//Heli, Wilma//

Raadelmatähti säpsähti hereille yllättäen, huomaten nukahtaneensa Hallavarjon aukiolle. Hän ei ollut kokenut mukavaksi siirtyä Hallavarjon päällikönpesään, joka hänen laskelmiensa mukaan oli viimeisenä kuulunut Syystähdelle. Muttei hän tarkoituksella ollut aikonut jäädä nukkumaan aukiollekaan. Illan kosteus ja varovainen lumisade saivat unisen päällikön kääntelemään korviaan, yrittäen samalla ymmärtää, mihin hän oli säpsähtänyt.
Pian pentutarhalta kuului kivuliasta ulinaa ja mouruntaa, joka sai päällikön hypähtämään jaloilleen ja kiirehtimään katsomaan, että olisiko jonkun kimppuun käyty. Olisiko Synkkävarjon kissat hiipineet leiriin ja hyökänneet emojen ja pentujen kimppuun? Niin ala-arvoista se olisi, että kuulostaisi ihan kyseisen kansan kissoilta.
Hyvin laiha päällikkö työntyi pesän hämärään ja törmäsi Nevaleijonaan, joka suki lohduttomasti Aaveenkuiskauksen päälakea, naaraan mouruessa kivuliaasti.
''Luulen, että jotakin on vialla. Aaveenkuiskauksen synnytys on käynnistynyt, mutta kaikki ei mene nyt ihan niin kuin pitäisi'', Nevaleijona murahti Raadelmatähdelle, selvästi itsekin tuskissaan siitä, ettei osannut auttaa. Raadelmatähti hetkeksi jäi hölmistyneenä tuijottamaan, että Heinäperhon kumppani, Orapihlajatassun isä pitelisi toista naarasta niin läheisesti, kunnes Aaveenkuiskauksen hampaiden välistä karkasi uusi uupunut parkaisu.
''Minä haen Servaalitassun ja Siniperhon'', Raadelmatähti tarjoutui ja kiepsahti kohden parantajienpesää, jossa kaksi oppilasta olisivat, ainakin menneet levolle sinne aiemmin.
''Servaalitassu, Siniperho. Teitä tarvitaan nyt, Aaveenkuiskaus synnyttää, mutta jokin vaikuttaa menneen pahasti pieleen'', päällikkö puuskutti. Hän ei selvästi ollut vieläkään täysin voimissaan, sillä nopea reagointi ja juokseminen sai hänet uupumaan.

//Nuge//

''Luulen, että Laikkujoutsen toimii sokean parantajan silminä enemmän kuin muuten apulaisena. Vaikka Hiirenpolku vaikuttaakin siltä, että hän näkee kaiken, luulen sen olevan osittain Laikkujoutsenen ansiota. Onhan Hiirenpolku ollut monia kuita jo täysin sokea'', Orapihlajatassu ehti supattaa Hiekkatassulle, ennen kuin Myrskysielun huomio laskeutui heihin ja tämä jakoi heille ohjeen sammalpetien työstämisestä, tai ensin sammalien hakemisesta. Se ei kuulunut Orapihlajatassun suosikkitehtäviin, mutta Hiekkatassu tuntui olevan mielissään siitä, että saisi tekemistä.
Hiekkatassu ja Orapihlajatassu askelsivat Routanaurun ohitse, Myrskysielun ohjeistamaan suuntaan. Kuitenkin suunnasta Orapihlajatassu poikkesi hiljalleen vasemmalle metsää lähemmäs, joka kohosi Myrskyvaahteran ja Hallavarjon reviirien välissä, joutuen hieman kauemmas kuin mistä Myrskysielu oli heitä ohjeistanut etsimään sammalta.
''Varmasti paikasta, josta isäsi käski meitä alkaa sammalta etsimään, me joutuisimme kaivamaan sammalta läpi yön. Lumivyöry on räjähdysmäisestä turmellut leirin ulkopuoleltakin kaiken alleen. Mutta tässä metsän alussa jo löytyy sammalmättäitä, joita aurinko on ehtinyt sulattamaan esille. Voivat ne silti olla heti käytössä vähän ikävän märkiä'', Orapihlajatassu nyrpisti nenäänsä, mutta huiski sitten hännällään merkiksi Hiekkatassua tulemaan katsomaan hänen osoittamaansa sammalmätästä.
Orapihlajatassu varoi käyttämästä kynsiään, ettei silppuisi sammalta enemmän kuin keräisi. Hän saikin hiljalleen kerättyä aika kauniita paloja, mutta virnisti leikkisästi sitten Hiekkatassua kohden.
''Olen tainnut käyttäytyä liian hyvin, sillä en ole joutunut vaihtamaan vanhimpien makuualusia. Kertaalleen uudelle kuningattarelle olen tehnyt pedin, sekä tietysti itselleni, kun siirrtyin pentutarhalta oppilaidenpesään. Mutta olen hieman hidas tässä touhussa, kokemuksen puutetta'', hän vinoili, asetellen samalla uuden isohkon palan kasansa päälle. Hän ei halunnut liikaa ohjeistaa Hiekkatassua, sillä olihan toinen häntä vanhempi oppilas, eikä Orapihlajatassu ollut varma, miten hyvin toinen osaisi jo oppilaiden tehtäviä. Ettei Hiekkatassu ärsyyntyisi häneen, jos Orapihlajatassu alkaisi leikkiä mestaria toiselle. Orapihlajatassu ei ainakaan itse pitänyt sellaisesta käytöksestä.
Seuraavan palan kohdalla Orapihlajatassu jäi ravistamaan sitä tassullaan ilmaan, että siihen tarketunutta lunta tippuisi siitä pois. Kissan lämmön alla se kastuisi vain lisää, ja kastelisi myös pedillä nukkujan.
''Kuka sinun mestarisi olikaan, silloin kun olit vielä täällä? Tai ennen kuin päätitte lähteä? Tai-'', Orapihlajatassu mutristi suunsa. Miten hän saisi asian kysyttyä ilman, että kuulostaisi ikävältä. Hän vilkaisi Hiekkatassua, ettei vain loukannut toista huonosti asetetulla kysymyksellään. Orapihlajatassulla oli sellainen tunne, että ehkä joku naaraan mestarin hänelle oli maininnutkin, mutta jotenkin hän ei nyt keksinyt nimeä ollenkaan. ''Tulitteko hyvin toimeen? Sanoit aiemmin, että minä ja Kuh- Huurrepeura kuulostamme sellaisilta, että tulemme hyvin toimeen. Luulen, että Huurrepeuralla on enemmän kestämistä minun kanssani'', Orapihlajatassu väristi viiksiään huvittuneena.
Ehkä muutaman kerran Huurrepeura oli joutunut kiskaisemaan oppilastaan hännästä, jottei tämä syöksyisi päätä pahkaa mäyrän pesään, joen pohjaan tai pöllön ulosteeseen. Mutta maailma oli kiinnostava paikka, ja kaikkea piti päästä tutkimaan heti!

//Nugettiraketti//

Routanauru antoi katseensa hitaasti lipua Myrskysieluun, reviirille tunkeutuneeseen entiseen Myrskyvaahteran kissaan, joka oli raahannut mukanaan tyttärensä. Kieltämättä Routanaurulla kävi muuttuneessa tilanteessa mielessä, että hän saattaisi olla alakynnessä, mikäli Myrskyvaahteran kissat haluaisivat hänestä päästä eroon. Veritähteä tuskin nuo houkat halusivat kuitenkaan suututtaa. Ja kieltämättä, hän ei itsekään halunnut omaa päällikköään kimppuunsa.
''Sinä tarvitset lepoa pitkän matkan jälkeen'', Routanauru vastasi viileästi ja nuolaisten tassuaan pyyhkäisi korvaansa. ''Minä lepään aamulla, kun te olette kaikki hereillä. Olen Synkkävarjon kissa, olen tottunut pimeään'', Routanauru lisäsi lyhyesti ja käänsi sitten katseensa pois itselleen vieraasta kissasta ja tarkkaili Orapihlajatassun ja Hiekkatassun kulkua.
''Enkä aio uhmata päällikköni antamaa tehtävää minulle, enkä suosittele teitäkään ryhtymään sellaiseen'', Routanauru nyt kireämmin jatkoi, heilauttaen sitten häntäänsä sen merkiksi, että Myrskysielu voisi asettua pesään lepäämään.
Sivusilmällä luodessaan vielä katseen Myrskysieluun, tuo vaikutti kuitenkin levottomalta eikä oikeastaan väsyneeltä, vaikka keho kaipaisikin varmasti yöllistä palautumista.
''Jos haluat olla hyödyksi, Myrskyvaahteran rajat ovat tältä päivältä kokonaan vahvistamatta ja niihin sekoittuu nyt Synkkävarjon hajua. Ehkä rajojen kiertäminen voinee olla mieleen palauttamisen kannalta hyvä asia sinullekin, mikäli aiot jäädä tänne tällä kertaa'', Routanauru asiallisoitui ehdotuksessaan hetkeksi, kunnes halveksiva sävy palasi takaisin, ettei menisi kuitenkaan liian tuttavalliseksi.
Sen jälkeen hän ei sanonut mitään, suoristi ryhtiään ja asetteli häntänsä tassujensa päälle, jääden vakava tuijotus kasvoillaan katselemaan leiriä.

//Masi//

Hiekkatassu oli iloinen kuinka avomieliseltä hänen uusi ystävänsä vaikutti. Heillä molemmilla tuntui olevan paljon uteliaisuutta toisiaan kohtaan, mikä auttoi kermansävyistä naarasta uskaltamaan vastaamaan tämän kysymyksiin jo hieman syvemmin. Hän koki myös helpottuneisuutta, kun Orapihlajatassu lupasi esitellä hänet muille oppilaille sekä myös mestarilleen, jota kohtaan kollin käyttämä lempinimi sai neidin epäonnistuneesti pidättämään huvittunutta naurahdusta.
“Kuulostaa siltä, että tulet hyvin toimeen mestarisi kanssa”, Hiekkatassu hymyili kannustavasti, toivoen että punertavasilmäinen kolli jatkaisi itsensä ja Huurrepeuran suhteesta kertomista. Tämä aihe oli nähtävästi saanut oppilaan innostumaan, kun sen sijaan kolli vaikutti jostain syystä jännittävän jotain muuta jota Hiekkatassu oli sanonut – neiti halusi tietysti pysyä ystävänsä mukavuusalueella.
Kun Hiirenpolun lemmikki-apulainen nimeltä Laikkujoutsen tuli esiin sokean parantajan karvojen seasta, Hiekkatassu katsoi äimistyneenä kahden eri lajin yksilön vuorovaikutusta. Hän ei kyllä olisi koskaan osannut kuvitella, että kissa pystyisi olemaan ystäviä etenkään hiiren kanssa, mutta toisaalta jos kukaan sellaiseen pystyisi niin se olisi viisautta huokuava parantaja. Hiekkatassu ei kuitenkaan osannut auttaa mieleensä nousseita kysymyksiä; tarkoittiko tämä, ettei Hiirenpolku enää syönyt hiiriä, vai oliko Laikkujoutsen sen kanssa jotenkin sujut? Miten he pystyivät keskustella, jos ollenkaan? Miten hiirestä voisi olla kenellekään apua muussa muodossa kuin ruokana? Ja tarkoittiko tämä, että hän oli itse popsinut yhtä älykkäitä ja yhteistyökumppanuuteen kykeneviä otuksia kuin tuo hiiri näytti olevan?
Hiekkatassun ajatuslitania katkesi, kun Orapihlajatassu tuli lähelle kuiskaamaan hänen korvaansa jotain. Kieltämättä äkillinen läheisyys sai neidin viikset värähtämään ja poskienpäät hieman polttelemaan, mutta hän sai silti jotenkin kuunneltua kollin viestin.
“Kiitos varoituksesta. Onpa… kummallinen näky”, Hiekkatassu yritti löytää sanoja, jotka olisivat tarpeeksi kohteliaita. “Voisin kuvitella, että noin pienenä apurina Laikkujoutsenesta voisi olla apua yltää koloihin… tai jotain? Ei ehkä kaikista tavanomaisin hiiri kelpaisi parantajan apuriksi!”
Kun Hiirenpolku äkisti korotti hieman ääntään ja mainitsi Hiekkatassun sekä Orapihlajatassun nimeltä, tiikerikuvioinen naaras luuli hetkelliseksi pelästyksekseen, että sokea kolli oli kuullut heidän keskustelunsa tai paheksunut hänen kyseenalaistamastaan lemmikkiään. Kuitenkin hän sai rentoutua, kun tajusi Hiirenpolun yksinkertaisesti antavan Myrskysielun kautta oppilaille tehtävää.
Hiekkatassu loikkasi jo heti jaloilleen ajatuksesta, että hän saisi vihdoin jonkin teknisesti kansaansa hyödyttävän tehtävän. Etenkin oppilasta innosti ajatus, että hän saisi olla Orapihlajatassun kanssa kahdestaan ja jatkaa juttelua ilman mitään keskeytystä. Hiekkatassu kuunteli isänsä ohjeet puolella korvalla, vilkaisten aina vähän väliä uuteen ystäväänsä hymyillen, mutta lopulta vaalea soturi päästi heidät menemään.
Hiekkatassu seurasi Orapihlajatassua(?), edeten varovasti lumen läpi, ollen onneksi tarpeeksi kevytpainoinen ettei hän uponnut liian syvälle hankeen. Nyt he voisivat jatkaa jutteluaan vapaasti!
“Luuletko, että joudumme kaivamaan sammaleita syvältä lumen alta?” Kermansävyinen naaras heitti melko tyhmän kysymyksen, jotta vain saisi pallon pyörimään taas luontevasti. Hän muistutti itseään nyt varomaan Orapihlajatassulle epämukavaa aihetta, vaikkei ollut edes varma mikä se mahtoi olla, ja tietoisesti päätti antaa kollin johtaa keskustelua hiukan enemmän – ainakin kunnes neiti saisi selvitettyä, mistä aiheista tämän olisi kivaa jatkaa juttelua.

//Heli, Masi//

Myrskysielu seurasi kärsivällisesti vierestä, kun Hiirenpolku arvioi Usvapolun voinnin ja päivitti tälle tilanteen. Veden juominen vaikutti virkistävän kermansävyistä naarasta jo jonkin verran, tämän alkaen hiljalleen liikehtimään ja puhumaan enemmän, sekä tietenkin esittäen kysymyksiä pennuistaan. Itsekin vanhempana Myrskysielu ymmärsi varapäällikön huolen, mikä tuntui soturille vain hieman huvittavan kummalliselta – sekä se, että hän oli itsekin päätynyt isäksi, ja myös ajatus siitä, että hän oli nähnyt Usvapolun kasvavan aivan pienestä karvakasasta soturi-ikäisen jälkeläisen emoksi. Nuorempana hän oli pohtinut, miltä tuntuisi alkaa vanhentua, ja nyt kiharaturkkinen kolli painoi vastauksesi mieleensä kylkiensä välissä sykkivän lämmön. Myrskysielu kumartui hieman lähemmäksi, kun Usvapolku esitti hänen suuntaansakin kysymyksen.
“Siellä on Hiekkatassu, tyttäreni jos nimi on kerennyt tulla hieman vieraaksi”, Myrskysielu vastasi naaraan hymyyn hillitysti omallaan. “Pahoitteluni hänen puolestaan, hän vaikuttaa syventyneen täysin keskusteluunsa Orapihlajatassun kanssa.”
Vaalea soturi vilkaisi tyttäreensä, jota olisi muutoin tökännyt ja osoittamaan kohteliaita käytöstapoja etenkin varapäällikköään kohtaan, mutta tällä kertaa antoi asian olla. Hän tiesi, että Usvapolku ymmärtäisi, ja isänä hän oli iloinen neidin rohkeudesta ystävystyä uuden tuttavansa kanssa. Jokin tämän avoimesta innokkuudesta muistutti häntä pentujensa rakkaasta emosta, joka oli aikoinaan lähestynyt häntä kollin kehittymättömistä keskustelutaidoista huolimatta. Myrskysielu käänsi huomionsa takaisin Usvapolkuun, joka vaikutti soturin helpotukseksi yhtä iloiselta nähdä häntä kuin Hiirenpolkukin oli.
“Ja sinua myös. Vaikka minun oli vaikea pysyä Myrskyvaahterasta etäällä, tiesin voivani luottaa teidän kahden kyvykkäisiin käpäliin”, Myrskysielu nyökkäsi sanojensa painoksi. “Vaikka kieltämättä uudelleentapaamisemme olisi voinut tapahtua paremmissa olosuhteissa.”
Hiirenpolun jatkettuaan varapäällikön kunnon tutkimista, sokea kolli esitti hiljaa epäilyksen, joka osui myös tarpeeksi lähelle kumartuneen Myrskysielun korviin. Usvapolkuko odottaisi mahdollisesti pentuja, vaikka tämä toimi kansan varapäällikkönä? Kiharaturkkinen soturi tukahdutti huolella yllättyneisyyden sekä kaiken muunkin reaktion, joka olisi viitannut hänen edes kuulleen parantajan kuiskauksia. Tämä olisi yksin Usvapolun ja parantajan välinen asia, kunnes heistä kumpikaan tahtoisi avata sen niinsanottuun julkisuuteen; sitä odottaen Myrskysielu kunnioittaisi asian hienovaraisuutta ja pitäisi suunsa kiinni.
Vaalea soturi nosti katseensa Hiirenpolkuun, kun tämä ohjeisti häntä panemaan oppilaat töihin. Myrskysielu nyökkäsi ja nousi pois Usvapolun viereltä, vilauttaen vielä naaraalle kohteliaan hymyn ennen kuin kääntyi nuorempien puoleen. Hän pitäisi tätä parantajan vihjeenä antaa heille hieman yksityisyyttä, tai näin kollin parantunut mutta edelleen hieman jäykkä tilannetaju otti ohjeen vastaan. Hiekkatassu ja Orapihlajatassu olivat havahtuneet keskustelustaan Hiirenpolun korotettuun ääneen(?), joten onneksi Myrskysielun ei tarvitsisi potea kiusallisuutta mennä keskeyttämään kaksikon puheita.
“Kuten varmasti kuulitte, joudumme vielä odottamaan täällä kunnes Usvapolku saa kerättyä voimansa, joten tarvitsemme siis lisää sammalia. Hiekkatassu, pysy Orapihlajatassun lähellä ja seuraa hänen esimerkkiä”, vaalea soturi ohjeisti tytärtään, joka nyökkäsi kuuliaisesti ja vilkaisi innokkaasti uuteen ystäväänsä. Myrskysielu johdatti oppilaat pesän suuaukolle(?), ja osoitti heille tassullaan suunnan, jossa tiesi entisen Hallavarjon reviirin olevan.
“Etsikää tuosta suunnasta, mutta älkää menkö liian kauas kuuloetäisyydeltä. Kerätkää mieluummin kerralla tarpeellisen määrän, ja yrittäkää saada tuotua niin paljon kerralla kuin mahdollista. Mitä vähemmän joudutte kävelemään edestakaisin tässä säässä, sen parempi”, Myrskysielu ohjeisti. “Pitäkää myös silmänne auki siltä varalta, jos näette ketään joko oman kansamme tai Synkkävarjon kissaa tulemassa tarkistamaan miten meillä sujuu.”
Viimeiset sanansa hän suuntasi ennemminkin Orapihlajatassulle, joka osaisi erottaa kansantoverin ja Synkkävarjolaisen jo näköetäisyydeltä, jottei heidän tarvitsisi päästää ketään liian lähelle. Hän ei sitä ääneen sanonut Routanaurun kuullen, mutta hän tietysti halusi oppilaiden harjoittavan järkevää epäluuloa toisen kansan kissoja kohtaan, vaikka he olivatkin tarjoutuneet auttamaan heitä katastrofisen lumivyöryn jälkeen. Myrskysielu uskoi voivansa luottaa Orapihlajatassun varautuneisuuteen Synkkävarjolaisten suhteen, ainakin päätellen reaktiosta jonka oranssinkirjava oppilas oli antanut isä-tytär kaksikolle alunperin. Vaikka hän tietysti uskoi tyttärensä kykyihin ja tiesi tämän olevan älykäs, nuorella neidillä olisi kieltämättä vielä oppimisen tarvetta muihin kansoihin suhtautumiseen kanssa – luottavaisuus ei ollut itsessään huono luonteenpiirre, mutta kansoilla olisi soturin mielestä aina syytä harjoittaa varovaisuutta toisiaan kohtaan, vaikka kuinka hyväntahtoisilta heidän toimensa välillä vaikuttaisivat. Koskaan he eivät voisi rauhallisin mielin uskoa diplomatian voimaan; jokaisen oma etu olisi aina loppupeleissä heidän prioriteettinsa.
Orapihlajatassun johdolla oppilaat lähtivät Myrskysielun osoittamaan suuntaan(?), ja soturi itse asettui istumaan parantajanpesän sisäänkäynnin toiselle puolelle, peilaten vartioon ohjeistettua Routanaurua. Hän halusi itse olla tavoitettavissa, jos mitään sattuisi oppilaille tai sisälle jääneille tovereille. Kieltämättä tämä olisi hyvä hetki avata jonkinlainen keskustelu likaisenvaalean kollin kanssa, ja kenties se olisi paljon helpompaa Myrskysielua sosiaalisemmalle kissalle, mutta toistaiseksi hän jäi istumaan selkä suorana ja seuraamaan oppilaiden etenemistä. Sivusilmästään hän tutki Synkkävarjon soturia, ja oli läheltä katsottuna yhtä vakuuttunut tämän fyysisestä kyvykkyydestä kuin oli etäältä yrittänyt määrittää tapaamisen yhteydessä. Kyseessä oli hyväkuntoinen ja varmasti taisteluvalmis soturi, eikä kahden kansan väliaikainen yhteistyö saanut Myrskysielua puntaroimaan mielessään Synkkävarjon voimavaroja heihin nähden. Todennäköisesti Routanauru olisi ainakin yksi hyväkuntoisista sotureista, kun tämä oli luotettu yksinään jäämään heille vahdiksi – Orapihlajatassua lukuun ottamatta – mutta oli vaikea arvioida kuinka luotettavasti tämä edustaisi Synkkävarjon muita sotureita. Toisaalta entisestä Synkkäputouksesta pohjautuneet kissat olivat aina olleet tunnettu heidän suurikokoisuudesta ja voimastaan, ja muserretun Hallavarjon joukkojen kanssa yhdistyminen olisi vain voimistanut heidän joukkojaan. Myrskysielun kansantoverit olisivat siis Veritähden aikomuksista riippuen joko Routanaurun kaltaisten sotureiden ympäröimänä täysin suojattuja tai sitten heidän armoilla. Kiharaturkkinen soturi tunsi kireyttä vatsansa pohjalla, hänen ajatuksiensa ojentuvan kohti Helmitassua, Raadelmatähteä, Seittisiipeä, Huurrepeuraa, ja kaikkia muita, joiden luokse halusi palata mahdollisimman pian.
Lopulta Myrskysielu päätti avata suunsa, vaikka piti katseensa ja korvansa kohti tyttärensä ja Orapihlajatassun suuntaa. Hän päätteli, ettei hänen vierellään pesän suun toisella puolella istuva soturi ollut puheliaammasta päästä, joten jätti katsekontaktin kaltaiset painostavat sosiaaliset eleet pois tarpeettomina.
“Kun Orapihlajatassu ja Hiekkatassu palaavat, voin jatkaa vahtia yön puoleenväliin, jos tahdot siitä jatkaa itse aamuun”, Myrskysielu ehdotti asiallisesti, mutta piti sanoissaan silti hyvän määrän painoa. Jopa Routanauru tuuhealla turkillaan hyötyisi yövuoron puolittamisesta, kun jäinen tuuli muuttuisi vain yhä kylmemmäksi yön synkkyydessä. Sitä paitsi vaalea soturi tiesi että joutuisi valvomaan joka tapauksessa; tietenkään hän ei pystyisi nukkumaan tässä tilanteessa. Kiharaturkkinen kolli ei oddottanut Routanaurulta minkäänlaista suullista vastausta, vaan oletti nuoremman soturin lopulta päättävän toiminnallaan.

//Heli, Nuge

''Lähes tulkoon kaikki ovat kunnossa. Oppilaani Siniperho ja Servaalitassu ovat heidän mukanaan Hallavarjon reviirillä. Raadelmatähti tietysti heikossa kunnossa fyysisesti, mutta sinua paremmassa kunnossa. Uskon sen johtuvan hänen päällikön elämistään'', Hiirenpolku vastasi Usvapolulle varovasti hymyillen, tarkkaillen toisen kehon reagointia, mistäen merkille myllertävän vatsan.
''Huurrepeura on myös siellä. On jonkin verran paljon ehtinyt tapahtua sen aikana, kun olen pyrkinyt toimimaan kansan jonkinlaisena päällikön ja parantajan sekamelskana, mutta me voimme nyt ihan hyvin. Koko leiri hautautui lumivyöryssä, mutta kokoontumisessa saimme tehtyä yhteistyöstämme sopimuksen Veritähden kanssa ja kiitos hänen, sekä hänen seuraajiensa, saimme teidät lumen alta pois'', Hiirenpolku vaisusti kehräsi.
Sitten Hiirenpolku antoi Myrskysielun ja Usvapolun jatkaa keskusteluitaan, samalla kun hän vielä tunnusteli mietteliäänä Usvapolkua. Naaras hohkasi erikoista lämpöä, mutta Hiirenpolulle kohosi epäilys siitä, että välttämättä se ei olisi kuumetta.
''Voi olla, että kehosi lämpötila nyt heittelee kylmän ilman ja lumen alla olleen kuuman, sekä tunkkaisen ilman välillä... Mutta myös tiineenä olevilla kissoilla kohoaa lämpötila'', hän vaiensi ääntään, osittain itsekseen kuiskien Usvapolulle. ''Olisiko se mahdollista, että sinä odottaisit pentuja?'', Hiirenpolku nuuski toisen lämpöä hohkaavia korvia ja astui sitten hieman taaksepäin.
''Lähettäisitkö Myrskysielu Orapihlajatassun ja Hiekkatassun hakemaan sammalia, jotta saisimme enemmän tänne pesäpaikkoja rakennettua. Tuon jörönkin Synkkävarjolaisen olisi hyvä päästä pitkäkseen ennen kuin joutuu vartioimaan koko yön'', Hiirenpolku tuumaili sitten kovempaan ääneen, vaikka varmaankin oppilaat hänet kuulivatkin. Orapihlajatassu kuitenkin tietäisi mistä sammalta löytyisi ja rehellisesti, Hiirenpolku halusi pitää Myrskysielun siellä, missä olisi myös Routanauru ja lepäävä Usvapolku. Liikaa hän ei kuitenkaan toisen kansan kissoihin luottaisi.

//Masi, Nuge
Usvapolku väristeli viiksiään varovasti paikallaan kiittäen Hiirenpolkua vetisestä sammalesta pienellä hymyllä. Naaras kurotti nuollakseen pari märkää pisaraa sen massasta, saaden pienen viileyden tunteen alas kurkustaan. Se helpotti jo heti, kaikki ei tuntunut niin tunkkaiselta, ja naaraan oli kurotettava juodakseen hieman lisää. Hän varmasti tarvitsisi sekä vettä että riistaa voidakseen jotenkuten paremmin, mutta tähän asti olo oli aika siedettävä. Veden myötä olotila tuntui tasoittuvan, katse terävöityi hetki hetkeltä, ja hän kykeni hengittämään pikkuisen paremmin. Viimein Usvapolku painoi päänsä takaisin pesän reunalle ja tarkkaili katseellaan kiharaturkkista Myrskysielua, sekä sitten Hiirenpolkua. Omituinen näky, mutta todella lämmittävä.

“En usko, että suuria kipuja on. Vatsaani hieman aristaa, ja keuhkoni ovat täynnä tunkkaista ilmaa”, hän huokaisi vastauksen Hiirenpolun hiljaiseen kysymykseen ja yritti saada henkensä kulkemaan paremmin. “Ehkä hieman kuumetta, jos veikata pitäisi”, naaras tokaisi ja nielaisi sitten veden alas kurkustaan. Hännänpää vääntelehtien hän heilautti sen vierelleen vatsansa juureen, varovasti venytellen käpäliään yksi kerrallaan. Tämän katse siirtyi viimein takana istuvista oppilaista Hiirenpolkuun, toivoen samalla, että kaikki olisi hyvin Hallavarjon leirissä.

“Ovatko kaikki muut kunnossa? Ja Huurrepeura on heidän kanssaan?” naaras tokaisi ja yskähti pienesti. Huolissaan hän olisi rakkaista pennuistaan, mutta varmasti nuo pärjäisivät niin omien soturien kuin myös toistensakin ja Raadelmatähden kanssa. Usvapolku tahtoi myös nähdä Raadelmatähden niin suuresti, mutta selvästi matkan tekoon menisi vielä pieni tovi. “Ja kuka sinulla on mukanasi Myrskysielu?” tuo hymyillen siirsi katseensa kolliin. “On todella mukava nähdä sinua vihdoin”, hän hymyillen naukaisi tyytyväisenä katsellessaan hyväkuntoista kollia ihaillen. Hänen paluutaan varmasti innolla juhlittaisiin kansassa.

//Nuge, Heli//

Orapihlajatassun ajatukset hetkeksi keskeytyivät Hiekkatassusta, kun hän huomasi Usvapolun liikehtivän. Hiirenpolku silitti naaraan selkää hännällään, ja tarjosi tälle sammalen täytteistä vettä, näyttäen parantajakin selvästi helpottuneelta, että varapäällikkö oli jälleen tajuissaan. Orapihlajatassun sisälle kohosi toivo siitä, että pian he pääsisivät palaamaan muiden luokse.
''Juo rauhassa ja levätään yön ylitse. Onko sinulla kipuja kehossasi? Muut ovat siirtyneet Hallavarjon entiselle reviirille Veritähden suostumuksella, mutta me lähdemme matkaan vasta, kun tassusi kantavat'', Orapihlajatassu kuuli Hiirenpolun hiljaa puhuvan, mutta pehmeästi Usvapolulle kuin tämä puhuisi omalle tyttärelleen. Orapihlajatassu kuitenkin havahtui takaisin tuijotuksestaan Hiekkatassuun ja tarkkaili nyt vanhempaa oppilasta uteliaana.
''Lepo tulee varmasti myös teille tarpeeseen'', Orapihlajatassu hymyili varovasti Hiekkatassulle, joka mainitsi odottavansa kauhulla tai inholla tassujensa särkyä seuraavana päivänä. ''Mutta kuulisin mielelläni seikkailuistasi enemmänkin. En ole käynyt reviirimme ulkopuolella, enkä tiedä miltä maailma kansojen ulkopuolella näyttää. Ei sillä, että sinne haluaisin lähteä'', Orapihlajatassu heilautti korvaansa hivenen kiusaantuneesti. Ei hän halunnut Hiekkatassun kokevan, että Orapihlajatassu pitäisi tätä jotenkin huonompana tai kummallisena mainitessaan, ettei itse aikoisi lähteä kansan ulkopuolella, toisin kuin naaras ja tämän perhe oli tehnyt. ''Mutta minusta on hyvä avartaa näkökulmia ja ymmärtää maailmaa myös kansan ulkopuolella'', Orapihlajatassu varovasti naukui, tarkoittaen kummallisilla sanoillaan pelkkää hyvää. Sekin oli opittua Huurrepeuralta, miten käyttäytyä muiden kissojen seurassa, vaikka Orapihlajatassun olikin pitänyt opetella ilmeilystä asti muiden kanssa kommunikointia. Hän oli töksäyttelijä ja aika tylykin pienempänä, mutta Huurrepeuralla oli ollut sisua paukutella hänen päätään puita päin, että Orapihlajatassun jakeluun menisi käytöstapoja. Ja vaikkei hän kyennyt asettumaan niin suureen empatiaan, että osaisi asettua naaraan tassuihin, hän osasi ainakin vuodattaa sellaisia sanoja, jotka eivät ajaisi välttämättä Hiekkatassua välittömästi pois hänen luotaan. Kieltämättä häijynä oleminen sai aikaan sen, että hän saisi olla rauhassa. Mutta oppilasikään tultuaan, hän ei oikeastaan enää halunnut olla yksin.
Orapihlajatassu uskalsi hymyillä Hiekkatassulle, kun tuon sanat kuulostivat arvostavilta muita soturioppilaita kohtaan näiden harjoittelun suhteen. Mutta samalla hänen oma itsetuntonsa kolkutti ja hän varovasti laski katseensa tassuihinsa, kun hänen mieleensä tuli Servaalitassu ja Laikkupentu.
''Minä lupaan esitellä sinut parhaille tyypeille kansassa'', Orapihlajatassu röyhisti rintaansa ja hymyili innokkaana Hiekkatassulle, joka oli ilmaissut huolensa siitä, ettei välttämättä isommassa ryhmässä olisi uskaltanut lähestyä muita. ''Kuten veljelleni Servaalitassulle, hän on Hiirenpolun seuraaja, kansamme parantajaoppilas ja mestarilleni Kuhmupäälle!'', kolli nyökkäsi kohden vanhaa parantajaa ja veti sitten naamalleen hymyn suoraksi viivaksi ja yskähti. ''Tai-tai tarkoitan siis mestarilleni Huurrepeuralle'', hän pyyhkäisi tassullaan niskaansa nolostuneena. Huurrepeura ei ollut kovinkaan paljoa siitä ottanut itseensä, että suurisuinen oppilas oli nimittänyt häntä Kuhmupääksi, osannut ottaa sen huumorilla ja nimitellyt pikkiriikkistä kiusankappaletta takaisin. Mutta tuskin sekään kuului niihin Huurrepeuran opettamiin hyviin tapoihin, että Orapihlajatassu nimittelisi muita.
Nuorukainen sai kuitenkin pidettyä hymyn kasvoillaan, mutta hivenen arasti hänen toinen korvansa painui taaksepäin, kun Hiekkatassu esitti toiveen tarinoiden jakamisesta. Se oli kyllä reilu ehdotus, mutta Orapihlajatassusta oli aistittavissa varmasti eräänlaista arkuutta tai vähintään hermostuneisuutta, vaikka reippaus pysyikin hänen hymyssään.
''Luulen, että minun tarinani ovat aika tylsiä'', Orapihlajatassu väänsi kasvoilleen nolostuneen irvistyksen. Vaikkakin hänen karvansa hetkeksi sai pystyyn Servaalitassun onnettomuus, hänen isänsä Metsänärhi Laikkupennun äärellä ja se kaaos, joka hänen perheensä ympärillä oli pyörinyt. ''Mutta toivon, että me pystymme yhdessä luomaan hyviä muistoja'', hän huiskautti häntäänsä pirteämmin.
Hiirenpolun korvien takaa kuului hiljaista vikinää, kun pieni, mutta kieltämättä aika pyöreä hiiri pisti suuren nenänsä esiin ja jäi pää kallellaan katselemaan Usvapolkua. Parantaja höristi korviaan hiiren vikinälle, muttei näyttänyt muuten reagoivan siihen mitenkään.
''Hiirenpolun menetettyä lähes kaikki rakkaimpansa, Usvapolkua ja Huurrepeuraa lukuunottamatta, hän keksi adoptoida apulaisekseen tuon hiiren. Hän on nimennyt sen Laikkujoutseneksi'', Orapihlajatassu pyöritteli silmiään ja painautui äkisti lähemmäs Hiekkatassun korvaa kuiskatakseen. ''Älä yritä napata sitä. Vanhimmat kertovat, että Hiirenpolku on valellut Laikkujoutsenen turkin myrkyllä, ettei se päädy kansalaisten paistiksi'', Orapihlajatassu irvisti ja vetäytyi sitten takaisin omalle paikalleen Hiekkatassun vierelle.

//Nuge, Masi
Kermanvalkea naaras väräytti korviaan kuullessaan sekä lähestyvät askelet, että lopulta enemmän tuttuja ääniä maistaessaan samalla kaiken yrtin tuoksun läpi tuttuja hajuja. Usvapolun aistit keräilivät hiljalleen itseään, hän alkoi tuntea kolotusta vatsallaan sekä kirpeän yskän kurkussaan, mutta myös läheisten kissojen hajut pian saivat hänet enemmän hereille. Sininen katse hapuili avonaiseksi, etsien pesän kelmeästi valosta tuttuja hahmoja, samalla kun varjo kaartui yli pesän suuaukon langettavan valon. Pörheä turkkinen kissa oli Usvapolulle hyvin tuttu, ja tuo loihti väsyneille kasvoilleen suuren hymyn.

“Myrskysielu”, hän sai köhittyä kuivalla suullaan, etsien sitten katseellaan Hiirenpolkua, joka oli saapunut hänen vierelleen(?). Miten ihanaa oli nähdä, että vanha tunnettu soturi oli saapunut paikalle hädän keskellä. Vaikkei leiristä ollut mitään nyt jäljellä soturin nähtäväksi, mutta tietäisi ainakin, että kaikki olisi hyvin. “Vettä”, naaras sai köhittyä lopulta lisää sanoja suustaan painaen sitten päänsä takaisin pedin reunalle uupuneena. Lepoa hän tarvitsisi, mutta missä muut olisivat? Oliko kissat leirissä puuhastelemassa, tai tarvittaisiinko hänen apuaan? Ei Usvapolku tuntenut turkillaan mitään suuria vammoja, pelkästään uupumus, sekä omituinen kolotus vatsassa saivat naaraan tuntemaan olonsa hieman kehnoksi. Ehkä Hiirenpolulla olisi yrttejä kaikkeen vaivaan, kuten aina ennenkin. Jostain pesän reunamalta naaras oli kuulevinaan vielä kaksi erilaista ääntä, kenties keskustelivat keskenään. Oliko Myrskysielu tuonut lisää pentuja takaisin tullessaan? Naaras oli hyvin ilahtunut sisältäpäin, vaikkei ulospäin voinut tuoda juuri nyt paljoa kuin kehnon hymyn. Ehkä kirkkaus palautuisi myös katseeseen pian.

//Masi, Heli//

Hiekkatassu ilahtui Orapihlajatassun keventyneestä sävystä, ja hän piti etenkin kollin hymystä, joka toi tämän kasvoille aiemmin puuttuvan pehmeyden.
“No seikkailuna en luule että tarinani on maailman kaikista kiinnostavin, mutta voin tietenkin siitä kertoa jos joskus oikeasti haluat kuulla! Matka takaisin oli kieltämättä pitkä, mutta isä ei mahtanut pitää viimeisen puolikkaan aikana taukoa – voin jo kuvitella miltä minun käpälistä tulee huomenna tuntumaan!” Kermansävyinen naaras naurahti ilmapiirin kevennettyä. “Mutta se nyt ei varmaan ole mitään verrattuna kuinka kovaa soturioppilaat täällä treenaavat. Itse ehdin olla vain kaksi – vai kolme? – kuuta oppilaana ennen kuin lähdimme.”
Vaikka Hiekkatassu tiesi, että hänen kokemuksensa olisi todennäköisesti melko uniikki toisten kansakissojen, tai ainakin oppilaiden kesken, hän oli itse paljon uteliaampi hyppäämään mukaan kansalaisten arkeen. Tietenkään hän ei itseään kokenut jälkeenjääneeksi metsästämiseen liittyviin oppeihin, sillä hän oli saanut paljon harjoitusta isänsä ja etenkin erinomaiseksi saalistajaksi paljastuneen tätinsä Mustesydämen kanssa jahdaten pikkulintuja, hiiriä ja oravia kaksijalkalan reunoilla. Kuitenkin kamppailutaidot sekä ylipäätään kansan arki, perinteet ja yhteisön tunne olivat kaikki osa-alueita, joihin hän kaipasi täydennystä. Myrskyvaahteran reviirin rajat hän muisti hennosti käyneensä pari kertaa läpi entisen mestarinsa, Metsänärhen kanssa, mutta kieltämättä jopa vanha leiri oli tuntunut joissain määrin vieraalta – vaikka tietysti se nyt olikin lumen peittämänä.
Hiekkatassu päästi elpyneen innokkuutensa vuotaa hymyyn, jonka hän kohdisti Orapihlajatassuun tätä tutkien katseellaan. Kollin ulkonäkö oli melko erikoinen, ja ainakin väritykseltään tämä olisi helppo tunnistaa. Ensivaikutelmana Orapihlajatassu oli hyvinkin mieleenpainuva.
“Tämä tilanne on kieltämättä hieman erikoinen, ei lainkaan mihin olisin kuvitellut palaavani, mutta sinänsä on ehkä helpompaa päästä tutustumaan vähitellen”, Hiekkatassu puntaroi, kierreskellen häntäänsä positiivisen levottomana ilmassa. “En ole varma, olisinko uskaltanut hakeutua kenenkään puheille jos meitä olisi ollut suurempi ryhmä. Nyt minulla on yksi tuttu, Helmitassua lukuunottamatta, kun jossain vaiheessa saadaan oppilaiden pesä kaivettua lumen alta!”
Hiekkatassu oli ehtinyt kokea jo hieman hermostuneisuutta siitä, että kaikilla olisi ollut jo omat vakioryhmänsä eikä hän olisi löytänyt enää itselleen ystäviä omaa siskoaan lukuunottamatta. Vaikka hän rakasti perhettään ja etenkin kunnioitti isäänsä, neiti oli vietettyään niin paljon aikaa joka päivä heidän kanssaan valmis saamaan vähän hajurakoa. Olikohan se kansakissoista noloa, että hän oli tässä iässä edelleen tottunut käpertymään isänsä viereen nukkumaan, vai välittäisivätkö hänen ikätoverinsa ollenkaan? Heillä nyt taisi olla suurempiakin huolenaiheita, Hiekkatassu järkeili ja teki parhaansa olla näyttämättä yleistä hermostuneisuuttaan. Jopa Orapihlajatassu ja Helmitassu vaikuttivat Hiirenpolun puheista erittäin kykeneviltä ja itsenäisiltä kissoilta, vaikka yksi olikin Hiekkatassua nuorempi ja toinen hänen oma sisarensa – oliko hän itse tarpeeksi oma-aloitteinen soturioppilaaksi Myrskyvaahterassa Neiti tahtoi palavasti tehdä hyvän vaikutelman ja sulautua ryhmään mukaan moitteetta, joten hän teki vankan päätöksen, että hän heittäisi itsensä heti ja joka tilanteessa ahkerasti toimintaan mukaan ja tarjoaisi apua kaikkialle epävarmuudestaan huolimatta.
“Mites sinä itse? Tai siis onko sinulla tarinoita kerrottavana? Jos haluat, voisimme jakaa kokemuksiamme joskus yhdessä” Hiekkatassu ehdotti toiveikkaana.
Myrskysielun ja Hiirenpolun keskustelu oli jäänyt oppilaan korvissa etäiseksi muminaksi, mutta uuden äänen heikko yskintä herätti parantajanpesässä kaikkien huomion. Hiekkatassu kurotti päänsä uteliaasti kahden vanhemman kissan lapojen yli, lähestyen heräilevää Usvapolkua. Naaras vilkaisi Orapihlajatassua tiedostaakseen heidän senhetkisen keskustelunsa päätöksen ja asettui varovasti kyyryyn isänsä viereen, tutkien uteliaisuuden ja huolensekaisena Usvapolun kasvoja. Varapäällikkö oli hänelle etäisesti tuttu ennen hänen lähtöään, mutta tämä oli silloin toiminut soturina ja sen sijaan Raadelmatähden seuraajana oli ollut Seittisiipi. Toivottavasti mitään ei tuolle ollut käynyt, vaikkei neiti ollutkaan kollin kanssa läheinen.

//Masi, Heli//

Myrskysielu oli sisäisesti hyvin kiitollinen Hiirenpolulle tämän liittäessä jokaiselle soturille uuteen nimeen jonkin yhteyden; ennestään tutun Usvapolun tytär, juuri tapaamansa Orapihlajatassun veli – tästä olisi hänelle iso apu pitämässä kurissa hämmennyksen, jota hän osasi luonnollisesti odottaa oltuaan poissa niin kauan. Kiharaturkkiselle kollille oli myös helpottavaa kuulla, kuinka hänenkin tilalleen lopulta nouseva sukupolvi oli varttumassa sujuvasti, vaikka tietenkin hänessä tulisi aina elämään levottomuus ja huoli. Myrskysielu oli havaitsevinaan Hiirenpolun kasvoilta samanhenkistä huolta, ja arveli jos parantaja koki itsekin vaikeaksi kuvitella aikaa, jolloin he molemmat pystyisivät astumaan pois tehtävistään ja eläköitymään täydellä luottamuksella nuorempiinsa. Tietenkin parantajan tehtävät olisivat suuremmassa tärkeydessä kuin yksittäisen soturin, mutta kenties kaikista tehokkain tehokkain työvoima koostuisi yksilöistä, joista jokainen koki velvollisuuksiaan kohtaan yhtä suurta sitoumusta kuin heistä molemmat. Näin Myrskysielu oli oppinut ajattelemaan, vaikka kieltämättä ei toivoisi tätä pohjatonta stressiä tyttärilleen samoissa määrin kuin itse koki.
“Myrskyvaahteran kansa on pysyvästi parantunut kiitos sinun, Hiirenpolku. Olen varma, että meille lahjoittamasi taidot, viisautesi sekä väsymätön vaivannäkösi on luonut korvaamattoman pohjan kansamme tuleville parantajille”, Myrskysielu halusi kunnioituksensa ja kiitollisuutensa lisäksi vakuuttaa sokealle parantajalle tämän tärkeyden. Hän oli aidosti sitä mieltä, että Hiirenpolku tultaisiin muistamaan pitkään sen jälkeen, kun kolli olisi vapautunut velvollisuuksistaan. Valkea soturi saattoi vain toivoa, että jonakin päivänä hänestäkin voitaisiin sanoa, kuinka monen elämää hän oli koskettanut kuin Hiirenpolku. Moni kissa oli hengissä, varttunut ja oppinut tuon vanhentuvan kollin ansiosta; Myrskysielu siirsi mietteliään katseensa Usvapolkuun – aikoja sitten sokea pentu, jonka kohtalon suhteen kaikki olivat jo ehtineet surra, ja nyt kansansa varapäällikkö, jolla oli tytär josta sai parantajan mukaan olla ylpeä. Soturittaren elämä olisi itsessään mainio muistomerkki Hiirenpolun saavutuksille.
Myrskysielu havahtui ajatuksistaan, kun hänen katseensa alla Usvapolku näytti osittain jännittävän lihaksiaan yrittäessään liikkua. Vasta kun varapäällikkö alkoi yskiä hän huomasi tämän silmien myös avautuneen ja niissä pinnistelevän epätarkan katseen. Kolli nousi käpälilleen ja lähestyi heikentynyttä naarasta varovasti, päästäen itsekin heti valpastuneen Hiirenpolun(?) ensin ohitseen, ja jättäen sekä parantajaa että tämän potilasta kunnioittavan etäisyyden heihin molempiin.
“Usvapolku, hyvä että olet hereillä”, Myrskysielu tervehti huojentuneena, lausuen sanansa selkeästi siltä varalta, että soturittarella oli vaikea vielä ymmärtää puhetta palattuaan juuri todellisuuteen. “Käytä voimiasi varovasti, nyt on turvallista levätä jos on tarvetta. Hätää ei ole.”
Valkea soturi vakuutti varapäällikölle, pyrkien tarjoamaan tälle jonkinlaista mielenrauhaa.

//Masi, Nuge
Tuttujen äänten sorina ympärillä toi pikkuhiljaa todellisuutta takaisin vaalean harmaan naaraan päähän. Tuo väräytti korvaansa varovasti, kuitenkin pitäen silmänsä vielä kiinni, antaen äänten muuttua kuvajaisiksi kissoista hänen päässään. Hiirenpolku, ja tämän lämmin tuoksu. Ohut Orapihlajatassun tuoksu, jonka vierellä oli kuitenkin erikoinen ei metsään kuuluva tuoksu. Ja myös Hiirenpolun tuoksun ohi valui tutuhko, mutta kuitenkin etäisen outo haju. Usvapolun oli raotettava varovasti suutaan maistellakseen kunnolla hajuja ympärillään, ja kaikki se mitä yli yrttien tuoksun tuli, oli hänen mieltään lämmittävää.

Naaraan jäseniä särki, eikä hän kyennyt itseään saamaan nousemaan käpälilleen. Eikä se varmaan ollutkaan ehkä hyvä idea. Tuo muistaa viimeiseksi olevansa Raadelmatähden käpälien vieressä, ympäröitynä kollin lempeään tuoksuun ja haudatun pesän viileyteen. Nyt hän olisi Hiirenpolun luona. Varovasti tuon silmät raottuivat tämän maatessa valmiiksi tehdyssä pesässä, antaen ulkoa tulevan valon siivilöityä varoen hänen ympärilleen. Olisiko päivä? Vaiko yö? Valo kuitenkin joka ulkoa tuli, oli erikoista, se oli kirkasta, jopa liian kirkasta hänelle. Usvapolku urahti hiljaa yrittäessään liikauttaa käpäläänsä, mutta voiman uupuessa pelkkään pieneen liikahdukseen. Vatsassa kurisi nälkä ja kurkussa kähisi jano. Oliko hän nukkunut monta päivää? >Hiirenpolku?< naaras kutsui kollin nimeä ajatuksissaan etsiessään katseellaan siniturkkista pientä parantajaa. Hän haistoi toisen, muttei kyennyt näkemään toista edessään. Samoin kun ulkoa hän pystyi näkemään lumiset tassun jäljet, joita lopulta oli kaksi; isommat sekä pienemmät. Ei hän löytänyt jälkien omistajaa. Olivatko he peremmällä pesässä? Vai eikö hänen näkökykynsä saanut valosta siivilöityä kissojen siluetteja.

Varapäällikkö ummisti ja avasi silmänsä pariin kertaan, tuntien vihdoin kunnon kosteuden valuvan niihin ja pesään tuleva valo lopulta osoittautui himmeämmäksi kuin mitä se aluksi oli ollut. Naaras heilautti hännänpäätään takanaan ja yritti hieman kääntää päätään, mutta asento oli tällä hetkellä paras, eikä voimaa tosiaan löytynyt tarpeeksi edes pään kääntämiseen. Tuo raotti suutaan suuremmaksi ja yritti henkäistä ulos parantajan nimeä, mutta sai aikaan vain pienen vinkaisun. Ja päälle yskintää. Yrttisen pesän hieman tunkkainen, mutta kaikki tämä puhtaus suljettuun pesään verrattuna oli keuhkoille jopa hyvää. Onneksi ei tarvinnut enää olla haudatun lumen alla, ei ainakaan näyttänyt siltä, kerran pesään oli tullut jo lumiset käpälän jäljet. Usvapolku etsi katseellaan Hiirenpolkua ja huomasi toisen ohuen siluetin pienen matkan päässä, puhumassa itseään paljon isomman kissan kanssa.

//Nuge, (Heli)//

Hiirenpolku hymyili suljetuin sokein silmin Myrskysielulle, mutta pudisti pehmeästi päätään tämän tarjoukselle kantaa Usvapolku.
''Hänen tilassaan voi olla haitallista siirrellä häntä kylmissä olosuhteissa, kun hän on tajuton. Parempi odotella täällä lämpimässä hänen tokeamistaan. Mutta kiitos ajatuksesta'', parantaja naukui hyvillään siitä, että Myrskysielulle edelleen Myrskyvaahtera olisi tärkeä ja tämä olisi heti valmiina auttamaan omiaan. Myrskysielulle olisi selvästi mennyt soturilaki ja sen tuomat opit lähelle sydäntä, niillä oli selvästi merkitys.
''Jokaisen polku ei aina kulje sinne mihin lähimmäisten sydän ohjaisi heitä'', Hiirenpolku ystävällisesti vastasi, kun Myrskysielu kertoi Hallatassun päätöksestä palata vasta myöhemmin Myrskyvaahteraan. ''Joskus mieli kertoo unelmia ja toiveita vapauden tuomista mahdollisuuksista enemmän kuin sydän osaa määritellä tärkeämmäksi. Jotkut puhuvat siitä kantapään kautta opittavaksi asiaksi, mutta minulle Kaiku määrittelee polullemme asioita, joilla on aina omanlaisia merkityksiään jokaisen itsensä löytämiseksi. Itsensä löytäminen vaatii sekä läheistensä, että itsensä kyseenalaistamista ja oppimista'', Hiirenpolku jatkoi lempeään sävyyn.
''Helmitassu on ainakin erinomainen metsästäjä, hän on saanut jo paljon vastuuta ja ystäviä vierelleen'', Hiirenpolku nyökytteli Myrskysielulle. Tosin ei maininnut sitä, että piti Raadelmatähteä kerrassaan surkeana mestarina ja etenkin päällikkönä kansalle, sehän olisi vain parantajan mielipide.
Orapihlajatassu katseli vaisusti Myrskysielua, mutta rennompana heilautti muutaman kerran korviaan. Hiirenpolku kuitenkin ymmärsi nuoren kissan epävarmuuden etenkin kokeneemmista sotureista ja kolleista, kaiken sen jälkeen, miten tuon isä sekosi ja petti koko kansaa, koko perheensä ja etenkin poikansa. Mutta Hiirenpolku oli siitä varma, että Myrskysielu osoittaisi vielä Orapihlajatassulle kykynsä ja ettei kaikki kokeneet kollit ja soturit olisi yhtäkkiä katoamassa hänen läheltään mielenterveytensä menettäneinä. Hiirenpolun kasvoilta oli niiden ajatusten aikana erotettavissa surullisesti värähtelevä nenänpää, kun hänen rintaansa kaihersi Metsänärhen ja Ilvesharhan menetys, ja se, että miten väärässä ja hyväuskoinen hän oli ollut. Kansa ei kuitenkaan ollut siitä parantajaa koskaan syyttänyt.
''Kohtalaisesti sanoisin'', parantaja piristyi nopeasti, kun Myrskysielu kyseli hänen jaksamistaan. ''Olen saanut paljon apua Usvapoluin tyttäreltä, Huurrepeuralta, sekä hänen veljeltään Utupöllöltä ja tyttäreltäsi Helmitassulta. Helmitassun ja Utupöllön ahkeruus ovat auttaneet minun sokeita silmiäni paljon. Kieltämättä olen otettu siitä, että kansa kääntyi puoleeni hädän hetkellä kuuntelemaan ajatuksiani ja neuvoja, eivätkä katsoneet pahalla, että kompuroiva sokea vanhus edusti kansaamme kokoontumisessa'', Hiirenpolku kurnahti leikkisästi, ja tämän viikset värisivät. ''Olen nähnyt ja saanut kokea paljon, voin kuitenkin olla onnellinen siitä, että seuraajani Servaalitassu, Orapihlajatassun veli tulee olemaan täydellinen jatkajani Myrskyvaahteran parantajana'', Hiirenpolku näytti sanoistaan huolimatta haikealta. Kuin tämä olisi voinut jo tietää lähestyvän viimeisen päivänsä. Hiirenpolku kuitenkin nyökytteli lopuksi tyytyväisenä Myrskysielulle.
Orapihlajatassu käänsi punertavan katseensa Hiekkatassuun, joka oli alkanut yllättäen puhumaan hänelle. Hän katseli vaisusti hetken naarasta, jonka ominaistuoksu ei muistuttanut metsää juurikaan, vaan kummallinen haju maailmalta oli tarttunut tämän turkkiin.
Orapihlajatassun silmät kirkastuivat ystävällisemmiksi ja tämä hymyili Hiekkatassulle, joka ilmoitti toivovansa heistä tulevan hyviä ystäviä. Oppilas nyökkäsi hyväntahtoisen hymyn kera vaisusti ja kääri häntänsä tassujen alle, ettei pesän lattian kylmyys palelluttaisi hänen tassunpohjiaan.
''Olet varmaan saanut kokea monipuolisen seikkailun? Miltä tuntuu palata tänne takaisin?'', Orapihlajatassu varovasti asetteli uteliaita sanojaan, mutta yrittäen samalla varoa, ettei tungeksisi liikaa Hiekkatassun asioihin, ettei ahdistaisi nuorta neitiä. Huurrepeura oli kyllä ehtinyt pitämään oppilalleen siitä läksytyksen, että pitäisi keskusteluissakin muistaa ajatella vastapuolen tunne-elämää, eikä möläytellä ja olla liian yli-innokkaan päällekäyvä. Ja oikeastaan oppilastaan tuntui, että sitä hän oli joutunut eniten opettelemaan mestarinsa ohjauksessa kuin mitään muuta.

//Masi, Heli//

Myrskysielu koki välitöntä helpotusta, kun Hiirenpolku ojensi päänsä ulos parantajan pesästä vieraan soturin takaa. Kollille ei tullut kovin suurena yllätyksenä, että kokenut parantaja oli aistinut Hiekkatassun läsnäolon, vaikka naaras oli jäänyt isänsä ohjeistamana etäämmälle leirin reunoille tarkkailemaan tilannetta. Kiharaturkkinen soturi viittoi tytärtään häntänsä kanssa tulemaan esiin ja odotti tämän saapuvan rinnalleen, ennen kuin kaksikko ottivat Hiirenpolun tarjouksen vastaan. Myrskysielu nyökkäsi asiallisesti Synkkävarjon soturille, ennen kuin asteli tämän ohi peremmälle pesään purevan kylmältä tuulelta suojaan. Soturi pani heti merkille toistaiseksi tajuttomana makaavan Usvapolun, sekä nuoren kollin, joka vaikutti tutkivan tulokkaita hieman varautuneesti – oppilasta katsoessa Myrskysielu koki jonkinlaista etäistä déjà vu -tunnetta, aivan kuin tämä olisi jollain tavalla tuttu, muttei pannut toistaiseksi liikaa ajatusta sen päälle, vaan yksinkertaisesti nyökkäsi myös tälle kohteliaan tervehdyksen.
Silmäkulmastaan hän näki Hiekkatassun piilottavan yllättyneisyyttään Usvapolun voinnista isäänsä paljon surkeammin, mutta neidin silti tarjoavan kohteliaisuuksia vanhempansa esimerkkiä seuraten, etenkin etäisesti tutulle parantajalle kunnioittavan kumarruksen muodossa. Toistaiseksi kermansävyinen naaras pysyi hiljaa, selkeästi hämmennyksen lisäksi hieman ujona, mikä oli tämän isälle melko yllättävää. Nuori neiti oli kasvaessaan kukkinut melko itsevarmanoloiseksi persoonaksi, mutta tietenkin hänen oli otettava huomioon monet kuut, jotka tämä oli viettänyt etäältä kansastaan ja oli siksi päässyt sosiaalisoimaan pelkästään omien perheenjäseniensä kanssa. Kaksikko ottivat kiitollisina vastaan Hiirenpolun tarjoaman ruoan, sekä terveydentarkastuksen.
Valkea kolli kuunteli vakavasti kokeneen parantajan selostuksen Myrskyvaahteran tapahtumista, ja koki vaikeaksi tuntea samaa kevytmielisyyttä, jota sokea kolli kantoi olemuksessaan. Tälläisissä kriisitilanteissa Myrskysielun valtasi viileänjärjestelmällinen ja suunnitteluvalmis mielentila, joiksi hän oli aina paljastanut parhaat ominaisuutensa soturina samankaltaisen paineen alla. Hänen kansantovereidensa kokema uhka, stressi ja korkeat panokset olivat kollille maailmassa tehokkaimmat voimavarat. Kuitenkin kokeneemman kollin sanoja kuunnellen hartaasti, Myrskysielu hyväksyi tämän asettaman suunnitelman ilman kysymyksiä.
“Jos vain Usvapolun tultua tajuihinsa koette sen tarpeelliseksi, voin myös kantaa häntä edes jonkin matkan ajan”, Myrskysielu asetteli sanansa hienovaraisesti, tahtoen kunnioittaa sekä parantajan omaa asiantuntemusta että varapäällikkönsä arvoa, haluten samalla kuitenkin tarjota kaiken mahdollisen avun jonka vain pystyi. Routanauruksi osoittautunut soturi, sekä kaksi soturioppilasta pystyisivät turvata heidän selustansa, kun he lähtisivät liikkelle kohti Hallavarjon entistä leiriä, jos kollin tarjoama asettelu nähtäisiin siis tarpeelliseksi.
Hiirenpolun epäröimätön vastaanotto lämmitti Myrskysielun sydäntä, ja hän koki parantajan sanoja kohtaan kiitollisuutta ja nöryyttä samoissa määrin. Tältä taisi tuntua palata takaisin kotiin, sinne missä hänen kuului olla ja takaisin kissojen joukkoon, joihin hän koki suurimman velvollisuutensa. Hänen kansansa, perheensä ja uskollisuutensa kaikki lepäsivät hengessä, joka kulki parantajanpesässä olevien yksilöiden keuhkojen läpi. Useiden menneiden kuiden kokema epävarmuus katosi kiharaturkkisen kollin jäsenistä, ja antoi tietä varmuudelle, jolla hän otti vastaan Hiirenpolun mitään näkemättömän mutta kaiken tietävän katseen. Vanhalla parantajalla oli uskomaton kyky saada tämän seuralaiset tuntemaan olonsa aidosti nähdyiksi.
Helmitassun maininta oli lyhyessä ajassa jo toinen kerta, kun Myrskysielu tunsi metaforisen painon lavoiltaan nousevan. Hänen tyttärensä oli sittenkin löytänyt takaisin ehjänä, ja jopa oli päässyt Raadelmatähden itse koulutettavaksi. Kolli halusi palavasti nähdä tyttärensä, mutta toistaiseksi piti tunteensa piilossa – jos hän olisi ollut Hiirenpolun kanssa kahden kesken, kenties hän olisi sallinut kasvoilleen leviävän tunteitaan edustavan lämmön, mutta soturille vielä tuntemattomien kissojen seura sai hänet pitämään varautuneisuutensa pystyssä. Kuitenkin hänen vieressään tarkkaavaisena kuunnellut Hiekkatassu antoi helpottuneisuuden sekä ylpeyden näkyä tämän kasvoille levinneessä hymyssä, sekä isäänsä luodussa katsahduksessa, johon kolli vastasi hillityn lämpimästi koskettamalla häntäänsä naaraan selkään.
“Polku takaisin Myrskyvaahteraan on yksi, jolle uskoisin löytäväni mistä vain. Olen pahoillani, että meillä kesti näinkin kauan; Hallatassu on päättänyt palata myöhemmällä ajalla”, Myrskysielu vastasi tyynesti, muttei tahtonut käydä liian yksityiskohtaisesti tilanteeseen, joka oli tälle melko henkilökohtainen. Kolli sulki silmänsä hetkeksi, ja painoi lievästi päänsä helpottuneisuuden ja kiitollisuuden merkeissä, kun aihe siirtyi hänen tyttäreensä. “Olen erittäin iloinen kuulla Helmitassun sopeutuneen hyvin takaisin Myrskyvaahteraan, ja menestyneen opinnoissaan. Olen varma, että Raadelmatähti on toiminut hänelle erinomaisena mestarina.”
Myrskysielu kohdisti rauhallisesti katseensa Orapihlajatassuun, kun oppilas lausahti varoituksen sanan parantajan ja soturin väliin. Kiharaturkkinen kolli räpäytti silmiään hyväksyvästi nuoremman skeptisyydestä; tietenkin hän ymmärsi olevansa tuolle täysi muukalainen. Tuon epävarmuus oli helpottava merkki, että häntä seuraavat sukupolvet osasivat ajatella kriittisesti, jos tämä soturinalku tässä hetkessä heitä edustaisi.
“On hyvä nähdä, että kansamme tulevat soturit osaavat harjoittaa tilanteeseen sopivaa varautuneisuutta”, Myrskysielu kehui Orapihlajatassua, katsoen tätä tyynen laskelmallisesti. “Olet täysin oikeassa pysyä varuillasi tässä tilanteessa, mutta voin vakuuttaa paluuni olevan pysyvä. Suonissani kulkeva veri kuuluu Myrskyvaahteralle, kunnes sydämeni sen kiertoon väsyy. Olen varma, että tulemme pian työskentelemään rinnakkain sotureina, kunhan tämä tilanne ratkeaa. Toivon, että voit luottaa minuun silloin virkaveljenäsi.”
Kiharaturkkinen soturi suuntasi sitten huomionsa takaisin Hiirenpolkuun, jolta oli kiinnostunut saada täytettyä vielä puuttuvia palasia.
“Kuinka olet itse voinut? Väliaikaisena johtajana toimiminen yhdessä parantajan velvollisuuksiesi kanssa kuulostaa paljolta yhden kissan lavoille, vaikken tähän tehtävään osaisi nimetäkään ketään sinua kyvykkäämpää yksilöä”, Myrskysielu pohti ääneen. “Saanko toivoa, että olet ainakin löytänyt itsellesi parantajaoppilaan jakamaan yrttitietoisen taakan?”
Kuitenkin kahden vanhemman kollin jatkaessa keskusteluaan, tietty nuori naaras oli itse rohkaistunut lähestymään ensin isänsä puhuttelemaa oppilasta. Hiekkatassu otti hieman epäröivän askeleen vähän erilleen isästään ja lähemmäs punasilmäistä kollia, jonka neiti arvioi jonkin verran itseään nuoremmaksi, mutta silti lähimmäksi ikäisekseen juttelukaveriksi.
“Hei vain… Orapihlajatassu, eikö ollut?” Hiekkatassu kysyi uteliaasti, pystyessään vihdoin käymään keskustelua ikätoverinsa kanssa, joka ei kerrankaan ollut hänen sisarensa. Kermansävyisen naaraan korvat ja hännänpää kääntelivät osoittaen tämän ujoutta, joka ei tälle ollut lainkaan luonteenomainen asennoituminen, mutta tilanne sai tämän potemaan epävarmuutta.
“Olen Hiekkatassu! Ja hän on isäni, Myrskysielu”, tiikerikuvioinen naaras esitti itsensä ja varmuuden vuoksi myös isänsä, jos kollilta oli mennyt Hiirenpolun aikaisempi tunnistus ohi. “Mukava tavata. Toivottavasti meistä tulee hyviä ystäviä, kun kerran olemme samassa kansassa!”
Hiekkatassun ujouden hillitsemä innokkuus paisteli läpi tämän kirkkaansinisistä silmistä. Niin paljon neiti oli kuullut isältään sekä Mustesydämeltä kuinka palkitsevaa ja korvaamatonta kansantovereiden jakama yhteisöllisyys oli, joten hän halusi ehdottomasti tehdä itsestään hyvän ensivaikutelman ja päästä mukaan, vaikka olikin ollut ulkopuolinen suuren osan lyhyestä elämästään.

//Heli

Taimiorava säpsähti Tuulentähden kysymystä siitä, että miksi Metsänärhi edes oli ollut leirin ulkopuolella, tämänhän olisi pitänyt olla pesässä lepäämässä ja toipumassa. Taimiorava painoi hivenen korviaan alaspäin.
''Hän tiesi, miten olin kiintynyt pentuihin, jotka pesääni sijoitettiin. Sudenlilja ja Riitasointu veivät ne pois ja minä olin hetken aukiolla aterioimassa Siilensurun kanssa, jotta saisin pidettyä ajatukseni muualla pennuista. Mutta Metsänärhi halusi nähdä, mitä Riitasointu aikoo pennuille tehdä Sudenliljan kanssa ja seurasi heitä... Hän ei oikein luota Riitasointuun'', Taimiorava kuiskasi loput ja katseli tassujaan surullisena. Hän tiesi sisarensa olevan kylmä ja ilmeetön etenkin kolleille, mutta tälle oman tehtävän rooli ja kansan turvallisuus olivat olleet elämässä aina eteenpäin vievä punainen lanka, eikä tämä halunnut minkään sotkevan tulevaisuuttaan. Taimiorava piti sisartaan enemmänkin työnarkomaanina, eikä minkäänlaisena epäilyttävä olentona, jota pitäisi vahtia.
Taimiorava pudisti itsekseen päätään.
''Joka tapauksessa, hän näki, että pennut vietiin Aurinkotuuleen, hänelle tuntemattomalle naaraalle ja kuuli Riitasoinnun väittäneen pentuja omikseen.. Suojellakseen sinua ja totuuden leviämistä, luulisin. Enkä minäkään korjannut Metsänärheä, kun hän kertoi näkemänsä, autettuaan Opaalikuiskauksen pesääni, jonka sitten löysi läheltä rajaa, johon oli seurannut Riitasointua ja Sudenliljaa. Mikäli Riitasointu ja Sudenlilja eivät olisi kulkeneet rajoja pitkin, he olisivat varmaankin löytäneet Opaalikuiskauksen, mutta tietysti samalla Metsänärhen'', parantaja pohti osittain hiljaa itsekseen.
Taimiorava kuitenkin sai omasta mielestään ainakin ystävän vastauksen Tuulentähdeltä, kun tämä vastaanotti raskaan tiedonmurun Taimioravan ja Metsänärhen tilanteesta.
Lopulta Taimiorava uskalsi nostaa hivenen pelokkaan katseensa Tuulentähteen.
''Siilensuru on valmis parantajaksi ja hän on valmis myös ottamaan jo oman oppilaansa. Kun aikani synnytykseen lähestyy, olen valmis aloittamaan uuden elämäni oman perheeni kanssa ja kun pennut lähtevät pesästä, astuisin vanhimpien keskelle. Minusta ei ole taistelemaan, ja tuskin saan lintuakaan kiinni, mutta voisin siten aina tukea Siilensurua ja hänen oppilastaan. Enkä oikeastaan ole kiinnostunut siitä, miten kansa muutokseen suhtautuu tai minuun sen jälkeen, tiedän, että olen auttanut heitä paljon ja olen toiminut parantajana aina muut edellä. Mutta minulle on tärkeää se, mikä sinun mielipiteesi on ajatuksiini'', Taimioravan ääni särkyi loppua kohden ja hänen piti vetää syvään henkeä, että hän sai vapinansa kuriin, ettei purskahtaisi itkuun.
''Usvajoella on hyvä tuleva parantaja, Siilensuru ja Usvajoki tarvitsee pentuja. Olen aina laittanut kansani edelleni ja nyt haluan laittaa oman perheeni, vaikka se maksaisi minun maineeni, arvoni, kunniani ja henkeni'', hän sai sanansa suoraan sydämestään sanottua, vaikka niiden sanominen oli pelottanut häntä todella paljon. ''Anteeksi miten itsekkäältä kuulostan, mutta-'', Taimiorava keskeytti sanansa ja painoi vain päänsä alas.
Hän ei voisi sanoa Tuulentähdelle, ettei Kaikua ole ollut hänen unissaan kuihin. Se ei ollut hyväksynyt hänen hiljaista hyväksyntäänsä Jasmiinihaukan kuolemalle, jonka Taimiorava oli nähnyt parantajaoppilaana, muttei ollut koskaan puhunut siitä tai paljastanut sisarensa tappajaa kenellekään. Hän tiesi, että Metsänärhen sanat Riitasoinnun epäilyistä voisivat olla oikeita, mutta joka tapauksessa, Kuolo oli sen jälkeen pysynyt hänen unissaan.
''Kaiku on kääntänyt jo kasvonsa Siilensurun puoleen'', Taimiorava lopulta kohotti katseensa ja hymyili pehmeämmin, ja hänen silmissään oli luettavissa ylpeyttä hänen oppilaastaan.