// Masi, Chabi?

Rottataimi saapui aamunkoitteessa leiriin oltuaan parantajien kokoontumisessa Kuulammella. Synkkäputouksen parantaja oli lähtenyt kotimatkalle heti herättyään ja pinkonut perille niin nopeasti kuin vain kolmella jalallaan pystyi. Kolli oli aistinut joissakin muissa parantajissa ihmetystä ja jopa paheksuntaa, kun hän oli poistunut paikalta niin nopeasti. Hyvästelemättä ketään. Mutta Rottataimea ei kiinnostanut. Sama se mitä muut olivat mieltä hänestä tai hänen tavoistaan. Ei se ollut häntä koskaan kiinnostanut. Sitä paitsi hänellä olisi uutisia kansalleen. Tärkeitä uutisia, muttei mieluisia. Mitä nopeammin Surutähti saisi tietää Kaiun antamasta enteestä sen parempi.
Rottataimi raahasi itsensä jalkoineen Surutähden luokse, joka oli jutellut poikansa Havuhallan kanssa. Jutellut ainakin siihen asti, ennen kuin Elokorppi oli tunkeutunut paikalle. Tosin soturia näytti kiinnostavan vain Havuhalla, ei Surutähti. Sehän sopi mainiosti tänään Rottataimelle, sillä hänellä oli tärkeää kerrottavaa itse Surutähdelle.
”Surutähti” Rottataimi kumarsi johtajalleen. ”Tuon mukanani ikäviä uutisia Kuulammelta”
Rottataimi vilkaisi Havuhallaa ja Elokorppia. Havuhallan olisi varmasti hyvä olla kuulemassa, mutta entä Elokorppi? Tarvitsisiko soturien tietää vielä, ennen kuin he ovat keksineet ratkaisun?

//Owan partio, Kuutiikerin väki, Tuskatiikeri saapuu Kuutiikerin kansaan//

Kuurasusi oli suostunut partioon mukaan, muttei partio ollut ehtinyt vielä pitkälle leiristä, kun heidän eteensä asteli rauhallisin mielin vieras kissa. Soturit olivat valppaita, mutta vieras kolli esittäytyi Eliaksi, joka tulisi kauempaa ja olisi matkaamassa pian vuorille, ja toivoi voivansa levätä yön Kuutiikerin luona. Kuurasusi oli niin yllättynyt tilanteesta, ettei hän ennättänyt vastata, mutta onneksi valppaana oleva partion johtaja suostui johdattamaan ennustaja-Elian leiriin ja kertoi johtajan päättävän tämän kohtalosta.
Kuurasusi nuuski toisen ominaistuoksua koko matkan ajan, yrittäen ymmärtää, miksi haju olisi ollenkaan tuttu, siinä oli jotakin pimeyttä, mutta se oli käsittämätöntä, sillä kolli vaikutti enemmän parantajakissalta, joka hyväntahtoisena haluaisi ennustaa. Leiriin päästyään Veritähti oli keskustelemassa Taskuruohon kanssa ja kaksikon keskustelu keskeytyi, kun Veritähden silmät kiiltäen huvittuneen hyväntuulisina katselivat tapahtumia. Kuurasusi ei ymmärtänyt isänsä innostusta, eikä tämä oikeastaan ollut kiinnostunut ollenkaan siitä, kuka Elia oli, joka näytti epäilyttävän matkaajaakin yhtä paljon vähintään.
Kuurasusi katseli, miten Elialta ennustuksen haluavat kissat menivät tämän kanssa juttelemaan, mutta Kuoloon uskovat entiset paholaiset eivät olleet kovinkaan kiinnostuneita kyseisen kissan ennustuksista. Ilmeisesti yleisajatus oli se, että kissa uskoisi Kaiun kaltaiseen voimaan, jota katsottiin kieroon. Eliasta ei edes pidettä Kuutiikerissä, enemmistö nyrpisti tälle neniään, mutta koska Veritähti oli antanut tälle nauravaisen luvan jäädä leiriin niin pitkäksi aikaa, kun toinen haluaisi, ei kukaan voinut asialle mitään.
Kuurasusi huomasi isänsä tarkkailevan hyvin paljon Eliaa puhujanpaikalta, ottaen vain rennomman asennon jatkaakseen keskusteluaan Taskuruohon kanssa. Vaikutti siltä, että isä uskoi Elian liittyvän jollakin tavalla Kuuhun ja siksi piti tilannetta uteliaan huvittavana, tai mistä Kuurasusi olisi voinut tietää. Koska voimakas väsymys alkoi kiusata nuorempaa soturitarta, tämä siirtyi soturienpesään ja ei ehtinyt edes asettua pedilleen, kun uni vei hänen tajunnanrajamaansa ja tämä törmäsi syvässä unessa kuono edellä petiinsä, jääden muiden Kuutiikerin kissojen kanssa syvään uneen Elian vaikutuksenalaisena.

//Chabi//

Elokorppi oli ollut edeltävänä päivänä Havuhallan kanssa partiossa, he olivat kiertäneet lähelle kaksijalkalaa, näiden haaskalaa ja aina kaiken sen lähelle, mitä yläjuoksulta kykeni näkemään ja kokemaan. Siellä oli hienoa käydä, se oli vapauttava kokemus. Tuntea maailma hallussaan, vaikka oikeasti edes niinkään korkealta ei kykenisi hallitsemaan kaikkea. Elokorppi katseli rauhallisena kohti kaksijalkalaa, tällä kertaa yksin. Havuhalla oli kertonut hänelle yksinkertaistettuna, että toivoisi sisarensa ja tuon kotikisu ystävien tuhoa, ja Elokorpin istuessa sinä yönä varjoissa, katselemassa kaksijalan tapahtumia, hän oli jo ehtinyt kehitellä tarkan ja analysoidun tavan suorittaa hänen herransa haluama lopputulos. Ei sitä oltu sanottu hänelle siten, että hänen asia kuuluisi tehdä, muttei hänen yksinkertainen ajattelutapansa osannut yhdistää käskyn ja unelmien eroja. Elokorpille se oli mahdollisuus tuottaa toivotumpi lopputulos ja hän oli päättänyt siksi siihen tarttua kiinni.
Suuri kissa makasi puussa, kun muut kotikisut poistuivat pihamaalta sisälle. Kolli lähti itsekin liikkeelle varjoihin sulautuneena, ettei herättäisi puussa olevaa petoa hereille. Elokorppi oli tarkaillut kauempaa, että minkä kaksijalan pesän katolta tulisi savua, hän osasi sen yhdistää siihen, että niissä pesissä mahdollisesti olisi tulta. Kaksijaloilla oli tapana lämmittää pesäänsä tulella, ja se jos mikä oli kummallista ja vaarallista, mutta Elokorpille eduksi tässä tehtävässä. Hänellä oli jo selkeä suunnitelma siitä, miten hän karistaisi ison määrän kissoja, hänen tehtävänään oli hänen omassa päässään tuhota kaikki, jos Havuhalla niin toivoisi.
Hän piti kyseisestä kollista, tällä oli päämääriä, ideologiaa, tavotteita ja kyvykkyyttä, tämä ansaitsi Elokorpin kunnioituksen. Ja Elokorpilla ehkä oli päässä vikaa, mutta hänellä oli pakkomielle viedä sellaiset asiat niin pitkälle kuin mahdollista, ihan vain tukeakseen Havuhallan kaltaisia kissoja. Elokorppi lähti liikkeelle, hiipi aidan välistä, ei niin sulavasti kuin toivoi suuren kokonsa puolesta, mutta aidasta puuttui yksi lauta.
Elokorppi kulki viereiseen kaksijalan pesään, jossa oli ulko-ovi jätetty auki ja jonka pesän katolta laskeutui savua taivaalle ja maailmaan, jota Elokorppi pyrki vartioimaan. Tämä repi varovasti pensaasta oksan, jossa oli vielä lehtiä ja hivuttautui sisälle, tarkistaen nenänsä avulla, hajujen ja äänien mukaisesti olisiko paikalla joku. Pesä oli kuitenkin rauhallinen, joten Elokorppi etsi tulta, joka lämmitti pesää ja löysikin sen vuorimaisen pehmusteen edustalta, ja tökkäsi lasittomaan tuleen oksan. Hän ei ollut kovastikaan ehtinyt miettiä, mutta hän muutenkin toimi ilman sanoja ja ilmettä. Hän teki ja sitten juoksi, ilman suunnitelmaa tai suunnitelman kanssa.
Nyt hän vain juoksi, piti oksaa suussaan ja juoksi. Hän kääntyi kaksijalan pesän edustalla viereistä pesää kohden, hyppäsi ikkunalaudalle, ja siitä suoraan maahan, ja syöksyi kissanluukusta sisälle räminällä. Hän ei alkanut etsiä kohdetta, hän halusi huolehtia siitä, ettei kukaan sieltä pääsisi enää ulos. Hän kohdisti huomionsa pelästyneen Kikin ohitse kankaisiin, jotka roikkuivat ikkunoilta alas. Elokorppi loikkasi Kikiä vasten, kaatoi naaraan, joka löi päänsä johonkin kaksijalan esineeseen, joka oli neliskanttinen kivi, jonka jälkeen Elokorppi tavoitteli oksalla verhoja, kankaita ja puuta, ja pian soturi säikähti, kun katossa oleva lintu alkoi huutaa korvia vihlovasti. Elokorpin karvat kohosivat, kaksijalan huudon alkaessa kuulua. Elokorppi tuikkasi oksan keskelle kaksijalkojen loikoilualuetta ja katseli, miten savu tunkeutui huoneeseen, saaden Kikin yskimään ja muutkin kissat kohoamaan tassuilleen.
Elokorppi kääntyi hymähtäen kannoillaan ja pakeni pesästä luukkua kohden, mutta luukusta pamahti samaan aikaan sisälle suuri naaras kissa. Elokorppi heittäytyi palavan harmaan neliskanttisen vuoren alle, ja katseli, miten Fuuga kutsui hätääntyneenä kissoja luokseen, mutta liekit juoksivat jo seuraavaa huonetta kohden ja kyseinen huone oli täynnä savua. Naaras kissa kuuli jostakin ääntä ja lähti juoksemaan ääntä kohden, eikä nähnyt edes tajutonta Kikiä, joka oli hengittänyt liikaa savua. Elokorpin tilaisuus tuli ja hän pöllähti ulos kaksijalan pesästä, kissanluukusta ja tomuisena, yksien ja tulesta hännänpää kärähtäneenä tämä loikkasi aidalle, siitä alas ja myhäillen itsekseen juoksi kohti nummea.
Lopulta hän pysähtyi ja raskaasti hengittäen raikasta ulkoilmaa hän katseli, miten liekit puskivat ikkunoista ulos ja miten naapuritaloissa kaksijalat alkoivat kiljua. Meteli oli järkyttävä, mutta Elokorppi ei voinut kuin hymyillä, kunnes katosi varjoihin.
--
Elokorppi askelsi metsän läpi ilmeettömänä, saapuen lopulta Synkkäputouksen leiriin. Kissat kohottivat kummastuneina katseita kollia kohden, joka ei muutenkaan koskaan sanonut mitään, käyttäytyi vain kummallisesti ja nähtiin usein Havuhallan vanassa kulkemassa. Elokorppi asteli kyselemättä Havuhallan ja Surutähden luokse, saaden Surutähdeltä happaman katseen, ennen kuin kaksikko haistoi palaneen hajua ja alkoi katsoa Elokorppia tarkemmin.
Elokorppi istuutui alas ja sivutti kokonaan Surutähden olemassaolon, katsoi vain kohden Havuhallaa.
''Kotikisuista ja sisarestasi ei ole enää haittaa'', kolli hymähti lyhyesti, todella tönkösti ja ilman enempää selityksiä. Surutähti antoi katseensa kulkea soturin palaneesta hännänpäästä korviin ja vilkaisi sitten kysyvästi poikaansa Havuhallaa.

Kynsitähti hymähti hajamielisesti Vaahterakynnen piikittelylle.
"Niin se varmasti on, jos hyvä varajohtajani niin sanoo,"
Hän piti Vaahterakynnestä. Tarpeeksi, että oli ottanut tämän varapäällikökseen. Tämä oli sarkastinen, kunnianhimoinen mulkvisti, sillä sanan kilteimmällä, väärinymmärretyllä tavalla. Kuin peilikuva, juuri hänen makuunsa mukautettu. Hän ei tiennyt miksi se sattui, kun hän tajusi Vaahterakynnen olevan viimeinen oikea siteensä kehenkään, hänen pentujensa ohella. Jos sitä sidettä pystyi kutsumaan aidoksi. Niin oikea, kuin tilanne vain antoi, varmaankin. Yhtä aidot kuin ne harvat suhteet, jotka hän oli solminut eläessään vielä kaduilla, kaukana klaanielämän sekasorrosta ja mieltä turruttavasta politiikasta. Side toiseen tappoi nopeammin kuin kynnet ja hampaat, kavalasti kuin tauti. Se ei ollut muuttunut. Kaduilla tai klaanissa, tai saati sitten kuussa, syvien tunnesiteiden solmiminen turrutti vaaralta. Hän tarvitsi sitä vaaraa elääkseen.
Hän ei aina ollut yksin. Alussa hänellä oli Nael. Ripley, Dennee, Kuisku. Yksitellen, kaikki heistä katosivat, jättivät hänet jälkeensä, kuolivat pois. Sitten hänellä oli Pöllönisku, Mäntytähti, emo, joka ei ollut hänen emonsa, Lopulta ei ketään.
Pennut, jotka eivät olleet hänen pentunsa. Kumppani, joka ei ollut hänen kumppaninsa. Vaahterakynsi.
Rehellisesti hän ei tiennyt mitä ajatella Omenaturkista. Ystävällinen, kiltti, suloinen pikku Omenaturkki. Ei hänelle tarkoitettu. Ei, Vaikka naaras hymyilisi hänelle kauniisti, kohteliaasti jopa.
Ei, Omenaturkki oli kiinnostunut vain kiukkuisesta ikälopusta, joka makasi kuita ja kuihtui oman pesänsä lattialla. Itsekäs vanha haaska.
Pitkätassu vääntelehti vaivihkaa hänen vieressään, pippurisilmät tummina. Lapsellinen osa hänestä oli vahingoniloinen, että vain toinen pikkunaaraan silmistä oli ottanut Koitomun tummanruskean omakseen. Toinen ja puoli, jos tarkkoja oltiin, mutta tässä vaiheessa hän oli vain kiitollinen, että jotenkin toiseen puoleen hiipinyt sininen oli päässyt sinne alunperin. Ei emolta, ei isältä, ei varsinkaan häneltä. Kynsitähti ei halunnut ajatella, kuinka Tuhkavalan silmät olivat kuin peilikuvat Pitkätassun myrskyisestä katseesta. Mutta kylmät, niin kylmät. Niissä silmissä ei ollut tilaa rakkaudelle ketään kohtaan. Vähiten hänelle. Hän halusi ajatella, että hänen hylkääminen jo kerran teki sen helpommaksi naaraalle. Kuin häntä ei koskaan ollut olemassakaan. Joku niistä lukuisista tyhjäilmeisistä kadunkulmilla, emonsa hylkäämiä, kaikki tassut jo haudan puolella. Tautinen ja kapinen.
Ohimennen, hän tajusi virnistää Vaahterakynnen sutkautukselle.
Kun tämä kaikki muuttuisi tuhkaksi hänen edessään, hän oli iloinen, että Pitkätassulle jäisi edes joku, joka välitti tästä. Hän, Omenaturkki, Koitomu, edes hetken hän ei ollut tarpeeksi hyväuskoinen uskoakseen kaiken kääntyvän hyvin. Että Pitkätassu katsoisi heitä lämpö silmissään, ylpeänä. He kaikki kuolisivat sillä hetkellä, kun Pitkätassu saisi tietää kaiken mitä he salasivat.
Ja hän saisi.
Mikään muu tässä maailmassa ei ollut niin todellista, niin käsinkosketeltavaa, kuin hänen oma taitonsa pilata kaiken hyvän hänen elämässään. Kynsitähden ei tarvinnut muuta kuin odottaa, ja joku päivä hän heräisi ja katsoisi rakentamansa elämän kyteviä rippeitä. Hänellä oli tarpeeksi kokemusta, tietääkseen, miten tämä päättyisi.
Kynsitähti oli iloinen, että Vaahterakynsi välitti Pitkätassusta myös. Sen verran hänkin näki, kuuli sen Vaahterakynnen kaikuvasta naurusta, heidän hyväntuulisesta pilkastaan. Hän ei osannut edes välittää siitä, että oli itse pilkan kohteena. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Hänen ei tarvinnut olla erityisen tarkkaavainen tietääkseen jo valmiiksi mistä puhuttiin.
"Varajohtajan vaihtaminen kuulostaa työläältä," Kynsitähti myöntyi hyväntuulisena.
Hänellä ei ollut mitään aikomusta tehdä niin, vaikka pystyisikin. Vaahterakynsi sai soittaa suutaan niin paljon kun huvitti, tämä sai tehdä kaiken mitä päälikkö teki, tämä saisi kaikki valtuudet, jos hänellä ei niitä jo ollut. Nimikettä lukuunottamatta, Vaahterakynsi oli päällikkö. Kynsitähti oli paikalla nitomassa Vaahterakynnen työn tulokset. Hän ei välittänyt. Vaahterakynsi sai tehdä mitä tahtoi, ja miten parhaaksi näki. Kynsitähdellä ei ollut aikomustakaan vaihtaa tätä kehenkään.
Hän tunsi kosketuksen lavallaan, huomasi itsensä nyökkäävän.
"Tee mitä haluat. Älä huku," hän sanoi.

Masi (käytössä 20kp palkintolisä)
Veripentu 20kp
Vaahterakynsi 20kp



Heli (käytössä 10kp palkintolisä)
Daaliapentu 20kp

//Heli, Chabi

Veripentu oli huomaamattaan heilauttanut häntänsä isän tassujen vieressä olevaan vesilätäkköön, ja hampaillaan nappasi häntänsä tassujensa päälle, alkaen kuivata tuota korvat luimussa. Hän ei ollut hirveän suuri fanille kylmälle ilmalle, mutta isän tuottama lämpö sai naaraan kasvoilla pysymään hymyn.
''En usko, että sitä tarvitsee sedällenne kuten ei minullekaan turhaan muistuttaa. Me seuraamme ja katsomme teitä, ihailemme, kun täytätte Kuolon odotukset. Ja tähän asti, ansaitsette jokainen kyllä ihailuni, teisät tulee vielä metsän parhaimmat Kuolon väen lupaukset'', Luumarja hymyili Daaliapennulle, Veripennun kohottaessa mietteliäänä kulmiaan.
''Entä, jos ei unelmoi soturiudesta?'', Veripentu mietti, nyppien häntäänsä karhealla kielellä kuivaksi. Luumarja oli hetken ajan hämmentyneen vakava, kunnes räpäytti silmiään ja laskeutui lähemmäs Veripentua, nyt lempein silmin. Selvästi aikeenaan pyrkiä ymmärtämään, ellei asia olisi jotakin Kuolon vastaista.
''Mitähän mahdat tarkoittaa Veripentu?'', Luumarja uteli, naaraan lopettaessa häntänsä kuivaamisen ja siirtäessä hieman vaivaantuneen katseensa pois isästään ja hännästään vesilätäkköön.
''Haluaisin kohota tämän kansan parantajakissaksi, joka voi tulkita tulevaisuudessa sinun antamiasi unia. Vahtia sitä, että kansamme toimii Kuutiikerin ja Kuolon puolesta, aina'', Veripentu naukui, heilauttaen hieman hermostuneena korviaan. ''Saako niin tehdä? Voiko minusta tulla parantaja, ja silti olla Kuolon parhaimmistoa?'', naaras laski nenäänsä murheellisena.
Luumarja väräytti huvittuneena viiksiään.
''Niin kauan kuin sydämenne on uskollinen Kuololle, olette valmiita toimimaan sen uskon mukaisesti ja aina Kuutiikeriä kunnioittaen, teistä voi tulla kansassanne mitä tahansa. Parantaja, johtaja, varajohtaja, soturi, emo, mitä tahansa'', Luumarja nuolaisi Veripennun päälakea, saaden tyttärensä silmät hehkumaan tyytyväisyydestä ja ylpeydestä. ''Muistakaa aina, että perhe pitää yhtä'', Luumarja hymyili kolmikolle, kohottaen katseensa pentutarhan suuaukolle, mutta muut taisivat vielä olla lepäämässä.
''Kun saatte vatsanne täyteen, voisi olla hyvä palata takaisin pesään. On liian märkää, että olisi mukavaa telmiä pihalla'', kolli pohti, pentujen syötyä, lähtien kulkemaan pennut vatsansa alla takaisin kohti pesää. Veripentu loikki lätäköiden yli, häntä korkealla vasten isänsä vatsaa, ettei se kastuisi uudelleen.

//Masi, Chabi

Daaliapentu viimeisteli turkkiaan, kun Veripentu ilmestyi juosten sateesta Luumarjan turkin suojiin, jossa jo hän sekä Vatukkapentu istuivat aterioimassa isän rinnalla. Oli nuoren pennun suulle mielenkiintoinen kokemus kynitty sulkainen lintu, mutta Daaliapentu nautti sen mausta, sen raakuudesta sekä voimasta, joka lämpönä virtasi nyt hänen sisällään. Pentu kurisi tyytyväisenä itsekseen, lopulta nyökäyttäen päätään tervehdykseksi saapuneelle Veripennulle.
”Kylmyys tekee meistä vielä vahvempia, sillä onhan se nyt päivän selvää, että koskaan ei tule olemaan ikuista lämpöä”, naaras pohti ääneen Vatukkapennun sanahduksen jälkeen, jota Luumarja jo korjasi omalla virkkeellään. Daaliapentu oli samaa mieltä, ei todellinen Kuolon kissa tunne kylmyyttä, saati heikkoutta, varsinkaan missään säässä. He seisoisivat ylväinä päivästä päivään, säästä riippumatta. Daaliapentu lopetti kasvojensa pesemisen ja vielä nuolaisi suuresti suupieliään, ennen kuin katsahti Veripentuun, joka yritti kurotella parempaa näkyvyyttä Luumarjaan tämän tuuhean turkin alta. Isä oli kyllä erinomainen kissa, ketä nuorukainen ihaili, varsinkin tämän horjumattoman uskon, sekä Kuolon uskon takia. Daaliapentu halusi olla samanlainen, omata vahvan uskon Kuoloon, jotta he voisivat sitten Kuolossa isä sekä setä katsella nuorukaisia ylpeinä.
”Muistathan sitten kertoa Sielutähdelle, että ihailee meitä samalla kun sinä ihailet meitä?” pentu tokaisi katsahtaessaan hymyilevästä Veripennusta kohti isänsä kuonoa, jonka saattoi juuri ja juuri erottaa tuuhean turkin lomasta. ”Meistä tulee vielä vahvimpia Kuutiikerin kissoja, uskomme pohjautuu vain Kuoloon ja olemme varmasti vielä joku päivä tunnettuja vahvoja sotureita!” Daaliapentu heilautteli häntäänsä innostuneena nojautuen hieman Veripentuun, hymyillessään tämän rinnalla innostuneena. Itse nuorukainen uskoi heidän pentueensa olevan vielä lopulta Kuutiikerin hallitsija, ketkä tiedettäisiin olevan itse Sielutähden sukua! Daaliapennun silmät säihkyivät innostuneisuudesta sekä tulevaisuuden erilaisista kirkkaista mahdollisuuksista, joiden saapumista naaras ei voinut odottaa saapuvan.

//Chabi//

''Älkää olko huolissanne, Kynsitähti. Ei teidän lahnauttanne ja muiden yhteistä käpyaivoisuutta jaksa muut kansat, tai edes petoeläimet lähteä haastamaan. Kansa on täten todella turvattu yhteisömme tyhmyydellä. Viholliset eivät jaksaisi tuhlata aikaansa meihin'', Vaahterakynsi herrasmiesmäisen juhlavasti, mutta sarkasmin tihkuisesti naukaisi takaisin. Katsellessaan muutenkin Ruskatammen kissoja, kissoilla ei ollut hätää, kaikki jaksoivat toimia hyvin keskenään, jos ei muutamaa ongelmaa otettu huomioon. Tarvitsi vain johtajatyyppiset kissat eritellä eri ryhmiin, niin kansa kykeni toimimaan pitkäänkin omillaan. Tai ainakin Vaahterakynnen avulla, kuka nyt pärjäisikään ilman komeaa ja esimerkillistä varajohtajaa? Vaahterakynnen silmille hetkeksi kihosi omahyväisyys, kunnes silmien räpsähtäessä se möyri takaisin kultaiseen kuoreensa kiilottelemaan pesäänsä.
''Ei hätää edes ampiaisien suhteen, ne kyllästyvät meihin'', Vaahterakynsi hymyili huvittuneena, katsellen sitten Pitkätassua uudemman kerran. Hän rehellisesti ei pitänyt pennuista, mutta Pitkätassussa oli potentiaalia, sellaista, joita harvoissa oli. Hänellä oli sisua, omanarvon tuntemusta, eikä tämä jäänyt kynnysmatoksi. Toisaalta sellaista naarasta kolli ei halunnut kumppanikseen, Kastekukka kun oli enemmän kynnysmattona, joka pyrki pistelemään käpäliä, mutta usein ne piikit eivät läpäisseet Vaahterakynnen polkuanturoja, jotta tämä horjuisi. Pitkätassun kaltaiset kissat kuitenkin saivat Vaahterakynnen usein pohtimaan, mitä hän oikeasti halusi? Minkälaisia kissoja hän ympärilleen haluaisi tai millainen hän pyrkisi olla.
Vaahterakynsi purskahti kuitenkin makeaan nauruun, tuon poskissa olevien karvojenkin heilahtaessa, lopulta tämä heilautti päätään ja korviaan, mittaillen hieman kauempaa Kynsitähteä.
''Niin, kyllä tuota koko luokkaa alkaakin isääsi tuota menoa kertyä. Olenkin ihmetellyt mihin ne eilen pyydetyt oravat katosivat'', Vaahterakynsi virnisti Pitkätassulle, suoristaen sitten ryhtinsä. ''On se hienoa, että pyrit motivoimaan isääsi erilaisiin asioihin. Omenaturkkiakin kun Raitamarja jaksaa piinata, ja hänellä on tassut täynnä puuhaa ystäviensä-'', Vaahterakynsi kohotti toista kulmaansa Terälehdenlumon suuntaan. Hän ei tosiaan ollut arvannut kaksikon ystävystyvän. Mutta miten tahansa. ''-seurassa, joten ei hänkään ehdi vahtia isäsi kerryttämiä kiloja vyötäröllään. Mutta parempi, että me poistumme opettelemaan uimista, ennen kuin Kynsitähti turpoaa jo niin, että ennättää istua meidän päällemme'', Vaahterakynsi nuolaisi tassullaan, jolla pyyhkäisi päänsä ylitse.
''Sitten hänen tarvitsisi valita itselleen joku toinen varajohtaja, eikä hän tässä elämässä löytäisi ketään yhtä komeaa ja pätevää tyyppiä siihen tehtävään. Puhumattakaan vähintäänkin minun ansaitsemieni kehujeni vertaista tytärtä itselleen'', hän vinkkasi Pitkätassulle silmää, nousten sitten tassuilleen takaisin.
Koska partiot, tehtävät ja kaikki oli jaettuna, leiri oli toimminassa ja kissat kiireisiä, Kynsitähden ei tarvitsisi olla huolissaan, ja Vaahterakynsi mielellään vaihtaisi päivänsä askareet parhaan ystävänsä ja sisarensa pennun kouluttamiseen.
''Lähdemme järvelle tyttäresi kanssa, palaamme ennen hämärää'', Vaahterakynsi kuittasi lopulta tyynesti, koskettaen rauhallisella eleellä Kynsitähden lapaa, ennen kuin lähti Pitkätassu mukanaan kohti järveä. Ehkä se oli ollut vain heitto, mennä uimaan, mennä opettelemaan taitoa, joka ei Ruskatammen kissalle ollut mikään tärkein. Mutta se kouli lihaksia, ja pahimmassa mahdollisessa tilanteessa siitäkin saattaisi olla hyötyä.

//Sara, tämä jäi aikoinaan kesken, jos haluat asiaa vielä selvitellä, niin Omppu puhuu nyt Terälehdenlumon kanssa//

Omenaturkki painoi korvansa taakse, siristäen ärtyneenä samalla silmillään, samalla kun korvien lisäksi ärtyneisyys näkyi naaraan hännän epämieluisasti nykimisestä. Raitamarjalla oli otsaa tulla monta kuuta myöhässä pyytämään anteeksi sellaisia asioita, jotka murskasivat pitkäksi aikaa koko Omenaturkin elämän ja kaikki suhteet. Omenaturkin piti kypsyä itse rauhassa parantajienpesässä, ainoa asia, jonka se oli mahdollistanut, oli tutustuminen Koitomuun, ja myöhemmin pentuihin. Mutta kaikki se oli ollut oma haasteensa, jäädä yksin, isänsä käännettyä selkänsä, eikä sisaruksetkaan olleet halunneet katsoa päin. Ja siitä Omenaturkki kykeni kiittämään Raitamarjaa, entistä parasta ystäväänsä, joka oli halunnut tappaa heidät molemmat. Omenaturkki ei tulisi koskaan unohtamaan Surusiiven, tai siis Surutähden painajaismaisia silmiä, kun naaras kohotti käpälänsä ja iski Omenaturkkia rintakehään, sekä kaulalle, miten tuon kynnet puristivat hänestä henkeä pihalle. Jos Aavetähti ei olisi saapunut ajoissa paikalle, Omenaturkki olisi kuollut! Ja kaikki vain siksi, että hän yritti estää Raitamarjaa ylittämästä rajaa.
Omenaturkki olisi halunnut pörhistää niskakarvansa, huutaa Raitamarjalle, että hän menetti isänsä toisen tempauksen takia. Omenaturkki oli lähes kuollut, vain koska Raitamarjan ylpeys ei ollut antanut periksi. Hän olisi halunnut kaivaa toisen kurkkuun ja rintakehään traumoja herättävät arvet, jotta toinen saisi tuskissaan piehtaroida Kaiun ja elävien maailman välillä. Kokea sen surun ja tuskan. Mutta Omenaturkki oli myös päästänyt sellaisen kissan elämäänsä, joka ei oikeasti koskaan ollutkaan halunnut olla hänen ystävänsä, osana hänen elämäänsä, muuta kuin hyväksikäyttäjänä ja oikeuttaa tekonsa Omenaturkin kustannuksella.
Omenaturkin mieli oli tulessa, ja jos se olisi mahdollista, se olisi näkynyt tulisena usvana hänen ympärillään. Häntä kuvotti nähdä naaras edessään anomassa armoa kuiden jälkeen, kun Omenaturkki oli itse yrittänyt korjata kaiken ja puolustaa toisen haisevaa nahkaa, sekä Synkkäputouksella käydyllä rajakahakassa että isältään, ja vielä nykyiseltä johtajaltakin. Raitamarja sanojensa kanssa haisi!
’’On syytäkin olla’’, Omenaturkki lopulta kivahti, kuunneltuaan toisen sanat, jotka olivat edelleen täynnä ylpeyden kankeutta. Raitamarjalla ei ollut tarjota muuta, ei ystävyyttä, oikeaa ystävyyttä, eikä sellaista arvoa Omenaturkille elämässään, ettei Omenaturkki kokisi aina olevansa toisen tallattavana. Omenaturkki ei kuitenkaan sanonut sen enempää, vaan kääntyi toisen luota, mennäkseen pentutarhalle, ennen kuin leirissä käytävä keskustelu parantajienpesän ulkopuolella saisi muutkin siihen liittymään. Omenaturkki ei vihannut Raitamarjaa siksi, että hänen pitäisi, jotta pelastaisi oman nahkansa kansalaistensa tuomioilta, vaan hän vihasi tätä siksi, että tämä oli loukannut pahimmalla mahdollisella tavalla Omenaturkkia. Saattamalla Omenaturkin suoraan kuolemanportille.

//Owamaus//

Kuurasusi oli osittain vieläkin hapan ja katkera parantajakissojen syytöksistä Lakkapennun kuoleman suhteen, etenkin kun naaras oli saanut tutustua nuorukaiseen ja oli jopa kiintynyt tähän lyhyessä ajassa. Oli jopa ehtinyt toivoa, että voisi jonakin päivänä olla tämän mestarina ja seikkaili pitkin reviirejä tuo rinnallaan. Naaras veti kuitenkin aamu ensisäteet syvälle keuhkoihinsa, kunnes havahtui kuullessaan oman nimensä ja tunnistaessaan Savukyyneleen, sekä tämän oppilaan Preeriatassun. Kaksikko vaikutti olevan ihan hyväntuulisia, ehkei siis kaikki olleet kuulleet Lakkapennun kohtalosta, tai sitten kaikki eivät sitä jaksaisi murehtia. Loppujenlopuksi kansa koostuisi muutenkin kissoista, jotka halveksivat toisiaan ja olivat itse piruja, menneisyydeltään luopioita, kansansa, perheensä ja maailmansa pettäneitä, jotka halusivat poiketa poluiltaan. Mutta sitten oli joukossa Kuurasuden kaltaisia ensimmäisiä jälkeläisiä, jotka vain olivat syntyneet tänne.
’’Huomenta Savukyynel ja Preeriatassu’’, naaras kohteliaasti vastasi, kallistaen päätään alemmas katsoakseen kaksikkoa. ’’Partiointi tekisi varmasti minullekin hyvää, nyt kun olen ollut useampia päiviä leirissä. Mihin olette ajatelleet lähteä partioimaan?’’, Kuurasusi tyynellä äänellä kysyi, lähtien sitten kulkemaan kaksikon perässä, sen enempää kuitenkaan kykenemättä edes asettumaan partioon, mutta jotakin tekemistä hän kaipasi. Hän ei ollut nähnyt Kanjoniutua päiviin tai öihin, ja toivoikin saavansa toisesta jonkinlaisen vihjeen partion ajalta.
’’Minä ainakin haluan nähdä Aavesuon, sinne kun ei saa yksin mennä kokematon tyyppi’’, oppilas naukui innokkaana. Kuurasusi pyöritteli hetken silmiään siitä, että Aavesuo voisi yllättäen upottaa ja siksi ei ollut hyvä, että oppilaat tai yksinäiset kissat kulkisivat paljoa tuolla suolla, sillä kun tassullasi väärään kohtaan astuisit, voisivat alkaa upota ja jäädä jumiin. Mukana oleva kissa ehtisi kyllä kiskaisemaan toisen ylös suosta, mutta yksinäinen kissa ei välttämättä siitä selviäisi.
Kuurasusi vilkaisi Veritähteä kohden, joka seisoi puhujanpaikan lähellä olevalla lohkareella ja tarkkaili sinivalkeat silmät kiiluen leirin tapahtumia.

//Owa (Chabi)//

Omenaturkki yllättyi, kun huomasi entisen pesätoverinsa Terälehdenlumon askeltavan luokseen, hymy kasvoillaan. Naarat olivat viettäneet yhteistä aikaa pentutarhaalla, ja toisinaan kaksikon pennut olivat myös saaneet leikkiä keskenään, eikä pentujen ikäerokaan ollut silloin merkittävä toisiinsa nähden. Omenaturkin silmät syttyivät iloisiksi siitä, että toinen halusi tulla hänen kanssaan vaihtamaan kuulumisia, se sopi Omenaturkille hyvin sen jälkeen, kun oli kuunnellut Raitamarjan marttyyrikohtausta. Naaras kyllä huomasi sivusilmällä, että Pitkätassu ja Kynsitähti olivat palanneet leiriin, mutta naaras ei ollut osannut vieläkään oikein asettua tilanteeseen. Koitomu olisi kuitenkin hänen pentujensa isä, vaikka salainen sellainen ja siitä tietäisi vain pariskunta itse. Omenaturkilla ei myöskään ollut kummoisia tunteita Kynsitähteä kohtaan, mutta hän oli päättänyt pyrkiä olemaan tälle kuitenkin ystävällinen ja kunnioittava, toinen oli kuitenkin ottanut pennuista vastuun itselleen, eikä Omenaturkkia oltu suolistettua keskelle aukiota, kun totuus oli tullut julki.
Omenaturkki koki siis olevansa jossakin määrissä velkaa, ja etenkin kun kolli osoittautui hyvinkin pennuista pitäväksi tapaukseksi. Se helpotti Omenaturkkia, että tämä sai kasata ajatuksiaan, keskittyä metsästäjän tehtävien pariin palamiseensa ja Koitomuun, naaras oli usein vieraillut Koitomun luona ja ikävöi kollin läsnäoloa. Toisinaan hän myös päätyi parantajakissan herättämäksi kollin viereltä, kun naaras oli nukahtanut Koitomun tassun päälle tai pedin äärelle. Omenaturkki rukoili Kaikua, että tämä antaisi Koitomun palata takaisin, eikä veisi parantaja taustaista kollia vielä. Omenaturkki tarvitsisi tätä.
''Tervehdys'', Omenaturkki naukaisi iloisesti takaisin, heilauttaen häntäänsä selvästi hyväntuulisempana, kun sai mukavaa keskusteluseuraa luokseen. ''Paremmin nyt, kun sinä tulit seuraani. Olen yrittänyt venytellä tässä tassujani, etteivät ne heti puutuisi ja kipuilisi, kun kuljimme metsästäjien kanssa pitkiä matkoja, ja siitä on hieman aikaa vierähtänyt, kun olen kunnolla ollut mukana metsästäjienpuuhissa. Mutta kieltämättä, olin jo ehtinyt kaivata tätäkin, että pääsee matkustamaan leiristä pois'', Omenaturkki hymyili, vaikka sydämessä kaiversi, hiersi ja joku tökki kynsillään hermojen päihin aiheuttaen vihlovaa kipua siitä, miten Koitomu pärjäisi.
Mutta sitä tuskin Terälehdenlumo haluaisi kuulla, tuon kaltaiselle älykkäälle naaraalle voisi tulla epäilyksiä, ihan kuten kaikille muillekin.
''Miten itse olet jaksellut? Teillä näyttäisi menevän Olkipolun kanssa ihan mukavasti, huomasin, kun tulitte kävelyltä?'', naaras kallisti hymyillen päätään. ''Onko ollut mukavaa palata takaisin soturien tehtäviin? Äkkiä ne pennut kasvoivatkin'', Omenaturkki väräytti huvittuneena viiksiään.

Surutähti ei voinut päästää irti siitä nautinnon täytteisestä kostosta, jonka oli vähän aikaa sitten saanut suoritettua. Hän oli hyvin onnellinen, todella ylpeä itsestään, ja hän tiesi, että hänen auransa hehkui uudenlaista onnellisuutta, joka sai naaraan kovankourankin toisinaan heltymään vain siksi, että hänen elämänsä tehtävästä yksi pala olisi viimeinkin suoritettu. Hän veti tyytyväisenä henkeä ja nautti viileästä tuulesta turkillaan pesänsä edustalla, antaen tuulen kutittaa hänen turkkiaan ja pörröttää karvoja poskilla, silmien sulkeutuessa tyytyväisyydestä. Hän oli aina janoinen tästä tunteesta, halusi aina vain uudelleen ja uudelleen päästä ylpeän, onnellisuuden ja suorittamisen tunteeseen kiinni, jotka antoivat vallan ja kyvykkyyden tunnetta siinä kaiken muun ohella. Kuolontähti, Surutähden silmissä pyöri toisen paniikki ja aito pelko uudelleen ja uudelleen. Hän kurnahti hiljaa tyytyväisenä itsekseen, kun oli saanut kostonsa aikaan.
Kuitenkin pian vierellä oleva Havuhalla oli raottanut suutaan muutaman sanan verran, joka sai Surutähden silmät hiljaa raottumaan ja katseen kääntymään poikaansa, silmistä loistaen ylpeyttä ja arvokkuutta. Hän halusi aina ajatella, että Havuhalla oli hänen ja Sudentähden poika, Havuhallassa oli paljon piirteitä, joita Sudentähti oli omannut lavoillaan. Ulkonäöllisiä ja kyvykkyyksiä. Hän ei halunnut ajatella, että hänen suunnitelmansa kohota johtajaksi Aavetähden kanssa pariutumalla, olisi voinut tuoda hänen elämäänsä jotakin näin kaunista, mahdottoman mahdollista kuin Havuhallan. Hän halusi ajatella, että se olisi Sudentähden siunaus, tai mahdollisesti Sudentähden henki olisi vielä heidän tukenaan.
Surutähti toisinaan näki itsensä jopa pettäneen Sudentähden, sillä tiesi toisen olevan elossa. Olisi mahdotonta, että musta kolli olisi menehtynyt, kun kantoi arpea rinnassaan. Hän oli omin silmin käynyt Sudentähden mukana rituaalin ja seremonian läpi Veritähden armeijassa ollessaan ja liittoutunut kollin kanssa, eikä hänen uskollisuutensa itseään kohtaan ollut ketään muuta kohtaan yhtä suuri kuin Veritähteä kohtaan. Hän tiesi, että se päivä koittaisi vielä, kun hänen tulisi maksaa velkansa jumalalleen, mutta hän nautti tästä hetkestä. Eikä Veritähti tuntunut edes muistavan menneisyyttä, joka sai naaraan toisinaan epäilemään omaa jumalaansa.
Havuhallan kääntyessä kohti päällikönpesää, Surutähti asteli takaisin pesään sisälle poikansa mukana, tarkkaillen toisen kehonkieltä, jokaista askelmaa ja sanojen asettelua. Olisi tulossa jotakin, jolla todella olisi merkitystä. Sellaista merkitystä, joka vaikuttaisi mahdollisesti heihin molempiin ja Surutähti aisti sen pojastaan. Jotakin oli, josta voisi olla hyötyä tai seurauksia ainakin.
''Kerrohan poikani mikä saa korvasi värähtelemään?'', Surutähden rauhallinen ääni kutsui Havuhallaa puhumaan kanssaan, kun rauhallisen lempeästi toista tarkkailevat silmät odottivat. ''Minulla on aina aikaa sinulle, eikä mielipiteeni koskaan kysy lupaa tulla kuulluiksi, joten tarjoan niitä mielelläni sinulle'', Surutähti heilautti pitkiä korviaan itsekseen kevyesti hymyillen, mutta pitäen pehmeää ilmapiiriä pesässä.

//Heli, Chabi//

Veripentu venytteli makoisasti tassujaan eteenpäin, kallistuen kohti maata ja taittaen sitten päätään taaksepäin, suuren haukotuksen paljastaessa hänen pirajahampaansa. Hänen suoristautuessaan, tämä heilautti muutaman kerran päätään korvien pyöriessä mukana ja räpytteli viimeiset uniset hiekanjyvät silmistään, ennen kuin kääntyi katsomaan muita sisaruksiaan. Osa oli vielä pedissä emon vierellä, naaraan hiljaa sukiessa pentujaan hereille, uuteen päivään, vaikka päivästä olikin tullut lämpimämpi kuin edellinen, kylmä vesisade sai Veripennun nyrpistämään nenäänsä. Tämä hiljaa tassutti pentutarhan pesän suulle, ja kohotti uteliaana kuononsa kohti päällikönpesää, jonka edustalla Taskuruoho, kansan varajohtaja ja Veritähti, kansan johtaja keskustelivat keskenään. Veripentu mietteissään kallisti päätään, mutta äkkäsi pian leirin aukiolla hänen isänsä Luumarjan aterioivan muutaman muun sisaruksen kanssa.
Veripentu otti ripeästi jalat alleen ja lähti askeltamaan punertavat karvat painuessa alas sateesta. Muut sisarukset kyhjöttivät isän paksun turkin alla, etutassujen välissä aterioimassa yhteistä riistaa ja pienehkö Veripentu tunkeutui vatsan alta muiden vierelle, vasemman etutassun vierustalle.
''Huomenta sinullekin, Veripentu'', Luumarjan ääni tervehti häntä korkeammalta, Veripennun kurnahtaessa tyytyväisenä takaisin, ahmien suunsa täyteen riistaa, joka oli jonkinlainen sulkainen lintu. Isä oli vaivaantunut jo nyppimään sulat pois, mutta sulkia oli ympäriinsä perheen ateriointikohdetta. Daaliapentu vaikutti saaneen vatsansa täyteen ja pesi kasvojaan etukäpälällään Veripennun vierellä (?)
Vatukkapentu aterioi tyytyväisenä Daaliapennun toisella puolella ja väräytteli viiksiään mietteliäänä.
''Saisi olla kyllä lämpimämpää, Kuolossakin esi-isiltä varmaan putoaa viikset päästä tällä ilmalla'', Vatukkapentu tuumasi, Luumarjan kohottaessa huvittuneena kulmiaan.
''Ei todellinen Kuolon kissa tunne kylmyyttä, ei pelkoa, eikä hetkeksikään aliarvioi omia tai omiensa kykyjä, Vatukkapentu'', Luumarja kuitenkin vastasi, Vatukkapennun itsekseen painaen korviaan hieman alemmas ja jatkaessa ateriointia.
''Onko Sielutähti koskaan puhutellut sinua, isä?'', Veripentu naukaisi, pyllähtäen istumaan ja kallistaen päätään taaksepäin, jotta näkisi isänsä karvojen seasta edes nenänpään tai leuan.
''Minä olin hänen rinnallaan oppilas, myöhemmin soturikin ja seurasin häntä aina Synkkäklaanin asti. Toisinaan näen hänet unissani, mutta hän on aina ollut hyvä ystäväni, enkä koskaan kääntänyt selkääni hänelle. Jonakin päivänä kun kohoan hänen rinnalleen takaisin Kuolossa ja katselen teitä, haluan hänen näkevän, miten hyviä Kuutiikerin ja Kuolon väen jäseniä hänen veljensä sai aikaan'', Luumarja hymyili. Veripentu räpäytti hymyillen silmiään.
Isä oli aina ollut ylpeä siitä, että Gaia oli Liekkiklaanissa saanut Luumarjan ja Sielutähden, kasvattanut heistä vahvoja kissoja, vaikka tiet erkanivatkin jatkuvasti isän nuoruudessa Gaian kanssa. Sielutähteä Luumarja ei kuitenkaan koskaan ollut pettänyt, vaikka Veripentu olikin hieman huolestunut Kuutiikerin tulevaisuudesta Veritähden tassuissa. Sielutähden lapsenlapsen kynsissä. Eihän Veritähti edes kunnioittanut Sielutähteä tai Kuolon uskontoa!

//Chabi//

Veritähti kuittasi ongelman sysäämisen Taskuruoholle kevyellä toisen korvan heilautuksella, tupsun korvan päässä keinahtaen mukana. Sellaiseksi sitä voisi kuitenkin kutsua, jos haluaisi. Veritähti näki kokonaisuuden enemmän itseään kehittävänä mahdollisuutena, Kuutiikerin kissat olivat häijyjä ja rehellisesti Kuutiikerin kissat haluaisivat enemmänkin tukea Imperiumia kuin kääntyä kaltaisiaan vastaan. Se oli selvää, mutta Veritähti ei voinut sallia sitä Kuukäpälän takia. Mutta kansalla oli kaksi jumalaa, he noudattivat Sielutähden ajatuksia, mutta Veritähden käskyjä. Oli ikävää olla toisinaan toisella sijalla, jos puhuttaisiin uskonasiasta.
''Tee miten tahdot, tämä kaikki on sinun tulevaisuuttasi niin kauan kuin löydät siitä mielenkiintoa itsellesi. En oleta sinun kulkevan minkään säädyn tai uskon mukaan, en minäkään niin tehnyt'', Veritähti huvittuneena jopa naurahti, vaikka ääni olikin omalla tavallaan karhean raskas, matala hurina. Veritähti oli kyllä saanut nimensä vanhemmiltaan ja jopa johtajan arvonimensä Kaiulta, hän oli kuitenkin vuosia jo kantanut sitä nimeä, eikä tunnistaisi itseään jonakin toisena. Mutta hän jakoi Taskuruohon ajatukset esi-isistä ja näiden nimistä. Maailmassa ei tarvittu montaa kissaa ympärilleen, mutta jos ne, jotka olisivat vierellä, saisivat hetkestä merkityksellisen ja suhteesta luottamuksellisen, niistä oli tavallaan pidettävä kiinni. Taskuruoho oli kuitenkin sellainen, ettei Veritähdellä ollut aikaa pitää tästä kiinni, Taskuruoho ei lopulta tarvinnut häntä. Mutta Veritähti tulisi tätä aina kunnioittamaan kaltaisenaan ja antaisi tälle sen, joka oli aina kuulunutkin naaraalle. Ei ollut aikaa pysähtyä ja pitää toista kiinni, Veritähti päästäisi irti.
''Minä en ole niitä koskaan hankkinut. Vahinkoja sattuu. Mutta vahinko nimeltään Kuurasusi oli Kuukäpälälle arvokas'', Veritähti hymähti. Hän tunsi kyllä tarinoita, ja muisti paloja Repaleesta ja Kuusta, mutta se hetki oli merkityksellinen, kun Kuurasusi syntyi terveenä ja elossa. Veritähti huokaisi syvään, hän ei ollut kasvattanut yhtäkään pentuaan, montako niitä sitten olikaan. Menneisyydestään hän oli muistanut mustan kollin, arpisella naamalla ja kilpikonnakuvioisia maanvaivoja, joita oli kokoontumisessa nähnyt. Sisarustensa pentuja. Mikähän pakkomielle sekin oli ollut, tekeytyä isäksi niille, jotka ovat sisarusten jälkipolvia? Kai siinäkin oli ollut jokin ajatus takana, kolli ei vain muistanut sitä enää. Veritähden kannalta, tai hänen mahdollisuuksiensa kannalta saada Kuu takaisin, oli etuna se, että Taskuruoho olisi täällä. Koska Kuurasusi olisi Kuukäpälälle arvokas, Taskuruoho saisi ainakin hetken Veritähden puristelemaan kynsiään piiloonkin. Verenhimo oli toisinaan lumoava, eikä se katsonut hetkeä tai kissaa. Kuukäpälä sellaista sekoamista tuskin koskaan antaisi anteeksi. Mutta haittaisiko se? Veritähti huokaisi vain itsekseen, Taskuruohon vinoilulle.
''Älä kiinny häneen, Taskuruoho. Tulet vielä pettymään enemmän häneen kuin minun kieleni repimiseen, mutta onneksi en ole isäsi. Egoni kärsisi kolauksen siitä, miten vanha silloin olisin'', Veritähti kuittasi lopulta varajohtajalleen, seuraillen mietteliäänä Kuurasuden lähtöä leiristä partion mukana, mutta huvittuneesti virnistäen lopulta.
Veritähti ymmärsi kyllä Taskuruohon ajatuksen, mutta lopulta johtaja kääntyi seuraajaansa kohden.
''En usko, että minulla on tarjota Kuulle elämää, jonka hän ansaitsee. Nyt kun hänellä on ollut aikaa ajatella, uskon, että hänen paikkansa on jossakin muualla kuin mukanani pimeydessä'', Veritähti todella uskoi niin, mutta se ei tarkoittanut sitä, että hän aikoisi luovuttaa helpolla. Hän ei luovuttanut koskaan, paitsi silloin, jos asia ei ollut merkityksellinen ja hän unohtaisi sen. Nyt asia oli merkityksellinen, ja hän tiesi, ettei hän tulisi koskaan oppimaan taitoa sille, miten Kuusta voisi luopua. Korpinkyynel ja Tuhkasydän olivat aikoinaan olleet myös vaikeita luopumisen kohteita. Mutta hän oli lopulta aina valinnut polun kulkea kohti valtaa, hallitoa ja kaikkivaltiutta, tai miksi sitä olisikaan hyvä kutsua.
Kuu tasoitti häntä, hänen olemustaan, löysi jopa piirteitä, joita voisi ruokkia. Mutta Kuu myös tunsi ja tiesi hänen tarinansa, paremmin kuin Veritähti itse ja hän kykeni luottamaan tähän. Aina siitä hetkestä asti, kun oli naaraan kohdannut roskapöntöstä etsimässä ruokaa. Hän muisti myös nuorena kokootumisessa ollessaan ajattelevansa Kuun ominaistuoksua, istuessaan tämän vierellä, kun naaras oli edustanut Tuuliklaania ja Veritähti Varjoklaania. Veritähti huomasi hetken ajan hymyilevänsä itsekseen.
''Kun palaan, maailma on muuttunut. Mutta en palaa ilman Kuuta'', Veritähti räpäytti silmiään lopulta itsekseen, siirtäen katseensa taivaalle. Hetki jolloin vain pitäisi lähteä ei olisi vielä, hän aisti poikansa olevan tulossa. Ja hän odotti sitä mielenkiinnolla. Se oli langetettu lupaus, Veritähti tunsi, miten hänen rintakehäänsä poltti, kun arpi rinnassa oli taas kuin avohaava, ja miten lihakset alla hehkuivat laavanpunaisina.

Taskuruoho ei ollut yllättynyt päällikön reaktiosta. Hän ei odottanut suurta kasvatuskeskustelua tai kehuja, Veritähden sukutaulukkoa katsoen, Taskuruoho oli yllättynyt tämän muistavan kuka Kuurasusi oli. Samassa klaanissa asumisen ihmeitä, kuiva ääni hänen päässään hymähti. Hiljaisuus jatkui Veritähden raportoidessa Kuusta, pieni liike, kun Taskuruoho vilkaisi tähän ja nyökkäsi. Kaikista klaanin kissoista, Taskuruoho luotti siihen, että Veritähdellä oli Kuun paras etu mielessä. Hän ei pitänyt siitä, mutta jos päälliköstä ei ollut aika toimia, Taskuruoho ei vänkäisi vastaan. Hän kuunteli hiljaa, tuhahtaen tämän ylimielisyydelle, pieni ärsyyntynyt huvittuneisuus syntyen siitä, että se sama ylimielisyys oli enemmän kuin todennäköisesti ansaittua.
Mikä seuraavaksi kuitenkin pääsi Veritähden suusta, rikkoi Taskuruohon hiljaisuuden. Ei ensin, ei pitkään aikaan. Purkaen kaikkea metodisesti päässään, hän antoi itsensä ymmärtää sanojen kokonaisen tarkoituksen.
"Joten" Taskuruoho aloitti viimein. "Sysäät ongelman minulle?" Hän naukui viileästi, katseen lipuessa aukiolla olevasta kissasta toiseen.
Leirin elämä oli rauhallista, tapahtumista huolimatta. Jos totta puhuttiin, Taskuruoho ei ollut koskaan uskonut pääsevänsä tähän pisteeseen. Hän oli ollut jo jonkun muun varapäällikkö, kahteen otteeseen, kunnes jotakin parempaa tuli tilalle. Kun hän oli lähtenyt tuuliklaanista, hän ei ollut ajatellut sitä enään kotina. Hän oli syntynyt siellä, kasvanut, kärsinyt, iloinnut ja oppinut, mutta liikaa oli tapahtunut, vääristänyt sen tutun tuoksun ja nummet hänen suonistaan. Vaikka Taskuruoho olisikin henkilö, jolla oli taipumuksia katumukseen, hän ei uskonut, että olisi kertaakaan katunut lähtöään.
Mutta ryhtyessään Veritähden varapäälliköksi, hän ei koskaan ollut pitänyt sitä erityisen pysyvänä. Hän ei osannut sanoa miksi, Taskuruoho ei itse olisi luopunut paikastaan, niin kauan kuin se ei komprovisoinut hänen arvokkuutaan.
Kai hän oli ajatellut johtavansa sivusta kunnes joku päivä kuolisi jonkun toisen sodassa.
Tämä olisi hänen. Suot ja kivikot, vesi ja nurmikko. Pieni hymynkare kasvoillaan, Taskuruoho nyökkäsi.
"Päätän itse nimeni. En välitä mitä niillä kuolon ja kauin kalmoilla on sanottavana," se ei ollut ehto, pikemminkin fakta, enne jos sellaisiin uskoi.
Osa hänestä oli kuollut samalla hetkellä Päiväntähden kanssa, parantumaton ja korvaamaton osa, ammottava aukko, jota hän ei edes yrittäisi korvata sen tuoman loukkausta vainajaa kohtaan. Taskuruoho ei kuitenkaan koskaan alistuisi elämään unohdettuna varjo-olentona, vain koska eläminen sattui. Hän ei koskaan toipuisi Päiväntähden jättämästä aukosta elämässään, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän voinut elää ylpeydellä loppuja päiviään.
Hän ei sanonut kiitos, Taskuruoho ei uskonut sentimenaaliseen roskaan heidän välillään. Turhat täytesanat saivat jäädä niille, jotka niitä tarvitsivat. Mutta hän ei kieltänyt tyytyväisyyttään. Hyvässä ja huonossa, tämä roskasakki olisi ainakin hetkellisesti hänen.
Päällikkö puhui, ja Taskuruoho ymmärsi. Kaikista hänelle tapahtuneista asioista, hyvistä ja pahoista, hänet oltiin muovattu. Hänellä ei ollut aikaa saati jaksamusta kuluttaa aikaansa johonkin, joka ei joko toiminut hänelle tai kiinnostanut häntä. Hän tiesi mistä piti, mistä ei, hän teki asioita vain jos sai niistä jotain irti. Hän olisi voinut sanoa sen kaiken ääneen, mutta Taskuruohoa ei sanottu kylmäksi nartuksi syyttä.
"Pentuja hankitaan, jotta niitä voi hävetä. Miksi luulet, ettei minulla ole ainuttakaan?" Taskuruoho ei hävennyt, tähän päivään mennessä hän ei muistanut mitään, jota olisi jaksanut jäädä häpeämään. Hän oli liian kyyninen aloittaakseen jotakin niin turhaan tässä vaiheessa elämäänsä.
"En ala kutsumaan sinua isäksi, vaikka sysäsit toisen klaanin kaupan päälle. Puhu roskaa oppilaastani ja syötän kielesi pennuille," hän jatkoi.
Kylmä hymy paljasti kaikki hänen hampaansa, mutta hän ei tuntenut muuta kuin huvittuneisuutta. Taskuruoho ei ollut tarpeeksi suuruudenhullu uskoakseen pystyvänsä tekemään paljoa Veritähdelle, varsinkaan repimään tämän kieltä ulos, mutta mestarina oli hänen työnsä puolustaa oppilastaan.
"Hei, ja kun katoat auringonlaskuun, Kysy Kuuta mukaasi." Hän ei jatkanut lausetta sen eteenpäin, ei katsonut päällikköään.
Taskuruoho ei osannut sanoa sitä ääneen sen paremmin. Hän oli tuntenut Kuun pidempään, kuin kukaan muu elävä. Hän oli nähnyt Kuun alusta asti, kaikki hyvät ja huonot ominaisuudet. Kuinka tämä piilotti kaiken säteilevän maskin alle ja kuoli sisältäpäin. Hän ei halunnut nähdä sitä enään ikinä. Kävelevää kuollutta, joka katsoi häntä lempeimmillä silmillä, jotka Taskuruoho oli ikinä nähnyt. Hän ei tiennyt oliko se pahempi, kuin Kuun taipumus eristää itsensä ja Kadota, lempeys silmissä korvattu täydellä elottomuudella. Hän vihasi niitä molempia.
Kuu, syystä tai toisesta, oli päättänyt tämän kollin omakseen, ja todella, joskus hän todella mietti kulkiko pienikokoisen naaraan päässä muuta kuin ilmaa.
Mutta Veritähti oli tärkeä Kuulle, piti tämän onnellisempana kuin mihin kukaan muu oli pystynyt. Vaikka tämän onni oli yhtä häilyvää kun Kuu itse. Siksi Taskuruoho pelkäsikin. Sitä kirottua tilaa, kumpaakin ääripäätä. Koko ajan, hän odotti henkeään pidätellen, milloin se tapahtuisi taas.
Hän ei osannut sanoa mitään siitä ääneen. Istuessaan päällikkönsä vieressä, hän ei edes yrittänyt.
Sen sijaan, hän käänsi katseensa Kuurasuteen ja lausui rauhallisesti:
"Jos et tule Kuun kanssa, älä tule takaisin."