//Heli //

Riitasointu repäisi itsensä irti Pakkassäteen hampaista, samalla horjuen käpälät ojossa epätoivoisesti maata tavoitellen, kun veri pulppusi hänen rinnastaan vasten Pakkassäteen kasvoja. Varapäällikkö kaatui selälleen maahan, haukkoen epätoivoisesti henkeä ja hatarin liikkein, hän yritti kääntyä ja etsi katseellaan Tuulentähden ruumista. Mutta Tuulentähti olikin poissa. Riitasointu hetkeksi pelästyneenä etsi päällikkönsä hahmoa, mutta näki tämän pian hyökkäävään Aamunleijonan kimppuun Revontuliklaanin Hohdekettu rinnallaan. Aamunleijonan kynsissä oli liikkumaton Punavaahtera. Riitasointu tunsi kylmän tuulen kangistavan itsensä tunnekuohuun, kun hän ajatteli, että viimeisilläkin voimillaan Tuulentähti juoksi pelastamaan Punavaahteraa. Varapäällikkö ei kuullut Pakkassäteen solvauksia ollenkaan, sillä hänen sydämensä tuntui särkyvän täysin, hän tuijotti vain Tuulentähteä, sekä fyysinen, että henkinen kipu rinnassaan.
Riitasointu havahtui tuskastaan vasta, kun hänen vierelleen lennähti Raadelmasiiven keho, niin velttona kuin se olisi ollut vaahtopää. Kasvot riekaleisina, turkki täynnä suuria verta vuotavia haavoja ja silmissä aavemainen kiille. Riitasointu palautti hitaasti tuon hirvittävästi näystä katseensa Veritähteen, joka suupieltään pyyhkäisten askelsi kohti Pakkassädettä, Riitasointua ja taistelunsa hävinnyttä Raadelmasiipeä.
Jalat täristen voimakkaasta kivusta, Riitasointu paljasti kyntensä ja hampaansa, heikosti kohoten jaloilleen, heilauttaen takanaan ruoskamaista häntäänsä.
''Rivimme hajoavat, kerää soturit uudelleen kasaan. Säälittävimmät ovat lähteneet pakoon, vaikka enemmän nämä klaanit ovat meitä vastaan hävinneet ja menettäneet kuin me'', Veritähti puhutteli varapäällikköään Pakkassädettä. ''Jaguaarinraivo taistelee Kettutähteä vastaan, Aamunleijonalla on Tuulentähti, jos voit, keskity sinä Huurretähteen tai Kivitähteen. Kun kaikki neljä päällikköä on hoideltu, tämä metsä on meidän. Heidän soturiensa taistelutahto on jo murskattu ja leirissä makaa enemmän kuolleita, jotka eivät ole Synkkävarjosta'', Veritähti kehotti, ja käänsi sitten uteliaan katseensa Riitasointuun.
Mustavalkea naaras irvistelevästä naamastaan huolimatta, ymmärsi kauhukseen, että Veritähti puhui totta. Aukiolta oli pelastettu monia kissoja, Myrskyvaahteran heikoimmista oli enää jäljellä vanhimmat, mutta he olivat liian hitaita pakoon ja maassa makasi kymmeniä kissoja. Kohta olisi kukistettu varmasti jo ensimmäinen päällikkö.
Mutta Veritähdessä ja tämän uskollisimmissa seuraajissa ei ollut yhtään naarmuakaan, Riitasointu ei ollut onnistunut vahingoittamaan lainkaan Pakkassädettä.
''Ne ovat kirottuja'', Raadelmasiipi sähähti, turkkia roikkuessa epämääräisenä klönttinä kaiken veren keskellä isoina paloina irrallisina.
Riitasointu ei tiennyt mitä tuo tarkoitti, mutta hän oli tyytymätön siihen, että Pakkassäde pilkallisesti sylkäisi häntä ja Raadelmasiipeä kohden ja poistui paikalta. Kuin he eivät olisi minkään arvoisia. Ei arvoisia edes taistella ja voittaa.
''Pystytkö nousemaan ja lähtemään täältä'', Riitasointu kääntyi maassa makaavan Raadelmasiiven puoleen, joka käheästi naurahti.
''Kolmella jalallako?'', Raadelmasiipi piruili.
''Vaikka päälläsi pomppien. Emme ole taistelussa minkään arvoisia Pakkassäteelle, varapäällikölle. Miksi olisimme minkään arvoisia Veritähdellekään? Hän haavoittaa vihollistensa seuraajat niin heikoiksi, että voi antaa puhumasi kirouksen ja saada lisää liittolaisia'', Riitasointu murisi hiljaa, Veritähden kääntäessä uteliaat silmänsä heihin, muttei tämä tainnut kuulla mistä he puhuivat.
''Tarkoitatko, että heillä on sellainen voima, joka on ollut Imperiumin ja Tähtiklaanin valitsemien kissojen välillä sodassa?'', Raadelmasiipi heilautti väsyneesti toista korvaansa ja kääntyi kyljeltään vatsalleen, sumea katse silmissään. ''Taidan olla liian vanha uudelleen sellaiseen taisteluun''.
''Tarkoitan, että meidän on parempi vältellä toisiamme, ettemme ole kaikki samassa paikassa ansassa Veritähden kanssa ja hän saa meistä isomman armeijan itselleen. Niin pian kuin mahdollista, täytyy loukkaantuneet saada pois'', Riitasoinnun sanat kuitenkin keskeytyivät, kun hänen hampaidensa välistä karkasi odottamaton kiljahdus, kun Veritähti nappasi hänet kuin hiiren maasta käpälällään, heitti hänet ilmaan ja nappasi tämän sitten suuriin leukoihinsa niskasta. Riitasoinnun selkää pitkin purskahti verta ja tämä jäi roikkumaan henkeään haukkoen ilmaan.
''Riitasointu!'', Raadelmasiipi kähisi ja hitaasti pääsi kolmelle jalalleen, tuijottaen vihaisesti Veritähteä.
Veritähti oli nöyryyttänyt Raadelmasiipeä aukiolla vain hetkeä aiemmin, eikä minkäänlaista vahinkoa Raadelmasiipi ollut saanut Veritähteen. Nyt tämä leikki Riitasoinnulla kuin saaliseläimellä. Hän ei ollut koskaan nähnyt heistä ketään päällikköä tai koko klaania yhtä avuttomina kuin tässä sodassa kuin Veritähteä ja tuon seuraajia vastaan.
''Tähtiklaani auta!'', joku ulvaisi, ja hidas varjo syöksyi Raadelmasiiven ohitse Veritähden selkään, upottaen hampaansa Veritähden kuonoon, vääntäytyen toisen pään päältä niskan taakse, repien tuon päätä taaksepäin. Riitasointu putosi maahan, mutta Veritähden valtava tassu puristi toisen saman tien maata vasten, vaikka tuskin tuo näki ollenkaan, mihin toinen oli pudonnut. Riitasointu ulisi, kunnes ääni alkoi hiipua Veritähden painon ja kynsien alla, kun kynnet pureutuivat hänen selkärankaansa, vielä aiempien haavojen vuotaessa vuolaana.
Raadelmasiipi yritti saada Veritähden kynnet irti Riitasoinnusta, mutta hänen alipainoisessa ja heikossa kehossaan ei ollut enää lainkaan voimia, jolla pelastaa Usvajoen varapäällikkö.
Veritähti iski voimakkaasti toisella etukäpälällään Raadelmasiiven pois kimpustaan ja vaikka miten Kivitähti paini toisen kasvojen kanssa, pian Veritähti ylettyi häneen ja heitti hänet irti niskastaan, Kivitähden kivuliaasti lentäen puuta päin pää edellä.

//Heli //

Hyeenasydän oli lähtenyt mukaan taisteluun, alkuun vielä hänen vierellään oli ollut Punavaahtera, mutta nyt nuorukainen oli jo kadonnut taistelun tiimellyksessä. Aurinkotuulen musta naaras sai juuri ajettua Synkkävarjon kissan käpälämäkeen häiritsemästä Myrskyvaahteran vanhimpia näiden pesän suulla.
''Tarvitsemme lisää sotureita suojaamaan pesää'', Myrskyvaahteran soturi Nevaleijona puuskutti hänen vierellään.
''Et kai ala olla vanha ja väsyä? Ei sota vielä ole ohi'', Hyeenasydän pilkkasi.
Seuraava aalto Synkkävarjon kissoja jyräsi tietään pesään ja Hyeenasydän nousi takajaloilleen huiskiakseen näitä kauemmas, mutta hänen katkennut töpöhäntänsä aiheutti sen, ettei hänen tasapainonsa ollut ollenkaan kohdillaan ja kevyellä hyökkäyksellä eteenpäin, Hyeenasydän kaatui, hän löi päänsä terävän kiven kulmaan, kieriessään kivikolta alas pesän edustalta leirin aukiolle. Heilutellen humisevaa päätään, hänen ohitseen juoksivat Nevaleijonan avuksi Huurretähti, joka puski päällään kivuliasti ulvahtavan Synkkävarjon kissan Hyeenasydämen kaveriksi alas ja Orapihlajakynsi, joka kuitenkin jäi häätämään alas lentänyttä Synkkävarjon soturia käpälämäkeen.
''Kettutähti taistelee Jaguaarinraivon kanssa, se näyttää aika pahalta tilanteelta. Menetkö avuksi vai menenkö minä?'', Orapihlajakynsi heilutti verta kasvoiltaan ja loi sitten tiukan katseen Hyeenasydämeen.
''Missä?'', Aurinkotuulen soturi henkäisi ja huomasi Kettutähden ja Jaguaarinraivon huiskivan toisiaan kynsillään niin, että karva pöllysi. Jaguaarinraivolla selkeästi oli kohteenaan tappaa Kettutähti, vaikka Aurinkotuulen naaras jakoikin ankaria iskuja takaisin. Jaguaarinraivolla oli kuitenkin jokin, joka auttoi tätä loputtomasti jatkamaan vastarintaansa, eikä Hyeenasydämen tavoin Kettutähti ollut Hyeenasydäntä paremmin vielä toipunut aiemmasta Synkkävarjon kanssa käydystä taistelusta, kun nämä olivat vallanneet Aurinkotuulen.
Huurretähti ulvahti Orapihlajakynnelle käskyn tulla antamaan hänelle ja Nevaleijonalle tukea, ja samaan aikaan Hyeenasydän juoksi Kettutähden avuksi. Jokainen loikka ja askelma tuntui hidastetulta ja pitkältä, kun Jaguaarinraivo kohotti viikatteensa, saatuaan Kettutähden painettua maahan.
Kettutähden suuret käpälät raastoivat pelkäämättä Jaguaarinraivon kasvoja, kaulaa ja vatsaa, mutta mikään ei horjuttanutkaan Jaguaarinraivoa. Hyeenasydän upotti hampaansa juuri ajoissa viikatteen varteen ja kun Jaguaarinraivo heilautti päätään iskeäkseen sillä Kettutähteä, Hyeenasydän ja viikate lensivät toisen voimasta aivan toiseen suuntaan, keskellä aukiota. Tumma naaras pyöri maa pöllyten viikate vielä hampaissaan väärinpäin, repien hänen kieltään ja naaras sähähtäen sylkäisi sen suustaan, katsomatta miten pitkälle viikate jatkoi pyörimistään Hyeenasydämen pysähdyttyä.
Hän kampesi itsensä hoippuen jaloilleen ja hengitti hitaasti suun kautta ilmaa, suun kylpiessä viikatteen aiheuttamasta haavasta ja siitä pulppuavasta verestä.
Kettutähti potkaisi takajaloillaan Jaguaarinraivon pois kimpustaan, mutta kolli äristen lähti uuteen hyökkäykseen ja Hyeenasydän pinkaisi mukaan taisteluun uudelleen.

//Helille tiedoksi //

Leopardinkukka oli tyrmistynyt, että Kivitähti esti häntä hakemasta oikeutta Taivaanliekin klaanille, oman isänsä muistolle, kostamalla Riitasoinnulle tämän teot, kun Usvajoen kissat olivat saaneet apua Taivaanliekistä. Mutta Kivitähti oli myös oikeassa, Leopardinkukan tulisi käydä taistelu myöhemmin Riitasoinnun kanssa, etenkin, kun kukaan ei uskoisi häntä Riitasoinnun tekosista. Metsällä oli nyt yhteinen sota ja yhteinen vihollinen, eikä olisi aikaa jäädä puimaan liittoutuneiden klaanien sodassa klaanien välisiä vääryyksiä tai erimielisyyksiä. Leopardinkukka kuitenkin huomasi olevansa tyytyväinen, kun näki pienen Usvajoen varapäällikön taistelevansa paljon suuremman Pakkassäteen kanssa ja näyttävän jäävän toistuvasti toisen voiman ja raivon alle.
Kivulias rääkäisy kuului jostakin läheltä ja pian Leopardinkukan katseeseen osui Jaguaarinraivo ja Terätiikeri. Leopardinkukka oli kuullut puhuttavan Jaguaarinraivosta, hän tiesi toisen vaarallisuuden, mutta Terätiikerin hän tunnisti ainoastaan kaukaisista muistoista Varputaivaan kanssa, kun he olivat pöllön johdattamina palanneet takaisin klaanien luokse. Sen jälkeen, kun Varputaivas oli kadonnut Myrkkysuon saarelta tulvassa ja kaksijalat olivat napanneet hänet, sekä tätä aiemmin Leopardinkukan. Oppilaat olivat yhdessä kulkeneet pitkän matkan ja kertoneet läheisistään, niistä Varputaivaan tarinoista, Leopardinkukka tunnisti Terätiikerin.
Terätiikeri oli Jaguaarinraivon alla, vääntäytyneenä selällään, yrittäen pitää Jaguaarinraivon hampaiden välissä kimaltelevaa viikatetta kauempana kasvoistaan. Terätiikerin vatsa, kyljet ja kasvot uivat veressä ja tämä oli pahassa alakynnessä.
Leopardinkukka näki mielessään välähdyksen rakkaasta ystävästään, Varputaivaasta ja syöksyi kahden kollin väliseen taisteluun uhmakkaasti. Hän hyökkäsi Jaguaarinraivon niskaan, kiskaisten toisen horjumaan takajaloillaan, suuremman arpinaamaisen kollin yrittäessä riuhtoa Leopardinkukkaa irti itsestään. Terätiikeri jäi keuhkot tyhjentyneinä makaamaan maahan verisenä selälleen, suu raottuneena, kun hän yritti saada henkeä, silmät lähes lasittuneina varman kuoleman kohdatessa.
Jaguaarinraivo heitti Leopardinkukan lopulta selkänsä alle maahan ja Leopardinkukan keuhkoista karkasi kaikki ilma tömäyksen voimasta. Jaguaarinraivo kääntyi, nyt kynnet esillä ja iski Leopardinkukkaa kivuliaasti kasvoille, saadaan naaraan kömpimään jaloilleen ja peruuttamaan toisen luota.
''Pysykää poissa tieltäni, jos ette halua kuolla! Minulla on merkittävimpiäkin taisteluita kuin tuhlata aikaani teihin'', kolli ärisi ja Leopardinkukka väläytti hampaitaan toiselle, mutta Jaguaarinraivo oli jo jatkanut matkaansa. Leopardinkukka putosi tassuiltaan kyljelleen maahan, tuntien poltetta ja vahvaa kipua kasvoillaan. Hän kuuli Terätiikerin rahisevan ja heikon hengityksen viereltään. Jostakin nuori naaras keräsi voimansa ja raahasi itsensä takaisin jaloilleen ja kollin luo. Terätiikerin suusta valui verta.
''Hmh, Varputaivas ei olisi koskaan antanut minulle anteeksi, jos en olisi pelastanut haisevaa nahkaasi Jaguaarinraivolta'', Leopardinkukka piikitteli.
''Tunnetko sinä Varputaivaan?'', Terätiikerin katkeileva ja heikko ääni kysyi, silmien ollen vain vähän raollaan, kun hän tarkasteli Leopardinkukkaa.
''Kerro hänelle terveisiä Leopardinkukalta'', naaras virnisti omahyväisesti, mutta vakavoitui pian tilanteeseen. ''Tulehan sitten, vien sinut parantajien katsottavaksi. Kanjonivuokko ei ole kaukana'', Leopardinkukka hymähti, ja vääntäytyi toisen alle, nostaakseen tämän selkäänsä.

//Masille tiedoksi
Basilikatassu katseli epätoivoisesti, miten kaaos yltyi yli metsän, samalla kun Siilensuru yritti parhaansa mukaan toimia kaikkien parhaaksi. He olivat yhdessä huolehtineet Utupöllölle haavoihin seitit sekä hauteet, samalla kun Tyrskysydän oli jätetty vahtimaan Varputaivasta tämän kasvavan vatsan kera sekä muiden nuorimpien sekä vanhimpien kera leiriin. Harmaa mestari ohjeisti Basilikatassua samalla kun kaksikko juoksi läpi märän maan, ohi järven ja kohti Myrskyvaahteran leiriä.

“Oletteko kunnossa?” Siilensuru seisahtui partion viereen, jossa Usvapolku epätoivoisesti valitti kulkiessaan eteenpäin pentujensa kanssa.

“Niin hyvin kuin voi olla”, Hunajasusi hengästyneenä naukui, samalla kun pieni pentu kiikutteli hänen selässään, toinen Usvapolun selässä ja Basilikatassulle valkeni, että tässä partiossa olisi pentuja sekä emoja. He olisivat matkalla leiriin, jossa leiriin jääneet voisivat pitää heistä huolta.
“Eikö-?” Basilikatassu yritti kertoa Siilensurulle, josko hänen pitäisi mennä heidän mukaansa auttamaan, mutta pieni naaras jo hännällään viittoi oppilastaan seuraamaan. Vasta aloittanut nuori parantajan alku painoi yrttikääreen leukaansa vasten ja jatkoi matkaansa mestarinsa käpälien askelissa kohti kissojen kiljuntaa sekä veren leuhkaa. Se tuntui Myrskyvaahteran reviirillä vasta kohonneen ilmaa ja Basilikatassu reaktiosta yökkäsi sille lemulle sekä hajulle, jota maaperästä puski läpi märkien lehtien sekä maatuvien puiden oksien. Mitä täällä tapahtuisi? Huolestuneena Basilikatassu oli katsellut ympärilleen ja menetti Siilensurun harmaan hännänpään rummuttavan sateen keskellä.

“Siilensuru!” naaras parkaisi hätääntyneenä, kunnes hän kuuli toisen tutun äänen vain pienen mäen kummun takana, ja naaras juoksi sen huipulle nähdäkseen, miten Siilensuru raivoissaan korvat päätävasten oli juoksemassa kohti valkeaa ja kultakuvioista tuttua Usvajoen hahmoa.

“Käpälät irti mitä sinä yrität tehdä hänelle!” Siilensurun raivokas nauku sai Basilikatassun käpälät tärisemään, kun tämä ajatteli Hortensialammen verisen kehon olevan taistelun kohteena. Ärtyneenä tuon kehon luona työskennellyt Marraskauhu ärähti jotain Siilensurulle, jota pieni oppilas ei ymmärtänyt, mutta hän huomasi vihan lieskuvan tuon silmissä. >Miksi hän yrittää tappaa Hortensialammen?!< samanaikaisesti joku nuori Synkkävarjolta tuoksuva kissa taisteli kermansävyistä Usvajoen soturi vastaan. Basilikatassun korvat painuivat päätä vasten, kun hän ei ymmärtänyt mitä täällä tapahtuisi. Siilensuru yritti opituilla soturin liikkeillään iskeä Marraskauhua kaulalle, mutta kolli vihoissaan kohosi käpälilleen ja omatun verisen ristin rinnassaan tuomalla voimalla sekä väsymättömyydellä parantaja tönäisi Siilensurua taaksepäin rinnastaan, samalla kun toinen oli hyppäämässä kohti Marraskauhua. Hortensialammen ruumis sillä hetkellä värähti kouristusten seurauksena, ja lopulta jäi verisenä makaamaan maahan.

“Ei..”, pieni parantajaoppilas parkaisi hiljaa antaen yrttikäärönsä tipahtaa maahan käpäliensä eteen. Samaisella hetkellä Synkkävarjon kissaa kohtaa vasten taistellut vanha usvajoen kissa jäi alakynteen kollin kynsien alle ja Sakaalikuu, Myrkkysuosta Synkkävarjon riveihin liittynyt kolli iski hampaansa kiinni Ukkostuulen paljastettuun rintaan ja repi irti lihaa sekä verta, kunnes kollikin jäi liikkumatta. Mutta mitä Basilikatassu ei ehtinyt ymmärtämään, oli se, miten Siilensuru oli tönäyksen voimasta horjunut ensin käpälillään, sitten kaatunut kohti alamäkeä, jonka matkan varrella oli teräviä kiviä pystyssä, kuin ansaksi asetettuna.

“EI!” naaras nyt parkaisi kovempaa ja sai Marraskauhun korvat hyppäämään kohti mäen lakea sekä oppilasta, ennen kuin tämän huolestunut katse kääntyi Hortensialammesta takaisin kohti Siilensurua. Huoli sekä pelko värähti läpi Synkkävarjon parantajan, samalla kun tämä syöksyi toisen kehoa kohden, mutta seisahtui mäen pientareelle katsellen alas, miten parantaja naaraan silmät olivat kovettuneet lasisiksi ja tämän päässä sekä niskassa oli ikävän näköisiä vertavuotavia haavoja. Basilikatassun käpälät tärisivät hillitsemättömästi pelon aiheuttamasta voimasta, ja hän ei kyennyt liikuttamaan käpäliään, saatika silmiään ohi Siilensurusta. Yllättäen se tuttu vaalean harmaa hahmo ilmestyi Basilikatassun näkökenttään, sekä käveli hänen vasemmaltaan kohti mäen loppua, ohi Marraskauhun, joka ei edes kiinnittänyt siihen huomiota ja sitten piittaamattomasti kohti Siilensurua, asettaen tassunsa toisen rinnan päälle.
Mutta ennen kuin oppilas ehti ymmärtää enempää hänen ympärilleensä kääriytyi lämmin harmaa häntä, sekä ystävälliset lempeät silmät etsivät hänen katseensa, yrittäen rauhoittaa nuorta oppilasta.

“Tule, vien sinut Kanjonivuokon luo, hän on kansamme Taivaanliekin parantaja. Uskon, että hän voi auttaa sinua”, lämmin ääni naukui Basilikatassulle, ja Taivaanliekiltä tuoksuva lämmin naaras ohjeisti pientä naaras ohi sodan huudahdusten kauemmas järveltä ja ohi Myrskyvaahteran metsän joen pientareelle, jossa Kanjonivuokko sekä Korppitassu pitivät huolta heidän luokseen palanneista verisistä sotureista.

“Revontulikukka”, Kanjonivuokko tervehti hätääntyneenä, mutta harmaa naaras vain väräytti korviaan merkikseen, ettei huolta ollut.

“Onko sinulla mitään shokkiin? Tämä pieni näki jotain, mitä hänen ei olisi vielä pitänyt. Uskon, että hän on Siilensurun oppilas”, Kanjonivuokko tuntui ymmärtävän heti ja haisteltuaan pientä valkeaa oranssiraitasta oppilasta, hän uskoi toisen olevan Siilensurun oppilas.

“Kiitos Revontulikukka, pidän hänestä huolta. Mene sinä takaisin etsimään ja auttamaan”, parantaja tokaisi ystävälleen ja Revontulikukka päästi hännällään irti pienestä oppilaasta, lähtien sitten juoksuun takaisin kohti metsää. Kanjonivuokko hännällään ohjasi Basilikatassun tärisevää kehoa kohti pientä petiä, jonka reunamalla oli heidän tuomansa yrttivarasto.

“Tässä, ole hyvä. Nuole nämä ja tuosta hieman vettä. Se auttaa sinua rauhoittumaan”, Kanjonivuokon täsmällinen ääni sai nuoren naaraan tuntemaan olonsa jo hieman paremmaksi, mutta oli se silti järkyttävän paha olo sisältä päin, ajatella mitä olisi juuri tapahtunut, tai voisi tulla vielä käymään.

“Hän, hän kuoli”, Basilikatassu vaikeroi hiljaa nuoltuaan yrtit ja lipaistuaan vettä kuivaan kurkkuunsa. “Siilensuru”, hän ynähti ja painoi päänsä käpäliensä alle, tuntiessaan lämpimän hännän silottavan hänen selkäänsä.

“Olen pahoillani pienokainen. Makaa vain tässä, olemme turvanasi, ja kaikki tulee vielä järjestymään”, Kanjonivuokko yritti etsiä voimaa Tähtiklaanilta katseltuaan taivasta, samalla kun hän yritti lohduttaa pientä Basilikatassua tämän raidallisen kehon täristessä yhä vähemmän hetki hetkeltä.

//Kuolleet Ukkostuuli, Hortensialampi, Siilensuru

//Punatassu x Aamunleijona
Punatassu oli koko laukkamatkan sotapartion kera pohtinut, miten totta Hyeenasydämen sanat olisivatkaan voineet olla. Osa tuimamielistä kollia piti sitä totena, miten hän olisi aivan isänsä näköinen, sillä se kävisi järkeen Leopardinkukan sanojen kera. Mutta miten hän voisi olla Usvajoen kissa? Ja tunnistettavissa ulkonäkönsä takia Taivaanliekissä? Olisiko Sydäntassu ollut sitten heidän emonsa näköinen? Savuruoskan hännänpäätä katsellessa edessään Punatassu pohti pitkään, mitenkä nyrpeästi hän oli sähähtänyt Hyeenasydämelle astuttuaan tuon hännän päälle, sekä miten ripakasti soturitar oli sanat suustaan supissut parantajan pesässä. Sitten olikin jo aika lähteä sotaan, kun Kettutähti keräsi omat kissansa ennen Kivitähteä, ja lopulta koko Taivaanliekin kansa pentuja ja nuorimpia lukuun ottamatta oli lähtenyt syöksyyn pelastamaan metsän.

Punainen turkki tuulessa väristen kolli antoi pitkän häntänsä viuhua takanaan, tuntiessaan käpäliensä märän sateen kostuttaman maan sekä ukkosen jyrähdyksen korvissaan. Olisiko hänen oikea isänsä kävellyt näitä polkuja pitkin? Oliko hänkin niin äkkipikainen luonteeltaan? Mutta miten sellainen soturi olisi Usvajoen kissan kanssa, etenkin Hyeenasydämen sanojen mukaan Riitasoinnun kanssa voinut tavata, tutustua ja saada sekaverisiä pentuja? Jotenkaan kaikki Hyeenasydämen sanojen takana ei käynyt järkeen, mutta toisaalta, ei Punatassukaan tiennyt omaa isäänsä saatika koskaan tavannut tätä. Olisiko Riitasointu voinut pahoin, antaessaan pennut Aurinkotuuleen? Ei kolli voinut olla sitä läpi katsomatta, elämä Aurinkotuulessa oli ollut ihanaa; hän rakasti juosta tuulessa nummella ja pitää harjoitustuokioita siskonsa kanssa tomussa. Surkea suru pisti häntä rintaan, samalla kun partiot lähestyivät Myrskyvaahteran metsää ja Kettutähti ohjasi osan kissoista seuraamaan häntä, samalla kun osa jäi auttamaan Huurretähden partiota. Miten Sydäntassu nyt joutui vain pilvien reunalta toivomaan, että metsä vielä säilyisi sekä parantuisi tästä. Olisiko hän tavannut jo heidän oikean isänsä?

Yhtäkkiä maailma ympäri sumeni ja tuntui pyörivän kuin tuhat pilveä pyörremyrskyssä. Punatassu oli niin ajatuksissaan juossut kohti pelastettavaa partiota, että hän ei ymmärtänyt saapuvansa vihollisen reviirille, kun sen varjoissa jo kiilui saalistajia. Vuorisen luminen tuoksu laskeutui hänen ympärilleen, kun suuri kokoinen kolli oli lyönyt Punatassun pois jaloiltaan partion perältä. Muut kissat olivat edessä lyttäytyneet osaksi partiota taistellen hengestään, samalla kun kissoja liukui varjoista, vedestä, kohti heitä tuodakseen lisää kaaosta taisteluun. Heimokissoja? Punatassu pudisteli päätään tuntien veren kohisevan korvissaan samalla kun pää pyörrytti häntä niin, että metsän puistakaan ei saanut selvää ukkosen välähdyksen takaa.

Lopulta punainen oppilas haukkasi kylmää yö ilmaa keuhkot täyteen ja kohosi käpälilleen, samalla kun vastustavan vihollisen turkooseissa silmissä välkähti ilo; ilo sodasta sekä verenvuodatuksesta? Punatassu rääkäisi sotahuutonsa taivaalle ja syöksyi kynnet esillä kohti vastustajaansa, joka olisi ainakin kaksi kertaa häntä isompi, mutta ehdottomasti puolet kömpelömpi. Nopeasti Punatassu ymmärsi suuren kollin liikkeet, ja väisteli niitä sujuvasti antaen aina tasaisesti iskuja takaisin toisen kömpelyyden nimissä. Hän sai viiltävän iskun tuon poskeen, etukäpäliin sekä takalavoille, samalla kun Aamunleijona yritti napata Punatassua hännästä, korvista tai edes turkista, mutta kolli aina syöksyi pois hyökkäyksen alta. Kun Aamunleijona yhtäkkiä hypähti ympäri kohtaamaan Punatassun liiankin tutuksi kohonneen taktiikan, sai kolli ikävän iskun otsalleen, kun Aamunleijona iski molemmilla käpälillään kollin maahan. Punatassun naama hautautui märkään maahan sekä lehtiin, samalla kun hän yski verta suupielestään purtuaan siihen huomaamattomasti iskun aikana. Hänen kehonsa vääntäytyi ylös takaraajoista ja Aamunleijona ottikin terävän otteen kollin kohonneista takajaloista, koko voimallaan ottaen voimaa sekä vauhtia ja heittäen lopulta hoikan pienen kollin ilmalennon kera kohti lähintä puuta. Punatassun koko maailma muuttui punaiseksi iskusta takaraivoon, joka heitti verta hänen silmilleen, samaisen suupielen haavan veren maistuessa hänen kielellään. Maa alkoi pyöriä samalla tavalla kuin aiemmassa yllätyksessä, mutta kolli yritti saada keuhkonsa täyteen kylmää ilmaa, jotta voisi itsensä saada taas taistelu kuntoon.

“Olet ehkä ketterä, mutta et omaa mitään voimaa, pelkkä kirppu turkillani, helposti liiskattavissa”, kollin ääni oli kylmä, tuima sekä pelottava, joka sai Punatassun hätääntyneenä vääntäytymään käpälilleen. Tässä kissassa olisi jotain, joka sai toisen käpälät tärisemään sekä voimaan hieman pahoin. Kuten Veritähti, mutta hän oli oma paholaisen ilmikuvansa. Tämä kissa oli vain, heimolainen? Punatassu livahti käpälilleen ja syöksyi Aamunleijonan kohonneen etukäpälän alta, viiltäen tuon vatsaa omillaan samalla kun hän pysähtyi toisen taakse, antoi painonsa painua takajaloilleen ja sitten kaiken omaavansa voiman kanssa Punatassu heittäytyi ilmaan. Tuo kynnet esillä iski itsensä kiinni Aamunleijonan lavoille ja puri terävät hampaansa kollin niskaan. Kuten heimokissa olikin jo sanonut, hän olisi vain kirppu, jonka voisi helposti liiskata ja Punatassu huomasi olevansa hidas; ehkä kaikista saamistaan iskuista. Verta silmillään oppilas näki maailman kääntyvän taas päälaelleen ja hänen kehonsa iskeytyi suuren kiven päälle maahan, samalla kun Aamunleijonan paino iskeytyi hänen ylleen, saaden kaiken ilman pakenemaan kollin keuhkoista.
“Kuten sanottua, pelkkä kirppu vain”, Aamunleijonan ääni värisi Punatassun korvissa, kuin se kuuluisi hänen päästään, ja kolli ei muuta erottanut valkean taivaan takaa kuin kohonneen etukäpälän ja siinä säihkyvät neljä terävää kynttä. >Ainakin vein häneltä jotain<, olivat Punatassun viimeiset ajatukset.

//Masi
Pakkassäde sai yllättävän nopean sekä terävän iskun kylkeensä, kun pieni Usvajoen vihainen pölypallo iskeytyi häneen kiinni ponnistaen kaukaa, saaden kummankin pyörimään vetisessä maassa naaraan äkäisen huudon kaikuessa ilmassa. Pakkassäde käänsi itseään niin, että sai iskettyä hampaansa musta valkean naaraan lapaan ja repi sitä vihoissaan, samalla tapaa kuin toinen repi hänen kylkeään ja nyhti irti karvaa, joka oli pudonnut kuun ajan naaraan kehosta.

“Anna palaa vain, maadun muutenkin teidän kaikkien veren keskellä!” Pakkassäde rääkyi ja kun viimein tunsi maata takajalkojensa alla, hän ponnisti itsensä jaloilleen ja repi pienen Riitasoinnun irti itsestään heittäen toisen kauemmas itsestään. Vaikka naaras oli katala sekä vihainen Pakkassäteen aloittamasta työstä, oli toinen hyvin vihainen sekä tarkka taistelija. Punaisen naaraan turkki oli nyt lähes puoliksi irti revitty, mutta se näytti altaan vain luita sekä nahkaa, ei verta, eikä mitään korjattavaa, vaikka Veritähden risti olikin taottu hänen rintaansa.

“Mitä odotat, sitä että maadun maahan kiinni?!” Pakkassäde ärähti vihoissaan toisen keskeyttämästä työstä ja syöksyi nopeasti kohti Riitasointua, väistäen oikealta vasemmalle ja lopulta syöksyen kiinni toisen rintaan niin, että hän sai päänsä taitettua oikealle ja kehonsa heitettyä ylitse Riitasoinnun pienen kehon. Synkkävarjon taktiikalla, sarvikuono lauman kaltaisesti päälle vain; hänellä ei olisi mitään hävittävää, toisin kuin tällä pienellä pölypallolla. Pakkassäteen silmät välähtivät ilkikurisesti ajateltuaan maassa makaavaa veristä Tuulentähteä.

“No näytä minulle, miten piekset maatuvan rotan! Ennen kuin se pieksee sinut!” naaras murisi hampaidensa välistä, antaen niiden kaiken voimansa takaa pureutua kiinni Riitasoinnun rintalihaksiin tuntien nahan sekä veren kielellään, samalla kun kynnet hamuilivat kiinni tuon lapoihin, selkään sekä kylkiin.

Vastoin Raadelmasiiven odotuksia, ensimmäisten taistelijoiden joukossa ei ollut saapunut Veritähteä, mutta hyvin äkkiä Raadelmasiipi jäi itse Synkkävarjon kissojen rynnäkön alle. Hän tunsi miten kynnet ja hampaat pureutuivat häneen ja ryhmän voimalla hänet heitettiin aukion laidalta koko matkan takaseinään asti. Raadelmasiipeä molemmin puolin kylkiä, kasvoja ja tassuja tuntui poltetta, mutta naarmut olivat kevyitä. Luimistaen korviaan hän nousi jaloilleen ja pudisteli hetken päätään, jotta saisi ravistettua ajatuksensa kasaan. Taistelu puhkesi aukiolla välittömästi.
Kompuroiden Raadelmasiipi lähti etenemään auttaakseen taistelutovereitaan, mutta häntä päin juoksi Myrskyvaahteran oppilas, joka pakeni henkensä edestä Synkkävarjon soturia. Raadelmasiipi kaatui kumoon oppilaan painosta ja huonosta tasapainostaan kolmella jalalla johtuen. Mutta Synkkävarjon soturin juostessa hänen ylitseen oppilaan perään, Raadelmasiipi kamppasi tämän etutassullaan ja maasta käsin ponnisti etutassuillaan niin paljon voimaa, että upotti hampaansa toisen kaulaan. Hän roikkui toisen menossa mukana kuin takiainen Korennonloitsun vaiertaessa.
‘’Irti vanhus, en tuhlaa aikaani sinuun’’, naaras murisi.
‘’Olisi kannattanut’’, Raadelmasiipi epäselväsi ärisi ja heilautti painonsa naaraan niskan taakse niin, että hänen tassujensa jälleen valuessa maahan, Korennonloitsun niskasta kuului karvoja pörhistyttävä naksaus. Soturi jäi niille sijoilleen ja Raadelmasiipi katsahti oppilaaseen, joka tuijotti silmät suurina häntä ja Korennonloitsua.
‘’Heti kohti parantajanpesää siitä, et jää taistelemaan yksin, vaikka olisit hukannut mestarisi. Tee jotain hyödyllistä, äläkä pällistele siinä!’’, Raadelmasiipi komensi Nukkatassua.


‘’Aika vaikuttavaa’’, Taivaanliekin päällikkö naukui Raadelmasiivelle, joka onnistui saamaan yhden Synkkävarjon soturin perääntymään. Kivitähti askelsi Raadelmasiiven vierelle ja tomerasti auttoi Raadelmasiiven kolmelle jalalleen. Raadelmasiipi ei pystynyt katsomaan toista silmiin, niin paljon häntä vihastutti, että Kivitähti oli auttamassa häntä pystyyn ja Huurretähti oli halunnut hakea nämä apuun.
‘’Keskity omiesi auttamiseen’’, Raadelmasiipi murahti ja kääntyi pois toisen luota, samassa huomaten, kuinka Huurretähti kamppaili puskemalla sarvillaan kumoon Synkkävarjon soturin, soturin kieriessä alas puhujanpaikalta. (?) Joka puolella kävi kuhina, Aurinkotuuli, Taivaanliekki, Myrskyvaahtera ja Usvajoki olivat yhdistäneet voimansa Synkkävarjoa vastaan, mutta vasta silloin Raadelmasiipi ymmärsi jotakin, kun hän huomasi päälliköiden taistelevan varapäällikkönsä ja soturiensa rinnalla, että jokin puuttui.
‘’Onko kukaan nähnyt Veritähteä?’’, Raadelmasiipi klinkkasi eteenpäin aukiolla, horjahtaen loikaten Synkkävarjon kissan ruumiin ylitse. Leirissä makasi myös Myrskyvaahteran kissoja, Usvajoen, Taivaanliekin… Raadelmasiipi halusi kernaan katkerasti hoitaa Veritähden itse, vaikka hän epäonnistuisi ja se maksaisi hänen henkensä tällä kertaa, mutta kukaan ei niin vähällä hänen kynsistään selviäisi.

Leiri tuntui tutisevan, kun pitkät kynnet laahasivat kallioita pitkin, kun lopulta Veritähti saapui leiriin. Tämän kuono nuuhki syvään ilmaa kuin tämä haistaisi jotakin parempaa kuin koskaan ennen olisi haistanut. Silmät pyörivät päässä villisti ja sirillään, ihan kuin tämä näkisi jokaisen kissan liikkeen ympärillään. Toinen oli painautunut kasaan, jotta mahtui pienestä leirin suuaukosta ja leiriin sisään astuessaan, tämä suoristi ryhtinsä ja askelsi pitkin askelin leirin aukiota ympäri. Raadelmasiipi seurasi varautuneena Veritähteä, jonka kuoleman löyhkä laskeutui välittömästi aukiolle.
Veritähden takaa vanhintenpesästä syöksyi Saniaismeri ja Fasaanisulka, jotka yrittivät paeta pesään jo hyökänneiltä sotureilta. Veritähden katse valpastui heti ja tämä yhdellä vaivaisella suuren käpälänsä iskulla osui Saniaismereen, joka jäi elottomana roikkumaan Veritähden kynsistä. Veritähden lopulta ravistellessa Saniaismeren irti kuin tämä olisi ollut vaivainen lehtikadon lehti.
Fasaanisulka paljasteli kynsiään ja katseli epätoivoisena, miten Saniaismeren ruumis makasi maassa. Veritähti jännitti lihaksensa äkisti, mutta loikkasikin molempien vanhusten yli, sillä Raadelmasiipi oli kiirehtinyt äkkiä Fasaanisulan vierelle valmiina taistelemaan veljensä kanssa. Raadelmasiipi pidätti hengitystään, kun hän ehti kuulla kuinka Taivaanliekin soturi Huuhkajakynsi jäi täysin puristuksiin Veritähden painon alle, ja murskaantuneena makasi lasittunein silmin maassa. Veritähti tarttui välittömästi Aurinkotuulen (?) Sysipilveen, joka yritti pyristellä irti toisen kynsistä, mutta nopeasti Veritähti upotti tähän kyntensä, lävistäen toisen rinnan.
Raadelmasiipi huomasi pysähtyneensä sanattomana tuijottamaan, kuinka Veritähti näytti olevan enemmän jahtaamassa hiiriä kuin taistelemassa useita klaaneja vastaan. Osa Synkkävarjonkin kissoista oli pysähtynyt seuraamaan tilannetta epävarmoina. Veritähden silmät hohkasivat valkoisina, kun ne kääntyivät jälleen katsomaan Raadelmasiipeä.
‘’Juokse, perheesi tarvitsee sinua enemmän’’, Fasaanisulka töytäisi pikkuveljeään vierellään.
‘’En koskaan pakene taistelusta’’, Raadelmasiipi murisi ja jäi muristen vastaamaan Veritähden tuijotukseen.

Riitasoinnun mielessä ehti pyöriä ajatus Terätiikeristä, joka oli kuullut kumppaninsa Varputaivaan sanat, mutta oli vaikuttanut siltä, että maa olisi jollakin tavalla kadonnut kollin tassujen alta. Tuulentähti ei pelännyt taistella, ei tosin koskaan Riitasointu olisi niin väittänytkään, mutta kaikkea yllättävää tuntui tapahtuvan niin pienen ajan sisällä. Terätiikerin kivulias ulvahdus katkaisi Riitasoinnun ajatukset, kun hän näki Jaguaarinraivon painavan toisen maahan kuin ötökän ja pitävän suuren kollin kurkulla viikatteen vartte. Riitasointu sähähti ja lähti kääntymään aikeistaan etsiä Synkkävarjon varapäällikkö, mutta juuri kun Usvajoen varapäällikkö oli kääntynyt, joku tuuppasi hänet kyljelleen tomuun.
Riitasointu rääkäisi, kun kolhaisi lapansa puunrunkoon ja kohotti nyt vihasta räiskyvän katseensa leopardikuvioiseen naaraaseen, joka väläytti hänelle hampaitaan uhkaavasti. Taivaanliekki oli lopultakin saapunut, Korppisydämen johdolla Taivaanliekin kissat levittyivät nopeasti aukiolle jo paikalle pelmahtaneen Leopardinkukan tavoin.
‘’Mitä sinä haluat? Etkö näe, että olemme täällä samalla puolella!’’, Riitasointu sähähti ja Leopardinkukka raotti suutaan.
‘’Minä tiedän, että sinä tapoit minun isäni, kuten itse kerroit minulle tekeväsi sanoin, muutama kuu sitten, kun Syystähden johdolla hyökkäsimme kostamaan isäni kuoleman Usvajokeen’’, Leopardinkukka murisi uhkaavasti. Riitasointu kömpi jaloilleen ja katsahti nyt pään verran itseään korkeampaan naaraaseen pelottomasti.
‘’En tiedä kuka sinä olet tai isäsi olisi’’, Riitasointu murisi ja alkoi etsiä taistelun keskeltä Tuulentähteä ja Terätiikeriä, mikä näiden tilanne olisi.
‘’Isäni oli Vaahterakynsi-. Vihollisesi on edessäsi saasta!’’, Leopardinkukka ärisi ja hyökkäsi Riitasointua kohden, joka oli keskittynyt etsimään Tuulentähteä. Pieni naaras jäi nopeasti Leopardinkukan notkean kehon painon alle.
‘’Häivy typerä kakara, olemme samalla puolella nyt!’’, Riitasointu raapi toisen mahaa ja yritti pitää toisen hampaat kaukana itsestään. Hän tunnisti jotain tuttua naaraan silmissä ja arvissa silmien alla, oliko tuo todella selvinnyt hänen myllytyksestään Usvajoen aukiolla?
‘’Leopardinkukka, irti!’’, harmaa kolli työnsi soturin erilleen varapäälliköstä. ‘’Keskity, vihollisemme on Synkkävarjo, ei Usvajoki! Anteeksi Riitasointu’’, Kivitähti oli viimein päässyt vammautuneella jalallaan paikalle, hitaammin ja katsahti Usvajoen pieneen varapäällikköön.
Riitasointu sähähti ja pyyhkäisi pitkällä hännällään, lähtien heti pois paikalta. Hän ei jäänyt kuuntelemaan Kivitähden ripitystä Leopardinkukalle sen enempää. Kivitähti ei selvästi ollut kuullut Leopardinkukan syytöksiä.

Pian Riitasoinnun silmiin osui liikkumaton hahmo, joka makasi maassa kyljellään, vatsa auki revittynä. Tuon luona liikuskeli uhkaavasti hahmo, joka selvästi näytti mittailevan, että siirtyisikö hahmo kyljellään tuonpuoleiseen vai pitäisikö odottaa, että toinen virkoaisi ja saisi menettää heti toisenkin elämän.
‘’Tuulentähti!’’, Riitasointu henkäisi ja pyyhkäisi hätääntyneenä niin nopeasti paikalle kuin pääsi. Hän huusi mielessään, ettei kukaan esi-isä antaisi Tuulentähden olla kuollut, ei Tähtiklaani eikä Synkkä metsä, ei kukaan antaisi sen tapahtua nyt! Hän ei pärjäisi ilman Tuulentähteä, kukaan ei pärjäisi!
Synkkävarjon soturi Vatukkaveri loikkasi pienen Riitasoinnun kimppuun, joka kuitenkin väisti toisen hampaat nopealla kiepauksella toisen tassujen välistä, varapäällikön syöksyessä Vatukkaveren takana olleeseen Villasydämen kasvoihin kiinni. Villasydän rääkäisi kauhistuneena ja kohosi takajaloilleen yrittäen etutassuilla iskeä Riitasoinnun irti, mutta varapäällikkö repäisi toista kasvoista ja potki takajaloillaan toista kynsillä kurkulle. Ennen kuin Vatukkaveri ehti tulla kumppaninsa tueksi, Villasydämen kurkusta pääsi kamala korahdus, kun potkut ja kynnet kaulalle olivat saaneet kurkkuun reiän, ja runsaan verenvuodon kera, Villasydän kaatui maahan.
Vatukkaveri ulvaisten hyökkäsi Riitasoinnun kimppuun, mutta Taivaanliekin soturit hyökkäsivät Vatukkaverta vastaan ja Riitasointu pääsi pakoon. Varapäällikkö kiirehti Tuulentähden luokse, joka näytti liikahtavan ja Pakkassäde oli hyökkäämässä heti Usvajoen päällikön kimppuun uudestaan.
‘’Irti hänestä maatuva rotta!’’, Riitasointu rääkäisi ja hyökkäsi juuri ajoissa Pakkassäteen kimppuun, ettei tämä ehtinyt antaa viimeistä iskua Tuulentähdelle.

Jaguaarinraivo syöksyi vielä pakenevan Usvajoen ja Myrskyvaahteran partion perään. Hän oli tullut myöhässä, sillä oli auttanut Marraskauhua kantamaan paikalle joitakin yrttejä ja saamaan parantajan asemiin. Marraskauhun muistutukset Sakaalikuusta pysyivät tiukasti hänen mielessään, mutta mitä ikinä oikeasti Marraskauhun ja Sakaalikuun välillä olikaan tapahtunut, tietysti hänen vakaamuksensa käski uskoa enemmän omaa veljeään kuin omaa oppilasta. Mutta eniten Jaguaarinraivo luotti itseensä ja omaan arvostelukykyynsä, ja niin hän ponkaisi kunnolla voimansa takajaloistaan, ja hyppäsi eteenpäin.
Hän nappasi ympärilleen kiedotusta kaislasta tehdyltä narumaiselta vyöltä viikatteensa. Hän ehti yllättää muista Usvajoen ja Myrskyvaahteran juoksijoista jälkeen jääneen Maissihännän, jolla iski viikatteella kivuliaasti rintaan asti niskan takaa, saaden toisen kaatumaan niiltä jaloilta kasvoilleen vetiseen ja kylmään maahan.
Tämän hampaiden välistä karkasi maahan pieni, täysin sokea ja avuton Myrskyvaahteran pentu. Jaguaarinraivo piti lähes lumoutuneen katseensa, häijysti kiiluvien silmiensä palon pennussa. Hän haistoi Usvapolun ominaistuoksun, jolloin virne kohosi hänen suupieleensä ja hän iski vastasyntyneen pennun hengiltä, nopealla sivalluksella kaulalle, tappaen pennun äänettömän nopeasti.
Nyt Myrskyvaahteran leirin ulkopuolella makasi Heinäperhon, Maissihännän ja Hiutalepennun ruumiit. Jaguaarinraivo oli aikeissa kääntyä ja jatkaa Myrskyvaahteran pakenijoiden jahtaamista, mutta pysähtyi, kun huomasi vähän matkan päässä nummella Usvapolun raivonvallassa karvat pystyssä, jonkun Usvajoen kissan pidellessä häntä. Pitelijä kuiskasi Usvapolulle jotain, mutta hetken ajan Jaguaarinraivo tunsi jännityksen sydämessään, kun näki pentujen emon silmittömän vihan tuon katseessa. Ylimielisesti Jaguaarinraivo heilautti häntäänsä ja aikoi lähteä hyökkäykseen, mutta voimakkaat käpälät tarttuivat hänet ja käänsivät hänet ympäri.
‘’Leiriin siitä, antaa heidän mennä. Onpahan joitakin vielä elossa, jotka voivat kertoa tapahtumista legendoina’’, Veritähti murahti ja tönäisi sitten Jaguaarinraivon liikkeelle. Vielä hetken happamasti ja haluttomana totella päällikkönsä käskyä Jaguaarinraivo katseli mättäälle, mutta sen päältä olivat Myrskyvaahteran ja Usvajoen kissat kadonneet.

Jaguaarinraivo katseli, miten leirin aukio oli täyttänyt kissojen verestä. Oli selvää, että soturilaki ja Tähtiklaani olisivat tästä sodasta raivoissaan, kissoja ei ehtinyt paeta kumminkaan puolin sodasta, vaan sota vaatisi monien henkiä. Sehän sopisi Jaguaarinraivolla loistavasti!
Jaguaarinraivo ehti nähdä vilauksen Pakkassäteestä, kuinka tämä hoiteli yksin Tuulentähden ja Usvajoen päällikkö jäi maahan makaamaan niille sijoilleen. Se toi soturille uudenlaista voimaa ja tämä ulvahti oman sotahuutonsa viikatteensa välistä.
Jaguaarinraivo erotti edessään sarvipäisen kissan, joka kiinnosti häntä heti. Hän laski painonsa tassuillaan ja heilauttaen kehoaan hyökkäsi eteenpäin, mutta ennen kuin hän ehti saada Huurretähteen kyntensä ja hampaansa, hänen kylkeensä tömähti suurikokoinen kolli. Jaguaarinraivo putosi loikkansa aikana toisen suuren kissan painon alle, jääden maahan kierimään tuon kanssa, kunnes viikatteellaan sai päänsä taitettua sivuttain ja tämä viilsi hyökkääjää kuonolle.
Terätiikeri sävähti taaemmas ja piteli hetken tassulla kuonoaan.
‘’Sinä? Etkö saanut viimeksi tarpeeksesi?’’, Jaguaarinraivo tympääntyneenä sähähti, kun nousi jaloilleen, lämpimän poltteen palauttaessa hänen voimansa ja hiljaa sihahtaen painaessa hänen haavansa umpeen. Terätiikeri murisi kuuluvasti ja pörhisti itseään vieläkin isommaksi.

// Sota //


Sade piiskasi kissoja, jotka olivat repineet tiensä Myrskyvaahteran leiriin sisälle, saniaiset painuivat isojen käpälien alle lyttyyn. Veritähti seurasi, miten Synkkävarjon kissat olivat rynnänneet voitonriemuisesti ulvoen sisää leiriin. Taistelun äänet puhkesivat välittömästi leirissä ja Veritähti saattoi kuulla Raadelmatähden käheän äänen. Jollakin tavalla hän oli mielissään siitä, että Raadelmatähti oli selvinnyt hänen kanssaan taistelusta, jotta hän saisi uuden pelon valloilleen Myrskyvaahteran kissassa, kun hän tappaisi vielä heidän päällikkönsä. Ensin hän oli vienyt parantajan, Hiirenpolun, mutta se oli maksanut suurikokoiselta päälliköltä tämän toisen kaarevan pitkän sapelihampaan.
Myrskyvaahteran leirin ulkopuolella Synkkävarjon kissat olivat saaneet piiritettyä pakoon yrittävän partion, jonka mukana oli ollut paljon pentuja ja emoja. Veritähti käänsi suuntansa partion suuntaan ja katseli uteliaana, miten pakoon yrittäviä Myrskyvaahteran kissoja näykittiin tassuille, kylkiin ja häntään, jolloin lopulta yksi pentu kiepahti kuonolleen ja pakeneva partio joutui pysähtymään. Veritähti tarkkaili häijysti kiiltävillä silmillään partion kissoja, tunnistaen Usvapolun näiden joukossa.
‘’Kohteliaisuuttamme annamme mahdollisuuden liittyä tässä ja nyt Synkkävarjon riveihin. Pääsette turvaan leiriimme tältä sodalta’’, Veritähden matala ääni lähes hyytävästi murisi myrskyvaahteralaisille.
‘’Emme koskaan!’’, Heinäperho rääkäisi ja heittäytyi eteenpäin, kaataen kumoon täysin yllätetyn Nokkostiikerin, joka lähimpänä naarasta seisoi. Veritähti nyrpisti happamasti nenäänsä ja syöksähti eteenpäin soturiensa välistä, iskien suurella käpälän iskullaan Heinäperhon irti Nokkostiikeristä. Heinäperhon kivulias kiljahdus sai hetkeksi kissat pysähtymään ja seuraamaan tilannetta. Pentuja suojellut naaras kuitenkin makasi kyljellään lasittunut katse silmissään, hänen vieressään karvat pystyssä seisovat pennut katsoen toista kauhistuneena.
Veritähti oli aikeissa avata suunsa uudelleen, painottaa näille typerillä naaraille, että he voisivat helposti myös ryöstää nämä pennut ja hoidella kaikki emot pois tieltään, mutta saadessaan katseensa Usvapolun jäätävät, raivosta lepattavat silmät tuijotukseensa, heidän takaansa kuului sotahuuto. Synkkävarjon kissat huuhtoutuivat äkkiä hyökkäävien kissojen alle ja Veritähti hypähti sivuun, havaitakseen, että Usvajoki saapui Tuulentähden johdolla, eikä aikaakaan kun Kettutähden johdolla taisteluun liittyi Aurinkotuuli. Veritähden oli purtava hammasta, eikö mikään hänen yrityksensä tuhota klaaneja ja klaanilaisten uskon lujuutta ollut toiminut? Hän oli häätänyt Aurinkotuulen reviiriltään, mutta vaikkei näitä ollutkaan enää montaa seuraamassa Kettutähteä, ehkä arviolta käpälällinen, heitä kuitenkin oli! Jollakin tavalla Veritähti oli mielissään, miten paljon hän oli käyttänytkään Kettutähteen aikaansa Aurinkotuulessa aikoinaan, kun hän oli itse kulkenut Kuurasielun nimellä, hän oli mielissään, ettei hänen opettamansa kissa niin vähällä luovuttaisi.
Ennen kuin Veritähti ehti ymmärtääkään, Synkkävarjon kissat joutuivat perääntymään Myrskyvaahteran pakomatkalaisten luota, sillä Usvajoen kissat pistivät heille niin paljon vastaan ja määrätietoisesti Usvajoen kissat lähtivät johtamaan partiota ulos reviiriltä.
‘’Ei tätä sotaa täällä käydä! Leiriin siitä muiden mukaan!’’, Veritähti ärähti Nokkostiikerin partiolle, joka empimättä kiirehti heti sisälle Myrskyvaahteran leiriin, Aurinkotuulen kissojen perään, Usvajoen kissat hyökkiessä heidän peräänsä.
Veritähti kohotti tassunsa ja nuolaisi Heinäperhon verestä kyntensä puhtaaksi, ennen kuin päätti antaa kaiken huomionsa leiriin sisälle.

//Sota
Tuulentähti valpastuen katseli Utupöllöä, joka ilmestyi leirin suulle verta vuotavana. Pelko sai naaraan turkin kohoamaan ja hän tunsi voiman sekä tahdon lämmittävän käpäliään. Heidän olisi aika lähteä, auttaa metsää hädässä ja pelastaa kaikki, mikä pelastettavissa olisi.

“Kaikki sotaan valmiit soturit valmistautukaa partioon! Belladonnaviilto johtaa omat halukkaansa mukanaan ja Usvajoki lähtee heidän kanssaa. Kaikki oppilaat, emot sekä vanhimmat jäävät leiriin! Jos tunnet, että et pysty sotaan ilmoittaudu Siilensurulle, joka auttaa teitä valmistautumaan leirissä haavoittuneita varten. Lähdemme heti! Siilensuru, seuraa parhaasi mukaan tai lähetä joku hätäyrttien kanssa kohti Myrskyvaahteraa”, naaras katseli kissoja, joiden turkit alkoivat kohota vihasta sekä pelosta, kun kaatosade rummutti maata ja ukkonen vihloi yli taivaan. Kaarnaturkin sanat eivät saaneet Tuulentähdelle mitenkään parempaa tunnetta tilanteesta, kun pelottava ilmapiiri muutenkin piti heitä käpälässään. Olisiko niin, että tämä sota olisi kuolon porttien tuoma, ei pelkästään Veritähden. Se sai naaraan turkin kohoamaan eri tavalla.

Belladonnanviilto oli kulkenut kissojensa luo ja Tuulentähti huomasi Tyrskysydämen hyvästelevän Terätiikerin.

“Olen pahoillani Terätiikeri, en tiedä voiko Tähtiklaani siihen vaikuttaa. Pennut ovat meidän, meidän tulevaisuus. Vaikka aika olisikin huono. Aikamme on vasta alussa, mutta jään tänne. Pisaravarjon sekä meidän perheemme takia. En tahdo muuta kuin antaa meille perheen, josta pitää huolta kaiken tämän jälkeen”, naaras huokaisi hiljaa kaipaava katse kumppanissaan, kun Tuulentähti asteli kohti Kaarnaturkkia sekä Riitasointua.

“Aikamme on lähteä, pidätkö huolen kansastamme Kaarnaturkki?” naaras katseli kohti kollia, jonka katse oli tulkitsematon hänen sanojansa lukuun ottamatta. “En epäile vähääkään, etteikö mietteesi olisi tosia. Tämä ei vaikuta hyvältä ei millään tavalla”, naaras vilkaisi Riitasointuun ja kietoi häntänsä toisen hännän ympärille hetkeksi. Häntä pelotti, mitä tapahtuisi. Mutta toivoi, että hän, sekä koko kansa siitä vielä selviäisi.

“Sotaan, Usvajoki! Autetaan metsää!” hän huusi taakseen ennen kuin syöksyi ulos leiristä jättäen Siilensurun hoitamaan Utupöllöä ja tämän kohtaloa, samalla kun liuta sotureita juoksi pitkin märkää nummea järven rantaan, ja siitä kohti Myrskyvaahteran reviiriä.

“Riitasointu”, Tuulentähti naukui läpi sateen sekä käpälien rummutuksen. “Pidä itsestäsi huolta”, johtajan vihreä katse oli merkittävä sekä täynnä rakkautta ja lämpöä. “Älä taistele vain kansasi puolesta, taistele itsesi puolesta”, hän lisäsi vielä räpäyttäen silmiään, ennen kuin Myrskyvaahteran metsä veti heidät syleilyynsä, ja edestä oli erotettavissa pentujen pelokasta kiljuntaa.

“Senkin ketunaivoiset mäyräsydämet!” Tuulentähti loikkasi läpi pensaikon huutaen raivosta, ja iski kyntensä ensimmäiseen punaiseen turkkiin, jonka saavutti läpi pensaan. Usvajoen kissoja ajautui pienelle aukiolle täyttääkseen raot Myrskyvaahteran pakopartion piirissä, ja pentuja sekä emoja alettiin saattaa eteenpäin hurjien soturien saaden parempaa tekemistä käpälilleen.

Kesken kynsien viuhdonnan taistelun sykkeessä Aurinkotuulen laimea tuoksu saapui myös aukiolle, ja Tuulentähti näki oranssin turkin iskevän kiinni toisaalla Synkkävarjon kissoihin. >Kettutähti!< hän ihannoi naaraan vahvuutta sekä nopeita liikkeitä, vaikka kooltaan toinen olikin suuri kissa. Hänessä oli jotain niin upeaa. Terävät hampaat iskeytyivät kuitenkin läpi Tuulentähden ajatusten, kun turkoosi silmäinen naaras iski kovat kulmahampaansa hänen lapaansa, ja heitti täydellä voimallaan harmaan johtajan päin puuta. Ilma pakeni naaraan keuhkoista, ja tämä jäi haukkomaan henkeään juurakkoon, samalla kun sade sumensi hänen katsettaan ja pyörrytys piinasi päässä. Nopeasti kuin salama, punaturkkinen naaras sähisten syöksyi kohti puuta kynnet esillä, ja pyyhkäisi Tuulentähden ohitse kynnet esillä, viilsi hän haavan pitkin tämän vatsaa, joka ulottui rintaan saakka. Kipu oli lähes tuntematonta, kun kylmyys levisi Tuulentähden kehoon ja hän kaatui maahan, antaen sadeveden huuhdella verta kohti maata, juuristoa sekä kylmää sisintä.

//2 elämää jäljellä

//Sota
Huurretähti ei välittänyt Leopardikukan tuomasta häiriöstä ensi näkemyksellä, mutta naaraan toinen peuhahdus pesään sai harmaan naaraan turkin nousemaan vähitellen hännänpäästä kohti korvia. Kylmän hyytävä tunne levisi pitkin viiksikarvoja kohti sydäntä, ja sai ajan pysähtymään naaraan tuijottaessa johtajia pesässä.

“Mitä?!” naaras parkaisi hetken jälkeen, joka tuntui venyvän kuun mittaisiksi ja syöksyi ulos pesästä Leopardikukan turkkia pyyhkäisten kohtaamaan hengästyneen Nevaleijonan, joka haukkoi henkeään turkki verisenä aukiolla katsellen Leopardikukan perään kohti päällikön pesää. Kolli painoi korviaan nähdessään päällikkönsä ja Huurretähti vilkaisi taakseen kohti Orapihlajakynttä huoli sykkien silmissään ja naaras loikki oitis Nevaleijonan rinnalle. He olisivat niin suuressa hädässä.

“He hyökkäsivät, vaikkei kuuta edes näy! Pennut ja emot ovat kiipelissä, heidät piti saattaa Usvajokeen”, kolli haukkoi pitkiä henkäyksiä ja Huurretähti vilkaisi järkyttyneenä kohti Kivitähteä sekä Kettutähteä, jotka astelivat ulos pesästä(?).

“Jos voin teitä pyytää, auttakaa meitä, pyydän koko Tähtiklaanin kautta, auttakaa koko metsää”, naaras lähes parkui ikävä, suru ja kiukku kurkussaan, ennen kuin hännän heilautuksella lähti kolmikon johdossa takaisin kohti Myrskyvaahteran reviiriä, niin äkkiä kuin käpälistään vain pääsi. Miten hän ei ollut yllättynyt, että Veritähti ehtisi päihittää heidät näin äkkiä, yllättää noin keskellä nousevaa myrskyä?!

Ruoho käpälien alla oli liukasta vesisateesta ja kaukana hakkaava ukkonen sai naaraan korvat kuuroiksi hetkittäin kovien salamoiden iskiessä taivaalla. Ilma oli yhtä pahaenteinen kuin tilanne, johon he olisivat nyt joutuneetkin. Huurretähti katsahti olkansa yli kohti Orapihlajakynttä huoli sekä pelko sydämessään sykkien. Toivottavasti kollille ei kävisi mitään, toivottavasti ei Usvapolulle eikä Raadelmasiivelle. Toivottavasti koko Myrskyvaahtera olisi vielä kunnossa! Naaras tunsi pelon, mutta voiman sykkivän sisällään. Hän ei tahtoisi menettää ketään, mutta tiesi, että se olisi sodan verotus.

Myrskyvaahteran johtajan yllätti äkkinäinen käpälien laukka heidän takanaan, ja naaras käänsi katsettaan pidemmälle taakse pysähtyen hetkeksi keskelle välimatkaa. Kettutähti oli kissajoukon johdossa, ja tämän takana seurasi jono Aurinkotuulen kissoja, jotka olivat parhaiten selvinneet aiemmasta sodastaan. Lämpö täytti naaraan rinnan, kun hän suuntasi takaisin kohti Myrskyvaahteran rajaa, ja liisi sen yli lopulta Orapihlajakynsi sekä Nevaleijona rinnallaan. Metsässä raikuvat ulvaisut olivat osittain tuntemattomia, mutta osittain tuttuja. Pelko kohosi leiristä suurina aaltoina, ja vesi oli tehnyt maasta liukasta, sekä haisevaa. Se olisi nyt tässä; hetki taistella elämästä ja kuolemasta. Huurretähti nuolaisi huuliaan ja irvisti iljettävälle maulle, joka tippui viiksistä. Mutta ei omituiselle sateelle ollut aikaa, oli aika ensin pelastaa koti ja sen arvokkaat jäsenet.

“Nevaleijona, ota osa Aurinkotuulen kissoista ja auta partiota. Menen itse leiriin varmistamaan miltä siellä näyttää, tulkaa hakemaan apua, jos tarvitsette ja pystytte!” naaras käski soturia, joka lähti juoksemaan taakseen vilkaisten kohti partiota, joka oli kiperässä tilanteessa Usvajoen sekä Myrskyvaahteran rajojen välissä. Aurinkotuulen kissat Kettutähden johdolla lähtivät juoksemaan siihen suuntaan, mutta osa kissoista piiritti Huurretähden ja Orapihlajakynnen.
“Me autamme sinua leirissä”, Savuruoska naukui ja katseli loppujen Aurinkotuulen kissojen perään, joiden mukana Punatassu pinkoi auttamaan kissoja hädässä. Toiset käpälän askelet Huurretähden takana saivat toisen kääntymään ympäri, kun hän huomasi Kivitähden kissojensa kanssa saapuvan myös(?). >Tähtiklaani, auta meitä! Voimme voittaa tämän sodan, jos autatte meitä!< naaras rukoili putoavalle taivaalle ja suuntasi sitten nenänsä kohti leiriä sotapartio mukanaan.

//Heli //
Synkkävarjon hyökkäys

''Minäkin rakastan sinua Usvapolku. Olet tehnyt minusta metsän onnellisimman kissan'', kolli kurnahti viimeiseksi kumppaninsa vierellä ja antoi itsensä vajota naaraan, sekä pentujen vierellä lämpimään uneen. Edes pienen hetken ajan, kaikki tuntui täydelliseltä ja siinä hetkessä Raadelmasiipi halusi pysyä ikuisesti. Hän ei muistanut, olisiko koskaan saanut kokea vastaavanlaista onnellisuutta ja rauhaa sisimmässään kuin tuudittautua rakastamansa naaraan ominaistuoksuun, kuunnellen pentujen hiljaista tuhinaa naaraan vatsan vierellä.
--
''Väijytys, hälytys!'', tassut takoivat maata, kun leiriin pelmahti yltäpäältä vettä valuva Maissihäntä, joka puuskutti niin raskaasti. Ei ollut pitkä aika siitä, kun tämä oli päässyt pois pentutarhasta ja heti innokkaana, tämä oli lähtenyt uuden oppilaansa Hiutaletassun kanssa ensimmäiseen partioon, merkitsemään ja näyttämään reviiriä. Syyssade kuitenkin sai pimeyden laskeutumaan ja pysymään leirissä. Raadelmasiipi säpsähti hereille, kun Nevaleijona änki pesään, voimakkaasti käpälillään ravistaen vanhinta hereille. Oli lähellä, ettei Raadelmasiipi raapaissut soturia, sillä niin syvässä unessa hän oli ollut.
''Mitä tapahtuu?'', Raadelmasiipi mumisi häntä pörheänä ja tassuilla takoen univerhon läpi itseään hereille.
''Synkkävarjo on täällä! Maissihäntä ei päässyt pitkälle leiristä, kun voimakas vihollisten löyhkä jo saavutti hänet. Synkkävarjo on piirittänyt leirimme ja on aika nousta heitä vastaan'', Nevaleijonan ääni kuulosti sekavalta ja etäiseltä, mutta Synkkävarjon nimen toistaminen sai Raadelmasiiven kunnolla hereille ja tämän oranssinpunertavat silmät rävähtivät auki.
''Oletko varma, että he ovat nyt jo täällä? Onko Huurretähti palannut vielä?'', Raadelmasiipi murisi ja syöksyi rankkasateen sekaan pesästä ulos, Nevaleijona kintereillään.
''He eivät ole vielä palanneet Orapihlajakynnen kanssa'', Nevaleijonan äänessä oli erikoinen kaiku. Pelkäsikö noin suuri ja vahva kissa Veritähteä ja tämän armeijaa? Raadelmasiipi klinkkasi aukiolle, joka oli täyttynyt kauhun sekaisista huudahduksista. Mutta nähdessään klaanitoveriensa aidon pelon näiden silmissä, Raadelmasiipi ymmärsi näiden epäröivän ja pelkäävän, miten rampa vanhin pystyisi pidättelemään Veritähteä Huurretähden paluuseen asti. Pesän suuaukolla kaikui jo Synkkävarjojen kissojen huudot ja Raadelmasiipi tunsi, miten hänen omaakin kurkkuaan alkoi kuivata.
''Servaaliharhan johdolla, kaikki emot ja pennut on saatava ensitilassa ulos tästä leiristä'', Raadelmasiipi pinnisti käheän äänensä kanssa ja heilautti pitkää häntäänsä takanaan, lian maasta tarttuessa siihen kuin takiaiset.
''Mutta Raadelmasiipi, leiri on piiritetty'', Nevaleijona vänkäsi, kun Servaaliharha saapui paikalle, kuultuaan leiristä vastuussaolevan Raadelmasiiven komennon. (?)
''Haluatko, että he kaikki jäävät kanssamme leiriin ansaan ja koko Myrskyvaahteran tulevaisuus katoaa tässä myrskyssä?!'', Raadelmasiipi huusi Nevaleijonalle niin, että Nevaleijonan kasvoille lensi sylkeä. Suuri soturi antoi epätoivoisen katseensa valua ramman ja alipainoisen Raadelmasiiven heikon kehon ylitse kohti pentutarhaa, jonka suulla Heinäperho ja Usvapolku seurasivat aukion tilannetta (?).
''En tietenkään. Otan muutaman soturin mukaan ja suojelemme hengellämme, että parantaja pääsee emojen ja pentujen kanssa ulos tarpeidentekopaikan kautta'', Nevaleijona nyökkäsi kuin olisi saantu kaiken voimansa ja itsevarmuutensa takaisin.
''Ja te lähdette heti kohti Usvajokea'', Raadelmasiipi murahti, paljastellen kärsimättömänä kynsiään.
''Mutta Huurretähti ja Orapihlajakynsi ovat tulossa Taivaanliekistä. Miksi me Usvajokeen menisimme?'', Nevaleijona sähähti, kun ukkonen rikkoi taivaan korvia viistävällä lyönnillään.
''Taivaanliekkiin on liian pitkä matka, Usvapolulla on monta vastasyntynyttä pentua, eikä hän äskettäni synnyttäneenä muiden naaraiden tavoin pysty kulkemaan nopeasti niin pitkää matkaa'', vanhin sähisi.
''Oletko varma, että Usvajoki on oikea suunta?'', Maissihäntä naukui pelokkaasti, puuttuen kaksikon väittelyyn.
''Ei ole aikaa kinata teidän kanssanne siitä, kuka meistä kolmesta on vähä-älyisin! Te teette niin kuin minä käsken tai pidän huolen siitä, että te kaksi ja kaikki minua vastaan nyt asettuvat saavat kohdata Veritähden yksitellen!'', Raadelmasiipi huusi, saaden Maissihännän korvat painumaan alas. Nevaleijonasta oli nähtävissä, että tämä aikoi aukoa vielä päätään, esimerkiksi ihan siitä faktasta, ettei Raadelmasiivellä ollut mitään asemaa tai virkaa komentaa muita enää, koska tämä ei ollut päällikkö. Mutta lopulta jääräpäinen kolli hampaidensa paljastelun jälkeen käänsi selkänsä ja syöksyi pentutarhalle, kutsuen mukaansa Utupöllön ja Maissihännän.
''Entä oppilaat? Heistä osa ei ole vielä aloittanut koulutustaan?'', Kuurahiiren rauhallisempi ääni kysyi, empimättä hetkeäkään luottaa Raadelmasiipeen tässä kaaoksessa.
''Oppilaat taistelevat mestarinsa rinnalla siihen asti, että Huurretähti on palannut ja aiempi ryhmä on saatu evakoitua leiristä'', Raadelmasiipi komensi. Hän olisi halunnut käskeä oppilaita lähtemään pentujen, emojen, Nevaleijonan, Maissihännän ja Utupöllön mukana, mutta kaikki kynnelle kykenevät pitäisi saada tähän taisteluun nyt.
Raadelmasiiven veli Fasaanisulka katseli häntä sokeutuvin silmin murheellisena vanhintenpesän suulta, mutta näytti kuitenkin paljastelevansa kynsiään sen merkiksi, että mikäli tämä olisi veljesten viimeinen päivä yhdessä elossa, hän veisi mukanaan vihollisen jos toisenkin.
Ja silloin sisäänkäynnin saniaisverhot romahtivat, kun ulvahteleva, voitonriemuinen ja raivopäinen joukko Synkkävarjon kissoja rantautui leiriin, kynnet ja hampaat paljastettuina.

//Masi
Usvapolku katseli kehräten kaikkia kolmea pentua, jotka nauttivat olostaan lämpimän perheen ympäröimänä. Raadelmasiiven lämmittävä läsnäolo sai Usvapolun uppoamaan vielä syvemmälle rakkauteen, kun kollin lämmin sekä huolehtivainen katse piti pentuja tarkasti silmällä. Hän tosiaan oli muuttunut, ehkä vain oikeanlainen elämä, rakkaus ja sopu sai hänen kylmän kuorensa aukeamaan uudestaan. Niin kuin hän olisi ansainnut aiemmin, mutta parempi kai myöhemmin, kuin ei koskaan.

“Se kuulostaa täydelliseltä”, naaras kehräsi ja alkoi sukia Raadelmasiiven poskea, joka lepäsi hänen lapansa päällä. Pennut möyrivät emon vatsaa vasten ja lämmin maitoinen tuoksu pesässä sai Usvapolun uppoamaan ajatuksiinsa. Olisi niin täydellistä saada viettää elämää näin, antaa pennuille isä, joka pitäisi heistä huolta. He saisivat mäyrä ajeluja ympäri leirin ja voisivat nauttia perheen lämmittävistä öistä. He voisivat nähdä isänsä urhean olemuksen ja saada oppeja, joita eivät voisi edes kuvitella alkuunsa. Raadelmasiivessä oli kaikki niin rakastettavaa, vaikka kylmä kuori olisikin ollut vaikea ensin hajoittaa.

“Minä rakastan sinua, Raaadelmasiipi”, Usvapolku lopulta huokaisi painaen nenänsä kollin korvaan, kuin pienen kuiskauksen vain supattanut kahden kesken, heidän onnellisessa pienessä kuplassaan. Hän oli niin iloinen, että kolli oli vielä hengissä, ja toivoi, että tuo voisikin olla. Vaikka elämä oli sujunut Apilakarhun kuoleman jälkeen, eivät pennut kuitenkaan saaneet isää, niin kuin nämä pennut voisivat saada. Usvapolku vain toivoi koko sydämensä pohjalta, että sota ei tulisi viemään Raadelmasiipeä hänen luotaan. Tai toisinpäin.

//Heli //

Raadelmasiiven kietoutuessa Usvapolun ympärillä, tämä piti leukaansa toisen lavan päällä ja tutkaili rauhallisin silmin kolmea pentua kumppaninsa vatsan lähellä. Tällä kertaa hän aikoisi pentujen kanssa tehdä asiat toisin ja olisihan tilannekin ihan toisenlainen kuin aikoinaan Imperiumin vankina. Jollakin tavalla hän oli silti pelännyt tätä hetkeä, kun pennut syntyisivät tähän maailmaan. Minkälaisia heistä tulisi ympäristön vaikutuksen alaisena? Hän kuitenkin uskoi ja toivoi, ettei Imperiumin kauheudet kahden orjana pidetyn pennun kohdalla voisi enää toistua.
''Hiutalepentu ja Karhupentu kuulostavat minusta oikein hyviltä nimiltä meidän pienokaisillemme'', Raadelmasiiven karheahkoksi helpotuksesta särkynyt ääni kurnahti.
''Ehkä tämä yksi voisi olla hiutaletta vahvemmalla nimellä varustettu nuorukainen? Miten olisi Jääpentu?'', kolli ehdotti, hän oli aikonut sanoa Kidepentu, mutta ihan kuin joku olisi ohjannut häntä ja käskenyt häntä sanoa jää-nimen kiteen sijasta. Kuitenkin kolli tutkaili viimeistä pentua mietteliäänä ja hymy kasvoillaan valutti silmäparinsa tutkimaan Usvapolkua.
Leirissä sillä hetkellä kuului olevan hiljaista ja kaikki pesässäkin tuntui pysähtyneen. Raadelmasiipi huomasi, ettei häntä edes kiinnostanut miten Huurretähti ja Orapihlajakynsi hoitaisivat Taivaanliekissä tilanteensa.