//Masi, Dia

“Voi miten pieniä he ovat”, Kanjonivuokko kuuli Revontulikukan henkäisevän pesässä, ennen kuin parantaja asteli sisään ja ummisti silmiään totutellessaan pimeään. Kivijalka oli saapunut leiriin kaksi pentua hampaissaan, ja heti pyytänyt parantajaa saapumaan katsomaan varmasti pentujen tilannetta. Ruskea naaras laski yrtit hampaistaan ja lähestyi rakastavaisia varovasti katse pysyen pennuissa.
“Voi he ovat ainakin ihan jäässä”, tuo henkäisi ja katsahti Kivijalkaan. “Olit onnekas, kun löysit heidän juuri tällä hetkellä. Pienellä ei varmasti ollut montaa hengenvetoa enää itsessään”, Kanjonivuoko henkäisi ja kääntyi katsomaan yrttejään. Hän nappasi pari kakkaran lehteä sekä laventelia Revontulikukan vierelle varovasti sitten kurottaen nuuhkien kaksikkoa.

“Jos saatte syötyä lehdet tahnaksi ja saisitte ne pentujen kurkusta alas olisi todella mahtavaa. Uskon, että vähäinenkin määrä tahnaa suussa jo saavat he nielaisemaan tai jopa jo vaikutuksen alkamaan, kun he ovat niin nuoria”, naaras pohti ja katseli Kivijalkaa. “Mitä haluat tehdä heidän kanssaan?” utelias kysymys vain tupsahti ulos parantajan suusta, ja tämä jopa hieman nolona luimisti korviaan äkkiä omituiselle kysymykselleen.

//Diamella & Heli //

Kivijalka syöksyi eteenpäin pensaan takaa, mutta jäätyi karvat pörhöllään siltä seisomalta, kun huomasikin edessään kaksi kissanpentua. Lumi oli takertunut märkänä pentujen turkkiin ja paakkumaisesti painautunut heidän ihoaan vasten. Kivijalan karvat laskeutuivat ja kynnet valuivat takaisin, kun hän yritti ymmärtää näkemäänsä. Kaksi pentua hylättynä ei-kenenkään-maalle? Vaaleampi pennuista menetti tajuntansa tästä maailmasta, eikä ruskeakaan pentu ollut sen paremmin voimissaan tai enää tässä maailmassa. Mitä Kivijalan pitäisi tehdä tällaisessa tilanteessa?
Varapäällikkö kohotti kuononsa ja maisteli ilmaa, mutta hän ei erottanut lumen peittämässä maailmassa pentujen lisäksi vieraita hajuja, paitsi tietysti vain hetki sitten aiemmin kulkeneen vahvan Taivaanliekin partion tuoksun. Hän puri hampaitaan murheellisena yhteen, hän olisi halunnut juosta Syystähden ja partion vielä kiinni, vakuuttaa nämä kääntymään sodasta takaisin, mutta katsellessaan pentuja, hän tiesi, että Kaiku olisi tehnyt hänen puolestaan jo päätöksen hänen polulleen.
Varovaisesti hän otti muutaman askeleen lähemmäs ja viikset väristen nuuski tajutonta vaaleaa pentua, ja sitten rusehtavaa. Molemmilla kulki hengitys, mutta selvästi rusehtavalla naaraspennulla sydämen syke oli jo hyvin alhainen. Kolli nuolaisi varovasti pentujen kylmiä korvia, josta hän tiesi hypotermian olevan todella lähellä kumpaakin. Enempää jahkailematta hän otti pennut hampaisiinsa ja oli helpottuntu siitä, että nämä olivat vielä pieniä, jotta hän kykenisi kantamaan heistä molemmat. Toisaalta hän oli hampaat irvessä raahannut omaa kolmikkoaankin pois pahanteosta kuita sitten, mutta varmaankin vanhimpienpesässä viimeistään hän joutuisi vielä vaihtamaan nimensä Irvileuaksi, kun naama vääntyisi jatkuvasti kannettavien pentujen painon takia.
Kivijalka kiirehti takaisin leiriin, toisinaan luistellen jäällä ja toisinaan kompuroiden loskassa, mutta rampajalkainen kokenut soturi piti tasapainonsa. Matka sujui hiljaisesti, toisinaan hän vilkuili vielä lapansa ylitse, mikäli pentujen vanhemmat ilmestyisivät tai tämä paljastuisikin ansaksi, mutta lopulta hän hyväksyi sen ajatuksen, että joku oli hylännyt nämä kaksi. Mutta nyt he saisivat uuden perheen, lämpöä ja rakkautta.
Varapäällikön saavuttua odotettua nopeammin leiriin, Revontulikukka laskeutui puhujanpaikalta vartiosta alas ja tuli hänen luokseen hämmästynyt ilme kasvoillaan, mutta kun naaraan katse osui kahteen pentuun, molemmat työnsivät kysymykset ja ajatukset Syystähden partiosta sivuun.
''Löysin heidät Syystähden partion sijasta ei-kenenkään-maalta. Hengitys kuuluu, mutta pulssi on jo heikko. Auta minua lämmittämään heidät ja huolehtimaan heistä'', Kivijalka epäselvästi mumisi karvojen joukosta, astellen sitten jo kohti pentutarhaa. Hän pysähtyi vilkaisemaan Revontulikukkaa, mutta naaras kipitti hänen vierelleen ja työntyi edeltä pesään.
''Kanjonivuokko, tule pentutarhalle!'', Kivijalka naukaisi jälleen epäselvän käskyn, joka kuitenkin oli enemmän pyyntö parantajalle, joka oli juuri saapunut aukiolle huolestuneena. Kivijalka ei voinut olla pohtimatta sitä, että oliko Kuurasusi hyvästellyt parhaan ystävänsä ennen lähtöään sotaan. Vai olisiko Kuurasusi niin varma heidän voitostaan? Kanjonivuokko kuitenkin näytti ryhdistyvän tunteidensa ylitse, kun huomasi Kivijalan hampaissa roikkuvat pennut.
Varapäällikkö asteli Revontulikukan vierelle pesään ja laski pennut tämän vatsan vierelle, kiertyen Revontulikukan kanssa yhteiselle tiukalle kerälle, jossa kaksi pentua oli heidän välissään, samalla sukien vaaleamman pennun turkkia saadakseen tämän lämpeämään nopeammin. (?)

// Masi

Tuntematon naaras nelisti rivakasti pois oman klaaninsa reviiriltä, kantaen kahta piskuista pentua hampaissaan. Matka ei edennyt naaraan toivomalla tavalla pentujen kiemurrellessa tyytymättömyyttään. Kaksi pientä pentua olivat siinä iässä, että he olisivat kuuluneet pentutarhaan kuningattaren hoivaamaksi, ei kanniskeltavaksi ympäri metsää kylmän viiman lävistäessä heidän turkkejaan. Vanhempi pennuista pystyi ottamaan muutamia askelia itsenäisesti ja tiiviisti seurasi vanhempaa naarasta kohti tuntematonta päämäärää. Lumi ja pakkanen pureutuivat kuitenkin pian pennun pieniin tassuihin, joka sai sen naukumaan tuskasta. Silloin vanhempi kissa kääntyi kannoiltaan ja poimi valkeamustan pennun hampaisiinsa. Matka edistyi hitaammin ja vaikeammin, naaraan tasapainotellessa kahta pentua leukojensa välissä. Maistellessaan ilmaa, aikuinen naaras alkoi tuntea oman klaaninsa hajujen hälvenneen, joka sai hänet huokaisemaan helpotuksesta.
"Tarpeeksi kaukana, jolloin tarpeeksi lähellä", tämä mietti itsekseen ja muutaman ketunloikan tarpoi hangessa, ennenkuin laski pennut maahan. Ruskea, pennuista nuorempi naaras alkoi välittömästi huutamaan osuessaan kylmään lumeen. Vanhempi naaras kavahti huutoa ja käänsi päänsä toisaalle. Suru vihlaisi soturia, mutta hän oli päätöksen tehnyt, poistuessaan leiristä pennut hampaissaan. Valkomusta pentu kietoi itsensä pienemmän pennun ympärille ja he hakivat toisistaan lämpöä, ankarassa pakkasessa.
"Teillä on aina toisenne", naaras naukui hiljaa lauseen, joka oli osoitettu enemmän hänelle itselleen. Omatunto kalvasi häntä. Hiljaa soturi hengitti pentujen tuoksua ja nuolaisi kumpaisenkin korvantaustaa.
"Antakaa anteeksi", tämä naukui ääni väristen. Kuin aavistaen, naaras nosti päätänsä ja raotti suutaan maistellakseen ilmaa. Tämä tunnisti vieraan kissan hajun ja loikkasi jaloilleen. Hän oli toivonut enemmän aikaa, mutta turhaan. Tuntematon naaras oli valinnut paikan tarkoituksella, sillä lähellä oli muutaman päivän vanha ketunläjä, jonka tarpeeksi voimakas haju pystyisi peittämään pentujen synnyinklaanin hajun. Yksitellen naaras pyöritteli pentuja kuvottavassa hajussa, joka sai hänen itsensä lisäksi pentujen naamat vääntelehtimään inhosta.
"Nyt on aika", hän naukaisi ja katsoi kumpaistakin. "Emo rakastaa teitä, aina."
Naaras loikkasi jaloilleen ja katosi metsään. Raskas tunne varjosti soturia, tämän juostessa kohti oman klaaninsa reviiriä. Hän ei saisi koskaan tätä anteeksi, naaras tiesi sen.
----------------------------------
Valkomusta pentu availi ja sulki silmiään yrittäen hahmottaa ympäristöään. Tämä ei selkeästi ollut lämmin pesä, missä hän oli ollut. Kaksikkoa ympäröivä valkea pumpuli oli uutta ja vierasta. Kylmä kirveli tassuja ja viima riepotteli turkkia ankarasti. Molemmat pennuista itkivät hätäänsä, sillä emon haju oli kaikonnut tiehensä.
"Auttakaa!", valkomusta pentu kiljui hädissään ja tunsi tummanruskean pennun liikkeiden hidastuvan. Kylmä alkoi saavuttaa heitä. Pian, odottamatta, tumma kissa loikkasi kaksikon eteen, selkeästi kuullen heidän hätähuutonsa. Valkomusta pentu yritti pörhistää vaistomaisesti turkkiaan mahdollista vihollista vastaan, mutta väsymys ja kylmyys saivat otteen hänestä. Enää ei olisi kaksikon tassuissa, mitä tulisi tapahtumaan. Pimeys alkoi ympäröidä heitä. Olisiko tämä heidän loppunsa?

//Heli, Diamella

Kivijalka katsahti murheellisin silmin Revontulikukkaan, joka onneksi halusi olla hänen tukenaan ja auttaa jotenkin, jos kolli vain osaisi kertoa miten.
''Haluan, että huolehdit kansasta sen ajan, kun minä olen poissa. Haluan mennä katsomaan heidän matkaansa sotaan, toivon, että saisin heidät vielä kiinni ja voisin vielä kääntää heidän mielipiteensä toisin, mutta uskon, ettei heillä ole mitään mielenkiintoa kuunnella minua. Pelkään pahoin, että ajatuksesi tämän kuulustelun päättymisestä on oikea'', Kivijalka huokaisi, mutta päättäväisyys palasi hänen kasvoilleen.
''Minä en juokse taisteluun, enkä aio taistella. Mutta jos näen omiemme kaatuvan, yritän saada heidät turvaan. Syystähti ei ottanut parantajaakaan mukaan ja matka takaisin Taivaanliekkien kansaan on pitkä. Mikäli Leopardinkukka tai joku muu nuorista kuolee Kuurasuden ja Syystähden itsekkään päätöksen takia, en anna heidän jäädä vieraalle maalle makaamaan ja hiljaa kuolevan. Mutta sotaan en osallistu, minä en tue sitä päätöstä'', Kivijalka osittain toisti itseään ja kohtasi sitten Revontulikukan katseen.
Hän kurotti koskettamaan tuon nenää ja kääntyi sitten kohti leirin uloskäyntiä. Hän ei viipyisi kauaa, mutta hän toivoi, että jos saisi partion vielä kiinni, he eivät menisikään.
Kivijalan aie kuitenkin näyttäytyi turhana, sillä hän ei saavuttanut enää partiota. Kissat olivat kiirehtineet omalta reviiriltä kuin tuulen mukana viuhuva lehti. Varapäällikkö katseli synkin silmin Taivaanliekin korkeilta kiviltä kauemmas metsään, johon suuntaan partion haju katosi puiden väliin. He olivat ehtineet jo todella kauas vahvojen ja terveiden soturien kanssa, toisin kuin Kivijalka täysin itse olisi.
Hänen korviinsa kuitenkin pian kantautui tiukka, mutta vaisun väsynyt miukaisu, niin kirkas, mutta niin hento, että se sai Kivijalan heti höristämään korviaan ja paikantamaan pentumaisen naukaisun äänen lähdettä. Oliko joku pennuista lähtenyt omille teilleen ja eksynyt? Kivijalan sydämessä väpätti huoli, kun hän ajatteli omia pentujaan, vaikka he olivatkin jo oppilaita. Varapäällikkö laskeutui kiviltä ja lähti hitaasti lähes vaanien etsimään naukaisujen lähdettä, joka tuntui kantautuvan alkumetsästä, joka ei kuulunut kenenkään rajalle.

//Masi
Revontulikukka katseli apeana partion perään, joka pian lähti leiristä aamun valon kajastaessa läpi vuorien huippujen. Vaikka päivä olikin kaunis, olisi sen päättyminen varmasti aivan erilainen. Naaras maisteli Kivijalan lämmintä tuoksua hänen päänsä kosketettuaan hänen omaansa, lopulta irtautuen katselemaan partion perään. Naaras oli huolissaan niin Syystähden käyttäytymisestä, kuin myös Kivijalan. Hän ei varmasti antaisi tällaista anteeksi johtajalle, niin omituista käytöstä. Mutta tekisikö Kivijalka jotain?
“Tahdotko tehdä jotain? Voisinko auttaa?” hän katseli rauhattomana leiriin jääneitä, muun muassa heidän omia pentujaan, jotka jakoivat taisteluliikkeitä keskenään. Kaikki olivat kasvaneet niin pienessä silmänräpäyksessä, miten aika voisikaan loikkia niin äkkiä? Naaras huokaisi lopulta käärien häntänsä käpäliensä päälle. “Tämä ei tule päättymään hyvin, eikö niin?” hän vielä lisäsi tarkkaillessaan käpäliään, ennen kuin varovasti kohotti katsettaan seuraten Kivijalan tuuheaa turkkia ylös tämän komeisiin kasvoihin saakka. Sentään heillä olisi toisensa, heillä olisi paikkansa kansassa. Ellei Kivijalka nyt ajatellut lähteä mihinkään päättömään tekoon. Revontulikukkaa huolestutti Taivaanliekin kohtalo siinä mielessä, että kuka tänne tulisi palaamaan. Olisiko taistelupartiosta lopulta mitään jäljellä? Palaisiko sieltä kukaan? Kivijalka voisi heitä johtaa, mutta olisiko tällä henkistä vahvuutta siihen tuollaisen jälkeen? Mitä muut kansat sitten heistä ajattelisivat? Naaras huokaisi syvään painaen korviaan odottaen auringon valon nousemista lämmittääkseen heidän turkkejaan.

//Masi, Wilma, Chabi
Belladonnatähti katseli kissoja lämpimin silmin, ja nyökäytteli näille päätään. Olisi hienoa kuitenkin saada kollille hänen näköisensä loppu, hyvä ateria läheisille seurassa ystävien.

“Saatte jäädä Myrkkysuohon, jos se on jotain mitä tahdotte tällä hetkellä. Saarnitassu lähtee metsästämään pienen partion kanssa, ja pyydän jotakuta pitämään silmällä hänen taitojaan, jotta voimme tehdä hänestä oikean oppilaan. Paahdekobra, paranet Kylmätaian ajatusten mukaan ja saat sitten asettua mihin haluat, sotureiden joukkoon tai vanhintenpesään, päätös on sinun. Kerätkää läheiset paikalle, valmistelkaa Karsiturkki ja pyytäkää vain apua tarpeiden keräykseen. Varputassu ja Salamasiipi voivat varmasti auttaa, sekä muut oppilaat tai toimettomat soturit”, mustan harmaa naaras naukaisi räpäyttäen tumman sinisiä silmiään, sitten kääntyen pois heidän luota etsien katseellaan Käärmeleikkiä.

“Käärmeleikki! Ota mukaasi Saarnitassu sekä Ivakyynel ja Kehäkukkavirta, käykää metsästämässä lintuja. Niitä ei varmasti löydy saareltamme yllinkyllin, joten teidän on käytävä järven toisella puolella etsimässä. Varokaa kansojen rajoja, älkää jääkö nappaamisesta kiinni ja pitäkää varanne. Kukaan ei myöskään saa hukkua matkalla”, naaras katseli tarkkaavaisesti pyytäjien baronettia, sitten pyytäen vielä toista lähemmäs astellen lähemmäs. “Pidä myös silmällä Saarnitassun metsästystaitoja, hänestä pitäisi tulla oikea Myrkkysuon oppilas, joten pidä hieman silmällä mitä hän jo osaa. Auttakaa tarvittaessa, tietysti”, naaras naukaisi hiljaa toiselle oman tehtävänsä ja sitten lähetti partion matkaan. Johtaja kääntyi katsomaan kohti Varputassua, joka katseli haikeana pentutarhan suuntaan, jonne Terätiikeri hävisi.

“Te saatte auttaa hautajaisjärjestelyissä, jos vaaditaan. Salamasiipi voi näyttää reviiriä Varputassulle, jos teidän on poistuttava leiristä. Voimme jutella matkastasi myöhemmin Varputassu, mutta tervetuloa kotiin”, Belladonnatähti nyökäytti päätään nuorelle naaraalle, joka iloisesti hymyillen nyökäytti päätään painaen sitten oman päänsä sisarensa olalle. Sentään hän oli vihdoin löytänyt kotiin. Belladonnatähti kääntyi takaisin kohti Paahdekobraa ja Karsiturkkia, jonka ruumiin ympärille oli kerääntynyt paljon entisiä Yötaivaan kissoja, sekä Karsiturkin läheisiä. Toivottavasti tästä seuraisi vain rauhallisia päiviä, eikä tämän myötä nousisi esiin mitään kurjaa.

//Masi, Taivaanliekki
Syystähti kohosi viimein jaloilleen ja asteli leirin sisäänkäynnin lähettyville.

“Taivaanliekin kissat! Aika on tullut lähteä kohti Usvajokea. Kaikki ilmoittautuneet saapukoot paikalle nyt, ja lähdemme vaatimaan vastauksia. Leiriin jäävät saavat tehtävänsä Kivijalalta hänen toiveidensa mukaisesti”, naaras naukui tarkkaillen sitten paikalle saapuvia kissoja, jotka ryhtyivät laittamaan itseään valmiiksi. Venytykseen kohoavat selät ja viimeiset nuolaisut käpäliin, joissa terävät kynnet odottivat. Ja he olisivat valmiita. “Me palaamme mahdollisimman pian. Olen kiitollinen mukaan lähtijöille, ja kiitos myös leiriin jääville. Tulemme kertomaan lopputuloksen viimeistään illan suussa”, johtaja nyökäytti lopuksi päätään ja katseli vielä leiriin jäävien kissojen ilmeitä, ennen kuin käänsi näille selkänsä ja asteli ulos leiristä kohti mäkeä ja lopulta kohti muita kansoja. Jos joku lakkaisi häntä seuraamasta, se olisi täysin ymmärrettävää. Jos koskaan tulisi hetki, että Syystähti seisoisi tässä yksin, niin olisi sitten käytävä. Tämä hänen oli tehtävänsä

Matka muiden kansojen luo vei hetken aikaa, mutta ryhmä liikkui vauhdikkaasti, vaikka loppumatkasta hidastaen pikkuhiljaa. Olisi heidän jotain voimia säästettävä, eikä muiden kansojen rajoilla kannattanut hirveän vauhdikkaasti liikkua. Vaikka suurena ryhmänä liikkuminen olikin jo yllättävän epäilyttävää. He kuitenkin luikkisivat vain rajoja pitkin kohti Usvajokea, järven rannalla voisi käyttää vedenrajaa ja sitten he olisivatkin jo lähellä. Usvajoen tuoksu alkoi valua yli Aurinkotuulen rajan hajun ja Syystähti vilkaisi vierellään Kuurasuteen.

“Olemmeko valmiita?” hän naukaisi hieman ääntään korottaen, jotta ryhmäkin kuulisi. “Aion puhua Tuulentähden kanssa, mutta tahdon kaikkien olevan valmiita taistoon”, hän naukui lopuksi ja räpäyttäen silmiään suuntasi askelensa kohti Usvajoen rajaa, ylittäen sen tuoksun ja saaden tervehdyksen sen kalaisan soisesta hajusta. Irvistettyään nenäänsä Syystähti johti partiota eteenpäin kohti leiriä, toivoen saavansa pian tervehdyksen joltain kansalaiselta.

//Seuraavat roolit voidaan laittaa Usvaan!

//Heli//

''Voi, ei meidän takiamme tarvitse'', Paahdekobra hiljaa sanoi ja vilkaisi yllättyneenä Belladonnatähteä, joka tarjoutui voivansa tehdä jotakin heidän hyväkseen. Mutta Saarnitassu varovasti nyppäsi emoaan hännästä ja loi varovaisen katseen Belladonnatähteen.
''Niin tai aivan, jos siitä ei olisi sinulle lainkaan liiaksi vaivaa, onkohan mahdollista Saarnitassun aloittaa koulutusta tai osallistua jonkinlaisiin oppilaiden tehtäviin? Minähän se kivi jalassa olen nuorelle kissalle ja tulen varmaan jäämäänkin vanhitenpesään, mikäli saamme jäädä Myrkkysuohon'', Paahdekobra naukui varovasti tunnustellen Belladonnatähden ajatuksia siitä, että olisiko tämä kallistunut ollenkaan siihen suuntaan, että edes Saarnitassu saisi jäädä. ''Saarnitassu on ehtinyt opetella uimista, alustavia taistelutaitoja ja metsästämistä Synkkävarjossa, mutta opittavaa riittää vielä varmasti paljon, että hän omaksuu Myrkkysuon tavat toimia erilaisissa tilanteissa. Vaikka kalat eivät pääsekään karkuun ja ensimmäiseen vesilätäkköön hän ei huku'', naaras tuumaili, Saarnitassun varovasti hymyillessä innokkaana Belladonnatähdelle.
''Karsiturkki piti kimaltavista kivistä ja linnuista ruokana'', Kurkihaave pian hiljaa kuiskasi, istuutuessaan Saarnitassun toiselle puolelle ja painaessaan päänsä Karsiturkin leukaa vasten hyvästellen tämän omalla tavallaan.
''Ehkä voisimme valmistella hänelle sellaiset hautajaiset, että saisimme kiviä kerättyä, mutta lintuja pitäisi kyllä käydä hakemassa järven toiselta puolelta. Se voisi olla kaunis juhla-ateria Armonhallallekin ja muille Karsiturkin omaisille, että saisivat syödä Karsiturkin muistolle hänen lempiriistaansa'', vanha Aaltokaste naukui, yskien pian sanojensa jatkoksi ja pörhisti turkkiaan kylmässä. Paahdekobra oli salaa kuitenkin mielissään siitä, että Karsiturkin kuolema ja uhkarohkea yritys kaataa Armonhalla, ja astua tämän tilalle, tehdäkseen Myrkkysuosta uuden Yötaivaan, olisi nyt ajamassa tämän ystäviä ja Yötaivaan entisiä kissoja lähemmäs toisiaan.
''Mikäli Belladonnatähti antaa luvan, minä lähden mielelläni metsästämään!'', Saarnitassu ilmoitti, hypähtäen jaloilleen innokkaana.

//Heli, Owa

Terätiikeri siristi silmiään, vaikka yritti olla piilottamatta suuttumuksensa siitä, että Belladonnatähden mielestä olisi jotenkin hyvä ajatus laittaa entinen parantajaoppilas opastamaan koko sotureiden ryhmää. Käärmeleikin hän olisi vielä ymmärtänyt, että tämän vastuulle olisi tulleet soturitkin. Terätiikeri loi sivusilmällään tylyn katseen Simpukkapuroon, mutta jätti sanomatta ajatuksensa.
''Ymmärrän'', hän lopulta lyhyesti vastasi Belladonnatähdelle, joka ilmoitti hänen toimivan oppilaana ja saisi sitten viettääkin taas kaiken viisaan aikansa vaihdellessa vanhimpien pesien sammalia, ja nyppiessä punkkeja näistä. Olisi parempi pitää vain matalaa profiilia koko seuraava kuu, jottei muut edes muistaisi, että hän yritti kerran elämässään osoittaa olevansa sankari. Etteivät muut alkaisi pilkkaamaan häntä, taas. Hän ei kuitenkaan rehellisesti nähnyt mitänä syytä alkaa neuvoa Simpukkapuroa, koko idea oli jo alkujaansakin tuhoon tuomittu, ellei soturit seuraavan kuun ajan keräilisi yrttejä. Paitsi Terätiikerihän joutuisi tuhlaamaan aikaansa parantajan apulaisena, kun ei parantajalla oppilastakaan ollut.
Terätiikeri kuunteli myös Belladonnatähden ohjeet partiolle ja hetken jopa ehti ajatella, jos olisi itsekin tarjoutunut lähtemään apuun, jos jonkinlainen hyvä teko muuttaisi päällikön mielen. Mutta ilkeys vei voiton ja hän päätti pysytellä hiljaa vain, kuitenkin häntä pian seuraavaksi syytettäisi siitä, että hän olisi vienyt sen pennun ulos leiristä, jonka takia hän sen sattuisi löytämäänkin.
Terätiikeri ei kuitenkaan aikonut happamuuttaan näyttää Belladonnatähdelle tai muillekaan, vaikka katkeraksi hän varmasti jäisi ja pitäisi huolen siitä, ettei enää erehtyisi etenkään Armonhallaa auttamaan missään. Hän ryhdistäytyi, suoristi itsensä ylös ja lähti suuntamaan kohti pentutarhaa, jossa oli hysteerinen pentunsa kadottanut emo.
''Jahas Jääkekäle, teepäs minulle tilaa, että voin tarkistaa pentutarhan kunnon ja varmistaa sen, ettei jatkossa yksikään pikkuinen pääse omille seikkailuilleen'', Terätiikeri reippaana poikana tokaisi naaraalle, joka näytti jopa hymyilevän hänelle helpottuneena siitä, että joku ottaisi vakavasti Piikkihernepennun karkaamisen. Jääkekäle asteli hänen mukanaan pesäänsä ja osoitti heti useamman murtuneen saven reiän, josta Piikkihernepentu oli saattanut möyriä ulos.

//Masi, Myrkkysuo
Belladonnatähti katseli kissoja ympärillään, kun ei vastalauseita tullut, mutta kaikki alkoivat vetäytyä joko suremaan tai hieman nolona kauemmas kaikesta tapahtuneesta. Naaraan tumman sininen katse kävi läpi kissoja lopulta laskeutuen Armonhallaan, joka näytti pettyneeltä kaiken surunsa myötä. Hän lähti lopulta kulkemaan kohti parantajan pesää, jotta saisi arpensa paikattua. Ei onneksi päällikön tarvinnut käskeä. Lopulta tuo käänsi katseensa Terätiikeriin, joka kysyi kuka hoitaisi hänen tehtävänsä kuun ajan. Belladonnantähti mietti hetken, nimittäisikö edes ketään, mutta Armonhallakaan ei varmasti voinut tehtävää hoitaa kokemansa jälkeen kunnolla.

“Simpukkapuro hoitaa tehtäväsi. Jaa hänelle tietosi tapahtumista ja pidä huoli, että hän ymmärtää tehtäväsi. Sinä toimit oppilaana, autat vanhimpia, korjaat pesiä sekä tarvittaessa toimit parantajan apuna ja harjoituksissa mukana. Tulet kuitenkin suojelemaan kansaasi samalla tavalla, osallistut partioihin ja toimit soturilain mukaisesti. Katsomme, riittääkö kuu tai voimmeko vähentää aikaasi”, hän naukui viileästi tarkkaillen tiiviisti kollia, uskoen kuitenkin tämän olevan hyvä sisimmältään. Oli hänessä Armonhallan verta. Ei tämä ollut kuin suojeluliike, ei Terätiikeri ketään tappaisi turhasta. Olisi Belladonnantähtikin voinut antaa kynsiensä uppoutua kolliin hieman liian helposti. Hän oli inhottava Armonhallan seurassa, vaikka muutoin hyvä soturi. Ikävä päivä.

Kun ei tarpeeksi huolia olisi ollut heillä, Jääkekäleen ulvonta pentutarhan ulkoa sai hänet pelästymään. Nuori pentu olisi kadonnut yllättäen emonsa vatsan suojista. Harmaa naaras kohosi käpälilleen ja katseli aukiota.

“Salamasiipi, Tipuaskel, Huomenkuiske lähtekää etsimään Piikkihernepentua. Hän on jo lähes oppilaan ikäinen, mutta osaa varmasti hankkia itsensä pahaankin jumiin tai ongelmaan. Etsikää hänet niin pian kuin mahdollista, hakekaa lisää väkeä, jos ette tunnu löytävän mitään johtolankaa”, päällikkö naukui katsellen kissoja, jotka lopulta lähtivät reippaasti leiristä jättäen sinne vain hiljaisen surun Karsiturkin puolesta. Huokaisten naaras laski päätään ja antoi katseensa valua Paahdekobraan sekä Saarnitassuun. Hän askelsi hiljaa lähemmäs sisartaan.

“Voinko tehdä puolestanne jotain?” hän kysyi hiljaa painaen päätään kunnioittaen soturin kuolemaa.

//Heli, Nuge //

Armonhalla ei vaikuttanut ilahtuneelta Belladonnatähden päätöksestä, mutta tiesi naaras kuitenkin oman paikkansa, eikä alkanut väittää vastaan päällikölleen. Terätiikeristä ei tuntunut yhtään sen paremmalta päällikön päätös, hän ei kokenut syytä rankaista itseään, mutta piti myös suunsa kiinni. Miten paljon hän saisikaan kuulla ivaamista siitä, että joku muu saisi tehdä hänen tehtävänsä kuun ajan? Mikä hän nyt olisi? Oppilas vai vanhin? Terätiikeri nuoleskeli huuliaan, jotta saisi jotenkin pitää kiukkunsa kurissa, tämä olisi kuitenkin pieni paha, vaikka kova isku egolle se olisikin. Ensi kerralla hän varmasti antaisi Armonhallan kuolla, kun tämä hankkisi itselleen hullun kumppanin.
’’Kukahan minun työtehtäväni hoitaa kuun ajan?’’, Terätiikeri rauhallisesti kysyi Belladonnatähdeltä. ’’Voisin antaa jonkinlaista ohjeistusta hänelle, että hän tietää mitä tulisi tehdä’’, Terätiikeri heilautti toista korvaansa murheellisena. Hän ei halunnut, että joku muu pääsisi sotkemaan hänen tehtävänsä tai pahimmillaan veisi Terätiikerin arvon lopullisesti, jos tästä tykättäisiinkin enemmän. Ehkä olisikin parempi, ettei Terätiikeri antaisi tälle ohjeistusta, saisi tuuraaja sotkea tassunsa kunnolla.
Armonhalla hiljaa vetäytyi pois aukiolta ja lähti häntä raahaten maassa parantajanpesää kohden, hakeakseen jonkinlaista apua parantajalta kylkensä ja rintansa vammoihin. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut olevan Terätiikerin tekoa vastaan, josta nuorukainen pystyi olemaan hyvällä mielellä. Ennen kuitenkaan, kun Belladonnatähti ehti vastata Terätiikerille, Jääkekäle syöksyi hätääntyneenä ulos pentutarhalta.
’’Piikkihernepentu on kadonnut! En löydä häntä mistään!’’, naaras naukui, saaden kissojen karvat pörhistymään heti uudestaan.

//Masi
Varputassu katseli sisarensa viereltä hieman hermostuneena aukion tapahtumia. Belladonnatähti kertoi, että keskustelisi nuorukaisen kanssa vielä myöhemmin, mutta äkkiä tilanne oli lopulta tullut siihen, että häneltä kysyttiin näkökantaa tapahtumiin. Oli totta, että hän oli sattunut paikalle ja kuullut vähän kaikenlaista taisteluntiimellyksessä, mutta mitä hän muistaisi lopulta? Varovasti naaras kohosi tassuilleen ja sisar rinnallaan he lähestyivät puhuvia kissoja, asettuen varovasti Terätiikerin sekä Armonhallan väliin. Varputassu katseli kissoja kollista varajohtajaan, sekä sitten sisarestaan johtajaansa. Nielaisten palan kurkustaan hän veti keuhkot täyteen ilmaa ja muotoili sanojaan päässään.

“Kun palasin saarelle, en ensin kuullut mitään, lähdin tassuttelemaan johonkin suuntaan missä muistin olevan polku tai tie kohti leiriä. Mutta sitten keskellä matkaa aloin kuulla huutoa sekä sähinää”, hän katsahti varovasti kohti Armonhallaa. “Näin Armonhallan alivoimaisesti Karsiturkin painon alla, selvästi toisen ideana saada Armonhalla kukistettua, tai vain tarpeeksi loukkaantuneeksi. Syöksyin ajattelematta Karsiturkin kylkeen, irti Armonhallasta”, naaras naukaisi muistaessaan osumansa kollin kylkeen, sellaista voimaa ennen kokemattomana. “Sitten kolli käänsi raivonsa minuun, mutta Armonhalla syöksyi väliin ja sai Karsiturkin maahan. Kuitenkin lopulta Karsiturkki heitti multaa Armonhallan naamaan ja pääsi ylivoimaan. Sitten Terätiikeri saapui paikalle ennen kuin Karsiturkki ehti kynsiä Armonhallan hengiltä”, Varputassu muistellen naukui hiljaa ja katseli kissoja sen mukaan, kun nimiä tuli esiin. “Terätiikeri piti vain kiinni kollista, hän yritti anoa armoa mutta se oli ohi nopeasti. Ja hieman sen jälkeen Tipuaskel löysi meidät”, hän tokaisi ja painoi korviaan. Mikä oli Karsiturkin vihan takana varajohtajaa kohtaan?

“Eli Armonhalla yritti itseään puolustaa kollin aggressiiviselta käytökseltä. Jos ensin Varputassu ei olisi löytänyt paikalle, olisi Armonhalla voinut loukkaantua pahemmin. Jos Terätiikeri ei olisi vielä sattunut paikalle, olisi Armonhalla sekä Varputassu olleet hengenvaarassa. Mutta lopulta Karsiturkki menetti henkensä”, Belladonnatähti pohti ääneen ja katsahti kollin jo kylmettyneeseen ruumiiseen. Tilanne oli selvästi hankala myös johtajalle, sen Varputassu näki tämän katseesta. Armonhalla halusi häätää oman poikansa, tuntien tämän murhaajana. Mutta Terätiikeri oli vain pelastanut emonsa?

“Minun mielestäni Karsiturkin ajatukset olivat selkeät. En kuullut sanoja heidän keskustelustaan, mutta tilanne näytti jo niin pahalta saapuessani, että ensimmäinen ajatukseni oli pelastaa kissa, kenet tunsin parhaiten. Tuo ei näyttänyt normaalilta harjoitustuokioltakaan”, hän sanahti hiljaa. Kissat katselivat ympärilleen selvästi pohtien omia ajatuksiaan verraten tarinoihin. Varputassu ei ollut varma oliko sanonut oikein.

“Vaikka Terätiikeri on juuri tappanut kissan, joka olisi mahdollisesti voitu säästää, en näe syytä häätää häntä kansasta. Jos joku tahtoo häätää soturin kansastamme, puoltakaa Armonhallaa nyt”, johtaja naukui kohoten käpälilleen ja katseellaan tarkkaillen jokaista. “Jos kukaan ei häntä puolla, Terätiikeri jää kansaan, mutta joutuu pois baronetin sekä soturin tehtävistään kuuksi, pohtien tekojaan sekä pyytäen armoa Kaiulta. Mitä on tehty, on tehty, mutta olen tyytyväinen, ettei enempää henkiä ole tänään menetetty. Pidämme Karsiturkille kunnon hautajaiset, ja hänen läheisensä saavat huolehtia hänen hautauksestaan valitsemaansa paikkaan”, Belladonnatähti viimeisteli ja jäi odottamaan kissojen vastauksia korvat höröllä.

//Heli

Kivijalka hiljeni kuuntelemaan sanattomana päällikkönsä sanoja aikeistaan. Hän olisi halunnut pyytää Syystähteä, ettei veisi muita mukanaan omaan syvänteeseensä, oman kohtaaloonsa ja kuolemaansa, mutta ääntä ei tullut varapäällikön suusta. Hän kääntyi hiljaa Syystähden perässä ulos pesästä ja jäi synkin silmin katselemaan Syystähteä, joka kulki Kuurasuden vierelle.
Nuorempi Kivijalka, ehkä peräti Kivitassu olisi ollut otettu Syystähden sanoista. Että rammalla varapäälliköllä, jonka rampaisuus oli enää vain paha arpi jalassa, olisi jonkinlaista merkitystä kansan tulevaisuudelle. Kivijalka sulki hetkeksi silmänsä ja pudisti vaisusti päätään itsekseen. Miten hän ei ollut aiemmin jo huomannut Kuurasuden ja Syystähden läheisyyttä? Miten paljon Kuurasusi oli saattanut vaikuttaa Syystähden ajatuksen juoksuun? Miten hyväsydäminen päällikkö oli äkisti muuttunut? Missä oli se päällikkö, jota Kivijalka olisi ollut valmis seuraamaan lopputoman aavikon ja pohjattoman merenkin yli?
Hän päätti antaa Syystähden lopulta toimia, kuten parhaaksi katsoisi, vaikka se voisi tarkoittaa loppua monelle kissalle. Hän seisahtui hiljaa Revontulikukan eteen ja painoi surullisena päänsä toisen otsaa vasten, samalla kun kuuli Kuurasuden ohjeistavan tulevia sotaan lähtijöitä lepäämään. Pian he lähtisivät ja painajainen alkaisi. Kivijalka hiljalleen irtaantui Revontulikukasta, voisiko Kivijalka antaa sen tapahtua ja katsoa vain vierestä?
Hän siristi harmahtavia silmiään ja teki hiljaisen päätöksen itsensä kanssa.

//Heli


Armonhalla antoi katseensa lipua katsomaan tassujaan, kun Belladonnatähti asetti hänelle tarkentavan kysymyksen Karsiturkin aikeista häntä kohtaan. Oliko kolli ollut valmis tappamaan hänet tai yrittänyt tappaa hänet? Armonhalla nielaisi hiljaa ja piti kyynelien täytteisen katseensa tassuissaan, tietämättä mitä sanoa. Lyhyt vastaus riittäisi, mutta myöntävä vastaus tuntui jäävän kurkkuun jumiin karvapallona.
''Ehdin paikalle auttamaan häntä ja Varputassua. Luulen, että jos olisin päästänyt irti Karsiturkista, hän ei olisi paennut taistelua, vaan kohdistanut seuraavaksi raivonsa minuun tai Varputassuun'', Terätiikeri vastasi heilauttaen toista korvaansa mietteliäänä ja kääntyi sitten katsomaan lapansa ylitse Varputassua. Varputassuun Terätiikeri ei olisi toisen antanut koskaan kajota.
Armonhalla sulki hetkeksi silmänsä vaisusti. Miten kissa, jota hän aidosti ja oikeasti oli rakastunut olisi oikeasti voinut tulla niin päähän tähän tilanteeseen, että olisi päättänyt toimia niin äärimmillään?
''Varputassu, kertoisitko sinä sinun näkökulmasi tilanteen? Sinä olit ennen jo minua paikalla, kuulit ja näin varmasti enemmän kuin minä'', Terätiikeri naukui nuorelle oppilaalle, jonka sisar Salamasiipi säpsähti ja istuutui sitten muita kissoja lähemmäs Varputassun kanssa (?)
Armonhalla raotti varovaisen katseensa.
''Jäin alakynteen hänelle'', Armonhalla hiljaa sanoi lopulta Belladonnatähdelle vastauksen, mutta katseli sivummalle maahan. Hänen kylkiään ja rintaansa kirveli Karsiturkin kynsien iskuista, muttei hän siltikään halunnut uskoa, että Karsiturkki olisi todella halunnut hänet hengiltä. Muttei Armonhalla osannut myöskään sanoa, mitä olisi voinut tapahtua, jos Terätiikeri ei olisi tullut väliin tai jos Terätiikeri olisi päästänyt Karsiturkin irti.
Armonhalla oli ollut niin suurissa tunnekuohuissa, että hän kohotti jo väsyneeksi käyneen itkuisen silmäparinsa Varputassuun, haluten myös kuulla, miten nuorukainen olisi tulkinnut tilannetta tai mitä kaikkea tämä oli nähnyt tai kuullut.

//Masi, Myrkky
Belladonnatähti katseli hämmentyneenä ympärilleen, kun lopulta Terätiikeri avasi suunsa ensimmäisenä, kertoen, että pitkään kadonnut pentu oli vihdoin palannut. >Varputassu?< hetkeksi harmaan musta johtaja ihmetteli mielessään, ennen kuin vienon hymyn väläytti nuorelle sisarusparille, kuitenkin päättäen jättää sen asian myöhemmäksi.

“On ilo nähdä, että nuorukainen on palannut. Salamasiipi pitää hänestä huolta, kunnes ehdin Varputassun luo keskustelemaan”, johtaja naukaisi näille ja näki kadonneen oppilaan silmissä välähdyksen iloa sekä rentoutta. Hän olisi palannut kotiin, jossa ei olisi paljoa jäljellä, mutta oli silti iloinen nähdessään edes sisarensa ja vanhoja naamoja. Belladonnatähti kävisi vielä kyselemässä tuon matkasta, mutta ensin oli muuta hoidettavaa. Lopulta Armonhalla naukui Karsiturkin kohtalosta hiljaiseen ääneen, ja johtaja käänsi katseensa nyt tiukempana sekä tarkkaavaisena varajohtajaansa. Tipuaskeleen lisättyä vielä tarinaan, käänsi johtaja katseensa tähän ja sen myötä Paahdekobraan sekä Karsiturkin ruumiiseen. Armonhalla kertoi lopulta, miten Terätiikeri oli surmannut Karsiturkin, koko kansa tuntui jäykistyvän saapuessaan kuulemaan, ja hiljaisuus oli selkäpiitä karmiva. Terätiikeri kohosi lopulta ääneen emonsa vierelle. Terätiikeri asettui lähemmäs emonsa vierelle ja kertoi lopulta, mitä oli itse kuullut paikalla. Karsiturkki oli ahdistellut sekä vaatinut Armonhallalta valtaa sekä tuon paikan luopumista, ja lopulta kolli oli käynyt tämän päälle, ainakin selvästi haavoista kertoen. Belladonnatähti käänteli sinistä katsettaan baronetista varajohtajaansa.

Armonhalla oli selvästi loukkaantunut henkisesti, häntä varmasti ahdisti sekä pelotti koko tilanne. Vaikka heidän suhteensa ei ollut kenenkään silmissä niin lämmin ja rakastava, oli kolli ollut tärkeä Armonhallalle. Vaikkei edes Belladonnatähti pitänyt tuon suhteesta, ehkä osittain siksi, että tykkäsi Armonhallasta. Lopulta kaksikko alkoi riidellä uhkaavammin aukiolla ja Belladonnatähden oli kohennettava ryhtiään katsellessaan kaksikon leimuvia katseita. Ja viimein Armonhalla kääntyi johtajan puoleen pyytäen karkoittamaan oman poikansa. Hetkeksi aika tuntui jäätyvän paikalleen, kun naaras katseli epävarmoin tuntein varajohtajaansa sekä tuon poikaa. Tilanne oli kauhistuttava, Terätiikeri oli surmannut kansalaisen, vaikka taustalla olikin jo loukkaantunut Armonhalla, joka kertoi siitä, ettei Karsiturkki ollut oma itsensä, ei voinut olla hyväksi kansalle tai edes kumppanilleen. Armonhalla oli loukkaantunut, niin ulkoa kuin nyt sisältäkin päin menetettyään kumppaninsa, mahdollisesti myös poikansa ainakin oman vihansa myötä. Mutta olisiko karkoitus oikea rangaistus?

Belladonnatähti käänsi sinisen katseensa Karstiturkkiin, ohi mennen vilkaisten lähekkäin istuvaan Paahdekobraan sekä Saarnitassuun. Hän oli ollut hieno kissa. Mutta oliko hän aatteiltaan, tavoitteiltaan niinkään hyvä? Johtajan katse kääntyi takaisin kaksikkoon, kun lopulta Terätiikeri kysyi, mikä olisi hänen rangaistuksensa. Johtaja käänsi katseensa kollista Armonhallaan.

“Onko totta, että Karsiturkki yritti oikeasti tappaa sinut? Pelkkä kyllä tai ei vastaus riittää. Olen kuullut tarpeeksi”, Belladonnatähti katseli vakavana Armonhallan repaleista turkkia, vaatien vain yhtä vastausta.

“Terätiikeri, syöksyit väliin auttamaan vain, kun näit Armonhallan kärsivän alakynnestä? Kun Karsiturkki oli voimalla iskemässä häntä, kuten ei kansatoverin kuuluisi?” hän siirsi katseensa toiseen odottaen molemmilta vastausta.

“Teko ei ollut oikein, emme koskaan tahdo surmata omiamme, läheisiämme ja aiheuttaa surua sekä vihaa toisissamme. Mutta tarina on niin vakava, monimutkainen, kuka tahansa olisi tässä voinut kuolla”, Belladonnatähti käänsi katseensa merkitsevästi Armonhallaan. “Emme olisi tahtoneet menettää ketään, se on totta. Terätiikeri olisi voinut lopettaa, antaa Karsiturkille mahdollisuuden. Mutta olisimmeko voineet uskoa toiseen mahdollisuuteen? Olisiko kolli pitänyt erottaa kansasta? Olisiko Armonhallalle vaadittu henkivartijaa, ettei Karsiturkki voisi langeta häneen enää?” johtaja naukui katsellessaan kerääntyneitä kissoja. Tämä oli suuri pala entisille yötaivaan kissoille, eikä Belladonnatähti tahtonut vaikuttaa sydämettömältä heidän tunteitaan kohtaan, kun Karsiturkki nyt oli kuollut. Hän odottaisi kissojen vastaukset ja päättäisi rangaistuksesta. Hän odottavan sinisen katseensa käänsi Terätiikeriin sekä Armonhallaan, hännänpää viileästi heiluen käpäliensä juuressa.