// Heli, Masi, Owa

Käärmeleikki kieriskeli muutenkin tunnemyrskyssä saamassa oikeastaan mistään yksittäisestä tunteesta kiinni. Hän oli hämmentynyt, vihainen, surullinen...sekä monia muita, joita kaikkea tuo ei itsekkään osannut siinä tilanteessa tunnistaa. Tilanteeseen ei todellakaan auttanut Karsiturkin paikalle tuleminen tai tuon sanat, jotka saivat naaraan jännittämään lihaksensa, mutta silti painamaan kyntensä maahan. Käärmeleikki oli täysin valmis kyyneleet silmissään loikkaamaan tuon kimppuun juuri sillä sekunnilla, mutta tiesi sen olevan virhe. Ehkä vielä joku muu päivä, mutta ei vielä.
"Olisitpa sinä nyt Hurmelammen tilalla", Käärmeleikki sihisi vanhemman kollin perään ja heilautti muutaman kerran häntäänsä vihamielisesti takanaan ennen kuin siirsi katseensa takaisin emoonsa. Hiukan viha tuon silmissä pehmeni tuon katsellessa Armonhallaa, joka tietenkin oli surullinen veljensä kuolemasta, eikä siihen ainakaan auttanut Karsiturkin sanat. Siitä huolimatta tuo ei voinut unohtaa pettymyksen kuohuamista sisällään.
"En tiedä miten voitte vain ajatella teidän tahtoanne. Jos olisitte tilanteessani, olisitte varmasti halunneet tuntea isänne ennen kuin hän on kuolleena silmiesi edessä", Käärmeleikki huokaisi hiljaa ja sulki hetkeksi silmänsä. Oli hän asunut Hurmelammen kanssa monia kuita samassa kansassa ja tiesi, että tuo oli hänen emonsa veli. Silti tuo kolli oli aina ollut tuntematon eikä naaras ollut kiinnittänyt tuohon minkäänlaista erityistä huomiota. Olisiko edes Hurmelampi halunnut tutustua omaan tyttäreensä?
"Olisin itse halunnut tehdä valinnan siitä saanko tutustua omaan isääni", tuo mutisi, mutta käänsi jo surullisen katseensa pois. Hän oli hyvin pettynyt kaikkeen, miten tilanne oli edennyt ja nyt tuo vain oli yksin omien ajatusten kanssa. Naaras ei voinut edes jakaa tuntemuksiaan Terätiikerin tai Simpukkatassun kanssa, koska nuohan eivät oikeasti olleet hänen sisaruksiaan.
"Minun täytyy miettiä tätä", Käärmeleikki huokaisi, mutta käänsi sitten katseensa kansan toiseen baronettiin. "Oli mukava pitää sinua veljenäni", tuo naukaisi sarkastiseen tapaan, vaikka koitti jotenkin omalla tavallaan tarkoittaa sillä hyvää. Käärmeleikki oli vihainen ja tiesi jo valmiiksi, ettei kokisi enää ikinä kuuluvan täysin siihen perheeseen. Oli tuo kuitenkin kiitollinen varsinkin omille sisaruksilleen, tai siis oikeasti serkuilleen.

//Heli, Wilma, Owa//

''Halusin kunnioittaa Hurmelammen tahtoa ja päätöstä loppuun asti'', varapäällikkö hiljaa vastasi Käärmeleikille, jonka tunnemyrsky voisi kuohuessaan vetää syvälle merenpohjaan asti Armonhallankin, sekä kaikki jäljellä olevat perheenjäsenet. Mutta Armonhalla sen hyväksyi kyllä, hän painoi hiljaisena päätään ja korviaan alas, silittäen hännällään veljensä turkkia, jota oli jo aiemmin parhaansa mukaan yrittänyt siistiä. ''Hän tulee aina suojelemaan sinua, vaikkei olisikaan läsnä. Ja me tulemme olemaan sinun perhettäsi aina'', Armonhalla naukui, muttei kyennyt katsomaan Käärmeleikkiä, toisen kamppailu tunteidensa kanssa teki pahaa katsoa.
''Sentään totuus joskus tuli ilmi'', Karsiturkki hymähti naaraan takaa ja asteli katsomaan tapahtunutta. Kollin lavan oli Kylmätaika hetki sitten hoitanut hauteilla ja hämähäkinseitille kuntoon, jonka kokenut soturi oli taistelussa loukannut. ''Hurmelampi osasi olla itsekäs monessakin asiassa. Sitäpaitsi tuskin hän halusi koskaan olla isä, hänhän piti kolleista, eikä naaraista'', Karsiturkki oli ivallinen, ehkä peräti myrkyllinen. Hurmelammen ensimmäinen rakastama kumppani oli ollut Karsiturkin veli.
Armonhalla mulkaisi Karsiturkkia, kolli puhui jälleen todella ilkeästi hänen perheestään.
''Turhaan sinä Hurmelampea yrität kaunistella, ei häntä kiinnostanut Käärmeleikki. Ja turha sinun on olla vihainen Armonhallalle tai meille muillekaan, me olemme sentään sinusta välittäneet ja sinua hoitaneet. Etenkin Armonhalla'', Karsiturkki nyrpisti nenäänsä Käärmeleikille.
Armonhalla epäili kyllä vahvasti, että Karsiturkkia ollenkaan kiinnosti Armonhallan pennuista kukaan. Kolli oli näille aina niin ilkeä, peräti kiusanhenkinen ja oli naaraallekin sanonut, että haluaisi olla vain Armonhallan kanssa kahden.
''En halua kuulla sinun ikäviä sanojasi veljestäni. Eikä sinulla ole oikeutta arvostella ketään heidän tunteistaan ja niiden ilmeentymisestä. Mene parantajienpesään siitä toipumaan, en halua kuunnella sinun ilkeyksiäsi'', Armonhalla hiljaa mutisi Karsiturkille, joka kohotti toista kulmaansa naaraalle.
''Enhän minä sinulle ole ilkeä, nuppuni. Puolustin sinua juuri. Mutta jos apuni ei kelpaa kaltaisellesi prinsessalle, joka sinusta on kuoriutunut viime kuiden aikana, voin ihan hyvin mennäkin ja jättää sinut yksinäisyyteesi. Eiköhän sinunkin idyylisi vielä romahda, kuten Käärmeleikinkin'', Karsiturkki murahti, luoden halveksivan katseensa naaraisiin, ennen kuin lähti askeltamaan kohden pesää.
Terätiikeri jännitti ärtyneenä lihaksiaan.

//Heli//

''Fey johdatti meidät tänne. Hän kyllä tarvitsee kiitokseksi pitkästä matkasta ja johdattamisestamme jotakin. Ehkä matoja? Hiiriä? Haluatko syötävää vai jotakin muuta?'', Leopardinpentu naukaisi katsellen tyytyväisenä sulkaista ystäväänsä. Omenatassu nuuski Feykiriä uteliaana, mutta toisen kummallinen elehdintä jännitti toista sen verran, että peruutti kuitenkin Varpupentua tutkimaan mieluummin. Kävyntassu istuskeli pöllön vierellä ja kehräsi huvittuneena toiselle.
Vaahterakynnen hahmoa kuitenkin oppilasikäinen pentunimellään kulkeva nuorukainen alkoi etsiä, mutta aisti jonkin olevan pielessä, kun hän katsahti Kivijalkaan ja Syystähteen.
''Missä isäni on?'', Leopardinpentu heilautti mietteliäänä häntäänsä. Oliko jotain sattunut, eikai?
Omenatassu ja Kävyntassu menivät apeiksi, eivätkä osanneet vastata Leopardinpennulle, katselivat vain tassuihinsa.
''Minä voisin mennä metsästämään hiiriä Feylle'', Kävyntassu kuiskasi ja poistui ripeästi paikalta, Omenatassun katsellessa sisarensa perään. Leopardinpentu kurtisti kulmiaan ja käänsi tietoa pyytävän katseensa Syystähteen.
Kivijalka ohjeisti Varpupentua jo parantajienpesään tarkistettavaksi, mutta kaikesta huolimatta kaksikko vaikutti voivan hyvin, vaikkakin polkuanturat särkivät ja lihakset olivat pitkästä matkasta kipeinä.

// Masi, Heli, Owa

Käärmeleikin kaunis päivä ja turkin sukiminen tasaiseksi oli nopeasti jäänyt kesken, kun päällikkö partioineen sekä muutaman ruumiin kanssa palasi takaisin leiriin. Naaraan silmät siristyivät hämmentyneenä tilanteesta, kun tuo lähestyi omaa perhettään, jonka oli myös ollut mukana Belladonnatähden partiossa. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Naaras tutkaili katsellaan kahta ruumista, jotka tuo tunnisti Ruutimereksi sekä Hurmelammeksi. Molemmat olivat Myrkkysuon baronetteja sekä toinen heistä oli myös naaraan emon veli, joka sai Käärmeleikin etsimään katseellaan hiukan surullisena Armonhallaa. Naaras ei itse tuntenut sisällään sen suurempaa pistosta, vaikka oli menettänyt kaksi samassa kansassa olevaa urheaa soturia. Tietenkin hän lähetti mielessään hyvästit kaksikolle, mutta siirtyi kuitenkin kuuntelemaan päällikön puhetta oman perheensä seuraan vilkuillen veljeään sekä emoaan, että nuo eivät olisi loukkaantuneet pahasti.
Belladonnatähti selitti tapahtuneen kansalleen, joka sai pelkästään naaraan turkin pörhistymään jopa pelästyneenä. Mursu? Iso vesipeto, jolle ei edes partio pärjännyt? Ajatus sai tuon irvistämään, mutta samaa aikaa tuntemaan kihelmöintiä tassuissaan, kunpa tuo saisi kyntensä iskeä olentoon edes kahden kuolleen kansatoverin takia. Tietenkin tuo taistelu toi mukanaan jopa iloisia uutisia, kun Käärmeleikki kuuli oman nimensä sekä sen rinnalla veljensä, kun kaksikko nimettiin kahden kuolleen kissan arvoihin. Oranssisilmä olisi nyt baronetti yhdessä Terätiikerin kanssa. Lähempänä koko kansan johtamista.
Tietenkään nuo ilouutiset eivät ehtineet kauaa kestää, kun Armonhalla oli jo pyytelemässä anteeksi. Ylpeys omasta uudesta arvosta vaihtui nopeasti hämmennykseen, epäuskoksi ja lopulta myös hitaasti kasvavaan raivoon. Oliko Käärmeleikki nyt kuullut emonsa, tai siis oikeastaan tätinsä sanat oikein? Käärmeleikki siristeli silmiään ja vilkaisi Terätiikeriä, mutta palautti katseensa lopulta emoonsa.
"Mitä sinä juuri sanoit?" Käärmeleikki naukaisi hitaasti, vaikka jonkinlainen katkeruus pulppusi sanojen takaa. Tuon katse kääntyi nopeasti edessä olevaan ruumiiseen, jonka entisen arvon naaras oli juuri saanut, ja tuntenut siitä vielä ylpeyttä, joka muuttui nopeasti epämiellyttäväksi tunteeksi. Olisiko se syyllisyyttä?
"Eli oikeasti juuri kuollut Hurmelampi on isäni? Ja minulla oli kaksi sisarusta, mutta he ovat kuolleet?" Käärmeleikki sihisi, vaikka pystyi tuntemaan polttelun silmissään. Tuo tunsi kyyneleiden nousevan, vaikka koitti kuinka pidätellä niitä siristelemällä silmiään ja kääntämällä katseensa poispäin. "Eli oikeasti aina hiukan etäisempi setäni onkin yhtäkkiä isäni ja saan tietää sen vasta, kun hänen kylmettynyt ruumiinsa on edessäni ja olen juuri saavuttanut hänen entisen arvonsa?" Naaras oli vihainen, sen pystyi kuulemaan toisen äänestä. Kaikista eniten tuo oli kuitenkin hämmentynyt kaikesta, mitä juuri oli tapahtunut. Kaunis päivä oli muuttunut yllättäväksi painajaiseksi.

//Wilma, Heli, Owa//

Armonhallan kasvoille oli lopulta jäänyt murheellinen, peräti itkuinen, mutta silmistään välittävä ja lempeä tuijotus, kun hän istui Hurmelammen hahmo äärellä. Salamatassun sukiessa vaisuna vielä Ruutimeren korvaa ja painoi sitten otsansa isänsä poskea vasten. Salamatassu oli menettänyt paljon, tämän sisar oli kadonnut, nyt molemmat vanhemmat kuolleet ja Hurmelampi, joka oli Ruutimeren kanssa Salamatassua tukenut, olisi myös kuollut. Armonhalla päättikin haluta ottaa Salamatassun itseään lähelle, ettei nuori kissa kokisi oloaan ulkopuoliseksi tai peräti orvoksi.
Belladonnatähden ohjeistus oli selvä ja Armonhalla vaisusti nyökytteli sen merkiksi, että olisi todellakin kaikkien kyettävä olemaan nyt mieluummin ylivarovaisia kuin ajattelemattomia. Muttei Armonhalla siltikään kyennyt ymmärtämään, miksi Kaiku oli halunnut lähettää Hurmelammen ja Ruutimeren kohtaloksi mursua. Miksi? Mitä niin pahaa kumpikaan vahvoista kissoista olisi tehnyt? Ei mitään! Armonhalla ummisti tuskallisena silmänsä, mutta säpsähti, kun kuuli Belladonnatähden nimittävän Käärmeleikin ja Terätiikerin uusiksi baroneteiksi.
Kevyt onnellisuus lämmitti hetkeksi Armonhallan sydäntä. Hän ei kuitenkaan voinut ajatukselle mitään, että hän olisi halunnutkin pennuilleen loistavan tulevaisuuden, joka nyt olisi hänen triosta jokaisella. Simpukkatassusta tulisi parantaja, Terätiikeristä soturien baronetti ja Käärmeleikistä pyytäjien baronetti. Mutta samalla, että hänen pentujensa tulevaisuus olisi turvattu, hän joutui menettämään rakkaan veljensä ja veljensä kumppanin, sekä heidän perheystävänsä, Ruutimeren. Se oli väärin! Hänen ja Hurmelammen, sekä Ruutimeren olisi pitänyt voida viettää yhdessä aikaa vanhimpienpesässä, eikä päättää kaikkea näin.
Kun valvojaiset alkoivat, Käärmeleikki istuutui Terätiikerin kanssa Armonhallan vierelle, kuten myös Belladonnatähti. Armonhalla hiljaa puristi hännällään Belladonnatähden häntää, kiitoksen merkiksi tämän tuesta. Rikkotähti ei koskaan olisi ollut sellainen, valmis näyttämään tukeaan tunteilla. Hän antoi kovia, kylmiä ja tuomitsevia sanoja, jotka saivat kissan joko uskomaan itseensä tai murentumaan toisen katseen alla. Armonhalla kuitenkin työnsi ajatukset pois mielestään, ei ollut sopivaa ajatella isästä vain ikäviä asioita. Myrkkysuo oli kuitenkin ollut turvassa tuon valtakauden ajan ja Rikkotähti oli puuttunut moneen asiaan, tuonut kunniaa Myrkkysuolle.
''Käärmeleikki'', Armonhalla kääntyi tyttärensä puoleen vakavampana. ''Olen pahoillani, että saat tiedon näin myöhään'', Armonhalla naukui hiljaa, pitäen edelleen hännässään päällikkönsä häntää, jotta uskaltaisi kertoa Käärmeleikille totuuden.
''Lupasin Hurmelammelle, että en koskaan kertoisi tätä sinulle tai kenellekään. Mutta enää hän ei voi minua siitä moittiakaan-'', Armonhallan ääni särkyi kyynelien valuessa hänen kasvoillaan. Hän ei osannut olla niin kylmä ja kovapäinen, että kykenisi heittämään huumoria tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä niin kylmä ja kovapäinen, että voisi olla kuin mikään ei satuttaisi häntä.
''Kun Imperiumiin minut ja Hurmelampi vangittiin pian Puronhengen kuoleman jälkeen. Minut paritettiin Tuskatiikerin kanssa, kun taas Hurmelampi paritettiin naaraan kanssa, jonka nimi oli Tiikerinhäpeä. Kun Imperiumi sortui, pääsimme pakoon Rikkotähden avulla ja minä pelastin teidät kolme mukanani. En halunnut kääntää teistä kolmesta kenellekään selkääni. Hurmelampi ei kyennyt ajattelemaan samoin omista pennuistaan, ja olen pahoillani, etten ehtinyt kaikkia hänen jälkipolviaan pelastamaan mukanani'', Armonhalla palautti hiljaisen katseensa Käärmeleikkiin.
''Käärmeleikki, sinä olet ainoa elossa oleva pentu, jonka oikeat vanhemmat ovat Hurmelampi ja Tiikerinhäpeä. Olen pahoillani, etten ehtinyt pelastamaan Kaaospentua tai Myrkkypentua. Ja olen pahoillani, etten uskaltanut sinulle aiemmin kertoa oikeista vanhemmistasi. Mutta haluan sinun tietävän, että olet aina ollut minulle kuin oma tytär Terätiikerin ja Simpukkatassun vierellä'', Armonhalla kuiskasi, palauttaen itkuisen katseensa Hurmelampeen, korvat nuupahtaen painuksiin.
Terätiikeri kuunteli sanattomana emoaan Käärmeleikin toisella puolella, muttei sanonut mitään, katseli vain ilmeettömänä Hurmelammen hahmoa edessään.

//Myrkkysuo

Belladonnatähti katseli musertuneena, miten Armonhalla syöksyi taistoa karkuun kohti häntä, sekä vetistä Hurmelampea. Kolli ei ollut vironnut hänen tassujensa alla, ja nyt hänen varapäällikkönsä syleili omaa veljeään, itkien ja kutsuen tätä luokseen. Voisiko Hurmelampi oikeasti nyt jättää heidät? Ruutimeren kanssa yhdessä? Suru valtasi johtajan käpälät, eikä tämän hetkeen kyennyt kääntämään katsettaan pois rannan lumisesta hiekasta. Lopulta mursun kaukaiset raivoavat huudot saivat hänen hereille, kun myös muut partion soturit saapuivat hänen sekä Armonhallan vierelle. Musta valkea naaras kohotti katsettaan kohti Karsiturkkia, ja sitten Terätiikeriä, jotka ajattelivat mursun hengiltä päästämistä. Olisi ehkä johtajan mieleen rauhoittavampaa päästää peto kärsimyksestään ja uskoa rauhaan. Mutta jos he jättäisivät sen tuohon, se voisi päästä irti ja tehdä vielä suurempia tuhojaan. Ken tietäisi. Hetken aikaa Belladonnatähti pohti katsellen käpäliään sekä Armonhallaa, kunnes lopulta tavoitti päätään pyörittelevän Terätiikerin tuon etsiessä selvästi luonnosta jotain.

“Voimme aina yrittää, jos löydämme tarpeeksi terävän kepin, tai puunrungon palasen, jos sellainen lävistäisi sen. Tahdon sen päästää päiviltään, enkä pelätä yötä päivää että se löytää vahingossa leiriimme”, naaras tokaisi hiljaa ja katsahti kohti kivikossa ryömyävää vesipetoa. Sen limainen nahka sai hänet värähtämään ja lopulta johtaja kohosi käpälilleen.
“Etsitään jotain, mitä tahansa. Nähdään tässä pian”, Belladonnatähti käski kahta kollia ja siirtyi sitten Armonhallan viereen tavoitellen turkin kosketuksellaan sekä katseellaan ystäväänsä. “Voit viedä hänet leiriin, jos sinusta tuntuu siltä. Emme viivy täällä enää kauaa”, hän sanoi hiljaa toiselle, varoen kuitenkin omia korviaan, jos veljen menettäminen olisikin saanut varajohtajan vihaiselle päälle. Hän tahtoi antaa Armonhallalle suruaikaa, eikä voinut painostaa tätä vielä tappamaan mursua tässä ja nyt. Mutta hän oli tarpeeksi vahva naaras tekemään omat päätöksensä. Vienosti Belladonnatähti hymyili toiselle, ja sanoi vielä palaavansa ihan tuota pikaa takaisin, jos ei toinen tahtoisi nyt tehdä päätöstä.

--

Belladonnatähti lopulta askelsi raskain käpälin takaisin kohti leiriä. He olivat Terätiikerin sekä Karsiturkin kanssa löytäneet jotain, millä saada mursuun jonkinlaista osumaa. Mutta hän ei ollut täysin varma että se riittäisi tappamaan toisen. Hän kovasti elätteli toiveita, mutta sen kovat huudot vieläkin kaikuivat ilmassa, kun se oli jäänyt vuotamaan sekä huutamaan apua ahdinkoonsa. Partion olisi käytävä vielä myöhemmin tarkastamassa sen tila. Viimein pieni partio askelsi leiriin, jossa Häkäkarhu sekä Armonhalla istuivat Ruutimeren sekä Hurmelammen ruumiiden äärellä, muidenkin kansalaisten surullisin kasvoin katsellen tilannetta, odottaen selvästi johtajan paluuta. Belladonnatähti kohotti päätään ja hännällään antoi merkin kollien vetäytyvän omiin oloihinsa, mihin sitten tahtoivatkaan. Kylmätaika katseli ahdistunein silmin näkymää pesänsä edustalta Simpukkatassun viereltä. Musta valkea naaras ei loikannut puhujanpaikalle, vaan asettui sen alle istumaan katsellen kansalaisiaan maantasalta.
“En voi sanoin kuvailla, miten murheellinen päivä tämä oli. Ruutimeri oli kohdannut uuden pedon järvellä partionsa kanssa, ja kun lopulta Hurmelammen hakema lisäpartio saapui paikalle, oli Ruutimeri jo kärsinyt kohtalonsa. Tämä suuri peto, joka lopulta vei myös Hurmelammen hengen, on nimeltään mursu. Joku on siitä voinut kuulla, mutta se on suuri vesipeto hyvin suurilla, tappavilla torahampailla. Sille ei yksi kissa voi mitää, saati sitten kokonainen partio”, naaras painoi päätään huokaisten ja katseli apein silmin kahta yhdessä mennyttä soturia.

“Toivon, että Kaiku ottaa heidät vastaan rauhallisesti, toivottavasti heillä on keveä askel sekä ikuinen lämpö muiden perheen jäsentensä kera. Toivottavasti meidän ei tarvitse menettää enää muita sen pedon hampaisiin”, johtaja painoi päätään pienen hiljaisuuden merkiksi, ja sitten kohotti sitten uudestaan katsellen viileästi kansatovereihinsa.

“Mursu saatiin ansaan, ja lopulta löysimme keinon lävistää sen kivenkova turkki. Mursu on nyt rannikolla kivissä kiinni, ja olemme saaneet sille vammoja, joiden myötä se toivottavasti kituu kuolemaansa. Kukaan ei kuitenkaan lähesty sitä ennen iltaa, kunnes partio käy katsomassa sen tilanteen. Emme voi olla varmoja onko niitä enempää järvessä, joten myöskään kukaan, toistan ei Kukaan kalasta tai käy uinnilla seuraavina lähipäivinä. Meidän on pakko pärjätä ilman veden tuomaa antia kunnes vaara on varmasti ohi”, hänen totinen katse tavoitti kissojen pelästyneet ilmeet, lopulta nyökäyttäen päätään naaras kohosi käpälilleen.

“Vaikka olemme kärsineet, tahdon menetettyjen urhoollisten sotureiden tilalle nimittää uudet tehtävään soveltuvat kissat. Toivon, että Ruutimeren sekä Hurmelammen henget voivat suojella uusia tehtävään valittuja, ja ohjata heidän käpäliään tarpeen tullen. Tiedän kuitenkin, että kaikki ehdokkaat ovat erinomaisia valintoja, mutta taidan tietää parhaimmat vaihtoehdot”, naaraan katse kääntyi kolleista kansatovereihinsa, hetken hiljaisuuden nostaessa jännitystä. “Uudeksi sotureiden baronetiksi nimitän Terätiikerin, ja uudeksi pyytäjien baronetiksi Käärmeleikin!” Belladonnatähden sanat kaikuivat ylös kohti taivasta, auringon täplittäessä pilven hattaroiden kuvia maahan kissojen ympärille. Hetken kansalaiset pohtivat valintaa, sitten alkaen kutsua uusien baronettien nimiä ihaillen sekä kunnioittaen. Vieno hymy kohosi myrkkysuon johtajan kasvoille.

“Tänä iltana sekä yönä valvomme menetettyjä sotureita. Toivon yhden saalistupartion lähtemistä, mutta varokaa rantaa sekä mursua. Syömme tänä iltana hyvin, ja valvomme surren menetettyjä kansatovereitamme”, Belladonnatähti lopulta painoi päätään ja kissat hiljaisuudessaan kävivät hyvästelemässä menetetyt ystävät, ennen kuin jäivät odottamaan saalistuspartion kasaamista. Musertuneena itse johtaja asteli varovasti Armonhallan vierelle, ja asettui istumaan toisen lähelle.

Pronssipentu oli hiukan saanut ruskeita silmiään avattua, kun tuon isä oli poistunut muun perheen luota. Naaraankin korvaan kantautui jotain meteliä pesän ulkopuolelta, joka tietenkin sai tuon heräämään unestaan ja haukottelemaan makeasti. Tuo vilkaisi omaa emoaan, mutta ehti kuitenkin venytellä jalkojaan ja kampeamaan itsensä tassuilleen silmiään uteliasti siristellen.
"Mitä tuolla tapahtuu?" tuo maukui hiljaa, mutta tarpeeksi kovaa saadakseen omien sisariensa päät nousemaan uteliaisuudesta. Kaikki nousivat tassuilleen vilkuillen itseään, mutta myös emoaan hiukan varuillaan, vaikka jokaisen silmissä kuitenkin loisti uteliaisuuden tunne tapahtuneesta. Kivijalka oli siirtynyt pois pesästä, ja tietysti nuori naaras halusi seurata isäänsä. Sitä paitsi jos jotain tapahtuisi, hänen vanhempansa tulisivat suojelemaan naarasta! Mitä haittaa siitä muutenkaan olisi, jos Pronssipentu vain vilkaisisi mitä aukiolla tapahtui.
Naaras vilkaisi ensin omia sisaruksiaan, mutta lähti silti ripein askelin pesän suuaukolle. Tuo pystyi kuulemaan takana olevan emon äänet, mutta naaras ei voinut vastustaa kiusausta tietää, mitä ulkopuolella tapahtuisi. Samalla tavalla myös tuon kaksi sisarusta seurasivat ripeästi Pronssipentua heti kun naaras oli jo ensimmäisen askeleen ottanut kohti tuntematonta. Jos kansa olisi vaarassa, heillä oli vahvat vanhemmat sekä kaiken lisäksi pesässä oli vanhemmat pennut ja kaiken huipuksi vielä naaras kahden sisaruksensa kanssa, kyllä he sitten viimeistään puolustaisivat kansaansa!
"Ketä nuo ovat?" Pronssipentu esitti uuden kysymyksen silmien laajetessa, kun hän näki kaksi täysin tuntematonta kissaa sekä oudon siivellisen olennon. "Tai mikä tuo on?" Naaras jatkoi silmät suurina jalkojen kihelmöidessä siitä, että hän halusi mennä lähemmäs tutkimaan. Kuitenkin tuntematon haju sai tuon pysymään aloillaan kahden muun rinnalla, vaikka kaula kurkotti pennun päätä enemmän ulos suuaukon suusta.

//Masi, Taivaanliekki
Syystähti katseli silmät viiruina kohti leirin sisäänkäyntiä, josta oli pöllähtänyt sisään kaksi nuorta kissaa, näiden takaa esiin vielä lentäessä pöllö, joka laskeutui nuorukaisten taakse. Aukiolle levisi kissojen riemukkaat huudot, ja tutun nuorukaisen sisaret juoksivat yllättyneitä, mutta ilahtuineina tervehtimään kadonnutta sisartaan. Leopardinpentu oli kadonnut eräänä aurinkoisena päivänä, kun kuningattaret olivat vieneet pennut lammelle viilentymään. Samalle lammelle, jossa Vaahterakynsi oli lopulta kuollut. Murhe painoi hänen lapojaan, vaikka jonkinlainen ilo kuitenkin loisti hänen silmissään. Sentään nuorukainen olisi turvassa, ja tämän seurassa joku tuntematon kissa, joka näytti yhtä epämukavalta turkissaan kuin pöllä hänen takanaankin. Kilpikonnaturkkinen johtaja katseli soturien yllättyneitä katseita, jotka olivat tässä nuorukaisia suuremmassa pöllössä. Oranssi sulkainen tulokas katseli myös kissoja epäillen, mutta se pöyhi siipiään ja levitteli niitä harmittomasti, saaden pienten pentujen innokkaat päät nauramaan pentutarhalta. Kivijalka oli noussut sieltä katsomaan ääniä, ja samalla tämän sekä Revontulikukan pienokaiset olivat kirmanneet karkuun emonsa käskyjä pysyä pesässä ja lähellä emoaan. Nyt ne pistivät vuoron perään päätään ulos pesästä ja loikkivat innoissaan nähden erikoisen olennon leirissä. Viimein johtaja lähti askeltamaan kohti kaksikkoa, korjaten kurkkuaan lähestyttyään Leopardinpentua, joka oli sisariensa alla lumen sekä karvojen peitossa.

“Tervetuloa takaisin kotiin, Leopardinpentu. Olet selvästi tehnyt aikamoisen matkan”, johtaja naaraan ääni oli tasainen, ei arvosteleva saati kylmä. Vastaanottava, vaikka utelias nuorukaisen seikkailusta. Tämä oli kasvanut sisartensa tavoin, ja tällä näkyi matkan aikana kasvaneita lihaksia. Mitä kaikkea tuo olikaan käynyt läpi? Ja sitten oranssi silmäinen käänsi katseensa tämän ystävään. “Ja toivotan myös tervetulleeksi ystäväsi, joita on kaksin kappalein”, naaraan silmäpari välähti toisesta kissasta kohti pöllöä, sulkaisen olennon huhuillessa huvittuneesti. Leopardinpennun takana nuorukainen paineli käpäliään lumessa katsellen hieman kulmiensa alta pelokkaasti Taivaanliekin johtajaa.

“A-anteeksi että tunkeudun, tai saavuin Leopardinpennun kanssa kysymättä”, kaksivärinen naaras supisi hiljaa johtajaa kohti. “Olen Varpupentu, Myrkkysuosta”, hän lisäsi vielä, jotta johtaja saisi jonkinlaisen kuvan tästä. “Kaksijalat nappasivat minut kun pakenimme tulvaa”, hän viimeisteli ja painoi häntänsä jalkojensa väliin pelokkaasti täristen kylmästä ja pitkästä matkasta. Leopardinpennussa sen sijaan näytti virtaavan villi into(?). Syystähti tuhahti vieno hymy huulillaan, ja johtajan vierelle asteli Kanjonivuokko katsellen epäuskoisin silmin pöllöä näiden takana.
“Auttoiko hän teidät kotiin?” tuo henkäisi hiljaa katsellessaan kaunista olentoa, jolla näytti olevan ajatuksissaan lähteä, nyt kun pennut olisivat kotona. “Tulkaa heti pesääni, voin tutkia teidät läpi ja antaa jotain pitkän matkanne uupumukseen”, parantajan sanat olivat lämpimät, ja Varpupennun silmät alkoivat hieman loistaa kaiken pelon jälkeen.

//Heli, Wilma //

Kivijalka pehmeästi painoi poskensa Revontulikukan poskea vasten, nautti toisen lämmöstä ja kurkusta kohoavasta kehräyksestä, antaen viiksiensä väristä tyytyväisinä. Vain muutama kuu sitten, Kivijalka oli edelleen kuntoutumassa, Yötaivas oli tuhoutunut, hänestä oli tuntunut, että hän oli menettänyt koko elämänsä. Mutta nyt silmän räpäyksessä hän oli saavuttanut kaiken, kumppanin, korkean arvon, perheen.
''Haluaisin nimetä toisen Kettupisaran ja Aamunkajon mukaan. Ehkä toinen pennuista voisi olla Aamunpentu, josko saisin Syystähden suositeltua hänet nimeämään aikuisena Aamunpisaraksi. Se olisi kunnianosoitus vanhemmilleni'', Kivijalka naukui hymyillen varovasti, mutta jäi sitten mietteliäänä katsomaan toista pentua, joka muistutti häntä vähintäänkin yhtä paljon hänen menneisyydestään kuin aiempi.
''Tunsin ennen sinua naaraan, jonka kanssa suhteemme oli epävirallinen ja mutkikas, mutta hän osasi puhua kettujen kanssa. Hänen ulkonäkönsä muistuttaa minua kovasti tästä kolmannesta prinsessasta. Haluaisin ehdottaa hänen nimekseen Pronssipentua'', Kivijalka varovasti asetteli sanojaan.
Hän oli lopulta menettänyt tunteensa aiempaa kumppaniaan kohtaan kettujen kohtaamisen seurauksena, mutta naaraan kuolema Yötaivaan tuhoutumisessa oli viimeistellyt sen, että Kivijalka vaikkakin oli surrut toisen poismenoa, oli kyennyt kohoamaan tassuilleen. Ehkä toinen oli ollut hänen ensimmäinen ihastuksensa, mutta kunnollista rakkautta heidän suhteensa ei ollut. Ainakin hän koki voimakkaampia tunteita Revontulikukan kanssa. Mutta siitäkin huolimatta, Pronssilintu oli opettanut hänelle paljon ja Kivijalka halusi valvoa toisen muistoa niillä hyvillä asioilla.
Pian kuitenkin leiristä alkoi kuulua riemun huutoja ja yllättyneitä kiljahduksia, pennut lähtivät pentutarhalta katsomaan ja oppilaat rynnivät aukiolle. Kivijalka silitti nopeasti kumppaninsa lapaa, joka kietoi yllättyneenä metelistä pentunsa lähemmäs itseään, kun Kivijalka puski päänsä ulos pesästä ja jäi yllättyneenä katsomaan saapujaa. Aukiolle lumen ja jään kovettaman turkista huolimatta hyppelehti innokas, mutta myös väsynyt Leopardinpentu, jonka rinnalla oli hivenen pienempi naaras ja kaksikon taakse laskeutui pöllö.
''Leopardinpentu?'', Kivijalka henkäisi ja katseli, miten Omenatassu ja Kävyntassu loikkasivat sisarensa kimppuun, ja kaatoivat tämän kehräyksillä.
Syystähti laskeutui myös aukiolle katsomaan tapahtunutta ja hetkeksi toisen murheelliset silmät näyttivät enemmän positiivisilta (?)

Terätiikeri oli upottanut hampaansa mursun litteään tassuun, joka muistutti enemmän kalan evää. Hän sai siitä otetta, mutta hän silti enemmän järsi toisen kovaa ihoa kuin sai vahinkoa aikaan. Armonhallan pelästynyt kiljahdus kaikui kamppailun keskellä, kun Belladonnatähti kantoi Hurmelammen rantaan ja yritti saada tätä virkoamaan. Terätiikerin katseen herpaantuessa mursu kuonollaan puski voimakkaasti soturin pois, ja tämä putosi kivikon kivien väliin.
Mursu taittoi alas päätään ja yritti iskeä hampaallaan Terätiikeriä, mutta juuri ajoissa Karsiturkki upotti hampaansa Terätiikerin tassuun ja kiskaisi tämän pois piilosta. Mursu iski hampaansa koloon ja jäi huutaen jumiin, pää kalleellaan ja tassujaan sekä häntäänsä huiskien. Sen kivinen turkki oli kuitenkin vedestä vielä liukas, joten se jumiuduttuaan liukui puolelta toiselle, mutta ei päässyt hampaallaan irti ahtaasta kolosta.
Kissat jäivät hämmentyneinä katsomaan suurta petoa, joka olisi nyt jumissa toisesta hampaastaan, ja joka päästeli taivaan poikki pilviä särkeviä huutoja.
Terätiikeri tasasi hengitystään, Karsiturkin tönäistessä hänet tuhahtaen jaloilleen. Sydän takoi villinä rinnassa ja Terätiikeri huomasi ajattelevansa, että oliko hän aina tulkinnut Karsiturkin väärin.
"Hurmelampi, älä jätä minua", Armonhallan hiljainen vinkaisu tavoitti Terätiikerin korvat ja tämä katseli vaisuna, miten eloton Hurmelampi makasi nyt Armonhallan itkuisessa syleilyssä, emon painaessa poskensa veljensä poskea vasten.
"Se on nyt ansassa, mutta voimmeko luottaa siihen, että aika korjaa sen?", Karsiturkki seisahtui lähemmäs Belladonnatähteä, puhuen mursusta. Karsiturkin lavassa oli verta vuotava haava, mutta tuon voimakkaat lihakset olivat jännittyneinä ja tämä vaikutti kokeneemmalta kuin koskaan. Terätiikeri pudisteli turkkiaan, tuntien kivien raapimia pieniä naarmuja kyljissään. Iso, kun kolli oli niin kivikosta ahtautuminen pois itse olisi ollut vaikeaa.
"Saammeko sen turkkia ja nahkaa lävistettyä millään?", Terätiikeri heilutti häntäänsä ja yritti löytää ympäristöstä jotakin, jolla he voisivat päättää pedon kärsimyksen.

//Masi
Musta valkea naaras yritti kohota käpälilleen ja ravisteli vettä turkiltaan, vaikka yhä jokainen hengenveto teki kipeää keuhkoissa ja kylmä viima viilsi hänen märkää turkkiaan. Hätääntyneenä naaras katseli ympärillään olevia kissoja, kun Hurmelampi sekä Karsiturkki olivat saaneet hänet rantaan pois veden sekä sortuvan jään alueelta. Belladonnatähti lopulta tarkkaili ympäristöään ettei muut kissat olisi vaarassa, ja kuunteli samalla Terätiikerin ajatuksia. Olisiko kukaan kissa koskaan elämänsä aikana nähnyt tuollaista otusta? Vaikka Aaltokaste siitä tiesikin. Pohtien naaras katseli miten Häkäkarhu lähti viemään Ruutimerta leiriin, ja johtaja käänsi katseensa omaan märkään turkkiinsa. Hän venytteli käpäliään ja tunnusteli kynsiään osuttuaan otukseen, ja huomasi että yksi kynsistä oli jopa irronnut osumassa. Hän nuolaisi sitä pari kertaa, mutta päätti jättää huolensa myöhemmäksi.
Karsiturkki oli ehdottanut mursun huomion viemistä ja Terätiikeri ehdotti Hurmelampea tehtävään, mutta äkkiä Armonhalla pisti väliin että olisi toista nopeampi. Sekä tuon veli sekä Armonhallan johtaja käänsi katsettaan toiseen yllättyneitä, sekä huolestuneina. Mutta oitis myös Karsiturkki pudisteli päätään idealle. Belladonnatähti käänsi katsettaan veteen, jonka pinta oli rauhoittunut vaikka mursun liikkeitä pystyi kuulemaan sekä hieman näkemään jään läpi. Koko idea mursun häätämisessä tuntui liian hankalalta. Mutta oli heidän jotain pakko tehdä. Kuten todettua, eivät he voineet antaa sen jäädä ja mahdollisesti tuoda muita mukanaan. Mutta ei johtaja tahdonnut riskeerata lisää henkiä. Sitten kuitenkin häntäänsä pörhistäen lähti varajohtaja rannasta käpälät viuhuen kohti jäänpintaan.

“Armonhalla!” Belladonnatähti karjaisi rannalta kohoten käpälilleen katsoakseen toisen perään samalla kun Karsiturkki kutsui kumppaniaan. Myrkkysuon kissa sihahti hampaidensa välistä ja pidätti hännällään Hurmelampea rinnallaan syöksymästä toisen perään. “Hän ajaa mursun tännepäin, jokainen valmistautuu hyökkäykseen heti kun se on heikoimmillaan”, johtaja ohjeisti kissoja ja näki pienen partion paljastavan kynsiään ja valmistautuvan rannalla, vähän jopa ottaen enemmän tilaa rannalla vastaanottamaan vihollisen. Belladonnatähti katseli niskakarvat kohoillen Armonhallan lentoa, kun tämä ensin syöksyi järven toista rantaa, sitten lensi ilmaan mursun hypätessä ja lopulta juoksi toisen selän kautta takaisin kohti rantaa. Naaras valmistautui rannalla ottaen paikkaansa kohti Armonhallan juoksusuuntaa, ja lopulta odotti hiljaa hengittämättä kun naaras syöksyi rannalle, ja sai osuman vielä mursun hännästä. Sitten Karsiturkki ulvoi mursulle takaisin ja hännän liikkeellä Belladonnatähti ulvaisi vielä hyökkäyskutsun partiolle. Tuo kärjessä syöksyi kohti mursun kivistä turkkia, sen yrittäessä möyriä kohti Armonhallaa. Karsiturkki, Hurmelampi sekä Terätiikeri syöksyivät aivan hänen takanaan kohti vesiolentoa. Belladonnatähti loikkasi ensimmäisenä kohti mursun niskaa, kun tämän pää sekä hampaat olivat osoittaneet toiseen suuntaan. Hän huomasi Hurmelammen syöksyvän sen häntään kiinni, repien ja kynsien sen eviä ja toivoen voivansa aiheuttaa jotain vahinkoa. Johtaja naaraan kynsiessä sen niskaa, korvia, jotain mistä vain saisi kiinni ja kynsiään läpi, hän toivoi saavansa vahinkoa joka haittaisi olentoa. Se voisi jättää Armonhallan rauhaan, jotta tuo pääsisi karkuun ja keskittyisi soturien viuhuviin kynsiin. Musta valkea turkki pörhistettynä hän puri ja yritti iskeä hampaitaan kaikkialle missä olisi vain vähän pehmeämpää lihaa. Hänen kyntensä liukuivat tuon turkilla välillä, mutta hän pysyi toistaiseksi mursun niskassa. Kuitenkin äkkiä hänen takaansa kuuluva pelokas karjahdus päättyi veden molskahdukseen ja Belladonnatähden oli käännettävä huomionsa mursun perään. Hurmelammen hahmo oli kadonnut olennon rikkinäisestä hännästä, eikä tämän pää kohonnut vedestä pintaan.

“Armonhalla juokse karkuun, älä jää sen alle! Hyökätkää sen eripuolilta ja varokaa hampaita!” Belladonnatähti karjui mursun niskan päältä ennen kuin pitkin sen selkää hän juoksi alas lammen jäälle ja loikkasi aukkoon, josta kolli oli pudonnut. Hänen pelokseen naaras oli törmätä mataliin kiviin vasta sukellettuaan ja silmiään räpytellen kylmässä vedessä hän huomasi Hurmelammen ajautuvan hahmon pienen punaisen lammikon keskellä. Kollin hahmo lepäsi jään pintaa vasten, tämän silmät olivat auki ja hänen päästää korvien välistä valui verta veteen. >Ei!< naaras huusi mielessään ja ui yhtä sulavasti kuin nuori myrkkysuon oppilas kollin luo, lähtien vetämään tätä perässään kohti pintaa, mistä pääsisi turvaan. Naaras äristen pääsi kohoamaan jään reunalle ennen kuin se alkoi pettää hänen sekä Hurmelammen painon alla. Tuo veti märkää ja painavaa soturia kohti rantaa, samalla kun tarkkaili herkemättä mursua, joka ei onneksi ollut huomannut loukkaantunutta soturia vedessä. >Se voidaan vielä päihittää, kunhan kukaan muu ei enää loukkaannu!< hän totesi mielessään ja asetti lopulta Hurmelammen rannikon nurmelle yrittäen painella tämän rintaa saadakseen vettä pois. Mutta vesi vaikka pulppusi tuon suupielestä, hänen silmänsä eivät värähtäneet. Belladonnatähti katseli murheen murtamana kollin kehoa, jonka lämpö oli heti karannut tämän sukellettuaan hyytävään veteen viimeistä kertaa.