Naaras on painoton hänen selässään. Veltto. Kotkanhuuto tuntee tämän tassujen hipaisevan ajoittain omiaan. Ne ova kylmät, jo kankeat. Kotkanhuuto tietää Mäntytähden olevan kuollut. Hän napsauttaa leukojaan liaan lähelle tulleelle kissalle, ärisee tämän halulle auttaa. Mäntytähti on hänen taakkansa. Kukaan muu ei ollut sopiva kantamaan naarasta, ei ansainnut sitä.
Hän vihaa Mäntytähteä koko sydämeltään tällä hetkellä. Hän oli lähtenyt, hylännyt hänet kuten niin moni ennen naarasta. Ehkä hänen ei pitänyt olla yllättynyt, loppujen lopuksi Mäntytähti oli ollut vain hieman kääntöpuolta muistuttava peilikuva Tuhkavalasta. Nimi syövyttää hänen sisuskalujaan kuin myrkky. Kapinen naaras, saastainen, itsekäs. Itsekeskeisiä molemmat. He nauroivat yhdessä hänelle, halveksi häntä korkeuksistaan. Kuolo vieköön molemmat. Kuolo heidät vieköön.
Silti hän kantaa Mäntytähteä, kuin jotakin arvokasta, naaraan arvolle sopivasti. Kotkanhuuto tappaisi heidät kaiki tähän paikkaan ennen kuin antaisi Mäntytähden kiertoon kuin ne lukuisat alhaiset naaraat kujilla. Hän jatkaa matkaansa hiljaa.
Hän ohittaa klaanissa kissat, mouruamisen, henkäykset, kauhun, kun hän laskee Mäntytähden hiljaa alas omalle pedilleen. Päällikkö on päällikkö, aina kuolemassaankin. Tämän turkki on edelleen pehmeä, tuoksuu samalta kaarnalta ja voimalta kuin aina ennen.
Kissat mouruavat, valittean ja huutaen, ne vaativat. Kurjat, kapiset. Hän viihaa heistä jokaista. Liian heikkoja ollakseen koskaan mitään muuta kuin kohtaloonsa tyytyviä. Oman mielen puutteisia. He eivät selviäisi kaikkeasta siitä mistä hän oli selvinnyt. Eivät kaikesta mistä Mäntytähti oli selvinnyt. Silti he kohtelivat heitä kun he olisivat olleet näille jotakin velkaa. Hän ei koskaan ymmärtäisi, miten Mäntytähti sieti sitä kohtelua alimmiltaan.
Vaahterakynsi puhuu, Kotkanhuuto painaa päänsä varovasti Mäntytähden turkkiin, kaivaten lämpöä joka oli ollut siinä vielä aamulla.
Vaahterakynsi on hyvä puhumisessa, hyvä esittämään että hän välitti näistä kurjista. Kotkanhuutoa ei kiinnostanut mitä salamaklaanille tapahtuu, kuka valtasi Lumotunpolun ja miksi. Häntä ei kiinnosta Pakkasnauru ja tämän egomania. Ei sudet ja ketä ne ovat häirinneet. Heikkous on heikkoutta, vahvuus vahvuutta. Elämä ei ollut niin helppoa kuin klaanikissat sen maalasivat, vaikka näiden vääristynyt ylpeytensä ja sukujuurensa saivat heidät kuvittelemaan itsestään liikoja.
Heidän naurettavat valtataistelunsa maaplänteistä, ja arvoista, kiihkeys omista tavoistaan ja uskomuksistaan, jonka mukaan hän oli alempiarvoinen vain syntyperänsä takia. Eliittistä roskasakkia.
Mäntytähti oli kohdellut häntä samalla tavalla kuin ketä tahansa, nälvien ja ilkeästi kähisten, naaras oli toivottanut hänet tervettulleeksi perheeseensä, joka koostui toisen naaraan kahdesta hylkäämästä pojasta, ja saman naaraan hylkäämästä ystävästä. Hän ei ymmärtänyt Mäntytähden lojaalisuuden tunnetta Tuhkavalaa kohtaan. Se naaras ei ansainnut sitä. Ei tulisi koskaan ansaitsemaan. Ehkei hän vain ymmärtänyt Mäntytähteä itseään.
”Onnitteluni, aiheutit spektaakkelin,” Kotkanhuuto kuiskaa hiljaa Mäntytähdelle.
Hän ei voi vihata tätä naarasta liikaa. Loppujen lopuksi, Mäntytähti ei koskaan luvannut hänelle, ettei hän jättäisi Kotkanhuutoa yksin. Hän ei ollut rikkonut mitään lupausta. Tämän typerä sydän vain päätti pettää tämän. Osa hänestä miettii, olisiko Mäntytähti mielissään sen tuomasta hämmennyksestä, kokouksen päättöä. Mutta itseppäinen naaras olisi mielummin elossa. Siitä hänellä ei ollut epäilystäkään.
Kotkanhuuto hengittää Mäntytähden tuoksua, lokeroi sitä syvälle muistoihinsa,sitten hän nousee ylös, Vaahterakynnen ja odottavien kissojen ohi.
”Vaahterakynsi on varapäällikkö, onnea, pidä klaani kasassa.”
Antaa kollin johtaa, kun kerran niin paljon sitä haluaa. Kotkanhuudon puolesta Vaahterakynsi voisi pitää klaanin hyvänään, kaikki sen itsekeskeiset kissat, mutta häntä ei oltu opetettu luopumaan asioista ilman taistelua, joten hän pitää siitä kiinni, kynsin hampain, kun kerran oli sen saanut, ojennettuna kauniisti hänen eteensä kuin pulskan hiiren.
Vaahterakynsi saisi leikkiä sillä, rippeillä valtaa. Vaahterakynnellä on muutenkin aina ollut enemmän puheenlahjoja kun hänellä.
Hän epäröi, hetken, sitten;
”Katso että hän saa päällikön arvoisen hautauksen.”
Hänellä ei ollut kiinnostusta olla mukana klaanin uskonnollisissa rituaaleissa. Kuollut oli kuollut, manaaminen, juhliminen, rituaalit, ne olivat eläville. Eikä Kotkanhuudolla ollut halua nähdä Mäntytähden hautajaisista tehtyä teatteria. Klaani vaatisi sitä, tapojaan kunnioitettavan. Kotkanhuuto kunnioitti Mäntytähteä silloin, kun tämä vielä oli elossa, tyhjän kuoren palvominen tuntuu ontolta, teeskentelyltä. Joten hän astelee ulos ruskatammen mailta, kohti toista, naurettavaa rituaalia. Askel, sitten toinen, kunnes hän pysähtyy paikoilleen.
Ehkä hetkessä pientä maanista hulluutta, Kotkanhuuto vaihtaa askeltensa suuntaa. Ei kohti kuulampea, elämiä, ja kaikkeen johon klaanikissat uskoivat. Sen sijaan hänen askeleensa vievät toiseen, tutumpaan paikkaan.
Puut tuntuvat korkeammilta nyt, suojaavimmilta, mutta talven alastomuuden jälkeen hän osaa odottaa sitä. Navigoiminen ei vie kauaa, iltainen kaste korsien päissä vetäen pieniä noroja hänen jalkoihinsa.
Mäntytähti oli halunnut ottaa Pöllöniskun mukaansa. Hän ei muistanut siitä paljoa, mutta yksi osa siitä päivästä pyörii hänen päässään jatkuvalla toistolla. Kotkanhuuto ei ollut myöntynyt heti. Hän oli sanonut ottavansa Pöllöniskun ensin mukaansa metsästämään, viettää aikaa tämän kanssa niin paljon kun mahdollista. Hän oli ärsyttänyt Koitomua, hymyillyt hyvin kauniisti Omenaturkille, ja tappanut veljensä tietämättä sitä.
Kuin tyhjästä, hänen maailmansa menetti tarkoituksensa metallisten hampaiden kalahtaessa yhteen. Ääni soi hänen korvissaan vielä nytkin, se millisekuntti mikä hänellä kesti kääntyä hidastettuna painajaisena hänen silmissään. Hän oli katsonut, paikallaan, transsissa, yrittäen yhdistää kuvaa edessään muistoihin Pöllöniskusta.
Hänen ainoa lohtunsa oli, ettei Pöllönisku kärsinyt kauaa. Isku, joka oli murskannut Pöllöniskun kallon, oli osunut aivoihin melkein välittömästi, verta kouristeleva kurkku oli vain myöhästynyt jälkireaktio. Hän ei ollut erottanut enään piirteitä, kuono liiskaantunut, suu irvessä, toinen silmä puhki, toinen ulos kuopastaan työntyen, kun yksi piikeistä osui liian lähelle.
Hän oli yrittänyt, kunnes päivänvalo vaihtui pimeäksi, mutta lopulta hän oli irrottanut vain yhden silmän, jonka hän oli vienyt Mäntytähdelle haudattavaksi, ja korvakorun, jonka hän ripusti itseensä. Se oli hänen vikansa, ja he kumpikin tiesivät sen. Pöllönisku olisi vielä elossa, jos Kotkanhuuto ei olisi pistänyt sinä päivänä vastaan.
Ansaa ei ollut enään, hän ei tiedä mitä Pöllöniskun ruumiille tapahtui, mutta hän tietää, etteivät kaksijalat ole ystävällisiä villikissan ruumiille. Paikka on puhdas, liian puhdas, fakta on kuin myrskypilvi hänen mielelleen. Hän tietää, että on lapsellista odottaa maan tummeneen, kasviston kuolleen, mutta paikan täysi seesteisyys, sen puhtaus, vesisateen haju ruohossa, se kaikki tuntuu luokkaukselta Pöllöniskun muistolle.
Siitä huolimatta hän käpertyy siihen, puun juurelle, jossa Pöllönisku menetti henkensä. Ei siellä, minne Mäntytähti hautasi hänen veljensä, tässä jossa se tapahtui.
Hän istuu tunteja ja puhuu, hampaat irvessä, silmät kiiluen, Hän puhuu heille kaikille. Tuhkavalalle, Pöllöniskulle, Mäntytähdelle. Hän kiroaa heitä kaikkia.


Sanamäärä: 949

Auringon laskiessa horisonttiin, asteli nuori Salviatassu pois pesästään. Hän oli pitänyt koko päivän seuraa nuorelle Kaaosharhalle, joka oli potilaana parantajien pesässä jouduttuaan suden hyökkäyksen kohteeksi. Tapaus oli tuonut Salviatassulle ja hänen mestarilleen Sumukadotukselle käpälät täyteen työtä, joten parantajaoppilaan uuden nimen saaminen oli viivästynyt. Mutta nyt toipilaana olevan Kaaosharhan tilanne oli vakaa ja Salviatassu oli jättänyt mestarinsa pitämään kollille seuraa. Hän itse astelisi Hohteeseen, luolaan jonka seinät hohtaisivat ja jossa hänellä olisi mahdollisuus tavata esi-isiensä heijastukset. Salviatassu ei ollut käynyt luolassa koskaan aiemmin ja naarasta kutkuttikin päästä näkemään luolan sisälle. Nuorta naarasta jännitti, mutta hyvällä tavalla. Salviatassu asteli luolan suulle ja kääntyi vielä katsomaan leiriin, kohti parantajien pesää. Kun hän palaisi takaisin, olisi hänellä uusi parantajien arvoinen nimi. Hänen nimensä ei enää kertoisi hänen olevan oppilas, vaikka tietenkin virallisesti hän olisi vielä monta ja monta kuuta Sumukadotuksen oppilas. Salviatassu astui luolaan sisälle ja kun hän tassutteli syvemmälle, lempeä viileys otti hänet vastaan. Maan alle mentäessä ilma kylmeni siitä, mitä se oli ollut ylhäällä. Salviatassu kuuli oman sydämensä hakkauksen ja kiivaan hengityksensä. Hetken ajan hänen olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja pinkoa takaisin maan pinnalle. Naaraasta tuntui, ettei hän saisi happea tarpeeksi. Tuo kuitenkin pakotti itsensä kävelemään eteenpäin vielä viimeiset askelet. Ja sitten käytävä laajeni luolaksi. Salviatassu henkäisi ihastuneena nähdessään lumoavan näyn. Luolan seinät hohtivat ja valaisivat luolaa. Näky oli niin rauhoittava, että parantajaoppilas tunsi sykkeensä laskevan ja sai tämän sulkemaan silmänsä hetkeksi. Kun hän avasi uudelleen silmänsä, erotti hän seinän hohteessa kissan siluetin. Hahmo oli niin haalea, ettei tuon turkin väritystä voinut erottaa, vain keltaoranssit silmät kiiluivat hailakasti ja katselivat Salviatassua.
”Tervetuloa nuori Salviatassu. Olen Pähkinäsulka, mestarisi edeltäjä.” Kaikui naaraskissan ääni. Salviatassu ei ollut nähnyt hahmon liikuttavan edes suutaan ja nopeasti naaras tajusi äänen kuuluvan vain hänen päänsä sisällä. Salviatassu kumarsi hahmolle ja pohti pitäisikö hänen puhua ääneen vai ajatella sanansa. Lopulta oppilas päätyi naukaisemaan varmuuden vuoksi ääneen; ”Hei Pähkinäsulka..” Pienen hetken päästä hän vielä lisäsi; ”Tiedätkö miksi olen täällä?”
Pähkinäsulan hahmo nyökkäsi.
”Olet tullut saamaan parantajanimesi. Polkusi kohtasi Salamavuoren kanssa juuri sopivaan aikaan, vaikkakin harmittavalla tavalla. Kaikesta huolimatta olet osoittanut uskollisuutesi ja kykysi polullesi, enkä näe mitään estettä sille etteikö sinusta tulisi heimomme seuraava parantaja.” Edesmennyt parantaja piti taukoa ja Salviatassu odotti jännittyneenä. Pian hänellä olisi uusi nimensä.
”Tästä hetkestä alkaen sinut tunnettakoon nimellä Salviapääsky! Esi-isänne antavat hyväksyntänsä polullesi.” Pähkinäsulka julisti ja hento ilmavirtaus heilautti parantajaoppilaan korvalla olevaa pääskysensulkaa. Aivan kuin Pähkinäsulka olisi koskettanut sitä.
”Kiitos Pähkinäsulka! Kiitos teille kaikille!” Salviapääsky kehräsi, samalla hetkellä Pähkinäsulan hahmon hälvetessä. Hetken aikaa Salviapääsky vain nautiskeli kauniista ympäristöstään. Hän olisi voinut jäädä Hohtoon vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Mutta lopulta parantajaoppilas kääntyi takaisin tulosuuntaansa ja kipitti takaisin maanpinnalle. Naaras loikki onnellisena takaisin pesälleen. Hän ei malttanut odottaa uuden nimensä kertomista mestarilleen ja tämän jälkeen koko heimolle. Tästä lähtien hän olisi Salviapääsky.

//Owa//

Kuurasusi kohotti yllättyneenä kasvonsa ja avasi silmänsä kohti äänen suuntaa, tunnistaessaan jonkun puhuvan hänelle pehmeästi, ystävällisesti, ja sellaista sävyä ei löytänyt Kuutiikerin katkerien kissojen suusta. Se ei myöskään ollut Kanjoniutu. Kuurasusi katsahti kummastuneena Omenahiireksi esittäytyneeseen kissaan, ja yllättyneenä nousi tassuilleen, kyyristäen päätään alemmas nuuhkaisten Omenahiirtä kohden. Kuka tämä oli? Kuurasusi kuunteli toisen sanat ja huomasi vasta sitten usvaisen ympäristönsä, kohottaen korviaan joka suuntaan ja yrittäen paikantaa ympäristöään, mutta se oli aivan turhaa. Maailma oli uusi, Kuurasusi ei ollut ennen eksynyt tällaiseen paikkaan.
Hyvä on, tämä kissa oli hyvä kissa, tällä oli hyväntahtoiset silmät ja rauhallisesti lyövä sydän. Tämä kissa ei myöskään ollut Kuutiikeristä, mutta Kuurasudella ei olisi mitään hätää vieraan mukaan. Vieraaseen ei ehkä olisi hyvä luottaa, mutta jotenkin naaraalla oli muutenkin sellainen tunne, että hän olisi vahvassa unessa, eikä ollenkaan missään maailmassa enää.
Naaras istuutui pian alas, ja kiersi häntänsä vierelleen, antaen valkean ja punertavan turkkinsa tanssia kevyessä viimassa, vaikka täällä olikin lämmintä. Rauhallista, miellyttävää. Kuurasusi palautti nyt rauhallisen ja kevyesti uteliaan katseensa Omenahiireen.
''Nimeni on Kuurasusi, olen Kuutiikerin soturi'', naaras ryhti suorassa, mutta kevyesti kumartuen alas nyökkäämään toista kohden omasi käytöstavat ja kohteliaasti esittäytyi. Tämä vieras kissa tiesi enemmän maailmasta, joten olisi vain hyväksi pitää kuononsa kiinni. Samanlain hän ei tosin ajatellut koskaan isästään. ''Luulin menneeni tosiaan nukkumaan, mutta voinko auttaa sinua jotenkin tai onko sinulla jotakin minulle? Kaiun kissat eivät saisi ilmestyä yllättäen Kuutiikerin kissojen uniin'', Kuurasusi heilautti hieman huvittuneena korviaan, joiden päässä oli tupsut ja hymyili Omenahiirelle hyväntahtoisesti.
Naaras ei ollut sen enempää koskaan miettinyt mihin uskoi, sillä hänen vanhemmillaan ei ollut väliä siinä asiassa, kunhan hän ei toisi asioita mitenkään ilmi siten, että se voisi vahingoittaa kansan maailmannäkemystä tai ajatuksia johtajaperheestä. Jokainen oli tervetullut ja aloittamaan uuden elämänsä, eikä Kuutiikeri siinä katsonut uskontoa, vaikka se oli lähes tiikeritammeen rustattu, että piti olla uskomatta mihinkään tai kohdentaa se Kuoloon.
''Ei ole tarkoitukseni olla töykeä sinulle, olen hieman lievästi sanottuna yllättynyt, että tapaan jonkun.. tähtiturkkisen kissan?'', Kuurasusi ei tiennyt miten kutsuisi Omenahiirtä, ja kallisti hieman päätään tuota kohden, kun haki sanoja mietteliäänä.

Sanamäärä: 342
Kuurasudelle pisteet

//Owa

Ruskean sävyinen vanha naaras kohotti huulilleen lämpimän hymyn, kun Thalia pomppasi tassuilleen huolestunein silmin, saapuen tervehtimään tuttavaansa. Syndra hyväntuulisena kosketti Thalian kuonoa ja lämpimästi räpäytti tälle sokeudesta haalistuneita silmiään, vaikka tässä maailmassa hän näki hyvin. Ei kaikkea kuitenkaan voisi korjata, muttei se haitannut vanhaa naarasta, että hänelle jäi valkeat silmät sekä valkea kuono. Syndra näytti hännällään Thaliaa istumaan vierelleen, pudistellen sitten päätään toiselle hänen anteeksi pyydellessään. Toisen silmistä selvästi paistoi pienet kyynelet, mutta Unien Tähti toivoi, ettei Thalia nyt itseään mistään tästä syyttänyt. Ei siihen olisi syytä, ei minkäänlaista. Kyllä hänkin kaipasi laumatovereitaan, Umia, Yumea, sekä tietenkin kaunista Thaliaa ja Achillesta esimerkiksi. Mutta hän eläisi täällä, ja selvästi voisi olla kykenevä tapaamaan ystäviään vielä tässäkin maailmassa, sen sijaan että juoksisi Pohjolassa muiden seurassa. Ehkä hän vielä joku päivä olisi siellä heidän rinnallaan ulvomassa kuulle.
”Ei ole syytä pyytää anteeksi kultaseni. Aika on meillä kaikilla rajallinen, ja olen täysin kunnossa täällä. En olisi voinut pitkään kuitenkaan jatkaa vain lauman hidastajana”, hän hykersi ja räpäytti silmiään rauhallisesti toiselle. Toivottavasti Thalia lakkaisi hänestä huolehtimasta, hänellä oli täällä kaikki kunnossa. Alfanaaraan aurasta näki heti selvästi, miten huolestunut sekä väsynyt tämä olisi. Ehkä laumassa ei olisi kaikki hyvin niiden hyökkäysten jälkeen, olikohan Thalialle käynyt jotain? Naaras ainakin tässä maailmassa näytti olevan kunnossa.
”Olemme Unienmaailmassa, Thalia. Älä huoli, et ole kuollut, olet vain uponnut univaiheiden läpi luokseni, sillä tarvitset nyt jotain”, ruskea naaras haukahti ja tarkkaili toista. ”Olen päässyt Unien Tähdeksi, ja selvästi voin saada tavata teitä tässä maailmassa. Uskon voivani tarjota teille jotain, mikä helpottaisi sinun tai teidän päiviänne, tai jotain tulevaisuuden varalle, en ole itsekään vielä varma tästä”, tuo naurahti perään ja väräytti korviaan tuttavallisesti. ”Älä siis pelkää, tulet pääsemään täältä vielä poiskin”, tuo räpäytti silmiään tälle lämpimästi hymyillen, toivoen, ettei tosiaankaan alfanaaras pelästyisi turkistaan ulos.
”Näen, että huolehdit kovasti. Onko kaikki hyvin? Mitä laumassa tapahtuu?” Syndra lopulta pakottautui kysymään toveriaan tutkaillessaan. Hän todella tarvitsisi stressivapaita päiviä, ei ollut Unien Tähti varma voisiko hän sellaista antaa, mutta toivottavasti Thalia pääsisi pian viettämään rauhallisempia hetkiä. Ehkä lauman tapahtumat tekivät hänelle tällaisen stressaantuneen auran. Ehkä tämä oli Thalian ensimmäinen hetki saada kunnolla unta. Voi miten Syndra alkoi huolehtia kauniista alfanaaraasta, vaikka tiesi, että tämä pärjäisi Achilleksen sekä upean laumansa kanssa hyvin.

365 sanaa
Pisteet Revontulelle

//Heli//

Ruoskatähti aisti, että Pakkassäde jäi huvittuneesta tuhahduksestaan huolimatta miettimään mahdollista omaa kohtaloaan eläväisien päiviensä jälkeen. Ruoskatähdellä olisi ollut naaraalle vastaus tämän tulevaisuudesta, tai ainakin ratkaisu siihen, miten toinen väistäisi mahdollisen kohtalonsa jäätyä Kuolon valtakuntaan mätänemään, haisevan lihan ja verisen taivaan alla. Mutta sitä ei kysytty, joten tämä vain itsekseen mietteissään siristi silmiään ja pyrki keskittymään nuorukaiseen. Jonka pitäisi Ruoskatähteä jossakin mielessä kiinnostaa, mutta toistaiseksi tämä oli vain niitä kissoja, jotka pyrkivät olevan pahoja, koska halusivat oikopolun jonkinlaiseen valtaan ja maineeseen. Hyvät kissat saivat sen paremmin, ja heidän elämänsä olisi elämisen arvoinen saavutuksineen, toisin kuin Pakkassäteen kaltaisten kissojen, jonka vuodattivat verta saadakseen vain tavoitteensa aikaan. Mutta mikä Ruoskatähti oli tuomitsemaan? Ei hän syyttä ollut saanut haluamaansa, mutta kulkenut silti Kuolon mailla.
''Olet oikeassa, vaikka me tulemmekin tänne kadotuksen kautta, Kuolosta tai Kaiusta, tällä ratkaisee meidän anteliaisuutemme arvomaailmoiden kera'', Ruoskatähti hymähti kevyesti, pitkän hännänpään nytkähtäessä tyynesti takana.
''Ehkä on oikeutettua ajatella juurikin noin. Jokaisen elämä on kuitenkin itsensä varassa ja päähenkilön päätettävissä. Kuitenkin mahdollisuuksia sinulle on annettu isäsi toimesta, on arvomaailma, jonka hän on luonut ja sinä olet sen omaksunut. Käytännössä olette antaneet molemmat toisillenne huomiota, ja olet saavuttanut paloja siitä, mitä olet halunnutkin. Kysymys onkin, mikä on riittävää teistä kummallekin'', musta kolli kohautti rennosti lapojaan pohdintojensa päätteeksi. Tai oikeastaan hän pyrki piirtämään suuntaviivoja, jotka voisivat auttaa Pakkassädettä eteenpäin kaksikon keskusteluissa tai naarasta ymmärtämään todelliset halunsa.
''Niin kauan kuin sinulla on jalat tallella, voit koska tahansa kävellä pois ja muuttaa tuulen suuntaa'', Ruoskatähti oikaisi näkemyksellään. ''Se on yksinkertaista. Minä odotin kuolemaani alaselästäni alaspäin halvaantuneena, ja päätin kuolla suuressa sodassa, upotettuani hampaani viimeisen kerran suurimpaan viholliseeni ja vaikka vesi lopulta surmasi meidät molemmat. Minä taistelin uskomuksieni puolesta hampaillani. Se oli minun polkuni, taistella, koska en voinut kävellä'', kolli huvittuneena hymähti.
''Mutta älä nyt liikaa itseäsi imartele. Yritän tässä ylläpitää välillämme keskustelua, jotta tulet lipsauttaneeksi jotakin huvittavaa, jonka mahdollisesti voisin sinun harteillesi vierittää kyvyilläni. Annan sinulle tilaa ajatella ja kannustaa itseäsi, jotta löydämme jonkinlaisen suunnan sinulle, jotta pääsen sinusta eroon ja saan jonkun mielenkiintoisemman persoonan vierailulle luokseni'', kolli vinoili sarkastisesti, vaikka hyväntuulinen nauru nyppikin hymyä suupielessä.
''Sinä haluat jonkinlaisen suunnan näyttäjän, jotta löydät kotisi. Mutta et uskalla sitä lähteä etsimäänkään, saavutuksiesi painaessa jo lavoilla. Onko koti siis entistä vai nykyistä, kun missään ei ole hyvä olla?'', musta kolli kohotti kuonoaan taivasta kohden mietteliäänä, mutta huvittuneena huokaisten itsekseen. ''Tarvitseeko valitsemasi polun jälkeen olla mitään nykyistä tai mennyttä? Tarvitseeko silloin olla mitään? Sinulla on elämässäsi paljon paloja, jotka eivät ansaitse arvostustasi eikä sinulla ole mielenkiintoa sellaiseen arvostuksen jakamiseen niihin, joilla voisi olla merkittäviä sanoja ja tekijöitä tulevaisuutesi kannalta'', miten vaikea lapsi hänen luokseen olikaan lähetetty.
''Mitä sinä lapsi haluat? Valtaa, verta, vihaa, voimaa? Mitä sinä etsit, mitä sinulla ei ole? Ja sen jälkeen kysytäänpä, miksi sinulla ei ole niitä asioita? Ehkäpä voin siinä sinua auttaa. Kodiksi minä en voi muuttua, enkä valitettavasti lähteä pitämään puhuttelua isällesi siitä, miten keskenkasvuinen sisäsiittoinen kakara hän on, tai puhumattakaan hänen jälkeläisensä'', Ruoskatähti hörähti huvittuneena loppuun.
''Voi isä, minkä virheen teitkään, kun sotkeennuit siihen naaraaseen. Nyt joudun keräämään jättämiesi asioiden jälkipolvet luokseni ja keksimään heille maailman ja elämänsä pelastuksia'', Ruoskatähti itsekseen huvittuneena mutisi, väräyttäen viiksiään, pohtien Veritähteä.

Sanamäärä: 524
Pisteet -> Hiirenpolulle

//Aaduska

Oranssin vaalea kolli odotti innoissaan mitä nuorella naaraalla olisi sanottavanaan, mutta juuri kun Pajupentu näytti avaavan suutaan, hänen hahmonsa alkoi vaipua uniseen horrokseen, haukotellen itsensä pieneksi keräksi, lopulta palautuen takaisin emonsa hännän suojiin uniseen maailmaan. Hallalintu painoi korviaan alas ja tuhahti ihmeissään, miksi nuori naaras palasi takaisin omaan maailmaansa. Eikö tällä ollut oikein mitään toiveita, vai oliko tämän aika muuten vaan loppu? Vanha kolli huokaisi syvään siistien nopeasti häntäänsä, sitten lähtien askeltamaan pimeyteen, toivoen löytävänsä itselleen hetken rauhaa, ennen kuin kohtaisi seuraavan. Lampi kuitenkin kutsui kollia aika pian takaisin, ja Hallalintu askelsi silmiään pyöräyttäen tumman lammen kivien äärelle, katsellakseen sen pyöreilevää tumman sinistä pintaa, josta paljastui pian vaalean oranssi naaras, punertavilla kohdilla. Tämä kissa vaikutti hänen kaltaiseltaan, tai ainakin hänellä oli tuuheaturkki, sekä samanlaista oranssia kuin itse vanhalla lumottupolkulaisella. Hallalintu nosti hymyn huulilleen ja antoi meripihkaisten silmiensä katsella, miten uninen hahmo saapui lammesta hänen kalliolleen kuono hännän alla piilossa, tämän tuhistessa unisena. Kuitenkin nyt hänen olisi aika herätä.
”Hei vain, sinä nuorukainen”, Unientähti aloitti hiljaa tummalla ja lempeällä äänellään, jotta tämäkin nuoreksi osoittautunut kissa voisi päästä tähän maailmaan rauhallisesti, eikä pelästyen. ”Olet saapunut Unienmaailmaan, rauhalliseen sekä ystävälliseen ulottuvuuteen, jossa olen minä, Hallalintu, oppaanasi”, tuo naukui ottaen askelen lähemmäs tätä oranssia naarasta, joka alkaisi pian heräillä. Vanhempi Hallalintu nopeasti nuolaisi pari kertaa rintaansa, sekä asettui sitten yleiselle paikalleen lammen rannan juurelle katselemaan tätä nukkuvaa kissaa. Kaikki heidän ympärillään oli pimeää sekä hiljaista, vain heidän äänensä kaikuisivat heidän ympärillään, sekä lampi heidän vierellään näyttäisi heille valoa. Unimaailma, jossa uneen päätyessä oli mahdollisuus päästä esi-isien puheille ja löytää itselleen toiveita, ehkä rikkauksia. Hallalintu odotti innoissaan tapaavansa tämän nuoren.
265 sanaa
Pisteet Leijonalle

//Heli + EE//

Liekkitähti oli katsellut, miten lopulta hänen ja Kanjoniudun hetki alkoi päätyä loppuunsa. Kanjoniudun silmien alkaessa painaa kiinni ja tarinan ollessa tältä istumalta ohitse, sääli. Liekkitähti oli oikeastaan pitänyt tästä nuorukaisesta, mutta maailma oli täynnä kissoja ja olisi aika vastaanottaa seuraava. Liekkitähti jäisi Kanjoniudun mieleen pehmeästi hymyilevänä kissana, ennen kuin toisen hahmo katosi uneen, katosi takaisin oikeaan elämään ja maailmaan. Kyllä Liekkitähti ihan tosissaan joskus kyseenalaisti sitä, olisiko sittenkään oikeasti olemassa, mutta nopea vierailu Opaalikuiskauksen luona oli herätellyt häntä.
Liekkitähti venytteli ja ehti nuolaistu etutassuaan, aikoen pestä korvantaustojaan, mutta seuraava kissa oli jo matkalla. Liekkitähti väräytti yllättyneenä korviaan, kun Usvajoen ominaistuoksu tervehti häntä uudelleen, vain hetki sitten hänen luonaan vieraillut Tuulenkapina oli muistuttanut häntä, että oli Liekkitähdelläkin joskus kauan sitten ollut koti. Jokiklaani!
Liekkitähti räpytteli silmiään, mutta ei tunnistanut kissaa, jonka ääriviivat alkoivat muotoutua hänen silmiensä edessä. Kissa ei ollut erityisen vanha, tästä tuoksuen laimeaa parantajakissojen ominaistuoksua.
''Tervetuloa Unien valtakuntaan, minun nimeni on Liekkitähti ja pyrin tänään kuuntelemaan sinun ajatuksiasi, murheita ja toiveitasi. Parhaimpieni mukaan toteuttamaan niitä viimeisiä, jotta elämäsi olisi enemmän maukkaampaan sinulle'', Liekkitähti karismaattisen rennosti naukaisi ja asteli lähemmäs tulijaa, joka vielä uneliaana räpytteli rähmää silmistään. ''Olet turvallisella maaperällä nyt, ei tarvitse murehtia omien ajatuksiensa painoarvosta tai uskostaan. Täällä olemme vain me kaksi, ja lupaan kyllä päästää sinut palaamaan takaisin pesääsi, mutta unesi on aistinut ongelmia maailmassasi ja minun tehtäväni on tukea sinua Usvajoen neitonen'', Liekkitähti kurnahti, istuutuen sitten takaisin alas.
''Miten sinä voit? Mitä sinulle kuuluu, tai mikäköhän on nimesi?'', johtaja yritti avata keskustelua, jotta ilmapiiri olisi mahdollisimman mukava ja Liekkitähti itse helpostilähestyttävä.

Sanamäärä: 264
Pisteet Veripennulle

Korkeat ja synkät palaneet puut kaartuivat Tuskatiikerin yläpuolelle. Oksisto peitti melkein kokonaan näkymän taivaalle, vain hento punainen hohde siivilöityi sen lävitse. Puunrungot muodostivat ympärille tiheän metsän, jonka sekaan pimeys kietoi itsensä. Tuskatiikeri muisti sulkeneensa silmänsä omalla vuoteellaan, väsyneenä palattuaan tehtävältään. Punaiset kissat oli vangittu ja tiukasti vartioituna imperiumin luolastossa. Seuraavaksi alkaisi kissojen kuulustelu, mutta se ei enää ollut Tuskatiikerin heiniä. Hän oli tärkeimmän osuutensa hoitanut.
Moni asia oli muuttunut sillä välin, kun kolli oli ollut tehtävällään kansojen parissa. Kissat olivat saaneet uusia asemiaan upseereina ja kapteeneina. Orjia oli paennut. Viikatteen lapset olivat pettäneet imperiumin. Mutta Tuskatiikeriä koskettava muutos oli se, että hänen veljensä Karmanvirne oli menehtynyt. Tuskatiikeri ei ollut kovinkaan tunteellista sorttia eikä täten koskaan erityisen läheinen kenenkään kanssa. Mutta veljen kuolema tarkoitti, että kolli oli nyt yksin. Hän oli ainut sisaruksistaan, joka oli vielä elossa. Kyllä kolli oli kunnioittanut ja välittänyt veljestään, olihan tuo hänen lähisukulainen. Tottakai hän kostaisi tuon kuoleman, jos sille olisi syyllinen. Mutta veli oli mennyt itse kuolemaan ja jättänyt Tuskatiikerin yksin. Siispä Tuskatiikeri keskittyisi tulevaan. Imperiumin kukoistamiseen. Uuteen asemaansa, jonka peri veljeltään. Sitä Karmanvirnekin haluaisi. Että imperiumi kukoistaisi. Karmanvirne oli aloittanut auttamaan siinä. Tuskatiikeri veisi sen loppuun.
Tuskatiikeri lähti astelemaan eteenpäin puiden lomassa ja hyppäsi kaatuneen puunrungon yli. Häntä ei pelottanut. Hän tiesi mitä tapahtuisi. Hän oli Kuolon mailla ja hän ottaisi asemansa amiraalina vastaan. Hän saisi ikuisen elämän kirouksen, kuten hänen isällään. Isä oli kertonut siitä. Tuskatiikeri keskittyi ajattelemaan isänsä kuvailemaa kissaa. Sielutähteä. Tuskatiikeri ei ollut tavannut henkilökohtaisesti tuota Kuolonjumalaa. Mutta häneltä Tuskatiikerinkin voimat olivat peräisin. Tuskatiikeri kuvitteli määränpääkseen Sielutähden. Hänen tulisi löytää Sielutähti. Tuskatiikeri vain toivoi metsän kuljettavan hänet perille. Sinne missä Sielutähti majailisi.
Joskus kävi niin, että Kuolon kissat olivat jo odottamassa heidän valtakuntaansa saapuvaa. Mutta ainakin tällä kertaa Tuskatiikerin luo ei ollut päätynyt kukaan. Tuskatiikeri ei tiennyt oliko tämä jokin testi. Testi siitä selviytyisikö hän metsän läpi. Jos olikin niin hän oli ottanut haasteen vastaan.
Ei mennyt enää kauaakaan, kun puut harvenivat hieman ja niiden välistä siivilöityi punaista valoa. Samaa mitä taivaalla oli. Tuskatiikeri astui aukiolle ja huomasi, että punertava taivas avautui yläpuolella lähes esteettömänä. Tämä taisi olla koko Kuolon valoisin paikka. Ainut paikka, jossa puunlatvat eivät peittäneet näkymää ja taivaan pystyi näkemään kunnolla.
”Löysit perille” Kuului kylmä naurahdus ja kun Tuskatiikeri kääntyi, näki hän punamustan arpisen kissan nousevan kallion päällä seisomaan. Sielutähti. Tuon valkoiset, sokeat silmät tarkkailivat häntä. Ja Tuskatiikeri tiesi tuon näkevän kaiken. Näkevän hänet. Kuolonjumala ehkä näytti ensisilmäyksellä sokealta, mutta sitä hän ei olisi. Tuo näki enemmän kuin kukaan elävä. Vaikka Tuskatiikeri oli aluksi ollut pelkäämätön, niin nyt pienoinen epävarmuus ja pelko hiipi häneen. Sielutähti oli vaikutusvaltainen. Armoton. Pelottava. Tuskatiikeri ei ollut koskaan aiemmin tuntenut oloaan yhtä pieneksi. Vaikka elävien maassa hän pystyisikin olemaan se kaikista uhkaavin ja julmin, niin täällä Kuolon maalla Sielutähti muistutti, ettei häntä itseään suurempaa ja vaikutusvaltaisempaa olentoa ollut. Loppujen lopuksi Sielutähti oli heidän kaikkien yläpuolellaan.
Tottakai Tuskatiikeri oli aina kunnioittanut ja arvostanut suuresti isäänsä. Isä oli hänen esi-kuvansa. Mutta koskaan kolli ei ollut tuntenut yhtä voimakasta pelonsekaista kunnioitusta. Ennen kuin nyt. Tuskatiikeri kumartui alas ja Sielutähti loikkasi kiveltään, lähtien astelemaan hänen luokseen.
”Sielutähti” Tuskatiikeri tervehti, pysytellen matalammalla kuin Kuolonjumala.
”Tuskatiikeri, Pakkastähden poika ja tuore imperiumin amiraali” Sielutähti lausui kylmän mietteliäästi, virnistäen lopuksi samalla nostaen hännällään Tuskatiikerin leukaa ylös. Kuolonjumala tutkaili aikansa Tuskatiikeriä, nostaen sitten tuon leukaa vieläkin ylemmäs jotta Tuskatiikeri joutui nousemaan pystyyn. Vaikka Tuskatiikeri seisoi nyt, oli Sielutähti häntä siltikin ainakin kaksi kertaa suurempi.
”Eiköhän näin ole meille kummallekin parempi” Kuolonjumala tuhahti.
Tuskatiikeri mietti mitä sanoisi. Pitäisikö hänen sanoa mitään?
”Tosiaankin..” Tuskatiikeri oli juuri aloittamassa, mutta älähti yllättyneenä kun valtava voima tönäisi häntä ja työnsi hänet vasten kiveä. Tuskatiikeri irvisti kivusta. Hänen lapansa oli osunut voimalla kiveen. Miksi Sielutähti töni häntä?
”Jos tuo tuotti kipeää, niin seuraava tekee siitä kymmenkertaista.” Sielutähti naurahti syvältä rinnastaan nähdessään hänen ilmeensä. Nauttiko tuo hänen kivustaan?! Ilmiselvästi. Tosin ei Tuskatiikerillä itsellään ollut varaa mitään sanoa. Ihan kuin hän ei itsekin tekisi samaa.
”Tosiaankin, tiedän kyllä miksi olet täällä. Olet amiraali ja asemasi myötä sinulla on mahdollisuus saada kirouksesi. Oletko varma että vielä haluat sitä?” Sielutähti virnuili, työntäen naamansa melkein kiinni Tuskatiikerin omaan. Tuskatiikeri tiesi tuon kysyvän sitä vain leikillään. Ihan kuin hän muka voisi enää perääntyä.
”Tietenkin” Tuskatiikeri vastasi mahdollisimman vakaalla äänellä, pakottaen itsensä pitämään katseensa Sielutähden kasvoissa. Hän oli tosissaan. Hän oli valmis. Sielutähden oli nähtävä se.
”Siinä tapauksessa..” Sielutähti väläytteli pitkiä kynsiään. Sitten tuo iski yhden kynsistään Tuskatiikerin rintaan. Tuskatiikeri karjaisi kivusta ja pakottautui puremaan itseään huuliin tukahduttaakseen uuden karjaisun. Hän kestäisi tämän. Hiljaa ja pelkäämättä. Vaikka rintaa poltteli aivan liian kovaa. Sielutähti veti kynnellään syvän viillon, repien ihon ja lihaa auki. Tuskatiikeri maistoi veren suussaan, purtuaan liian kovasti leukojaan yhteen. Hän oli kiitollinen selkäänsä painavasta kivestä. Ilman sitä hän ei välttämättä olisi kestänyt paikallaan. Sielutähti irrotti otteensa. Mutta vain vetääkseen edellisen viiltonsa päälle vaakatasossa toisen. Tuskatiikeri hengitti syvään. Hänen oma verensä valui leukaa pitkin suusta maahan.
Sielutähti veti kyntensä ulos hänen rinnastaan. Siihen oli tarttunut verta. Mutta se näytti kuivuneelta. Tuskatiikeri katsoi alaspäin omaan rintaansa. Viilloista oli valunut verta, mutta se kuivui nopeasti turkille. Vähitellen viillot lopettivat vuotamasta ja Tuskatiikeri tunsi miten iho yritti kuroutua umpeen. Viiltojen tilalle jäi valtavat arvet, joiden päälle ei karva enää kasvaisi. Se oli samaan aikaan ruma, mutta myös kauneinta mitä Tuskatiikeri oli koskaan nähnyt. Tuore amiraali tunsi voiman virtaavan sisällään. Hän oli voimakas ja arpi oli sen merkki...