//Tunturikukan kuolema
Tunturikukka oli kohonnut käpälilleen ja nyt täristen katseli alaspäin kohti niitä. Hän oli vaeltanut ulos luolasta voidakseen hengitellä viileää ilmaa, saadakseen itsensä voimaan paremmin. Jokin oli pyörinyt hänen vatsassaan jo päiviä. Hän tiesi mitä se oli, tai sitä mitä oli käynyt, muttei voinut uskoa sitä oikeaksi. Hän odottaisi pentuja, hän tiesi sen. Siksi hänellä oli paha olo, ja vointi oli huonompi. Mutta, mutta miksi? Tapaus Koirankirouksen kanssa oli yllättänyt Tunturikukan täysin. Hän ei uskonut sellaista kollista. Mutta selvästi hänellä oli jokin syy tällaiseen käytökseen. Tunturikukka ei voinut enää kuvitella itsestään mitään. Hän oli saastuttanut niin itsensä, perheensä. Kaaosharha voi huonosti, Vaahterakimalle ei ollut onnellinen Tummanaamion kanssa, vaikka toinen odottikin jo pentuja. Millaisia heistä tulisi? Yhtä tyhmiä sekä inhottavia kuin heidän isoemonsa? Naaras tuhahti itsekseen ja lähti kävelemään ylöspäin kohti vuoren reunaa, tassujensa täristessä tietään lumessa. Hän ei oikein tiennyt mitä tehdä. Hänellä oli ajatuksia päässään, jotka olisi helppo tässä ja nyt toteuttaa. Mutta miten Kaaosharha pärjäisi? Naakkatähti ei ollut enää oma itsensä, ja Salamavuori oli varmasti hakeutumassa tuhoon pian. Ei mikään tuntunut enää siltä, miltä se oli joskus tuntunut. Naaras kaipasi niin kovasti Kotkantähteä, ja kaikki oli vain niin huonosti. Olleet jo pitkään. Tuo huokaisi syvään ja seisahtui tuulen vireen tarttuessaan turkkiinsa sekä lumeen ympärillään. Se pyöritti niistä pyörteen, joka lopulta satoi alas maahan, vuoren reunamalle sekä syvemmälle kanjoniin. Ehkä Kotkantähti olisi siellä. Olisi jossain vastassa? Jos naaras nyt loikkaisi, oliko hänellä vastassaan jotain hyvää? Jotain parempaa? Kaiussahan kaikki olisi hyvin? Vaikkei kansa uskonut suoraan Kaikuun, hän tiesi, että esi-isät olisivat kuitenkin Kaiussa, tai jossain paikassa, missä kaikki olisi paremmin. Siellä hän voisi nähdä Kotkantähden, sekä Orkideahämyn, eikö? Vieno hymy kohosi naaraan kasvoille, kun hän jatkoi matkaansa vuoren huipulle katsellakseen alas kohti kansoja, järveä sekä metsikköjä. Miten ihanaa olisi ollut vain nähdä kaikki maailman reunamat. Nähdä vettä, puita, järviä, jokia. Kaikkea sitä kaunista, mitä maailma heille tarjosi. Tunturikukka asetti tassunsa vuoren reunamalle, kohotti päätään ja antoi tuulen tarttua turkkiinsa, pöyhittäen sitä, antaen viileyden takertua ruumiiseen, pitäen hänet elossa. Tunturikukka oli sulkenut silmänsä, antaen vain aistiensa nauttia ympäristöstä; lumesta joka pöllysi turkkiin, tuulen viimasta nenänpäässä. Kaikesta siitä miellyttävästä, mikä joskus oli niin hulppeaa, sekä ihanaa. Viimein Tunturikukka voi taas pahoin ja naaras yökkäsi ottaen askelia poispäin reunamalta. Näitä pentuja hän ei haluaisi saada. Hän voi niin pahoin niiden takia. Koirankirouksen takia. Tuo pudisti päätään ja kyynel valahti hänen poskeaan pitkin. Hän ynähti hiljaa ja katseli ympärilleen viimein palaten tielle, jota pitkin oli kohonnut vuoren päälle. Viimein Tunturikukka näki vuoren reunamassa jotain, mikä sain heitti lisää ideoita hänen mieleensä. Naaras lähti laskeutumaan kohti terävää esinettä kohden, joka roikkui aivan polun reunaman vierellä. Hän kurotti kohti piikkiä, yritti murtaa sen vuoren reunamasta saadakseen sen irti. Tuo kuitenkin horjahti lumen liukastuessa hänen altaan, ja naaras jäi lopulta roikkumaan puoliksi tikun päälle, vain toinen jalka enää vuoren reunamalla. Hän yritti kiivetä piikikkään kiven päälle, nousta vielä takaisin polulle, mutta lopulta se mureni hänen altaan. Tunturikukka vajosi hiljaa alemmas vuoren reunamalla, murtunut tikku seuratessaan hänen putoamistaan. Naaras ei voinut kuin avata suunsa, sulkea silmänsä, nauttia ilmasta, lopulta hänen kehonsa pudotessa pehmeään puuteri lumeen, murentuneen kiven palan lävistäessään hänen vatsansa. Tunturikukka oksensi verta, yritti kömpiä pystyyn, mutta kaikki lumi hänen allaan alkoi värjäytyä punaiseksi, ja lopulta naaras ei tuntenut mitään muuta kuin palavaa kylmyyttä, sekä esi-isiensä turkit lähellään.


541 sanaa, Savulle pisteet

//Mutakatseen kuolema
Ruskea naaras oli saanut tarpeekseen leiristä istumisesta ja odottamisesta, ja hän oli poistunut yön turvin katselemaan järveä, josta voisi löytää itselleen sielun rauhaa. Aallonsydän oli kadonnut hetkittäin, ja Rikkotähti oli löydetty loukkaantuneena Puronhengen kanssa järven rannalta. Pihkasiipi, tuon emo, oli kuollut myös tapahtuneessa pojan poikansa kanssa. Se oli surullista. Mutakatseesta tuntui, että hän olisi menettänyt paljonkin tässä tilanteessa. Naaras huokaisten potkaisi rantahiekkaa saapuessaan ansattomalle alueelle metsiköstä, katsellen vain rauhallisesti, miten kuu kimalsi vihreästä järvestä. Järvi ei oikeastaan ollut mitenkään maukkaan näköinen, vaikka kuu sekä kaikki sinertävyys ympärillä olikin kaunista, sekä herkkää. Mutakatse istuutui alas hiekkaan, kääri häntänsä vierelleen ja antoi vain katseensa lipua rannasta rantaan, veden pintaa pitkin kohti kaukaisuutta, toisia kansoja, sekä kaksijalkaa. Aallonsydän olisi siellä jossain. Toivottavasti vain parka ei nyt alkaisi löytää tietään kotiin, sillä voisi hyvinkin äkkiä löytyi kuolleena. Se olisi yksi iso pala lisää kansalle. Soturi huokaisi syvään ja asettui makaamaan hiekalle, antaen tassujensa valua hiekkaan, upota kivimurujen syleilyyn ja lopulta antaen turkkinsa nauttia tuulesta. Nyt häntä alkoi väsyttää, ehkä se oli veden tuttu liplatus korvissa, mikä ei aivan leiriin kuulunut näin kauniina. Ehkä se oli sirkuttavat yölinnut, jotka liitelivät metsikössä hänen takanaan. Mutakatse tunsi osittain olonsa kotoiseksi täällä. Vaikka oikea koti olikin joskus ollut nummilla. Hän oli oppinut tykkäämään vedestä, se oli hieno elementti, josta ainakin hänen tyttärensä piti. Tuo tuhahti itsekseen hymyillen ja avasi vielä silmänsä hetkeksi, ennen kuin uni painoi ne uudestaan kiinni. Naaras näki unia, nummesta, tuulesta, vedestä. Miten he Viiltokynnen kanssa ylittivät suuren veden, johon oli Mutakatse hukkua. Miten he yhdessä pääsivät kansaan, saivat ystäviä ja auttoivat kansaa voimaan paremmin. Hän oli tehnyt ystäviä, Viiltokynsi oli tehnyt ystäviä. Hän oli saanut Sädetähden ystäväkseen. Viimein Mutakatse näki, miten kaksikon turkin kohtasivat tähtitaivaalla. Tuo henkäisi unessaan, tuntien sitten lopulta, miten tähdet alkoivat kutsua häntä luokseen. Se mitä Mutakatse ei unestaan nähnyt oli se, miten vesi oli noussut yön aikana ja piirittänyt hänen makaavan hahmonsa hiekassa. Viimein vesi oli noussut hänen nenäänsä asti, tuo oli nielaissut sitä unissaan, ja näin naaras oli menehtynyt tietämättään rantahiekkaan, unelmoidessaan rakkaista ystävistään, perheestään, sekä tähtimaailmasta. Jonne itsekin liittyi.

341 sanaa, pisteet Savulle

Vaalean harmaa naaras oli leijaillut alas katosta ja katseli nyt, miten kasa kissoja juoksi heitä kohden, heitä vastaan. Naaras paljasti kyntensä, oli valmiina taistoon, vaikka se kaikki pelottikin häntä. Hän näki, miten oranssin valkea Korppisydän oli ihan valmiina taistoon, kun hänen päälleen syöksähti jostain pieni tumman harmaa kolli. Tulinen naaras pyöri tuon kanssa pois, ja ennen kuin Revontulikukka ehti keskittyä päälle syöksyvään kissajoukkoon, hänet jo taklasi suuri punaisen musta lihaksikas naaras. Tuon hampaat iskeytyivät lujaa Revontulikukan lapaan ja naaras kiljaisi pelästyneenä iskusta, sekä kivusta, kaksikon liukuessa syrjemmäs Pakkassäteen vauhdin voimasta. Punainen naaras repi ja puri pienemmän naaraan lapaa, saaden aikaan veren purskahduksen toisen lavasta. Revontulikukka oli aivan hämmentynyt sekä peloissaan tilanteesta, johon oli jäänyt heti alakynteen. Hän yritti rimpuilla ja purra toista, raapia tämän vatsaa tai kynsiä, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Lopulta hän yritti vetää henkeä keuhkoihinsa paljon, sitten päästäen kaiken suuren puuskan lailla ulos. Ilmavirta pakotti Pakkassäteen irrottamaan otteensa naaraan lavasta ja lentämään kauemmas, nuoleskellen kuitenkin huuliaan. Naaraan turkoosi katse oli polttava ja tämä virnuillen katseli Revontulikukkaa, joka nyt yksi jalka ontuen nousi pystyyn karvat pörrössä ja kynnet esillä. Revontulikukka katseli lähes liikkumatonta naarasta, lopulta hämmentyneenä laskien puolustustaan ja melkein uteliaana alkoi tarkkailla toista. Kuitenkin hän lopulta kuuli askelia takaansa ja naaras kiljahtaen pelosta loikkasi ylöspäin, välttäen juuri ja juuri Pakkassäteen viiltävät kynnet takamuksestaan. Naaras oli luonut itsestään harhan, joka oli jäänyt odotetulle laskeutumispaikalle, mutta itse naaras oikeasti oli laskeutunut toiseen paikkaan ja hiljaa siirtynyt nuoren soturin taakse. Revontulikukka nyt otti viereisestä luolan seinästään vauhtia ja lähti melkein kuin liitoon, laskeutuen vauhdilla sekä voimalla alaspäin kohti Pakkassädettä, jonka sai kaadettua mukanaan kumoon, hetken jopa vauhdin sekä lennon raahatessa naarasta Imperiumin lattiaa pitkin, kunnes kaksikko seisahtui kivijoukkioon. Revontulikukka iski tassuillaan Pakkassädettä kaulaan, kasvoihin sekä vatsaan, mutta Imperiumin kovettama naaras ei tuntunut ottavan mistään iskuja. Lopulta Revontulikukan kynnet osuivat naarasta kasvoihin niin, että tuon oli pakko sihahtaa kivusta joka osui nenään sekä silmiin. Taivaan liekkien lauman naaras otti pakittavia askelia pitäen tuota tarkasti katseensa piirissä, punaisen naaraan nyt vihaisena nousten ylös ja pyyhkäisten tassullaan naamaansa, jonka keskellä silmien ja nenän välissä näkyi punertava viiva. Revontulikukka oli sentään tehnyt toiseen jotain! Mutta niin oli naaraskin saanut hänen olkansa aivan huonoon kuntoon. Nyt Imperiumin kapteeni syöksyi vauhdilla kohti ilmaa hallitsevaa naarasta. Kapteeni otti väisteleviä loikkia hämmentääkseen Revontulikukkaa, joka lopulta väisti väärään suuntaan ja saikin oitis Pakkassäteen syliinsä, kaksikon alkaessa kieriä lumessa sekä kivitomussa, tomua joutuessa molempien silmiin. Kaksikko yski pyörremyrskyjen sekä muun tomun leijaillessa ilmassa, ja Revontulikukka yritti pöllyttää lisää tomua hännällään luoden tuulen vireen Pakkassädettä kohden, toisen kuitenkin kääntäessä vain selkänsä ja loikkiessa hieman karkuun. Tomupölly oli niin paksua, ettei Revontulikukka erottanut enää Pakkassädettä edessään tai missään, mikä sai tämän pelästymään uudestaan naaraan hyökkäystä. Nyt toinen syöksyi hänen toiselta sivultaan iskien jo auki revityn olan likaiseen maahan, saaden Revontulikukan karjumaan uudestaan kivusta. Nyt Pakkassäde oli oitis iskenyt naaraan kaulaan, ja saanut lähes tappavan otteen, ennen kuin kaikki pyörremyrskyn hiljenivät. Se herätti jostain syystä kapteenin huomion ja naaras epäröiden päästi irti kuitenkin kynsillään tiukasti pitäen pienempää naarasta otteessaan, aiheuttaen toisen vaalealle turkille verta vuotavia haavoja. Pakkassäde katseli ympärilleen, ylös ja alas kuin etsien jotain. Revontulikukka käytti tilaisuuden hyväkseen ja luikahti pois toisen alta pöllyttäen taas ympärilleen tomua. Hän otti etäisyyttä naaraaseen, jonka häntä alkoi heilua epäröiden epävarmana tämän takana. Luolasto alkoi sortua sekä paukku kivien tippuessa katossa, ja Revontulikukka oli valmis poistumaan paikalta, hän etsikin jo katseellaan kissoja, joiden mukana voisi juosta karkuun. Pakkassäteen etsintä päättyi lopulta ärtyneeseen sihahdukseen, ja toinen päättömästi säntäsi kohti Revontulikukkaa. Pieni vaalea naaras loikkasi sivuun ja loikkasi sitten takaisin kohti Pakkassäteen perää, antaen tuon selälle kynsillään raivokkaita viiltoja sekä vertavuotavia haavoja. Itse naaras ei päässyt käsiksi selässään roikkuvaan kakaraan, joten hän sulki silmänsä hetkeksi ja teki harha maailmastaan hapettoman, jonka myötä Revontulikukka alkoi pian kakoa ja päästi irti naaraasta, yrittäessään tassullaan saada kurkustaan pois kuristavaa tunnetta. Pakkassäde kääntyi hitaasti tämän puoleen ja lopulta otti piinaavia askelia vastustajaansa kohden, painaen nyt tassun toisen kurkulle, joka sai henkeä enää Pakkassäteen tassun painon sivusta. Revontulikukka haukkoi henkeään huolestuneena, yritti pyristellä naaraan alla ja saada jotain aikaan, mutta ei hän kyennyt, ei hän pystynyt. Pakkassäde oli raapaisemassa Revontulikukan silmiä, mutta hänet keskeytti polttava tunne kyljessään, kun suurehko tulipallo oli iskeytynyt hänen kylkeensä pakottaen hänet väistämään sekä irrottamaan otteensa. Pakkassäde sähisten kääntyi kohti toista vastustajaansa, kun Korppisydän henkeään haukkoen tarkkaili piinaavasti punaista naarasta, joka oli murhata hänen seuralaisensa. Revontulikukka loikkasi tassuilleen, liukui sulavasti Korppisydämen luo ja kaksikko lähti juoksemaan karkuun katosta putoavilta kiviltä. Pakkassäde sähähti itselleen vihaisena epäonnistumisesta, ja lähti itsekin juoksemaan karkuun sortuvaa Imperiumin luolaa. Hän ei ollut varma oliko ollut oikeassa Lakkakallon häviämisestä, mutta pyörremyrskyjen hiljentyminen oli kertonut hänelle valittavan paljon.

761 sanaa, pisteet Savulle

//Eedensielun ja Mustikkamyrskyn kuolema
Tumman sininen naaras oli katsellut Pakkastähden perään, jolla oli omat suunnitelmansa sodassa. Eedensielu oli valmiina lähtemään taistoon, jotta voisi auttaa sotilaitaan, mutta yllättyi pian siitä, miten pieni sinertävä naaras oli kohonnut puhujanpaikalle valmiina syöksymään Eedensielua vasten. Marsalkan kumppani kuitenkin sihahti ja onnistui väistämään häntä kohden syöksähtäneen Mustikkamyrskyn iskun, kollin kuitenkin syöksyessä takaisin toiseen suuntaan takoakseen naarasta kynsillään. Eedensielu yllättyneenä tilanteesta kohosi kahdelle tassulleen ja kynsi Mustikkamyrskyn korvia, saaden kollin ärähtämään ja raapimaan naaraan vatsaa raivokkaammin. Eedensielu kompuroi alas lähelle puhujankiven reunamaa ja etsiessään käpälänsijaansa hän huomasi pimeyden täyttävän sotaa heidän allaan, sekä kivien reunoja kaiken yläpuolella. Tumma naaras kurtisti kulmiaan ja tutki ympäristöään, huomaten pian, miten kollin veikeä katse osui naaraaseen. Hän selvästi oli tämän takana!

“Sinä senkin!” naaras murahti ja syöksähti kohti kollia, tassujen osuessa kiveen, sekä lopulta itse Mustikkamyrskyn turkkiin. Kaksikko pyöri pari kertaa ympäri ja naaras hahmotti, miten kollin pää alkoi valua pois kivetykseltä, jonka reunaa peitti tummuus. Naaras iski hampaansa kollin rintaan ja raapi tuon vatsaa, toisen yrittäessään pitää tasapainoaan kivetyksellä, sekä saada iskuja marsalkan kumppaniin. Myrkkysuon soturin kynnet osuivat Eedensielun päähän sekä korviin, lopulta toisen pakosta perääntyessä hän päästi kollista irti ja otti askelia taemmas pudistellen päätään, yrittäessään nähdä jotain silmiensä ylle valuneen veren läpi. Kaikki äänet olivat nyt utuisempia, sekä maailma hänen ympärillään pimeä. Miten tässä pitäisi taistella kunnolla? Mustikkamyrsky kohosi äkkiä tassuilleen ja lähti uuteen syöksyyn kohti Eedensielua, naaraan itsekin syöksähtäessä kollia kohden. Kolli kuitenkin väisti ketterästi nähdessään naaraan liikkeelle lähdön, ja Eedensielun vauhdin ollessa liian kova käsitelläkseen sitä hallitusti viileällä kivellä, naaras ei ehtinyt jarruttaa ja putosi puhujanpaikan kivien reunalta pimeyteen. Tumma pimeyden illuusio kuitenkin päättyi kivien reunamaan, ja naaras onnistui saamaan puhujanpaikan vuoren kivistä kiinni tassuillaan, lyöden vain ikävästä alaruumiinsa alla oleviin terävimpiin kiviin. Hän ähisten yritti päästä ylemmäs kivetykselle, mutta pian Mustikkamyrskyn hahmo ilmestyi reunamalle, ja Eedensielu sähisi tälle raivokkaasti. Kolli kuitenkin vain hymyili vienosti ja painoi kyntensä Eedensielun leuan alle, ollen valmiina heittämään tämän alas kuolemaansa putoilevien kivien keskelle. Itse tumma naaras kuitenkin vielä löysi tassun sijaa altaan, sai käpälänsä aseteltua vauhdin ottoa varten, ja juuri oikealla hetkellä Mustikkamyrskyn kiristäessä otettaan hän loikkasi ylöspäin, iski hampaansa kollin kaulaan ja veti suuren kollin mukanaan pudotukseen, heidän tippuen uudelleen pimeyden illuusion läpi kohti teräviä kiviä, joita pitkin kaksikko ensin kieri, ennen kuin molemmat iskeytyivät teräviin kiviin Imperiumin katosta tippuessa lisää kiviä heidän päälleen.

382 sanaa, pisteet Savulle

//Owa

Iltahämärä asteli esiin varjoista nähdessään valkean naaraan hieman eksyneen näköisenä pyöriessä Imperiumin taistelevien kissojen keskellä(?). Kolli oli pimeydestä seurannut kissojen liikkeitä, nähden Veritähden sekä Rikkotähden, joille hän vain siristi silmiään ja jatkoi matkaansa. Taistelu oli kiihtynyt vauhdikkaaksi, ja tämä valkea naaras saisi pian tuntea kipua turkillaan, kun astelisi noin tietämättömän näköisenä keskellä kaikkea. Iltahämärä kohotti leukaansa korkealle ja antoi vihreän katseensa langeta nuoren naaraan päälle, paljastellen kynsiään sekä heilutellen häntäänsä.

“Jos näytät aina noin eksyneeltä, tulet saamaan kuonoosi useaan kertaan”, kolli murahti katsellessaan Minkkinaamiota veikeästi virnuillen. Ehkä tämä olisi niitä Kaiun kissoja, kenellä olisi omituisia voimia tassuissaan. Kerran Veritähti oli mukana, ei tämä voinut olla Kaiun lähettämä kissa, joten miksei mukana olisi muitakin? Ei kai Fuugallakaan ollut mitään suurta voimaa käpälissään, mutta hän selvästi johdatti kissat paikalle. Iltahämärä alkoi astella Minkkinaamiota ympäri toivoen, että naaras iskeytyisi häntä päin ja kolli saisi toisen sivallettua hengiltä kerralla. Hänen myrkkynsä tappaisi vähintään parin minuutin jälkeen, mutta jo syväkin viilto olisi tappava ilman voimaa. Hänen myrkkynsä kuitenkin tarttuisi toiseen pienestäkin pintahaavasta, jos se vain olisi hänen kynsistään. Tarpeeksi kova purenta kaulaan varmasti myös tappaisi, mutta mahdollisesti hyvä ote lavasta aiheuttaisi lopulta kohtauksen sekä tappavan myrkyn kulkeutumista vereen. Iltahämärä oli lähes voittamaton tällaisen voiman kanssa. Hän odotti innolla mitä voimia tämä kissa kantoi tassuissaan.

209 sanaa, pisteet Savulle

Yleiset säännöt pisteytyksessä:
• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.

Nugetti: +1ap +
• Sanamäärää vastaava pistemäärä: 42kp
• Onnenapila käytössä Aamupääskyllä / Myrkkyliljalla +15kp

Tummanpuhuvan parantajan askeleet tuntuivat kantavan eilistä raskaampina kohti pesää, josta vain edellisenä päivänä oli tullut hänen omansa. Voikukkaniityn kuolema oli tullut naaraalle pienenlaisena shokkina, sillä vaikka Aamupääsky ei tätä kohtaan ollut koskaan ystävällinen, tuosta oli silti ehtinyt kehittyä kovettuneelle soturittarelle eräänlainen mentori – eikä pelkästään mestari parantajan polulla. Aamupääsky ei kuitenkaan enää tuntunut kykenevän kokea menetyksestä muuta kuin kylmää raivoa, jonka neiti oli jo oppinut pitämään taidokkaasti kylmän maskin alle kätkettynä. Veli oli poissa, sekä sisko, ja nyt myös emo ja isä: Aaltokaste ja Ruutimeri olivat ainoina henkiin jääneinä, ja heitä lukuun ottamatta heidän koko kansansa oli epäluuloinen Aamupääskyn luottamuksellisuudesta. Ainakin veli oli hänelle osoittanut tukeaan asemasta, vaikka siskoaan yksin onnittelikin.
Naaras väsähti kyljelleen uupuneena parantajanpesässä, jonka hän nyt jakaisi entisen-uuden parantajaoppilaansa Oravanlehden kanssa. Samaisen kollin, jonka aseman hän oli itse varastanut kuita aikaisemmin, ja joka varmasti myös inhosi neitiä tämän ytimiin saakka, ja aivan syystäkin. Puoliksi turhautunut, mutta osittain huvittunut kurina karkasi Aamupääskyn kurkusta hänen muistellessaan nimitystään. Rikkotähti oli antanut hänelle koko kansan rakastaman Voikukkaniityn aseman, vaihtanut yhden luotettavammista ja hyväntahtoisimmista kissoista kylmäkiskoiseen petturiin. Huvittavaa se olisi sinänsä, kuinka vähän soturitar oli edes kykenevä kiinnostumaan kansalaistensa hyvinvoinnista, ja kuinka johtajalla oli silti käpälänsä sidottuina pakko nimittää tätinsä murhayrittäjä kansansa parantajaksi. Jos Aamupääsky olisi nuorempana tähän tilanteeseen päätynyt, hän olisi kenties kokenut houkutusta löytää tästä kaikesta itselleen jokin hyöty tai muuten vain kieltäytyä tekemästä tämänkaltaista akkamaista työtä – mutta enää hän ei jaksanut kuin kurista turhautumistaan yksin pesässä, jonka suulle hän oli antanut tekojensa sitoa vapautensa. Kenties tämä kohtalo oli hänen kosminen rangaistuksensa naaraan kyvyttömyydestä suojella niitä harvoja sieluja, joista hän todellisesti oli koskaan jaksanutkaan välittää.
Parantajan silmät sulkeutuivat itsestään, eikä edes pienikokoisen yrttioppilaan lähestyvät askeleet havahduttaneet taistelunhimoa turtuneessa mielessä. Hitaasti hän antoi unen ottaa tajunnastaan koppia, toivoen heräävänsä jonnekin tyhjyyden ja äänettömyyden tilaan jos vain hetken rauhaksi.

Tämä oli kuitenkin vain yksi toiveista, joita Aamunpääsky ei koskaan näkisi toteutuneiksi, soturittaren avaten silmänsä seesteiseen maisemaan. Kilpikonnakuvioinen parantaja liikutteli katsettaan hitaasti maisemassa, mulkoillen viileästi tassujaan kohti hiipivää järven vesirajaa. Neiti hymähti jälleen ärtyneen ironisesti katsoessaan myrkytettyä järveä. Kenties hänet oli kutsuttu tänne juomaan henkensä pois, ja vapautua epäsopivasta urastaan jonkun hyväntahtoisemman tieltä.
”Totta puhuen en sinua osannut odottaa. Tervetuloa Kaiun maille, Aamupääsky”, kuului epäilemättömän tuttu ääni parantajan viereltä, sävyltään yllättynyt mutta vailla pettymystä. Aamupääskyn ei tarvinnut kääntää päätäänkään tunnistaakseen mestarinsa, mutta teki niin kuitenkin uteliaisuudesta. Hieman hän joutui kyllä pettymään, tutkivien silmiensä kohdatessa täysin tunnistettavan näköisen kissahahmon, vaikka Voikukkaniittyä ympäröikin säkenöivä tähtien aura. Kilpikonnakuvioinen naaras räpäytti silmiään tyhjästi, suunsa avautuen itsestään.
”On hyvä nähdä sinua”, sanat poistuivat tämän suusta kuivina ja ilman suurempaa ajatusta. Aamupääsky oli itse hieman yllättynyt nimettömästä tunteesta, jonka koki silmäillessään tummanruskeaa mestariaan, jonka itsensä katse vastasi nuoremman tuijotukseen tyynenä kuin järven pinta. Voikukkaniitty otti tunnearvon vastaan nyökkäyksellä, ennen kuin käänsi katseensa kohti avaraa vettä, juurinimetyn parantajan seuraten esimerkkiä vaimeana, hänen mielensä alkaen vauhdikkaasti täyttyä kysymyksin ja epäluuloin. Miksi hän oli täällä? Varmasti hänenlaisensa Kuolon kätyreiden kanssa kieliä vaihtanut olisi vastaanotettu jossain synkemmässä sekä hänelle tutummassa paikassa. Tuskin edes Kaiulla olisi ylläpitää toivoa uskonsa päälle sylkeneen soturittaren kohdalla.
”Minusta on nimetty Myrkkysuolle uusi parantaja. Odotit varmaankin Oravanlehteä sijastani, mutta älä huoli, hänet on uskottu oppilaakseni”, Aamupääsky hymähti, kiertäen häntänsä tassujensa päälle, jatkaen sitten kalseasti. ”Joten heillä on ainakin yksi yrttikissa, jolle voitte antaa siunauksenne.”
Kilpikonnakuvioinen naaras ei täsmälleen osannut sanoittaa, miksi hän tahtoi provosoimalla sorkkia edeltäjästään pettynyttä vastausta. Kenties hän antaisi itseinhonsa anteeksi, jos saisi kuulla saman hahmolta, jota kunnioitti yhtä paljon kuin oli oppinut kunnioittamaan Voikukkaniittyä. Ehkä se oli vain hänen veressään olla epämiellyttävä keskustelukumppani tilanteessa kuin tilanteessa. Naaras käänsi reaktiota himoitsevan katseensa takaisin mestariinsa, joka ei näyttänyt viihdyttävän nuorempaa edes silmiään räpäyttämällä.
”Siunauksemme ansaitsemisesta olet vastuussa yksin. Joka tapauksessa, Rikkotähti on nähnyt sinut kelpoisaksi parantajaksi Myrkkysuolle, ja jos et olisi minua halukas näkemään, et olisi täällä puhumassa kanssani”, Voikukkaniitty naukui järkkymättömän totisesti. ”Olisit kenties Risatammen puruluuna. Jos siis tämä vaihtoehto on kahdesta epämiellyttävämpi, olet vapaa lähteä milloin tahansa.”
Aamupääsky loksautti suunsa vaiti, laskien katseensa käpäliinsä. Hän tiesi kokeneemman tähtikissan joka sanan kaikuvan totuutta, ja hän tiesi myös ettei enää koskaan taipuisi yhdenkään Kuolon haaskan tahtoon. Tarkoittaisiko tämä sitä, että hän viettäisi lopun iästään polvillaan Kaiun edestä, soturitar ei ollut vielä päättänyt. Toistaiseksi, hän oli valmis ottamaan viimein vastaan roolin, kohtalon, jolla kenties neiti kykenisi pelastamaan edes yhden kuolemaan kirotun hengen, vaikkei edesmenneitä oman kuolemansa jälkeen enää pääsisikään välttämättä tapaamaan. Ja Voikukkaniitty tiesi, omalla viisaalla tavallaan, tämän kaiken.
”Kuulampi on tuhottu. Saattaa olla, ettemme pääse ottamaan yhteyttä teihin jonkin aikaa”, Voikukkaniitty kertoi vakavasti. Tieto oli yllättävä, muttei liikuttanut Aamupääskyä oikein mihinkään suuntaan, vaikka hän tietenkin tiesi edeltäjänsä osoittavan tämän tiedon jaettavaksi eteenpäin elävien maailmaan. Kilpikonnakuvioinen naaras hymähti osoittaakseen kuulleensa toisen sanat, antaen sitten hiljaisuuden laskeutua jälleen kahden välille.
”Jos sinulla ei ole mitään vastalauseita, Kaiku on valmis antamaan sinulle uuden nimesi”, ruskeansävyinen parantaja jatkoi tovin hiljaisuuden päästä, nousten seisomaan ja kääntäen huomionsa nyt kokonaan seuraajaansa, joka sanatta nousi käpälilleen tuon peilikuvaksi. Myrkkysuon uusi parantaja veti raskaasti henkeä viimeisen kerran Aamupääskynä, suostuen vapauttamaan sen vasta uuden nimen alla.
”Kaiku ottakoon sinut vastaan Myrkkysuon parantajana. Uusi nimesi olkoon Myrkkylilja; kanna sitä rangaistuksena pimeästä menneisyydestäsi sekä opettajanasi kohti oikeudenmukaisuutta”, Voikukkaniitty lausui sanansa kuin jonkin suuremman tahdon langettajana, ja ne jättivät kilpikonnakuvioisen naaraan epäuskon mykistämänä.
Myrkkylilja?
Nimi kuului entisen Aamupääskyn korviin kuin ulossyljetty kirous, kuin muisto hänen synkimmästä synnistään. Myrkkylilja tuijotti hölmistyneenä pienempää naarasta, tuntien turruuden nopeasti valuen pois joka lihaksesta, kuin pitkin joka ulospäin heristyvää niskakarvaa. Epäuskon tunteet tekivät tietä raivolle, eikä nöyryytetty parantaja osannut näihin tunteisiin vastata muuten kuin aggressiolla. Kilpikonnakuvioinen naaras murisi syvältä kurkustaan, silmät täysikuina ja kynnet välkkyen.
”Myrkkylilja? Kuinka te kehtaatte antaa minulle tuollaisen nimen? Millä oikeudella te luulette voivanne minua tuomita?!” Myrkkylilja sähisi Voikukkaniityn läpi koko Kaiun väelle, kynsillään kaivautuen kiinni patsasmaisesti asentoonsa, vain kiivaasti ilmaa halkeva häntä liikkuen. Hänen mentorinsa katse tuskin muuttui tyynestä lievän ankaraksi, edeltäjän kohottaen päätään lainkaan taipuen nuoremman tunteikkaaseen näytökseen.
”Teoillasi olet yksin itsesi tuominnut. Mutta pidä tätä mahdollisuutenasi hyvittää tekosi ja astua valoon”, Myrkkysuon viimeisin parantaja naukui vankasti, astuen pelotta vihaltaan melkein kaksinkertaistuneen oppilaansa eteen. ”Tietääkseni tämä on kertasi ensimmäinen näillä mailla. Anna minulle syytä uskoa, ettei se jää viimeiseksi vierailuksesi.”
Myrkkylilja räpäytti silmiään kiivastuneena, mutta kykenemättä vastaamaan mitään Voikukkaniitylle, hän kunhan seisoi patsaana vihansa vankina. Kasvava osa naaraan mieltä kutsui häntä rauhoittumaan ja asettamaan tunteensa sivuun, aivan kuten hän oli oppinut taidokkaasti tekemään, ja parantaja antoi itsensä melkein nojata takaisin turtuuteen. Kuitenkin ennen kuin hän ehti koota ajatuksensa ja vastata mitään edeltäjälleen, Voikukkaniitty kääntyi pois ja uni otti soturittaresta jälleen otteensa.

Myrkkylilja havahtui parantajan pesässä, jonne oli nukahtanut. Parantajatar nousi kuin ravisteltuna istumaan, heilutellen päätään selkeäksi unen jäljiltä. Vihaisuus, vaikka osa oli edelleen kytemässä naaraan ytimessä, oli suurimmilta osin asettunut pois järjen tieltä, hänen sisäistäen näkemänsä unen. Tuijotettuaan tovin käpäliään, hän tiesi ainakin kaksi tosiasiaa: hänen oli kerrottava kansalleen Kuulammen tuhosta, ja hän välittäisi tiedon Myrkkyliljana, kansansa uutena parantajana. Kenties hänellä olisi vielä toivoa hyvittää tekonsa, kuten hänelle oli kerrottu, mutta vain tuleva kertoisi jos neiti jatkaisi polkuaan tähtivalon alla. Myrkkyliljaa ei ainakaan pinnallisesti kiinnostanut, kunhan toistaiseksi hän näkisi elossaolevat perheenjäsenensä onnen ja hyvän terveyden tiellä. Kilpikonnakuvioinen parantaja käänsi katseensa hitaasti pesässä nukkuvaan Oravanlehteen, veti syvään henkeä, ja käpertyi takaisin levolliseen asentoon. Toivottavasti aamulla kaikki epävarmuudet ja epäluulot hiipuisivat pois varjojen mukana.


1 181 sanaa, pisteet Cloverille.

Yleiset säännöt pisteytyksessä:
• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.

Heli: +1ap +72kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp tarinoissa käytössä.
• Iltahämärä, Imperiumin upseeri +1ap +52kp +20kp

//Masi, koko Myrkkysuo

Tumman ruskea kolli asetti käpälänsä kuivalle maalle, kun oli poistunut lopulta Imperiumin luolasta mukanaan vain hyppysillinen kissoja, joiden kanssa suuntasi kohti Kuulampea, sekä Myrkkysuota. Tämä olisi näiden kissojen ensimmäinen kerta, kun näkisivät jotain Kaikuun liittyvää, ja se sai kollin ehkä hieman naureskelemaan, sillä nämä kissat olivat vain kasvaneet pahan vallassa, piinassa, sekä kuoleman kynsissä. He eivät koskaan tulisi uskomaan Kaikuun tai mihinkään sellaiseen, vain itseensä, sekä pahaan kuoleman Sielutähteen. Iltahämärä ravisti turkkinsa kuivaksi samalla kun häntä seurasi Ruostepiina, Leijona-aave, Hampaanvala sekä Välkeroihu. Hän oli ottanut mukaansa kissoja, jotka saisivat Rikkotähden jälkeläiset mukaansa, ilman, että hänen itse tarvitsisi näihin koskea. Sillä pisara vain, terävä puraisu vain, ja saalis kuolisi hänen kynsiinsä hetkissä. Ei hän näitä kuitenkaan vielä ainakaan aikonut tappaa. Heidät tulisi vielä Pakkastähden puheille, orjiksi sekä uusiksi Imperiumin vangeiksi. Iltahämärä irvisti itsekseen kääntyen katsomaan kohti poikaansa, sitten lähtien juoksemaan pitkin askelin kohti Kuulampea, vuoren kylkeä sekä hyytävää kylmää tähti ilmaa. Siellä koiteltaisiin kaikkien uskoa, vaikkei Kaiku yleensä hereillä olevien kissojen mieliin tullut. Sen vetovoima, joka lampea ympäröi, voisi kuitenkin olla hieman liikaa näille kuolemaa palvoville kissoille. Varsinkin nuorimmat voisivat olla kiinnostuneita mistä vain. Iltahämärä kuitenkin luotti näihin kissoihin, ja hän voisi muut jättää odottamaan kauemmas. Vain hänen tulisi myrkyttää lampi, saada se näyttämään kuolemalta, ja sitten karata Myrkkysuohon, josta ottaisi mukaansa Rikkotähden sukulaiset. Hän ainakin muisti tuon ja Aallonsydämen pennut. Tai ainakin naaras oli niitä silloin ollut odottamassa, ei kyllä hän oli jo synnyttänyt. Kai Aallonsydämestä tuli markiisi siinä kohtaa, kun Iltahämärä poistui. Kolli tuhahti itsekseen pudistaen hieman päätään. Rikkotähti, joka välittäisi perheestään, aivan varmasti. Jos kaikki kävisi hyvin, koko Rikkotähteä ei olisi leirissä. Jos kävisi huonosti, Rikkotähti saattaisi jopa kuolla, jos kynnellään uskaltaisi veljeensä koskea. Se ajatus sai upseerin hieman epäilemään tassujaan. Olisi Rikkotähdellä voimaa sekä älyä ehkä enemmän kuin veljellään, mutta ei hänellä olisi tällaista erikoista voimaa, jolla tappaisi toisen vain raapaisusta. Lopun tuo jätti vasta silmien nähtäväksi Myrkkysuon saarella, ja keskittyisi nyt ensin Kuulampeen, sekä sen tapahtumiin.
--
Iltahämärä hidasti vauhtiaan Kuulammen reunamalle, josta tunsi jo kylmän viileän tähtikissojen auran, joka lampea aina ympäröisi. Hän hieman pörhisti turkkiaan astellessaan lopulta itsekseen tuhahtaen alas lammen äärelle, jonka kylmä kivi tervehti tassuja, samalla kun muu partio jäi ylemmäs polulle katsomaan.
”Miksi täällä on näin kylmä?” kysyi nuori sotilas, jolle Iltahämärä vain loi ivailevan katseen astellessaan lammen veden äärelle.
”Koska täältä saa kissa yhteyden Kaikuun, jonka reitti on kylmä ja lait hyytäviä”, kolli murahti ja katseli hieman ilkeällä virneellä lammen väreilevää pintaa, joka meinasi kutsua häntä luokseen, mutta Iltahämärän tahto ja usko oli vahva. Näiden kissojen luo hän ei kuuluisi. Rauhattomina partio tarkkaili ympäristöään ja Iltahämärä hätistikin näitä pitämään vahtia, jos joku sattuisi astelemaan juuri tapaamaan esi-isiään. Erittäin harmi, että ken ikinä olikaan viimeisenä täällä käynyt, jäisi se nyt hänen ja muiden viimeiseksi kerraksi. Kolli naurahti itsekseen ja paljasti kynsiään tuntien myrkyn voiman käpälissään. Hän sulki hetkeksi silmänsä aivan lammen veden äärellä, ja heilautteli häntäänsä rauhallisesti ympäröivän voiman keskellä. Hänen kynsistään alkoi valua vihreää nestettä, joka hiljalleen ympäröi hänen käpälänsä, ennen kuin kolli laski toisen käpälänsä lampeen, mikä alkoi värjätä sen kaunista sinistä pintaa vihreäksi, lopulta myrkyllisen kamalaksi, mikä sai upseerin vain virnuamaan itsekseen. Lopulta kollin katsellessa myrkyn leviämistä lampeen, hän laskeutui istumaan sen äärelle, laskien molemmat käpälänsä veden alle. Lammen vesi alkoi vaihtaa väriään, samalla kun jonkinlainen omituinen kutina, tai ehkä ennemmin kihelmöinti alkoi Iltahämärän tassuissa. Taivas alkoi vaihtaa väriään tummempaan mitä se oli ollut ennen, ja Kuulammen ympärystä alkoi väristä nousseen tuulen mukana. Vaikka ympärillä tapahtuvat asiat saivat kollin hieman hämilleen, Iltahämärä piti käpäliään vedessä laskien myrkkyä kynsistään lampeen. Jonkinlainen erikoinen tunne alkoi vetää kollia puoleensa jollain tavalla. Hän ei oikein ottanut siitä selvää olisiko se puoleensa vetävä, luotaan työntävä vai raskas olo tehdystä työstä. Yrittäisikö lampi hukuttaa häntä, vai oliko tunne vain jokseenkin painavaksi lukeutuva, joka yritti saada Iltahämärää poistumaan. Lopulta kolli sulki silmänsä, veti keuhkoihinsa happea ja paljasti kyntensä voimalla vielä kerran lammen veteen, jolloin suuri määrä myrkkyä levisi pyörteinä viimeisiinkin sinertäviin lammen osiin, joka sai lammen säkenöimään, hieman kipinöimään, ja näin Iltahämärä peruutti lammen veden ääreltä pois. Sen rauhallinen pinta alkoi laineilla, tuuli puski lujaa lampea ympäröivästä kasvillisuudesta, ja pilvet taivaalla saivat lopulta upseerin nauramaan hiljakseen. Viimeinkin jostain tyhjältä taivaalta iski salama myrkylliseen lampeen, joka sai aikaan kipinöitä sekä omituisia valoilmiöitä lammen ympäristössä. Iltahämärä kuuli partion pelästyvän tätä jonkun huudahduksesta päätellen, mutta itse upseeri vain käänsi hieman päätään, ettei saisi osumaa, ja lopulta yhdellä silmällä tarkkaili tilannetta, kun valonsäteitä karkasi lammesta. Lopulta jostain hieman korkealta putosi alas kolme haaleaa kissan hahmoa, joiden voimakkaasta pudotuksesta pöllähti ilmaan pölyä. Tuuli, myrsky sekä lammen lainehdinta lakkasi, ja Iltahämärä karvat pörrössä tarkkaili kolmea liikkumatonta haaleaa kissaa, joista yksi oli hyvin pieni, ja kaksi hieman suurempia. Upseeri otti nopeita askelia pois lammelta, ennen kuin kissat kykenisivät näkemään, saati tunnistamaan häntä.
”Ovatko nuo Kaiun kissoja?” kysyi Ruostepiina, jolle kolli vain tuhahti virnuillen.
”Toivottavasti”, Iltahämärä vastasi, lähtien sitten ryhmänsä kärjessä juoksemaan poispäin lammelta, joka ei näyttänyt enää hyvävointiselta yhteydeltä tähtiturkkisiin. Iltahämärä oli onnistunut tehtävässään, ja suuntasi nyt kohti Myrkkysuota.
--
Partio hänen takanaan hidasti lopulta askeleitaan, kun heiltä alkoi loppua usko löytää tie saarelle. Mutta Iltahämärä jatkoi matkaansa tietäen tarkalleen, missä pieni kivipolku sijaitsisi, mistä he pääsisivät helposti saarelle, ja helposti pois. Heillä olisi kantamuksinaan vain pari kapista soturia, oletettavasti ainakin. Oli aikaa varmasti niin kauan kulunut. Lopulta kolli seisahtui löytäessään ensimmäisen tutun kiven, ja yllättyneenä hänen seisauksestaan Leijona-aave törmäsi kollin takamukseen. Iltahämärä mulkaisi poikaansa, joka oitis korjasi ryhtinsä yrittäen tarkkaavaisesti seurata saaren liikkeitä. Illan hämärä sekä sumu kuitenkin estivät täysin suoran näköyhteyden saareen, mutta Iltahämärä tiesi mitä siellä olisi.
”Varsinkin nyt illasta kivikko voi olla liukasta. Varokaa jokaista askelta, minä menen ensin. Jos meitä odottaa yllätyksiä, älkää pelästykö. En olisi siitä yllättynyt”, tuo tuhahti itsekseen ja näki, miten nuorien silmissä välähti epäilys astelemisesta pimeässä kohti liukkaita kiviä, sekä saarta, josta he eivät tienneet mitään. Iltahämärä kuitenkin otti varovasti pari ensimmäistä askelta, saaden lopulta partion liikkeelle. Hänen tassuissaan kivet tuntuivat liukkailta, mutteivat mitenkään liian liukkailta verrattuina nuoruuden ajan kisailuun sekä viilettämiseen liukkailla rantakivillä. Leijona-aave sekä joku muu nuorempi sotilas kuitenkin kärsi hieman ongelmista taaempana. Upseeri hidasti vauhtiaan varmuuden vuoksi, sillä ei voinut olla aivan varma saarea ympäröivistä vaaroista, sekä tuntemattomista yllätyksistä. Lopulta rantaviiva alkoi häämöttää jossain silmän kantavissa, heidät kuitenkin lopulta pysäyttäen Välkeroihun sihahdus, kun naaras lipsahti veteen. Kolli vain huokaisi syvään, kuullessaan kuitenkin pientä valitusta kivusta. Iltahämärä käänsi katsettaan kohti perällä kulkevaa naarasta, joka jalkaansa koholla pitäen kömpi vedestä täristen.
”Käpälään sattuu liian paljon sen vain ollakseen nirhauma”, tuo sihahti ja yritti tarkastella käpäläänsä, Iltahämärän kuitenkin laskien katsettaan kiviin, sekä niitä ympäröiviin tikkuihin.
”Kivet on reunustettu terävillä tikuilla, ja olen aika varma, millä tikut on terästetty”, tuo sanahti hiljaa kehottaen kaikkia jatkamana varovasti kohti rantaviivaa, joka lopulta laajeni Iltahämärän edessä. Partion ääniä ei kuulunut lähistöllä, eikä kolli ollut mielestään nähnyt, saati kuullut sen ohimenevän ennen heidän saapumistaan. Voihan kiiluva silmäpari heitä tarkkailla saarelta, mutta nyt juuri ei kolli huomannut ympäriltään liikettä.
”Varokaa muita ansoja”, hän tokaisi ennen kuin tarkkaavaisesti silmäili hiekkaa edessään, ennen kuin pidemmällä loikalla hyppäsi rantikon nurmelle, joka osoittautui hyväksi paikaksi. Leijona-aave hänen takanaan löysi toisen hyvän paikan, kuitenkin lopulta Hampaanvalan löytäessä huonon paikan suoraan kivikon edestä. Kollin tassu jäi kiinni johonkin kuoppaan, josta törrötti keppi, sekä myrkyllä valeltuja tikkuja. Iltahämärä sihahti itsekseen siirtyen pensaikkojen ja puiden suojaan kehottaen poikaansa seuraamaan. Välkeroihu jäi auttamaan Hampaanvalaa, ja Ruostepiinan lopulta löytäessä hyvä laskeutumispaikka, tämä loikkasi upseerin perään. Iltahämärä jätti kaksikon tukemaan toisiaan seuraavan vaaran saapuessa, samalla kun hänen olisi matkattava kohti leiriä, hakeakseen lahjansa. Heidän kulkeutuessaan syvemmälle kohti Myrkkysuon saaren keskustaa, kolli alkoi kuulla huutoja sekä voimakkaita ääniä saaren reunamalta, josta he juuri olevat tulleet. Nyt olisi vain jatkettava eteenpäin.
Matkalta he löysivät vielä muita myrkytettyjä ansoja, kuten puusta putoavan pommin, sekä muita maa-ansoja, lehdillä peitettyjä koloja sekä yllättäviä eteen singahtavia keppejä. Iltahämärä oli ottanut poikansa puolesta osuman putoavasta kepistä, ja hänen vasenta olkaansa kirveli nyt Myrkkysuon nimikko myrkyn takia. Hän olisi immuuni kaikelle myrkylle, ainakin omalleen, mutta pian selviäisi, olisiko myös näiden myrkylle. Leirin hiljaiset äänet alkoivat pian kuulua Iltahämärän korviin, ja hän tarkkaavaisesti silmäili leirin seinämään tapahtuneita muutoksia, joita oli hieman nähtävissä. Joku kissa tuntui istuvan leirin sisäänkäynnillä, sillä kolli kuuli tervehdintää, kun joku kertoi menomatkastaan jonnekin. Tai sitten hän kuuli omiaan. Mutta varmasti Myrkkysuo olisi entistä enemmän varuillaan nyt. Iltahämärän tassuissa kihisi, olisiko se sitten Rikkotähden läsnäolo, Myrkkysuohon palaaminen vai minkälaisen vaan yllätyksen epäily. Se kuitenkin oli kollista outoa. Hän olisi paikassa, missä hänen ei kuulunut olla, sen hän tiesi. Lopulta tuo kertoi kolleja takanaan seuraamaan ja lähti astelemaan kohti leirin sisäänkäyntiä, jota itse oli aikoinaan käyttänyt. Leirin sisäänkäynnillä tuntui odottavan piikein terästetty aukko, jota oli ainakin käytetty, mutta kollin silmään iski hieman sivummalla toinen aukko, jota varmasti kissat nyt olisivat käyttäneet. Iltahämärä lähestyi sitä, ja huomasi kolon suoraan leiriin, vilkaistessaan vielä taakseen. Hän toivoi nuorten pysyvän housuissaan, ja ottavan vain kiinni Iltahämärän kertomat kissat. Viimein oranssin ruskea kolli asteli kahisten sisään leirin sisäänkäynnillä, mutta sen toisella puolen näky yllätti niin itse kollin, kuin naaraan sen omalla puolellaankin. Ruskean oranssi naaras sihahtaen otti pari askelta taaksepäin pörhistäen karvansa, samalla kun leirissä olleet muut kissat valpastuivat ja ottivat kohteekseen Iltahämärän partion. Upseeri lopulta vain tuhahtaen virnisti naaraalle, joka ei enää lämpimästi häntä tervehtinyt.
”Pitkästä aikaa, Pihkasiipi”, kolli naukaisi saaden naaraalta vain korvia luimistavan tervehdyksen, kun ei ollut odottanut, saati pitänyt kollin läsnäolosta.
”Voit kerätä kissasi ja poistua heti”, tuo sihisi hänelle vastaan heilautellen häntäänsä puolelta toiselle. Leirin soturit alkoivat pian pörhistellä turkkejaan, ja joku saapui suojaamaan kansan vanhaa pyytäjää, kenestä oli kollin tietämättä kohonnut pyytäjien baronetti. Iltahämärä kiinnitti huomiota leirin tyhjyyteen ja pohti, olisiko suurin osa kissoista kasaamassa kyseisiä ansoja, joita kollin partio oli löytänyt matkan varreltaan. Oranssi silmäinen kolli käänsi kuitenkin katseen emostaan kohti kansalaisia, joiden joukosta näki Aallonsydämeltä muistuttavan naaraan, jolle tuo kallisti päätään.
”Olette aikamoisia ansoja saaneet saarellenne, toivottavasti eivät omat käpälänne niihin osu”, hän tokaisi hieman huvittuneena katsahtaessaan kohti Pihkasiipeä. ”Valitettavasti myrkkynne ei toimi kaikkeen”, Iltahämärä tokaisi emolleen vilkaistessaan omaa olkaansa kohden, jonka vuotava haavi näytti jo mätivän myrkkysuon oman myrkyn takia. Ehkä vain hänen omansa sekä kansan myrkky eivät tulleet toimeen, ja nyt tappelivat nirhauman päällä.
”Valitettavasti kuitenkin haluaisin mukaani pari kissaa”, tuo vastasi lopulta Pihkasiivelle, joka vilkaisi kohti Armonhallaa, sekä muita kissoja, päättäen katseensa lopulta kohti oppijoiden pesää, josta kohosi kolme päätä. Oitis näiden suuntaan säntäsi Sadevirta, kansan pyytäjä, joka selvästi oli puolustuskannalla oppijoiden suhteen. Mietteliäänä kolli kallisti päätään huomatessaan liikehdintää ja mahtoi miettiä, ketkä kaikki olisi oikeasti Aallonsydämen sekä Rikkotähden pentuja. ”Näihin kissoihin kuuluvat Rikkotähden verisukulaiset”, Iltahämärä paljasti hieman kynsiään astellessaan lähemmäs leirin keskustaa kissojen väistyessä tieltä sähisten, sekä karvat pörhössä. Ruostepiina Iltahämärän takana tarkkaili koko ajan leirin toimintaa, sekä yritti pitää ylimääräiset kynnet pois omalta turkiltaan. Myrkkysuo ei haluaisi menettää lisää kissoja, jonka takia ei varmastikaan hyökkäisi.
”Missä muuten on rakas veljeni?” tuo hymähti tyytyväisenä kohottaessaan päätään kohti kreivin pesää, josta ei huokunut Rikkotähden suuren egon tuulta. ”Älkää sanoko, että hän on poistunut keskuudestanne?” tuo huokaisi pudistellen päätään, saaden Pihkasiiven kurtistamaan kulmiaan. Iltahämärän oranssi katse kohtasi Pihkasiiven, mikä antoi kollille syyn naurahtaa.
”Hän ei siis kuollut Pakkastähden paluulahjaan”, tämä tuhahti ja kääntyi katselemaan kissoja ympärillään. ”Harmillista sinänsä”, hän päätti heilauttaen häntäänsä takanaan korviaan sitten väräyttäen taaksepäin kuullessaan leirin suulta askelia. Kissa, joka asteli leiriin, sai nuoren naaraan huudahtamaan Puronhengen nimeä, Ruostepiinan oitis loikatessa kissan päälle taklaten tämän maata vasten kykenemättömänä pakenemaan. Samaan aikaan jostain kaukaa kuului korvia huumaava huudahdus, ja Iltahämärä saattoi vain olla varma, kenelle se kuului. Iltahämärä korviaan väräyttäen vilkaisi maassa makaavasta kollista oppijoiden pesän edustalla olevaan naaraaseen, joka nyt äskeistä raivokkaammin sähisi Pihkasiiven ohi Iltahämärälle.
”Sadevirta mene pesään pentujen kanssa”, Pihkasiipi yritti hätistellä naarasta, mutta tämä oli liian keskittynyt Puronhengen piinaan. Iltahämärä virnisti itsekseen heilauttaen häntäänsä kiitollisena nuorelle sotilaalle, joka piti yhtä nuorta soturia paikoillaan.
”Nimi kuulostaa jotenkin tutulta, mutta en voi yhdistää häntä kuin ulkomuodollisesti Rikkotähteen. Vähintäänkin naaraalla sekä näillä oppijoilla on yhteys tähän kissaan”, tuo tuumasi ja kohotti kulmiaan Pihkasiivelle, joka piti kylmää kivistä ilmettään pojalleen. Tai pikimmiten kissalle, ketä ei enää tuntisi. Iltahämärä ei olisi tuollaisena enää Pihkasiiven poika. ”Pidä hänestä kiinni, auta sotilasta poikani, lähdemme vain tämän kanssa”, Iltahämärä virnisti saaden Pihkasiiven väräyttämään korviaan ja vilkaisemaan Iltahämärän taakse kohti oranssia kollia, joka auttoi Ruostepiinan kanssa Puronhengen tassuilleen ja leiristä pois, Iltahämärän pian seuratessa perässä. Pihkasiipi oli lämmennyt ajatukselle, että hänellä olisi lapsenlapsia lisää, eikä voinut enää liikauttaa käpäläänsäkään. Lopulta soturien ryhmä juoksi leiristä aivan Iltahämärän perässä, yrittäen saada kollia sekä partiota kiinni, tai johdatettua ansoihin.
Iltahämärä yritti loikkia samaa reittiä takaisin kuin oli tullutkin, nähdessään kahden sotilaan juokseman Puronhengen kanssa eteenpäin kohti järven rantaa. Leirin lähistöltä oli alkanut kuulua ääniä tunkeilijoista, joten Iltahämärä oli mielissään ajoituksesta poistua leiristä. Hänen kannoillaan juoksi soturi, joka yritti loikata Iltahämärään kiinni, mutta kynnet tuntiessaan takamuksessaan upseeri kääntyi sähisten ympäri, löi valkeaa naarasta kynsillään kaulaan, ja sai tämän yllättyneenä sähisten irrottamaan, jäätyen sitten lopulta paikalleen tuijottamaan tassujaan. Imperiumin soturi vain virnisti, ja poistui sitten paikalta, ennen kuin naaras alkoi saada rajuja kohtauksia, myrkyn päästessä hänen elimistössään eteenpäin. Rannemmas päästyään Iltahämärä oli vain lähes onnistunut välttämään suuremman pudotusansan, jonne vielä Ruostepiina oli yrittänyt pudota yhdessä Myrkkysuon soturin kanssa, mutta Leijona-aave oli saanut toisen nostettua ylös, ja he olisivat nyt valmiita poistumaan saarelta. Kuitenkin rannemmalla heitä odotti yllätys, sillä Välkeroihusta eikä Hampaanvalasta näkynyt merkkiäkään. Vain hajuja verestä, sekä se kiljahdus, joka kuului leirissä asti. Jos ei Rikkotähti, niin murhanhimoinen myrkkysuolainen asialla.
”Partio on ilmeisesti löytänyt heidät”, Ruostepiina sihahti katsellessaan ympärilleen, Iltahämärän astellessa lähemmäs kiviä etsiäkseen merkkejä väijyvistä sotilaista.
”Menkää kiville, ja paetkaa hänen kanssaan niin pitkälle kuin voitte”, Iltahämärä käskytti kuullessaan takaansa kissojen huutoja sekä askelia, lopulta nähdessään partion ensimmäiset kasvot. Upseeri oli kohonnut kivikoille, kuunnellessaan miten pitkälle hänen sotilaansa olisivat päässeet juoksemaan, toivoen kaiken olevan tarpeeksi kaukana. Kollin tassut olivat rantavedessä, ja hän tarkkaili terävästi joka suunnalta esiin saapuvia kissoja, joista ei vieläkään tunnistanut ihanan veljensä kasvoja(?). Kuitenkin suurin osa leirin kissoista olisi tässä. He voisivat yhdessä hyökätä Iltahämärän päälle, kuitenkin osa varmasti saadessaan itse kynsistä ja kuollen Iltahämärän myrkkyyn. Tai tämä voisi olla arvio. Mutta ennen elettäkään lähemmäs upseeria, kolli sulki silmänsä ja avasi ne yhtä aikaa paljastaessaan kynsiään ja puskiessaan myrkkyä järven rantaveteen. Hänen silmänsä hohtivat hieman vihreinä myrkyn virtaavasta voimasta, samalla kun hän pörhisti karvojaan ja kohotti suutaan virneeseen.
”Te ette tule ikinä poistumaan saareltanne, ette ikinä!” kolli karjahti kissoille rantahiekassa, puristaen kiviä allaan kaikilla kynsillään, antaessaan olkansa kirvellyksen jatkaa säkenöintiään. Se varmasti tarvitsisi hoitoa kotona Saukkoluolassa. Myrkky kuitenkin virtasi kollista tummaan veteen, se sekoittuisi kaikkialle heitä ympäröivään järveen, ja lopulta koko kansojen vesiin, jotka tulisivat järvestä. ”Olkaa varovaisia mitä suuhunne pistätte”, hän ivasi vielä ennen kuin kääntyi lähteäkseen loikkimaan takaisin kohti Imperiumia, mukanaan Puronhenki.
Päästyään kuitenkin takaisin rantaan Iltahämärää odotti partio, joka piti nyt kiinni kahta nuorta kollia. Iltahämärä kurtisti kulmiaan näylle, mutta sai Ruostepiinalta tilanteeseen katsauksen.
”Tämä kissa oli selvästi palaamassa jostain, haisee vähän toiselle kansalle. Mutta hän tunnisti Puronhengen nimisen kollin”, tuo ivasi ja sai Hurmelammen allaan pyristelemään hieman. Iltahämärä vain naurahti itsekseen ja pudisteli päätään.
”Aina Myrkkysuon kalat uivat itsensä allikkoon”, hän tokaisi kohentaen partionsa jatkamana kahden soturin kanssa, jotka selvästi tunsivat toisensa, josko sitten Rikkotähden poikina, tai vain Myrkkysuon sotureina. Ainakin hänellä olisi jotain vietävää Pakkastähdelle.

2472 sanaa

Masi (20kp palkintolisä tarinoissa)
Raadontomu, 1299 sanaa -> 48kp
Taimiorava, parantajan tarina -> 30kp
Hiirenpolku, parantajan tarina -> 30kp

Owa (10kp palkintolisä tarinoissa)
Rottataimi, parantajan tarina -> 20kp

Heli (10kp palkintolisä tarinoissa)
Leijonalilja, parantajan tarina -> 20kp

//Heli//
Salviantaian, Kotkaperhosen ja Auringonviillon kuolema

Raadontomu oli poistunut jälleen leiristä yön turvin. Aiemmin hämärässä he olivat keskustelleet Taimioravan, Riitasoinnun ja Kapinanlaulun kanssa, tyttären suunnitelmat näyttivät sittenkin jonkinlaista valoa. Mahdollisuuksia olisi vaikka muille jakaa, mutta vaikka neidin isä haluaisikin tukea tytärtään, jokseenkaan ei aina sitä osannut näyttää ja usein sanoillaan kuulostikin siltä, että oli toista enemmänkin vastaan, olisi Raadontomulla myös oma päämääränsä. Kolli nuolaisi suupieliään ja tarkensi kalliolla katsettaan pimeydessä, hän tutki Yötaivaan reviiriä tarkasti. Hänellä ei ollut ryhmää, jonka kanssa hän voisi pelottomattomasti vain tunkeutua kansaan, hyökätä ja liiskata sen. Jonka seurauksena hän oli päättänyt siirtyä suunnitelmassaan siihen, että kissa kissalta hän alkaisi karsia Yötaivasta unholaan.
Se veisi kuita, varmaan ikuisuuden, mutta jokaisen kissan kuolema antoi tyydytystä siitä, että suunnitelma olisi käynnissä ja olisi saanut tuulta alleen. Jokaisen kuolema olisi aina lähempänä Raadontomun päämäärää, ja kuullessaan ääniä lähettyviltä, tämä pudottautui kahden kiven väliin kuuntelemaan. Kivet hankasivat hänen kylkiään, ja kolli siristeli silmiään erottaakseen hämärässä neljän kissan hahmot. Aamu ei sarastaisi hetkeen, sillä kylmenevä ilma piti pimeyttä pidempään läsnä. Raadontomulla olisi aikaa, kunhan hän ei olisi liian hidas liikkeissään ja jäisi oman kunnianhimonsa loukkuun. Jännitys ja odotus sai sydämen hakkaamaan ja kollin olemuksen levottomaksi, tämä paljasteli kynsiään jatkuvasti.
Pian Salviantaian ja Kotkaperhosen päät ilmestyivät edempää esille. Nimet olisivat saattaneet muuten kollin mielestä kaikota, mutta hän muisti kyllä veljensä ja tuon kumppanin, Kotkaperhosen. Naarasta ajattelemalla, kollin oli helppoa tunnistaa tämän parantajasisar, joka kuitenkin vaikutti koulineen kehoaan toisiin tehtäviin. Oliko Yötaivaan muillakin kissoilla luurankoja haudattuna petiensä alle? Raadontomu oli nyt utelias.
''Täällä sitä kasvaa, jota Ivakyynel pyysi hakemaan'', Salviantaian ääni kertoi, Kotkaperhosen kiriessä sisartaan ripein askelin. Ivakyynel oli siis pyytänyt kaksikkoa hakemaan jotakin risua hänelle? Raadontomu ymmärsi, ettei hän edes ollut siitä kartalla, kuka olisi tällä hetkellä parantajakissa, ja hän päättikin mielessään, että hänen olisi päästävä seuraavaan kokoontumiseen, jotta hänen olisi helpompaa painaa jokaisen kissan nimi ja ulkonäkö mieleensä. Ettei hän tekisi virhearviointeja, ei enää.
Salviantaian olemus kuitenkin paljasti, että tämä vaikutti siltä, että oli omaehtoisesti lähtenyt hakemaan yrttejä kuin taas, että tämä olisi soturi määrättynä hakemaan yrttejä parantajalle. Mahdollisesti entinen parantaja olikin houkutellut sisarensa mukaan hakemaan yrttejä, koska oli itse todennut Ivakyyneleeltä niiden olevan lopussa. Raadontomu asettui kivien välissä toisinpäin, hiljaa kääntyen, mutta tuntien, miten kylmä ja terävä kivi uppoutui turkkiin. Salviantaika loikki aivan kiven edustalle, Kotkaperhosen loikaten kiven päälle tähyilemään ympäristöä.
Raadontomu pidätti hetken hengistystään ja maisteli kaksikon ominaistuoksua. Pärjäisikö hän kahdelle viholliselleen yksin? Raadontomu arvioi ja analysoi tilannettaan tarkasti. Hän oli päihittänyt Mustaruusun ja Täplätuulen, kaksi erakkoa, kansatonta, jotka kamppailivat päivittäin siitä, että selviäisivät hengissä. Ei ollut enemmän aikaa pohtia asiaa, Raadontomu väläytti hampaitaan, päästäen kurkustaan murinan kuulumaan. Salviantaian silmät kääntyivät kohti pimeyttä, kivien välikkö edessään hämmästyneinä. Kauniit, suuret silmät kimaltaen suoraan kohti Raadontomua, joka voitonriemuisena avoimesta hyökkäyksestä loikkasi vasten naarasta, upottaen paksut kyntensä toisen kylkiin ja upottaen hampaansa kiljahtavan naaraan leuan alta kaulalle.
Salviantaika oli yllättynyt, mutta tämä potki hurjasti takaisin takajaloillaan ja Raadontomun karvatuppoja pöllysi. Kotkaperhonen älähti korkeammalta ja pian Raadontomu tunsikin jo toisen laskeutuneen selkäänsä.
''Päästä irti hänestä!'', Kotkaperhosen vihainen murina kuului aivan korvanjuuressa, kun kokeneempi soturi tarkoi Raadontomun selkää ja puri niskan poikki kaulan tuntumalle. Raadontomu antoi hampaidensa uppoutui pehmeäturkkisen parantajan lihaan ja valtimoon, Salviantaian kiljuessa apua ja hälytystä, verta lensi vasten Raadontomun kasvoja.
Kotkaperhonen päästi äimistyneenä irti ja maata viistäen kierähti takaisin jaloilleen, katsoen suurin äimistyksestä, vihasta ja mahdollisesti jopa pelosta kohdaten Raadontomun silmät, jotka janosivat lisää Yötaivaan kissojen verta. Raadontomu odottavaisesti nuolaisi suupieltään.
’’Mitä sinä haluat meistä? Kivijalka oli jo aiemmin varma, että sinä olit se, joka surmasi Okapolun!’’, Kotkaperhonen sähisi, korvat painuneina taaksepäin vihasta ja siitä käsittämättömästä raivosta, sekä surusta. Raadontomu heilautti korviaan huvittuneena, mutta pudottautui kuitenkin alemmas aikeenaan hyökätä naaraan kimppuun.
’’Haluan vain tuhota koko saastaisen kansanne, siinä ei ole mitään henkilökohtaista’’, Raadontomu naurahti koleasti, hyökäten sitten Kotkaperhosta kohden, mutta samaisella hetkellä hänen kylkeensä pamahti voimakas isku, ja Raadontomu sähisten kiersi kivikkoisessa maastossa, kimpussaan toinen kissa. Raadontomu jäi nopeasti alakynteen vieraassa maastossa ja täysin yllätettynä, ja hän kohtasikin pian silmä silmästä Auringonviillon, joka painoi Raadontomua paikoillaan. Luopiotaustainen yritti iskeä soturia irti itsestään, pois kimpustaan, mutta Auringonviilto iski aina vain nopeammin takaisin ja lopulta Raadontomun kaikki aika väännössä alkoi mennä siihen, että hän yritti väistellä toisen kynsiä ja pitää tuon hampaita kauempana itsestään.
Raadontomun onnistui pyristellä sen verran, että Auringonviilto horjahti ja haki takajalalleen parempaa asentoa, joka sai kivikkoisen ja hiekkamaisen kasan murenemaan pitkin kallioista maata. Raadontomun alta kivet pyörivät nopeasti ja tämä kellahti vatsalleen, kuonolleen ja taas takamuksensa kautta tomussa kyljelleen, tarttuen kynsillään maahan, kammetakseen itsensä ylös mäessä. Auringonviilto pyristeli maastossa myös itsensä jaloilleen ylempänä ja pörhisti turkkiaan selvästi sennäköisenä, ettei aikoisi päästää Raadontomua ohitseen kiipeämään takaisin ylös. Molemmat kollit hengittivät raskaasti, takana odotti pudotus vuoren seinämää pitkin.
Auringonviilto hyökkäsi ensin, tämän kynnet viilsivät Raadontomun lapaa, saaden verta läiskinä lentämään maahan. Raadontomu horjahdellen kohosi takajaloilleen, ja iski voimakkaasti Auringonviiltoa leualle, ja Yötaivaan kissan pään kääntyessä iskun voimasta sivulle, Raadontomu pudottautui painollaan toisen päälle ja upotti hampaansa tuon kaulaan. Auringonviilto karjahti ja kaksikon tasapainoilu sai aikaan kivien liikehdinnän, jonka seurauksena Raadontomunkin tasapaino petti ja kaksikko syöksyi alas, kohti pudotusta, Kotkaperhosen kiljunta kutsuessa veljeään Auringonviiltoa.
Adrenaliini virtasi selviytymisvaiston mukana. Raadontomu riippui ilmassa, takajalka kietoutuneena kallioseinämässä kasvaneen puun vahvojen oksien väliin. Hän näki alas asti, kohti Ruskatammea ja Myrskyvaahteraa, jossa makasi liikkumaton, tassunsa pahasti vääntänyt ja murtanut kolli, verilammikon keskellä. Raadontomu tasasi kauan hengitystään, roikkuen ilmassa, uskaltamatta liikkua. Lopulta hän sai kerättyä verisen itsensä, hän vääntyi puuta vatsan, upotti hampaansa ja kyntensä siihen, ettei vain putoaisi ja hivutti kipeän takajalkansa irti. Tiukasti oksista kiinni pitäen, kolli kiipesi puun rungon äärelle ja hetkeksi pysähtyi istumaan sen äärelle ja vetämään henkeä. Se oli ollut todella lähellä ja Kaiun nimeen, miksi se oli ollut valmis riistämään hengen Auringonviillolta, mutta ei Raadontomulta? Hän oli sanaton.
Ajatukset kuitenkin keskeytyivät, kun oksien seasta vuoren rinteen ja seinämän yläpäästä kuului Kotkaperhosen itkua, kun tämä epäuskoisena kutsui veljeään. Raadontomun korvat liimaantuivat päänmyötäisiksi ja hän asettui vaanimaan. Raadontomun voimat alkoivat hiipua, mutta hän ei päästäisi ketään täältä elossa. Kotkaperhonen tietäisi aivan liikaa. Kukaan ei uskoisi Raadontomun palanneen, ellei joku olisi oikeasti tämän nähnyt. Ja niin kauan kuin Yötaivas ei tietäisi sitä, Raadontomu ehtisi toteuttaa vielä kauan suunnitelmiaan ja päämääränsä, Yötaivaan tuhoa.
Kolli kiipesi pitkin puuta, takaisin ylöspäin pimeydessä. Hän tunsi turkillaan jo aamu auringon säteitä, ja Raadontomulla oli tunne, että se olisi mahdollisesti hänen itsensä viimeinen aamu, jonka hän koskaan voisi nähdä. Hänen voimansa olivat loppuneet, hän ei ollut enää yhtä nuori ja vahva kuin ennen, mutta lopulta tämän pää kurkisti pensasmaisten oksien ja neulasten joukosta, Kotkaperhosen ollessa aivan lähellä katsomassa alas. Naaras oli istuutunut alas ja itki valtoimenaan.
Raadontomu olisi halunnut tarjota reilun kamppailun, mutta ei menisi kauaa, että Yötaivaan partio löytäisi heidät. Eikä hän pääsisi pakoon Yötaivaan reviiriltä, ellei hän hoitelisi Kotkaperhosta edestään. Suunnitelmat kaatuisivat kaikkineen.
’’Auringonviilto.. Salviantaika’’, Kotkaperhonen hiljaa vinkaisi, silmät turvonneina kyynelistä, Raadontomun hiivittyä tuon taakse muutamien askelien päähän.
’’On sinun vuorosi mennä heidän luokseen’’, Raadontomu murahti, Kotkaperhosen kääntäessä katseensa kolliin lapansa ylitse äimistyneenä kuin aaveen nähtyään. Naaras oli ollut siinä uskossa, että kolli olisi itsekin pudonnut ja kuollut, ollut mahdollisesti liian järkyttynyt tapahtumista. Ennen kuin naaras ehti edes kunnolla kääntyä kollia kohden, Raadontomu nimensä mukaisesti pyyhkäisi tassullisen verran maasta tomua Kotkaperhosta kohden, jonka silmät poltellen painuivat kiinni ja naaras sähisten yritti saada kasvojaan puhtaaksi nähdäkseen.
Raadontomu hyökkäsi kuitenkin sivulta, paiskauttaen kylkensä toisen kylkeä vasten ja saaden naaraan horjahtamaan. Raadontomu iski sokeasti huitovaa ja horjuvaa naarasta kasvoihin, ja lopulta puski päällään tuon jyrkänteeltä alas. Kotkaperhosen kiljunta täytti Yötaivaan vuoren, ennen kuin Raadontomun silmien alla tuon ruumis mureni vasten maata. Verta oli ylhäällä ja alhaalla kahden ruumiin luona, Raadontomun ja uhrien.
Kollin kasvoille kääntyi lopulta tyyni virne, kun tämä hiljaa verisenä ja itsekin loukkaantuneena vaeltamaan takaisin kohti Usvajokea, enää piittaamatta siitä, kuka hänet olisi nähnyt tai mitä jälkiä hän jätti. Kolli peseytyi vielä järven äärellä ennen kuin palasi Usvajokeen, auringon tervehtiessä jo turkkia, kun hän asettui lopulta lepäämään pedillään.

Saavuttuaan Kuulammelle ja pikaiset tervehdykset vaihdettuaan muiden kanssa, asettui Rottataimi lammen äärelle. Synkkäputouksen parantaja kosketti lammen pintaa kuonollaan ja sulki silmänsä. Pian kolli vaipuikin uneen. Ensin kevyeen, sitten syvempään tiedottomuuteen. Lopulta pimeydessä kelluttuaan parantaja havahtui hereille.
Rottataimi räpytteli ihmeissään silmiään. Miksi hän oli omassa pesässään, Synkkäputouksen leirissä? Parantaja kampesi itsensä ylös pediltään ja jäi kuulostelemaan. Ensin kolli ei kuullut mitään. Oli hiljaista. Melkein kuolemanhiljaista. Mutta sitten parantaja erotti hiljaista nyyhkytystä ja hajut tulvahtivat hänen tajuntaansa. Veri. Synkkäputouksen kissat. Mutta sitäkin vahvempana vieraampi ominaishaju. Hallavarjo!
Rottataimi pinkoi ulos pesästään. Aukiolla odotti karmea näky. Synkkäputouksen soturit näyttivät rähjäisiltä ja nujerretuilta. Ne kissat jotka elivät. Aukiolla lojui myös kuolleita kissoja. Kuolleita sotureita, jotka olivat kaatuneet puolustaessaan kotiaan viimeiseen saakka. Kissat istuivat päät alhaalla, osa kuolleiden läheistensä yllä. Synkkäputouksen surressa, hävittyään, kierteli heidän joukossaan Hallavarjon sotureita. Vahtimassa ettei kukaan enää yrittäisi mitään temppuja. Heitä oli paljon. Paljon enemmän kuin Synkkäputouksen kissoja. Edes Synkkäputouksen vahvat rivit ja taistelutaidot eivät olleet riittäneet tuolle määrälle vihollisia. Rottataimi siirsi katseensa aukion surkean näyn yli, kohti vedenkuilua, Surutähden puhujanpaikkaa. Surutähden tuttua hahmoa ei kuitenkaan näkynyt. Sen sijaan puhujanpaikalla istui toinen melko tuttu naaras. Syystähti! Surutähden tytär, joka oli karkoitettu Syystassuna Synkkäputouksesta, naaraan tappaessa oman isänsä. Syystähti, joka oli juossut Hallavarjon turvaan ja saanut siellä mahdollisuuden soturina ja lopulta kohonnut johtajaksi. Syystähti joka kieltämättä kantoi kaunaa entiselle kansalleen. Ja nyt tuo katseli tyytyväisenä leirin tapahtumia, tyytyväisenä vallattuaan entisen kotikansansa takaisin. Tyytyväisenä alistettuaan Synkkäputouksen kissat valtaansa.
Rottataimi katseli epäuskoisena tuota kilpikonnakuvioista naarasta. Tuo näytti voimakkaalta. Ei tosiaankaan enää samalta kuin lähtiessään. Rottataimi tiedosti etäisesti olevansa unessa, kukaan ei huomannut häntä eikä hän pystyisi satuttamaan näitä unen tuottamia kissoja. Mutta unesta tulisi vielä totta. Hänen olisi päästävä hereille. Hänen olisi varoitettava Surutähteä. Heidän olisi tehtävä jotain, heidän tulisi olla valmiita.
Siispä heti kun hän räpäytti silmänsä auki taas Kuulammella, nousi Rottataimi ylös ja nyökkäsi muille nopeasti jäykät hyvästit. Sitten kolli lähti kotimatkalle niin nopeasti kuin jalallaan pääsi. Ei olisi tietoa milloin uni toteutuisi. Mitä nopeammin hän varoittaisi kansaansa, sen paremmat mahdollisuudet heillä olisi.

Punertava kolli oli onnistunut kääriytymään kerälle aukion äänien hiljennyttyä, vaikka silti koko paikka sekä ympäristö ahdistivat hänen mieltään, sekä kaikkia hänen ympärillään. Sentään onnekseen Aurinkotuulen väki oli löytänyt samasta pesästä Myrskyvaahteran kissoja, mutta ei silti tällainen alivoima kissoja voittaisi tietään ulos pesästä. He joutuisivat olemaan täällä, kunnes Imperiumi saisi mitä tahtoisivat. Jotain keskustelua kolli oli kuullut pesän ulkopuolelta ennen aukion hiljentymistä, että seuraavan päivänä koittaisi jotain, mikä liittyisi vangittuihin. Olisiko sitten puhuttelua, tai orjiksi asettamista. Leijonalilja ei tiennyt yhtään mitä odottaa katalalta väeltä. Kolli huokaisi syvään, asetti häntänsä nenälleen ja antoi itsensä lopulta vaipua uneen sisarensa tuoksun ympäröimänä. Sentään he olisivat tässä yhdessä.
---
Leijonalilja heräsi outoon tunteeseen ympärillään. Ei hän tiennyt olisiko edes herännyt, mutta paikka näytti oudolta. Melkein jopa sellaiselta, mitä unessa näkisi. Oli toisaalta helpottavaa tietää, että voisi silti näinkin ankeassa paikassa nähdä unia. Shamaani ei kuitenkaan tuntenut oloaan turvalliseksi, tai niinkään levolliseksi. Unessa oli jotain vikana. Ei se välttämättä edes kunnon unta voisi olla ottaen huomioon olosuhteet, sekä viimeisen päivän koitokset. Kaikki oli kääntynyt päälaelleen. Leijonalilja tarkkaili ympäristöään ja yritti saada kiinni jostain hajusta, tai paikasta, jonka voisi tunnistaa. Mutta kaikki ympärillä oli usvaista, sekä pimeää. Kuin olisi pimeässä luolassa eksyksissä. Muttei kolli tuntenut mitään ulos johdattavaa virtausta, tai nähnyt valoa pimeässä. Missä hän olisi? Kolli otti pari askelta eteenpäin tuntien sitten tuulellaan turkin. Se oli lämmintä, kuin kaukana kotona. Aurinkotuulen nummien tuuli, innostava, sekä vastaanottava. Siitä kolli piti entinen. Hän antoi tuulen pörröttää turkkiaan, kunnes kuuli jotain. Tai ehkä näki. Mikä aisti toimikaan ensimmäisenä. Edessä häämötti ehkä tuttukin näky. Nuori kissa oli tutunnäköinen. Hänestä hehkui tuttu tuoksu, sekä lopulta valon osuessa oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, Leijonalilja huomasi tutun turkin, sekä kasvon piirteet.
”Hämähäkintassu!” kolli huusi vaistomaisesti kohti tuttua hahmoa, jonka korva värähti tuulen kuljettaessa huutoa eteenpäin. Oliko heidän välissänsä matkaa, vai kuuliko kolli edes häntä? ”Hämähäkintassu olen täällä!” Leijonalilja huusi uudestaan nyt saaden kollin kääntymään häntä kohden(?). Tuo huomasi mestarinsa kaukana, ottaen askelia häntä kohden, mutta matka ei tuntunut taittuvan viiksen vertaa. Vaikka itse shamaani otti askelia eteenpäin, hän ei päässyt oppilastaan kohden. Olisiko nyt parantajien kokoontumisen aika? Oliko Hämähäkintassu Kuulammella, jonka takia hän sai yhteyden toiseen? Vai olisiko tämä vain itse Leijonaliljan unta, joka päättyisi pian katalasti.
”Olen Imperiumissa vankina! Elia oli vain huijaus, saadakseen Aurinkotuulen väkeä vangittua!” punertava kolli yritti puhua oppilaalleen jotain tunnistettavia sanoja, mutta tämän katse oli vain hämmentynyt. Ihan kuin kolli olisi itsekin sanonut jotain.
”Imperiumissa! Vankina!” Leijonalilja karjui lopulta pysähtyen paikalleen tuuleen, toivoen, että tuuli kantaisi hänen sanojaan. Ehkä heidän välissään olisi matkaa, Kaiun tai Kuolon välistä mahtia, tai jotain muuta, mikä pitäisi heidät erossaan. ”Pidä huoli kansasta, oppilaani”, shamaani lopulta häntä painuen alaspäin kuiskasi hiljaisena, katsellen miten valkea kolli alkoi haihtua ilmaan. Leijonalilja ei muistanut ollenkaan katsoa kuuta lähipäivinä. Ehkä parantajien kokoontuminen tosiaan olisi nyt, ja Hämähäkintassu olisi lähetetty kokoontumiseen. Kollilla oli sen verran taitoa sekä mahtia, että hän pystyisi lähtemään kokoontumiseen. Jos vain Punatähti päästäisi nuoren kollin tähän vaaralliseen aikaan. Ties mikä tilanne kotona kansassa olisi, kun kaikki heräisivät lopulta uniltaan. Leijonalilja huokaisi, painoi silmiään kiinni ja upposi lopulta sekavaan uneen.

Ennakkoon myös Taimioravan parantajauni parantajien kokoontumiseen 22.-24.10.2021
Aihe: Taimiorava : Umbraan liittyvä uni, jatkona kuolleen vapautumiselle.


Taimiorava oli saapunut Kuulammelle Hiirenpolun ja Joutsenlammen takana itsekseen huokaillen. Hän arveli, ettei Kaiun väki tänäkään yönä muistaisi häntä, kuten ei ollut hänen parantajaoppilas -tervehtimis-seremoniansa jälkeen kertaakaan tehnyt. Naaras oli tainnut viimeisenä haaveilla hiiren nappaamisesta? Taimiorava nälkäisenä maiskutteli itsekseen, astuessaan Kuulammen äärelle muiden parantajakissojen seurassa. Hänen mestarinsa oli pitänyt jäädä leiriin tapahtumien seurauksena, jossa kaksi soturia, Ailakkihännän kaksi jälkeläistä olivat vakavasti loukkaantuneet, kun olivat pudonneet koskeen. Alppiaskeleen tilannetta myös tarkkailtiin, mutta suurikokoinen olento oli vaikuttanut selvinneensä Loimuavasydämen ja Tulitähden tavoin tapahtuneesta hyvin.
Naaras asettui omalle paikalleen, kahdeksan kertaa ensin pyörittyään ympyrää ja hörppäämisen jälkeen. Hän oli levoton, hän tiesi, ettei Kaiku puhuttelisi häntä ja samalla hän oli pelokas siitä, milloin hän jäisi siitä muille parantajille kiinni. Kuten, mitä hän voisi kertoa Nokkoskobralle, kun palaisi takaisin leiriin? Taimiorava suki hermostuneena rintaansa, mutta laski lopulta leukansa tassujensa päälle, vääntäen kasvoilleen teennäisen haukotuksen ja painoi silmänsä kiinni. Hän tunsi Kuulammen, ja oman sydämensä takomisen.
Milloin hänen maailmastaan oli tullut niin outo? Kaiku oli hylännyt Usvajoen ja myös Taimioravan. Taimiorava ei ajatellut, että itse olisi rikkonut ja menettänyt uskonsa siltikään Kaikuun, mutta miksei esi-isät sitten puhutelleet häntä ja halunneet tavata häntä? Naaras luimisti itsekseen korviaan ja raotti toista silmäänsä, huomaten Saukonsilmän edessään vaipuneen uneen. Naaras kierähti selälleen kylmällä nukkumapaikallaan ja katseli hetken ajan pimeyttä ympärillään, ennen kuin hän loikkasi jaloilleen ja ymmärsi olevansa unessa!
Taimioravan silmät hehkuivat innostuksesta, tämä käänteli pimeydessä kuonoaan ja silmäparejaan joka puolelle, muttei kyennyt erottamaan tai muutenkaan ymmärtämään ympäristöään. Maaperä ei ollut Kaiun valtakuntaa, mutta jos tämä olisikin uni, hän voisi olla missä tahansa. Siis sellainen uni, jossa hän katsoisi jonkun ennustuksen. Parantajaoppilas alkoi kokea uudenlaista mahdollisuutta omalle uskolleen, hän tiesi, hän niin tiesi, että häntä oli vain kauan koeteltu Kaiun toimesta!
Naaras kurnahti itsekseen, kunnes taivaan poikki hänen yltään kaikui rääkäisy, joka sai Taimioravan karvat pörhistymään. Tämä katsoi, miten hänen ylitseen lentänyt korppi laskeutui hautakummulle hänen edessään, miten kuu laskeutui taivaalla hitaasti valaisemaan näkyä ympärillä. Taimiorava pidätti hengitystään. Hän tunsi tarinat, hän oli lähellä järveä, veden värjäydyttyä nyt punaiseksi. Maassa oli myrkyllisiä marjoja ja hauta hänen edessään omasi kaivetun reiän kuin jokin olisi sieltä kaivautunut ulos. Taimiorava otti askeleita taaksepäin. Miksi Kaiku oli tuonut hänet Umbran haudalle?
Taimiorava väristen katseli ympärilleen. Hän ei ollut Kuolon valtakunnassa, kuten siinä tavallisessa unessaan oli aiemmin ollut. Oliko hän avattuaan portin, vapauttanut todella Umbran vai olisiko se uni ollut Kaiun lähettämä koettelus, jossa naaras oli epäonnistunut? Korppi lähti lentoon, rääkäisten Taimioravalle ja viistäen kynsillään tuon korvatupsuja, ennen kuin se katosi pimeyteen.
Oliko tämä uni merkki siitä, että Kaiku oli pettynyt parantajaoppilaaseen? Riitasointu! Tässä olisi varmasti jollakin tavalla kyse siskosta! Taimiorava nyrpisti nenäänsä. Hän oli jo aiemmin nähnyt, kuinka Riitasointu oli tappanut heidän sisarensa, Jasmiinihaukan. Ja vain päiviä sitten haistanut tämän turkissa vahvan veren! Taimiorava kohotti epätoivoisen katseensa pimenevälle taivaalle, kun kuu oli kadonnut. Ehkä Kaiku siitä rankaisi parantajaoppilasta, koska tämä ei ollut tehnyt mitään? Ei kertonut kenellekään, ei pyrkinyt apuun? Taimiorava sulki surullisena silmänsä, tämän pörröisen hännän lässähtäessä maahan.
Taimiorava havahtui Kuulammelta uudelleen, kun hänen oma häntänsä oli kutittanut hänen nenäänsä. Hieraistessaan nenäänsä, tämän nenään oli kuitenkin jäänyt Umbran ominaistuoksu. Taimiorava nousi hiljaa istumaan, huokaisten itsekseen. Hänen olisi saatava tietää, voisiko hän osata kulkea kuoleman rajalle ja saattaa sieltä kissoja takaisin. Hän voisi saattaa sisarensakin! Taimiorava räpytteli toiveikkaampana silmiään. Hänestä tuntui, että hän oli nyt ymmärtänyt näkemänsä unen täysin. Hänen olisi käytävä Umbran haudalla.

Tämä tarina etuajassa tulevaan parantajien kokoontumiseen: 22.-24.10.2021

Aihe: Hiirenpolku : Näkee unta Tuulisydämen lähdöstä, pennuista ja Punatähden kuolemasta.

Sokeudestaan huolimatta Hiirenpolku jo toistamiseen matkasi Kuulammella, ollessaan Myrskyvaahteran parantajakissana. Aiemmin hän oli kulkenut matkan Hyasinttikatseen kanssa, mutta kollin jäätyä hänen apulaisekseen, Hiirenpolku olisi nyt enemmän vastuussa uudesta kansastaan. Vaikka oli monien Myrskyvaahteran kissojen kummajaisten listalla ensimmäisten joukossa, muttei se oikeastaan haitannut sokeaa parantajaa. Hän oli oppinut elämään asian kanssa, ja kerta toisensa jälkeen hän oli muille, kuten myös itselleen osoittanut, että hän pärjäisi monissa tilanteissa mielensä silmien ja muiden aistien varassa. Hiirenpolku ei enää pelännyt maailmaa.
Joskus hän liukastui, kaatui, loukkasi itsensä, mutta hän työskenteli aina harkitusti ja järkevästi. Liukas maaperä sai kollin hännänpää väreilemään, kun se haki tasapainoa ja rauhallisesti kolli astuikin eteenpäin, askel askeleelta kohti Kuulampea, kulkien järven vesien tuntumassa, maistellen ilmasta pakkasta ja ympäristöään. Hän käänteli tummia, suuria korviaan ja pysähtyi odottamaan, kun muiden kansojen parantajat olivat lähestymässä myös Kuulampea ja kokoontumispaikan lähettyvillä, kolli tervehtikin vuorollaan parantajia.
Sydäntä lämmitti nähdä Joutsenlampi, mutta kaksikon yllätykseksi, Hallavarjosta ei saapunut tällä kertaa Laikkulehti vaan Saukonsilmä. Hiirenpolku olisi halunnut kysellä enemmän kollista, mutta sai pian sen käsityksen, että Laikkulehdellä olisi ollut toinen polku kuljettavanaan. Parantajat siirtyivät kohti Kuulampea ja sinihopeinen kolli asettui Joutsenlammen vierelle Kuulammella, rituaalin myötä aloittaen odotuksensa unensa suhteen.
Tassut tuntuivatkin pian kosteilta, hän tunsi kylmän tuulen turkillaan, ja ymmärsi nopeasti avata silmänsä; Hän ei ollut enää Kuulammen suojassa! Hiirenpolku oli aina kyennyt näkemään esi-isien valtakunnassa ja näiden suomissa unissa. Kolli räpytteli arkoja silmiään valolta ja tuulelta, hän oli unohtanut, miten vahvoja esi-isien suomat unet olisivat. Hiirenpolulla meni pitkään ymmärtää, että hän oli kohonnut Aurinkotuulen reviirillä olevalle nyppylälle. Kaikkialla oli avointa, tuuli kutitti ja piiskasi turkkia, saaden pienen Hiirenpolun pörhistelemään turkkiaan.
Hän ei ollut koskaan käynyt Aurinkotuulen mailla, kuullut vain tarinoita siitä, millaista siellä olisi. Mutta hajusta ei voinut erehtyä, eikä kaninkoloista.
Parantaja äkkäsi pian johtajansa, Tuulitähden. Tai siis Tuulisydämen, tämän askeleet laahasivat raskaina, kun tämän selässä makasi valkea naaras kissa. Kuolleena. Hiirenpolku veti henkeä ja kiirehti toisen perään, mutta tuuli tuntui aina vain työntävän Hiirenpolun kauemmaksi. Parantaja ei päässyt ollenkaan lähemmäs Tuulisydäntä.
''Tuulisydän! Odota minua! Mitä Punatähdelle on tapahtunut? Anna minun auttaa häntä!'', parantaja naukui, mutta hänen äänensä hukkui myrskyyn. Tuulisydän kohotti katseensa lapansa ylitse, kohti Hiirenpolkua. Hiirenpolku näki toisen kasvoilla pelkkää murhetta, veristä tuskaa. Ja tuon hampaissa roikkui itkevä pieni pentu, joka rimpuili ja pyristeli. Pentu oli aivan vastasyntynyt. Vasta sillä hetkellä Hiirenpolku havaitsi Tuulisydämen päälaella toisiinsa kietoutuneet kaksi pentua lisää. Kollin silmät suurenivat, mutta valtava tuuli tarttui parantajaan ja heitti tämän ympäri mukanaan vesilätäkköön.
Parantaja pyristeli ja pyristeli, hänestä tuntui, että kaikki se myrsky oli Tuulisydämen surua. Ja kaikki se myrsky, yritti pidätellä Hiirenpolkua erossa johtajastaan, ainoasta ystävästään, parhaasta sellaisesta. Mutta kun Hiirenpolku pääsi ylös vedestä ja veti keuhkot täyteen ilmaa, hän oli taas Kuulammella. Lammessa. Kolli loikki äkkiä Joutsenlammen vierelle takaisin vetäen useasti henkeä pelästyneenä, heilutellen märkiä tassujaan kuiviksi ja pyyhkien jälleen sokeita kasvojaan.
Hänen olisi puhuttava Tuulitähden kanssa. Tuulisydämen. Olisiko unella jotakin perää? Olisiko se vain kissojen kohtalo vai suurempaa, miten Aurinkotuulen kävisi kaiken jälkeen?
Hiirenpolku odotti, että muutkin parantajat heräsivät, ennen kuin lähti näiden mukana pois Kuulammelta.