//Masi
Varputassu katseli sisarensa viereltä hieman hermostuneena aukion tapahtumia. Belladonnatähti kertoi, että keskustelisi nuorukaisen kanssa vielä myöhemmin, mutta äkkiä tilanne oli lopulta tullut siihen, että häneltä kysyttiin näkökantaa tapahtumiin. Oli totta, että hän oli sattunut paikalle ja kuullut vähän kaikenlaista taisteluntiimellyksessä, mutta mitä hän muistaisi lopulta? Varovasti naaras kohosi tassuilleen ja sisar rinnallaan he lähestyivät puhuvia kissoja, asettuen varovasti Terätiikerin sekä Armonhallan väliin. Varputassu katseli kissoja kollista varajohtajaan, sekä sitten sisarestaan johtajaansa. Nielaisten palan kurkustaan hän veti keuhkot täyteen ilmaa ja muotoili sanojaan päässään.

“Kun palasin saarelle, en ensin kuullut mitään, lähdin tassuttelemaan johonkin suuntaan missä muistin olevan polku tai tie kohti leiriä. Mutta sitten keskellä matkaa aloin kuulla huutoa sekä sähinää”, hän katsahti varovasti kohti Armonhallaa. “Näin Armonhallan alivoimaisesti Karsiturkin painon alla, selvästi toisen ideana saada Armonhalla kukistettua, tai vain tarpeeksi loukkaantuneeksi. Syöksyin ajattelematta Karsiturkin kylkeen, irti Armonhallasta”, naaras naukaisi muistaessaan osumansa kollin kylkeen, sellaista voimaa ennen kokemattomana. “Sitten kolli käänsi raivonsa minuun, mutta Armonhalla syöksyi väliin ja sai Karsiturkin maahan. Kuitenkin lopulta Karsiturkki heitti multaa Armonhallan naamaan ja pääsi ylivoimaan. Sitten Terätiikeri saapui paikalle ennen kuin Karsiturkki ehti kynsiä Armonhallan hengiltä”, Varputassu muistellen naukui hiljaa ja katseli kissoja sen mukaan, kun nimiä tuli esiin. “Terätiikeri piti vain kiinni kollista, hän yritti anoa armoa mutta se oli ohi nopeasti. Ja hieman sen jälkeen Tipuaskel löysi meidät”, hän tokaisi ja painoi korviaan. Mikä oli Karsiturkin vihan takana varajohtajaa kohtaan?

“Eli Armonhalla yritti itseään puolustaa kollin aggressiiviselta käytökseltä. Jos ensin Varputassu ei olisi löytänyt paikalle, olisi Armonhalla voinut loukkaantua pahemmin. Jos Terätiikeri ei olisi vielä sattunut paikalle, olisi Armonhalla sekä Varputassu olleet hengenvaarassa. Mutta lopulta Karsiturkki menetti henkensä”, Belladonnatähti pohti ääneen ja katsahti kollin jo kylmettyneeseen ruumiiseen. Tilanne oli selvästi hankala myös johtajalle, sen Varputassu näki tämän katseesta. Armonhalla halusi häätää oman poikansa, tuntien tämän murhaajana. Mutta Terätiikeri oli vain pelastanut emonsa?

“Minun mielestäni Karsiturkin ajatukset olivat selkeät. En kuullut sanoja heidän keskustelustaan, mutta tilanne näytti jo niin pahalta saapuessani, että ensimmäinen ajatukseni oli pelastaa kissa, kenet tunsin parhaiten. Tuo ei näyttänyt normaalilta harjoitustuokioltakaan”, hän sanahti hiljaa. Kissat katselivat ympärilleen selvästi pohtien omia ajatuksiaan verraten tarinoihin. Varputassu ei ollut varma oliko sanonut oikein.

“Vaikka Terätiikeri on juuri tappanut kissan, joka olisi mahdollisesti voitu säästää, en näe syytä häätää häntä kansasta. Jos joku tahtoo häätää soturin kansastamme, puoltakaa Armonhallaa nyt”, johtaja naukui kohoten käpälilleen ja katseellaan tarkkaillen jokaista. “Jos kukaan ei häntä puolla, Terätiikeri jää kansaan, mutta joutuu pois baronetin sekä soturin tehtävistään kuuksi, pohtien tekojaan sekä pyytäen armoa Kaiulta. Mitä on tehty, on tehty, mutta olen tyytyväinen, ettei enempää henkiä ole tänään menetetty. Pidämme Karsiturkille kunnon hautajaiset, ja hänen läheisensä saavat huolehtia hänen hautauksestaan valitsemaansa paikkaan”, Belladonnatähti viimeisteli ja jäi odottamaan kissojen vastauksia korvat höröllä.

//Heli

Kivijalka hiljeni kuuntelemaan sanattomana päällikkönsä sanoja aikeistaan. Hän olisi halunnut pyytää Syystähteä, ettei veisi muita mukanaan omaan syvänteeseensä, oman kohtaaloonsa ja kuolemaansa, mutta ääntä ei tullut varapäällikön suusta. Hän kääntyi hiljaa Syystähden perässä ulos pesästä ja jäi synkin silmin katselemaan Syystähteä, joka kulki Kuurasuden vierelle.
Nuorempi Kivijalka, ehkä peräti Kivitassu olisi ollut otettu Syystähden sanoista. Että rammalla varapäälliköllä, jonka rampaisuus oli enää vain paha arpi jalassa, olisi jonkinlaista merkitystä kansan tulevaisuudelle. Kivijalka sulki hetkeksi silmänsä ja pudisti vaisusti päätään itsekseen. Miten hän ei ollut aiemmin jo huomannut Kuurasuden ja Syystähden läheisyyttä? Miten paljon Kuurasusi oli saattanut vaikuttaa Syystähden ajatuksen juoksuun? Miten hyväsydäminen päällikkö oli äkisti muuttunut? Missä oli se päällikkö, jota Kivijalka olisi ollut valmis seuraamaan lopputoman aavikon ja pohjattoman merenkin yli?
Hän päätti antaa Syystähden lopulta toimia, kuten parhaaksi katsoisi, vaikka se voisi tarkoittaa loppua monelle kissalle. Hän seisahtui hiljaa Revontulikukan eteen ja painoi surullisena päänsä toisen otsaa vasten, samalla kun kuuli Kuurasuden ohjeistavan tulevia sotaan lähtijöitä lepäämään. Pian he lähtisivät ja painajainen alkaisi. Kivijalka hiljalleen irtaantui Revontulikukasta, voisiko Kivijalka antaa sen tapahtua ja katsoa vain vierestä?
Hän siristi harmahtavia silmiään ja teki hiljaisen päätöksen itsensä kanssa.

//Heli


Armonhalla antoi katseensa lipua katsomaan tassujaan, kun Belladonnatähti asetti hänelle tarkentavan kysymyksen Karsiturkin aikeista häntä kohtaan. Oliko kolli ollut valmis tappamaan hänet tai yrittänyt tappaa hänet? Armonhalla nielaisi hiljaa ja piti kyynelien täytteisen katseensa tassuissaan, tietämättä mitä sanoa. Lyhyt vastaus riittäisi, mutta myöntävä vastaus tuntui jäävän kurkkuun jumiin karvapallona.
''Ehdin paikalle auttamaan häntä ja Varputassua. Luulen, että jos olisin päästänyt irti Karsiturkista, hän ei olisi paennut taistelua, vaan kohdistanut seuraavaksi raivonsa minuun tai Varputassuun'', Terätiikeri vastasi heilauttaen toista korvaansa mietteliäänä ja kääntyi sitten katsomaan lapansa ylitse Varputassua. Varputassuun Terätiikeri ei olisi toisen antanut koskaan kajota.
Armonhalla sulki hetkeksi silmänsä vaisusti. Miten kissa, jota hän aidosti ja oikeasti oli rakastunut olisi oikeasti voinut tulla niin päähän tähän tilanteeseen, että olisi päättänyt toimia niin äärimmillään?
''Varputassu, kertoisitko sinä sinun näkökulmasi tilanteen? Sinä olit ennen jo minua paikalla, kuulit ja näin varmasti enemmän kuin minä'', Terätiikeri naukui nuorelle oppilaalle, jonka sisar Salamasiipi säpsähti ja istuutui sitten muita kissoja lähemmäs Varputassun kanssa (?)
Armonhalla raotti varovaisen katseensa.
''Jäin alakynteen hänelle'', Armonhalla hiljaa sanoi lopulta Belladonnatähdelle vastauksen, mutta katseli sivummalle maahan. Hänen kylkiään ja rintaansa kirveli Karsiturkin kynsien iskuista, muttei hän siltikään halunnut uskoa, että Karsiturkki olisi todella halunnut hänet hengiltä. Muttei Armonhalla osannut myöskään sanoa, mitä olisi voinut tapahtua, jos Terätiikeri ei olisi tullut väliin tai jos Terätiikeri olisi päästänyt Karsiturkin irti.
Armonhalla oli ollut niin suurissa tunnekuohuissa, että hän kohotti jo väsyneeksi käyneen itkuisen silmäparinsa Varputassuun, haluten myös kuulla, miten nuorukainen olisi tulkinnut tilannetta tai mitä kaikkea tämä oli nähnyt tai kuullut.

//Masi, Myrkky
Belladonnatähti katseli hämmentyneenä ympärilleen, kun lopulta Terätiikeri avasi suunsa ensimmäisenä, kertoen, että pitkään kadonnut pentu oli vihdoin palannut. >Varputassu?< hetkeksi harmaan musta johtaja ihmetteli mielessään, ennen kuin vienon hymyn väläytti nuorelle sisarusparille, kuitenkin päättäen jättää sen asian myöhemmäksi.

“On ilo nähdä, että nuorukainen on palannut. Salamasiipi pitää hänestä huolta, kunnes ehdin Varputassun luo keskustelemaan”, johtaja naukaisi näille ja näki kadonneen oppilaan silmissä välähdyksen iloa sekä rentoutta. Hän olisi palannut kotiin, jossa ei olisi paljoa jäljellä, mutta oli silti iloinen nähdessään edes sisarensa ja vanhoja naamoja. Belladonnatähti kävisi vielä kyselemässä tuon matkasta, mutta ensin oli muuta hoidettavaa. Lopulta Armonhalla naukui Karsiturkin kohtalosta hiljaiseen ääneen, ja johtaja käänsi katseensa nyt tiukempana sekä tarkkaavaisena varajohtajaansa. Tipuaskeleen lisättyä vielä tarinaan, käänsi johtaja katseensa tähän ja sen myötä Paahdekobraan sekä Karsiturkin ruumiiseen. Armonhalla kertoi lopulta, miten Terätiikeri oli surmannut Karsiturkin, koko kansa tuntui jäykistyvän saapuessaan kuulemaan, ja hiljaisuus oli selkäpiitä karmiva. Terätiikeri kohosi lopulta ääneen emonsa vierelle. Terätiikeri asettui lähemmäs emonsa vierelle ja kertoi lopulta, mitä oli itse kuullut paikalla. Karsiturkki oli ahdistellut sekä vaatinut Armonhallalta valtaa sekä tuon paikan luopumista, ja lopulta kolli oli käynyt tämän päälle, ainakin selvästi haavoista kertoen. Belladonnatähti käänteli sinistä katsettaan baronetista varajohtajaansa.

Armonhalla oli selvästi loukkaantunut henkisesti, häntä varmasti ahdisti sekä pelotti koko tilanne. Vaikka heidän suhteensa ei ollut kenenkään silmissä niin lämmin ja rakastava, oli kolli ollut tärkeä Armonhallalle. Vaikkei edes Belladonnatähti pitänyt tuon suhteesta, ehkä osittain siksi, että tykkäsi Armonhallasta. Lopulta kaksikko alkoi riidellä uhkaavammin aukiolla ja Belladonnatähden oli kohennettava ryhtiään katsellessaan kaksikon leimuvia katseita. Ja viimein Armonhalla kääntyi johtajan puoleen pyytäen karkoittamaan oman poikansa. Hetkeksi aika tuntui jäätyvän paikalleen, kun naaras katseli epävarmoin tuntein varajohtajaansa sekä tuon poikaa. Tilanne oli kauhistuttava, Terätiikeri oli surmannut kansalaisen, vaikka taustalla olikin jo loukkaantunut Armonhalla, joka kertoi siitä, ettei Karsiturkki ollut oma itsensä, ei voinut olla hyväksi kansalle tai edes kumppanilleen. Armonhalla oli loukkaantunut, niin ulkoa kuin nyt sisältäkin päin menetettyään kumppaninsa, mahdollisesti myös poikansa ainakin oman vihansa myötä. Mutta olisiko karkoitus oikea rangaistus?

Belladonnatähti käänsi sinisen katseensa Karstiturkkiin, ohi mennen vilkaisten lähekkäin istuvaan Paahdekobraan sekä Saarnitassuun. Hän oli ollut hieno kissa. Mutta oliko hän aatteiltaan, tavoitteiltaan niinkään hyvä? Johtajan katse kääntyi takaisin kaksikkoon, kun lopulta Terätiikeri kysyi, mikä olisi hänen rangaistuksensa. Johtaja käänsi katseensa kollista Armonhallaan.

“Onko totta, että Karsiturkki yritti oikeasti tappaa sinut? Pelkkä kyllä tai ei vastaus riittää. Olen kuullut tarpeeksi”, Belladonnatähti katseli vakavana Armonhallan repaleista turkkia, vaatien vain yhtä vastausta.

“Terätiikeri, syöksyit väliin auttamaan vain, kun näit Armonhallan kärsivän alakynnestä? Kun Karsiturkki oli voimalla iskemässä häntä, kuten ei kansatoverin kuuluisi?” hän siirsi katseensa toiseen odottaen molemmilta vastausta.

“Teko ei ollut oikein, emme koskaan tahdo surmata omiamme, läheisiämme ja aiheuttaa surua sekä vihaa toisissamme. Mutta tarina on niin vakava, monimutkainen, kuka tahansa olisi tässä voinut kuolla”, Belladonnatähti käänsi katseensa merkitsevästi Armonhallaan. “Emme olisi tahtoneet menettää ketään, se on totta. Terätiikeri olisi voinut lopettaa, antaa Karsiturkille mahdollisuuden. Mutta olisimmeko voineet uskoa toiseen mahdollisuuteen? Olisiko kolli pitänyt erottaa kansasta? Olisiko Armonhallalle vaadittu henkivartijaa, ettei Karsiturkki voisi langeta häneen enää?” johtaja naukui katsellessaan kerääntyneitä kissoja. Tämä oli suuri pala entisille yötaivaan kissoille, eikä Belladonnatähti tahtonut vaikuttaa sydämettömältä heidän tunteitaan kohtaan, kun Karsiturkki nyt oli kuollut. Hän odottaisi kissojen vastaukset ja päättäisi rangaistuksesta. Hän odottavan sinisen katseensa käänsi Terätiikeriin sekä Armonhallaan, hännänpää viileästi heiluen käpäliensä juuressa.

//Masi, Taivaanliekin kissat
Syystähti huokaisi syvään astuttuaan pesän pimeyteen, ennen kuin Kivijalka ehti rynnätä pesään ja kyseenalaistaa kilpikonnakuvioista naarasta. Taivaanliekin päällikkö katseli hetken omaa pesäänsä kohden, ennen kuin kykeni kääntämään katseensa kohti varapäällikköään. Tämän tunteet olivat täysin aitoja ja kyllä Syystähti tiesi mitä kautta ne nostivat hänet niin puolustuskannalle kansan puolesta. Syystähti ei vain kyennyt enää kokemaan oloaan niin mukavaksi täällä, niin täyteläiseksi, ehkä juuri menetettyään kaiken. Kuolontähden jälkeen elämä oli ollut sekalaista, hän oli löytänyt paikkansa, mutta menettänyt kaiken. Surutähti oli viimein kadonnut, mutta silti pelko sekä inho kaihersi häntä, vaikka yritti rohkeasti rakentaa vihdoin omaa kansaansa. Mutta ei siitä ollut apua. Oli hänen kansalaisiaan murhattu tarpeettomasti, ja nyt Syystähti koki jopa tahtovansa kostoa. Oliko se emon kautta perittyä? Vai vaan kasvanutta vihaa sekä oikeuden tahtoa?

Naaras asettui istumaan hiljaa korvat käännetty kohti harmaata kollia. Hänen sanansa olivat täysin oikeaan osuvia eikä Syystähti voinut kieltää tästä mitään. Hän olisi viemässä kansansa, nuoret soturinsa mahdolliseen kuolemaan. Itsensäkin. Mutta tähän olisi lähdössä vain kissat, jotka tahtoivat tulla. Jos Syystähti lähtisi tähän itse, niin hän tekisi. Hän vaatisi vastauksia vain yksinään, jos ei kukaan muu tahtonut tulla. Mutta kyllä Vaahterakynnen kuolema oli koskettanut monia. Vaikkei moni siitä pitäisi, että he lähtisivät mahdolliseen sotaan Usvajoen kanssa, oli ajat kuitenkin myös muuttumassa. Ei jokainen liittolaisuus ikuisuuksia kestäisi.

“Kivijalka”, naaras aloitti hiljaa kollin vihdoin lopetettua. Hän vilkaisi maata, mutta kohotti lopulta lehtisateen ruskeiden lehtien värisen katseensa varajohtajaansa. “En uskonut, että voisin menettää enää yhtään mitään enempää. Luulin, että kotini olisi vihdoin täällä, missä voisin rakentaa kaikille paratiisin, johon paeta. Mutta en tiedä, miten on kaikki voinut kaatua edelleen jokaisesta yrityksestä huolimatta. Vaikka asia on ehkä pieni, se vaivaa minua todella paljon. En tahdo jättää tätä sikseen, enkä tiedä voiko asiasta pelkästään keskustella”, naaras naukui ja räpäytti silmiään. “Jos jotain tämä kansa ei menetä, se olet sinä Kivijalka. Sinä ja sinun perheesi. Sen kuuluisi johtaa sekä pelastaa tämä kansa. Sinun kuuluisi suojella näitä tieltään eksyneitä ja turvaa etsiviä kissoja. Tämä on viimeinen tehtäväni Taivaanliekin puolesta, Kivijalka. Enkä pelkää kuolemaa”, naaras käänsi päätään sekä katsettaan ja huokaisi syvään viileiden sanojensa päätteeksi. Elämä oli vienyt häneltä paljon, ja nyt tämä oli vienyt häneltä vielä enemmän, kuin tyhjää täynnä olisi enää elämä sekä tarkoitus.

“Tieni Taivaanliekissä on päättymässä, tunnen sen. En koe, että voin antaa teille mitään sen parempaa. Olen itse niin eksynyt, niin hukassa, enkä usko menneisyyteni sitä helpottavan mitä kansalle tuon. Ehkä se on luonteessani, että tahdon selvittää tämän sanoin tai kynsin, enkä sitä pelkää. Mutta tähän en tahdo kissoja mukaan, jotka eivät sitä tosissaan halua. En aio menettää ketään, ketä ei ole pakko. Suojelen jokaista omalla hengelläni. Menetän jokaisen henkeni omieni puolesta, jos se sen vaatii. Tämän jälkeen, kansa jää sinulle Kivijalka. Jos en palaa, tiedät, miten on käynyt. Joku tuo sinulle sanan, mitä olemme saaneet tästä, jos yhtään mitään. Mutta en voi antaa asian vain olla. Se kaihertaa minua niin syvältä, että tahdon sen selvittää omin keinoin”, Syystähti naukui lopulta ja katseli vielä syvälle Kivijalan huolestuneisiin sekä vihaisiin silmiin.

“Anteeksi, Kivijalka. Mutta näin on parasta. Ja mitä sen jälkeen käy, on vielä parempaa”, naaras tokaisi, kohosi jaloilleen ja asteli ulos pesästä turkki koskettaen kollin harmaata karvaa. Hän ei ottaisi mukaansa ketään Kivijalan tai Revontulikukan perheestä. He olisivat kansan tulevaisuus. Revontulikukka oli kuin luotu Taivaanliekin kansalainen, sen synnynnäinen johtaja, pelastaja. Ja Kivijalka sen johtajana vielä kuita, toisi kansalle arvokkuutta sekä ylpeyttä. Ulos pesästä astuessaan hän katsahti pentutarhan ulkopuolella istuvaan Revontulikukkaan, joka painoi alas korviaan nähdessään Syystähden. Johtaja painoi päätään ja räpäytti silmiään pahoittelevasti, mutta myös merkiksi, että tämä olisi hyvästit. Pelko välähti emon katseessa, mutta hän kääntyi lopulta pois. Syystähti askelsi Kuurasuden seuraan ja katseli jo erikseen kerääntyneitä mahdollisia taistelijoita.

“Olemme saaneet mukaamme vahvoja kissoja?” hän naukaisi hiljaa, sisällään jylisten niin kauhu, viha kuin myös ahdistus. Hän ei pelkäisi kohdata Tuulentähteä, mutta mitä kaikkea sitä myötä kansa tulisi kokemaan? Ei hänellä ollut hirveästi ystäviä, jota kansassa menettää. Taistelijoihin ensimmäisenä liittynyt Leopardikukka olisi kissa, jota johtaja suojelisi hengellään. Muuten vaikka johtaja oli asettunut kansaan ja tiesi kissoja, ei kukaan heistä olisi niin tärkeä kuin Kivijalka ja tämän läheiset. Syystähti oli tehnyt päätöksensä, ja toivoisi, että Kivijalka pelastaisi kaiken tämän jälkeen.

Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmolle, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.
• Kuukauden parhaaksi hahmoksi nimetään kuukaudessa aktiivisin hahmo, eli se hahmo, jolla on eniten rooleja kuukauden aikana.

Masi: +47ap +140kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Armonhalla, Myrkkysuon varapäällikkö +60kp +15ap +3ap
+ Terätiikeri, Myrkkysuon soturien baronetti +20kp +5ap +1ap
+ Kivijalka, Taivaanliekin varapäällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Kuurasusi, Taivaanliekin soturien ruhtinas +40kp +10ap +2ap


Heli: +48ap +160kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Aallonsydän, Heimon varapäällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Varputassu, Myrkkysuon oppilas +60kp +15ap +3ap
+ Syystähti, Taivaanliekin päällikkö +60kp +15ap +3ap
+ Belladonnatähti, Myrkkysuon päällikkö +20kp +5ap +1ap

//Heli//

Aallonsydämen hyvästely teki kipeää, ne tuntuivat jonkinlaisilta hyvästeiltä, vaikka samalla varapäällikkö arvosti todella paljon sitä, että Belladonnatähti oli tarjonnut leposijaa Myrkkysuosta Armonhallan vanhemmille. Emon sanat antoivat Armonhallalle kuitenkin toivoa tulevaisuudesta ja niistä sanoista hän tulisi olemaan enemmän kuin kiitollinen. Hän hyvästeli Aallonsydämen surullisesti värisevillä viiksillään, mutta lempeällä hymyllään ja uppoutui hetkeksi ajatuksissaan aikaan, jolloin he kaikki olivat vielä eläneet Myrkkysuossa, juoksennelleet rannalla. Hurmelampi, Rikkotähti, Puronhenki, Aallonsydän ja tietysti Armonhalla itse. Hän kuitenkin säpsähti Belladonnatähden tiukempaa sävyä, kun kissat ympärillä olivat aloittaneet metelöinnin tuodusta ruumiista ja Varpupennun sisaruksen riemusta.
''Varpupentu on palannut!'', Terätiikeri huusi, jonka Salamasiipi hivenen tylysti korjasi ''Varputassuksi''.
''Terätiikeri teki tämän'', Armonhalla naukui hiljaa ja siirsi katseensa Karsiturkkiin, jonka vierelle Paahdekobra istui vaitonaisena ja nuuski Yötaivaan entisen soturin kasvoja, muttei varsinaista surua varapäällikkö kyennyt näkemään toisen kasvoilla.
''Minä saavuin paikalle, kun Karsiturkki oli jo kuollut'', Tipuaskel varovasti sanoi, kun Belladonnatähden katse poukkoili tiukkana puhujasta toiseen ja näiden vierellä oleviin kissoihin (?).
Terätiikerin olemus Varputassusta vakavoitui ja Armonhalla kykeni tuntemaan toisen vaisun katseen niskassaan, joka ei sinällään ollut uhkaava, muttei pahoillaankaan oleva. Armonhalla ummisti silmänsä epätoivoisena.
''Terätiikeri tappoi Karsiturkin! Minun oma poikani surmasi minun kumppanini'', Armonhalla nytkähti eteenpäin kostein silmin, muttei uskaltanut avata kärsiviä silmiään, etteivät kyyneleet karkaisi pitkin poskia, ei Belladonnatähden tai kansan edessä.
''Hän halusi tappaa sinut'', Terätiikerin ääni kuului yllättäen ihan Armonhallan viereltä ja tämä istuutui emonsa vierelle, saaden Armonhallan säpsähtämään ja avaamaan kyynelehtivät silmänsä. ''Te riitelitte siitä, miten hän halusi sinun jättävän varapäällikön arvosi hänelle, jotta voisit keskittyä luomaan hänen kanssaan yhteistä perhettänne. Ja koska et suostunut jättämään kansaasi tai arvoasi hänen takiaan, hän päätti ottaa sen kaiken vaikka väkisin sinulta'', Terätiikeri naukui ja vilkaisi varovasti Belladonnatähteä.
Armonhalla käänsi katseensa pois pojastaan, vihan ja surun kamppaillessa keskenään hänen sisällään.
''Katso itseäsi Armonhalla. Olet tomun ja lian, sekä veren peitossa, eikä kaikki tuo veri ole Karsiturkin. Sinä vuodat'', Terätiikeri kuiskasi niin hiljaa, että vain Tipuaskel, Belladonnatähti ja Armonhalla sen kykenivät kuulemaan, sillä olivat tarpeeksi lähellä.
''Olisi riittänyt, että uhkaavassa tilanteessa painaa maahan. Kenenkään ei kuulu kuolla'', Armonhalla sihisi ja terävöitti nyt katseensa Terätiikeriin. ''Sinä tapoit Karsiturkin, sinä olet vaaraksi kansallemme. Minä en kasvattanut pojastani tappajaa, enkä koskaan voi antaa tekoasi anteeksi. Mikään ei oikeuta tappamaan toista, ei mikään oikeuta meitä päättämään toistemme elämän pituudesta'', Armonhallan suru alkoi muuttua pettymyksen täytteiseksi, mutta lähes jo uhkaavaksi murinaksi.
''Olen pahoillani, että näet tekoni vääränä ja ymmärrän, että minun tulee sellaisesta kohdata rangaistus, mikäli tekoni nähdään kansan tai Belladonnatähden osalta rangaistavana. Mutten voi pyytää anteeksi sitä mitä tein. Muuten me joutusimme hautaamaan tänä yönä sinut!'', Terätiikeri henkäisi ja käänsi apean katseensa Karsiturkkiin.
Armonhalla yritti vetää monesti syvään henkeä, ettei korottaisi ääntään enää huudoksi.
''Häädä hänet Belladonnatähti-'', Armonhallan ääni oli tasapaksua ja lähes tunteetonta, kun hän kääntyi katsomaan päällikköään.
''Jo pitkään sivusta seuraajat ovat olleet huolissaan sinusta Armonhalla'', Tipuaskel varovasti kuiskasi, saaden Armonhallan katseen itseensä.
''Vihjaatko sinä, että minä olen jotenkin vinksahtanut päästäni?'', varapäällikkö mutisi, siristäen silmiään.
''E-ei en, en minä sellaista. Mutta Karsiturkki on ennenkin kajonnut sinuun, suhteenne on ollut.. epävakaa.. Tai vaarallinen'', nuori soturi vinkaisi ja otti ripeästi askeleita kauemmas korvat luimussa, haluamatta aiheuttaa riitaa. Mutta kissat tuntuivat olevan vaivaantuneita tilanteeseen, sillä heistä osa oli havainnut ilmeisesti jotakin vastaavaa. Irronneita karvatupsuja varapäällikön turkissa, naarmuja ja sekavaa käytöstä kaksikon välillä, ja toisistaan johtuen.
''Karsiturkki oli hieno kissa, aina uskollinen Yötaivaalle'', Armonhalla erotti Paahdekobran kuiskaavan Saarnitassulle, kun kertoi tälle miten hän tunsi Karsiturkin. Armonhallan mieleen kohosi Karsiturkin sanat Paahdekobrasta ja Yötaivaasta. Olisiko kolli voinut oikeasti olla vaarallinen Myrkkysuolle tai Belladonnatähdelle? Pitikö se paikkansa, että tämä olisi valmis taistelemaan kansan päällikköä vastaan, jotta 'oikea' päällikkö saisi vallan? Armonhalla ei kyennyt uskomaan sellaiseen. He olivat aidosti rakastuneita. Olisipa Armonhalla jättänyt arvonsa ja perustanut perheen Karsiturkin kanssa, mitään pahaa ei olisi tapahtunut. Mitään tallaista ei olisi tapahtunut.
''En halunnut hänen terrorisointinsa jatkuvan, en halunnut hänen vielä tappavan sinua tai ketään muuta. Halusin suojella perhettäni'', Terätiikeri yritti saada emonsa ymmärtämään, muttei siinä toivossa, että saisi vältyttyä rangaistukselta. Vaan että saisi emonsa lähelleen edes hetkeksi elämänsä aikana.
''Olet samanlainen kuin isäsi. Oikeutat tekosi, enkä kanna edes pahaa oloa siitä, että sinun lavoillasi lepää toisen kissan kuolema!'', Armonhalla sihisi Terätiikerille. ''Miten Tuskatiikeri meille nyt nauraa, kun hänen verensä on vihdoin alkanut vaikuttaa sinussa. Miten ylpeä hän sinusta olisikaan'', Armonhalla siristi silmiään.
Terätiikeri piti suoran ryhtinsä ja jäi aavemaisen hiljaa vain tuijottamaan emoaan.
''Armollinen teko on häätää sinut, vaikka ansaitsisitkin saada saman kohtalon kuin Karsiturkille aiheutit'', Armonhalla sanoi hiljaa, mutta vihaava katse silmissään.
''Oletko todella sitä mieltä, että jos hän olisi jäänyt eloon, hän ei olisi pyrkinyt tekemään enää mitään pahaa sinulle tai perheellesi? Kansalle? Uskotko niin todella?'', Terätiikeri vakavasti lausui ja haastoi hetkeksi emonsa vihaisen mulkoilun.
Armonhalla jatkoi vihaista tuijotustaan, muttei voinut olla siitä tietenkään varma. Karsiturkki oli kieltämättä muuttunut viime aikoina, mutta edes toisen suojelemiseksi kenenkään ei kuuluisi kuolla.
''Siitä olen varma, että kuka tahansa voi muuttua, kun antaa toisen mahdollisuuden'', Armonhalla murahti ja nousi ylös, astuen kauemmas pojastaan.
''Mutta omalle pojallesi et sellaista vaihtoehtoa anna?'', Terätiikeri täsmensi, Armonhallan upottaessa vihaisena kyntensä maahan.
''Paras tapa antaa sinulle uusi mahdollisuus on jättää sinut henkiin ja lähettää täältä pois. Siinä on sinulle uusi mahdollisuus, elää muualla ja yrittää ymmärtää tekosi''.
Terätiikeri hymähti hiljaa itsekseen ja kohotti sitten katseensa Belladonnatähteen.
''Minkä tuomion haluat minulle antaa?'', Terätiikeri kysyi sitä pelottomattomasti, mutta kunnioittaen päällikköään. Armonhalla huomasi kuitenkin, että hänen oma tunnekuohuinen sydämensä alkoi hakkaamaan pelokkaasti ja hän kääntyi varovasti myös katsomaan Belladonnatähteä. Tarkoittiko Armonhalla todella sitä, että hänen poikansa tulisi lähettää pois? Hän ei koskaan voisi antaa anteeksi sitä, että kukaan leikkisi esi-isiä ja päättäisi toisen kohtalosta tappamalla tämän. Ja nieliskeltyään hetken ahdinkoaan, hän oli varma siitä, että hänen näkemyksensä oli oikea ja hän pitäisi uskomuksistaan kiinni, vaikka se särkisi hänen perheensä, maineensa tai vaikka hän menettäisi arvonsa.

//Masi
Aallonsydän kuunteli ja katseli tytärtään apeana, mutta kuitenkin rauhallisin ja tyynein silmin. Kipu oli uskomaton, joka repi häntä rinnasta kuullessaan menetettyään oman poikansa, mutta kuitenkin ulospäin hän pystyi näyttämään vain surullisen katseensa ilman huutoa, joka repi sydäntä rikki. Oli toinenkin poika nyt menetetty, mutta sentään kansa oli jäänyt vahvaksi heidänkin kahden menetettyään. Molemmat kollit olivat hyviä ja arvostettuja sotureita, vaikkei ehkä Hurmelampi isänsä mielestä, mutta aina kuitenkin emon katseen alla. Ruskea naaras nyökäytti päätään ja painoi sitä sitten alemmas, kuitenkin Armonhallan poskea nuolaisten lohduttavasti pariin kertaan.

“Olen pahoillani menetyksestä”, hän naukaisi kohti Belladonnatähteä, joka nyökäytti päätään syvemmin kohti Aallonsydäntä.

“Suurimmat pahoittelut teille, sinulle sekä Rikkotähdelle. He olivat vahvoja sotureita molemmat”, päällikkö naukaisi kääntäen sitten päätään kohti parantajan pesältä tulevaa melua kohden. Aallonsydän työnsi viikatetta lähemmäs Armonhallan käpäliä, ja painoi samalla nenänsä tuon kaulaa vasten.

“Olen pahoillani, etten voi jäädä pidemmäksi aikaa. Oli vain tehtäväni tuoda tämä. Uskon, että minun on kuitenkin palattava kotiin”, tämä yritti rohkaisevasti kertoa tyttärelleen, mutta ymmärsi tuon surun sekä huolen. “Täälläkin on selvästi niin paljon tekeillä, että läsnäoloni voisi olla hieman liikaa. Mutta tiedät kuitenkin mistä minut löytää”, hän kehräsi hiljaa ja nuolaisi vielä tyttärensä poskea etsien tuon katsetta. “Olet vahva, kuten veljesikin. Ja Belladonnatähden vierellä upea varajohtaja. Teet meidät kaikki ylpeiksi”, Aallonsydän naukui, kohosi käpälilleen ja alkoi vielä pitkän halin tyttärelleen.
“Kiitos, että sain käydä aiheuttamatta suurempaa harmia. Ja toivon, että päivänne Myrkkysuossa ovat pian rauhallisemmat”, hän nyökäytti päätään Belladonnatähdelle, joka käänsi pian oman sinisen katseensa takaisin entiseen varajohtajaan.

“Jos koskaan tahdot jäädä päiväksi tai pariksi, olet aina tervetullut. Kuten Rikkotähtikin on tervetullut käymään”, harmaa johtaja naukui ja painoi päätään Aallonsydämelle hyvästien merkiksi. Ruskea naaras hymyillen vastasi nyökkäykseen ja kääntyi sitten tyttärensä puoleen. “Nähdään taas pian rakkaani”, hän hyvästeli toisen ja kääntyi sitten näiden luota palatakseen kotiin, jättäen viikatteen Rikkotähden pyynnön myötä takaisin tyttärelle. Takanaan vielä leirin muureista päästyään Aallonsydän pystyi kuulemaan nousevan melun, jonka päälle Belladonnatähden viileän äänen, joka tavoitteli rauhaa melun yli:

“Nyt tahtoisin kuulla mitä täällä on oikein tapahtunut?”

Varputassu kohotti päätään varoen katsoakseen Terätiikeriä, mutta kollin sanojen päälle loikkasi jostain kauempaa vielä ihanampi ääni, jonka melkein Varputassu oli unohtanut kaikkien näiden kuiden aikana.

“Salamapentu?” naaras henkäisi ja kompuroiden kohosi käpälilleen, kun rakas sisar syöksyi häntä kohden ja lopulta painoi poskensa hänen poskeaan vasten. Nuoren naaraan oli maisteltava pitkään silmät kiinni sisarensa ominaistuoksua, hänen oli katseltava tämän kauniiksi kasvanutta turkkia sekä lopulta ihanan vihreitä silmiä. “Voi Salamapentu”, hän henkäisi lopulta, kun sisko alkoi nuolla hänen korvantaustojaan sekä poskiaan.

“Olen Salamasiipi nykyään”, jo soturiksi kasvanut sisko naukaisi ylpeänä kadonneelle sisarelleen, jonka jälkeen kyseenalaistaen tarkkaili toista. “Ethän sinä ole enää Varpupentu?” tuo tokaisi hieman ihmetellen, miten suureksi myös kadonnut sisar oli kuiden aikana kasvanut. Varpupentu pudisteli päätään, vaikka surullinen mutta ylpeä hymy kasvoillaan.

“Sain Varputassu nimeni Taivaanliekissä ennen kuin päätin matkata kotiin. Mutta olen hädin tuskin saanut soturin koulutustakaan”, tämä huokaisi syvään ja painoi päätään sekä lapojaan alas. Salamasiipi pyörähti Varputassun toiselle puolelle kylki vasten kylkeä hieroen samalla nenäänsä tuon lapaan. Terätiikeri oli Varputassun toisella puolella, ja varoen nuori naaras katsahti tähän. Olisiko kolli täysin pettynyt häneen? Tai ajattelisiko hän toisesta nyt jotenkin halventavasti, kun hän ei ole edes soturinimeään ansainnut?

“Vaikkemme ansainneet soturinimiämme yhdessä, olen aivan varma, että seikkailusi oli paljon parempi kuin kuut täällä”, Salamasiipi naukaisi ja nuolaisi Varputassun korvaa. Tilanne aukiolla alkoi pikkuhiljaa kerätä huomiota, mutta Varputassu katseli vain käpäliään. Salamasiipi huomasi sisaren vielä kaihoavan vanhempia, ja painautui yhä lähemmäs vuorileijonasisartaan.

“Hurmelampi sekä Ruutimeri eivät lakanneet etsimästä sinua. Kun kadotimme sinut matkalla vuorille, lähetimme joka päivä partion etsimään sinua. Kunnes oli parempi lakata etsimästä. Mutta älä huoli, sinua kaivattiin kovasti, niin minä kuin hekin. Ja vaikka he nyt eivät ole kanssamme, voin varmasti vannoa, että he ovat sinusta ylpeitä, meistä molemmista”, Salamasiipi yritti hiljaa helpottaa sisarensa oloa. Varputassu pyöritteli käpälänsä alla pientä lumipalloa, lopulta nyökäten päätään vähän rohkeammin. Hän kääntyi Salamasiipeä kohti ja nuolaisi tuon poskea.

“Kiitos. Varmasti näen heidät vielä. Ja tahdon aloittaa kunnon soturikoulutukseni, jotta minusta voi viimein tulla sinua parempi soturi!” hän naurahti hiljaa saaden Salamasiiven pyöräyttämään silmiään.

“Sehän nähdään!” tuo hihkaisi ja kietoi häntänsä sisarensa häntään.

//Heli

''Varpupentu.. He eivä-'', Terätiikeri ehti aloittaa varovaisesti vastaustaan Varputassulle, joka ehti jo intoilla Ruutimeren ja Hurmelammen, sekä Salamatassun tapaamisesta, muttei ehtinyt kertoa ikäviä uutisia, kun he saapuivat jo leiriin ja Terätiikeri ajatteli, ettei se olisi paras hetki kertoa siitä. Hän jäi nuoren naaraan kanssa sivummalle, mutta kuultavalle etäisyydelle. Molempien kohtaloa kansassa voitaisiin käsitellä todella pian ja heidän pitäisi olla paikalla silloin.
Terätiikeri tarkkaili Armonhallaa, joka näytti hivenen helpottuneelta, kun tämän emo Aallonsydän kertoi, että varapäällikön isä olisi kunnossa, mutta tahtoi vain palauttaa naaraan aikoinaan löytämän esineen takaisin oikealle omistajalleen, tai ainakin esineen löytäneelle. Terätiikeri ihaili viikatetta haikeasti, sen terä kiilsi upeasti ja se olisi varmasti hyödyllinen ase Myrkkysuolle taisteluissa, mikäli varapäällikkö sitä kykenisi käyttämään.
Armonhalla hivenen varovaisesti katseli esinettä.
''Kiitos, että saavuit tapaamaan minua. Täällä on todella tapahtunut todella paljon. Hurmelammen tilalla pyytäjien baronettina toimii tyttäreni Käärmeleikki ja Ruutimeren tilalla soturien baronettina Terätiikeri'', Armonhallan äänessä oli aistittavissa eräänlaista kireyttä Terätiikerin nimen kohdalla. ''Mutteivät heidän muistonsa koskaan katoa luotaamme'', Armonhallan ääni särkyi kuiskaukseksi ja tämä rysähti ryhdikkäästä asennostaan kumaraan, pinnistellen selvästi kyyneleitään vastaan.
Terätiikeri kuuli viereltään Varputassun hiljaisia sanoja, vaikka hän olikin keskittynyt ollut viikatteeseen, hän havahtui todellisuuteen ja Varputassuun.
''Paljon asioita on tapahtunut, eikä niiden tapahtuma-aalto tunnu loppuvan vieläkään'', Terätiikeri varovasti asetteli sanojaan ja katseli murskattua nuorta naarasta vierellään. Hän aikoi juuri kohottaa häntänsä Varputassun lavalle ja kietoa tämän itseään lähemmäs, voidakseen osoittaa, että hän olisi täällä. Ainakin vielä.
''Varpupentu!'', Salamasiipi henkäisi ja juoksi epäuskoisena sisarensa luokse, pysähtäen tassut pöllyttäen lunta ja jääden aivan nenä kiinni katsomaan toista. ''Si-sinä olet kasvanut! Tunnistin ominaishajusi rajalta ja-- Se olet todella sinä'', Salamasiipi haukkoi henkeään ja hieroi kyyneleet kimaltaen silmissään sisarensa poskea omallaan.
Terätiikeri astui hennosti taaksepäin ja teki tilaa kaksikolle, jääden istumaan vaisusti sivummalle ja tarkkailemaan tilannetta.
''Pitääkö sinun heti palata takaisin?'', Armonhalla kuiskasi hennosti Aallonsydämelle, ihan kuin toivoen, että emo voisi jäädä pidemmäksi aikaa Myrkkysuohon. Aallonsydän näytti olevan pahoillaan, mutta se mikä alkoi saada kansan huomiota Aallonsydämen ja Varputassun lisäksi oli Karsiturkin ruumis, kun kissoja saapui tämän luokse kauhistuneina. Etenkin entisiä Yötaivaan kissoja, joiden joukossa ontui myös Paahdekobra poikansa tukemana katsomaan menetettyä ystävää.

//Heli + Taivaanliekin kissat


Kivijalka saapui kumppaninsa ja pentujensa rinnalla aukiolle kuulemaan Syystähden puhetta. Kivijalka uskoi, että Syystähti aikoisi nimittää heidän pennuistaan nyt oppilaita, mutta yllättyi kohdatessaan Syystähden katseen, joka tuntui olevan muisto sellaisesta päälliköstä, joka useiten kohosi puhujanpaikalle.
''Arvokkuuden?'', Kivijalka kuiskasi hämmästyneenä ja istuutui alas kumppaninsa viereen, vilkaisten huolestuneena Revontulikukkaa. Mitä Syystähdellä olisi mielessään? Kivijalan sydän hyppäsi kurkkuun ja tämä lhäes intessiivisesti tuijotti päällikköään, joka ei ollut puhunut hänelle yhtäkään sanaa aikeistaan.
Tuntui, että veri pakeni Kivijalan kasvoilta, sekä hengitys pysähtyi täysin. Hän ei kuullut edes Revontulikukan kauhistunutta henkäystä (?) vierellään, kun Syystähti ilmoitti hänen olevan valmis matkaamaan Usvajokeen vaatimaan vastauksia ja todennäköisesti aloittamaan taistelun.
Nämä kissat eivät olleet nähneet, mihin tällainen toiminta voi johtaa! Yötaivas koki kohtalonsa vastaavanlaisen itsekkään ajatusmaailman takia ja vaikkei joka suhteessa lämmöllä Kivijalkakaan pystynyt ajattelemaan Usvajokea, Tomutähden valtakauden aikoja etenkään, ei hän haluaisi päästää näitä kissoja sotaan. Kuolemaan. Kivijalka siirsi epäuskoisen järkyttyneen katseensa Kuurasuteen, josta Syystähti ilmoitti, että tälle voisi ilmoittautua kaikki halukkaat taistelijat, jotka lähtisivät aamuhämärässä matkaan.
Kivijalka huomasi Syystähden eleen, jolla päällikkö pyysi tätä pesäänsä puhumaan.
''Ei hätää, minä yritän vielä puhua Syystähdelle. Ei hän voi-'', Kivijalka löi tassullaan epäuskoisena maahan ja tuijotti hetkeksi kaukaisiin muistoihin Yötaivaan tuhoutumisesta, kun hän puhui Revontulikukalle. Kivijalka kohotti katseensa kohti Kuurasutta, joka nyökkäsi Syystähdelle ja kiirehti sitten matkaamaan Syystähden perään.
''Minä tulen!'', raivoisasti silmät leiskuen Kivijalka säpsähti huomatessaan Leopardinkukan seisovan Kuurasuden eteen ensimmäisenä, karvat kohoten pystyyn. Kuurasusi katsahti rauhallisesti nuoreen ja hymyillen nyökkäsi tälle.
''Syö ja lepää, teroita kyntesi'', Kuurasusi vastasi rauhallisesti, vailla minkäänlaista järkytystä siitä, että vasta oppilaasta soturiksi nimetty nuorukainen oli valmiina lähtemään sotaan.
Kivijalka ei kyennyt käsittelemään sellaista empatiotonta käytöstä ja syöksyi Syystähden pesään järkytyksen, mutta myös alkavan raivon vallassa.
''Oletko todella valmis tappamaan omiasi tämän takia? Nuoria sotureitakin?'', Kivijalka henkäisi heti ensimmäisenä, katsoen täydessä epäuskon vallassa Syystähteä. ''Miksi et puhunut minulle mitään tästä? Tietysti tiesit, että en antaisi sinun viedä kansaamme kuolemaan sellaisen asian takia, jonka voimme selvittää muullakin tavalla! Tiesit, etten antaisi uuden perheeni ja kansani kaatua kuten Yötaivas kaatui! Mutta olisin silti uskonut sinun, jos kenen jakavan sen tunteen, kun menettää kaiken sodalle!'', Kivijalka naukui sen verran kovaan ääneen, että varmasti pesän ulkopuolella oleva Kuurasusi kuuli, kun tämä lähti vaivaantuneena siirtymään vastaanottamaan ilmoittautuneita sivummalle. Kivijalka pudisteli epäuskoisena ja pettyneenä päätään, mutta tuijottaen tunteiden sekaisin silmin Syystähteä, joka oli menettänyt Hallavarjon. Miksi tämä haluaisi menettää myös Taivaanliekin?
Miksi Syystähti halusi lähestyä asiaa näin?

//Masi
Varputassu katseli kauhistuneena Karsiturkin veristä hahmoa, kun viimein Tipuaskel oli kiirehtinyt ryhmän luokse ja pyysi kaikkia palaamaan leiriin. Oranssin musta naaras katseli jokaista epävarmasti ja pyöritteli käpäliään lumessa, tuntiessaan pienen kivun kyljessään syöksyttyään Karsiturkin kylkeen. Ja nyt tuo olisi kuollut. Mitä kaikkea täällä olisi tapahtunut? Miten kolli oli niin veren haluiseksi yhtäkkiä muuttunut? Vaikka toisen surma oli kamala tilanne, ei Varputassu osannut kuin ihailla vahvaksi kasvanutta Terätiikeriä. Kolli oli ollut oppilas, kun hän oli kadonnut kansansa luota, mutta nyt hän näytti vielä paremmalta kuin silloin pienenä, vasta pentuturkistaan päässeenä. Hänen oli räpyteltävä silmiään pariin kertaan, ennen kuin hän lähti marssimaan muiden mukana kohti leiriä. Pääsisikö hän takaisin kotiin? Onneksi kuitenkin Terätiikeri tahtoi pitää hänen kanssaan perää, ja kollin ihanat sanat saivat naaraan punastumaan. Hän painoi korvansa alas, muttei kyennyt piilottamaan suurta hymyään, joka kaareutui hänen kasvoilleen. Kuitenkin Armonhallan sähähdys sai hänet jättämään pari askelta väliin ottaen vihaiseen naaraaseen etäisyyttä. Hän ei todellakaan ollut tyytyväinen poikansa teosta. Varputassu käänsi katsettaan kohti kollia ja jatkoi lopulta askellusta hieman perässä.

“Toivottavasti ehdin kertoa sinulle kaiken. Ja muillekin! Tahdon nähdä Hurmelammen sekä Ruutimeren, tahdon nähdä Salamatassun ja kaikki muut”, tuo huokaisi syvään rinnassaan sykkien ikävä Leopardintassua kohtaan. Toivottavasti naaras voisi hyvin ja hän olisi jo palannut myös kotiin muiden kera. Hänellä oli ikävä tuon läsnäoloa, pirteää mieltä sekä ihania juttuja. Mutta Terätiikerin läsnäolo, toisen ominaistuoksu sekä houkuttava ulkonäkö sai Varputassun koko kehon käymään perhosilla ja turkin jopa pörhistymään ihastuksesta.

--

Leiriin päästyään hiljaisuus otti heitä vastaan, kun kissojen päät kääntyivät edellä käyneeseen Tipuaskeleeseen ja sitten Armonhallaan, jonka selässä kuollut Karsiturkki varmasti herätti omituista liikehdintää. Leiri näytti aika samalta, hieman aikaa nähneeltä ja kärsineeltä, varmasti sen tulvan myötä. Mutta se oli kuitenkin se tuttu sama koti. Varputassun suu kääntyi suureen hymyyn, kun hän käänteli päätään ja yritti etsiä katseellaan isähahmojaan, mutta ei heitä näkynyt missään. Eikä myöskään Salamatassua? Missä veli olisi? Pelko kaikesta alkoi sykkiä hänen sisällään, mutta hän seurasi Terätiikeriä hieman sivummalle Armonhallasta sekä Aallonsydämestä, jonka olo leirissä selvästi olisi yllätys. Mihin tuo olisi voinut mennä? Ja miksi Belladonnaviilto olisi heidän kera. Missä Rikkotähti olisi? Kysymykset saivat hänen päänsä pyörimään ympyrää, hän etsi kaikkia, kaikkea tuttua. Pelko sai hänen hännänpäänsä kipristymään uudelleen ja uudelleen. Miksi kaikki olisi niin eri lailla?

“Hei rakas Armonhalla”, Aallonsydämen tuttu ja lämmin ääni sai hänet kääntämään katseensa kuitenkin kolmikkoon. Aallonsydän oli laskenut pienen viikatteen suustaan Armonhallan käpälille ja nousi ylös koskettaakseen neniä tyttärensä kanssa. “Älä huoli, kaikki on hyvin. Rikkotähti vain toivoi, että saisit tämän vielä takaisin. Hän tahtoi palauttaa löytämäsi takaisin”, naaras kehräsi ja katseli rakastavin silmin tytärtään. Se sai Varputassun hieman jopa toivomaan, että hänen oma emonsa olisi vielä täällä. Tai isä, kuka tahansa.

“Tulin vain pienelle vierailulle, palaan mahdollisimman pian takaisin. Tiedätkö missä Hurmelampi on?” naaras kysyi katsellen leiriä vielä kertaalleen läpi. Belladonnatähti paineli käpäliään tämän vierellä epävarmana.

“Aallonsydän, hän ei valitettavasti ole enää kanssamme täällä. Hän sekä Ruutimeri menehtyivät aggressiivisen mursun hyökkäyksessä”, Belladonnatähti naukui lopulta, vaikka hiljaa, sanansan osoittaen vain kaksikolle edessään, kyllä Varputassu sen kuuli. Se sai hänen sydämensä pysähtymään hetkeksi, hän ei voinut kääntää katsettaan pois Belladonnatähden syvän sinisestä katseesta. Hän ei voinut liikauttaa kynttäkään. Aika tuntui valuvan läpi kynsien, ohi käpälistä. Pois hänen luotaan. Pian hyvinkin hiljaa sekä hitaasti Varputassu käänsi kärsivää katsettaan kohti Terätiikeriä.
“O-onko..”, hän ei saanut sanoja suustaan. “Ei-eikö..”, hän inisi hiljaa kyynelten täyttäessä silmiään. Entä Salamatassu? Missä Salamatassu olisi?! “Hurme..”, tuo lyyhistyi kasaan ja valui maahan, painaen päänsä käpäliinsä ja yrittäen pitää surun sekä itkun sisällään. Hän ei tahtonut häiritä kolmikkoa, kiinnittää itseensä huomiota. Mutta he olivat kuolleet? Hänen ollessaan poissa... Belladonnatähden sanojen mukaan he olivat taistelleet kansansa puolesta, mutta, mutta miksi? Eikä hän tiennyt tästä mitään... Syvä ja kipeä suru täytti Varputassun vatsaa, kun hän yritti tukahduttaa itkunsa käpäliinsä, ollen enää kykenemätön kuulemaan loppukeskustelua.

//Taivaanliekki, Masi
Kilpikonnaturkkinen painoi katseensa hetkeksi tassuihinsa kuunnellessaan Kuurasutta. Tässä tilanteessa ei kyllä vain puhumalla selvittäisi, sen hän tunsi sisimmässään. Ei hän itse pystyisi sellaiseen. Vaahterakynnen mystinen surma oli kova pala kansalle, vielä kun Leoparditassukin olisi palannut näkemään sellaista murhetta. Usvajoki ei olisi enää luotettava liittolainen, ei tuollaisen jälkeen. Ei Vaahterakynsi voisi vain hukkua, eihän?

“En usko, että tästä vain puhumalla selviää. Olen valmistautunut tappeluun, jos he eivät voi meille kertoa syyllistä tapahtumaan. En kuuntele enää pätkääkään sitä, että joku olisi meidän sisältä hänet tappanut, tai kolli olisi vain hukkunut. Siinä ei ole mitään järkeä. Jos tappelu vaaditaan, sen he saavat”, naaras tokaisi, kohosi käpälilleen ja hännän heilautuksella pyysi Kuurasutta tulemaan mukaansa. Syystähti askelsi rivakasti kohti puhujankantoa, loikkasi sen päälle ja kutsui kissansa koolle terävällä, vaikka rauhallisella kutsulla. Pikkuhiljaa kissoja kerääntyi paikalle, vaikka uteliain katsein, kuten saapui myös Kivijalka sekä Revontulikukka pentutarhalta.

“Aion pyytää teiltä nyt paljon, ja tiedän, että kaikki eivät pyyntööni suostu eivätkä katso sitä hyvällä. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen Taivaanliekin johtajana, että tämä on askel, joka meidän täytyy nyt ottaa säilyttääksemme arvokkuuttamme kansojen keskellä. Niin minä sen näen”, naaras aloitti rauhallisesti ja katseli uteliaita kissoja allaan. Lähtisikö kukaan hänen mukaansa? Olisiko Kivijalka raivostunut hänelle?
“Vaahterakynnen surma ei ole lähtenyt ajatuksistani mihinkään. Tahdon saada hänen mystiselle kuolemalleen oikeutta, ja kerran Usvajoki ei muka tiedä asiasta mitään, aion tehdä heille selväksi, ettei hyväsydämisyyttämme voi enää hyväksikäyttää. Julistan Usvajoen meidän viholliskansaksemme, ja lähdemme huomenna aamunkoitteessa heiltä kysymään sekä vaatimaan vastauksia; puhumalla, tai sotimalla. Se mitä siis pyydän teiltä nyt, on jotain todella suurta. Pyydän halukkaita liittymään joukkooni, rinnalleni, Usvajoen kuulusteluun, joka voi kääntyä hyvin suurella todennäköisyydellä taisteluksi. En vaadi ketään mukaan, joka ei tahdo tällaiseen osallistua, sillä tiedän sen olevan järkyttävä pyyntö. Uskon kuitenkin, että osa teistä on myös vihainen Vaahterakynnen kohtalosta, kuten minäkin”, Syystähden ruskea katse valui kohti Kivijalkaa, jonka ilmeestä ei naaras voinut tulkita mitään. Hän käänsi katseensa Kuurasuteen.

“Pyydän halukkaita ilmoittautumaan Kuurasudelle keskiyöhön mennessä, pyydän teitä lepäämään hyvin ja teroittamaan kyntenne ennen aamuhämärää. Toistan vielä, kenenkään ei ole pakko tulla mukaan, se olisi liikaa vaadittu. Vaikka marssisin sinne yksin vaatimaan vastauksia, sitten niin on käytävä. Tahdon kuitenkin saada lopun tälle mysteerille, en voi jättää sitä vain valumaan käpäliin”, hän lopetti päätään pudistellen ja osa kissoista ryhtyi pieneen hurraukseen vihdoin jonkinlaisen taktiikan auetessa heille, kun taas osa perääntyi paikalta hieman epäileväisinä. Syystähden tarkkaileva katse kierteli kissoista lopulta Kivijalkaan, jota naaras pyysi hännänliikkeellään tulemaan pesäänsä.

“Kerää halukkaat ja pyydä heitä lepäämään. He ketkä eivät tähän osoita kiinnostusta, voivat metsästää ja harjoittaa halukkaita oppilaita. Tänne jää kuitenkin vartijoita poistuessamme”, johtaja naukaisi kiitollisena Kuurasudelle, itse poistuen sitten kohti pesäänsä vilkaisten vielä olkansa yli, josko hänen varapäällikkönsä seuraisi häntä.

//Heli


Tipuaskel kiirehti ryhmän luokse, mutta liukui jäisellä maalla kauhistunut ilme kasvoillaan, kun tämä äkkäsi Karsiturkin ruumiin Terätiikerin tassujen juuressa.
''Mi-mitä täällä on-?'', hän ei ehtinyt enempää toistaa kysymystään, kun hänen silmänsä laajenivat, kun hän tunnisti Varpupennun. Kauan sitten kadonneen pennun, joka oli virran mukana kadonnut tulvinneelta saarelta.
Armonhalla ummisti silmänsä, hän oli täynnä pettymystä ja vihaa Terätiikeriä kohtaan. Miten tämä kykeni tekemään jotakin sellaista? Noin vain!
''Hän yritti tappaa Armonhallan, eikä hän suostunut pysäyttämään aikeitaan, joten kamppailuni hänen kanssaan kärjistyi tähän pisteeseen'', Terätiikeri vastasi Tipuaskeleelle.
''Teidän kaikkien täytyy heti palata leiriin, Armonhalla sinulle on siellä vieras ja Belladonnatähti lähetti minut hakemaan sinua välittömästi. Mutta tämä asia täytyy myös selvittää Belladonnatähden kanssa'', Tipuaskeleen ääni vaimeni, hänen oli vaikeaa ymmärtää tilannetta.
''Kyllä! Minä kannan hänet leiriin, Belladonnatähti saa todellakin tietää tästä ja pidän huolen siitä, ettei Myrkkysuossa tarvita sinun kaltaisiasi sekopäitä'', Armonhalla huomasi huutavansa pojalleen, kun hän otti kohmeisen Karsiturkin lavoilleen. Hän tuijotti pitkään säikähtänyttä Terätiikeriä silmästä silmään, ennen kuin kääntyi vauhdikkaasti ympäri ja tönäisten Tipuaskeleen liikkeelle, varapäällikkö lähti askeltamaan kohti leiriin Tipuaskel edellään.
Hän ei jäänyt odottamaan seuraisivatko nuoremmat häntä, mutta hän kuuli pian Terätiikerin suurien tassujen narskuttavan lunta painonsa alla ja kykeni haistamaan Varpupennun ominaistuoksun takanaan.
''Ei tainnut olla paras hetki palata kotiin. On hienoa nähdä, että voit hyvin ja sinusta on kasvanut kerrassaan lumoavan kaunis nuori neiti'', Armonhallan niskakarvat kohosivat, kun hän kuuli takanaan Terätiikerin kehräävän Varpupennulle. Vaiko tassulle? Vaiko mikä nuoren naaraan soturinimi olisi? ''Haluan kuulla kaiken seikkailuistasi'', Terätiikeri hymyili toiselle.
''Et sinä ehdi kuulemaan mitään, kun Belladonnatähti silppuaa sinut!'', Armonhalla sähähti hurjistuneena lapansa ylitse.
--
Kissat palasivat leiriin, Armonhallan raivon kiehuessa edellään, mutta silmät ollen kosteina myös surun kyynelistä. Hän ei halunnut uskoa pahaa Karsiturkista, vaikka tämän sanat olivatkin satuttaneet. Kissoja oli aukiolla katsomassa, kun he palasivat ja Belladonnatähti näytti istuvan tutun naaraan seurassa, kaksikon päiden kääntyessä myös tulijoihin. Armonhalla laski varovasti Karsiturkin kylmettyneen hahmon maahan aukiolle ja kiirehti hämmästyneenä päällikkönsä ja emonsa luokse. Hän ei ollut uskoa, että Aallonsydän olisi täällä. Tuon silmät räpsähtivät rauhallisesti ja Armonhalla olisi halunnut heti juosta emonsa syliin, purskahtaa itkuun ja kertoa kaiken, mutta tuo piteli jotakin hampaissaan. Jotakin, mikä oli Armonhallalle lapsuudesta tuttu. Pientä viikatetta, jonka Armonhalla oli aikoinaan löytänyt Myrkkysuon rannalta pentuna ja antanut isälleen Rikkotähdelle.
Eikai viikatteen tuominen takaisin tarkottaisi, että Rikkotähti olisi nukkunut pois? Kauhu ja pelko alkoviat takoa varapäällikön sydämessä.
''Mitä- mitä sinä täällä teet?'', Armonhallan ääni ei ollut kuiskausta kovempi, hän värisi ja katseli pelokkaasti Aallonsydäntä, peläten pahinta. Terätiikeri jäi Varpupennun kanssa istumaan sivummalle ja seuraamaan tilannetta, sekä odottamaan omia vuorojaan Belladonnatähden puheille.

/Heli

Kuurasuden korvat nytkähtivät yllättyneinä, kevyellä säpsähdyksellä, kun hän kuuli Syystähden kertovan, ettei tämä uskaltaisi puhua asiasta Kivijalan kanssa. Uteliaisuus samalla entiselle päällikölle heräsi siitä, että mitä tämän sanat voisivat pitää mukanaan. Mitä vakavaa tällä olisi sydämellään, josta tämä ei haluaisi kertoa Kivijalalle ja aiheuttaa mahdollisesti tuoreelle perheenisälle, mutta samalle omalle varapäällikölleen järkytystä tai erimielisyyksiä kanssaan?
Kuurasusi keskittyi pitämään myös oman äänensä hiljaisena, noudattaen Syystähden esimerkkiä.
''Ymmärrän tuskasi, Syystähti'', Kuurasusi naukui hiljaa ja painui hivenen kasaan, jotta saisi puhuttua hiljempaa kuiskausta tuskin kovemmalla äänellä, kun olisi toisen kanssa niin paljon lähekkäämmin puhumassa. ''Vaahterakynsi oli kuitenkin taustoiltaan Ruskatammen kissa, eli ei mikään saukko vedessä, toisin kuin Tuulentähti, joka on Usvajoen päällikkö. Syitä en osaa sanoa, miksi naaras olisi niin tehnyt. Mutta eikö se ole selvää, että hurjinkin soturi voi kaatua sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät ole hänen vahvuuksiaan tai ovat hänelle yllättäviä? Kuten puissa loikkivalle Vaahterakynnelle varmasti vesi oli'', Kuurasusi jatkoi siristäen epäilevästi silmiään.
''Taivaanliekki on ollut metsän kaikille kansoille antelias ja ystävällinen, auttanut useita kansoja. Mutta samalla varmasti menettänyt muissa kansoissa arvostustaan ja muut kansat uskovat, että täältä saa aina apua, tukea ja turvaa, emmekä huolehdi omastamme, tai enemmänkin puolusta omaamme. Olen ehdottomasti kanssasi samaa mieltä siitä, että sellaisen käsityksen on muututtava ja meidän tulisi saada Usvajoenkin kaltainen entinen liittolaisemme ymmärtämään, ettemme anna heidän tai kenenkään muunkaan käyttää Taivaanliekin tuomaa rauhaa hyväksikäytön tavoin omaksi edukseen, tai pitää pilkkanaan'', Kuurasusi nyökytteli. ''Varmasti tilien tasaamiselle löytyy useita halukkaita taistelijoita tai sanan saattajia mukaasi. Haluatko hakea oikeutta puhumalla vai taistelemalla? Minä olen valmis mihin tahansa'', Kuurasusi sanoi päättäväisesti.
Ei hänellä ollut tapana perääntyä tai paeta, mutta Veritähdelle kostaminen saisi jäädä myöhemmälle. Nyt olisi aika asettua Syystähden tueksi ja turvata hänen uuden kotinsa maine, tulevaisuus ja turvallisuus. Eivätkä he voisi antaa Tuulentähden ja Usvajoen pitää heitä kotikisukansana, joka ei puolustaisi omaansa.