Chabine

Pitkätassu lähes loisti Vaahterakynnen seurassa. Onnellisuus ja ylpeys niin käsinkosketeltavissa pikkunaaraan kasvoilla, että hän olisi voinut olla huvittunut, jos tämän tarve olla huomioitu ei olisi ollut omalla tavallaan niin surkuhupaisaa. Säälittävää, ehkä.
Kynsitähti seurasi naaraan ryhtiä, tämän kasvoille pakotettua malttia, kun Pitkätassu odotti jonkinlaista tunnistusta. Hän oli itse auttanut sen sinne, ei odottamisen taitoa, sen kunnian voisi ottaa suosiolla Omenaturkki ja tämän loputon kärsivällisyys pentujaan kohtaan. Ei, Kotka ruokki pentujensa huonoimpia piirteitä ja katsoi, miten se teki heistä alttiita manipuloinnille ja epäterveelle kilpahengelle. Jos totta puhuttiin, hän ei osannut edes katua sitä. Ei, kun hän katsoi miten Pitkätassu oli niin kuuliainen ja kaikkea omaa luontoaan vastaan taisteleva Vaahterakynnen seurassa. Jos hän olisi yhtään kiltimpi, yhtään niin hyvä isä kuin hänen pitäisi olla, hän varmasti hymyilisi ja puhuisi kohteliaisuuden merkeissä niin lyhyesti kuin voisi, että naaras pääsisi puhumaan omista asioistaan. Mutta Kynsitähti ei ollut kumpaakaan. Ottaessaan rennomman asennon, hän nyökkäsi varapäällikölle ja hymähti huvittuneena.
"Niin, niin tietenkin," hän vastasi hyväntuulisena. "Yksi, mikä se ilmaisu oli, mitä käytit, Pitkätassu? Käpyaivo?"
Pitkätassu mulkaisi tätä niin ilkeästi kuin osasi. Kynsitähti ei välittänyt.
"Yksi käpyaivo ja yksi laiska lahna. Klaanin tulevaisuus on todella turvattu."
Hän ei ollut tarkoittanut sitä niin pilkalliseksi, kuin se oli loppujen lopuksi päätynyt. Loppujen lopuksi hän vain toisti klaanin omia murheita omilla sanoillaan. Kuin hän ei olisi kykenevä kuulemaan kaikkia niitä kuiskauksia, epäluuloa ja katseita. Alusta asti, hän oli tiennyt, etteivät kaikki tulisi hyväksymään häntä tähän asemaan. Osittain se oli tehnyt koko jutusta hauskemman. He voisivat joko sopeutua tai painua mäkeen hänen klaanistaan, kun hän katsoi epäilijöitä silmiin ja toimi oman mielensä mukaan. Hän ei ollut tarpeeksi naivi uskoakseen, että saisi heitä kaikkia puolelleen, eikä se koskaan ollut ollutkaan mikään hänen prioriteeteistään. Mäntytähti ja Pöllönisku kummittelivat hänen syvimmissä pääkopan sokkeloissa, tulivat esiin aina välillä, ja saivat hänet muistamaan, ettei hänellä ollut kuin rajallinen kapasiteetti välittää näistä olennoista. Kolme tai neljä, niihin se ylsi. Joskus hän ei osannut sanoa välittikö varapäälliköstään enemmän kuin naaraasta, jota kaikki luulivat hänen kumppanikseen. Pentujensa emosta. Sekavaa ja monimutkaista, kaikki hänen elämässään oli puolitotuuksia ja huterasti toisiinsa nidottuja valheita ja tekoja. Kynsitähti ei ollut varma milloin oli huomannut luoneensa oman vankilansa, mutta tässä vaiheessa oli liian myöhäistä katua mitään. Vieraassa maassa, paikassa joka ei koskaan tulisi olemaan hänen kotinsa, ympärillään kissoja, joita hänellä ei ollut kyky välittää, hän teki mitä osasi parhaiten. Hän valehteli itselleen ja virnisti.
"Tietenkin olisin sinun ampiaisillesi parempi uhri, sen nyt näkee heti päältäpäin, mutta hyvänä varapäällikkönä oletan sinun keksivän tavan varmistaa, että molemmat pääsevät tilanteesta vahingoittumattomana."
Kun keskustelu siirtyi Pitkätassuun, Kynsitähti jäi seuraamaan sitä langanohuen kiinnostuksen ylläpitämänä. Ehkä se puhui enemmän hänen luonteestaan, kuin mistään muusta, mutta hän ei muistanut koskaan kysyneensä pikkunaaraan kuulumisia. Hänen pentunsa tai ei, Kynsitähti epäili pennun tai oppilaan elämää erityisen mielenkiintoiseksi. Arkisen roskan purkaminen tuntui lähes puuduttavalta. Varsinkin kun hän vertasi heidän lähtökohtiaan, miten erilaisia hänen nuoruutensa, mitä klaanikissat kutsuivat 'oppilasiäksi' oli näihin kaikkiin muihin verrattuna. Verta, petkutusta ja nälkää, hänen maailmassaan tyhmä ei selvinnyt. Hän vihasi klaanikissojen tapaa valittaa helposta elämästään, katsoa nenänvarttaan pitkin ketään, joiden lähtökohta oli erilainen ja väittää, että he olivat ainoita sotureita, niin hurjia ja osaavia.
Mikään ei muuttaisi sitä, että tyhmä klaanikissa selviäisi. Klaani pitäisi siitä huolen. Hänen maailmassaan, pentueen heikoimmat jätettiin kuolemaan, etteivät ne pilaisi muiden selviytymismahdollisuuksia.
Hän ei vihannut tytärtään. Ei poikaansa, tai varapäällikköään. Ei pentujensa emoa. Mutta samalla hän tiesi, ettei mikään mahti maan päällä pystyisi poistamaan katkeruutta, joka oli saanut itää hänessä pennusta asti. Ajan myötä se kasvoi ja kiemurteli, eikä hän enään osaisi erottaa sen juuria kaikkialle muualle kiertyneistä oksista.
"Ei isä liiku, jos voi pistää jonkun muun tekemään sen puolestaan," Pitkätassu vastasi kyllästynyt ilme kasvoillaan. Fiksu naaras.
"Yritin saada hänet opettamaan minut uimaan, ja hän käski kysyä Terälehdenlumolta," tämä jatkoi, pieni happamuus äänessään kuuluen.
Hetken Kynsitähti huvitti itseään idealla, kertoa tyttärensä inhosta mestariaan kohtaan Vaahterakynnelle. Aamun purkaus oli jo unohdettu. Kyllästyneestä ilmeestä ja happamasta äänestä huolimatta, hän näki aidon onnen Pitkätassun kasvoilla. Ei vain Vaahterakynnen seurasta, mutta tämän aidosta kiinnostuksesta. Kynsitähti olisi ensimmäinen kissa, joka myöntäisi olevansa läpimätä. Silti, hän ei halunnut pilata tätä. Hän olisi voinut, niin helposti, mutta oliko hetkellinen huvi Pitkätassun nolaamisen arvoista?
"Ei ole minun ongelmani, jos tuosta tulee lihava," naaras jatkoi tuhahtaen, ja todella, joka kerta kun hän armollisesti päätti olla kiusaamatta tytärtään, tämä löysi uuden tavan saada hänet katumaan sitä välittömästi.
Hänen vieressään Pitkätassu tuhahti hiljaa, ja Kynsitähti seurasi uteliaasti tämän katsetta. Hän katsoi, kuinka Pitkätassu katsoi Vaahterakynnen katsovan Omenaturkkia ja Terälehdenlumoa, ja jos se ei ollut jotain, jolle nauraa, hän ei tiennyt mikä olisi. Huonosti peitetty ärtymys loisti naaraan kasvoilta. Ei ihan raivoa, mutta jotakin sinne päin.