//Heli, Wilma//

Kivijalka päästi Kaaosharhan ja tämän perässä mietteliäästi askeltavan Kanjoniudun Syystähden pesään, jossa Syystähti istuikin jo ryhdissään ja tervehti heitä kevyellä nyökkäyksellä. Kivijalka tuli viimeisenä pesään ja istuutui päällikön vierelle, kietaisten häntänsä tassujensa päälle. Hänen kivenkova naamansa tuijotti ilmeettömänä kohden parantajaoppilasta, vaikka kolli oli paljon pienempi kuin Syystähti ja Kaaosharha. Kaaosharhaa toisen katse jännitti, ja tämä tassutti hetken ajan hermostuneena maata tassujensa alla.
''Kiitos, että suostuitte kuulemaan minua heti'', Kaaosharha varovasti naukaisi ja loi jokaiseen vuorollaan katseensa. ''Kuten ehkä olettekin huomanneet, parantajakissan polku ei ole minulle ollut sopiva polku. Olen oppinut paljon, mutta Kaiun kissojen ilmestyttyä uniini, olen ymmärtänyt, että en heidän mielestään tai omasta mielestänikään, enkä varmaan myöskään teidän mielestänne ole kykenevä suoriutumaan näistä tehtävistä'', Kaaosharha naukui, Kivijalan vilkaistessa hivenen hämmentyneenä Kanjoniutua, sillä hän ei ollut nähnyt mitään epämääräistä toimintaa Kaaosharhan osalta.
''Kaiku on antanut minulle viimeisen tehtäväni, jonka tarkoituksena on jakaa minun kuusi jäljellä olevaa päällikön elämääni. Minun on heidän mukaansa mentävä Kuulammelle tänä yönä luovuttamaan elämäni sellaisille, jotka voivat huolehtia, puolustaa ja suojella kansaa, sekä koko metsää'', Kaaosharha valutti hiljaa katseensa tassuihinsa, korvien kuumotellessa. Hän halusi olla rehellinen. ''Kansassa ei kuulu olla kahta kissaa, joilla on päällikönarvo ja elämiä. Mutten minä voi myöskään itse hyödyntää elämiäni siten, että Taivaanliekki tai metsä hyötyisi niistä. Aikani on tullut kulkea Kaiun maille, luovutettuani elämäni'', Kaaosharha puhui hiljaa, uskaltamatta vilkaista Kanjoniutua. Olisiko mestari tyytyväinen hänen ratkaisuunsa?
''Keille olet ajatellut luovuttaa elämäsi? Tai kenelle?'', Kivijalka vakavana hiljaisuuden rikkoen kysyi, kun hiljaisuudesta oli tullut pitkä ja piinaava.
''Kansan nuorille. Vaahterakynnen tyttärelle Leopardintassulle, hän selvisi pitkästä matkasta ja palasi takaisin kotiin. Hän on sydämeltään uskollinen aina Taivaanliekille. Sekä sinun tyttärellesi Pronssipennulle, olen nähnyt hänet unissani'', Kaaosharha naukui, mutta huomasi Kivijalan ensin säpsähtävän, mutta pieni kehräys karkasi hänen kurkustaan.
''Viimeiset kaksi elämääni haluan antaa Varputassulle'', Kaaosharha naukui, Kivijalan hännän alkaessa vääntyillä.
''Hän ei ole Taivaanliekin kissa. Miksi haluat tukea Myrkkysuota? Eikö olisi parempi antaa elämiä esimerkiksi Väärätassulle?'', varapäällikkö mutisi, siristäen silmiään kollille.
''Uskon, että Varputassusta on vielä enemmän iloa Taivaanliekille kuin voisitte koskaan uskoa'', kolli vastasi varovasti.
Kivijalka siristi epäilevästi silmiään. Väärätassu oli loukkaantunut ja tämän koulutus oli pahasti kesken, ehkei tämä koskaan toipuisi. ''Huolehdittehan te Väärätassusta, kun minun polkuni hänen luonaan päättyy?'', Kaaosharha heilautti murheellisena korviaan.
Kivijalka kuitenkin vaikutti edelleen pettyneeltä, että monen muun Taivaanliekin kissan sijasta, Myrkkysuon oppilas saisi elämiä.
''Oppilaat ja pennut eivät voi vaeltaa yksin ja vain sinun johdollasi Kuulammelle. Jonkun soturin pitäisi lähteä teidän mukaanne. Kun astut Kaiun valtakuntaan, nuoret eivät välttämättä osaa itse sieltä pois'', Kivijalka hymähti, vilkaisten Syystähteä. Mitäköhän päällikkö tästä ajattelisi?

//Masi
Kanjonivuokko väräytti korviaan unen keskeyttävälle äänelle. Hän murahti jotain kierähtäessään kyljelleen, mutta se kutsui häntä koko ajan, kunnes oli parantajan avattava silmänsä kuullakseen Kaaosharhan kutsuvan häntä. Vai että olisiko hän hereillä? No nyt hän ainakin oli. Vaikka yleensä tuorehko parantaja olisi ystävällinen ja lämmin, oli Kaaosharhan käyttäytyminen alkanut käydä liian pahaksi, sekä ärsyttäväksi. Toinen oli käyttänyt heidän varastojaan tuoksuen ainaisesti siemeniltä ja kissanmintulta, eikä Kanjonivuokko tiennyt mitä tehdä toisen kanssa. Mutta liittyisikö hänen häiritsevä asiansa nyt tuon tilanteeseen? Kyllä Kanjonivuokko tiesi, että entisen Salamavuoren johtajalla oli elämiään jäljellä ja erikoinen polku saattamassa häntä eteenpäin, muttei tuo ottanut toisesta selvää. Mitä hän voisi nyt tahtoa?
“Tietysti”, naaras nuolaisi rintaansa pari kertaa keräten itseään ja lopulta turkistaan pudistellen ylimääräiset pesäainekset hän asteli omalta pieneltä petinurkaltaan parantajan pesän aukiolle tervehtimään Kaaosharhaa. Toisen olemus oli hermostunut ja ehkä vähän epäileväinen, ja Kanjonivuokko kallisti päätään nähdessään suuren valkean kollin noinkin omituisen näköisenä. Yleensä ehkä viimeisiä ylpeyden rippeitään ylläpitäen oli Kaaosharha näyttänyt kookkaalta, vahvalta sekä varmalta kissalta. Mutta nyt siitä ei ollut paljoa jäljellä. Hän päässään mietti mikä kollia painaisi, mutta lähti toisen kanssa pesästä häntäänsä pitäen tämän selällä ehkä lohduttavasti. Kyllä tuosta oli hänelle ystävä tullut, vaikka viime kuut olivatkin olleet mielenkiintoiset. Matka päällikön pesälle aamuhämärässä oli kyllä parantajallekin jo omituista, hermostuttavaa ehkä. Vaikkei asia varmasti häntä niinkään koskenut, mutta voisiko se koskea päällikköä? Tai jotain kansalaista. Väärätassu oli elänyt parantajien pesässä pitkään Kaaosharhan pitäessä tästä huolta, ja naaras tovin mietti josko rampautuneella kollilla olisi kaikki hyvin. Mutta lopulta ajatukset kaikkosivat Kivijalan tervehtiessä heitä parantajien pesän edustalla. Kanjonivuokko vilkaisi vielä Kaaosharhaan, antaen sitten kollin astella pesään ensimmäisenä.

//Masi
Syystähti oli katsellut rauhallisesti leirin menoja illan ajan. Hän oli nimittänyt Leopardintassun oppilaaksi sisariensa rinnalle, antaen tälle mestarikseen Usvatuikkeen. Tulisi Leopardintassusta pyytäjä tai soturi, varmasti Usvatuike pystyisi toista kouluttamaan ahkerasti saadakseen myös omat sisarensa sekä muut oppilaat kiinni. Toiselta oli jäänyt paljon paitsi pienellä, mutta pitkällä seikkailullaan. Samalla kilpikonnaturkkinen naaras oli nimittänyt Sitruunatassun sekä Kermatassun oppilaiksi ja näiden mestareiksi antanut Versohiiren sekä Keskiyönkajahduksen. Pian alkaisi kansa taas parannella itseään ja löytää omaa polkuaan. Taivaanliekki oli kasvanut Syystähden mieleen hyvin ja hän oli ylpeä siitä miten hyvin kansalaiset tulivat toimeen keskenään, vaikka monia kissoja oli alkujaan erikansoista. Ehkä se kuitenkin yhdistäisi heitä myös. Vaikka itse johtaja ei tuntenut oloaan täysin hyväksi täällä, hän uskoi kansalaisiinsa ja jakaisi näille uskoa sekä voimaa niin kauan kuin hänessä henki pihisisi.

Yö oli saapunut ja alkanut taittua jo aamuksi. Taivaanliekin leiri oli hiljainen, Feykir pöllö oli asettunut makuulle oppilaiden pesän viereen, ja tuon vierellä näytti nukkuvan Leopardintassu yhdessä Varputassun kanssa. Syystähti oli kutsunut myös Leopardintassun ikätoveria oppilasnimellään, vaikkei hänellä olisi kansassa mestaria. Tuo varmasti kuitenkin tahtoisi vielä kotiin myöhemmin. Kuitenkaan kukaan ei ollut moksiskaan erikoisesta pöllöstä, joka tuntui ymmärtävän kissoja, ja oli myös tullut Leopardintassun ystäväksi. Syystähti ei voinut kuvitella ystävystyvänsä tuollaisen otuksen kanssa, mutta oli iloinen siitä että tämä oli saattanut kaksikon kotiin. Kivijalan kömpiessä kohti hänen pesäänsä, Syystähti räpäytti toiselle jo avonaisia silmiään. Hän ei ollut kamalasti nukkunut, nähnyt painajaisia matkaamisesta Aurinkotuulen reviirille tai sitten vain unettomasti viettänyt aikaansa pyörien pedillään. Naaras kohotti päätään kollille ja kömpi lopulta istumaan pörhistäen sammalenpaloja turkiltaan. Kivijalka kertoi hänelle vaisusti Kaaosharhan tahtovan puhua heidän kanssaan, naaras kallisti vähän päätään mietteliäänä, mutta nyökäytti lopulta vain päätään, kehottaen Kivijalkaa kutsumaan parantaja kaksikon sisään puunrungon alaiseen pesään, sitten kun he saapuisivat pesän edustalle.

//Heli//

Kuuratähden silmät yllättäen levisivät auki ja tämän keuhkoihin karkasi paljon ilmaa, hänen hengenvetonsa mukana. Kissat hänen allaan ja ympärillään säikähtivät hänen reaktiotaan. Kaksi voimakasta soturia olivat kantamassa mukanaan Kuuratähteä, mutta päällikön pyristellessä nämä päästivät Kuuratähden kompuroimaan alas, päällikön sähistessä ja yskiessä. Missä hän oli, mitä olikaan tapahtunut?
''Me löysimme sinut virrasta. Kiitos Auringonkukansäteen, saimme sinut nostettua rannalle'', Marjapuro naukui ja kosketti varovasti vauhkon Kuuratähden nenää omallaan, saaden päällikön edes hivenen rauhoittumaan.
Silloin hän kykeni muistamaan! Hän oli kompuroinut takajaloillaan liukkaalla jäällä ja märällä lumella, Veritähti oli saanut hänet hampaisiinsa ja sen jälkeen hän oli kohdannut kuolleita kissoja, jotka olivat kertoneet hänen menettävän elämän, sitten toisen, ja hän oli turhautuneena kiertänyt ympyrää heidän aukiollaan, sillä niin nopeasti hän oli menettänyt aina seuraavan, ettei hänen mielensä ehtinyt palata ruumiiseen. Ei ollut kuitenkaan aikaa edes kysyä, että miten hän oli päätynyt veteen.
Hänen haavojaan ei särkenyt, joten hän päätteli Marjapuron antaneen hänelle yrttejä, siemeniä ja hänen kaulansa, selkänsä ja kylkensä olivat tahnan, sekä hämähäkinseitin peitossa. He olivat selvinneet!
''Veritähti valtasi Kuutiikerin'', Dingonveri naukui vaisusti, kun Kuuratähti katseli ympäristöä ja yritti ymmärtää, että missä he olisivat. Hän oli joskus ollut näin kaukana kotoa.
''Puhuit houreissasi Kanjoniudusta, tai sanoit hänen nimensä. Joten me uskoimme, että voisimme yrittää päästä hänen luokseen'', Marjapuro jatkoi, painellen hermostuneena maata tassujensa alla. Kuuratähti heilautti korviaan ja yritti katsella ympäristöä tarkemmin, ja kykeni tunnistamaan lähellä olevan putouksen kuohuntaa.
''Se oli hyvin ajateltu. Taivaanliekeissä saamme varmasti apua'', Kuuratähti naukui, nyökäten.
''Jäämmekö sinne vai aiommeko kohota vielä Veritähteä vastaan? Auttaisikohan Taivaanliekki meitä kukistamaan Veritähden?'', Veisunroihu naukaisi hermostuneena.
''Sota ei koske Taivaanliekkiä!'', Kuuratähti murahti. ''Me emme voi vaatia tai edes pyytää toista kansaa liittymään rinnalle taisteluun, jonka me olemme jo hävinneet ja joka vaarantaisi heidän asemansa metsässä'', naaras sanoi jämäkästi.
''Mutta minä haluan takaisin kotiin!'', Kalmantassu parkaisi.
''Me löydämme uuden kodin. Ja ehkä se on Taivaanliekin luona'', Auringonkukansäde kuiskasi nuorelle oppilaalle. Kuuratähti kääntyi muun ryhmä kanssa katselemaan Taivaanliekin rajoja, mutta samalla kostonhimo paloi hänen rinnassaan.

//Heli//

Terätiikeri oli kiertämässä reviiriä yhdessä Virvatulitaipaleen, Kastetaivaan ja Marmoritassun kanssa. Kastetaivas oli juuri saanut Marmoritassun oppilaakseen ja selitti juuri rajamerkkeistä, pyysi oppilastaan maistelemaan ilmaa ja kyseli tältä osaisiko tämä tunnistaa jo joitakin. Kastetaivaan innokkuus jokseenkin ilahdutti Terätiikerinkin matelevaa mieltä, nuori naaras hohti siniharmaassa turkissaan auringonvalossa ja kulki häntä ylpeänä korkealla, puhuessaan oppilaalleen. He olivat saaneet kierrettyä jo saarta pitkälle, kunnes he saapuivat mursun luokse.
Terätiikeri antoi partiolle merkin jättäytyä kauemmas pensaisiin ja hän itse kiersi lähemmäs katsomaan. Hänen leveät lapansa ja lihaksensa olivat jännittyneinä, kun hän iski mursua lättänä häntään ja loikkasi sitten hampaat irvessä kauemmas. Mutta suuri otus makasi aloillaan, sen kyljessä oli suuri haava kivien nirhaumien aiheuttamana.
''Se on kuollut'', Terätiikeri naukui partiolle, joka askelsi uteliaana lähemmäs. Marmoritassun karvat kohosivat pystyyn, kun hän näki suuren petoeläimen, josta kaikki olivat leirissä nyt eilisestä asti puhuneet lähes taukoamatta. ''Virvatulitaival, kerro sinä Käärmeleikille, että pyytäjät voisivat yrittää tulla repimään mursusta meille lihaa. Ei olisi niin paljon heillä metsästettävää, eikä kaikki syömäkelpoinen tästä pedosta menisi haaskoon'', Terätiikeri hymähti entiselle Yötaivaan kissalle, joka nyökkäsi vakavana ja hyppelehti sitten jo kohden leiriä, ilmoittaakseen Käärmeleikille Terätiikerin idean.
Partio lähti kulkemaan rannan kiviä pitkin ja tarkkailivat järveä ympärillä, se oli tyyni ja oli alkanut sulaa paikoittain. Pian Kastetaivas naukaisi hämmästyneenä, kun hän huomasi rannalla yskivän nuorukaisen, joka sylki vettä keuhkoistaan ja mourusi epätoivoisesti apua. Terätiikeri jännittyi, kun hän haistoi Synkkävarjon kollin ja tuon selässä olevan naaraan turkissa. Kastetaivas ei kuitenkaan jäänyt epäröimään, vaan juoksi heti vieraiden kissojen luokse ja nuuski näitä.
''Paahdekobra on vakavasti loukkaantunut, voimmeko saada teiltä apua?'', Saarnitassun ääni oli surkea, pettynyt, mutta lähes jopa anova. Siitä oli kaikki Synkkävarjon entisen päällikön pojan arvokkuus kaukana. Marmoritassu kipitti uteliaana toisen oppilaan luokse ja Kastetaivas auttoi Saarnitassua ottamalla Paahdekobran selkäänsä, oppilaan lihaksien särkiessä voimakkaasti.
''Me viemme heidät leiriin!'', Kastetaivas naukui Terätiikerille, joka kohotti toista kulmaansa.
Kastetaivaan auttamisenhalu oli kieltämättä ihailtavaa, mutta Terätiikeri oli partionjohtaja!
''Viettekö te myös nuo leiriin?'', Terätiikeri murahti ja heilautti kuonoaan kohden paikalle varovasti askeltavia Kuutiikerin kissoja kohden. Saarnitassu näytti kauhistuneelta ja viimeisillä voimillaankin pörhisti turkkiaa ja asettui emonsa ja Kastetaivaan eteen suojaksi.
''Synkkävarjo tuhosi Kuutiikerin'', Jääkekäle varovasti asetteli sanojaan ja katsahti Terätiikeriin synkästi. ''Kuuratähti on kuollut ja Veritähti on vallannut Kuutiikerin reviirin. Kuutiikeriä ei enää ole'', Jääkekäle painoi päätään, hänen ryhmäläistensä jääden nöyrinä seisomaan toisen taakse.
''Voittiko Veritähti?'', Saarnitassu henkäisi järkyttyneenä.
''Pakenitteko tekin sodasta?'', Terätiikeri hymähti Saarnitassulle.
''Korppisydän kääntyi meitä vastaan ja pudotti Paahdekobran putoukseen! Minä säntäsin pelastamaan hänet ja hän sanoi ennen tajuttoomuuttaan, että ehkä entisten Yötaivaan kissojen luota voisimme löytää uuden elämämme'', Saarnitassu naukui ensin jämäkästi, mutta hiljensi sitten ääntään.
Terätiikeri loi jokaiseen kissaan katseensa. Hän ei kieltämättä olisi halunnut heistä yhtäkään, mutta Kastetaivas suki Saarnitassun korvaa rauhoittavasti ja halusi viedä kaikki rannalta kotiin.
''Katsotaan mitä Belladonnatähti ajattelee tästä'', Terätiikeri murahti.
Kissoja oli niin paljon, yksi ainakin hengenvaarassa, että liiallinen pitkittäminen voisi aiheuttaa Kuutiikerin kissoista halun tapella ja Kastetaivas, eikä nuori Marmoritassu siitä selviäisi. Soturien baronetti nyökkäsi ja lähti johdattamaan koko joukkoa leiriin, jossa Armonhalla oli poissa hautaamassa veljeään vanhinten kanssa.

//Heli, Wilma//

Kansassa oltiin huomattu Kaaosharhan sekava ja poissaoleva käytös. Tämä ei selvinnyt työstään, tämän koko turkki tuoksui jatkuvasti unikonsiemeniltä tai kissanmintulta ja kaikki tehtävät kasaantuivat Kanjoniudulle. Hän tiesi tekevänsä väärin, mutta hän ei saanut enää otetta elämästään. Rakkaimpiensa menettäminen ja arvonsa varapäällikkönä ja päällikkönä olemisesta kaihersivat häntä, eikä hän osannut edes olla uskollinen Taivaanliekille. Hän koki pettäneensä itsensä lisäksi esi-isät, että Taivaanliekin.
Kaamos, eli Kotkantähti, entinen Salamavuoren päällikkö oli ehdottanut hänelle edeltävänä yönä jotakin, joka voisi kääntää vielä sen kaiken kaaoksen toisenlaiseksi. Kaaosharha voisi antaa loput elämänsä niille nuorille, joissa uskoi olevan taitoa suojella ja auttaa kansaansa, enemmän kuin Kaaosharhalla olisi tahtoa tai voimaa siihen. Kaaosharha saisi rauhan sen jälkeen Kaiussa, ja jotta hänet voitaisiin muistaa edes jotakin vähäisestä hyvästä, hän aikoi tarttua siihen. Olihan hän aikoinaan saanut elämänsä Kotkantähdeltä, joka oli arvonsa ja elämänsä hänelle jättänyt Naakkatähden voittaakseen.
Seuraavan aamun valjetessa, olemattomilla yöunilla Kaaosharha odotti aukiolla, että kissat heräisivät. Leopardinpentu oli jatkuvasti käynyt tapaamassa Varputassua, mutta lopulta viettänyt yönsä isänsä Vaahterakynnen haudalla. Kun nuori oppilasikäinen pentu saapui aukiolle parantajaoppilas tervehti tätä kohteliaalla nyökkäyksellä.
Hän oli tehnyt jo päätöksensä siitä, kenelle haluaisi antaa Kotkantähden elämät. Niitä ei ollut jäljellä kuin kuusi, mutta enemmän sekin olisi kuin ei mitään, toisaalta kannalta myös se oli paljon. Eikä kukaan varmasti haluaisi hänen tuhlaavaan niistä yhtäkään enempää yliannostuksiinsa kissanmintun tai muunkaan yrtin kanssa. Kivijalan saavuttua aukiolle, Kaaosharha hypähti jaloilleen.
''Kivijalka, haluaisin puhua sinun, Syystähden ja Kanjoniudun kanssa. Minulla on jotakin todella tärkeää asiaa'', Kaaosharha puhui reippaasti, vaikkakin hänen sydämessään hän koki olevansa säälittävä pelkuri, joka yritti viimein tehdä oikein.
Kivijalka pyyhki väsyneitä silmiään ja katsahti Kaaosharhaan yllättyneenä.
''Menehän sitten herättämään Kanjoniutu ja pyydä hänet Syystähden pesälle, minä käyn herättämässä päällikön'', varapäällikkö naukui ja lähti askeltamaan kummastuneena Syystähden pesää kohden, katsellen kummastuneena vielä lapansa ylitse parantajaoppilaan perään.
''Kanjoniutu? Oletko jo hereillä? Voisitko tulla kanssani puhumaan Syystähden pesään päällikön ja Kivijalan kanssa?'', Kaaosharha naukui varovasti.

Käärmeleikki katseli hetken Terätiikerin perään, kunnes käänsi katseensa takaisin Hurmelammen suunnalta Armonhallaan sekä tuon vieressä olevaan Belladonnatähteen. Ajatuksista ei kunnolla saanut mitään kiinni, kun tunnemyrskyn myötä ne olivat hyvin sekalaiset. Naaras kuitenkin päätti pudistaa päätään toivoen, että myös erilaiset tunteet ja ajatukset vaipuisivat edes hetkeksi jonnekin kauas. Terätiikeri oli hienosti ottanut uuden roolinsa vastaan, josta myös naaras havahtuikin uuteen asemaansa. Ehkä hänellä olisi oikeus miettiä asioita itsekseen, mutta ei perheensä ympärillä pystynyt siihen. Pelkästään Armonhallan katsominen sai naaraan samaa aikaa vihaiseksi, mutta osin tuntemaan myös sääliä veljensä menettänyttä kohtaan. Ei Käärmeleikki tiennyt ollenkaan, mitä hänen pitäisi sanoa tai mitä hän saisi tuntea.
"Menen metsästämään, minun täytyy miettiä asioita", Käärmeleikki naukui hiljaa nousten omille tassuilleen. Hän vilkuili kahta arvovaltaista edessään ja huokaisi hiljaa. "Varmistan, että myös muita pyytäjiä lähtee metsästämään. Tässä tilanteessa on hyvä varmistaa, että meillä riittää riistaa", tuo vielä naukaisi, mutta ei jäänyt sen enempää odottamaan minkäänlaista vastausta kaksikolta. Naaraalle olisi nyt hyvä miettiä asioita itse ja palata sitten asiaan, kun ei enää ollut niin vihainen. Ei Armonhalla ansainnut baronetin vihaa niskoilleen, vaikka olikin valehdellut asiasta. Käärmeleikki ei kuitenkaan pystynyt juuri nyt näkemään mitään muuta. Hän olisi halunnut tuntea Hurmelammen omana isänään ennen kuin tuo menehtyi eikä saada tietää vasta silloin, kun kolli makasi aukiolla naaraan entisen mestarin kanssa kuolleina. Myrkkysuo oli menettänyt kaksi tärkeää soturia päivässä.
Käärmeleikki kuitenkin lähti kaksikon seurasta ja koitti löytää oppilaiden mestareita, joille koitti vinkata siitä, että olisi mahtava saada hautajaisten takia leiriin riistaa. Samalla naaras koitti muistaa varoittaa liikkumasta mursun suunnilla ennen kuin Terätiikerin partio olisi käynyt tarkistamassa sen tilanteen. Kansan ei tarvitse menettää enää yhtään hyvää soturia tai oppilaita. Lopuksi itse naaras heilautti häntäänsä Häkäkarhun suuntaan pyytäen tuota hänen kanssaan metsästämään. Jos Käärmeleikki saisi seuraa kollista, hän voisi jättää ikävät ajatukset myöhemmäksi. Kansa olisi kuitenkin tärkeämpi kuin naaraan katkeroituminen.

//Heli/


''Hukkua?'', Leopardinpentu toisti täysin äimistyneenä. ''Varmasti hän ei ole ollut paras uimari, mutta hän oli aina tarkka siitä, ettei kukaan meistä pienistä menisi yksin lähellekään lampea. Miksi hän itse aiheuttaisi kuolemansa niin?'', Leopardinpentu kuristi kulmiaan. Tietysti tämän sydän halusi itkeä, ja kyllähän se suuria verisiä kyyneleitä vuosikin, mutta samalla viha oli vähintäänkin yhtä vahva. Miten typerä Vaahterakynsi muka olisi voinut olla? Hukkua?! Leopardinpentu ummisti hetkeksi silmänsä todella tiukasti, veti henkeä ja puhalsi keuhkonsa tyhjiksi, yrittäen pysyä sekä rauhallisena, että pitää itkunsa poissa. Hän ei halunnut päällikkönsä edessä purskahtaa itkuun.
Toisaalta hän oli myös jo fyysisesti, että myös henkisesti niin väsynyt matkalta, ettei hän olisi enää jaksanutkaan voimakasta tunnepurkausta.
''Kiitos, kun kerroit minulle, Syystähti. Vietän yön hänen haudallaan hyvästelemässä hänet, kunhan saan hyvästellä vielä Feykirin ensin ja varmistan, että Varpupennulla on kaikki hyvin'', Leopardinpentu suoristi ryhtinsä. Hän oli pohjimmiltaan tottunut olemaan sisaristaan vanhin ja huolehtimaan näistä, eikä hänen itsevarmasta ja rohkeasta katseestaan voinut muuta ajatellakaan.
Leopardipentu nyökytti vielä muutaman kerran itsekseen ja veti rauhassa henkeä pitääkseen itsensä rauhallisena.
Käpytassu pomppi pian heidän mukaansa palaamaan leiriin, suussaan matoja ja yksi hiiri. Pöllö loikoili aukiolla lämpimällä kivellä, mutta vahti ympäristöään aina toinen silmä auki. Pentueiden emot pitivät pentuja piilossa ja tarkkailivat pöllöä vähintäänkin yhtä epäilevästi ja varuillaan. Kävyntassu laski pöllön eteen aurinkoiselle kivelle syötävää, Omenatassun tuodessa vielä jonkinlaisen kummallisen kimaltavan esineen. Se taisi olla kivi, ehkäpä kissankultaa, mutta se kiilsi auringonpaisteessa kauniisti.
Leopardinpentu askelsi uupuneena Feykirin luokse ja puski tuota voimakkaasti poskelle, kevyen kehräyksen karatessa neidin kurkusta.
''Kiitos, kun saatoit meidät kotiin. Toivottavasti saat nyt syötyä vatsasi täyteen ja taivas on sinulle suotuisa. Toivon, että tapaamme vielä Fey'', Leopardinpentu naukui, astuen sivuun, jotta toinen voisi tutkia aarretta ja syödä vatsansa kylläiseksi.
Omenatassu hivenen nyrpisteli nenäänsä, kun hän katseli matoja ja ötököitä, joita Kävyntassu oli tuonut pöllölle.

//Wilma, Heli //

Terätiikeri seurasi Käärmeleikin katsetta ja heilautti häntäänsä vakavan ja viileän naamansa kera Käärmeleikille, kun naaras alkoi dramaattiseksi. Tummalle kollille asiassa ei ollut mitään ihmeellistä, kieltämättä hän oli joskus miettinyt, että miten Terätiikeri sai kissat kansansa jo pienenä säpsähtämään, koska oli niin vahvasti isänsä Tuskatiikerin näköinen. Ehkä se oli myös osa syy, miksi Rikkotähti oli antanut hänelle -tiikeri päätteisen lopputavun nimeensä. Mutta siinä missä Simpukkatassu muistutti myös heidän vanhempiaan, Käärmeleikki oli ollut erikoisen sävyinen heihin nähden. Mutta Terätiikeri oli sitä selittänyt itselleen Armonhallan geeniperimällä. Oli miten oli, vastaus olikin nyt tässä.
''Kukaan muu kuin sisareni ei kykenisi johtamaan rinnallani pyytäjiä ja sotureita tässä kansassa'', Terätiikeri lopulta murahti, hivenen kylmästi tai tylysti siirtäen katseensa Käärmeleikistä Hurmelampeen. Terätiikeri painoi vielä hetkeksi päänsä ja kohosi sitten jaloilleen.
''Tarkistan mursun tilanteen auringonlaskettua Horsmaketun, Unikkoroudan ja Vuoripuuman kanssa, sekä huolehdin itse yön yli vartiosta'', Terätiikeri kääntyi Belladonnatähden puoleen ja luetteli aikeensa kuin olisi jo kauankin tehnyt tehtäväänsä. Hän oli pitkään seurannut Ruutimeren ja Hurmelammen tapaa toimia, ehkei hän osannut kuulostaa innokkaalta, mutta hän oli tarkka, jämäkkä ja varmasti hyvä valinta tehtäväänsä.
Terätiikeri kuitenkin jäi katsomaan hetkeksi Belladonnatähteä, jos tämä haluaisi kieltää asian, vaikkakin Terätiikerin tapa puhua oli kuulostanut enemmän määräykseltä kuin kysymykseltä, että saisiko hän niin tehdä. Belladonnatähti kuitenkin nyökkäsi hänelle vastaukseksi, joten baronetti poistui (?).

//Masi
Syystähti katseli kiitollisena pennun löytymisestä Leopardinpentua, joka kuitenkin äkkiä saisi kohdata myös surunsa isästään. Tämän sisaret vaikuttivat olevan iloisia toisen paluusta, vaikka myös itsekin näyttivät kiertävän aihetta. Se oli varmasti heille raskasta, jokaiselle heistä. Kävyntassu poistui etsimään ruokaa pöllölle, joka näytti hieman epäileväiseltä, vaikka kuitenkin lähes piittaamattomalta ollessaan kissojen seurassa. Ehkä pieni tarjoiltu ateria saisi taas intoa pöllöön, joka voisi poistua heidän leiristään sekä reviiriltään joutumatta riistaksi. Huvittunut viiksien värähdys sai hänet kuitenkin äkkiä vilkaisemaan kohti Kivijalkaa, joka patisti Varpupentua kohti parantajien pesää, ja Omenatassu seurasi uutta tulokasta osittain innostuneena, kysellen aremmalta nuorukaiselta kaikennäköistä. Syystähti painoi päätään kiitollisena varajohtajalleen ja hän asteli sitten jo kasvaneen nuorukaisen luo hännällään ohjaten tätä kohti lammelle johtavaa polkua.

“On suuri ilo nähdä sinut hengissä ja hyvinvoivana takaisin. Olemme kaivanneet sinua paljon”, hän naukaisi ensin yrittäen pitää äänensä niin rauhallisena, kuin lempeänäkin. Saavuttuaan alas johtavalle polulle Syystähti kuitenkin istuutui alas katsellen kohti alempana kimaltavaa lampea. “Isäsi on valitettavasti poistunut keskuudestamme sillä aikaa, kun olit matkalla”, hiljaa ja empaattisesti johtaja sanahti nuoremmalle, kääntäen katsettaan alemmas kohti Leopardinpentua. “Emme tiedä mitä hänelle tapahtui, mutta olemme voineet vain uskotella itsellemme, että hän hukkui”, Syystähti huokaisi ja painoi korviaan pahoittelevasti. “Olen pahoillani Leopardinpentu”, Syystähti vielä lisäsi ja osoitti sitten hännällään kohti lammen sekä metsän välissä olevaa kaistaletta, jonne oli Vaahterakynsi haudattu pienen puun juurakkoon. Siellä lepäsi vielä pari kuihtunutta vaahteran lehteä, jotka oli Omenatassu sekä Kävyntassu löytänyt isänsä haudan koristeeksi. Syystähti siirsi oranssia katsettaan haudalta kohti nuorukaista, joka ei varmasti osannut odottaa matkalta palaamista tällaiseksi. Menettänyt emonsa, nyt myös isänsä.

// Heli, Masi, Owa

Käärmeleikki kieriskeli muutenkin tunnemyrskyssä saamassa oikeastaan mistään yksittäisestä tunteesta kiinni. Hän oli hämmentynyt, vihainen, surullinen...sekä monia muita, joita kaikkea tuo ei itsekkään osannut siinä tilanteessa tunnistaa. Tilanteeseen ei todellakaan auttanut Karsiturkin paikalle tuleminen tai tuon sanat, jotka saivat naaraan jännittämään lihaksensa, mutta silti painamaan kyntensä maahan. Käärmeleikki oli täysin valmis kyyneleet silmissään loikkaamaan tuon kimppuun juuri sillä sekunnilla, mutta tiesi sen olevan virhe. Ehkä vielä joku muu päivä, mutta ei vielä.
"Olisitpa sinä nyt Hurmelammen tilalla", Käärmeleikki sihisi vanhemman kollin perään ja heilautti muutaman kerran häntäänsä vihamielisesti takanaan ennen kuin siirsi katseensa takaisin emoonsa. Hiukan viha tuon silmissä pehmeni tuon katsellessa Armonhallaa, joka tietenkin oli surullinen veljensä kuolemasta, eikä siihen ainakaan auttanut Karsiturkin sanat. Siitä huolimatta tuo ei voinut unohtaa pettymyksen kuohuamista sisällään.
"En tiedä miten voitte vain ajatella teidän tahtoanne. Jos olisitte tilanteessani, olisitte varmasti halunneet tuntea isänne ennen kuin hän on kuolleena silmiesi edessä", Käärmeleikki huokaisi hiljaa ja sulki hetkeksi silmänsä. Oli hän asunut Hurmelammen kanssa monia kuita samassa kansassa ja tiesi, että tuo oli hänen emonsa veli. Silti tuo kolli oli aina ollut tuntematon eikä naaras ollut kiinnittänyt tuohon minkäänlaista erityistä huomiota. Olisiko edes Hurmelampi halunnut tutustua omaan tyttäreensä?
"Olisin itse halunnut tehdä valinnan siitä saanko tutustua omaan isääni", tuo mutisi, mutta käänsi jo surullisen katseensa pois. Hän oli hyvin pettynyt kaikkeen, miten tilanne oli edennyt ja nyt tuo vain oli yksin omien ajatusten kanssa. Naaras ei voinut edes jakaa tuntemuksiaan Terätiikerin tai Simpukkatassun kanssa, koska nuohan eivät oikeasti olleet hänen sisaruksiaan.
"Minun täytyy miettiä tätä", Käärmeleikki huokaisi, mutta käänsi sitten katseensa kansan toiseen baronettiin. "Oli mukava pitää sinua veljenäni", tuo naukaisi sarkastiseen tapaan, vaikka koitti jotenkin omalla tavallaan tarkoittaa sillä hyvää. Käärmeleikki oli vihainen ja tiesi jo valmiiksi, ettei kokisi enää ikinä kuuluvan täysin siihen perheeseen. Oli tuo kuitenkin kiitollinen varsinkin omille sisaruksilleen, tai siis oikeasti serkuilleen.

//Heli, Wilma, Owa//

''Halusin kunnioittaa Hurmelammen tahtoa ja päätöstä loppuun asti'', varapäällikkö hiljaa vastasi Käärmeleikille, jonka tunnemyrsky voisi kuohuessaan vetää syvälle merenpohjaan asti Armonhallankin, sekä kaikki jäljellä olevat perheenjäsenet. Mutta Armonhalla sen hyväksyi kyllä, hän painoi hiljaisena päätään ja korviaan alas, silittäen hännällään veljensä turkkia, jota oli jo aiemmin parhaansa mukaan yrittänyt siistiä. ''Hän tulee aina suojelemaan sinua, vaikkei olisikaan läsnä. Ja me tulemme olemaan sinun perhettäsi aina'', Armonhalla naukui, muttei kyennyt katsomaan Käärmeleikkiä, toisen kamppailu tunteidensa kanssa teki pahaa katsoa.
''Sentään totuus joskus tuli ilmi'', Karsiturkki hymähti naaraan takaa ja asteli katsomaan tapahtunutta. Kollin lavan oli Kylmätaika hetki sitten hoitanut hauteilla ja hämähäkinseitille kuntoon, jonka kokenut soturi oli taistelussa loukannut. ''Hurmelampi osasi olla itsekäs monessakin asiassa. Sitäpaitsi tuskin hän halusi koskaan olla isä, hänhän piti kolleista, eikä naaraista'', Karsiturkki oli ivallinen, ehkä peräti myrkyllinen. Hurmelammen ensimmäinen rakastama kumppani oli ollut Karsiturkin veli.
Armonhalla mulkaisi Karsiturkkia, kolli puhui jälleen todella ilkeästi hänen perheestään.
''Turhaan sinä Hurmelampea yrität kaunistella, ei häntä kiinnostanut Käärmeleikki. Ja turha sinun on olla vihainen Armonhallalle tai meille muillekaan, me olemme sentään sinusta välittäneet ja sinua hoitaneet. Etenkin Armonhalla'', Karsiturkki nyrpisti nenäänsä Käärmeleikille.
Armonhalla epäili kyllä vahvasti, että Karsiturkkia ollenkaan kiinnosti Armonhallan pennuista kukaan. Kolli oli näille aina niin ilkeä, peräti kiusanhenkinen ja oli naaraallekin sanonut, että haluaisi olla vain Armonhallan kanssa kahden.
''En halua kuulla sinun ikäviä sanojasi veljestäni. Eikä sinulla ole oikeutta arvostella ketään heidän tunteistaan ja niiden ilmeentymisestä. Mene parantajienpesään siitä toipumaan, en halua kuunnella sinun ilkeyksiäsi'', Armonhalla hiljaa mutisi Karsiturkille, joka kohotti toista kulmaansa naaraalle.
''Enhän minä sinulle ole ilkeä, nuppuni. Puolustin sinua juuri. Mutta jos apuni ei kelpaa kaltaisellesi prinsessalle, joka sinusta on kuoriutunut viime kuiden aikana, voin ihan hyvin mennäkin ja jättää sinut yksinäisyyteesi. Eiköhän sinunkin idyylisi vielä romahda, kuten Käärmeleikinkin'', Karsiturkki murahti, luoden halveksivan katseensa naaraisiin, ennen kuin lähti askeltamaan kohden pesää.
Terätiikeri jännitti ärtyneenä lihaksiaan.

//Heli//

''Fey johdatti meidät tänne. Hän kyllä tarvitsee kiitokseksi pitkästä matkasta ja johdattamisestamme jotakin. Ehkä matoja? Hiiriä? Haluatko syötävää vai jotakin muuta?'', Leopardinpentu naukaisi katsellen tyytyväisenä sulkaista ystäväänsä. Omenatassu nuuski Feykiriä uteliaana, mutta toisen kummallinen elehdintä jännitti toista sen verran, että peruutti kuitenkin Varpupentua tutkimaan mieluummin. Kävyntassu istuskeli pöllön vierellä ja kehräsi huvittuneena toiselle.
Vaahterakynnen hahmoa kuitenkin oppilasikäinen pentunimellään kulkeva nuorukainen alkoi etsiä, mutta aisti jonkin olevan pielessä, kun hän katsahti Kivijalkaan ja Syystähteen.
''Missä isäni on?'', Leopardinpentu heilautti mietteliäänä häntäänsä. Oliko jotain sattunut, eikai?
Omenatassu ja Kävyntassu menivät apeiksi, eivätkä osanneet vastata Leopardinpennulle, katselivat vain tassuihinsa.
''Minä voisin mennä metsästämään hiiriä Feylle'', Kävyntassu kuiskasi ja poistui ripeästi paikalta, Omenatassun katsellessa sisarensa perään. Leopardinpentu kurtisti kulmiaan ja käänsi tietoa pyytävän katseensa Syystähteen.
Kivijalka ohjeisti Varpupentua jo parantajienpesään tarkistettavaksi, mutta kaikesta huolimatta kaksikko vaikutti voivan hyvin, vaikkakin polkuanturat särkivät ja lihakset olivat pitkästä matkasta kipeinä.

// Masi, Heli, Owa

Käärmeleikin kaunis päivä ja turkin sukiminen tasaiseksi oli nopeasti jäänyt kesken, kun päällikkö partioineen sekä muutaman ruumiin kanssa palasi takaisin leiriin. Naaraan silmät siristyivät hämmentyneenä tilanteesta, kun tuo lähestyi omaa perhettään, jonka oli myös ollut mukana Belladonnatähden partiossa. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Naaras tutkaili katsellaan kahta ruumista, jotka tuo tunnisti Ruutimereksi sekä Hurmelammeksi. Molemmat olivat Myrkkysuon baronetteja sekä toinen heistä oli myös naaraan emon veli, joka sai Käärmeleikin etsimään katseellaan hiukan surullisena Armonhallaa. Naaras ei itse tuntenut sisällään sen suurempaa pistosta, vaikka oli menettänyt kaksi samassa kansassa olevaa urheaa soturia. Tietenkin hän lähetti mielessään hyvästit kaksikolle, mutta siirtyi kuitenkin kuuntelemaan päällikön puhetta oman perheensä seuraan vilkuillen veljeään sekä emoaan, että nuo eivät olisi loukkaantuneet pahasti.
Belladonnatähti selitti tapahtuneen kansalleen, joka sai pelkästään naaraan turkin pörhistymään jopa pelästyneenä. Mursu? Iso vesipeto, jolle ei edes partio pärjännyt? Ajatus sai tuon irvistämään, mutta samaa aikaa tuntemaan kihelmöintiä tassuissaan, kunpa tuo saisi kyntensä iskeä olentoon edes kahden kuolleen kansatoverin takia. Tietenkin tuo taistelu toi mukanaan jopa iloisia uutisia, kun Käärmeleikki kuuli oman nimensä sekä sen rinnalla veljensä, kun kaksikko nimettiin kahden kuolleen kissan arvoihin. Oranssisilmä olisi nyt baronetti yhdessä Terätiikerin kanssa. Lähempänä koko kansan johtamista.
Tietenkään nuo ilouutiset eivät ehtineet kauaa kestää, kun Armonhalla oli jo pyytelemässä anteeksi. Ylpeys omasta uudesta arvosta vaihtui nopeasti hämmennykseen, epäuskoksi ja lopulta myös hitaasti kasvavaan raivoon. Oliko Käärmeleikki nyt kuullut emonsa, tai siis oikeastaan tätinsä sanat oikein? Käärmeleikki siristeli silmiään ja vilkaisi Terätiikeriä, mutta palautti katseensa lopulta emoonsa.
"Mitä sinä juuri sanoit?" Käärmeleikki naukaisi hitaasti, vaikka jonkinlainen katkeruus pulppusi sanojen takaa. Tuon katse kääntyi nopeasti edessä olevaan ruumiiseen, jonka entisen arvon naaras oli juuri saanut, ja tuntenut siitä vielä ylpeyttä, joka muuttui nopeasti epämiellyttäväksi tunteeksi. Olisiko se syyllisyyttä?
"Eli oikeasti juuri kuollut Hurmelampi on isäni? Ja minulla oli kaksi sisarusta, mutta he ovat kuolleet?" Käärmeleikki sihisi, vaikka pystyi tuntemaan polttelun silmissään. Tuo tunsi kyyneleiden nousevan, vaikka koitti kuinka pidätellä niitä siristelemällä silmiään ja kääntämällä katseensa poispäin. "Eli oikeasti aina hiukan etäisempi setäni onkin yhtäkkiä isäni ja saan tietää sen vasta, kun hänen kylmettynyt ruumiinsa on edessäni ja olen juuri saavuttanut hänen entisen arvonsa?" Naaras oli vihainen, sen pystyi kuulemaan toisen äänestä. Kaikista eniten tuo oli kuitenkin hämmentynyt kaikesta, mitä juuri oli tapahtunut. Kaunis päivä oli muuttunut yllättäväksi painajaiseksi.

//Wilma, Heli, Owa//

Armonhallan kasvoille oli lopulta jäänyt murheellinen, peräti itkuinen, mutta silmistään välittävä ja lempeä tuijotus, kun hän istui Hurmelammen hahmo äärellä. Salamatassun sukiessa vaisuna vielä Ruutimeren korvaa ja painoi sitten otsansa isänsä poskea vasten. Salamatassu oli menettänyt paljon, tämän sisar oli kadonnut, nyt molemmat vanhemmat kuolleet ja Hurmelampi, joka oli Ruutimeren kanssa Salamatassua tukenut, olisi myös kuollut. Armonhalla päättikin haluta ottaa Salamatassun itseään lähelle, ettei nuori kissa kokisi oloaan ulkopuoliseksi tai peräti orvoksi.
Belladonnatähden ohjeistus oli selvä ja Armonhalla vaisusti nyökytteli sen merkiksi, että olisi todellakin kaikkien kyettävä olemaan nyt mieluummin ylivarovaisia kuin ajattelemattomia. Muttei Armonhalla siltikään kyennyt ymmärtämään, miksi Kaiku oli halunnut lähettää Hurmelammen ja Ruutimeren kohtaloksi mursua. Miksi? Mitä niin pahaa kumpikaan vahvoista kissoista olisi tehnyt? Ei mitään! Armonhalla ummisti tuskallisena silmänsä, mutta säpsähti, kun kuuli Belladonnatähden nimittävän Käärmeleikin ja Terätiikerin uusiksi baroneteiksi.
Kevyt onnellisuus lämmitti hetkeksi Armonhallan sydäntä. Hän ei kuitenkaan voinut ajatukselle mitään, että hän olisi halunnutkin pennuilleen loistavan tulevaisuuden, joka nyt olisi hänen triosta jokaisella. Simpukkatassusta tulisi parantaja, Terätiikeristä soturien baronetti ja Käärmeleikistä pyytäjien baronetti. Mutta samalla, että hänen pentujensa tulevaisuus olisi turvattu, hän joutui menettämään rakkaan veljensä ja veljensä kumppanin, sekä heidän perheystävänsä, Ruutimeren. Se oli väärin! Hänen ja Hurmelammen, sekä Ruutimeren olisi pitänyt voida viettää yhdessä aikaa vanhimpienpesässä, eikä päättää kaikkea näin.
Kun valvojaiset alkoivat, Käärmeleikki istuutui Terätiikerin kanssa Armonhallan vierelle, kuten myös Belladonnatähti. Armonhalla hiljaa puristi hännällään Belladonnatähden häntää, kiitoksen merkiksi tämän tuesta. Rikkotähti ei koskaan olisi ollut sellainen, valmis näyttämään tukeaan tunteilla. Hän antoi kovia, kylmiä ja tuomitsevia sanoja, jotka saivat kissan joko uskomaan itseensä tai murentumaan toisen katseen alla. Armonhalla kuitenkin työnsi ajatukset pois mielestään, ei ollut sopivaa ajatella isästä vain ikäviä asioita. Myrkkysuo oli kuitenkin ollut turvassa tuon valtakauden ajan ja Rikkotähti oli puuttunut moneen asiaan, tuonut kunniaa Myrkkysuolle.
''Käärmeleikki'', Armonhalla kääntyi tyttärensä puoleen vakavampana. ''Olen pahoillani, että saat tiedon näin myöhään'', Armonhalla naukui hiljaa, pitäen edelleen hännässään päällikkönsä häntää, jotta uskaltaisi kertoa Käärmeleikille totuuden.
''Lupasin Hurmelammelle, että en koskaan kertoisi tätä sinulle tai kenellekään. Mutta enää hän ei voi minua siitä moittiakaan-'', Armonhallan ääni särkyi kyynelien valuessa hänen kasvoillaan. Hän ei osannut olla niin kylmä ja kovapäinen, että kykenisi heittämään huumoria tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä niin kylmä ja kovapäinen, että voisi olla kuin mikään ei satuttaisi häntä.
''Kun Imperiumiin minut ja Hurmelampi vangittiin pian Puronhengen kuoleman jälkeen. Minut paritettiin Tuskatiikerin kanssa, kun taas Hurmelampi paritettiin naaraan kanssa, jonka nimi oli Tiikerinhäpeä. Kun Imperiumi sortui, pääsimme pakoon Rikkotähden avulla ja minä pelastin teidät kolme mukanani. En halunnut kääntää teistä kolmesta kenellekään selkääni. Hurmelampi ei kyennyt ajattelemaan samoin omista pennuistaan, ja olen pahoillani, etten ehtinyt kaikkia hänen jälkipolviaan pelastamaan mukanani'', Armonhalla palautti hiljaisen katseensa Käärmeleikkiin.
''Käärmeleikki, sinä olet ainoa elossa oleva pentu, jonka oikeat vanhemmat ovat Hurmelampi ja Tiikerinhäpeä. Olen pahoillani, etten ehtinyt pelastamaan Kaaospentua tai Myrkkypentua. Ja olen pahoillani, etten uskaltanut sinulle aiemmin kertoa oikeista vanhemmistasi. Mutta haluan sinun tietävän, että olet aina ollut minulle kuin oma tytär Terätiikerin ja Simpukkatassun vierellä'', Armonhalla kuiskasi, palauttaen itkuisen katseensa Hurmelampeen, korvat nuupahtaen painuksiin.
Terätiikeri kuunteli sanattomana emoaan Käärmeleikin toisella puolella, muttei sanonut mitään, katseli vain ilmeettömänä Hurmelammen hahmoa edessään.