Usvatassu katsahti kauhusta kankeana niin kuin Jänistassukin kuinka Kivijalka tuli leiriin kantaen heidän emoaan Hehkukuuta selässään. Hän huomasi kuinka Kivijalka meni Syystähden luokse ja he keskustelivat hetken ja sitten he menivät parantajan pesälle. Usvatassu ja Jänistassu lähtivät kiireesti perään. "Mitä on tapahtunut miksi emo on tajuton"? Hän kysyi ja huomasi Jänistassun nyyhkivän hiljaa. Hän painautui lohduttavasti sisartaan vasten. Kun hän kuuli Syystähden antavan käskyn Lumiapilalle hän katsahti Syystähteen. "Haluan mukaan". Hän vaati ääni väristen. "En halua, että kukaan saa käärmeen puremaa". Hän naukui ääni käheänä Jänistassun lyyhistyen maahan

//Heli, Nuge, Owa, Aaduska//

Kivijalka kuljetti Hehkukuun parantajanpesään, jossa oksentelevan ja myrkytysreaktion saaneen Hehkukuun vastaanotti Lokkitassu. (?) Kivijalka kiirehti takaisin Syystähden luokse, joka halusi vastauksia tapahtuneesta. Kivijalka oli pahoilaan, myöskin säikähtänyt tilannetta ja pyrkinyt toimimaan ripeästi vakavan tilanteen sattuessa. Käärme oli kuitenkin purrut naaraan suoneen ja jalkaan.
''Olimme arvioimassa Usvatassua. Olimme mestarille ominaisesti piiloissa tarkkailemassa hänen suoritustaan, purolla kivien välissä on käärmeiden pesiä, joista ne tulivat esiin. Yksi niistä ehti purra Hehkukuuta'', Kivijalka huokaisi, ja vilkaisi lapansa ylitse murheellisena kohti Usvatassua. ''Usvatassu suoriutui hyvin, hänestä olisi syytä tehdä soturi. Arvioimme hänen nopeuttaan, kestävyyttään, uimataitoaan, aistien varassa toimimista, sekä metsästämistä, vaikkei metsästäminen niinkään kuulu vartijan tehtäviin'', Kivijalka hiljaa puhui, selvästi muissa ajatuksissa kuin Usvatassun arvioinnissa enää.
''Tämä lämpenevä kylmyys on saanut käärmeet sekaisin. Tulee lunta, vettä ja sitten paistaa taas aurinko. Jos olisin tuntenut reviirin paremmin, olisin valinnut paikkamme toisin'', Kivijalka huokaisi ja istuutui alas.
''Mutta minä olen kunnossa, sekä Usvatassu'', hän päätti raporttinsa. Mitä muuta he voisivat nyt tehdä kuin odottaa Hehkukuun paranemista? Paranisiko naaras? Kivijalka ei ollut ennen nähnyt käärmeitä, eikä tiennyt niiden myrkyn voimakkuudesta.

//Chabi, Jake, Heli, Ruskatammen kissat//

Vaahterakynsi aisti kyllä Kynsitähden läsnäolon sinä illan hämärän hetkenä, kun päällikkö oli saapunut pentutarhan pesään. Varapäällikkö ei kuitenkaan katsonutkaan toista kohden, hän oli kuin omassa pienessä kuplassaan, jossa tuntui turvalliselta voida hengittää. Vaikkakin hän samaan aikaan oli oma tavallinen itsensä kuin mitään kummallista tai outoa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ei kenenkään kuolemaa. Kun hän menisi aukiolle, Omenaturkki tulisi rintaansa pörhistäen ja jopa rehvastellen esittelemään pulleaa pöllöä, jonka tämä olisi napannut. Kynsitähti palaisi Pitkävarjon kanssa harjoituksista ja manaisi edelleen, miksi Kynsitähti oli nimennyt hänelle Terälehdenlumon mestariksi Vaahterakynnen sijasta. Ja Kukkaiselo nauttisi aukiolla auringosta, pyöristynyt vatsa kohti aurinkoa - jota ääliömäinen, mutta usein älykkäänä pidetty Vaahterakynsi ei ollut edes huomannut. Vaahterakynsi puri hampaitaan yhteen, niin että ikenet näkyivät. Hän oli itse vietellyt toista naarasta kaiken huipuksi kokoontumisessa, vaikka se olikin ollut viatonta Vaahterakynnen osalta. Pieni ele, jota Tuulenkapina oli arvostanut.
Varapäällikkö ei ollut koskaan halunnut olla kuten isänsä, mutta ilmeisesti Kaiku juoksi hänen rikkeidensä kannoilla ja iskisi maahan kaiken pirstaleiksi, josko Vaahterakynsi harhaantuisi tekemään jotakin sopimatonta. Kynsitähden jäätävä olemus kuitenkin sanojen tukena havahdutti Vaahterakynnen hänen omasta tuutulaulustaan, kollin raottaessa silmiään ja pehmittäessään kasvonsa.
Vaahterakynsi ei kyseenalaistanut mitään, ehkä hänen olisi jo kauan aikaa sitten pitänyt niin tehdä. Hän oli nauttinut siitä, että hän käytännössä oli pyrkinyt toimimaan päällikkönä, vaikka oli vain varapäällikkö. Mutta hän ei ollut edes itse sitä ymmärtänyt, että hän oli epäonnistunut siinä asiassa jo silloin, kun oli joutunut kahden tulen väliin. Ystävänsä ja kansan, ei sellaista rauhaa löytyisi molemmille puolille, että hän olisi voinut tehdä kaikkia tyydyttäviä tekoja ja päätöksiä. Ehkä Vaahterakynsi ei ollutkaan pohjimmiltaan niin paha? Hän oli teoillaan pyrkinyt pohjimmiltaan vain rauhaan ja ehkä siihen, että hänen isänsä Lovitähti näkisi Kaiun pilven hattaroiden päällä hänet hyvänä seuraajana.
Muttei Vaahterakynsi kyseenalaistanut. Ei sitä, ettei näkisi enää Kynsitähteä. Eikä sitä, etteivätkö Pitkävarjo ja Lovikuu olisivat oikeasti Kynsitähden. Hän arveli, että lähistöllä oleva Lovikuu ehkäpä jopa voisi kuulla Kynsitähden sanat. Mutta varapäällikkö ei kyseenalaistanut mitään. Jokseenkaan hän ei kokenut kovinkaan suurta yllätystäkään, vaikka hän oli asiaan halunnut aina uskoa, että Pitkävarjo ja Lovikuu olivat hänen parhaan ystävänsä ja hänen sisarensa jälkipolvea. Että näillä olisi kansassa hyvä tulevaisuus, rakastetun naaraan ja vahvan johtajan jälkipolvina. Tai sitten Vaahterakynsi oli aina katsonut Pitkävarjoa kuin omana tyttärenään. Ja Lovikuuta poikanaan. Ehkä?
Vaahterakynsi antoi katseensa kulkeutua vasta silloin Kynsitähteen, kun tämä oli jo astuakseen ulos pesästä. Pyytäen pentujen antaa vihata häntä, jos se helpottaisi näiden oloa. Vaahterakynsi nousi tassuilleen ja katseli Kynsitähteä peräti jopa haikeana, mutta pitäen sitä älykästä hiljaisuutta kasvoillaan.
''Olet aina ystäväni, Kynsitähti'', Vaahterakynsi sai matalan äänensä kantamaan ne sanat. Kynsitähti seisahtui hetkeksi, muttei enää katsonut häntä kohden, vaan hetken hiljaisuuden jälkeen, tämä astui pesästä ulos (?). Vaahterakynsi nielaisi hiljaa peittääkseen oman kuorensa murenemisen ja antoi Kynsitähden mentyä itsensä haistaa vielä viimeisen kerran toisen ominaistuoksua, ennen kuin hän hyväksyi uskomaan sen, että kolli olisi lähtenyt.
Ehkä Vaahterakynsi oli pettynyt itseensä tai pettänyt itsensä. Hän oli halunnut suojella omalla tavallaan Kynsitähteä aivan liian pitkään. Hän ei ollut edes Omenaturkille koskaan kertonut, että tiesi Kynsitähden olleen erakkolaumassa korkeassa asemassa, ennen kuin Umbran johtama erakkolauma oli muodostunut Pakkastähden Imperiumiksi ja jolloin Kynsitähti oli saapunut Ruskatammeen. Ei kolli ollut uskonut itseään sinisilmäiseksi. Kyllä hän oli tiennyt, ettei Kynsitähti ollut välittänyt kansasta, mutta Vaahterakynsi uskoi, että Mäntytähti oli Kynsitähdestä tehnyt seuraajansa juuri siitä syystä. Kynsitähti oli kyennyt moniin päätöksiin, jotka esittäytyivät itsekkäinä, mutta samalla Ruskatammi ei ollut koskaan ollut yhtä itsenäinen ja omillaan kuin kollin valtakauden aikana. Vaahterakynsi hymähti hiljaa itsekseen ja katseli kolmea tytärtään.
Hänen olisi käännettävä uusi sivu elämässään. Sellainen sivu, jota hän ei ollut koskaan halunnut kääntää. Vaihtaa maisemaa, luopua unelmastaan Ruskatammen päällikkönä, itsenäisestä ja nuoresta kollista, joka olisi niin vahva, että voisi johtaa koko maailmaa. Joka ratkaisisi jokaisen kuoren pähkinästä, joka ylimielisellä arvokkuudella toisi Ruskatammen loistoonsa. Joka viehittelisi naaraita ja nauttisi näiden suosiosta.
Vaahterakynsi hymyillen katseli sulaneen lumen muokkaamasta lammesta aikuisen kissan kasvoja. Mihin se nuoruus oli mennyt? Häntä kohden katsova kolli oli täysin vieras. Kolmen tyttären tuore isä, joka ei ollut koskaan perhettä halunnut. Kolmen tyttären ja kahden nuoren aikuisen kissan eno, käytännössä ainoa isähahmo, jota näillä enää olisi. Milloin ne unelmat ja totuus sekoittuivat, ja hän unohti itsensä? Mitä ympärillä oli oikeasti tapahtunut?
--
Sinä yönä Vaahterakynsi oli viettänyt kumppaninsa hautajaisia. Vaikka ne hautajaiset olivat enemmän tuntuneet oman itsensä hautaamiselta. Kolli oli enemmän kironnut Kastekukkaa siitä, että tämä oli painava, että tämän häntä oli liian tuuhea, että se pilkisti jatkuvasti mullan alta ja miten pahalta toinen haisi. Mutta aina kun hän sarkastisia heittojaan heitti, hän huomasi odottavansa piikikästä, mutta lempeää näpäytystä takaisin. Aina siihen asti, että Kastekukan kaunis hahmo oli haudattuna synkkään multaan ja jäiseen maahan. Vaahterakynsi katseli kimaltavin silmin naaraan viimeistä leposijaa aina aamuun asti, kykenemättä enää silloin pidättämään omia tunteitaan sarkasminsa taakse.
Ei mestarin pitäisi haudata omaa oppilastaan ensin. Ketunpila liittyi aamun koitteessa Vaahterakynnen seuraan kolmen pennun kanssa, muttei kukaan sanonut sanaakaan. Pennut nukkuivat naaraan hännällä hiljaisina. Olihan Ketunpila muistutus siitä, että hän oli jonkinlaisen suosionsa neitien keskuudessa saanut. Sillä vailla pienintäkään pyyntöä, naaras oli heti liimautunut kollin elämään kiinni. Mutta Vaahterakynsi tiesi, että Ketunpila halusi mennä kaksijalkalaan, hänellä ei ollut uskollisuutta palvella muitakaan kansoja. Vaahterakynsi oli taas villikissa, hän olisi valmis taistelemaan koska tahansa.
--
Kun auringonsäteet kutittivat turkkia, Vaahterakynsi askelsi aukiolle, jossa huonosti levänneet kissat olivat heräilleet ja odottelivat ohjeita varapäälliköltä tulevan päivän partioista. Mutta Vaahterakynsi vain seisahtui katsomaan puhujanpaikkaa vaitonaisena, Ketunpilan hiljaa sukien kolmen pennun turkkia yöllä ripotellusta lumesta. Tuo puhujanpaikka oli paljon, sitä Vaahterakynsi oli jo pentuna katsonut, miten hänen isänsä oli astellut sen päähän ja kutsunut kansan koolle. Vaahterakynsi olisi halunnut sen voiman ja ylpeyden, viisauden ja tunteettomuuden itseensä. Hän tuijotti puhujanpaikkaa niin kauan, että lopulta tunsi, miten hänen verensä loppui savuttamasta raivoa ja kipua. Menetystä ja surua. Ja hän kohosi sille puhujanpaikalle, kajauttaen viimeisen kerran kutsuhuudon saapua aukiolle, vaikka lähes kaikki siinä olivatkin. Moni arvasikin tilanteen juhlavuuden ironisuuden. Se olisi viimeinen kerta, kun kukaan sillä puhujanpaikalla niin tulisi tekemään.
''Ruskatammen kissat. Kynsitähti on poistunut viime yönä luotamme. Ruskatammella ei ole enää päällikköä. Ja kuten aiempien päivien saatossa havahduimme myös siihen, ettei meillä ole parantajaakaan tai yhtäkään parantajataitoista. Monet meistä ovat jo kuolleet nälkään tai puutteelliseen yrttien tuntemuksellemme. Olemme kärvistelleet kauan, ja vaikka minä, kuten varmasti muutamat muutkin teistä ovat aina halunneet kohota tämän kansan päälliköksi. Sille ei ole enää mitään syytä'', Vaahterakynsi puhui silmiään räpäyttämättä, tyynesti ja rauhallisesti. ''Tämä aamu on viimeinen, jonka Ruskatammi tulee näkemään. Sillä tämä aamu tulee olemaan myös meidän jokaisen uuden elämämme alku'', Vaahterakynsi veti hiljaa henkeä huokaukseen, kissojen katsellessa apeina ja uupuneina häntä.
''Olen pyytänyt teitä kaikkia säästämään voimianne, jotta jaksatte vaeltaa uuteen kotiimme. Haluan viimeisenä tehtävänäni Ruskatammen varapäällikkönä saattaa meidät kaikki kotiin. Ketunpila on kertonut minulle, että hän haluaa poistua muualle, kuten myös Terälehdenlumo perheensä kanssa. Valitettavasti polkumme eivät enää kohtaa tulevaisuudessa, suuntiemme nyt jo erotessa toisistaan. Mutta ne, jotka haluavat uuden kodin ja kansan johon liittyä, kehotan seuraamaan minua. Jokaisen päätös olkoon yksilöllinen ja omasta tahdostanne tehty'', Vaahterakynsi laskeutui puhujanpaikalta, astellen Ketunpilan luokse, jota kiitti hiljaa pentujensa vahtimisesta. Ketunpilan asetellessa pennut puiseen pieneen koriin, joka oli köytetty oksista ja kaarnasta pieneksi koriksi, johon naaras oli kerännyt pehmeitä sulkia ja karvoja, joiden joukkoon asetteli kolme pientä pentua. Jotka olivat vielä sokeita ja nukkuivat sikeästi. Vaahterakynsi otti korin hampaisiinsa ja vailla enempää sanoja, hän lähti aukiolta, lähtien kohti uloskäyntiä.
Vaahterakynsi halusi pitää perheensä kasassa, sen vähäisen, mitä siitä oli jäljellä. Mutta hän ei aikonut anella tai pakottaa Pitkävarjoa ja Lovikuuta mukaansa. Hän luotti, että kaksikko osaisi tehdä omat valintansa, josko näin he haluaisivat. Hetkeksi hän seisahtui uloskäynnille ja hymyili viimeisen kerran kissoille aukiolla, Terälehdenlumon kerätessä oma perheensä kasaan ja lähtien näiden kanssa kohden Kuutiikeriä, samalla kun Ketunpila hyvästeli aukiolla vielä kissoja, ennen kuin lähtisi kaksijalkalaan.
Viimeisen kerran Vaahterakynsi suojeli omia omiltaan, eikä maininnut ääneen, mihin kukaan olisi menossa, jottei Ruskatammen kissat alkaisi syytellä toisiaan tai pahimmillaan taistella petturuudesta. Vaahterakynsi halusi vain rauhaa ja tulevaisuuden, sillä menneisyyden hän oli jo menettänyt.

Se ääni kuiski hänelle yhä enemmän ja enemmän. Kun silmukka hänen kaulansa ympärillä kiristyi tukehduttavaksi, kaukana siitä epämukavasta tausta-äänestä jonka hän oli taidokkaasti sulkenut aivojensa nurkkaan, veri hänen suonissaan muuttui kohisevaksi koskeksi. Se peitti alleen kaiken muun, ainoa selkeä ääni jonka hän erotti kaiken sen seasta, oli pilkallista kiljuntaa. Sama ääni oli puhunut hänelle pennusta asti, ei omatunto tai mikään sisäinen, enemmänkin vaisto. Se kertoi hänelle selviytymisestä, hyökkää, piiloudu, puolustaudu.
Se huusi hänelle koskesta nousevan usvan seasta ja käski häntä lähtemään, kun hänellä oli siihen vielä tilaisuus. Selviydy, hinnalla millä hyvänsä.
Hän ei ollut osallistunut Omenaturkin hautajaisiin. Naaras ei ollut hänen kumppaninsa,pennut eivät olleet hänen pentujaan,eikä Vaahterakynsi ollut enään hänen ystävänsä. Hän oli liian oikeamielinen kutsuakseen ketään hänen kaltaistaan enään sellaiseksi.
Ehkä kaikki olisi toisin, jos Kynsitähti osaisi katua yhtäkään tekoaan. Osaisi surra omenaturkkia ja tämän lempeyttä, kaikkia niitä muita kissoja, joiden nimiä ja kasvoja hän ei rehellisesti muistanut. Kuin sivuajatus, hän oli sysännyt heidät syrjään jo kauan ennen kuin he olivat lähteneet tästä maailmasta. Esi Isien maille ja kaikkeen muuhun runolliseen hulluuteen, mihin klaanikissat uskoivat.
Hän oli halunnut olla parempi kuin Tuhkavala. Näyttää emolle, että hän oli kykenevä kaikkeen mihin emo ei ollut. Hän oli hylännyt oman verensä, vihannut ja karttanut tätä kuin tautista koiraa. Kynsitähti oli kasvattanut kaksi pentua, jotka eivät olleet hänen.
Hän oli hukuttanut itsensä valheeseen, jossa hän voisi olla hyvä ja oikea. Unelma kadun rääpäleestä, joka kasvoi kovaksi ja häikäilemättömäksi, nousisi yksi päivä johtamaan kunnioituksella ja voimalla.
Tuntui väärältä hymyillä, pieni kuiva ääni hänen kurkustaan saattoi olla huvittunut, mutta Kynsitähden hymy vältti lämpöä kuin tulta.
Yllättäinen tietoisuus siitä, että hän oli rakkaudeton olento, ei ollut maailmaa mullistava. Se ei ollut reagoiva, tai pistänyt asioita liikkeelle. Se antoi hänelle eräänlaisen tympeän ymmärryksen, että mitä ikinä hän tekisikään, kuinka kovin hän yrittäisikään, Kynsitähti oli olento, jolla oli rajallinen kyky välittää. Jä hänen kykynsä välittää oli kuollut hänen veljensä, ja emon joka ei ollut hänen emonsa kanssa. Kuopattu ja haudattu heidän viereensä kuin toinen ruumis.
Hän ei ollut osallistunut niihinkään hautajaisiin, koko farssi oli saanut hänen ihonsa kihelmöimään, kun veri hänen suonissaan rummutti ja maaritteli häntä tuhoamaan ja repimään. Joten hän oli mennyt, metsästänyt, syönyt ja repinyt asioita riekaleiksi, kunnes halu maalata taivas hänen yllään ja maa hänen jalkojensa alla punaiseksi oli väistynyt tyhjän kuminan tieltä.
Jäljelle jäi vain syvä yksinäisyyden tunne, ja jos hänen piti arvata, hän sanoisi sen aina olleen läsnä. Rakkaudettomat olennot olivat yksin, jopa rakastettuina.
Hän oli kadehtinut parantajan kykyä rakastaa. Katsonut silmät loistaen sitä tulta Koitomun silmissä, kuunteli katkeruutta ja vihaa, joilla hän oli peitellyt sanansa. Parantajalla oli sama myrkyllinen kieli kuin Pitkävarjolla, vihainen ja viiltävä. Hän ei ollut yllättynyt parantajan ollessa seuraavana päivänä poissa.
Hiljaa, hänen askeleensa kuljettivat häntä alemmille oksille.
Kastekukka oli kuollut, eloton ruumis makasi pentutarhan maassa kuin nukkuva. Kynsitähti katsoi naarasta, eikä tuntenut mitään. Hän ei katunut täyttä vatsaansa katsoessaan Kastekukan heikkoa muotoa.
"Häivy," hän sanoi Ketunapilalle, vaivautumatta katsomaan tämän lähtöä.
Kynsitähti ei erityisemmin ollut pitänyt Kastekukasta. Ei sen takia että vihaisi tätä, hän ei vain yksinkertaisesti koskaan ollut vaivautunut tuntemaan tätä. Hänelle naaras oli aina vain ollut Vaahterakynnen kumppani, ei sen enempää. Hän ei tiennyt millainen naaras oli eläessään, mistä piti, mistä ei. Nyt Kynsitähti näki vain heikkoutta. Jonkun joka ei ollut kylliksi vahva selviämään. Tekemään mitä vaadittiin sen varmistamiseksi. Hinnalla millä hyvänsä, sanoi ääni. Se ei kuulostanut enään niin vakuuttavalta.
Hän siirsi katseensa Vaahterakynteen ja piti kielensä kurissa. He eivät olleet ystäviä, ei kaiken tämän jälkeen, mutta Kynsitähti ei halunnut rikkoa sitä sidettä, niitä pieniä jäljellä olevia rippeitä, joka heillä oli joskus ollut.
"Et tule näkemään minua enään," hän lausui sanat vankasti, vailla tunteita.
Hän oli päättänyt näin jo ennen Koitomun lähtöä.
Hän ei antanut syitä, eikä hän uskonut Vaahterakynnen tarvitsevan niitä. He molemmat tiesivät miksi.
"Kai tiedät, etten koskaan pitänyt heistä? Yhdestäkään heistä." Kynsitähti hymähti. "Mutta sinä, sinä olit ystäväni." Halu katsoa muualle kasvoi. Hän ei antanut sille valtaa. "Ainoa ystäväni."
Sen sanominen ääneen tuntui oudolta, joltakin lopulliselta.
"Pennut eivät ole minun, tee tiedolla mitä tahdot."
Ehkä se oli anteeksipyyntö, viimeinen pala Vaahterakynnen sisarta tälle tarjottuna. Mutta ääni tiesi paremmin, katkera myrkky muistuttaen häntä, ettei hän ollut hyvä henkilö. Ei koskaan tulisi olemaan, vaikka hän miten esitti.
Se oli kirous, tämä tieto jonka hän oli Vaahterakynnelle antanut. Se pitäisi häntä ylhäällä, kysymys siitä, miksi Omenaturkin piti piilottaa isä klaanista kiemurtelisi tämän mieleen aina hiljaisina hetkinä. Se pilaisi sen suhteen, joka tällä oli ihailun täyttämän Pitkävarjon kanssa, jos koskaan paljastettu. Oli vain vähän asioita, joita tämä vihasi enemmän kuin hältä pidettyjä salaisuuksia, ja yksi niistä oli valheellisuus.
Kynsitähti mietti, oliko Vaahterakynsi huojentunut, tietäessään nyt, etteivät he jakaneet hänen pilaantunutta vertaan. Mutta Pitkävarjo ei olisi, huolimatta siitä kaikesta, mitä Kynsitähti oli tehnyt, ja Vaahterakynsi oli tarpeeksi älykäs tietämään sen. Nähnyt miten hän oli korruptoinut korvaamattoman osan Pitkävarjosta. Sen, joka haki ylpeitä katseita ja hyväksyntää henkilöltä, jota tämä oli kutsunut isäkseen koko elämänsä ajan.
Hän oli virittänyt Pitkävarjon siihen, ja klaani oli katsonut ja antanut hänen. Nyt Kynsitähden lähtemisensä rikkoisi hänet.
Lovikuu oli vahvempi. Kynsitähti ei osannut sanoa, mitä tämä tekisi, mutta Lovikuu oli jo häntä vastaan, ja siitä hän tunsi alkukantaisen ylpeyden syttyvän rinnassaan. Lovikuu selviäisi sen, mitä hänen siskonsa ei selviäisi.
Hän ei katunut sitäkään.
"Anna heidän vihata minua jos se parantaa heidän oloaan."
Kynsitähti kääntyi ja kulki hiljaa pois klaanista.

//Masi, Aaduska, Nuge
Syystähti oli kummastuneena leirissä tutkinut kissojen eleitä, ja huomannut sen, miten liekkitanssija ei ollut vieläkään palannut. Kaikki muu tuntui muuten leirissä olevan hyvin tavallista, riista kasaa oli saanut kerrytettyä, sekä maailma muuten näytti heille rauhalliselta. Usvatassu oli palannut retkeltään Kivijalan ohjeiden mukaisesti ilmeisesti, sillä kolli ei ollut vielä palannut Hehkukuun kanssa, jotka olivat aamuvarhain lähteneet. Usvatassu alkoi olla sen ikäinen, että saisi pian soturinimensä, ja Syystähti oletti, että Kivijalka pitäisi huolen naaraan loppuarvioinnista. Kuitenkin piankin leiriin pöllähti Kivijalka Hehkukuu selässään ja oitis kilpikonnakuvioinen naaras kohotti niskakarvansa ja loikkasi alas kiveltään Kivijalkaa vastaan.

“Miksi käärmeet ovat jo heränneet?” johtaja sihahti matkallaan ja auttoi Kivijalkaa kantamaan Hehkukuun pahoin voivan kehon parantajien pesään. Lokkitassu oli ainakin ajoissa paikalla heitä vastaanottamassa kauhean huudon seurauksena, ja Syystähti antoi tilaa pesään Kivijalan viedessä varajohtajan vapaalle pedille hoidettavaksi. “Mitä oikein tapahtui?” hän huohotti katsellessaan huolissaan pesästä astellutta kollia, joka ei toivottavasti itse ollut saanut iskua. “Sinä et saanut osumaa?” hän vielä kysäisi perään ja tarkasteli nyt leiriä, jos jostain luikertelisi käärme vielä lisäämään kauhua heidän päiväänsä.

“Lumiapila! Lähetä heti kaksi partiota ulos tarkastamaan tilanne! Toisen pitää tarkastaa leirin välitön ympäristö, toinen partio kartoittaa missä käärmeitä liikkuu nyt!” Syystähti huusi käskyn vartijoiden ruhtinaalle, joka varmasti oli myös nyt viimeistään herännyt tilanteeseen. Vaikka kansaan saapunut kolli olikin erakkoluonteinen, eikä välttämättä välittänyt tehtävistään, hänestä oli kokemuksen sekä taitojensa perusteella tehty vartijoiden ruhtinas. Nyt Syystähti oletti tämän toimivan niiden arvojen mukaisesti. Syvällä sisällään johtaja tunsi kuitenkin monenlaista kipua sekä kaipuuta, myös ihmetystä. Hän ei tiennyt miten Liekkililja voi, hän ei tiennyt selviäisikö Salamavuoren Vaahterakimalle pentujensa kanssa. Nyt Hehkukuu olisi saanut käärmeenpureman? Heidän pitäisi liikkua varovasti nyt kaikkialla, jos käärmeitä heräisi enemmänkin esiin tänä hiirenkorvana. Syystähteä huoletti koko kansansa puolesta.

//Jake, Heli//

Hetki sitten takaisin leiriin palannut uupunut ja itsekin nälkäinen Vaahterakynsi siirsi väsyneet silmänsä nuoreen soturiin, joka oli vaatimassa itselleen johdettavaa ryhmää. Lovikuuhan se. Nuoressa kollissa oli paljon samoja piirteitä, joita oli aikoinaan myös ollut Lovitähdessä. Mutta ehkä kaksikon suurin ero oli se, että tällä hetkellä Lovitähden tekemiset ja olemus muistutti hyvin paljon Kynsitähden toimintaa.
''Valitettavasti minulla ei ole kissoja, jotka voisin antaa mukaasi Lovikuu'', Vaahterakynsi sanoi tyynesti, mutta selkeä apeus kolkkosi hänen äänessään. Vaahterakynsi oli yrittänyt jo pitkään päästä Kynsitähden puheille, mutta kolli oli vältellyt häntä. Kolli ei edes ollut enää varma, kuka johtaisi heidän kansaansa. Ruskatammella ei ollut tarpeeksi riistaa, heidän reviirinsä alkoi tyhjetä, mutta sen lisäksi kaikki vähäinen riista oli Kynsitähden määräyksestä viety hänen piiloihinsa. Kissat olivat väsyneitä, nälkäisiä ja moni oli jo kuollut, joista Omenaturkin ja Merisydämen kuolemat olivat vasta olleet alkua.
''Minulla on suunnitelmani. Sinun tulee nyt kerätä voimiasi, jotta selviät huomisesta'', Vaahterakynsi ei puhunut aikeistaan sen enempää. Hän kevyesti taputti muutaman kerran nuorempansa lapaa hännällään, ja lähti sitten kuljettamaan nappaamaansa oravaa kohti pentutarhaa, jossa Kastekukka olisi. Tämän synnytys voisi käynnistyä hetkenä milloin tahansa.
Tilanteesta vaikeamman teki se, että Koitomu oli lähtenyt vain hetki sen jälkeen, kun Omenaturkki oli kuollut. Eikä kansalla ollut parantajaa auttamassa tässä tilanteessa.
Mutta astuessaan pesään, Vaahterakynttä odotti lohduton näky. Ketunpila oli yrittänyt tukea Kastekukkaa tämän synnytyksessä ja nyt Ketunpila olikin käärinyt kolme vinkuvaa pentua itseään lähelle, samalla kun Kastekukan eloton hahmo makasi pehmeän hymyn kera kyljellään pedillä.
''Hän ei selvinnyt, hänellä ei ollut enää voimia tarpeeksi. Mutta saitte kolme tytärtä'', Ketunpila puhui hiljaa, itkuisena. Vaahterakynsi olisi halunnut oksentaa. Hän katseli kuitenkin viileästi kumppaninsa hahmoa, laski oravan hampaistaan Ketunpilan äärelle ja istuutui hiljaa alas, katsellen Kastekukan hahmoa sanattomana.
Hän hännällään korjasi menehtyneen kumppaninsa turkkia sileämmäksi kasvoilta, sillä Kastekukka oli aina pitänyt siitä huolen. Vaahterakynsi oli pahoillaan, ettei ollut paikalla silloin, kun naaras olisi häntä eniten tarvinnut.

//Joku ?//

Haaste. Se oli uhka ja varoitus. Hämärään poraantuneen kissan sielu, jonka mieli oli täynnä usvaa ja mustaa merta. Päättäväinen katse ja vangittu vapaudettomuus leiskuivat nuoressa kissassa, jonka Veritähti uskoi nähneensä jo kauan aikaa sitten. Silloin hän oli nauranut, ehkä jopa pilkannut. Mutta ei kukaan koskaan ollut erityisesti kehunut hänen kasvatusmetodejaan. Kissan avatessa suunsa, tuon arpinen puoli kasvoista kääntyi häntä kohden ja sokea silmä pyöri päässä, sokealla valkealla pupillilla. Se ei ollut iso kissa, lähempänä kirppua, jonka päälle pennut loikkisivat.
Millaista se oli ollut?
Mikä niin?
Veritähti raotti silmiään sillä hetkellä ja heräsi kenraalien pesästä, joka toistaiseksi kuului vain hänelle. Kuka sen oli kuiskannut hänen korvaansa? Paholainen oli nukahtanut ja hän harvoin nukkui. Hulluus ei pysynyt käsissä, jos antoi silmien painui umpeen. Jos nukkui, ei jaksanut enää nousta ylös. Jos nukkui, kuka vain voisi kulkeutua vierelle ja lävistää hänen kaulansa, vääntää hänen niskansa ja repiä hänen silmänsä ulos päästä. Mutta kukapa sellaiseen jaksaisi vaivautua? Olisihan Veritähti yksi merkittävimmistä tukipilareista Kuutiikerissä. Punertava kolli pudisteli turkkiaan ja kohosi etujalkojaan pitkään venyttäen jaloilleen, siirtyen aukiolle.
Kuurasusi oli kohonnut Mäyrätähden seuraajaksi. Veritähti katseli hänen ja Kuukäpälän tytärtä hiljaa. Miten Veritähden kaikista kakaroista viimeisin voisi olla noinkin fiksu ja hyväntahtoinen? Se oli varsin etovaa. Mutta Kuukäpälällä oli ollut suuri vaikutus heidän tyttäreeseensä. Veritähti pyyhkäisi kasvojaan suurella käpälällään, silmiä poltteli näin kirkkaassa auringonvalossa.
''Hyppää korkeammalle senkin iilimato!'', pentu rääkyi aukiolla sisarukselleen. Veritähti katseli, miten Kalmanveren ja Opaalikuiskauksen nuorin pesue riehui keskenään. Lakkapentu, Sinipentu ja Routapentu, Kuurasusi oli kertonut heidän nimensä Mäyrätähdelle, jotta päällikkö voisi nimittää kolmikon joutaessaan.
Routapentu loikkasi Sinipennun ylitse ja käpertyi kerälle, Lakkapennun seuraavana hyppiessä Sinipennun ja Routapennun ylitse. Veritähti hymähti itsekseen ja itsensä valua varjoisampaan paikkaan, jossa silmiä ei kirkkaus aristaisi. Hän tuoroi tovin silmiään kärsivästi.
''Ei se ole niin pelottava'', Routapentu kuiskasi, Veritähden raottaessaan silmiään ja tarkkaillessaan hänen eteensä kolmen pennun ilmestymistä. Routapentu kallisti päätään ja hymyili leveästi kenraalille, kun taas Sinipentu kiljahtaen pinkoi Opaalikuiskauksen syliin.
''Ei se ole niin iso kuin legendoissa'', Lakkapentu nyrpisti nenäänsä, kaksikon tuijottaessa Veritähteä.
Pentuko arvosteli Veritähteä ja tämän legendoja? Veritähti kurtisti toista kulmaansa ja tarkensi katsettaan torakkaan, joka arvio vuosia elänyttä kollia.
Veritähden suonet sykkivät, kun hän tarkkaili sinivalkeilla silmillään kakaroita.
''Varmasti tarinoissa on aina jotakin pienesti lisättyä ja maustettua. Mutta pääasia, että Veritähti on meidän kansassamme ja vain me tiedämme totuuden'', Routapentu hihkaisi, Veritähden kasvoille hiipiessä huvittunut virne.
* Meidän? Teidänkö? Teidän kanssanne? Eikö näiden kapiaisten vanhemmat ole kertoneet edes kuka 'heidän' kansansa on luonut? *
''Nääh'', Lakkapentu kohautti lapojaan.
''Oletteko koskaan kuulleet tarinaa siitä, miten yhdellä hotkaisulla punertava paholainen on syönyt pentuja?'', Veritähden hyytävä ja matala ääni kysyi. Routapennun luimistaessaan toista korvaansa.
''Emme? Mikä legenda se on?'', Lakkapentu tuhahti halveksivasti.
Veritähti ehti avata suunsa jatkaakseen, mutta Kalmanveri pinkoi kaksikon luokse.
''Anteeksi Veritähti, että he häiritsivät sinua. Heillä on vielä paljon opittavaa tullakseen hyviksi Kuutiikerin kissoiksi!'', Kalmanveri henkäisi ja mäiskäisi molempia kuonolle hännällään, hätistäen nämä pikaisesti takaisin pentujen isän ja Sinipennun, sekä Aamunpennun luo.
Veritähti katseli häijy kiilu silmissään ja verenmaku suussaan kahden pennun perään.

//Aaduska, Owa, Nuge ja Heli//

Kivijalka antoi ensin Usvatassulle etumatkaa, jotta nuorukainen saisi varmasti rauhassa keskittyä tehtäväänsä, etteivät häntä arvioivat kissat häiritsisi häntä. Kivijalka lopulta lähti askeltamaan korkeassa ruohikossa oppilaan hajujälkiä seuraten, kivuten lopulta puroa lähellä harmaiden kivien väliin ja jääden keltaiset silmät tarkkaillen katsomaan oppilaansa uintia. Sukeltaminen ei ollut toiselle ominaista, mutta tämä oli ketterä uimaan, teki valinnan kiven suhteen nopeasti ja Kivijalka arvioi toista tyytyväinen hymy kasvoillaan. Hän painautui kivien välissä hivenen alemmas, kun Usvatassu juoksi aivan hänen edustaltaan kohden paikkaa, johon voisi piilottaa kiven.
Kivijalka oli jo siihen mennessä kadottanut varapäällikön ja keskittyi seuraamaan tämän tytärtä. Kivijalka kurkisti kivien välistä ja katseli, miten oppilaan ketterät jalat kuljettivat tätä kohden kiven piilopaikkaa, johon tämä hautasi sujuvasti kiven. Metsästäjäntaitojen arviointi ei myöskään tuottanut vaikeuksia, Kivijalka unohti itse piiloutua ja katseli ihaillen, miten ehkä kyseenalaisesti pöllöön törmäten oppilas nappasi pöllön, mutta hän nappasi sen!
Mestarin kasvoille kaareutui ylpeä hymy.
Usvatassun emo oli jopa ehtinyt epäillä, että pöllön nappaaminen olisi ollut liian vaativa tehtävä kissalle, joka ei edes kouluttautunut metsästäjäksi! Kivijalka tiputtautui nopeasti alas kivien väliin takaisin, kun Usvatassu oli alkanut kierittää kiveä ja kantoi pöllöä suussaan, suuntanaan leiri.
''Näitkö sinä hänet?'', Hehkukuu haukkoi henkeään, silmät kimaltaen onnesta, kun tämä pian pöllähti soturin nenän eteen. Kivijalka hivenen säikähti innokasta varapäällikköä, joka huokaisi haikeana ja hymy kasvoillaan. ''Mitä aiot kertoa Syystähdelle hänestä?'', varapäällikkö jatkoi, katsoen Kivijalkaa hymyillen.
Kivijalka ehti avata suunsa, kunnes kuuli epämääräistä suhinaa ja sihinää tassujensa juuresta. Kolli karjaisi vastauksen sijasta ja loikkasi kivien päälle, kompastuen omiin jalkoihinsa ja kellahtaen arpisen jalkansa ylitse kyljelleen, potkien tomua kivien joukosta esiin mönkineelle veriviholliselle. Hehkukuu säikähti myös ja karvat pystyssä hyppelehti kauemmas, vetäen pelästyneenä henkeä.
Kivijalka katseli silmä silmästä käärmettä, jonka pää keinui oikealle ja vasemmalle. Lepattava kieli kurkisti kummallisesta suusta ja se maisteli ilmaa, paikantaen Kivijalkaa ja Hehkukuuta. Käärme oli jo herännyt aikaisin!
''Meidän on syytä varoittaa Syystähteä käärmeistä, tämä paikka ei ole turvallinen, jos noita alkaa enemmänkin täällä kuhista'', Kivijalka naukui, mutta ei saanut vastausta takanaan olevalta Hehkukuulta. Kivijalka nousi jaloilleen ja vilkaisi varapäällikköä kohden, mutta toisen silmät olivat levinneet kauhusta, kun rantakivien joukoista oli yksi nostanut päänsä ja upottanut hampaansa naaraan takajalkaan. Hehkukuu oli mennyt suoraan shokkiin, eikä osannut toimia tai liikkua.
Kivijalka ärähtäen huitaisi käärmeen irti shokkiin menneen varapäällikön jalasta ja puski naaraan mukanaan juoksemaan kauemmas.
He eivät kuitenkaan päässeet kauas, kun naaraan takajalka oli jo alkanut turvota, kun käärme oli purrut tätä suoraan suoneen myrkyllisillä hampaillaan ja naaras kompastui Kivijalan takana, voihkaisten kivusta. Käärmeet eivät kuitenkaan enää seuranneet heitä. Otukset makoilivat puron kivillä nauttien auringosta ja tarkkaillen kadonneiden kissojen perään.
''Tarvitseko apua? Sinut on saatava pian leiriin'', Kivijalka murahti, kääntyen varapäällikön luokse ja alemmas painautuen naaraan kuonon juurelle. Toisen voidessa pahoin ja vinkuen hiljaa.
Kivijalka ei ollut koskaan ennen nähnyt käärmettä, mutta oli kuullut parantajanpesässä niistä. Yötaivaassa ei ollut käärmeitä ollut. Kivijalka ei tiennyt tarkalleen miten toimia ja miten paha tilanne olisi, mutta hän auttoi Hehkukuuta selkäänsä ja lähti juoksemaan kohden leiriä kuin tuli hännän alla.
--
Leiriin saavuttuaan Hehkukuu oli jo menettänyt tajuntansa ja tämän kasvot olivat vaaleat kuin lumi maassa.
''Syystähti! Parantajat! Hehkukuu on saanut käärmeen pureman'', Kivijalka naukui kuuluvasti, lähtien jo ryminällä kohden parantajienpesää. Tilanne näytti todella pahalta.
Voisi olla, ettei varapäällikkö selviäisi käärmeen myrkystä.

Usvatassu kuunteli tarkasti mestarinsa ohjeita ja nyökytteli päätään innokkaasti. Hän kuunteli hiljaisena Kivijalan ja Hehkukuun keskustelua. "Selvä". Hän naukui hymyillen. "Kiitos". Hän naukui ja lähti oitis matkaan kohti putousta.
Kun hän saapui putoukselle hän lähti uimaan pitkin vedoin ja saapui paikkaan missä kiviä oli. Hän nappasi suuhunsa kiven jonka jaksoi kantaa ja lähti uimaan takaisin päin. Kun hän saapui rantaan hän hautasi kiven ja lähti etsimään pöllöä
korvat ja hajuaisti tarkkana mahdollisen pöllön hajun varalta. Kun hän oli jo hyvän tovin haistellut ilmaa hän haistoi pöllön jonkin matkan päässä puussa. Hän lähti kiipeämään kohti pöllöä ja yritti olla silleen, että pöllö ei haistaisi häntä eikä se haistanut(?). Sitten kun hän oli oksalla hän loikkasi päin pöllöä ja puraisi sitä niskasta ja se valahti veltoksi hänen hampaissaan. Hän kapusi vaivalloisesti oksalta alas ja loikkasi viimeisen hännän mitan matkan alas. Sitten hän raahasi vaivalloisesti pöllön sinne mihin oli haudannut kivensä ja alkoi pyörittää sitä ja kantaa pöllöä kohti leiriä
Kun hän saapui leiriin. Hän jäi odottamaan emoaan ja mestariaan. He olisivat varmasti ylpeitä hänestä. "Vau"! Jänistassu loikki hänen luokseen. "Saitko sinä tuon pöllön itse kiinni"? Hän kysyi kateellisena. "Joo". Usvatassu naukui vaivaantuneesti. "Olet mahtava saalistaja"! Jänistassu hihkaisi iloisena ja nuolaisi Usvatassun päälakea ja niin molemmat alkoivat kehräämään

//Masi

Lovikuun emon Omenaturkin hautajaisten jälkeen Lovikuu oli nukkunut yli aurigonhuipun soturien pesässä. Hänet oli sinä päivänä vapautettu partioista, joskin lähes kaikki partiointi oli vain epätoivoista riistan etsintää. *Tälläinen sää tuntuu vain nyt aivan väärältä*, hän pohdiskeli astuessaan lämpimään auringonpaisteeseen. Edelleen kylmä viima kuitenkin sai aikaan vilunväristyksiä, sillä pitkään kärsitty nälänhätä oli ohentanut turkkia ja tuntui, että tuuli jäädytti suoraan ihon alla paistavat luut. Kankeana hän hoiperteli ympäriinsä yrittäen saada tassunsa virkoamaan. Tuoresaaliista oli jäljellä vain tuoksut ja veriläiskät maassa siinä missä hänen pentuaikanaan siinä oli ollut korkeampi kasa kuin hän itse oli. *Ei ole mitään hyötyä olla vapautettuna tehtävistä surutyön vuoksi kun kohta koko kansa kuolee ympärillä.* Ikävä ja voimattomuuden tunne painoi hänen ryhtinsä lysyyn. Mielessään hän yritti kerätä rohkeuttansa ja vetosi ankarasti siihen mikä on hänelle tärkeintä. Hänen kansansa tarvitsisi häntä. Soturilain mukaan on tehtävä kaikkensa kansan parhaaksi. On oltava jotain mitä hän voisi tehdä.

Pohtiessaan Lovikuu asteli ympäri leiriä etsien katseellaan Vaahterakynttä. Hän haluaisi keskustella tämän kanssa, sillä pohti olisiko tällä jotain tehtävää hänelle. Hän haluaisi olla hyödyksi ettei kukaan enää kärsisi emonsa lailla. Täytyi olla jokin ratkaisu tähän tilanteeseen. Ehkä Vaahterakynsi saisi suostuteltua Kynsitähden jakamaan saaliin tasaisesti sitä eniten tarvitsiville. Hän turhautui kun ei pohdinnoissaan päässyt eteenpäin. Lähes kaikki ratkaisuehdoitukset hänen päässään kariutuivat siihen, että ne rikkoivat soturilakia ja siksi hän kieltäytyi edes ajattelemasta niitä pidemmälle. Oli rajoja joita ei ylitetä, sillä toiselle puolelle siirryttyään voi huomata olevansa vain osa kylmien, häikäilemättömien ja sivistymättömien moukkien joukkiota. Vain soturilakia kunnioittaen voi edes kuvitella olevansa kunnollinen kissa.

Siinä edestakaisin ravatessaan hän murisi ja paljasteli kynsiään tummien ajatusten hyökyessä aaltoina ylitse. Hänen vahva uskonsa soturilakiin kuitenkin piti hänet järjissään. Lopulta hän törmäsi Vaahterakynteen tämän saapuessa leiriin. "Meidän täytyy tehdä jotain!" Lovikuu lähes huusi ja sen tajuttuaan hän istahti alas ja nuolaisten pikaisesti rintaansa yritti rauhoittua. "Omenaturkin tragedia ei saa toistua", hän jatkoi jo rauhallisemmin. "Anna käsky niin lähden vaikka kaksin- ei-kolminkertaiseen partioon jos siitä on apua."

//Heli//

''Meidän täytyy yrittää keksiä jotakin, jolla saamme vaikka pelolla lisättyä uskoa Kuoloon. Me saatamme olla tosiaan ainoa yhteisö, joka heidän lakejaan ja oppejaan noudattaa, ylipäätänsä heihin uskoo'', Veritassu huokaisi ja pudisti hiljaa päätään, kuunneltuaan sisarensa sanoja. Tietysti, mitä kaksi oppilasta voisi asian eteen tehdä? Veritassu ei kuitenkaan halunnut luovuttaakaan, mutta nousi sitten ylös, kietoen rukouskivensä häntäänsä.
''Minun täytyy nyt palata pesään lajittelemaan yrttejä. Jos keksit jotakin, olen valmis auttamaan. Kerron sinulle heti, josko saan yhteyden taas Kuoloon ja jututan siitä asiasta vielä myös Luumarjaa. Hänellä jos kenellä pitäisi olla todella vahva yhteys Sielutähteen ja muihin'', Veritassu huokaisi apeana, alkaen sitten kulkeutua pois.
Kuunnellen samalla iloisia kiljahduksia vielä puron ääreltä, kun Routapentu paini sisarustensa kanssa viileässä vedessä, mutta auringonpaisteessa.

//AADUSKA Hei sori, täytyy ottaa tähän rooliin nyt vähän uusi sävy, kun en tajunnut viimeksi pelatessa, että Usvatuikkeesta tulee seuraavassa ikäännytyksessä jo soturi! Eli tavallisen harjoittelun sijasta olisikin sitten käynnissä se viimeinen soturiksi/vartijaksi kohoamisen arviointi. ^w^//

Kivijalka nyökytteli tyytyväisenä oppilaansa vastauksille, avaten sitten hymyillen silmänsä. Oppilaan emo avasi myös silmänsä ja pian myös Usvatassu itse.
''Koska tänään arvioin sinun kehityksesi ja tämän päivän arvioiden myötä, ilmoitan Syystähdelle, oletko valmis kohoamaan vartijaksi'', Kivijalka ylpeästi hymyili ja katseli Usvatassua silmät pehmeästi tervehtien oppilasta. ''Osaat hyvin kanavoida keskittymistä ympäristöösi, osaat kuunnella sitä, arvioida ja löytää suuntia. Kykenet selviytymään pelkästään aistiesi varassa, vaikka olisit eksynyt tai yrittäisit löytää jotakin. Siksi haluankin sinun matkaavan nyt omatoimisesti tuolle putoukselle, itää kohden. Tehtävänäsi on löytää putouksesta minkälainen kivi tahansa, jonka jaksat itse kantaa'', Kivijalka hymyili toiselle.
''Kun olet löytänyt tämän kiven, hautaa se, kuten hautaisit riistan. Hyvään piiloon, josta kuitenkin palatessasi sen luokse, muistat mihin olet sen piilottanut. Kiven valitsemisen myötä, haluan sinun paikantavan uudelleen pöllön, jonka aiemmin tunnistit. Viimeisenä tehtävänäsi on yrittää napata tuo pöllö, jonka jälkeen palaat kiven luokse ja kannat sekä valitsemasi kiven, että mahdollisesti nappaamasi pöllön leiriin'', Kivijalka hymyili toiselle.
''Aiotko mitata hänen kaikkia taitojaan arvioinnissa? Uimista, nopeutta, saalistamista, mahdollisesti jopa kiipeilyä, jos pöllö on puussa?'', Hehkukuu hämmentyneenä naukui Kivijalalle, empien selvästi tyttärensä kykyjä.
''Haluan arvioida hänet ja ilmoittaa hänen kykynsä realistisina Syystähdelle. Arvioinnin tarkoitus ei ole mitata sitä, onko hän huonompi tai parempi kuin joku toinen oppilas. Arvioinnin tarkoitus on, että näemme, minkälaiseksi vartijaksi hän on koulutuksen myötä kasvanut ja pärjääkö hän kansaa tukevasti tulevaisuudessa omillaan'', Kivijalka oikaisi, Hehkukuun hivenen arkaillen edelleen, mutta nyökäten vaisusti.
Kivijalka ymmärsi kyllä, että omaa tytärtään ei haluaisi nähdä lainkaan huonossa valossa tai etenkään missään peruuttamattomassa tilanteessa. Kuten totaallinen epäonnistuminen kaikessa voisi tarkoittaa sitä, että naaraan olisi opeteltava joitakin asioita vielä uudelleen.
''Eli ensin uit ja valitset kiven. Piilotat kiven ja paikannat pöllön. Yrität napata tuon pöllön, ja lopulta palaat leiriin kiven, sekä pöllön kanssa'', Hehkukuu naukui tyttärelleen, koskettaen kannustavasti nenällään tuon päälakea. ''Onnea matkaan'', emo kuiskasi, Kivijalan hymyillessä itsekseen kannustavasti Usvatassulle.

Syystähti nuolaisi rintaansa vielä viimeisen kerran pesänsä reunamalta, antaen sitten katseensa valua leiriin, jossa arkipäiväinen hulina piti kaikkien aisteja virkeinä. Paljon oli tapahtunut hyvin lyhyessä ajassa, ja naaras oli jopa mielissään siitä, miten äkkiä Taivaanliekki olikaan kasvanut. He äsken nimittivät itsensä kansaksi, ja nyt se täyttyi metsän kissoista. Vaikka nämä kissat olivat kokeneet ehkä kaameatkin kohtalot, olisi heillä nyt uuden alunpaikka Taivaanliekissä. Kansassa, joka toivottavasti pysyisi rauhassa erossa muista kansoista, saaden pitää itsellään rauhaa sekä antoisaa elämää. Riista oli alkanut palailemaan metsään, ja kansan läheinen lampi oli myös vapautunut ohuesta jääkerroksestaan. Liekkililja oli palannut paikalleen tutkimaan vettä, sekä taivasta, tämän vatsan kokoajan pyöristyessä lisää. Kenen kanssa naaras oli saamassa pentuja?

Muitakin pentuja oli kansaan syntynyt äkkiä. Vaahterakimalle ensimmäisenä sai kansaan saavuttuaan pentunsa Tummanaamion kanssa. Synnytyksessä oli komplikaatioita, jotka jättivät naaraan heikoksi geishojen pesään, ja parantajat eivät olleet varmoja kauan naaras voisi selvitä. Hänen tajuntasa oli ailahteleva, eikä hän kyennyt poistumaan pesästään minnekään. Innokkaat oppilaat sekä tietysti muut geishat toivat hänelle riistaa sekä vettä sen verran mitä toinen pystyi nielaisemaan. Mutta se ei ollut paljoa. Salamavuoren entinen naaras oli saanut kaksi pentua itselleen, toinen heistä oli pienempi valkea naaras, ja toinen toiselta kissaeläimeltä näyttävä naaras. Oli johtajan mielestä omituista, miten tuollainen luonnon ihme oli tapahtunut heidän kansassaan, mutta jos kissaeläin kasvaisi kansan tapojen sekä sääntöjen lomassa, ei toinen uskonut tästä olevan haittaa. Vaikka suurin osa pennun nähneistä olikin yllättynyt tästä. Tummanaamio oli varmasti hieman saanut keskusteltua Vaahterakimalteen kanssa, sillä heidän tietoisuuteensa oli kerrottu, että pennut olisivat nimeltään Orvokkipentu, ja Yönpentu. Syystähti oli iloinen uudesta elämästä kansassa, jossa etenkin nuoremmat saisivat uuden alun itselleen.

Syystähti oli huomannut miten aiemmin aamulla oli Kivijalka lähtenyt partioon Hehkukuun kanssa, ja kilpikonnakuvioinen naaras oli hyvillään siitä, miten Yötaivaan kissa oli sopeutunut kumppaninsa kanssa kansaan. Ei varmasti ollut helppoa ensinnäkään matkata, ja sitten lopulta asettua aivan vieraaseen kansaan. Sentään heillä olisi joitain tuttuja naamoja vastassa, vähintään itsellään mukana tuttuja joihin tukeutua. Ehkä elämä alkaisi pian kirkastumaan heillekin, ja kun hiirenkorvan aurinko pääsisi koko loistoonsa, olisi heillä käpälissään kaikki, mistä voisi unelmoida. Katsellessaan aukiota Syystähti lopulta huomasi silmäkulmastaan pakenevan ruskean naaraan hahmon, joka lähti askeltamaan lammen ääreltä kohti lehtometsää, joka alkoi lammen sekä vuoriston viereltä. Naaras siristi silmiään tälle, mutta ei lähtenyt perään tai lähettänyt muitakaan etsimään, sillä toinen olisi täysikasvuinen naaras, ja tekisi omat päätöksensä. Häntä kyllä kiinnosti, jos tämä tapaisi jonkun, kuka se olisi.

Yleiset säännöt pisteytyksessä:
• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.


Masi: +18ap +60kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
• Kivijalka, Taivaanliekin soturi +40kp+10ap+2ap
• Veritassu, Kuutiikerin parantajaoppilas +20kp+5ap+1ap

Heli: +12ap +40kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
• Daaliatassu, Kuutiikerin oppilas +20kp+5ap+1ap
• Umbra, kansaton +20kp+5ap+1ap

Aaduska: +2ap
• Usvatassu, Taivaanliekin oppilas +2ap

Chabi: +1ap
• Pitkävarjo, Ruskatammen soturi/Taivaanliekin soturi +1ap

Usvatassu kuunteli Kivijalan puhetta ja pysähtyi kun mestari ja emo pysähtyivät. Hänestä oli mahtavaa, että hänen oma emo oli oli kansan varapäällikkö. Olisi kiva jos Jänistassukin olisi päässyt mukaan tähän metsästyspartioon. Kun Usvatassu kuuli Kivijalan seuraavat sanat hän sulki silmänsä ehkä himpun verran liian myöhässä ja ennen sitä huomasi Hehkukkuunkin tehneen samoin. Hän hymähti ja alkoi kuunnella ympäristön ääniä. Hän kuuli heti Kivijalan mainitseman Putouksen ja Pöllön ja nyökkäsi, mutta muisti sitten, että kaikilla oli silmät kiinni. "Joo kuulen ja ne tulevat idästä päin luulisin". Hän vastasi