Menneisyys

Naaras omasi vauhdikkaan ja iloisen pentuuden. Hän leikki vähemmän ehkä sisariensa kanssa, mutta enemmän Lumisuden kanssa. Tulipentu, sekä -tassu ikänsä tykkäsi olla naaraan seurassa. Valkeasta parantajasta tuli hänelle hyvä ystävä, jonka kanssa tykkäsi kisata tuulisilla nummilla. Sitten eräänä täysi kuisena yönä sattui kuitenkin naaraan elämän mullistavin tapahtuma. Kettujen hyökkäys keskellä yötä leiriin sai naaraan jännityksen pintaan, sekä kynnet esille. Hän halusi puolustaa sitä missä oli aina elänyt ja leikkinyt. Oli aika näyttää, millaisen oppilaan hänen mestarinsa on hänestä saanut koulittua. Mestari saisi olla siitä ylpeä. Naaras taisteli muiden rinnalla tuli käpälissään, iskien jokaista vastaan tulevaa täydellä voimalla. Se uuvutti, se toi voittoa, mutta myös vei tappiota. Naaras sai ikävän iskun ketulta suoraan kasvoihinsa, vieden puolen naaman turkin mennessään. Oppilas ei kuitenkaan ollut valmis lopettamaan, vaan hääsi samaisen ketun ikävin vammoin takaisin sinne, mistä oli koskaan tullutkaan. Ei hän vaan noussut parantajien pesältä sen jälkeen ainakaan kuuhun kaikkine vammoineen. Siellä hän katui, sekä vihasi, sekä nauroi voitolleen.
Kuiden mennessä ja soturiseremonian lähestyessä naarasta todella alkoi pelottaa, sekä inhottaa. Ketun jättämät jäljet eivät antaneet hänelle rauhaa, vaan hän sai koko ajan tuijotuksia kissoilta, perheeltään sekä koko klaanilta. Hän pysytteli visusit parantajan pesässä yhdessä Lumisuden kanssa, joka tätä auttoi sekä arpien, myös henkisenä tukena. Kaksikko kävi yleensä yöllä nummilla juoksemassa sekä saalistamassa, myös harjoittelemassa. Tulitassu ei voinut jättää koko oppilasikänsä harjoittelua syrjään tällaisen takia, muttei voinut näyttäytyä vielä julkisesti muiden silmien alla. Seremonia vihdoin lähestyi ja naaras täytti 12 kuuta, sekä sai hyväksynnän arvioinnistaa, vaan seremonia aiheutta hänelle lisää tuskia. Nimi, jonka klaanipäällikkö, tai myöhemmin paljastuen emo, hänelle antoi, ei jättänyt naarasta sitten ikinä rauhaa. Viha vain kasvoi itseään, sekä pian emoaan kohtaan. 
Puolinaama koki hyvän kuntoutuksen yhdessä Kuurasielun kanssa, kissan kanssa, jonka naamaa koristi arvet, ja joka taistelisi hieman samalla tavalla kuin Puolinaama. Naaraalla oli kuitenkin paljon vielä edessä, hänen kasvonsa parantuisivat, mutta kaikki se aika joka istuttiin ja paranneltiin pesästä, veivät hänen vahvuuttaan juosta ja puolustaa klaaniaan. Lumisusi, kaunis ja ihana naaras pysyi hänen rinnallaan päivä päivän jälkeen ja auttoi häntä eteenpäin, kannustaen häntä ja tukien, sanoen, ettei itseään kannattaisi pelätä. Puolinaama vahvistui päivä kerrallaan, ja pian koki sen, mitä ei koskaan uskonut enää kohtaavansa.
Kuurasielun oli häntä pian arvioitava. Kolmikko, Kuurasielu, Lumisusi sekä Puolinaama olivat metsällä nummen laidassa etsimässä yrttejä, ja Puolinaama lähetettiin vähän matkan päähän saalistamaan. Naaras oli kavunnut yllätyksesseen kiivennyt puuhun löytämänsä oravan perässä, joka nyt oli vain tappoiskun päässä. Naaras loikkasi, oksa petti alta ja hän kaatui puusta maahan oravan häntä suussaan kuitenkin hieman loukaten itsensä. Soturitar ei kerennyt nousta ylös, kun suuri punainen muriseva haiseva hiirenkasa lähestyi häntä ja sai naaraan jähmettymään paikoilleen. Metsän reunalla oli vielä kettu, joka nyt näytti hyvin nälkäiseltä etsien ruokaa; loukkantunutta kissaa. Puolinaama ei saanut pihaustakaan suustaan, mutta eräs nopea hahmo loikkasi hänen ylitseen kohti kettua, ja upotti hampaansa sen kaulaan. Kettu ei ollut suuri tai näyttänyt vahvalta, mutta tuttu kissa joka loikkasi ketun kaulaan sai siihen suuren jäljen, mutta kettu oli voitokkaampi ja heitti kissan kaulastaan. Sen kaula vuosi verta, mutta se jaksoi taistella, ja kävi vielä tuon kissan kimppuun. Puolinaama oli sokissa eikä saanut sanaa suustaan, mutta tuon naaraan noustessa tassuilleen, kettu loikkasi kiinni ja puri hampaansa tuon selän ympäri. Kissa raapi tämän naamaa tähtiklaanin voimien kautta ja yritti karistaa sitä turkistaan, kettu ei kuitenkaan ollut valmis vielä. Piankin suuri punainen hahmo loikkasi paikalle ja löi ketun maahan, tuon pudottaen naaraan ikävän näköisesti maahan. Kuurasielu taisteli ketun kanssa loppuun tämän pian häätäne verisenä takaisin sinne, mistä ikinä oli kehdannutkaan tulla. Puolinaama laahusti varovasti sokissa naaraan vierelle, vihdoin tunnistaen oman emonsa, Tulenvirran. Naaraan rinta hädin tuskin kohoili ja tuon päästä, kaulasta sekä selästä valui verta, Tähtiklaanin kutsuessa häntä luokseen. Puolinaama oli murtunut ja pelästynyt, sokissa ja surullinen tapahtuneesta. Taas hän oli aiheuttanut yhden kissan kuoleman lisää oman henkensä puolesta. Ei sen näin pitänyt mennä. Mutta Tulenvirta vielä naukaisi viimeiset sanansa, ennen kuin liittyi tähtiturkkisiin kissoihin: "Pidä itsestäsi huolta, Tulikettu". Nämä sanat saivat naaraan hämilleen, mutta se antoi naaraalle toivoa. Naaras ei vihannutkaan häntä, hän ei halunnut kutsua häntä tuolla kamalalla nimellä.
Kuurasielu kertoi Valkeatähdelle, että naaras olisi valmis takaisin soturin arvoon. Klaani suri Tulenvirtaa, sekä myöhemmin juhlivat uuden soturin nimitystä. Puolinaamasta nimitettiin Tulikettu Tulenvirran nimiehdotuksen mukaan ja naaras juhlisti voittoaan uuden nimen, sekä soturin virastaan. Hän oli vihdoin valmis, ja nyt enää pitäisi vain kohottaa itsevarmuutta, jotta hän voisi oikeasti olla omaitsensä, eikä pelätä karua menneisyyttään tai naamaansa. Kaikki saisi jatkua normaalisti, vaikka Kuurasielu pian katosi Kuukäpälän kanssa, ja kansa jäi vaille suurta soturia.
Kuita kului, Tulikettu vietti aikaa kumppaninsa kanssa, sekä piti huolta vanhimpiin siirtyneestä Kukkaiselosta, samalla kun Lumisusi sai oman oppilaansa, Leijonatassun. Tämä tietäisi vähemmän aikaa kumppanuksille, mutta Tulikettu päätti myös samalla keskittyä omaan tekemiseensä, vaikkei oppilaita ollutkaan hetkeen saanut. Se harmitti häntä, mutta kukapa hänelle oppilasta antaisi, jos se juoksisi häntä karkuun. Ketut vieläkin kummittelivat unissa, mutta pahin alkoi olla jo poissa. Ei ehkä kaikki, mutta osa. Tulikettu näki kansan kasvavan, Punatähdestä tuli hyvä johtaja sekä tämän veljestä loistava varajohtaja, vaikka kokeneellekin naaraalle olisi varajohtajan paikka maistunut. Muttei kaikkea voinut ansaita. Johtaja teki hyviä päätöksiä, ja niistä naaras olisi tyytyväinen.
Liiankin pian koittaa päivä, jota naaras ei uskoisi todeksi. Rauhallinen ja kaunis luminen päivä päättyy raivon valtaavan jäniksen taisteluksi, jota Tulikettu yrittää saada hengiltä. Jotenkin pahaksi sairastunut kani ei suostu kuolemaan ja tämän iskut sekä puraisut sattuvat vankkaakin naarasta, jättäen turkkiin ikäviä jälkiä vielä tapahtuman jälkeenkin. Lumisusi kuulee kamppailun äänet kauempaa ja ryntää äkkiä kumppaninsa luo pelastamaan, minkä toden teolla tekee. Urhea pieni valkea naaras iskeytyy jäniksen kurkkuun, eikä päästä irti, kunnes molemmat veren vuotoon jähmettyvät hankeen. Kumpainenkin henki kadonnut. Tulikettu raivostuu sanoinkuvailemattoman surun takaa ja itkee ikäväänsä taivaalle, ennen kuin Leijonaliljan kanssa vievät suru-uutiset leiriin. Tämä oli naaraan elämän vaikein päivä, päästää kumppanistaan irti, ja elää ilman tätä. Ties kuinka kauan. Tulikettu on lohduton, sekä rikki. Häntä pelottaa kauheasti elää ilman rakastaan, olla kuulematta tätä ja elää ilman tuon kosketusta. Kamalaa.
Punatähden kuoltua Auringonsirpale otti ohjat kansasta, joka lopulta näyttäytyi aika huonoksi vaihtoehdoksi. Kolli ei oikein saanut kunnolla otetta kansasta, ehkä masentunut Punatähden kuolemasta tai sitten vain kykenemätön toimimaan. Kolli ei ehtinyt hakemaan elämiään Kaiulta, ennen kuin lisää kettuja hyökkäsi leiriin ja tämä sai lopulta surmansa. Tähän samaiseen taisteluun oli saapunut kuitenkin Risasydän, Hallavarjon pakolainen, joka auttoi Aurinkotuulta selviytymään. Ja lopulta he päättivät Auringonsirpaleen viimeisin sanoin, että Risasydämen tulisi ottaa Aurinkotuulen johto. Kansalaiset olivat hieman epäileväisiä, mutta he halusivat johtajan, ja Risasydän oli siihen hyvä vaihtoehto. Naaras otti lopulta itselleen Tuliketun varajohtajaksi, jonka myötä kansa myös rauhoittui uuden johtajan valinnasta. Tulikettu lähentyi Risatähden kanssa tämän neuvonantajana, oppaana sekä ystävänä ja tukena. Hän sai tietää lisää naaraasta, tunsi tämän huolestuneisuuden omien ajatuksien kera ja toivoi voivansa auttaa toista. Mutta hänen aikansa tuli aivan liian aikaisin. Sydäntassu oli löytänyt Risatähden ruumiin nummelta, jonka kansalaiset lähtivät hakemaan päihitettyään ensin Alicen Veriklaanin, joka hyökkäsi Aurinkotuuleen hakeakseen Kinuskihännän viemiä pentuja, jotka kuuluivat laumalle. Kuitenkin Veriklaani sai tappionsa sen johtajapariskunnan kaaduttua Aurinkotuulen leiriin, ja he pötkivät pakoon Kinuskihännän selviytyen pentujensa kanssa. Tulikettu oli hyvin huolestunut kansansa puolesta, Risatähti ei saanut pitkälti johtaa ja hän kaipasi ystävänsä seuraa yllättävän äkkiä opittuaan, ettei tämä olisi heidän kanssaan enää. Tulikettu valitsi varajohtajakseen oppilaansa Auringonpimennyksen ja lähti hakemaan johtajan elämiään mukanaan oppilaita, jotka olivat ansaitsemassa Kaiun enteitään. Tulikettu sai nimekseen Kettutähden emonsa sanojen mukaan ja hänestä tuli uusi Aurinkotuulen johtaja.

Kauaa ei Kettutähti ehtinyt olla rauhallisen Aurinkotuulen johtajana, kun metsän kokonaisvaltaa haaliva Veritähti päätti hyötä Myrkkysuon jälkeen Aurinkotuuleen. Hän vaati reviiriä itselleen, joko yhteis hallinnan voimin tai kissojen antautumalla. Ja Kettutähti päätti, että kissojen olisi parasta paeta, kuin jäädä verenhimoisen kollin kynsien väliin loukkuun. Naaras kehotti kaikkia pakenemaan kohti Taivaanliekkiä, josta toivoi saavansa helpoiten apua, sekä tukea heidän ongelmiinsa. Uusi johtaja ehti nähdä kansalaistensa kaatumista, mutta myös taisteli itse omien elämiensä kanssa niin pitkälle kuin mahdollista, menettäen kolme elämää kunnes Veritähti heitti hänet sekä Tiikeriruusun viimeisinä eloonjääjinä ulos leiristä sekä Aurinkotuulen, tai entisen sellaisen, reviiriltä. Kettutähti toivoo voivansa saada turvaa Taivaanliekistä, ja häätävän kapisen kollin pois metsästä, jos tuota voisi mitenkään tappaa. Naaraan mielessä pyörivät kuolemattomat, sekä naarmuttamattomat kenraalit, joita Veritähdellä oli mukanaan.