Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana, Pitkävarjo ei tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi itsensä kuin kiveksi, painavaksi ja liikkumattomaksi. Erkaantuneena omasta kehostaan, hän katsoi tapahtumia jonkun tuntemattoman silmien läpi.
Se kaikki sai hänet kireäksi, kuluneemmaksi kuin koskaan ennen. Viha oli ollut ystävä pentuajoista asti, aina tavalla tai toisella, hän käytti kiukkua ja pikkumaisuutta kuin toista kerrosta nahkaa, puki sen päälleen kuin panssarin. Nyt hän ei tuntenut mitään. Vain hiljaista hyväksyntää ja kitkerä maku suussa viipyen.
Pitkävarjo yhä haistoi sen. Tutun maanläheisen tuoksun turkissa. Jos hän keskittyi, hän pystyi tuntemaan sen omaansa vasten. Pehmeä ensin, karkea myöhemmin. Mutta se oli hänen emonsa turkki, niin tuttu ja lohduttava, ettei hän kyennyt välittämään. Pehmeä, karkea, hajannainen tai ilman turkkia. Jos se oli hänen emonsa, hän painaisi päänsä sitä vasten kerta toisensa jälkeen.
Osa hänestä halusi kutsua sitä petokseksi. Hän halusi huutaa, sylkeä ja valittaa. Kovaan ääneen, kuinka itsekäs emo oli, kuinka hän jätti heidät, kuinka hän kuoli liian helposti. Uhrautuvaisuus merkitsi hyvin vähän, kun taakse jäi vain rikkinäisyyttä. Sait yhä uskoa olevasi hyvä ja oikeassa. Omenaturkin ei tarvinnut kantaa enään sitä vastuuta. Pitkävarjo vihasi sitä. Kuinka karkea lempeys oli saanut jotakin hänessä pirstoutumaan ja murentumaan tomuksi. Vihasi ilmettä veljensä kasvoilla, eksynyt ja avuton, kuin jotakin oltaisiin riivitty hänen kynsistään, eikä hän tiennyt miten ja mistä sitä enään etsiä.
Pitkävarjo oli, luonnostaan, tulen kontrolloima olento. Ilkeä pieni peto, hän oli taistellut ja takertunut kaikkeen jonka halusi. Hänellä ei ollut kauniita sanoja, ei lohduttavia kosketuksia. Ei kilttejä katseita tai kykyä rauhoittaa. Hänellä oli vain oma asenteensa, läsnäolonsa, ja ehkei ihan ensimmäistä kertaa, hän ei ollut varma oliko se tarpeeksi tyynnyttämään Lovikuun silmissä myrskyävää surua.
Pitkävarjolle se ei ollut surua, ei aivan, tämä asia joka oli kiinnittynyt hänen sisuskaluihinsa.
Hän seisoi siinä, kavahtamatta ja hieman kuolleena. Mutta se olento, joka makasi hänen räpäyttämättömien silmien edessä, ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Hän tunsi kiven kasvavan, jättäen hänet kylmäksi ja tyhjäksi.
Hän vertasi sitä loputtomaan lempeyteen ja rakkauteen, makeaan maan tuoksuun, johon hän ennen kietoi itsensä, eikä hän osannut yhdistää sitä kohtaa, missä nämä kaksi kohtasivat.
Se ei näyttänyt hänen emoltaan. Tämä likainen, luiseva olento elottomilla silmillä. Se oli niin kaukana siitä kuvasta joka hänellä tästä oli, ettei hän osannut tuntea mitään. Vain ilman kirpeyden tunkeutuvan hänen keuhkoihin ja ihon läpi, aina hänen sydämensä kiveen asti. Ilman kauniita sanoja ja ystävällisyyttä, hän seisoi siinä, rikkinäisen veljensä vieressä ja olennon, joka vielä eilen oli ollut häne emonsa.
Se oli kuin transsi, se tapa millä hänen silmänsä olivat liimautuneet siihen. Pieneen törröttävien luiden kehystämään kehoon. Valkeisiin silmiin. Hän kykeni jo näkemään nuo silmät silmäluomiensa takana. Silmien sulkeminen teki vähän, pois kääntyminen mahdottomuus. Nuo silmät seurasivat häntä. Tästä hetkestä lähtien, ne muistuttivat häntä omalla polttomerkillään.
Hän ei tiennyt ketä syyttää siitä kaikesta.
“Anna olla,” Pitkävarjo sihisi hampaittensa välistä, kurkku solmussa.
“Mitään ei ole enään tehtävissä.”
Se rikkoi häntä, sen myöntäminen. Mitä täysiä epäonnistujia he olivat. Kaikki he.
Hän ei halunnut ajatella kenen vika se kaikki oli. Emon, oli looginen vastaus, kaikki heikko kuoli aikanaan, vahvuus selvisi vaikka kiven läpi. Ajatus ei tuonut hänelle lohtua, ei mitään tyydytystä. Hän ei halunnut ajatella.
“Hän -.” Pitkävarjon ääni mureni, “Hänet pitää valmistaa. Hautausta varten.”
Sanat maistuivat tuhkalta hänen kielellään.

//Aaduska//

Kivijalka askelsi Hehkukuun johdattamana eteenpäin Taivaanliekin mailla. Usvatassusta ei ollut tulossa isona pyytäjä, vaan pikemminkin vartija, jonka takia entinen raapija olikin ihmeissään siitä, että miksi Hehkukuu halusi heidät raahata mukanaan metsästämään. Tietysti vartijankin pitäisi osata metsästää, mutta Kivijalkaa edelleen hivenen ärsytti Hehkukuun halukkuus päteä mestarin yli tyttärensä kehittymiseen vartijana. Kivijalka kuitenkin oli ylpeä omasta oppilaastan, jollaista ei ollut moniin kuihin saanut omalle vastuulleen ja Kivijalka halusi antaa kaikkensa, sekä parhaansa, että Usvatassu saisi häneltä monipuoliset opit tulevaisuudelle.
''Me emme ole vielä paljoa ehtineet käsitellä metsästämisen taitoja'', Kivijalka rauhallisesti aloitti, pysähtyen hiljalleen, kun hänen omaan nenäänsä alkoi kohota riistantuoksua, mutta myös Taivaanliekin reviirillä sijaitsevan putouksen raikkaan veden tuoksua. Hehkukuu pysähtyi uteliaana, mutta lempeästi hymyillen, kun kolli oli seisahtunut. ''Ennen kuin lähdemme suurempiin haasteisiin, sekä vartijan, että metsästäjän on aina tunnettava ympäristönsä. Enkä tarkoita sitä, että hän tuntee reviirin ja näkee sen. Tarkoitan, että hänen tulee tietää, jos jotakin hyödyllistä tai peräti vaarallista voi olla lähellä'', Kivijalka naukui hymyillen Usvatassulle, joka kuunteli häntä tarkasti (?).
''Sulje silmäsi Usvatassu. Kuunnellaan ensin ympäristöämme ihan rauhassa'', Kivijalka sulki omat silmänsä ja heilutteli korviaan, vetäen muutaman kerran henkeä ja antaen itsensä rauhallisesti hakea kuulemiaan kohteita ympäristöstään. ''Kuuletko putouksen pauhun? Tai pöllön huhuilun? Osaatko sanoa, missä suunnassa ne olisivat?'', Kivijalka kysyi, raottaen toista silmäänsä, jotta huomaisi, pitikö Usvatassu silmiään kiinni.
Kivijalka kuitenkin yllätyksekseen huomasi, että Hehkukuu heilutteli myös korviaan selvästi keskittynyt ilme kasvoillaan. Jonka seurauksena kolli sulki molemmat silmänsä uudelleen, hymyillen lämpimästi itsekseen.

//Masi
Daaliatassu nyökäytti päätään tomerasti sisarelleen hymyillessään tälle myös vienosti. Hänen katseessaan kimmelsi suunnitelmine kirjo, kun hän oli löytänyt nyt Veritassun avulla tehtävän itselleen, voidakseen pitää Kuutiikerin sekä tämän pyhän uskon hengissä. Eivät he voisi myöskään Luumarjaa tai itse Sielutähteä pettää! Vaikka Luumarja olikin ehkä voinut hieman huonommin Imperiumin tuhon jälkeen, Daaliatassu uskoi kaiken voivan vielä kääntyä parempaan suuntaan. Ehkä Luumarja tunsi jonkin yhteyden veljeensä Sielutähteen, mutteivat he voineet tästä mitään ennustaa, tai edes yrittää kuvitella mitään. He tiesivät vain, että nykyisin Kuutiikerin kissat eivät uskoneet niin vahvasti Kuoloon. Ja Daaliatassu halusi korjata tilanteen.

Lopulta valkea naaras purskahti pieneen nauruun Veritassun pikaisesti kertoen, miten ehkä pahimmat olivat vanhimmat kääkät, jotka eivät uskoneet yhtään mihinkään.

“Hyvä jos he uskovat itseensä”, naaras kurnahti huvittuneena ja lopulta pyöräytti silmiään kohti Luumarjaa “Sentään meillä on Luumarja kehen uskoa. Ehkä voisin elämäni jättää noiden tassuihin, mutta sillekin kyllä pitäisi olla aika korkea hinta. Veritähti sekä Mäyrätähti ovat kummatkin niin vanhoillisia”, tuo pyöräytti päätään ankeasti ja katseli hetkisen kohti päällikön pesää, ennen kuin kääntyi takaisin kohti sisartaan. Hän puhui aivan totta siitä, miten kansalaiset uskoisivat Veritähteen, eikä itse Kuoloon juuri ollenkaan. Daaliatassu katseli hetkisen tassujaan, sitten kohottaen silmiään leiriin, antaen punaisen katseensa kierrellä kissoissa.

“Sentään hän valitsi Kuurasuden varajohtajakseen, hänestä sentään tulee sitten loistavakin päällikkö kansalle, kunhan ensin Mäyrätähti saadaan pois tieltä. Heillä on omat tapansa sekä vahvuutensa, mutta Kuutiikeri ei kukoista kunnolla ennen kuin olemme saaneet kissat uskomaan Kuoloon uudestaan”, Daaliatassu tuumasi ja antoi silmiensä hetken levätä Kuurasuden hahmossa, ennen kuin käänsi katseensa siskoonsa. Soturioppilas yritti pidätellä nauruaan, kun Veritassun naamalle loikkasi hämähäkki, jota tuo kovasti yritti hätistellä turkiltaan. Daaliatassu kuitenkin purskahti lopulta huvittuneeseen nauruun ja pyyhki lopulta kyyneliä silmistään, kun parantajaoppilas sai itsensä kerättyä ruotuun.

“Ihan totta puhut sisko kulta”, naaras huokaisi antaen itsensä levätä koiteltujen vatsalihasten rentoutuessa toisen asettuessa mukavammin takamukselleen. “Kyllä me keksimme vielä keinot, aikaa on tassuissamme hyvin. Loputtomiin heillä ei sitä vain ole”, tuo virnisti ja räpäytti silmäpariaan Veritassulle.

//Masi ei varmaan saa tästä vielä käsiinsä mitään, mutta Umbra on nyt sitten Kuutiikerin rajojen lähellä :D

Pimeydestä saapunut varjo oli löytänyt tiensä polkuja sekä metsäteitä pitkin lähemmäs kohti kansakissojen kotia. Hänen hautapaikkansa oli ollut kaukana vanhalla reviirillä, mutta onnekseen hän oli löytänyt näiden kulkemat polut, sekä hieman suuntaa kyselemällä sinisilmäisiltä kissoilta hän oli saanut suunta ohjeita. Joku kotikisukin oli mahdollisesti nähnyt näiden kulkeneen monia kuita sitten tähän suuntaan, joten naaras päätti antaa sille ohjeelle testin. Hänellä ei ollut mitään menetettävää, paitsi ehkä aikaa. Tuo virnisti itsekseen lopulta pysähtyen hengittämään pienen mäen laelle. Hän siristeli silmiään kirkkaalle auringolle, ja lopulta virnisti suurieleisestä katsellessaan uutta järven hohdetta horisontissa. Täälläko he asuisivat? Eivät sen parempaa keksineet. Umbra tuhahti itsekseen lähtiessään laskeutumaan kohti järveä, maistellessaan kuitenkin ilmaa. Hän aisti kissojen ominaistuoksua, ja pysähtyikin äkkiä tarkastelemaan ympäristöään. Oliko hän jo törmännyt jonkun kansa rajaan? Umbra heilautteli häntäänsä ja antoi itsensä tarkastella ympäristöään vielä tarkemmin. Hän ei tunnistanut hajuja, mutta tästä maaperästä huokui jonkinlainen pimeys. Olisko tämä kansa Kuolon kissoja täynnä? Vai kuvitteli naaras omiaan? Ehkä hän ei ollut tuntenut Kaiun eikä Kuolon läsnäoloa turkillaan. Pimeydestä saapunut varjo virnisti uudelleen ja kääntyi sitten kulkeakseen pitkin hajurajaa kohti jokea. Jonkinlainen mielenkiintoinen tuoksu täällä leijui, ja naaras pohti syvästi, olisiko Pakkasnauru täällä? Löytäisikö hän kollin jostain? Tai mahdollisesti Sangen! Tuo kääri häntänsä rullalle hymyillessään iloisesti miettiessään poikaansa, ja uskoi, että voisi pian löytää tassuihinsa jotain hyödyllistä.

Usvatassu nousi pediltään haukotelleen ja venytellen. "Ai metsästyspartio"? Usvatassu katsoi Hehkukuuta. "Joo olen minä". Hän naukui ja lähti emonsa perässä ulos oppilaiden pesässä. "Voiko Jänistassukin tulla"? Usvatassu kysyi. "Ei, valitan kulta". Hehkukuu naukui pahoittelevasti. Kun he pääsivät ulos Usvatassu näki odottelevan Kivijalan(?). Hehkukuu nyökkäsi ja heilutti hännällään merkin seurata. Usvatassu lähti innoissaan emonsa perään, mutta oli kyllä vähän surullinen kun sisar ei päässyt

//Heli

Veritassu kuunteli sisarensa sanoja, hennosti silittäen vakavinmielin rukouskiveään.
''Sinäkin olet valmis ryhtymään siihen? Meidän täytyy ehdottomasti keksiä jotakin'', Veritassu räpäytti silmiään tomerampana, silittäen mietteliäänä rukouskiveään ja katsellen leirissä kulkevia kissoja. Mutta mitä he keksisivät, että he saisivat nämä kuolon suojatit uskomaan esi-isiinsä. ''Pahimpia kaikista ovat nuo kaksi johtohahmoa, jotka eivät usko Kuoloon sen enempää kuin muuhunkaan'', Veritassu tuhahti, kohden Veritähteä ja Mäyrätähteä. Kummallekaan ei olisi sen suurempia tehtävissä, että Veritassu saisi näiden päät kääntymään.
Ja kansalaiset sokeina seurasivat suurta ja mahtavaa Veritähteä, luottaen tähän ja tämän taitoihin enemmän kuin Kuoloon. Veritassu räpäytti sen ymmärrettyään silmiään.
''Meidän pitäisi päästä heistä tavalla tai toisella eroon, että saamme Kuurasudesta uuden päällikön. Kuurasusi on kuitenkin uskonnon mukainen kissa, eikä kieltämättä niin näkyvä ja tunnetta keulakuva, kuin turhankin suuriksi uusiksi uskonnot ja luottamuksen aiheiksi kohonneet Mäyrätähti ja Veritähti. Jos nuo kaksi olisivat poissa, Kuutiikerin kissat uskoisivat enemmän esi-isiinsä. Nyt he uskovat Veritähteen enemmän kuin Kuoloon'', Veritassu ynnäsi, hymähtäen hivenen itsekseen ja kääntäessään sitten katseensa muualle.
Mutta samassa jotakin tummaa pyyhkiytyi pitkin Veritassun kasvoja, naaras pörhisti karvojaan ja huitaisi mustan asian pois turkiltaan, pudottaen rukouskivensä, joka kierähti vähän matkan päässä hänestä. Veritassu huitaisi ötökän kasvoiltaan ja liiskasi sen nopeasti rukouskivellään, ennen kuin se yrittäisi taas koetella häntä. Parantajaoppilas hengitti hetken raskaasti korvat luimussa, ennen kuin hitaasti tuon korvat palautuivat korkealle ja hän siirsi katseensa Daaliatassuun.
''Uskon nimissä, meidän on peloteltava nämä kissat uskomaan Kuoloa'', Veritassu katseli, miten rukouskivellään hän oli uhrannut hämähäkin Kuololle.

//Aaduska, Owa (Heli)//

Päivien kuluttua Yötaivaan tuhosta, Kivijalka ja Pronssilintu olivat Syystähden suostumuksella päässeet todella nopeasti mukaan kansan toimintaan. He olivat syöneet, levänneet ja hoidattaneet Salamavuoren heimolaisten tavoin haavojaan parantajille. Kivijalka heräsi sinä aamuna soturienpesästä, Pronssilintu vierellään. Kolli raotti silmiään, makasi selällään ja kierähti rennosti kyljelleen. Soturi nuuhki hetken kumppaniaan, mutta naaras vaikutti olevan syvässä unessa, Kivijalan hennosti hieraisten nenäänsä tuon poskeen, ennen kuin kohosi jaloilleen ja päätti aloittaa tulevan päivän askareet.
Syystähti oli nimittänyt Kivijalan Usvatassun mestariksi, ja oikeastaan entinen Yötaivaan raapija oli tästä todella mielissään. Hänellä ei ollut aikoihin ollut omaa oppilasta, puhumattakaan mahdollisuutta toimia soturina jalkavammansa jälkeen. Mahdollisesti kuitenkin oli ollut Kivijalankin onni se, että sekä hän, että myös Syystähti oli valittu profetiatehtävälle Imperiumia vastaan, jonka seurauksena Kivijalka olikin tutustunut Syystähteen paremmin.
Sinä aamuna Kivijalka ajatteli hakea Usvatassun oppilaidenpesästä mukaansa, että he voisivat mennä harjoittelemaan metsästystä. Kivijalallakin oli taidoissaan parannettavaa, etenkin veden kanssa työskentelyn kanssa, joten oli suunnitellut heidän ensimmäiselle harjoituspäivälleen tutustua erilaisiin Taivaanliekin elementteihin, joita soturin tulisi osata hyödyntää. He olivat aiemmin kiertäneet Usvatassun kanssa rajoja, mutta Kivijalan oli oltava rehellinen itselleen, sillä maisemat olivat olleet tutumpia oppilaalle kuin mestarille.
''Huomenta Kivijalka, olet hivenen myöhään tänään noussut jalkeille'', sointuvan naaraan ääni naukui, mutta lempeästi silmät tervehtivät Kivijalkaa, joka kohotti katseensa Hehkukuuhun, joka askelsi hänen luokseen. ''Nimesin sinut ja Usvatassun mukanani partioon, toivottavasti se ei haittaa tai loukkaa sinua?'', varapäällikkö kysyi hymyillen, Kivijalan hivenen siristäessään silmiään.
Hehkukuu olisi kuitenkin Usvatassun emo, ja varapäällikkö olisi varmasti kiinnostunut näkemään tyttärensä kehityksen.
''Ei se haittaa minua'', Kivijalka lyhyesti, hivenen ärtyneenä kuitenkin, mutta tyynesti vastasi varapäällikölle. ''Onko Usvatassu jo herännyt?'', Kivijalka jatkoi, kääntäen asiaa siihen, että he pääsisivät sitten mahdollisimman pian lähtemään.
Hehkukuu kääntyi oppilaidenpesän suulle ja nuuski pesänsuulla, käännellen korviaan ja tunnistaen pediltään juuri nousevan, ja haukottelevan Usvatassun (?).
''Usvatassu-kultaseni, nousehan jo ylös. Lähdemme tänään metsästyspartioon, sinä, minä ja mestarisi Kivijalka. Oletko valmis lähtemään?'', Hehkukuu huhuili tytärtään, Kivijalan huvittuneena itsekseen pyöritellessään silmiään ja venytellessään jäseniään vielä.
Miten ihmeen aikaisin Taivaanliekin kissat olivat tottuneet heräämään?

Yleiset säännöt pisteytyksessä:
• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.


Masi: +30ap +100kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
• Vaahterakynsi, Ruskatammen varapäällikkö +20kp+5ap+1ap
• Kaaosharha, Taivaanliekin soturi +40kp+10ap+2ap
• Kivijalka, Taivaanliekin soturi +20kp+5ap+1ap
• Veritassu, Kuutiikerin parantajaoppilas +20kp+5ap+1ap

Heli: +42ap +140kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
• Syystähti, Taivaanliekin päällikkö +80kp+20ap+4ap
• Kastekukka, Ruskatammen soturi +20kp+5ap+1ap
• Vaahterakimalle, Taivaanliekin emo +20kp+5ap+1ap
• Daaliatassu, Kuutiikerin oppilas +20kp+5ap+1ap

Jake: +1ap
• Lovikuu, Ruskatammen soturi +1ap

//Masi, Owa
“Kivijalka?” Syystähti naukaisi hämmentyneenä astellessaan Kaaosharhan suuren kehon takaa tervehtimään leiriin astelleita. Miten kaikki nyt saapuisivat heidän luokseen? Onko järven kirjat menneet aivan sekaisin? Syystähti tervehti profetiaystäväänsä lämpimällä katseella, vaikka näiden ahdingosta näki selvästi, ettei kaikki ollut kunnossa. Kuten jo pian näiden selityksestä sai kuulla. Johtaja kuitenkin painoi lopulta korviaan kuullessaan Yötaivaasta, josta myös Kaaosharha ehti kysyä. Oli niin surullista kuulla, mihin suuntaan metsä olisi menossa. Kilpikonnakuvioinen naaras kuitenkin nyökäytti näille päätään syvään, kääntyen sitten katsomana kohti vuorileijonia.

“Jos haavanne ovat kunnossa, siirtykää ottamaan riistaa. Syökää niin paljon kuin tarvitsette. Löydämme aina lisää”, naaras nyökäytti päätään kissoille, ja osa paenneista siirtyi pikkuhiljaa syvemmälle leiriin tekemään tuttavuuksia, sekä nauttimaan ateriasta perheensä kanssa. “Olette enemmän kuin tervetulleita Taivaanliekkiin. Metsä ei tunnu olevan samanlaisessa tasapainossa kuin se on ollut, ja on todella harmillista kuulla Yötaivaankin tapahtumista”, hän huokaisi syvään katsoen nyt kohti Kivijalkaa, sekä tämän kumppania. “Varmistan, että teillekin tehdään pedit, ja olette tervetulleita liittymään aterioimaan. Jos teillä on matkalla tai ennen tulleita vammoja Viilto sekä Lokkitassu varmasti katsovat teidät ensin läpi”, Syystähti hymyili kaksikolle pyytäen heitä mukaansa. Vaahterakimalteen tuskan huudot olivat hieman rauhoittuneet, mutta leirissä oltiin silti varuillaan niin hänen, kuin yhä uusien naamojen ilmestyessä koko ajan leiriin. Hehkukuu saapui tervehtimään uusia tulijoita, ja varmisti vielä Syystähdeltä, että heillekin tehtäisiin omat pedit. Johtaja katseli kissoja ympärillään ja lopulta korotti häntäänsä sekä leukaansa korkeammalle.

“Taivaanliekin väki! Olemme saaneet joukkoomme tänään paljon uusia naamoja, sekä mahdollisesti tänään vielä meille syntyy myös uusia pentuja! Juhlistakaamme tätä kaikkea yhteisellä aterialla! Haluamme tarjota uusille tulokkaille, sekä kaikille, pienen ikkunan hengähtää. Olkaamme ystävällisiä kaikille, ja tutustukaamme uuteen perheeseemme kaikki yhdessä!” Syystähti kajautti kuuluvasti aukiolla, useiden kissojen nyökäytellessään päitään ja supistessa jo innoissaan toistensa kanssa.

“Toivottavasti pystytte viihtymään täällä, vaikka sukuanne täällä enää pitää yllä Liekkililja”, Syystähti huokaisi Kivijalalle katsahtaessaan kohti lievästi pyöreää naarasta, joka myös saapui ihmettelemään uusia kissoja, vaikka tämän katse olikin jotenkin synkkä. Syystähti kuitenkin kehotti kaikkia ympärillään nauttimaan sekä jakamaan yhdessä riistaa, jota heillä olisi vielä.

//Masi
Daaliatassu nuolaisi huuliaan lipoen viimeiset veden pisarat huuliltaan, ennen kuin kääntyi apeana katselemaan Veritassua. Tuo asettui punaisen sisarensa vierelle katselamaan leiriä, ja korvat tätä kohden kuunteli, miten hän manasi kissojen uskomista Kuoloon. Daaliatassu oli samaa mieltä, jos kissat eivät uskoisi Kuoloon, uskonto sekä esi-isien suojelus kuihtuisi. Hän oli yhtä huolissaan asiasta kuin sisarensa. Naaras kohensi ryhtiään ja nuolaisi pari kertaa rintaansa, ennen kuin käänsi punaisen katseensa Veritassuun.

“Ehkä Kuolossa ei asiat ole niin hyvin, kuin voisimme uskoa. Ehkä kaikki Imperiumin tuhon jälkeen on vaikuttanut heihinkin. Me kyllä uskomme heihin, ja jatkamme uskomista. En tahdo antaa periksi, ja jos se vaatii muille uskon vahvistamista, olen valmis ryhtymään siihen”, naaras tuumi ja heilautti hännän päätään pari kertaa katsellessaan huolestunutta parantajaoppilasta. Hän olisi aivan oikeassa, olisi jotain tehtävä varsinkin Kuutiikerin kissojen suhteen, jos moni heistä ei edes uskoisi Kuoloon, tai uskoisi riittävästi. Jotenkin Daaliatassu mielsi Imperiumin entisten kissojen uskovan Kuoloon, mutta voisi kai soturioppilas piinata näitä kysymyksillään ollessaan partiossa tai muuten vain etsiessään tekemistä. Ainakin naaraan nyt teki mieli kysyä Kuurasudelta, mitä mieltä hän olisi Kuolosta, ja Kuutiikerin uskosta yleisesti. Soturioppilas kallisti hieman päätään katsellessaan leirin kissoja.

“Ehkä esi-isät eivät vain ole valmiita ottamaan sinuun yhteyttä niin vahvasti. Kuten jo sanoin, voi olla että heillä on omia tapahtumia, tai sitten he odottavat hetkeä, että yhteys teille palaa”, tuo kohautti olkiaan pohtivaisena. “Voisin uskoa, että kaikki kyllä ovat tietoisia siitä, että jos eivät jatka uskomista, se usko katoaa ja esi-isien suoma onni myös pyyhkiytyy sen mukana”, Daaliatassu räpäytti silmäpariaan kohti Veritassua. “Mutta minä aion uskoa heihin aina ja kun tiedän että sinä voit saada heihin yhteyttä, meillä on erityisen läheinen suhde esi-isiimme", naaras kohotti leukaansa hieman ja katseli sisartaan nyt hieman hymyillen. He vielä näyttäisivät kansalle, sekä muillekin, että Kuolon uskonto olisi kaikkein voimakkain. Kuolon kissat saapuisivat herkemmin heille, ja soisivat heille suurempaa onnea, kuin Kaiun tähtiturkkiset huijarit. Kuolossa kaikki olisi luvattua, sekä todellista. Ei huijauksia, ei piinauksia. Täyttä Kuolon puhdasta uskoa, johon he olivat vannoutuneet.

“Jatka rukoilemista. Yritä pitää heihin yhteyttä, mutta me vielä näytämme heille, vaikka he eivät ottaisi yhteyttä meihin, me pidämme heidät aina mielessämme”, naaras totesi tomerasti ja kehotti sisartaan pysymään samalla polulla rohkaisevalla hymyllä. “Emme saa antaa periksi, emme etenkään nyt”, hän vielä lisäsi hiljaa ja käänsi katseensa leiriin. Vielä heidän suuret päivänsä koittaisivat.

//Heli//

Veritassu istui hiljaisena aukiolla veden äärellä. Märkä lumi oli saanut veden taas viirtaamaan ja lämpimät päivät pitivät jäätymistä kauempana. Veritassu kuitenkin hiveli tassuissaan rukouskiveään, tämän silmät olivat suljettuina ja varovasti tämä ajatuksissaan silitteli kiveä tassuillaan, kiertyneenä pieneksi palloksi. Tämä oli kuin omanlaisessaan transsissa. Pieni naaras oli sinä aamuna tuttuun tapaansa rukoilemassa esi-isiä, tällä kertaa toivoen, kuten aina, kansalleen pitkää ikää, parempaa alkavaa päivää, virheiden anteeksiantoa, ja siihen lisäksi lämpimämpää ja että pian hiirenkorvan aika jo lähestyisi. Hän piti Imperiumin sortumista huonona asiana, ja olikin huolissaan siitä, miten esi-isät olisivat ottaneet tilanteen, sillä hän ei ollut enää pitkiin aikoihin kokenut kunnollista yhteyttä esi-isiin Kuolossa.
Veritassu raotti silmänsä ja huokaisi syvään, ei jälleenkän yhteyttä esi-isiin. Olivatko nämä luopuneet toivosta Kuutiikerinkin suhteen, kun Imperiumi oli murentunut? Veritassu kohotti surullisen katseensa kohti Opaalikuiskausta, Kalmanverta ja Pakkassädettä, jotka olivat lähistöllä Kalmanveren ja Opaalikuiskauksen kolmen pennun kanssa. Pennut olivat vielä niin pieni, etteivät ne paljoa liikkuneet, puhuneet tai elehtineet, mutta Kalmanveri oli halunnut nämä tuoda peseytymään jokinoron äärelle. Veritassu räpäytti hiljaisena silmiään ja katseli perheen touhuamista.
Kuutiikeri oli ottanut nuo kissat kansaansa Imperiumin tuhoutumisen jälkeen, Veritähden toimesta kylläkin. Mutta Kuutiikeri oli myös ottanut Hierakkakallon, vaikka he olivat kuulleet kokoontumisessa tuon liittoutumisesta Tulitähden kanssa ja lähes Usvajoen tuhosta ja ahdingosta. Veritassu silitteli rukouskiveään, olivatko Hierakkakallon teot olleet oikeita vai vääriä? Naaras räpäytti väsyneitä silmiään mietteliäänä.
Daaliatassu kulki rauhallisesti lähistöllä Deguntassun kanssa (?), jolloin parantajaoppilas havahtui mietteistään, hyppäsi jaloilleen ja juoksi sisaruksiensa luokse. Deguntassu hyvästeli juuri sisartaan ja pinkoi mestarinsa perään, ollen matkalla aamun ensimmäisiin harjoituksiin.
''Ei tänäänkään yhteyttä esi-isiin'', Veritassu naukui hiljaa, istuutuen sisarensa vierelle alas, naaraan juodessa kylmää ja raikasta vettä. Daaliatassu oli jo kuun ajan joutunut kuuntelemaan Veritassun murehtimista esi-isien suhteen, mutta sisar tiesi, miten merkittävän tärkeitä uskonto Veritassulle, ja kuten heidän lähes koko perheelleen oli todella tärkeää. ''Pelkään pahoin, ettei Kuutiikerin usko ole heidän mielestään heille riittävää'', Veritassu jatkoi murheellisena.
''Kissat eivät täällä ymmärrä sitä! Ymmärrä, että jos me emme usko esi-isiimme, he kääntävät meille selkänsä!'', Veritassu tuohtuneena huitaisi hännällään lunta.
''Olen rukoillut heiltä kyllä lämpimämpiä päiviä, ettemme vilustuisi ja etteivät sodassa loukkaantuneiden terveys romahtaisi entisestään. Tämä on kyllä merkki siitä, että kyllä he kuuntelevat. Maailma on alkanut valmistautua alkavaan hiirenkorvaan nopeasti'', Veritassu uskoi sokeasti esi-isiin ja nyökytteli kevyesti itsekseen, puhdistaen nyt häntäänsä lumesta.
''Mutta meidän pitäisi jollakin tavalla vahvistaa Kuutiikerin kissojen uskoa Kuoloon, ennen kuin Kuolo menettää uskonsa meihin'', Veritassu huokaisi, katsellen älykkäillä, mutta nyt murheellisilla silmillään leiriä ja siellä olevia kissoja.

//Heli, Owa//

Kivijalka ja Pronssilintu olivat lopulta paenneet Paahdekobran ohjeiden mukaisesti. Kaksikon matka taittui nopeasti, Kivijalalla oli selkeä suunta, mihin hän halusi heidän menevän. Sarastuksenliljan ja tämän sukulaisten luokse Taivaanliekkien kansaan, vaikka Kivijalka olikin kokoontumisessa kuullut, että Taivaanliekissä olisi päällikkö vaihtunut Syystähteen.
Kivijalka ja Pronssilintu liukuivat vuorilla tottuneilla, kiihdyttäen hypyillä vauhtiaan, tassujen liu'uttaessa heitä nopeasti kuin tuuli alas vaaralliselta vuorelta. Raapija ja maalaaja pyörähtivät toiseen suuntaan laskeuduttuaan vuorelta, juosten rinnatusten kohti entisen lauman sijaintia, vaikkei Pronssilintu noita maita tuntenutkaan, ne olivat profetiakissana ollellee Kivijalalle tuttuja.
Hän ohjeisti Pronssilinnun kokoontumispaikan kautta, jotta he saisivat metsän varjoista ja puista itselleen suojaa, jos joku seuraisi heitä vuorilta. Jonka jälkeen nummimaisilla aukioilla juostessaan, he olivat jo keränneet niin paljon etäisyyttä Yötaivaan vuorille, että he uskalsivat uupuneina hetkeksi pysähtyä juomaan sulanutta lunta ja istuutua hengittämään. Kivijalka oli helpottunut, että hän oli hänen rakkaimpansa kanssa selvinnyt.
''Jos ikinä kohoan päälliköksi, toivon, etten koskaan joudu vastaavaan tilanteeseen. Koitähtikin halusi ylläpitää rauhaa'', Kivijalka huokaisi itsekseen, ollen haikea ja surullinen siltikin enemmän siitä, että hän oli joutunut hylkäämään isänsä Kettupisaran Yötaivaan leiriin. Kyllä hän oli nähnyt viimeisenä, että Kylmätaika oli pyörinyt Kettupisaran ympärillä ja Kivijalka lähettikin Kaiulle rukouksen, että tämä suojelisi Kettupisaran matkaa.
--
Pronssilintu ja Kivijalka vaelsivat koko yön Taivaanliekkien kansaa kohden, ylittäen vuoret, tassuissa tuntuessa jo kirvelyä ja pistelyä. Pronssilintu toisinaan nojasi Kivijalkaan, yrittäen taistella väsymystään vastaan, mutta Kivijalka kannusti sinnikkäästi heitä jatkamaan matkaansa kohti uutta kansaa. Hän ei halunnut pysähtyä. Eräs syy, miksi kolli oli myös valikoinut Taivaanliekkien kansan oli se, että hän tiesi, ettei Usvajoen päällikkö aiheuttaisi heille siellä enää mitään ongelmia. Vaikkakin Kivijalka olisi enää yksi ainoista Kettupisaran ja Aamunkajon elossa olevista sukulaisista, jotka mahdollisesti Tomutähti haluaisi hengiltä.
Kukaan ei ollut kaksikkoa vastassa, kuten Fuugan kanssa kulkiessa oli ollut. Sen sijaan leiristä kuului hätääntynyt ja kivulias huudahdus, joka herätti molemmat entiset Yötaivaan kissat ja kaksikko pinkaisi juoksuun, haluten syöksyä apuun, vaikka voimat olivat vähissä.
He pöllähtivät aukiolle, saaden valkean soturin hypähtämään ympäri, niskakarvat kohoamaan pystyyn ja valtavat kyljet paljastumaan. Tuon leualta vatsaan asti kulki valtava arpi ja tuo oli selvästi valmis puolustamaan takanaan olevaa Syystähteä ja muita kissoja, Kivijalan vetäessä Pronssilintua taaemmas, perääntyen itsekin pelästyneenä kissojen luota.
Kivijalalle ei ollut epäilystäkään, että missä hän oli valkean kollin aiemmin nähnyt. Tuo oli Salamavuoren vuorileijona, ja hetken ajan katseltuaan kissoja, hän havaitsi useita Salamavuoren heimon kissoja paikalla.
''Syystähti, anteeksi, että tunkeudumme. Kuulimme huutoa-'', Kivijalka painoi korviaan taaksepäin, kun huomasi, että huudon lähteenä olisi poikiva naaras, joka olisi pesässä parhaillaan. ''Usvajoki hyökkäsi Yötaivaan, meidän kansamme on tuhottu'', Kivijalka katseli Syystähteä silmiin, Kaaosharhan suoristautuessa kummastuneena.
''Miksi Usvajoki hyökkäisi teidän kimppuunne?'', Kaaosharha heilautti häntäänsä.
''Tomutähti halusi tuhota Yötaivaan ja onnistuikin siinä. Nöyrästi pyytäisin mahdollisuutta kumppanini kanssa liittyä Taivaanliekkien kansaan. Haluaisin olla lähellä sitä ainoaa perhettä ja sukua, joka minulla on Yötaivaan jälkeen jäljellä'', Kivijalka kohotti avuton ilme kasvoillaan piirteitään ja painoi silmänsä kiinni.
Taivaanliekin kissat olivat häkeltyneitä, ensin oli juossut paikalle Salamavuoren kissoja ja nyt Yötaivaan kissoja.

//Masi, Owa
Syystähti katseli Lokkitassun työskentelyä, ennen kuin keskittyi Kaaosharhaan, joka vielä kiitti häntä näiden elämän jatkumisesta. Ei ehkä naaras sitä tehnyt, päästi heidät vain paikkaan, jossa olisivat varmasti turvassa. Kyllä heidän elämänsä olisi voinut jatkua ulkona jossain tammen alla, mutta tämä varmasti kelpaisi paremmin toisille. Syystähti vain väräytti hymyä suupielessään katsellessaan väsyneitä kissoja. Hän kuuli Kaaosharhan pahoittelevan vielä Hallavarjosta, ja hetkisen Syystähden katse oli kylmä sekä vihainen, ennen kuin hän asettui istumaan lähelle toisia nyökäyttäessään Kaaosharhalle päätään. Ei hän tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa.

“On parempi aina löytää joku syy elämän jatkumiseen, ja toivon, että voin tämän kansan johtaa parempaan tulevaisuuteen, kuin Hallavarjon”, tuo nielaisi lopulta hiljaa viimeiset sanansa ja jäi hetkeksi katselemaan ilmeettömänä Taivaanliekin leiriä. Hän kostaisi vielä Surutähdelle. Kostaisi monen kuun kivun sekä kidutuksen. Ei hän Taivaanliekkiä asettaisi linjalle siinä kohtaa, se olisi heidän välisensä taistelu. Naaras huokaisi syvään, mutta käänsi sitten vienon hymyn takaisin kohti vuorileijonia.

“On ilo kuulla, että olette lämpimin mielin jäämässä mahdollisesti. Toivon voivani olla hyvä johtaja, ja tuollaiset sanat kyllä vahvistavat tällä hetkellä”, naaras naurahti hieman toiselle hymyillessään kollille. Tuo ainakin osasi asettaa sanansa hyvin, sekä saada jopa toinen hymyilemään. Syystähti katseli hetken ehkä liian pitkään Kaaosharhaa, ennen kuin Kaaosharhan sisar, Vaahterakimalle, älähti kummastuneena kohotessaan puoliksi tassuilleen. Tummanaamio naaraan vieressä väräytti korviaan vain ällistyneenä, ennen kuin Vaahterakimalle käänsi kauhistuneen katseensa Kaaosharhaan, sekä Salviapääskyyn. Toinen kivulias aalto lävisti pullean naaraan, ja hän ärähti uudestaan hampaitaan yhteen purren.

“Hän synnyttää!” Rubiinileijona älähti lopulta kaikkien hämmennyksen ohi, ja syöksähti Vaahterakimalteen vierelle tukemaan tätä.

“Täällä on vapaa pesä, tuo hänet tänne!” pentutarhalta noussut Nuppunenä huudahti Salamavuoren entiselle kissalle, joka lähti johdattamaan Vaahterakimalletta varovasti kohti pentutarhaa. Syystähti vain istui oudoksuneena paikallaan, vilkaisten kuitenkin kohti parantajien pesää. Osaisiko Viilto hallita tämmöistä? Tai Salviapääsky?

“Jos Salviapääsky osaat auttaa häntä, saat käyttää Viillon varastoja parhaasi mukaan. Uskon, että hän on halukas jakamaan tietoaan sekä varastoaan kanssasi. Tunnet sentään kissasi paremmin vielä kuin me”, Syystähti laski katseensa Salviapääskyyn, sitten vilkaisten kohti Vaahterakimalteen veljeä. Sentään heillä olisi Nuppunenä, joka oli vastikään saanut omat pentunsa, sekä selvästi Rubiinileijona myös osaisi auttaa toista.

//Chabi, Pitkävarjo

Luulin ymmärtäneeni jo pentuna mitä kipu on, kun lukuiset kerrat kiipeilyä harjoitellessa kynsi katkesi ja pääsin rämähtämään maahan rytinällä. Luulin tietäväni mitä on tuska, kun oppilaana sain harjoitella kaksin verroin rankemmin pystyäkseni samaan kuin Pitkävarjo, joka tuntui olevan luonnonlahjakkuus kaikessa paitsi etiketissä. Silti hänet valittiin kansojen kokoontumiseen, vaikka olisin meistä kahdesta ehdottomasti ollut edustavampi. Luulin myös oppineeni näinä viime kuina mitä on tyhjyys ja kaipuu, kun hyvällä tuurilla syötäväksi sai yhden tai kaksi riutunutta pikkusaalista päivässä.

Palaset loksahtivat armottomasti kumahtaen paikoilleen. Nälän hidastaneessa ajatuksenjuoksussa omalta petipaikalta löytyneet tuoresaaliin puolikkaat olivat tuntuneet vastauksilta unettomien öiden pimeyteen äänettömästi huudettuihin armon aneluihin. Ei sellaista lahjaa tarvitsisi jakaa. Se selkeästi kuului minulle. Vain etäinen kumahdus kuului, kun yhdellä vilkaisulla emooni, olin ratkaissut mysteerin. En olisi voinut edes kuvitella kissan voivan olla noin laiha. Nyt tuo luiden päälle kuihtunut nahkakasa oli liikkumaton ja kylmä kuin kivi. "Hiirenaivo", sätin itseäni, joskin ääni taisi päästä ulos voimakkaana sihahduksena tyhjentäessä keuhkoni. Huomasin pidätelleeni hengitystä.

Kuka tästä oli vastuussa? Esi-isät? Ruskatammi yhdessä? Emo itse? Ei. Jo pitkään olin torjunut ajatuksen, joka epätoivon hetkillä hiippaili mielen perukoilta. Soturi ei kyseenalaista johtajaansa. Nyt edes säännöt eivät pitäneet ajatusta aisoissa ja se jäi leijailemaan pistelevänä ilmaan kuin hiirensappi. Muutkin läsnäolijat selvästi haistoivat sen. Se joka on vastuussa katosi juuri hetki sitten aukiolta, terveenä ja hyvin voivana, aivan eri näköisenä olentona kuin mikä makasi nyt pyytäjien pesässä. Sydämeeni repäistystä aukosta virtasi sisään nyt jotain kylmää, joka antoi voimaa, mutta tuntui polttavan myös tieltään jotain tärkeää.

Jäin emoni viereen yrittäen imeä itseeni lämpöä, joka ennen paikkasi syvemmätkin haavat ja pettymykset. En poistuisi tämän viereltä ennenkuin maa hänet nielaisee. Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni toivoin, että siskoni suostuisi tämän hetken olla vierelläni. Hain hänen katsettaan.

//Heli, Nuge, Owa //

Kaaosharha oli vaisu Syystähden puhutellessa heitä, ja nyökkäsi vain vaisusti. Ei hän rehellisesti pitänyt toisen sanavalinnasta, että Salamavuoren aika olisi ohi, se olisi tuhottu. Eihän se käytännössä ollut, vuorileijonien historia ja menneisyys eläisi heidän sydämissään ja jatkaisi matkaansa nyt Taivaanliekkien kansan luona. Kaaosharha kuunteli rauhallisena päällikön puheen ja seurasi muutenkin tilannetta omalla varautuneisuudellaan, ollen turhankin levoton, mutta tunnollinen väsymyksestään huolimatta kuulemaan. Hänen naarmunsa olivat lähinnä pintaruhjeita, joita lumivyöry oli aiheuttanut, ja nuori parantajaoppilas saikin valkean kollin nopeasti vilkuiltua. Olihan Salviapääskykin yrittänyt parhaansa, mutta tämän varastot olivat olleet niin säälittäviä, ettei tämä ollut suuriin ihmeisiin pystynyt, vaikka olikin hyvän koulutuksen saanut. Olisiko Salviapääskyllä mahdollista enää toteuttaa itseään ja parantajantehtäviään uudessa kansassa?
Kun uusi heidänkin päällikkönsä oli puhunut, Kaaosharha huomasi toisen lähestyvän heitä. Entinen varapäällikkö huokaisi itsekseen hiljaa ja kohotti sitten väsyneen katseensa toiseen, kun naaras saapui heidän luokseen.
''Kiitos, että teit elämällemme mahdollisuuden jatkua luonanne'', Kaaosharha sanoi Syystähdelle, nyökäten tälle vielä kerran kevyesti, mutta arvostavasti.
''Olen myös pahoillani Hallavarjon johdosta. Vaikutat kuitenkin olevan hyvä sydäminen ja älykäs nuori naaras johtamaan Taivaanliekkien kansaa. On meille sekä helpotus, että kunnia päästä sinun johtosi alle'', Kaaosharha kevyesti hymyili, kohoten sitten tassuilleen, kun Lokkitassu oli valmis hänen kanssaan (?).