkkiä leiriä ja pohti minne Tiikeriruusu olisi mennyt, mutta tuon olemassaolosta kun ei näkynyt jälkeä, loikki Savuruoska äkkiä leirin varjoihin ja katosi muurin läpi nummelle, maistellen ilmaa partioiden varalta. Sitten vapaan kaistaleen löydettyään naaras lähti viilettämään kohti Usvajoen rajaa, jossa varmasti Sudenlilja jo odottaisi häntä. Hiljalleen aurinko alkoi valaista enemmän nummea ja pimeyden tuoma suoja poistuisi, hän jo ajatteli pahinta että kolli olisi lähtenyt takaisin kotiin. Mutta hiljalleen lähestyessään rajaa naaras hidasti vauhtiaan ja lopulta suuntasi ympäristöään tarkalla pitäen kohti tavanomaista kohtaamispaikkaa. Lopulta tuttu puu sekä kanto ilmestyivät näkyviin rajan tuntumassa, ja Savuruoskan piti räpäyttää silmiään pariin kertaan huomatessaan parin kissan hahmot rajalla. Valkea naaras hidasti ja piiloutui parin pensaan suojaan maistellessaan ilmaa. Selvästi Sudenliljan haju, mutta myös muu Usvajoen terävä haju. Miksi Sudenliljalla olisi seuraa? Korviaan luimistaen Savuruoska lähestyi kaksikkoa, ja lopulta vasta selvästi nämä tunnistaen tuo asteli esiin häntäänsä kuitenkin varautuneena takanaan pitäen.

“Sudenlilja? Riitasointu?” tämä nielaisi naukaistuaan näille rajan toiselle puolen, sitten epäileväisenä katsahtaen näiden käpälien juuressa oleviin pentuihin. “Mitä tämä on?” hän vinkaisi astellen lähemmäs emonvaistojen kupliessa pintaan. Tuo kuitenkin pudisteli päätään ja kääntyi vielä katsomaan taakseen eihän täällä olisi muita silmäpareja. Voisihan tämä olla Usvajoen väijytys idea, jos Sudenlilja olisi aivan paljastanut hänen soturilain rikkomisen valehtelemalla itse omalle kansalleen, omalle varajohtajalleen. Korviaan väräytellen epävarmasti Savuruoska kuitenkin siirsi katseensa takaisin kaksikkoon odottavaisena.

// Wilma, Heli

Riitasointu ei ollut erityisen jännittynyt salaisesta tehtävästään, jonka oli kaikenlisäksi käytännössä itse itselleen aiheuttanut, keksinyt ja muovannut. Mutta häntä ahdisti kieltämättä olla niin lähellä Aurinkotuulen rajaa, todistaa mahdollisesti se, että Sudenliljalla olisi muutakin tunne-elämää toisen kansan kissaa kohtaan. Kaaosharha pieneksi hetkeksi kohosi hänen mieleensä, mutta toinen oli käytännössä ollut Riitasoinnulle pelkkä hyödyke ja tapa saada tahtonsa läpi maailmassa. Lopulta kolli oli kuitenkin ollut täysin hyödytön, turhake, ja Riitasointu oli omalla tavallaan hankkiutunut toisen kanssa niin pahoihin välisotkuihin, riitoihin ja ongelmiin, että toisen koko mielenterveys oli romahtanut. Komeasta valkoisesta kollista oli hetkeksi tullut päällikkö Salamavuoren heimolle, kunnes kaikki oli ollut menetettyä.
Riitasointu seisahtui Sudenliljan vierelle lähelle Aurinkotuulen rajaa ja laski märän pennun tassujensa juureen, kietoi häntänsä kollipennun ympärille ja piti tätä lämpimänä. Naaraspentu Sudenliljan hampaissa haukotteli makeasti ja oleskeli kiltisti, vaisuna ja uteliaana samaan aikaan mukana.
Sudenliljan utelias kysymys sai Riitasoinnun heilauttamaan korvaansa velipuolelleen, josta naaras usein unohti sen puolikkaan ja piti tätä oikeana veljenään, kuten myös Taimioravaa. Tämän uteliaisuus ei kuitenkaan ollut Riitasoinnulle tervetullutta, hän ei aikoisi jakaa tietoaan Tuulentähden pennuista tai mistään, mikä voisi vaarantaa Tuulentähteä, mutta puhumattakaan Usvajokea.
''Ovat he minun, älä kanna siitä sen enempää ajatusta mukanasi'', Riitasointu vastasi vakavana, luoden suoran katseen toista silmiin, ilmekään värähtämättä. ''Tuulentähti ei selviä Usvajoessa ilman minua, joten minun on parempi hankkiutua heistä eroon. Tappaminen on liian helppo vaihtoehto, ja antoivathan minunkin oikeat vanhempani minut Kaarnaturkille hoidettavaksi. Ihan hyvä kissa minustakin tuli, Usvajoen varapäällikkö'', naaras hivenen tunnekylmästi hymähti itsekseen.
''En odota heistä suurta, mutta mahdollisuus tulee antaa jokaiselle, joka on taistellut tiensä syntymäänsä asti'', varapäällikkö räpäytti hivenen pehmeämmin silmiään.
Kunnes Aurinkotuulen reviiriltä alkoi levitä voimakkaampi naaraskissan hajua ja Riitasointu kovetti jälleen olemuksensa, kasvonsa ja jäi odottamaan Savuruoskaa, jonka oli muutaman kerran ennenkin nähnyt lähellä rajaa, mutta myös kansojen kokoontumisessa.

//Heli, Wilma

Tilanne kahden juuri rakennetun pesän edustalla alkoi rauhoittua, kun Nevaleijonaa oltiin kuritettu hänen kumppaninsa sanoilla. Hiirenpolusta kyllä näytti, ettei kaksikon suhde välttämättä ollut paras mahdollinen enää, eikä Orapihlajatassun olisi varmastikaan ollut hyvä olla paikalla aina katsomassa isänsä ärhentelyä ja ristiriitojen, sekä ongelmien hakemista.
Tai isänsä ja isänsä. Hiirenpolku tiesi totuuden Metsänärhestä ja Heinäperhosta.
Lopulta kissat olivat sitä mieltä Myrskyvaahterassa, ainakin enemmistö, että Veritähden tarjoukseen tulisi tarttua. Olisi parempi ottaa Synkkävarjolta apua ja saada lumen alla mahdollisesti elossa olevat Raadelmatähti, sekä Usvapolku turvaan keinoja kaihtamatta.
''Joka tapauksessa me maksamme käytännössä heti heidän apunsa omalla avullamme, kun autamme heidän parantajaoppilastaan kouluttautumaan. Joten me emme tee itsellemme velkaa tässä vaihtoehdossa'', Hiirenpolku naukui Huurrepeuran rinnalta, joka osasi nuoresta iästään huolimatta nostaa kansalle tärkeät ja oleelliset asiat huomioitavaksi. Hiirenpolku oli siitä kiitollinen, että hänen sisarensa lapsenlapsi olisi emonsa tavoin hyvä ritari hitaan, hiljaisen ja kömpelön parantajakissan vierellä. Ehkä Huurrepeurassa olisi Tuulentähden kaltaista johtajatyyppiä?
''Levätään nyt ja lähdemme aamulla Synkkävarjon pyytämään rajakohtaamiseen, jossa solvimme sopimuksen heidän avustaan meidän apuamme vastaan'', hetken hiljaisuuden jälkeen Hiirenpolku naukui ja seisahtui hetkeksi aloilleen, odottaen, että sanoisiko joku vielä heille asiaan vastaan. Mutta kissat olivat hiljaisia, osa hymähti myöntyväisesti, mutta jännitys oli varmaan suurin syy, ettei kukaan ollut täysin varma loppujenlopuksi, että mitä tulevaisuus voisi tuoda avun myötä.
--
Levättyään loppuyön ja hivenen aamustakin, Hiirenpolku heräsi parantajienpesältä Huurrepeuran kanssa kerältä. Hän oli ennen nukahtamistaan käynyt parantajienpesässä olevat emot, pennut, vanhimmat, ja sairaat lävitse ja näytti siltä, että kylmyys pahensi useiden tilannetta. Pesästä poistuessaan aurinko lämmitti jo hänen turkkiaan, mutta lumi olla ja pysyi leirissä. Se oli alkanut sulaa ja Hiirenpolku pelkäsikin, että miten Raadelmatähden ja Usvapolun voisi käydä, kun lumi alkaisi tosissaan sulaa, josko he jäisivät lumen ja veden varaan.
''Otan mukaani Huurrepeuran, Servaalitassun, Orapihlajatassun, Utupöllön ja Helmitassun'', Hiirenpolku naukui. Hän yritti nimetä rauhallisia kissoja mukaan, jotka eivät näyttäisi millään tavalla uhkaavilta Synkkävarjon kissojen edessä, pysyisivät ruodussa, mutta olisivat tarvittaessa nopeampia pakenemaan kuin taistelemaan. Tietysti hän ja Servaalitassu eivät sitä olisi. Mutta hän halusi Servaalitassun mukaan, jotta tämä näkisi Synkkävarjon parantajaoppilaan, jota alettaisiin kouluttaa Servaalitassun rinnalla Hiirenpolun toimesta. Parantaja toivoi, että koska hänellä ei itsellään enää paljoa aikaa tässä maailmassa olisi jäljellä, Servaalitassu voisi saada luotettavan ja hyvän ystävänä kouluttautumisparistaan tulevaisuudelle. Jonkun, jolta kysyä apua ja neuvoja, josko Hiirenpolku ei kaikkea ehtisi tai voisi opettaakaan.
Hiirenpolun johdolla, Huurrepeuran tuella he lähtivät partion mukana ulos leiristä. Nevaleijona irvisteli happamasti ja tyytymättömästi jälleen, tällä kertaa varmasti siksi, ettei ollut päässyt itse mukaan.
Mutta kollin ottaminen mukaan aiheuttaisi vain verta ja vihaa, ei sopimuksia ja rauhaa, turvaa ja mahdollisuuksia selviytyä tästä kaaoksesta. Nevaleijonalle Hiirenpolku kuitenkin nyökkäsi, ainakin siihen suuntaan, jossa kolli oli, sen merkiksi että tämä saisi vahtia ja johtaa leiriä jälleen hänen poissaollessaan.
Hiirenpolku hivenen kuitenkin pelkäsi, että Nevaleijona saattaisi aiheuttaa sotkua ja harmia hänen selkänsätakana parantajalle itselleen.