Servaalitassu asteli Orapihlajatassun perässä lammelle, asettui makaamaan veljensä rinnalle, mutta hetken aikaa hengitteli vain Kuulammen lämmintä, vastaanottavaa sekä taianomaista ilmaa. Hän ei tiennyt mitä siellä olisi vastassa, olisiko se Hiirenpolku, olisiko se joku, jota hän ei tunnistanut. Tai olisiko kolli saamatta koko nimeään? Hän oli pelokas, tiedoton, mitä odottaa. Lopulta kolli huokaisi syvään, laski päänsä lammen pintaan, nuolaisi vettä ja upposi uneen.

--

Kermanvalkea kolli heräsi lopulta tähtiseltä maalta, vahvan erikoisen voiman herättäessä hänet. Kaiun valtakunta oli niin erilainen, hyvin erikoinen. Sitä oli vaikea tulkita sekä ymmärtää, mutta se oli niin puoleensa vetävä. Kolli kohosi varovasti jaloilleen, tuntien vahvuutta aiemmin kipua kokeneessa takajalassaan. Täällä kaikki olisi parantunut, kaikki olisi nuorempaa, sekä vahvempaa. Hymyillen kolli lähti astelemaan eteenpäin, huomaamatta tähtiturkkisien kissojen liittyvän hänen vierelleen, kulkien eteenpäin kohti aukiota, jonka kolli näki edessään.

Aukion kaiken tähtikimmellyksen joukossa Servaalitassu näki tutun oloisen hahmon. Kissan turkki pisti esiin vaalean maan tieltä, ja hän alkoi tunnistaa sinertävää sävyä, astellessaan aina vain lähemmäs. Lopulta kissajoukko hänen viereltään lähti kulkemaan pieneen ovaalin muotoon, saartaen lopulta Servaalitassun, sekä tutun kissan aukion keskellä. Hän pelästyen haukkasi henkeään tajuamatta kaikkia kissoja ympärillään, mutta jokaisen katse oli utelias sekä ystävällinen.

“Hiirenpolku?” kolli naukaisi ujosti astellen lähemmäs pientä sinistä parantajaa, joka katseli ylös kohti tähtitaivasta, joka loisti kirkkaammin kuin koskaan maan päällä. Kollin korva värähti taaksepäin kuullessaan oppilaansa sanat, ja tuo hännällään viittoi toista tulemaan lähemmäs.

“Saavuit viimein”, kollin ääni oli rauhallinen, samainen kylmä tunne kuin aina ennenkin.

“Ajattelin, ja kaikki sanoivat, että minun pitäisi”, hän paineli tassujaan maata vasten saavuttuaan Hiirenpolun vierelle, katsahtaen kohti kollin kasvoja. Hänen siniset silmänsä hohtivat eri tavalla Kaiun mailla. Ennen siniset sokean harmaat silmät olivat nyt kirkkaat, loistivat erityisellä tavalla. Ei kuten kissan, jonka näkökyky oli normaali läpi koko elämän. Mutta hyvin erikoisella, kiehtovalla tavalla.

“Sinun oli pakko saapua, Myrskyvaahtera ei tule pärjäämään ilman parantajaa. Ja tiedän, että olen kouluttanut seuraajani hyvin”, kolli naukui nyt kääntäen katsettaan kohti oppilastaan. Servaalitassu painoi katsettaan alas hieman huolestuneena, toivoen, että tuon sanat olivat totta.

“Tuntuu, että en selviä. En tiedä mitä teen ilman sinua. En tiedä kaikkea, epäröin”, hän naukui huolestuneena huokaisten. Hiirenpolku kohosi käpälilleen ja ohjasi Servaalitassua kävelemään mukanaan eteenpäin.

“Kaikki tuntevat aina niin. Polkusi on ollut erikoinen, mutta olet selvinnyt siitä hyvin. Sinulla ei ole mitään syytä epäröidä, olet oppinut nopeasti ja olet taidokas”, Hiirenpolku naukui astellessaan eteenpäin kohti pientä rinnettä. “Kaiku on aina tukenasi, sinulla on sinun kansatoverisi sekä ystäväsi. Et tule koskaan olemaan yksin”, vanhemman kollin viisaat sanat saivat Servaalitassun karvat pörhistymään hetkeksi. Kyllä hän tiesi, että hänellä olisi kaikki ystävät ja perhe lähellä, mutta se tuntui silti niin omituiselta ilman Hiirenpolkua.

“Älä pelkää. Tunnet omat käpäläsi paremmin kuin kukaan muu. Tunnet oman mielesi paremmin kuin Kaiku voi sinne kaivautua. Tiedät missä olet hyvät, käytä sitä hyödyksi, opeta itseäsi uudestaan ja uudestaan, löydät uusia tapoja toimia sekä oppia”, kolli tokaisi hänelle kääntyen katsomaan oppilastaan. “Olen nähnyt sinun toimivan paremmin kuin uskotkaan. Opetit Siniperholle kaiken mitä osasit, ja hän varmasti tulee tarjoamaan parhaansa Synkkävarjolle, vaikka Veritähti päätti kääntää selkänsä lupaukselle. Olet tehnyt parhaasi, ja sen me näemme”, hän naukui kissojen lähestyessä rinnettä, sekä kaksikkoa. Servaalitassun karvat alkoivat kohota pystyyn, kun Hiirenpolun katse tuntui porautuvan hänen sieluunsa saakka.

“Minä, Hiirenpolku, Myrskyvaahteran parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat, ja teidän avullanne hän palvelee kansaansa monta kuuta. Servaalitassu, lupaatko noudattaa parantajan tapoja, pysymällä erossa klaanien välisistä vihoista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, jopa henkesi uhalla?” Hiirenpolun vahva ja vakaa ääni sai toisen yllättymään, ja hetken aikaa kolli vain katseli toista ymmärtämättä, että tässä olisi se tilanne.

“Lupaan”, Servaalitassu naukaisi yllättävän rauhallisesti katsellen syvälle Hiirenpolun silmiin.

“Siinä tapauksessa, Kaiun voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Servaalitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Servaaliharhana. Kaiku kunnioittaa sinun periksiantamattomuuttasi sekä kestävyyttä ja hyväksymme sinut Myrskyvaahteran täydeksi parantajaksi!” Hiirenpolku päätti hymyillen ja kissat hänen ympärillään alkoivat kutsua parantajaa uudella nimellään.

“Servaaliharha! Servaaliharha!” Hän olisi ansainnut parantajanimensä ennen veljeään. Hän olisi täysi parantaja, niin nuorena, ilman Hiirenpolkua. Hänen silmänsä kostuivat ja kolli käänsi katseensa Kaiun kissoista mestariinsa.

“Kiitos, Hiirenpolku. Kiitos kaikesta”, hän painoi kuononsa toisen poskelle ja hymyillen tunsi, miten kollin lämpö alkoi haihtua.

“Auta heitä parhaasi mukaan. Tulen aina olemaan lähelläsi. Pysy vahvana”, Hiirenpolun sanat alkoivat haihtua hänen mielestään ja pian Servaaliharha avasi silmänsä Kuulammen hohtavaan valoon. Hän kampesi itsensä istumaan huomaten, miten osa oli hereillä, ja soturit valmiina Kuulammelle johtavalla polulla.

“Tervetuloa takaisin”, Huurrepeuran lämmin ääni tervehti häntä, ja kolli nyökäytti päätään toiselle yrittäen hymyillä itsekin. Se oli kuitenkin hankalaa, ja apeus laskeutui hänen huulilleen. Kolli nousi jaloilleen ja asteli lähemmäs toista, istuutuen lähelle ja painaen turkkinsa hänen turkkiaan vasten. “Näit Hiirenpolun?” Huurrepeura kysyi hiljaa ja sai vaitonaisen nyökkäyksen kollilta. Huurrepeura hymyili ja hännällään silitti nuorukaisen selkää. “Kaikki järjestyy. Hän suojelee meitä Kaiusta”, naaras huokaisi, ennen kuin Orapihlajatassu asteli lähemmäs Kuulammen reunalta. Helmentassu oli vielä unessa, mutta pian he pääsisivät palaamaan takaisin. Servaaliharha pääsisi kertomaan nimestään, ja toimimaan täytenä parantajana.

Tulikettu asetteli tassunsa Kuulammen johtavalle polulle varovasti ja vilkaisi olkansa yli kohti oppilaita, Lumitassua sekä Kettutassua ja heidän mestareitaan Tammihaukkaa ja Auringonpimennystä. Kettutassun mestari Tuulenjuoksija oli kuollut sodassa ja Tulikettu halusi antaa Auringonpimennykselle oman oppilaan, ennen kuin nimitti tämän itselleen varajohtajaksi. Sodasta oli myös tahtonut liittyä Aurinkotuuleen Leijonamyrsky, Puolukkasiipi ja Pilvileikki. Savuruoskasta tuli nuoren Leijonamyrskyn mestari siksi aikaa, että kolli oppisi kansan tavoille. Kinuskihäntää oli pyydetty ohjaamaan Puolukkasiipeä sekä Pilvileikkiä, jotta nämäkin oppisivat mahdollisimman pian kansan tavoille. Kohtalonliekki oli jäänyt pitämään hautajaisia kaatuneille sotureille, kun johtajan oli haettava elämänsä yhdessä nuorukaisten kanssa. Tulikettu tahtoi kohdata Kaiun itse, Kohtalonliekkiä tarvittaisiin leirissä Sydäntassu tukenaan, joka ei vielä pystyisi hoitamaan kaikkia vammoja yksin parantajanpolkunsa alussa.

Oranssi naaras katsahti alas Kuulammelle ja ihannoi sen hohtavia kirkkaita tähtiä pinnasta välkehtien, antaen lämpöisen tuulen pörröttää turkkiaan samalla kun esi-isien henget toivottaisivat hänet tervetulleeksi. Hän huokaisi syvään ja katsahti sotureihin.

“Pitäkää te vahtia tässä, oppilaat saavat enteensä ja lähdemme sitten yhdessä takaisin”, naaras naukaisi, asteli alas lammelle. Hän näytti mallia oppilaille asettuen maaten Kuulammen äärelle, sitten nuolaisten vettä ja nukahtaen oitis.

--

Tulikettu heräsi lämpöisen tuntuiselta nurmelta, kohottautuen käpälilleen ja maistellen lämmintä riistan tuoksuista ilmaa. Lämmin tähtimaailman tuuli pörrötti hänen turkkiaan, ennen kuin aluskasvillisuudesta asteli esiin tähtiturkkisia kissoja. Ensin Tulikettu ei tunnistanut hahmoja, mutta lopulta kaikki alkoivat saada kasvot, joista suurenosan Tulikettu tunnisti. Hän siristi silmiään niiden vettyessä sitten heilauttaen häntäänsä tervehdykseksi lähestyvälle kissalle.

“Tervetuloa, Tulikettu”, tuttu lämmin Nokijuova naukaisi ja ojentautui koskettamaan neniä sisarensa kanssa. “Olet tullut pitkän matkan”, hän naukaisi ihaillen sisarensa lihaksia sekä kasvanutta turkkia. Tulikettu silmäili Nokijuovan hyvinvoivaa kehoa yhtäkkiä ikävöiden heidän pentuaikaansa.

“On ihanaa nähdä, miten hyvin voitte täällä”, naaras huokaisi ja räpäytti silmiään ihailevasti toiselle.

“Olen antamassa ensimmäisen elämäsi. Kärsivällisyyttä tarvitset pitkällä polullasi, jonka myötä ohjaat kansaasi. Älä anna periksi, pohdi näkökulmia ja jaa myös kärsivällisyyden tunnetta kansalaisillesi, jotta he voivat luottaa ja tukeutua sinuun ymmärtäen, että kärsivällisyys on hyvä juttu”, Nokijuova naukui Kaiun viisautta äänessään painaen sitten nenänsä Tuliketun otsaan. Oranssi naaras painoi päätään ollen pidempi kuin sisarensa ja otti vastaan vahvan, mutta kipeän aallon, joka värisytti hänen hännänpäätään, lopulta jättäen rauhaisan tunteen koko kehoon.

“Kiitos”, Tulikettu huokaisi hiljaa ja kohentautui ottamaan vastaan seuraavan. Tuttu hahmo asteli esiin lämmin tervehdys kasvoillaan.

“Tulen antamaan sinulle opastuksen taidon. Vaikka olet kouluttanut oppilaita, tulet tarvitsemaan opastusta kansalaisia kohtaan. He eivät ole vain kasvavia pentuja, jotka tarvitsevat taistelutaitoja, vaan sinun tulee opastaa kansaasi, löytää heille oikeat tehtävät sekä polut ja antaa heille turvaa viisauden sekä johtamisen taitojesi kautta. Opasta heitä parempaan tulevaan, äläkä pimeyteen”, kolli naukui viisaasti ja saapui koskettamaan Tuliketun otsaa. Tunne oli sydäntä kiristävä, mutta tärkeä. Se sai hänen turkkinsa pystyyn ja hengityksen pysähtymään, mutta lopulta hän huokaisi syvään ja tunsi lämmön hehkuvan sisältäpäin. Auringonsirpale väistyi Punatähden tieltä, joka hymyillen saapui lähemmäs.

“Olet erinomainen johtaja kansallesi tähän aikaan. Tiedän, että tulet pitämään heistä huolta, kuten olet pitänyt huolta kansasta jo monia monia kuita. Tulet saamaan aitouden elämän, joka pitää sinut aitona sekä rehtinä kissana, jota Aurinkotuuli arvostaa. Pysy itsenäsi, älä anna periksi ja näytä muille, että olet aidosti läsnä, aidosti välität, ja tahdot aitona johtaa kansaasi, olemalla vain oma itsesi”, Punatähden nauku kaikui aukiolla, ennen kuin naaras kosketti hänen otsaansa. Kivulias aalto sai hänen käpälänsä vapisemaan ja naaraan puremaan hampaansa yhteen. Mutta aalto kesti vain hetken, lopulta jättäen jälkeensä tyhjyyttä odottamaan seuraavaa. Tulikettu katseli maata, ennen kuin kohotti henkeä vetäen katseensa seuraavaan kissaan.

“Tervetuloa, Tulikettu. Tulet johtamaan kansaasi toivottavasti monia kuita, ja tahdon antaa sinulle kestävyyttä, jotta jaksat tulevat vuodenajat, tulevat käänteet, hyvät ja huonot polut. Ajatteli kansasi parasta sekä itsesi parasta, sinulla on enemmän annettavaa taistelussa kuin ehkä kansatovereillasi, siksi olet saamassa johtajien elämiä. Muista antaa kaikkesi. Kestävyys antaa sinulle jaksamista tulevina päivinä kohtaamaan tulevaisuuden käänteet”, Valkeatähden viisaat sanat saivat Tuliketun hymyilemään, ennen kuin kolli kosketti hänen otsaansa. Tuon lihakset jännittyivät ja hän iski kyntensä maahan. Häntä alkoi viuhtoa puolelta toiselle ja Tuliketun hengitys tiheni. Lopulta hän alkoi hengittää rauhallisemmin, pitkiä ja rauhallisia vetoja. Lihakset rentoutuivat ja kaikki tuntui paremmalta. Ei kolottanut, ei sattunut. Kaikki olisi toistaiseksi hyvin. Valkeatähti palasi joukkoon hymyillen antaen tilaa kissalle, jota ei Tulikettu ollut koskaan tavannut.

“Tervetuloa, uusi johtaja. Olen Sitrustähti, isoisoemosi”, hän kehräsi tarkastellen naarasta edessään. Tulikettu kohotti korviaan ja tarkasteli naarasta päätään lopulta painaen tervehdyksenä, sekä kunnioituksena. “Olet saamassa johdonmukaisuuden elämän. Olette harkinnanvaraisia ja rehtejä kissoja, mutta muista huomioida kaikkien päätösten hyvät ja huonot puolet. Huomioitko nuorempia vai vanhempia, kenelle se olisi hyvä päätös. Johtaja tarvitsee monia näkökulmia elämäänsä voidakseen olla hyvä tukija kansalleen”, Sitrustähti kosketti Tuliketun otsaa ja naaraan oli haukattava henkeään kylmän ja viileyden tunteen vallatessa hänen kehonsa. Tiukat ajatukset, kiusaavat päätökset ja ahdistavat katseet saivat hänet tärisemään, kunnes Sitrustähti perääntyi takaisin kissojen joukkoon. Tulikettu jäi haukkomaan henkeään ennen seuraavaa tuttua kasvoa.

“Lasihiekka”, Tulikettu huokaisi ja tervehti isäänsä lämpimällä nenän kosketuksella. Tuon katse oli viileä, vaikka hymy lämmin ja olemus rauhallinen.

“Tervetuloa Tulikettu, olen hyvin ylpeä siitä, miten pitkälle olet päässyt. Ja tänään olen antamassa sinulle periksiantamattomuuden elämää. Olet selviytynyt kaikesta antamatta periksi, ja tiedän että tulet jatkamaan samalla polulla. Tämä vie sinua pitkälle, älä anna helposti periksi kansasi tai itsesi suhteen, ja luota kyvykkyyteesi. Olet vahva, periksiantamaton taistelija”, kolli lämpimästi kehräsi ja kosketti Tuliketun nenää saaden tämän räpäyttämään silmänsä auki. Hän tunsi erilaisia pistoksia läpi kehonsa, adrenaliini korvissaan ja vahvuutta käpälissään. Se sai hänet tuntemaan olonsa vahvaksi, voittamattomaksi. Tulikettu huokaisi lopulta räpytellen silmiään, kun Lasihiekka asteli kauemmas.

“On hienoa nähdä sinut täällä vihdoin”, lämmin tuttu ääni herätti Tuliketun takaisin pinnalle ja hän syöksyi koskettamaan neniä nuorelta näyttävän pienen parantajan kanssa.

“Kukkaiselo”, hän huokaisi syvään ja painoi kasvonsa toisen turkkiin, naaraan lämpimän tuoksun ympäröidessä hänet. “Olen ikävöinyt sinua paljon”, hän huokaisi perääntyen katselemaan naaraan kirkkaita vihreitä silmiä. Tuon hymy toi paljon rohkeutta sekä voimaa naaraan väsyneisiin käpäliin.

“Niin minäkin sinua. Mutta olen katsellut polkuasi täältä, enkä koskaan ole ollut sen kauempana. On suuri ilo nähdä sinut täällä tänään. Sekä vielä suurempi ilo antaa sinulle yksi elämäsi. Viisautta tarvitset läpi elämäsi, vaikka tunnet olevasi jo viisas ja tunnet kaiken. Johtajan tulee tietää ja ymmärtää monet käänteet sekä näkökulmat, ja vain elämällä saa lisää viisautta, tarkastelemalla ja ymmärtämällä ympäristöäsi. Ole tarkkana, jaa viisauttasi kansalaisillesi ja ymmärrä mitä ympärilläsi tapahtuu”, Kukkaiselo naukui ja kosketti Tuliketun nenää, saaden johtajan kehon tärisemään, mielen poukkoilemaan sekä hännän kipristymään rullalle. Ennen kuin viileä tunne valtasi lopulta toisen, Kukkaiselon kääntyi hymyillen takaisin riviin. Seuraava hahmo oli Tuliketulle hyvin tärkeä, ja hymy hänen kasvoillaan kasvoi ja kasvoi kun pieni valkea naaras lähestyi häntä rakastava hymy kasvoillaan. Tulikettu asteli lähemmäs, kosketti neniä toisen kanssa ja lopulta hautasi kasvonsa Lumisuden pehmeään valkeaan turkkiin. Rakkaus hänen rinnassaan paukutti kovempaa ja kovempaa, kun vihdoin ja viimein hän pääsi näkemään ihanaa rakastaan.

“Olen kaivannut sinua niin paljon”, Tulikettu huokaisi ja katseli lopulta Lumisuden suloisia kasvoja.

“Olen katsellut sinua koko tämän ajan”, Lumisusi lupasi ja heilautti häntäänsä koskettaakseen Tuliketun kasvoja. “Tervetuloa, rakas Tulikettu. Olen tullut antamaan sinulle elämän, jota tulet tarvitsemaan vielä polullasi. Rakkauden elämä tulee tukemaan sinua kansasi sekä lähisuhteidesi myötä. Tarvitset rakkautta huolehtiaksesi kansastasi sekä läheisistä kissoista. Vaikka et etsisi enää uutta rakkautta, älä sulje sille silmiäsi. Välitä ystävistäsi, itsestäsi, kansastasi. Se vaatii rakkauttasi koko ajan”, naaras naukui ja kosketti Tuliketun nenää. Lämmin aalto valtasi hänet, sai tuon sydämen sulamaan ja naaraan henkäisemään ilosta. Kunnes tiukka ja puristava kipu sai tämän sihahtamaan ja hän pakotti itsensä pysymään paikoillaan, kunnes Lumisusi irrotti otteensa.

“Tulen aina rakastamaan sinua Tulikettu. Enkä unohda, miten sinä rakastat minua. Mutta kansasi tarvitsee sitä enemmän”, hän naukui rohkaisevasti ja Tuliketun silmät kostuivat pienen naaraan sanoista.

“Rakastan sinua aina”, hän huokaisi ja Lumisusi perääntyi viimeisen elämän tieltä. Violetti silmäinen naaras ehti pohtia hetken kuka olisi viimeinen. Risatähti ehkä, mutta hän ei myöskään ollut nähnyt emoaan. Tai olisiko se joku muu? Hetken pohdittuaan oranssin naaraan eteen asteli kissa, jota hän ei ehkä uskonut näkevänsä pitkään aikaan. Tulenvirta saapui hitaasti astellen kohti tytärtään, ilo sekä ylpeys silmissään välkehtien.

“Tervetuloa, rakas tyttäreni”, naaras naukui ja kosketti hännällään Tuliketun kylkeä. Hetken aikaa soturittaren oli vain katseltava emoaan, ennen kuin kosketti tämän turkkia nenällään ja antoi itsensä hukkua tuttuun emon tuoksuun. “OIen antamassa viimeistä elämääsi. Tämän jälkeen vanhaa elämääsi ei enää ole, ja olet uusi Aurinkotuulen turvaaja. Tulikettu, viimeisenä elämänäsi annan onnellisuutta. Pysy vahvana, nauti aurinkoisista päivistä sekä sateen tuomasta vihreydestä. Pidä ystäväsi sekä rakkaasi lähellä, tuo iloa kansallesi ja nauti sen tuomasta turvasta. Pysy onnellisena, pidä läheisesi onnellisena, sekä etsi onnellisuutta kansallesi”, Tulenvirta naukui ja Tulikettu katseli emoaan, ennen kuin tämä kosketti toisen nenää. Tuliketun täytti lämmin aalto, joka toi mukanaan myös piikikkyyttä, se kutitti hänen käpäliään ja adrenaliini kohisi korvissa. Kaikki tunteet samassa, kipua, iloa, rakkautta, vihaa. Se sai hänen päänsä pyörälle, ennen kuin Tulenvirta perääntyi pari askelta, kohottaen päätään sekä häntäänsä.

“Vanhaa elämääsi ei täten enää ole. Olet saanut päällikön yhdeksän elämääsi, ja Kaiku nimittää sinut Aurinkotuulen uudeksi suojelijaksi. Puolusta sitä hyvin; pidä huolta sekä nuorista että vanhoista; kunnioita esi-isiäsi ja soturilain perinteitä; elä jokainen elämäsi ylpeästi ja arvokkaasti. Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Kettutähti!” Tulenvirta päätti ja koko Kaiun rivi alkoi huutaa naaraan uutta nimeä.

“Kettutähti! Kettutähti!” uuden johtajan katse kääntyi Lumisuteen, joka tuntui huutavan kaikkein kovinten, ilo ja onni kasvoillaan. Kettutähti ei voinut kuin hymyillä. Hän kiitti emoaan rakastavalla silmien räpäytyksellä, ja painoi päätään Kaiun kissoille. Hän olisi Aurinkotuulen periksiantamaton johtaja. Kettutähti.

--

Violetti silmäinen naaras heräsi lammelta katsellen väsyneenä lammen pinnalla seikkailevia tähtiä. Hän räpytteli silmiään innokkaana ja lopulta kohosi istumaan, tuntien erilaista voimaa ja vahvuutta käpälissään. Ei enää kolottanut haavoja, jotka hän oli saanut sodassa, kynnen jäljet olivat punottu kiinni hänen kyljessään, ja verta ei näkynyt haavojen ympärillä. Hän tosiaan oli käynyt Kaiussa, ja saanut johtajan yhdeksän elämäänsä. Oppilaat ja soturit odottivat naarasta Kuulammen polun päädyssä, ja tervehtivät naarasta painokkaalla pään nyökkäyksellä. Kettutähti kohosi jaloilleen ja lähestyi heitä, tervehtien jokaista lämpimällä silmien räpäytyksellä.

“Mennään kotiin. Kerron kaiken siellä”, hän naukui hiljaa erilaisella vahvuudella äänessään, lähtien johtamaan pientä partiota nummea pitkin kotiin. Kettutähti otti kaiken ilon irti saamastaan jaksavuudesta, loikkien ja kiitäen yli nummen, nauttien viherlehden tuomasta lämmöstä, nurmesta ja vihreydestä. Hän oli niin iloinen siitä, missä oli juuri nyt.

//Kaiun enne, Wilma, Heli //


Huurrepeuran johdolla Tulenkipinä, Helmitassu ja Orapihlajatassu, sekä kansan uusi parantajakissa Servaalitassu vaelsivat kiireesti Kuulammelle. Orapihlajatassu tunsi taistelun, pakenemisen ja monenlaisten tunnemyrskyjen pitävän edelleen jäseniään väsyneinä, mutta hän yritti pysytellä valppaana ja ripeänä. Hän oli aistivinaan muissa myös uupumisen merkkejä, mutta kaikki jatkoivat yhtä päämäärätietoisina eteenpäin. Usvapolusta olisi nyt tullut kansan uusi päällikkö, ainakin siihen asti, että Raadelmatähti palaisi ja Myrskysielusta Usvapolun päällikkö. Orapihlajatassu koki ristiriitaisia tunteita Raadelmatähden paluun ajattelemisesta, oikeastaan hän piti ajatuksesta, että Usvapolku johtaisi heitä, mutta samalla hän huomasi ikävöivänsä Raadelmatähden tuomaa turvaa. Uuden alku oli aina jännittävää ja hermostuttavaa. Samalla matkan aikana häntä harmitti se, ettei Hiekkatassu ollut päässyt mukaan, hän olisi halunnut kokea viehättävän neidin kanssa seikkailun yhdessä. Mutta toisaalta, hänen oma veljensä olisi hänen kanssaan samaan aikaan menossa tapaamaan esi-isiä!
Orapihlajatassu halusi keventää jotenkin tunnelmaa, mutta vilkkaasta luonteestaan huolimatta, hänkin oli liian väsynyt siihen. Monia painoi selvästi käyty taistelu, pakomatka, Synkkävarjon ja Veritähden petturuus, Raadelmatähden katoaminen ja eroaminen rakkaista, kuten Hiirenpolun menetys ja toisaalta Helmitassu olisi nyt erossa Utupöllöstä, vaikka samalla olisi saanut osan perheestään takaisin kansaan.
Kuulammelle saapuessaan Orapihlajatassu oli niin väsynyt, että hän nukahti heti, katsottuaan esimerkkiä muista ja suoritettuaan omalta osaltaan rituaalin. Hän pelkäsi, jos häntä ei odottaisi mikään ja samaan aikaan hän pelkäsi, että häntä vastassa olisi jotakin ihan muuta kuin esi-isien suoma enne.
--
Orapihlajatassu havahtui kimaltavan lehtimetsikön keskeltä, maaten selällään lämpimänä hehkuvan auringon alta.
''Tule jo Orapihlajatassu!'', hän kuuli Kuhmupään itseään kutsuvan, Orapihlajatassu säpsähti nopeasti jaloilleen, mutta tunsi itsensä kömpelöiksi pidempien tassujensa kanssa. Hän kohotti ja tarkensi katseensa Huurrepeuraan, joka väläytti hänelle leveän hymyn. Mutta tämän kuhmut otsalla korvien lähellä eivät olleet enää kuhmuja vaan tämän kuhmujen tilalla kasvoi kaksi peuramaista sarvea, jotka kaareutuivat ylväinä koristamassa naaraan kehoa.
Orapihlajatassun päältä otti lisää vauhtia Hiekkatassu, jonka alle Orapihlajatassu jäi rääkäisten, kunnes naaras naurahtaen pinkaisi Huurrepeuran ohitse kohti nurmikkoista alamäkeä, kohden Myrskyvaahteran leiriä. Orapihlajatassu kömpi uudelleen jaloilleen ja tunsi Utupöllön ja Helmitassun tukevan itseään jaloilleen, Utupöllön hymyillessä hänelle kohteliaasti.
''Onko aika lopettaa etsimästä vastauksia siihen kuka olet?'', vieras ääni kysyi jostakin ja kun Orapihlajatassu vilkaisi säikähtäneenä taakseen, hän näki Servaalitassun harppomassa suu täynnä yrttejä kohden leiriä. Servaalitassu heilautti hänelle hyväntuulisesti hännällään tervehdyksen, niin kuin ei olisi tietoakaan siitä, että Hiirenpolku oli juuri nukkunut pois.
Helmitassu ja Utupöllö kiirehtivät auttamaan parantajaa.
''Olet se, joka haluat olla ja tulevaisuutesi on siellä, jossa sydämesikin on'', ääni jatkoi ja Orapihlajatassu tunsi turkin liikahtavan vierellään. Hänen nenäänsä kantautui rannan, aaltojen ja hiekkaisen pölyn haju. Oppilas kohotti hämmästyneenä katseensa itselleen vieraaseen hiekanväriseen kissaan.
''Mikä minun enteeni on? Tuleeko minusta päällikkö, kun veljeni on parantaja? Tai saanko oman perheen? Tai pääsenkö taistelemaan jotakin suurta vastaan, joka mullistaa metsän tai Myrskyvaahteran tulevaisuuden? Eikai mitään pahaa kuitenkaan?'', Orapihlajatassu uteliaana tivasi, silmät ensin kirkkaina, sitten huolestuen, kun hänen mieleensä palasi Metsänärhi. Vanhempi kolli naurahti pehmeästi.
''Monet kulkevat sukujensa kanssa samassa polussa, seuraten esi-isiensä jalanjälkiä, joka johtaa heidät tekemään monia virheitä. Siksi sinuna katsoisin avointa ennettäsi mahdollisuutena toimia vaistonsa varassa ja tarttua niihin tilaisuuksiin, jotka koet itsellesi tärkeiksi. Varmasti hämärässä tapahtunut sota on saanut sinutkin ajattelemaan sitä, miten lyhyt elämä on haaskattavaksi'', kolli naukui ja Orapihlajatassu nyrpisti nenäänsä.
''Ai että minä vain odotan, että minulle tapahtuisi tulevaisuudessa jotakin? Muut saavat kuulla tulevansa päälliköksi tai jotakin muuta hienoa'', Orapihlajatassu puhalsi nenälleen pudonneen linnun sulan tylsistyneenä matkoihinsa.
''Sitäkö sinä eniten haluat elämältäsi?'', vieras kolli kysyi.
''No mitä sinä siitä välität, kuka edes olet?'', Orapihlajatassu mutisi.
''Olen Hiekkapyörre. Minusta oli määrä tulla Myrskyvaahteralle uusi päällikkö ennen Raadelmatähteä, mutta hänen halunsa eniten omassa elämässään tulla päälliköksi katkaisi minun mahdollisuuteni'', Hiekkapyörre vakavoitui hieman, mutta edelleen tämän katse oli pehmeä ja hymynsä vähintäänkin kohtelias.
''Miten niin? Raadelmatähti on ollut päällikkönä jonkun tuhat kuuta!'', Orapihlajatassu henkäisi.
''Näytät aika paljon häneltä'', Hiekkapyörre sen sijaan vikkelästi sanoi. ''Mutta hänhän on isoisäsi, eikö?'', entinen varapäällikkö hymyili.
Orapihlajatassu kohotti toista kulmaansa.
''Emoni vanhemmat olivat kansattomia kissoja ja isäni, en oikeastaan tiedä hänestä mitään'', Orapihlajatassu murtisti suutaan. Hiekkapyörre räpäytti ystävällisesti silmiään.
''Sillä ei lopulta ole väliä kuka on kenellekin sukua, se ei tee kenestäkään automaattisesti hyvää tai pahaa kissaa. Mutta useiten korkeat arvot kissojen arvomaailmoissa seuraavat samaa sukua, sillä mentaliteetti pysyy jälkipolvissa samanlaisena. Huolimatta siitä, mitkä sinun sukujuuresi ovat tai kuinka kovasti ne haluat löytää...'', Hiekkapyörre käänsi katseensa kohti leiriä, josta kuului Heinäperhon ääni.
''Orapihlajatassu! Tule jo syömään!''.
''Luo oma polkusi, Orapihlajatassu. Sinun enteesi on, että olet valmis luomaan omasi, eikä sinun tarvitse seurata muuta sukuasi, katsoa ystävistäsi mallia tai tavoitella jotain, joka odotetaan olevan tavoittelemisen arvoista. Sinulla on jo paljon, kuten läheisiä, rakkaita ja ystäviä, anna sydämesi löytää polkusi'', Hiekkapyörre naukui, katsellen ripaus haikeutta kohti leiriä, johon Myrskysielu näytti juuri olevan johtamassa metsästyspartiota takaisin.
Orapihlajatassu seurasi toisen katsetta mietteliäänä, mutta vaikka hän oli pettynyt, ettei hölmö vanhus ilmoittanut hänelle, että häntä jatkossa palveltaisiin kuninkaana, Kaiku lähettäisi hänelle supervaarallisia ja mahtavia erityistehtäviä, ja häntä kruunattaisi koko metsän mahtavimmaksi nuorukaiseksi, hän huomasi kasvoilleen kohoavan hymyn, kun hän katseli leiriä kohden.
--
Orapihlajatassu säpsähti niin voimakkaasti hereillä, että potkaisi vieressään olevaa Helmitassua kylkeen. Helmitassu päästi uneliaan vinkaisun (?), ja Orapihlajatassu hiipi äkkiä pois Kuulammelta, paikan ulkopuolella olevan Huurrepeuran luokse, joka venytteli lihaksiaan, kun oli kököttänyt vartioimassa. Orapihlajatassu tunsi edelleen uupumusta, mutta samalla itsessään hieman enemmän voimaa pikaisesta levosta.
Löydä oma polkusi? Vielä kerran oppilaan otsa meni ryttyyn, kun hän mietti, että oliko se Kaiun ilmoitus siitä, ettei hänellä olisi tulevaisuutta? Vai oliko se kannustus, ettei hänen tulisi jäädä traumojensa ja pelkojensa, oletuksien ja ennakkoluulojen ansaan? Orapihlajatassu huokaisi syvään, mutta katseli toiveikkaana aamu auringon hiljaista kiipeämistä puiden latvoihin.

//Elämä tarina//

Kivitähti oli saapunut Kuulammelle, juonut vettä ja asettunut aloilleen seurassaan Kanjonivuokko, Aamutassu, Pronssitassu ja Hohdetassu, jotka olivat samalla saamassa enteensä tulevastaan. Kuulammen ulkopuolella vartioivat Leopardinkukka, Helmennaali ja Safiirilumo, oppilaiden mestarit, jotka Kivitähti oli myös nimennyt mukaan matkaan. Kanjonivuokon kanssa Kivitähti nukahti nopeasti.
Hänen edessään avautui näky Kaiun valtakuntaan, jossa kaikki kukki kauniin vihreänä, vaikka hiirenkorvan aikana oli vasta saapumassa. Nurmikosta hänen tassujensa alla taittui kimaltavia tähtiä, kun hän askelsi uteliaana pidemmälle ja tarkkaili ympäristöään. Hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt Kaiun valtakuntaa, sillä vaikka hän oli ollut Kaiun valitsema kissa, sekin tieto oli tullut hänelle muuta kautta. Tämä olisi hänelle ensimmäinen kerta kohdata esi-isiäsi ja samalla ehkä suurin hetki koskaan päästä seisomaan näiden edessä omassa päällikönseremoniassaan. Olisiko pieni Kivipentu koskaan uskonutkaan, että hän tulisi vielä johtamaan jotakin kansaa?
''Tervetuloa Kivijalka'', naukui tuttu ja lämmin naaraan ääni, kun Aamunkajo ja tämän seurassa olevat monet, myöskin tuntemattomat ja tutummat kissat. Kivijalka ehti nimetä heti mielessään ilahtuneena suuren sukunsa jäseniä, hän erotti sisaruksistaan nopeasti Saukkojuovan ja Pilviristin vierellä, Kotkaperhosen ja Auringonviillon, Hiljaisuudenuskon ja Sarastuksenliljan, sekä Hohderoihun ja Hämäränlumon, ja pörröisen Oravanmarjan. Hymy levisi pitkästä usein niin surumielisille Kivijalan kasvoille, ja hän joutui räpyttelemään silmiään, etteivät kyyneleet virtaisivat hänen kasvoillaan.
''Olet kulkenut pitkän matkan saavuttaaksesi tämän kaiken. Sinulla on huomiotasi vaativa perhe, kaksi adoptoimaasi pentua, rakastava kumppani ja nyt vielä koko kansa harteillasi'', Aamunkajo naukui, räpytellen myöskin silmiä ja näyttäen todella ylpeältä pojastaan, jota oli jo oppilaana kohdannut lohduton onnettomuus. Kivijalka oli oppilaana rajapartiossa pudonnut syvään onkaloon, jossa tämän takajalka oli murtunut. Sitä seurasi pitkä paranemisjakso vanhintenpesässä, jossa hän sai soturinimensäkin ja vasta myöhemmällä isällä hänen jalkansa kuntoutui ja hän sai työskennellä raapijana, joka valmisti sotureille erilaisia esineitä hyödyksi taisteluihin. Sitten oli Kaiun valitsema matka, monen rakkaan kuolema ja vaikea masennus hidastamassa hänen kykyjään.
''Kivijalka, annan sinulle ensimmäisen elämäsi, joka on rohkeus. Käytä sitä suojellessasi kansaasi, itseäsi ja rakkaimpiasi. Rohkeus on voimakas tunne, mutta älä sekoita sitä uhkarohkeuteen. Taivaanliekillä on edessään haastavia aikoja, eikä hätiköidylle rohkeudelle ole sijaa'', Kettupisara astui eteen Aamunkajon jo hävittyä muiden kissojen seuraan seisomaan, kun Kivijalka oli uppoutunut ajatuksiinsa. Kettupisara kosketti poikaansa hiljaa kehräten ja viiksiään väräyttäen kuonolle, jolloin Kivijalan turkki pörhistyi itsevarmana pelottomuudesta, sydämen lepattaessa liekin poltolla rohkeutta. Elämän suoma tunne antoi hänelle rohkeutta, mutta myös erilaista itsevarmuutta.
''Taito johtaa, on elämä, jonka minä sinulle annan'', Auringonviilto vikkelästi sanoi, kun Kettupisara jo siirtyi sivuun. Kivijalka kohotti ilahtuneena katseensa Auringonviiltoon, yhteen vanhimpaan veljeensä, joka oli ollut peloton taistelija ja arvokas opastaja sisaruskatraan keskuudessa. Auringonviilto loi tyytyväisen tai ehkä jopa ylpeä katseensa pikkuveljeensä, ennen kuin kosketti nenällään toisen nenää. Kivijalan turkki tasoittui ja hän koki jonkinlaista rauhaa mielellään ja koko rintakehällään. Hänestä tuntui, että oli helppoa hengittää ja tehdä päätöksiä, jotka tuksivat Taivaanliekin tulevaisuutta.
Kolmantena hänen eteensä palasi tämän emo, Aamunkajo, joka suki Kivijalan päälakea hetken, tasoittaakseen muutaman takkuisen karvan harmaalta kollilta.
''Tällä elämällä annan sinulle toivoa. Vaikeina aikoinakin on sinun syytä muistaa, että voit luottaa itseesi ja esi-isiisi. Vaikka polkusi olisi pitkä, mutkikas ja vaikea, mikään ei ole mahdotonta'', Aamunkajo naukui ja kosketti poikansa kanssa neniä. Kivijalan lävitse virtasi positiivinen tuuli, joka tuntui avartavan silmiään ja saamaan surumielisesti kurtullaan olevan otsan suoristumaan helpottuneemmaksi. Kivijalka hymyili emolleen, joka teki tilaa kipakalle pikkuveljelle, Saukkojuovalle, joka yskähtäen muutaman kerran vaati jo heidän emoaan siirtymään sivuun.
''Tällä elämällä annan sinulle empatiaa. Tarvitset aikaa ja ymmärrystä itseäsi, mutta myös kansaasi kohtaan. Vihalla ja raivolla ei ole tilaa johtamiselle, mutta ymmärtääksesi mitä muut ovat nähneet sinussa, sinun täytyy empatialla nähdä mahdollisuuksia ratkaisuissasi ja muissa kissoissa ympärilläsi'', Saukkojuova naukui. Kivijalka ei olisi uskonut, että sähäkkä veli antaisi hänelle sellaisen elämän, mutta kun toinen puski jo nenänsä kiinni Kivijalan nenään niin että otsat kolisivat yhteen, ei Kivijalalla ollut epäilystäkään siitä, ettei Saukkojuova olisi tarkkaan elämäänsä harkinnut.
Elämän virratessa Kivijalan lävitse, hän huomasi säälivänsä joitakin kissoja ympärillään ja alkavan löytämään yhtäläisyyksiä tuntemattomiinkin kissoihin, jotka seisoivat hänen seremoniaansa seuraamassa. Elämä tuntui surulliselta muiden aiempien elämien tuomaan positiivisuuteen ja voimakkuuteen verrattaessa, ja Kivijalka hieman luimistikin korviaan.
Seuraavaksi hänen eteensä askeli valkoinen kissa, joka oli aikoinaan kokenut paljonkin syrjintää ja yksinäisyyttä.
''Annan tällä elämällä sinulle uskollisuutta. Kansasi voi pelätä sinun lähtevän tai poistuvan, Yötaivaan kansa on nyt historiaa ja on aikasi keskittää kaikki jaksamisesi, aikasi ja huomiosi Taivaanliekkiin. Verellä ei ole merkitystä, vaan päätöksilläsi ja uhrauksillasi, Kivijalka. Vaikka tulisi aika, ettei kukaan halua puhua kanssasi, näe tai kuule sinua, sinun tulee tietää sydämessäsi paikkasi ja arvosi kansan hyväksi'', Pilviristi naukui ja varovasti kosketti adoptioveljensä nenää, mutta hyvin nopeasti palasi paikoilleen, selvästi tahtomatta liikaa huomiota ympärillä olevilta. Elämä tuntui antavan enemmän ymmärrystä Kivijalalle siitä, mikä tuntui kodilta ja asioista, jotka tuntuivat hänelle merkityksellisiltä.
''Olen iloinen, että olet löytänyt elämällesi uuden suunnan'', lempeä ääni naukui ja Kivijalka säpsähti, kun huomasi Pronssilinnun askeltavan hänen luokseen. Kivijalka räpsäytti vaisuna silmiään ja käänsi hiljaa katseensa tassuihinsa. Pronssilintu oli ollut hänen kumppaninsa Yötaivaassa, he olivat viimeiseksi riidelleet todella voimakkaasti, kun Pronssilintu oli löytänyt ketunpennun ja halunnut auttaa kettua, jonka emo oli puolestaan yrittänyt syödä Kivijalan elävältä. Pronssilintu oli myöhemmin kuollut äkillisesti sairauskohtaukseen, eivätkä he olleet ehtineet edes kunnolla hyvästellä toisiaan, kun Kivijalka oli silloin ollut Kaiun valitsemalla tehtävällä. Nyt katsoessaan Pronssilintua, tuleva päällikkö ei tiennyt mitä sanoa.
''En ole sinulle vihainen mistään, Kivijalka. Olet löytänyt uuden rakkauden ja saanut perheen, josta olet aina unelmoinut. Saavuttanut paljon monista menetyksistä huolimatta ja olen ylpeä sinusta'', Pronssilintu naukui, Kivijalan varovasti kohottaessa tähän katseensa.
''Me.. Me nimesimme Revontulikukan tyttäremme Pronssipennuksi, sinun nimesi mukaan. Halusimme kunnioittaa muistoasi'', Kivijalka varovasti sai sanottua, katsellen toisen syksyisen pronssisia silmiä, jotka kirkastuivat tähtikimalluksen tuikkiessa niistä. Pronssilintu kehräsi hiljaa. Kivijalka uskalsi hieman hymyillä, mutta samaan aikaan tuntui niin vaikealta nähdä joku jota aikoinaan rakasti niin paljon, mutta jonka menetti ja jonka menetyksestä pääsi yli. Kivijalka olisi halunnut olla toiselle läheinen tai lämmin, mutta hänellä ei enää herännyt tunnetta toista kohtaan.
''Tällä elämällä annan sinulle lempeyttä. Löydät sille varmasti tilanteita, joissa se tulee tarpeeseen'', Pronssilintu käänsi hännällään Kivijalan päätä ja kosketti tuon nenää, vetäytyen kohteliaasti sitten sivuun. Kivijalka räpäytti vaisusti silmiään, katsellen hiljaisena toisen menoa, tuntematta oikeastaan suurempaakaan elämän tuomaa voimaa sisällään. Kuitenkin elämä vei mukanaan pois ärtymyksen ja epämukavan tunteen pois.
''Kivijalka, viimeisellä elämällä annan sinulle jokaisen edun edistämisen taidon ja aatteen. Taivaanliekissä on paljon puoliverisiä kissoja, mutta me kaikki olemme oikeuksiltamme saman arvoisia'', Sarastuksenlilja, Kivijalan sisar naukui ja askelsi hänen luokseen tervehtien kohteliaasti. Sarastuksenlilja oli ollut Taivaanliekin perustaja ja päällikkö kauan ennen Kivijalan saapumista kansaan, ja vielä hetken silloinkin, kun Kivijalka sinne saapui. Silloin naaras oli ollut sokea ja hänen kumppaninsa oli opastanut tätä, mutta nyt Sarastuksenliljan silmät hehkuivat kirkkaina. ''Ihmettelet varmaan, että saat vain seitsemän elämää, ja Syystähden sijasta minä olen tässä toivottamassa sinulle uuden päällikkönimesi? Syystähti elää vielä, Kivijalka. Mutta hän on kääntänyt selkänsä Taivaanliekille. Toivon sinun kuitenkin kunnioittavan hänen muistoaan, sillä hän tiesi sinun olevan valmis jatkamaan päällikkönä'', Sarastuksenlilja naukui kunniallisella äänellä, juhlavasti. Kivijalka ehti nyökätä, kun samalla hänen sisällään viimeinen elämä puhalsi kuin tuuli ja sai hänet paljastamaan kyntensä sen raivokkuudesta haluta suojella ja puolustaa jokaisen kissan oikeuksia.
Kivijalka puuskahti helpottuneena siitä, että voiman luoma polte hiljalleen hiipui.
''Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Kivitähti. Vanhaa elämääsi ei enää ole. Olet saanut päällikön seitsemän henkeä, ja Kaiku nimittää sinut Taivaanliekin suojelijaksi. Puolusta sitä hyvin; pidä huolta sekä nuorista että vanhoista; kunnioita esi-isiäsi ja soturilain perinteitä; elä jokainen elämäsi ylpeästi ja arvokkaasti!'', Sarastuksenlilja naukaisi tiukasti, mutta nostaen häntänsä ylpeästi ylös ja Kivijalka pörhisti ylpeänä turkkiaan, seisoessaan Sarastuksenliljaa vastapäätä.
Kivitähti! Kivitähti! Huudot kaikuivat tähtitaivaan alla ja Kivitähti veti onnellisena keuhkoihinsa ilmaa, hänen kasvoilleen muodostuessa pehmeän lempeä ja hyväntuulinen hymy, silmien kirkkaasti loistaen toivoa.

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmolle, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.
• Kuukauden parhaaksi hahmoksi nimetään kuukaudessa aktiivisin hahmo, eli se hahmo, jolla on eniten rooleja kuukauden aikana.
• Kaikki roolit kokoontumisissa ovat 10kp.

Nuge: +35kp +1ap
+ Hiekkatassu, Myrskyvaahteran oppilas (Myrskysielun tarina) +20kp +55kp +1ap

Myrskysielu ei tiennyt, mitä oli aiemmassa elämässään tehnyt joutuakseen tähän tilanteeseen – tuijottaen alas poikansa kapinallisiin silmiin, joita kehysti sama vastuuta pakenevan välinpitämätön ilme kuin vanhan kulkukissa-vätyksen, joka makoili piittaamattomana sivussa. Missä kohtaa hän oli valinnut väärin ja epäonnistunut isänä, että hänen pienempi peilikuvansa oli perinyt verestään kaikista häpeällisimmät taipumukset ja halusi kääntää selkänsä oikealle perheelleen? Kansalleen, edesmenneen emonsa muistolle? Kaikki sanat olivat jo sanottu ja konstit käytetty, kun Myrskysielu seisoi epäuskon hiljentämänä uhmakkaan nuoren edessä. Jopa Mustesydän tiesi seurata kaksikon kiistaa vaitonaisena, istuen huolestunut ilme violeteissa silmissä isänsä vierellä.
“No? Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?” Hallatassu jatkoi painostamistaan. Heidän oli tarkoitus lähteä takaisin kotiin jo aamun ensimmäisistä säteistä, mutta se häämötti jo melkein keskellä taivasta. Myrskysielu pudisti päätään, ei vastauksena poikansa kysymykseen, vaan pettymyksen osoituksena.
“Mitä minä enää keksin sinulle sanoa, Hallatassu?” Kiharaturkkinen soturi huokaisi, tuntien päänsä alkavan jomottaa jo pitkään kestäneen riitelyn seurauksena. “Olen yrittänyt kaikkeni ymmärtääkseni sinua, ja syitäsi hylätä koko elämäsi Myrskyvaahterassa – toverisi, velvollisuutesi, perheesi. Olen pahoillani, mutta en yksinkertaisesti pysty ymmärtämään.”
“Tietenkin pystyisit, jos vain oikeasti yrittäisit!” Vaalea oppilas sylki, suihauttaen häntäänsä ilman läpi. Hiekkatassu, joka seisoi isänsä takana avuttomanoloisena, otti pienen askeleen lähemmäs kaksikkoa yrittääkseen purkaa tilannetta, mutta tämän isä nosti häntänsä tielle.
“Miksi sinä sitten kutsuisit tätä tilannetta, johon olemme kaikki vuoksesi päätyneet?” Myrskysielu esitti epäreilun kysymyksen, aikomattaan kuulla poikansa vastausta. Hän oli saanut tarpeekseen oppilaan piikittelystä, etenkin kun tuo ei vaikuttanut tuntevansa minkäänlaista kiitollisuutta kaikesta, jonka hän oli ollut valmis tekemään, sietämään ja jättämään taakse oman jälkeläisensä edun vuoksi.
“Minä jätin kansani, ystäväni, velvollisuuteni, koko elämäni tauolle, jotta sinä voisit saada tahtomasi kokemuksen kansojen ulkopuolisesta elämästä”, soturi jatkoi niin tyynesti kuin vain turhautumiseltaan pystyi pysymään. “Siskosi tekivät saman uhrauksen, ja nyt emme edes tiedä, jos Helmitassu löysi takaisin Myrskyvaahteraan turvallisesti.”
Sekä Hallatassu että Hiekkatassu jännittyivät isänsä suorapuheisuudesta siskostaan, jonka he olivat nähneet viimeksi useita kuita sitten. Valkea oppilas pudisti päätään, todennäköisesti hätistäen mielestään kauhukuvat siskostaan, ennen kuin kohtasi taas isänsä tutkivat silmät.
“Ei se minun syyni ole, että Helmitassu päätti lähteä…”, kolli mutisi hiljaa, viikset värähdellen epävarmuutta. “Sitä paitsi, sinä olet hänen isänsä, se oli sinun velvollisuutesi lähteä häntä saattamaan jos epäilit häneen kohdistuvan vaaraa…”
Edes Hallatassun täysin epävakuuttava äänensävy ei pehmittänyt Myrskysielun sisällä leimahtavaa turhautumista tuon sanoista. Soturin ääni rupesi korottumaan hitaasti, mutta silti ensimmäistä kertaa pentujensa kuullen.
“Ja mitä minun olisi sitten pitänyt tehdä sinun suhteesi? Jättää sinut yksin?” Kiharaturkkinen kolli yritti niellä kurkkuunsa nousseen jännityksen, muttei enää onnistunut hallitsemaan äänensä sävyä. “Enkö ole joka päivä Helmitassun lähdöstä asti pyytänyt sinua harkitsemaan päätöstäsi uudelleen? Enkö kertonut, ettei meidän kuulunut koskaan erota toisistamme? Hallatassu, minä olen yrittänyt olla ymmärtäväinen, antaa sinulle aikaa. Olen ollut niin kärsivällinen kuin on edes mahdollista isän olla, joka ei ole nähnyt tytärtään kuihin.”
Myrskysielulla ei ollut vielä aikomusta antaa nuoremman kollin keskeyttää itseään, mutta oli ainakin jollain tasolla kiitollinen, ettei toinen edes yrittänyt sanoa mitään. Kerrankin Hallatassu vaikutti kuuntelevan isäänsä, eli selvästi jokin hänen sanomansa oli mennyt kapinallisen pennun päässä perille, mutta tuon välttelevä katse ei luvannut mitään sopuisaa vastausta vielä.
“Luuletko, että päätöksesi on Hiekkatassulle tai minulle reilu – kuinka voit odottaa meidän kummankaan joko pysyä kanssasi ja hylätä siskosi, tai lähteä ja hylätä sinut? Hyvä Kaiku, en yksinkertaisesti voi jakaa itseäni kahteen osaan! Repisin itseni riekaleiksi, jos pystyisin antamaan itsestäni palan kaikkialle, jossa minua voitaisiin tarvita”, Myrskysielun kulmat rypistyivät päänsäryn puserruksen alla. “Et ole enää pentu, olet Myrskyvaahteran tuleva soturi. Ja sinun on korkea aika ottaa velvollisuutesi sekä kansallesi että perheellesi vakavasti.”
Tämä vaikutti herättävän Hallatassun huomion taas, kollin katseen napsahtaessa takaisin isäänsä aiempaa kahdenveroisella raivolla. Kuitenkin tämän suusta tulevat sanat olivat aivan yhtä viileän laskelmoidut kuin vanhemman kollin olivat joskus olleet.
“Minulla on velvollisuus yksin itselleni!” Hallatassu tuhahti, jatkaen jäisemmin: “En minä koskaan päättänyt syntyä jonkun kansakissan sukuun.”
Myrskysielu olisi nauranut tilanteen ironialle, jos poikansa sanat eivät olisi iskeneet syvälle soturin synkimpiin muistoihin. Hän oli itsekin nuorena kokenut juuri saman dilemman, paitsi hänen inhonsa oli tuolloin suunnattu hänen kulkukissa-juuriaan päin, eikä klaanivertaan. Kolli muisti, kuinka kauan hänellä oli kestänyt kokea olonsa aidosti kuuluvaksi klaaniinsa, ja miten paljon hän oli kärsinyt identiteettinsä kanssa opittuaan emoltaan Tuikkusilmältä vain kaikista rumimmat puolet tämän valitsemastan kumppanista. Hän oli tehnyt parhaansa varttuakseen kaikeksi, mitä hänen kelvoton isänsä ei koskaan kyennyt olemaan; vastuulliseksi soturiksi, joka koki ylpeyttä velvollisuuksistaan.
“Harkitse sanasi paremmin, alat kuulostaa vaarallisen paljon kulkukissalta”, Myrskysielu murahti lopulta reaktiota onkivalle pojalleen, antaen katseensa käväistä etäämpänä Cloverissa, joka makoili edelleen selällään, vaikuttaen täysin huolettomalta koko tilanteesta. Hallatassun toinen kulma nousi, ja soturi tiesi ettei hänen hienovarainen vertailu ollut päässyt livahtamaan tältä ohi.
“Mitä pahaa siinä sitten olisi? Miksen muka voisi olla isoisäni kanssa samanhenkinen?” Oppilas asetti yhtä johdattelevan kysymyksen isälleen vastaukseksi. Tavanomaisesti Myrskysielu ei olisi vaivautunut moisen pikkumaisuuden kanssa, mutta Hallatassun kutsuvan Cloveria isoisäkseen sai hänessä aikaan kieltämättömän turhautumisen.
“Älä unohda, kuka meidät tähän tilanteeseen alkujaan johdatti. Ilman Cloverin sekaantumista, olisimme kotona kansantovereidemme kanssa”, kiharaturkkinen soturi lausui viileästi. Kuitenkin vihdoin myös sivussa makoillut ja keskustelua laiskasti yhdellä silmällä seurannut Clover havahtui aiheen käännökseen, ja kierähti vatsalleen voidakseen katsoa esikoistaan oikein päin.
“No nyt, ei ole mitään tarvetta heittää syytöksiä minuun päin. Jos muistini minua oikein palvelee, ja eiköhän se vielä minun iässänikin niin tee, teistä jokainen tuli mukaani omasta tahdostanne”, kujakissa tuhahti olkiaan kohauttaen. Myrskysielu siristi tälle silmiään; kuinka tyypillistä hänen isälleen oli ravistella kaiken vastuun omilta harteiltaan, välittämättä kenen toisen päälle sen oli pakko lopulta laskeutua.
“Jatka sinä vain sieniesi nakertelua, tai mitä ikinä näitkään sopivaksi tehdä kaiken aiheuttamasi keskellä. Tämä keskustelu kaipaa sinun panostasi aivan yhtä vähän nyt kuin hetki sitten”, Myrskysielu ärähti, mutta jokin kenties kollin äänensävyssä sai vanhemman nousemaan jaloilleen ja kohtaamaan tämän.
“Poikahyvä, paheksuntasi elämäntapaani kohtaan on kenties heikoin tapa loukata tunteitani. Tässä lyhyessä elämässä nautinto on harmaata auringonkukkaa harvempaa ja kultaa arvokkaampaa, ja jos luulet minun haaskaavan hetkeäkään potemalla häpeää siitä, mikä minun elämästäni tekee nautinnollista, ymmärrät minua vielä vähemmän kuin omaa poikaasi”, Clover virnisti sanojensa ohella, mutta Myrskysielu ei tällä kertaa löytänyt kollin silmistä niille tavanomaista pilkettä. Tämä esitti sanansa toisaalta kuin johdannon vitsille, jolle vain sen esittänyt pystyisi nauramaan, mutta myös vakavuuden häivähdyksellä, johon Myrskysielu ei ollut tottunut kyseiseltä kulkukissalta.
“Yritä ihmeessä hallita elämäsi niin monta osaa kuin tahdot, mutta jos hyödyttömältä isältäsi mitään opit, niin olkoon se tämä: mitä kireämmin pidät jostain kiinni, sitä kivuliaammin se lopussa repeytyy. Vaikutat fiksulta kissalta – siitä saat todennäköisemmin kiittää emoasi tai synnyinvikaa kuin minua – joten oletan, ettei minun tarvitse selittää täsmälleen, miksi tämä koskee nykyistä tilannettasi”, Clover nojautui hieman lähemmäksi poikaansa puhuessaan, tarpeeksi lähelle, että Myrskysielu pystyi haistamaan kaikenmaisten yrttien, kissanmintun, ja sienten aroman tämän kasvoilta ja saattoi nähdä tuon laajentuneet pupillit. Oli vaikea arvioida, jos vanhempi kolli oli ajalehtinut vahingossa soturin henkilökohtaiseen tilaan huurupäisyytensä takia, vai yrittikö tuo –epäonnistuen– olla vaisumpi ja kuiskata asiansa Myrskysielulle. Olivatpa tuon syyt mitkä tahansa, Myrskyvaahteran soturi oli helpottunut isänsä töpsähtäessä takapäälleen istumaan hieman etäämpänä hänen kasvoistaan. Vaikka kulkukissan koko olemus ja asenne tekivät hänelle mielen paljastaa kynsiään, oli heidän välillään silti jokin pieni, mutta juuri ja juuri tarpeeksi merkityksellinen suhde, ettei väkivalta olisi koskaan vaihtoehto. Ellei Cloverista olisi suoranaista uhkaa hänen perheelleen, tuo sai Myrskysielun puolesta pitää takkuisen turkkinsa.
“No, joka tapauksessa, jos sinulla on jotain sanottavaa minulle, puhu ihmeessä suusi puhtaaksi”, Clover yllytti poikaansa, tutkien tuossa näkyviä turhautumisen merkkejä puolivoimainen virne kasvoillaan. Myrskysielu tuhahti, muttei nähnyt syytä purra kieltään tällä kertaa, kun kerran häneltä pyydettiin rehellisyyttä.
“Sinun ei olisi koskaan pitänyt lähestyä minua tai lapsiani”, Myrskysielun silmät siristyivät edelleen. “Olet myrkyttänyt poikani mielen ideoilla.”
Clover heilautti välinpitämättömästi häntäänsä, aivan kuin hänen esikoisensa sanat tylsistyttäisivät tätä. Kulkukissa vaikutti raivostuttavan vähättelevältä, jopa piittaamattomalta soturin sanoja kohtaan, eikä ainakaan ulkoisesti näyttänyt potevan minkäänlaista vaikutusta niistä. Myrskysielu olisi ollut kateellinen vanhemman lukemattomasta ilmeestä, jos hän ei uskonut sen juurtuvan täydellisestä välinpitämättömyydestä.
“Hallatassu itse kysyi minulta elämästäni”, Clover kohautti taas olkiaan. “Ainakin minulla on yksi jälkeläinen, joka on kiinnostunut minuun. Sitä paitsi, olisitko halunnut minun sen sijaan valehtelevan?”
“Älä edes kehtaa käyttää Hallatassua kilpenä”, Myrskysielu murisi. “Meidän lähtömme ei ollut hänen syynsä.”
“Olipa”, kulkukissa intti takaisin nokkavasti, työntäen kielensä ulos poikaansa mollatakseen. Myrskysielu ei osannut täydellisesti määrittää, mikä Cloverin lapsellisessa käytöksessä turhautti häntä niin paljon kuin se teki. Kenties jouduttuaan ottamaan jo pentuna vastuun omasta mielisairaasta emostaan – joka valinnan edessä olisi taistellut viimeiseen henkeensä asti itsenäisyytensä ja itseisarvonsa vuoksi – hän itse ei voinut ymmärtää kuinka kukaan pystyi valitsemaan oman avuttomuutensa. Mutta ainakin hän oli vihdoin saanut oppia jotain isältään; välinpitämättömyys oli omanlainen sairautensa.
“En tiedä, mitä hyvää itse edes kuvittelin tästä voivan tulla, tai mitä ikinä olin sinuun tutustumisesta halunnut ottaa irti”, Myrskysielu korskahti, eräänlailla luopuen täysin kaikesta toivosta, mistä hän oli salassa pitänyt kiinni isäänsä kohtaan. “Mutta olen nyt varmempi kuin koskaan. Varma siitä, että minulla oli varttuessani joka oikeus hävetä sinua.”
“No, häpeä pois vaan, jos siitä on sinulle kerran jotain hyötyä”, Clover pyöräytti silmiään ivallisesti. “Ainakaan minä en tarvitse yhtään keneltäkään yhtään mitään. Olen oman onneni herra. Oikeasti, ovatko kaikki kansakissat yhtä riippuvaisia toisistaan?”
“Sinä syöt roskaa ja silti onnistut pitämään itseäsi sitä parempana”, Myrskysielu lausui kylmästi, tuoden esiin selkeämmin kuin koskaan aiemmin isäänsä kohdistetun vastenmielisyyden. Clover ei palkinnut poikansa halveksintaa vastauksella, vaan yksinkertaisesti käänsi katseensa pois tuhahtaen Myrskysielulle tunnistamattomalla tunteella. Viimeisen sanan saanti olisi usealle muulle ollut jonkinlainen voitto, mutta soturille hänen isänsä esittämä itsehillintä raivostutti häntä vain enemmän – miksi hän ei itse kyennyt tuossa hetkessä samaan, kuten oli aina ennen pystynyt? Cloverin hiljaisuudessa Hallatassu otti sivuaskeleen lähemmäs isoisänsä viereen, ja loikkasi tuon puolustukseen.
“No oletko itsekään niin ylväs jos kerran joudut sortumaan halpamaisiin loukkauksiin?” Hallatassu mulkoili rintakarvat pörhistyen, jolle Myrskysielulla oli turhauttavasti yhtä lyhyt vastaus kuin isällään hetki sitten.
Myrskysielu koki joka hetken edellistä turhauttavammaksi. Mikä häntä vaivasi, että hän antoi tuon selkärangattoman kujakissan saattaa hänet tunteisiinsa? Elämässään soturi ei ollut kokenut samanlaista itsehillintänsä täydellistä murtumista, kuin mitä Clover ja Hallatassu saivat hänessä aikaan. Hän siirsi katsettaan isästään poikaansa, ja yhtäkkiä kaksikon samanlaisuudet pistivät esiin päivänselvinä, täysin heidän lähestulkoon identtistä ulkonäköään huomioon ottamatta.
Kiharaturkkinen soturi sulki hetkellisesti silmänsä, veti henkeä, ja yritti tasoittaa jomottavan päänsä sisällä pyöriviä ajatuksia. Juuri kuten Clover oli aiemmin sanonut, hän yritti epätoivoisesti puristaa Hallatassusta kiinni, eikä osannut käsitellä kasvavaa voimattomuuden tunnetta tämän edessä. Jos hän ei isänä pystynyt pitämään lapsiaan turvassa, mitä hyötyä hänestä enää olisi?
“Voi Hallatassu, minä en enää tiedä. Ehkä en yksinkertaisesti kykene ymmärtämään sinua”, Myrskysielu huokaisi, ja jälleen kerran heidän keskustelunsa oli käynyt rinkiä. Nuoremman kollin silmissä leimahti uhmakkuus isänsä sanoista.
“Jos et sinä niin kuka? Kuka??” Hallatassu korotti taas ääntään. “Kenen muun puoleen olisin sitten voinut kääntyä? Siskojeni, jotka ovat kiireisiä oppimassa olemaan täydellisiä kansakissoja ja ansaitsemaan sinun ylpeytesi?”
Myrskysielu havaitsi etäisesti Hiekkatassun sävähtävän veljensä kielen terävyyttä, aivan kuin nuo sanat olisivat yhtä suuri shokki hänelle kuin ne olivat tämän isälle.
“Isovanhempieni? Ai niin, kuolleita. Tätieni, seitieni? Tietysti ainoa elävä tätini asui täysin eri kansassa.” Hallatassu ei odottanut vanhemmalta kollilta vastausta, vaan antoi joka vihalla ulossyljetyn sanan syventää hänen turhautumistaan. “Entä sitten Unipuro?”
Nyt oli Myrskysielun vuoro säpsähtää. Vaikka kollin kumppanin kuolemaan oli mennyt jo monta kuuta, eivät edes raudanlujat suojamuurit säästäneet häntä rakkaansa nimeltä, joka repi auki soturin syvimmät arvet.
“Olisiko edes oma emoni kyennyt ymmärtää, jos hän ei olisi kuollut synnyttäessään sinulle minunlaistani pettymystä?” Hallatassu ärisi niin, että hänen äänensä alkoi murtua. Kolli hiljeni tutkimaan isänsä kasvoja, ja nieli kurkkuunsa nousseen palan. Tämän viiksistä saattoi nähdä, kuinka hän oli alkanut täristä turhautumisesta – vai vihasta? Havainto olisi jossain toisessa tilanteessa murskannut oppilaan isän, jos tämä olisi enää pystynyt tuntea oloaan yhtään alhaisemmaksi.
“Emosi oli kaikista ymmärtäväisin ja puhdassydämisin kissa, jonka olen koskaan tuntenut”, Myrskysielu kuiskasi käheästi, ärtymyksen näkyvästi kuihtuneen kaiken muun taiston mukana soturin olemuksesta. Hallatassun korvat kääntyivät poispäin, ja tämä laski katseensa arvoituksellisesti. Hiljaisuus venyi hetkiin, joiden aikana Myrskysielu seurasi avuttomana, kuinka hänen poikansa kävi läpi ajatuksiaan synkän kovettuva ilme kasvoillaan. Lopulta tuo mutisi henkensä alta vastauksen, jonka vain tämän isä ja isoisänsä olivat tarpeeksi lähellä kuullakseen.
“Joskus toivon, että hän olisi täällä sinun sijaan.”
Poika olisi voinut valita sanansa vielä julmemmin, mutta niiden sisältämä merkitys oli selkeä. Myrskysielu tunsi pistävää kipua rinnassaan, ja joutui ottamaan askeleen kauemmas pojastaan. Hän ei tiennyt miten kuvailla tunnetta, mutta se oli jotain kylmänpolttavaa, joka jähmetti kollin koko kehon ja kuivatti kielen suusta. Hallatassu ei nostanut katsettaan, vaan antoi isänsä tulkita pelkkää päälakeaan – muuta sanottavaa ei tuon suusta herunut, ei ainuttakaan jyvää epätoivoiselle isälle kiinniotettavaksi.
Nyt Hiekkatassukin uskalsi astella Myrskysielun viereen, hämmentyneenä tilanteesta mutta yhtä huolestuneena veljensä hiljaisuudesta. Naaras yritti ojentaa tassunsa koskemaan veljensä omaa lohduttamaan tuota, mutta Hallatassu veti käpälänsä taakse, kääntyen sitten näyttämään selkänsä isälleen ja siskolleen. Hieman etäämpänä Cloverin takana istuva Mustesydän oli ainoa, joka näki veljenpoikansa ilmeen, ja selkeästi siinä jokin herätti tuon emonvaistot. Mustaturkkinen neiti asteli pienemmän kollin viereen, ja sen sijaan vanhempi kulkukissa lähti perääntymään pois tuon toisen sivun luota. Clover kävi takaisin alustalle, jonka päällä oli aiemmin makoillut, ja teki selväksi ettei ottaisi tilanteesta enää vastuuta osallistumalla. Mustesydän kävi istumaan rauhallisesti Hallatassun viereen, nenä päin omaa velipuoltaan ja tuon tytärtä, ja tarjosi hellästi oman häntänsä tuon leuan alle. Valkea oppilas otti vastaan tätinsä lohdun, haudaten kasvonsa tämän tuuhean häntään. Metsästäjätär käänsi sitten tyynen, violetin katseensa velipuoleensa.
“Myrskysielu, jos saan tarjota, Hallatassu voi puolestani jäädä myös minun huoleeni”, Mustesydän asetti sanansa varovaisesti, ja kehysti tietävän ilmeensä hennolla hymynpojalla. “Voin vakuuttaa, että pitäsin häntä tarkalla silmällä, ja samoin myös Cloveria.“
Myrskysielu ei tiennyt mitä sanoa. Hän siirsi lasittunutta katsettaan sisarpuolestaan poikaansa ja takaisin, tuntien olonsa täysin avuttomalta. Eikö hän oikeasti pystynyt enää tehdä tässä tilanteessa mitään muuta kuin lähteä? Lähteä ja jättää poikansa, kuten hänen oma isänsä oli tehnyt? Mutta Hallatassun hiljaa kohoilevat lavat kertoivat, ettei hän selkeästi olisi enää soturin tavoitettavissa. Myrskysielu kamppaili sisällään kahden tunteen välillä; ollako vihainen Mustesydämen tarjoamasta vaihtoehdosta aiemmin ehdottomaan tilanteeseen, vai helpottunut tämän avusta? Tuo naaras osasi joka tapauksessa pitää itsestään huolen, ja kieltämättä hänen pentunsa olivat reagoineet positiivisesti tämän emolliseen läsnäoloon. Tämäkin oli itsessään kiharaturkkiselle kollille kitkeränmakea tunne, sillä toisaalta hän halusi pennuilleen vain kaikkea hyvää, mutta hän tunsi ylitsepääsemätöntä avuttomuutta siitä, ettei hän yksin ollut tarpeeksi heille. Myrskysielu nielaisi raskaasti, ja nyökkäsi jäykän vastauksen sisarpuolelleen, kääntäen sitten katseensa poikansa selkään.
“Hallatassu, olet aina tervetullut takaisin Myrskyvaahteraan…”, soturi epäröi käheästi. “Takaisin luokseni.”
Kollilla oli niin paljon, mitä hän olisi halunnut sanoa, mutta mitään muuta hän ei saanut muodostettua. Myrskysielu tuijotti nimeämättömien tunteiden kynsissä Hallatassua, toivoen edes jotain vastausta, mutta tyytyi lopulta tämän hiljaisuuteen. Kiharaturkkinen kolli vilkaisi vielä sanatta Mustesydämeen, joka katsoi velipuoltaan silmät täynnä empatiaa, ja antoi hänelle lupauksen nyökkäyksen muodossa. Soturi nielaisi vielä kerran raskaan tunteen keräytyessä hänen vatsaansa, ennen kuin kääntyi kannoiltaan, ilman viimeistäkään vilkaisua Cloveriin.
“Hiekkatassu, en voi sinuakaan pakottaa mihinkään, mutta pyydän että tulet mukaani”, Myrskysielu lausui hiljaa, ennen kuin lähti kävelemään pois kohti metsärajaa. Hän kuuli tyttärensä epäröivän liikehdinnän, naaraan sitten sanovan jotain veljelleen, jota heidän isänsä oli liian etäällä kuullakseen. Kolli kuuli sitten tyttärensä laahustavat askeleet itsensä perässä, ja Hiekkatassun päätös onnistui nostamaan pienen määrän painoa hänen lavoiltaan.
Kaksikko lähtivät marssimaan soturin johdolla kohti Myrskyvaahteran reviiriä hiljaisuudessa, jonka välillä rikkoi ainoastaan Hiekkatassun vaimentamat niiskutukset. Myrskysielu kieppui jälleen mielensä myrskyssä. Jos hän olisi nuorempana tiennyt, kuinka vähän aikaa hänellä oli ollut jäljellä Viherloimun kanssa, olisi hän oppinut tuon viisauksista enemmän – kuitenkin yksi tuon ikuisesti muistamista keskusteluista oli pelastanut soturin jo useamman kerran. Niin se teki nytkin; mielen sokkeloita, joiden läpi hän suunnisti yksi polku kerrallaan.

Sanamäärä: 2 492
Pisteet Hiekkapurolle

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmolle, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.
• Kuukauden parhaaksi hahmoksi nimetään kuukaudessa aktiivisin hahmo, eli se hahmo, jolla on eniten rooleja kuukauden aikana.
• Kaikki roolit kokoontumisissa ovat 10kp.


Masi: +18ap +90kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Risatähti, Aurinkotuulen päällikkö +60kp +10ap +2ap
+ Veritähti, Synkkävarjon päällikkö +30kp +5ap +1ap

Heli: +30ap +150kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Tuulentähti, Usvajoen päällikkö +60kp +10ap +2ap
+ Syystähti, Taivaanliekin päällikkö +60kp +10ap +2ap
+ Belladonnatähti, Myrkkysuon päällikkö +30kp +5ap +1ap

Wilma: +10kp +1ap
•Ei palaajapalkintoja
+ Käärmeleikki, Myrkkyson baronetti +10kp +1ap

//Taivaanliekin puhe ja poistuminen
Syystähti heilautti häntänsä taakseen korkealle astellessaan Belladonnatähden jättämälle paikalle. Hän tervehti toista keveällä nyökkäyksellä osoittaakseen onnittelunsa uudesta johtajan paikasta. Hetken hiljaa hän seisoi katsellen kissoja, kunnes tuon hännänpää alkoi nykiä.

“Taivaanliekki on saanut takaisin kauan etsimänsä Leoparditassun. Nuori pentu eksyi matkoillaan ja oli kateissa pitkään, mutta nyt onneksemme hän on palannut kotiin! Hänen perheensä on kaivannut häntä, ja tuo on aloittanut soturikoulutuksensa, vaikka myöhässä. Saimme tänään myös uusia sotureita; Omenamyrsky, Kävyntaika, Huuhkajakynsi sekä Vääräsydän! Soturit jäivät valvomaan leiriä hiljaisuudessaan”, Syystähti kertoi ensin paremmat uutiset ennen kuin käänsi kylmää katsettaan kohti Usvajoen kissoja. “Vaikka annoimme suojapaikkaa Usvajoelle heidän kaivatessaan apua, en olisi uskonut, että lopputulos olisi ollut tällainen. Uskoin, että Usvajoki olisi Taivaanliekin yksi läheisimmistä liittolaisista, mutta tämä kertoo, ettei kehenkään voi luottaa”, naaras murisi viimeiset sanansa ja kääntyi niskakarvat pystyssä kohti Tuulentähteä. “Joku Usvajoen kissoista on suurin mahdollisuuksin murhannut Vaahterakynnen, ennen heidän lähtöään takaisin omaan kotiinsa!” Syystähti ulvaisi ja sai Tuulentähden korvat painumaan päätä vasten tämän silmien levitessä suuriksi shokista. Kilpikonnaturkkisen häntä heilui tuon takana epäileväisesti, samalla kun Taivaanliekin kissojen joukosta nousi pieni kannatuksen ulvahdus. Aukiolla hiljeni hetkellisesti, ennen kuin Tuulentähti alkoi pudistella päätään epätoivoisesti tuon koko olemuksen romahtaessa.

“M-miten hän on voinut kuolla?” Tuulentähti sopersi hiljaa ja katseli Syystähteä musertunein silmin. Taivaanliekin johtajan niskakarvat pörhistyivät, kun hän ei voinut uskoa toista.

“Joku teistä on tappanut hänet! Löysimme hänen turkiltaan jonkun toisen kissan karvaa, eikä hän varmasti ollut kissa joka hukuttamalla olisi itsensä tappanut!” Syystähti murjaisi ja sai Tuulentähden painumaan kasaan yrittäessään keksiä tietä karkuun puun oksistolta. “Myönnä, olet ollut tämän takana”, hiljempaa Syystähti murisi Tuulentähdelle, joka räväytti silmänsä auki järkytyksestä.

“Miten voisin olla tuollaisen takana?! Usvajoki on aina ollut Taivaanliekin ystävä, enkä olisi mistään hinnasta halukas sitä suhdetta tuhoamaan! En voi uskoa, että syytät minua tällaisesta!” Tuulentähti kohosi lopulta karvat pörrössä Taivaanliekin johtajaa vastaan, niskakarvat aaltoillen. Tämän silmissä paistoi kuitenkin shokin tuomasta pelon sekä järkytyksen sivusta syvä suru, sekä menetys. Syystähti siristi silmiään toiselle.

“Tiedämme kaikki, että sinä olit läheisin hänen kanssaan ennen kuin lähditte. Ehkä hän teki jotain, mikä loukkasi sinua ja päätit hukuttaa hänet”, Syystähti sihahti ja kääntyi loikatakseen alas oksalta. "Olette sentään veden kissoja, joten uiminen tai jonkun vieminen mukananne ei olisi hankalaa. Siksi en voi epäillä muita, kuin sinua", tämä vielä lisäsi suoraan Tuulentäheä tuijottaen. Muuta sanottavaa ei hänellä olisi toiselle. Jos Usvajoen johtaja ei tahtoisi myöntää virhettään, olisi heidän välinsä menetetty. Vaikka Revontulikukka olikin jäänyt ja aloittanut taas elämänsä Taivaanliekissä. Sinne hän kuitenkin kuului alkujaan. Muut Usvajoen kansalaiset eivät olisi tervetulleita heidän reviirilleen enää koskaan. Tuulentähti jäi paljastelemaan kynsiään oksalle silmien kimmeltäessä kyyneleissä. Hän sai vasta kuulla, että Vaahterakynsi olisi kuollut, eikä tämän takia tullut hyvästelemään häntä ennen näiden lähtöä. Mutta ehkä sitä surua suurempi kysymys oli, kuka olisi kehdannut tappaa Taivaanliekin vahvan soturin? Mikä olisi tällaisen teon takana? Syystähti loikkasi alas oksalta ja kasasi kissansa.
"Jos ei teistä löydy sydäntä tunnustaa tekemisiänne, sitten meillä ei ole enää mitään asiaa teille. Usvajoki on Taivaanliekin vihollinen tästä päivästä eteenpäin", Syystähti murisi vielä varapäälliköiden edestä katsellen kohti Tuulentähteä, joka oksistolta siristeli silmiään yrittäessään saada henkensä kulkemaan paremmin.
“Meillä ei ole muuta tekemistä täällä. Palataan kotiin”, hän sanahti hiljaa Kivijalalle, lähtien johtamaan kissoja ulos ruohikkoon ja viileään yöilmaan.

//Myrkkysuon puhe
Belladonnatähden turkki väreili tämän selkää pitkin, kun Veritähti oli noussut kertomaan kaikille kissoille, miten Kuutiikeriä ei enää olisi olemassa, ja Synkkävarjo johtaisi kaikkia kolmea reviiriä levittäytyen yhä pidemmälle metsään. Ajatus Veritähden valtaamasta järvestä oli tukala, eikä tuo kyennyt pitämään kynsiään piilossa, yrittäen niitä tunkea puunrungon entisiin jälkiin. Olisiko metsän turvallisuus vaarassa, kun Veritähti saisi olla johtajana? Naaras kuitenkin lopulta kuunteli vain rauhassa, lähestyen sitten puhujan paikkaa, kun Veritähti olisi valmis. Ainakin Myrskyvaahteralla oli hyvä mahdollinen turvapaikka heidän reviirinsä turvaamiseksi lumivyöryn takia. Tumma raitainen naaras lopulta asettui kissojen eteen tervehtien näitä pienellä nyökkäyksellä.
“Olen Rikkotähden seuraaja, uusi Myrkkysuon johtaja Belladonnatähti. Rikkotähti on löytänyt uuden tarkoituksen itselleen, eikä enää kuulu tai johda Myrkkysuota. Uusi varapäällikköni on Armonhalla”, naaras naukui ja painoi päätään kohti varapäälliköitä puun juurakolla.

“Vain vähän aika sitten saaremme kärsi tulvasta, jonka takia jouduimme pakenemaan tyhjille vuorille turvaan. Nyt veden pinta on onneksi laskenut lämpimämmän ilman takia ja olemme päässeet palaamaan. Kuitenkin tulvan takia saimme odottamattomia vieraita järven veteen. Kohtasimme suuren vesiolennon, mursuksi sen osasi joku nimetä. Se odottamattomasta hyökkäsi partiomme kimppuun, ja tässä kohtaamisessa kansamme menetti kaksi urhoollista soturia, Ruutimeren sekä Hurmelammen. Mursu kuitenkin saatiin ansaan, ja olemme onnistuneet sen näännyttämään, ja syömme seuraavat päivät hulppeasti”, Belladonnatähti silmäili kissoja ja painoi lopuksi päätään osoittaen rukouksensa kahden menetetyn soturin muistolle. “Heidän seuraajikseen olen valinnut pyytäjien baronetiksi Käärmeleikin, sekä soturien baronetiksi Terätiikerin!” hän julisti ja varsinkin Myrkkysuon osallistujien joukossa oli pientä hurrausta. Tuo hymyili vienosti paikaltaan. Ei hän ajatellut sanovansa enää enempää, vaikka Veritähden valtaukset tuntuivatkin epämiellyttäviltä. Naaras perääntyi paikaltaan antaen tilaa Syystähdelle, joka kohosi puhujanpaikalle vikkelästi.

//Jotain kokoontumisesta

Käärmeleikki oli palannut partionsa kanssa leiriin, josta hän oli juuri kuullut pääsevänsä kokoontumiseen ja melkein samoilla askeleilla lähtenyt muun partion perässä kohti kokoontumista. Tuo piti päänsä korkealla osittain ylpeänä siitä, että voisi astua muiden näkyville uuden arvonsa kanssa. Samalla tuo yritti myös tuolla ylpeydellä piilottaa kaikki muut tunteet, jotka olivat viimeaikoina näkyneet naaraan kasvoilla liiankin nopeasti sekä helposti. Baronetin pitäisi todellakin keskittyä arvoonsa ja sen tuomiin uusiin tehtäviin, eikä miettiä perheongelmia. Ei niitä tietenkään voinut ohittaa, eihän naaras voinut kuin vain katseellaankin tarkailla Armonhallaa sekä Terätiikeriä ja koittaa lukea heidän ajatuksiaan siitä, mitä nuo ajattelivat koko tilanteesta. Tietenkin naaras voisi unohtaa noiden ajatusten lukemisen, jos vain itse menisi puhumaan.
Käärmeleikki pääsi nopeasti muiden kansansa kissojen kanssa kokoontumiseen, jossa monet muut olivat jo paikalla. Naaras löysi itselleen hyvän paikan sivusta, johon päätti jäädä istumaan ja käänsi katseensa muihin kokoontumisessa olioihin. Mukana oli paljon uusiakin kasvoja, joita naaras ei koskaan ollut nähnytkään. Varsinkin nuori kolli, joka lumouksissaan melkein käveli naarasta päin.
”Väistä vähän!” Käärmeleikki sihahti kollille, joka talloi huomaamatta tuon hännän. Naaraan niskakarvat nousivat pystyyn ja kynnet painuivat maahan, vaikka naaras kuitenkin rauhoittui melko nopeasti, kun käänsi katseensa kollin kasvoille. Tuo virnisti jollain tapaa, mutta siristeli silti huvittuneena erivärisiä silmiään naarasta kohden.
”Olen Kohtalontassu, Aurinkotuulen parantajanoppilas”, Kolli esittäytyi ja nyökäytti päätään tyynesti, vaikka naaras tuijotti nuorempaan oikeastaan kuin vähä-älyistä. Miksei tuo kolli voinut vain jatkaa matkaansa?
”Käärmeleikki, Myrkkysuon pyytäjien baronetti”, Käärmeleikki totesi viileästi, mutta hiukan röyhisti rintaansa osin ylpeänä omasta arvostaan, kun sai sen ääneen mainittua tuntemattomalle kissalle. Naaraan olemus ei kuitenkaan saanut kollia kuin vain hymähtämään huvittuneena ja istumaan toisen viereen.
”En tosiaan tiedä mikä se on, mutta hauska tutusta”, Kohtalontassu huomautti ja siristeli silmiään ilkikurisesti, mutta käänsi kuitenkin katseensa lopulta päällikköihin, jotka olivat alkaneet kertomaan kansojen keskeisimmistä tapahtumista. Käärmeleikkiä kollin asenne ärsytti, mutta mitä naaras voisi tuolle? Eihän hän nyt kesken kokoontumisen voinut repiä tuolta korvia päästä, eihän?
”Etkö nauti muiden parantajien seurasta?” Käärmeleikki naukaisi ja nyökkäsi suuntaan, johon useammat muut parantajat olivat menneet. Ehkä samalla toivoen sitä, että kolli vaihtaisi istumapaikkaansa.
”Haluan tietää muistakin asioista, kuin vain parantajuudesta. Niistä opin ihan omalta mestariltani”, Kohtalontassu naukaisi hiljaa, että silti pystyi kuulemaan päälliköiden puhetta kaksikon keskustelun ylitse. ”Kerro vaikka...Myrkkysuon tilanteesta tai itsestäsi. Sovitaan vaikka, että jokaisesta kertomasta asiasta saat tietää minusta yhden asian lisää”

//Synkkävarjon puhe//

Oksa jäi keinumaan Veritähden taakse, kun tämä asteli eteenpäin puhujanpaikalla. Hän ei ollut tyytymätön Hiirenpolun ja hänen väliseen keskusteluunsa. Hän tiesi Myrskyvaahteran joutuvan ottamaan hänen liiankin hyvän tarjouksensa vastaan. Ennen puhettaan Valkeaveri ja Korppisydän eivät olleet vielä tehneet päätöstään, muttei se oikeastaan ollut merkittävää enää. Hänen ei tarvinnut kertoa välttämättä ollenkaan Hiirenpolulle oppilaan nimeä, vasta kokoontumisen jälkeisenä aamuna, kun partio saapuisi Synkkävarjoon. Ja Veritähti pitäisi siitä huolen, että halusi Myrskyvaahtera tai ei, Veritähti ja Synkkävarjo saisivat osuutensa siitä, mitä he halusivat ja tarvitsisivat.
Viimeinen ääni tervehti lipuvalla katseellaan kissamerta, ja heilautti tuuheaa häntäänsä.
''Asiat ovat muuttuneet Synkkävarjossa ja Kuutiikerissä. Johdan tällä hetkellä Synkkävarjoa, kaksijalkojen kaapattua Havutähden. Olemme yrittäneet etsiä häntä, kuten muitakin kaapattuja, mutta ilmeisesti Usvajoen kanssa käyty kamppailu oli viimeinen yritys kaksijaloilla saada metsästä enemmän tilaa heille'', Veritähti kohotti hivenen kulmiaan, mutta huvittunut virnistys pysyi suupielessä. ''Kuutiikerin reviirit kuuluvat nykyään Synkkävarjolle, kuten myös Kuutiikerin jäsenet, jotka ovat halunneet liittyä keskuuteemme'', Veritähti heilautti vaatimattomasti ja huolettomasti korviaan.
Hän kykeni edelleen aistimaan veren suussaan, kuinka hän oli murskannut Kuuratähden niskat ja tämä oli valahtanut veltoksi hänen hampaissaan. Kosto -miten kaunis asia!
''Synkkävarjo on tällä hetkellä suurempi ja vahvempi kuin koskaan. Meidän reviiriimme kuuluvat entinen Synkkäputouksen, Hallavarjon ja nyt vielä Kuutiikerinkin reviiri. Suosittelen kuitenkin olla tekemättä rajan ylityksiä, kissamme ehtivät kaikkialle ja nappaavat rajojen rikkojat helposti'', Veritähden silmät kiiluivat kuin se olisi yllyttävä haaste. ''Olen jatkanut Surutähden uudelleen aloittamia tehtäviä, kuten kenraalien tehtäviä. Varapäällikkönäni toimii Valkeaveri, kenraaleitani ovat Korppisydän ja Surmavarjo'', Veritähti nyökkäsi kolmikkoa kohden, jotka istuivat varapäälliköiden seurassa.
''Takaiskuna kansamme on, kuten aiemmin kerroinkin, menettänyt parantajansa Saukonsilmän, mutta vähäisellä parantajantaidolla ja elämän kokemuksella, joita vanhimmilla on, olemme pieniä ruhjeita saaneet hoidettua. Kommentoidakseni Hiirenpolun harkintaa, tulemme aamun koitteessa rajallenne teitä vastaan kuulemaan ajatuksianne tarjouksestanne'', Veritähti nyökkäsi kohden sokeaa parantajaa, joka korjasi jännittyneenä asentoaan.
Pieni kissa oli Veritähden rinnalla kuin muurahainen, mutta Veritähti huolehtisi kyllä siitä, että hänen kansansa saisi kaiken, mitä he haluaisivatkin.

//Aurinkotuulen puhe//

''Taistelitte kaksijalkoja vastaan?'', Veritähti yllättyneenä käänsi arpisen naamansa vielä Tuulentähden puoleen. Risatähti kykeni aistimaan siinä jonkinlaista ivallisuutta ja huvittuneisuutta. Risatähti oli kieltämättä itsekin siitä yllättynyt, mutta Tuulentähden astuttua taaksepäin, Aurinkotuulen päällikkö astui eteen.
''Aurinkotuuli voi hyvin, kansassamme on paljon uusia pentuja ja oppilaita. Leijonaliljan jätettyä arvonsa parantajanamme, hänen oppilastaan Koivumyrskystä tuli kansallemme uusi parantaja. Koivumyrsky on lähipäivinä valinnut ensimmäisen oppilaansa, Kohtalontassun, joka on aloittanut parantajaoppilaan koulutuksensa'', Risatähti naukui ja heilautti häntäänsä parantajia kohden. Hiirenpolku nenäänsä käyttäen yritti saada kasvoillaan oikean suunnan kohti uutta parantajaoppilasta, mutta niin kaukaa ja monien hajujen takaa se oli vaikeaa.
''Aurinkotuulessa viime kokoontumisessa me varoitimme kaneista ja niiden välittämästä sairaudesta. Aurinkotuulessa ollaan nyt saatu sairaus ensin kuriin ja lopulta karistettua. Sairaus ei lopulta vaatinut yhdenkään kissan henkeä, ei edes vanhimpiemme tai pentujen, jotka sairastuivat'', Risatähti hymyili sanojensa päätteeksi pienen hetken, vielä itsekin helpottuneena siitä, että sairaus olisi enää vain pala menneisyyttä. Sairastuneet pennut olivat jo oppilaita ja sotureita.
Hän jätti mainitsematta, että Leijonalilja oli lähtenyt heidän keskuudestaan ja muotoili asian niin, että tämä oli 'vain' jättänyt arvonsa. Hän ei tiennyt, mitä kolli nykyään tekisi tai mihin tämä oli mennyt. Risatähden astuttua taaksepäin, viereinen oksa taittui, kun Veritähti laskeutui siltä puhuakseen.

//Usvajoen puhe
Tuulentähti kuunteli rauhattomana Hiirenpolkua, ja epäileväisesti sekä vähän huolestuneesti väräytteli korviaan, kuullessaan kuitenkin, että kaikki olisi toistaiseksi aika hyvin leirin hautautumista lukuun ottamatta. Harmaa naaras pohti, olisiko Raadelmatähti kunnossa, tai kauanhan tässä menisi, että kyseiset kissat löydettäisiin. Lumi oli lopulta aika synkkä ja tappava aine. Hiirenpolku kuitenkin viimeisteli pian, ja alkoi keskustella Veritähden kanssa väliaikaisesta leiristä. Itse Usvajoen johtaja tästä vähän yllättyi, mutta päätti kuunnella vain rauhassa ottamatta itse kantaa. Ei hän tahtoisi antaa muille ilmi, että heillä olisi Metsänärhi, jos kollista olisi jotain erilaisia mieltymyksiä varsinkin Myrskyvaahterassa. Hiirenpolku ei ainakaan maininnut asiasta, joten pitäisi Tuulentähtikin suunsa kiinni. Hän viimein kohosi käpälilleen ja asteli eteenpäin kohdatakseen kansojen kissat.

“Tomutähti on jättänyt Usvajoen taakseen liityttyään Kaikuun suojeltuaan sekä taisteltuaan kansamme puolesta kaksijalkoja vastaan. Olen vastaanottanut elämäni Kaiulta hänen seuraajanaan, ja olen valinnut varapäällikökseni Riitasoinnun!” naaras aloitti ja huomasi kissojen hieman korottavan ääntään onnitellakseen uusia asemia, mutta hiljaisuus saapui äkkiä. Tuulentähden häntä nyki tämän takana, kun tämä katseli kissoja allaan.

“Kaksijaloista on nyt päästy eroon, ja olen erittäin kiitollinen Raadelmatähdelle, joka auttoi minut turvaan ennen kuin jouduin koirien hampaisiin. Tahdon välittää kiitokseni hänelle vielä, ja toivon että ne tavoittavat hänet, kun lumesta on selvitty”, naaras nyökäytti päätään Hiirenpolun suuntaan, vaikka kolli voisi vain aistia hänen eleensä. “Kiitän myös suuresti Taivaanliekkiä, jonka luo pääsimme turvaan, kunnes tilanne oli selvä täällä. Olen molempien kansojen johtajille kiitollisuuden velassa”, Tuulentähti painoi päätään myös Syystähteä kohden, jonka korvat painuivat vasten tuon päätä ja hän mulkaisi vain Tuulentähteä. Tuo ei yhtään vaikuttanut samalta kuin silloin, kun heidät otettiin vastaan. Naaras värähti ja pörhisti häntäänsä, kääntyen sitten takaisin kohti kissoja. “Muuten Usvajoki voi nyt hyvin, vahvistamme leiriämme uudestaan päivä päivältä, ja odotamme pian uusia pentuja syntyväksi kansaan”, hän painoi päätään vielä ja loikkasi sitten takaisin paikalleen Hiirenpolun ja Risatähden väliin oksalle. Toivottavasti hän ei olisi jättänyt mitään sanomatta, muttei myöskään kertonut mitään tyhmää. Hän mielellään kiitti kansojen johtajia, jotka pelastivat heidät ikävältä tulevaisuudelta. Mutta Syystähden olemus jäi häntä kalvamaan, ja naaras vilkaisi toista kohden epäileväisesti, huomaten tuon niskakarvojen pörhistyvän ajoittain. Mitä hänellä olisi aikeinaan kertoa?

//Myrskyvaahteran puhe //

Kun päälliköt asettuivat paikoilleen, Hiirenpolku varovasti kohosi jaloilleen ja käveli eteenpäin puhujanpaikalla. Hyväksyisikö Raadelmatähti heidän toimintaansa? Että Hiirenpolku oli ehdottanut itseään puhumaan Raadelmatähden puolesta? Sydämessä hermostuneisuus levisi hännänpään nyppimiseksi asti, kun hän tiedosti varsin hyvin, ettei hän koskaan ollut ollut Raadelmatähden suosikki henkilö kansassa. Usvapolun ollessa tuon varapäällikkö ja Huurrepeuran oppilas, Hiirenpolku oli kyennyt naaraiden avulla kohtaamaan Raadelmatähden jokseenkin inhimillisemmin.
''Kaikkien kansojen kissat, tervetuloa kansojen kokoontumiseen. Kuutiikeri ei ole vielä saapunut paikalle, mutta uskon, että he saapuvat, mikäli he ovat saapuakseen'', Hiirenpolku naukui kuuluvasti, rohkeallakin äänellä peräti, vaikka häntä jännitti puhua. Katsoisiko Tuulisydän häntä? Näkisi hänen oikea päällikkönsä hänet nyt? Toivottavasti tämä antaisi Hiirenpolulle voimia puhua tänä yönä rauhaa.
''Myrskyvaahterassa on poikkeuksellinen tilanne. Puhun tänä yönä Myrskyvaahteran päällikön, sekä varapäällikön puolesta. Puhun teille kuin olisin päällikkö, mutta olen kansani parantaja'', Hiirenpolku naukui, toivoen armoa kissoilta, mikäli hän ei olisi kaikkien mieleen. ''Olen rehellinen teille kaikille Myrskyvaahteran tilanteesta'', lisäten mielessään, kuten parantajat halusivat olla.
''Leirimme on jäänyt lumivyöryn alle, lumi on raskasta, paksua ja märkää. Kissojamme on kateissa lumen alla, mutta he ovat selvinneet ja elossa. Kerron tämän kaikille teille avoimesti, jotta ette katso meitä alaspäin ihmetellen johtajiemme puuttumista tänä yönä. Muistutan kuitenkin, että kansamme on vahva, ja olemme aina valmiina puolustamaan omaa reviiriämme'', Hiirenpolku naurahti lopuksi, heilautti häntäänsä. Kissat kuitenkin katsoivat häntä kauhistuneina, huolestuneina ja järkyttyneinä. ''Hyvänä uutisena, minulla on uusi parantajaoppilas, Servaalitassu!''.
Hiirenpolku oli jo aikeissa peruuttaa omalle paikalleen takaisin, hänellä ei ollut muuta kerrottavaa tai lisättävää.
''Synkkävarjolla on tarjota teille Hallavarjon entinen reviiri käyttöönne siksi aikaa, että saatte leirinne kunnostettua'', Veritähti yllättäen kuitenkin sanoi, luoden mitään sanomattoman katseensa parantajaan. Hiirenpolku säpsähti ja jäi katsomaan metsän viimeistä ääntä mietteliäänä. Tai kohdisti ainakin kasvonsa tuota kohden.
''Myrskyvaahteran tilannetta en kertonut siksi, että me tarvitsisimme toisilta kansoilta sääliä tai apua'', Hiirenpolku naukui vakavana, yrittäen tulkita Veritähden auraa ja olemusta parhaansa mukaan. Mitä taka-ajatuksia suurella kollilla olisi Myrskyvaahteran varalle? Mitä tämä todellisuudessa haluaisi heistä?
''Miksi kukaan haluaisi antaa reviiristään toisen kansan kissoille muruakaan'', Risatähti naukaisi hiljaa, epäilevästi katsoen Veritähteä. Miksi kukaan haluaisi auttaa? Säälikö Veritähti heitä? Tuskin! Ei paholainen säälisi mitään tai ketään.
Veritähti hymähti rauhallisesti, sekä huvittuneena.
''Synkkävarjolla on tällä hetkellä tilanne, että kansallamme ei ole parantajaa. Saukonsilmä menehtyi äkillisesti ja yllättäen. Haluankin ehdottaa parantaaksemme teidän olojanne, että jos sinä voisit Hiirenpolku ottaa oppilaaksesi hetkeksi aikaa uuden parantajakissamme'', Veritähti asetteli sanoja tarkasti. Kuin idea oli kohtelias, vailla niinkään itsekkäitä perusteita vaan ehkä säälin kautta rakennettua vastapalvelusta.
Hiirenpolku heilautti hämmästyneenä korviaan. Hän oli lähtenyt muita aiemmin Kuulammelta parantajien kokoontumisessa, eikä hän ollut nähnyt Saukonsilmää ollenkaan.
Myrskyvaahtera tarvitsisi suojaa, turvaa, ja alueen, jossa olisi riistaa. Lumivyöry karkoitti paljon eläimiä, riistaa. Kissat voisivat paleltua surkeissa väliaikaisissa pesissä.
''Myrskyvaahtera harkitsee ehdotustanne ja arvostaa avun tarjoustanne'', Hiirenpolku naukui hivenen hiljaisesti ja mietteliäänä. Hän haluaisi kuulla Huurrepeuran ajatuksen asiaan. Hiirenpolku ei kuitenkaan halauisi jättää toista kansaa vaille parantajaa, ja vastapalvelus tuntui pieneltä. Kaiku varmasti toivoisi hänen suostuvan siihen, parantajat auttoivat toisiaan! ''Tulemme tapaamaan teitä huomisaamuna ja kerromme päätöksestämme'', sinihopeinen kolli naukui varovasti, Veritähden olemuksen pysyessä rauhallisena, joten Hiirenpolku uskoi toisen olevan hyväksynyt asian.
Parantaja loikkasi omalle paikalleen, tai oikeastaan Raadelmatähden paikalle ja teki tilaa Tuulentähdelle, joka vaikutti hermostuneelta, muttei kuitenkin päälliköiden väliselle keskustelulle tai Myrskyvaahteran tilanteesta. Oliko jotain sattunut?

//Myrkkysuo, Taivaanliekki kokoontumisessa
Syystähti loikkasi alas puhujanpaikalta kissojen siirtyessä onnittelemaan uusia sotureita. Omenamyrskystä, Huuhkajakynnestä, Orkideaharhasta ja Kävyntaiasta oli tullut sotureita, ja naaras oli myös nimennyt Kaaosharhan kasvatin Vääräsydämen soturiksi, vaikkei ehkä kollin nimi ollut liian häntä kuvaava. Kuitenkin hän oli näyttänyt parantuvan hyvin ja osoittanut voivansa hetken jatkaa koulutustaan, mutta ansaitsi kuitenkin nimensä veljensä rinnalla. Samalla hän oli kertonut Kaaosharhan tahdosta mennä Kuulammelle parin nuoremman oppilaan kanssa, ja Vääräsydän saisi lähteä näiden mukaan. Ei tuo kuitenkaan suurempia yksityiskohtia tahtonut kertoa, nyökkäsi vain syvästi Kaaosharhalle, samalla kun Kanjonivuokko nojasi tuon lapaa vasten surumielisen näköisenä. Lopulta hän oli nimittänyt kokoontumisen lähtijöiksi Kivijalan, Usvatuikkeen, Kanjonivuokon, Pitkävarjon, Susisielun sekä Orkideaharhan. He lähtisivät hyvin pian kokoontumiseen. Kilpikonnaturkkinen naaras näki puunrungolta laskeuduttuaan aukion reunalla lymyävän Yöntassun, jonka paksu häntä heilui ärtyneenä puolelta toiselle. Hetken johtaja pohti mikä olisi toisen mielenpäällä, mutta hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun leiriin pamahti pienen partion kera Kuutiikerin kissoja. Syystähden karvat kohosivat hänen selkäänsä pitkin ylös ja tuo kohtasi Kuuratähden soturiensa rinnalla leirin keskellä. Hurrailu haihtui hiljaisuudeksi, ja Taivaanliekin johtaja pörhisteli karvojaan silmiensä siristyessä kohti punavalkeaa johtajaa, joka näytti hyvin lyödyltä, veriseltä, mutta kuitenkin paikatulta. Tämän mukana vain oli pari kissaa. Mitä he tekisivät täällä? Kaikilla olisi haavoja sekä verta turkeillaan, mutta olisivatko nämä tulossa sodasta, vai sotaan heitä vastaan? Heidän leiriinsä? Mutta äkkiä Kanjonivuokon huudahdus sai Syystähden vilkaisemaan kohti parantajaansa, joka juoksi pesäänsä hakemaan yrttejä ja hämähäkin seittiä, ja tuo heittäytyi oitis huolestunein silmin Kuuratähden lavan alle tueksi, vaikkei roteva naaras näyttänyt edes kamalan huonovointiselta. Ehkä hän oli menettänyt elämiään, sillä mistään ei enää valunut verta, ja osa tuon saamista haavoista näytti kyllä parantuneen, jos ne olivat edes äsken saatuja. Syystähti siristi silmiään parantajalle, mutta katseli kuitenkin vaitonaisena partiota. Joku oli paikannut jo heidän haavojaan, mutta tämä ei vakuuttanut Syystähteä.

“Kultajänis, Maakobra, etsikää heille petiainesta sekä hakekaa vettä. En usko, että heistä on uhkaa”, naaras naukaisi ja heilautti häntäänsä sotureille, jotka oitis lähtivät etsimään materiaaleja. Millä asialla tahansa nämä olivatkin, olisivat he alakynnessä leirissä, vaikka kokoontumisen partio lähtisi nyt heti.

“Tahdon jäädä leiriin katsomaan heidän peräänsä!” Kanjonivuokko vaati tomerasti ja Syystähti heilautti pariin kertaan pohtivasti häntäänsä. Eihän parantajalla aina ollut tarvetta kokoontumisessa, muttei kyllä partio näyttänyt hätää kärsivältä enää. Mutta Kaaosharhakaan ei olisi tulossa. Kuitenkin tuo lopulta nyökäytti päätään epäileväisesti, sillä näki, miten naaras katseli ruhjeista Kuuratähteä. Tämän kerran.

“Meidän on lähdettävä kokoontumiseen. En aio mainita teistä vielä mitään. Saan siellä varmasti kuulla mitä on käynyt”, hän huolestuneena katseli naarasta, kuitenkin haluamatta kysellä enempää tämän tai Kuutiikerin kohtalosta. “Maakobra, olet vastuussa. Katso ettei kukaan näistä yritä mitään, ja auta Kanjonivuokkoa parhaasi mukaan. Lähetä heti viestintuoja, jos jotain käy”, naaras vilkaisi kohti naarasta, joka nyökäytti päätään viileästi. Hetkeksi vielä Syystähti vilkaisi kohti Kuuratähteä ja tutkaili tämän katsetta, kuitenkin sitten kutsuen kokoontumisen partiota mukaansa.

--

Matka aukiolle taittui äkkiä tuulen ollessa suotuisa ja partion omatessa voimaa tassuissaan. Aurinko oli laskemassa kohti horisonttia, kun järven pinta alkoi kimallella heidän edessään. Kissojen hahmoja näytti liikkuvan vasten sen hohdokasta pintaa, ja Syystähti ajatteli jo monien olevan perillä kokoontumispaikalla. Mutteivat he myöhässä olleet, vaikka ehkä yksi viimeisimmistä. Naaras lähti nopeaan syöksyyn alas laskeutuvaa nummen reunaa, ja hänen nenäänsä lehahti lähellä korkeaa ruohikkoa Myrkkysuon kissojen kalaisa sekä vetinen haju. Hän nyrpisti nenäänsä, hidasti ennen ruohikkoa ja vilkaisi vielä taakseen kohti partiota.

“Emme tahdo mainita mitään Kuuratähdestä tai muista”, tuo tokaisi kaikille, ennen kuin hiljaisuudessa asteli syvään ruohikkoon ilmestyen sitten aukiolle sen täyteläisen kissameren joukkoon. Kaikki kansat tuntuivat olevan paikalla, ja Myrkkysuon kissoja valui vielä ruohosta aukiolle, joten ajoitus oli aika sopiva. Syystähti lähti Kivijalan vierellä kohti puhujanpaikkaa, jossa naaras loikkasi kollin viereltä puuhun jääden katselemaan kissoja allaan, sekä tervehtien kissoja vaitonaisesti nyökkäyksellä. Tämän katse jäi hetkeksi epäileväisesti Tuulentähteen, ennen kuin kilpikonnaturkkinen otti paikkansa puun toiselta reunalta jättäen Veritähdelle tilaa vierelleen. Belladonnaviiltona tunteneen Myrkkysuon varajohtajan näki naaras myös loikkaavan puuhun, joten hän ajatteli jotain Rikkotähdelle sattuneen. Myös Myrkkysuon kisosjen joukosta tuntui puuttuvan kissoja, Armonhallan asettuessa myös juurakkoon muiden varajohtajien vierelle. Näitä uutisia hän odottaisi mielenkiinnolla.