//Heli, Kuuratähti on palannut elämiensä hausta//

Kuuratähti saapui leiriin, jossa jo Pakkassäde oli ottanut puhujanpaikan ja kertoi kokoontumisen tapahtumista. Kuuratähti uskoi, ettei naaras heti hänen poissaollessaan haluaisi tehdä omia valintoja, mutta huomattuaan miten keskittyneenä ja ehkä jopa tyytyväisenä Veritähti kuunteli, päällikkö uskoikin kenraalin jälleen astuneen valtansa kanssa päällikön ohitse ja kehottanut tai kannustanut Pakkassädettä puhumaan odottavalle kansalle. Kuuratähti oli jättäytynyt kokoontumisesta palanneista sen seurauksena, että oli käynyt hakemassa elämänsä, mutta kansalle oli viestittynyt tieto, että tämä halusi keskustella vielä hetken joidenkin päälliköiden kanssa. Tai ainakaan kukaan ei onnittelut uutta päällikköä virallisesti ansaitusta uudesta nimestä. Ei Kuuratähti toisaalta sellaista ollut odottanutkaan, mutta hän aikoi juuri istuutua Veritähden rinnalle, pitää isälleen puhuttelun siitä, että tämä saisi olla viimeinen kerta tai Kuuratähti hankkiutuisi tästä todella eroon, mutta ennen kuin hän ehti istua alas, hän huomasi, miten parantajaoppilas Veritassu astui ulos hänen pesästään.
Kuuratähden sydän pomppasi rinnassa, kun hän huomasi Veritassun pitelevän Kanjoniudun antamaa kukkaa suussaan ja heilauttavan korviaan kohden Kuuratähteä, häijy hymy kasvoillaan. Päällikkö unohti kokonaan Pakkassäteen puheen ja kiirehti valkea turkki hulmuen parantajaoppilaan perään, haluten pelastaa Kanjoniudun antaman kukan parantajaoppilaalta, ettei tämä vain rikkoisi sitä tai heittäisi pois sitä. Ei hän ehtinyt edes ajatella, että miksi parantajaoppilas oli ollut hänen pesässään, kun hän pöllähti parantajienpesään ja huomasi Veritassun sylkäisevän kukan suustaan.
''Sinun olisi pitänyt valita sisareni seuraajaksesi'', Veritassun matala ääni uhkaili päällikköä, parantajaoppilaan silittäessä rukouskiveään ja mulkoillessa samalla Kuuratähteä. Kuuratähti räpäytti hämmästyneenä silmiään.
''Anna kukka minulle takaisin'', Kuuratähti murahti, olipa kummallinen riiviö, kun varasti muiden esineitä ja valitti hänelle, että kukkaa vastaanko hänen tulisi nimittää Daaliahallasta Pakkassäteen sijasta seuraajansa? Se olisi jo myöhäistä, Kaiku olisi jo hyväksynyt hänen valintansa.
''Olet kääntänyt selkäsi esi-isiltämme. Kuolon väki ei ole ylpeä tästä kaikesta, se ei pidä sinusta'', Veritassu oli pistänyt silmänsä kiinni ja synkästi huokaili, silittäen rukouskiveään. Kuuratähti siristi silmiään.
''Sekö oikeuttaa sinut varastamaan muiden esineitä? Olisit tullut puhumaan kanssani, mikäli sinulla on huolia koskien esi-isiämme'', Kuuratähti heilautti punavalkeaa häntäänsä kärsimättömänä. Hänen pitäisi päästä puhumaan Pakkassäteen kanssa Imperiumin kissoista eikä hänellä olisi aikaa vietettäväksi jonkun keskenkasvuisen ja oudon parantajaoppilaan kanssa.
''Olet hylännyt heidän, Kuurasusi! Ja sinun tulee saada uskosi takaisin!'', Veritassu rääkäisi ja nappasi kukan tassuihinsa, rukouskiven kierähtäessä hänen tassuistaan. ''Kyllä minä tiedän, mikä tämä on ja keneltä olet sen saanut'', Veritassu murisi uhkaavasti, jolloin vihainen päällikkö syöksyi eteenpäin estääkseen sen, ettei Veritassu repisi Kanjoniudun antamaa kukkaa. Mutta ennen kuin Kuuratähti pääsi parantajaoppilaan luokse, maa hänen jalkojensa alla petti ja kynnet pitkin kalliota kiljuen Kuuratähti putosi parantajanpesän alle tehtyyn tunnelimaiseen ansaan. Kuuratähti sähähti ja yritti kammeta jaloilleen, mutta tunneli oli niin pieni, että se teki hänen liikkumisestaan vaikeaa.
''Oletko valmis unohtamaan uskosi Kaikuun ja kääntymään takaisin Kuolon polulle, Kuurasusi?'', Veritassun kasvot ilmestyivät ylhäällä näkyviin ja pian Kuurasusi erotti myös viekkaasti kiiltävät Daaliahallan silmät, hänen oman oppilaansa!
''Haen tasa-arvoa kaikille ja luon paratiisia meille, mitä te kaksi haluatte minusta?'', Kuuratähti sähisi, yrittäen painaa kyntensä kiviä vasten ja niiden väliin, saadakseen voimaa hypätä.
''Ei hän kuuntele meitä ollenkaan'', Veritassu huokaisi ja nyppi hännällään merkin, jolloin vahvempi Daaliahalla puski jotakin kohden pudotusta tunneliin. Kuuratähden silmät levisivät, kun hän näki suuren kiven, jonka kaksikko aikoisi pudottaa Kuuratähden päälle,selvästi näiden aikeena oli surmata hänet!
''Kysyn viimeisen kerran, oletko sinä valmis hylkäämään Kaikua kohtaan koskevat aikeesi ja hyväksymään Kuolon jumalat elämääsi, Kuurasusi? Tee päätös kiireesti, sillä Daaliahallan ote saattaa irrota, jolloin tämä kivi liiskaa sinut'', Veritassu nauroi, Kuuratähden muristessa vastauksensa.
Samaan aikaan aukiolla Pakkassäde oli päättänyt puheensa kokoontumisesta ja leiriin laskeutui hiljaisuus, kun kissat vaelsivat omille paikoilleen nukkumaan. Veritähti kuitenkin istui silmät uteliaisuudesta kiiltäen, katsellen kohden parantajanpesää, räpäyttäen huvittuneena älykkäitä ja härmän jäädyttämiä silmiään.

//Masi
Umbra oli tunkeutunut pensaan alle visusti piiloon huomatessaan puron äärelle saapuvan oranssin kollin, jota hän katseli ensin pitkään. Tämän turkoosit silmät saivat hänet hetkeksi vangikseen, mutta lopulta entinen luopio kiinnitti katsettaan tämän suussa kannettavaan pentuun, joka mahdollisesti voisi olla toisen pentu. Kultaisen vihreät silmät muuttuivat viiruiksi, kun hän yritti lehtien seasta tarkentaa katsettaan tähän kaksikkoon, samalla kun hän yritti käännellä korviaan näiden suuntaan kuullakseen jotain. Isä oli hyvin pettynyt nuorukaisen käytökseen, tai ainakin tuon katse sekä tuhahdukset vaikuttivat siltä, ja lopulta isä jättikin pennun itsekseen istumaan törmälle. Umbra tuhahti itsekseen katseensa nyt kääntyessä tähän nuorukaiseen, jonka tutut värit sekä olemus muistuttivat häntä eräästä.

Hän oli tullut tänne etsimään jotain johtolankoja pojastaan, omasta rakkaasta Sangestaan, jonka sukulaisia saattoi löytyä tältä alueelta. Niin Iltatähti oli häntä kehottanut tekemään, ja Umbralla kun ei ollut suunnitelmaa sen suurempaa uudelleen heräämisensä jälkeen, hän koki tämän vain hauskana hupimatkana. Voisi hän surmansa varmasti uudelleen saada, mutta jokin Iltatähden kertomuksessa sai naaraan todella kiinnostumaan. Pentu lähti äkkiä käpälilleen ja seikkailemaan puron äärellä, jotain höpötellen itsekseen, kohosi vieno virne kellertävän naaraan huulille. Ei hän kauaa voisi täällä löyhkänsä takia olla, mutta jos pennun isä oli poistunut paikalta, ei varmasti tämä äkkiä olisi palaamassa. Umbra työnsi hieman käpäliään esiin pensaan alta, ja äkkiä pentu käänsikin katsettaan häneen. Sange! Oli karata huuto hänen hampaidensa välistä, ja tämä pidätys sai toisen kynnet valumaan piilosta. Miten tämä pentu näytti niin Sangelta! Olisiko hänen poikansa voinut uudelleen syntyä? Äkkiä pentu olikin jo huomannut hänet, ja huudellut pensaikolle, miten isä olisi jäänyt häntä tarkkailemaan. Umbran häntä alkoi hermostuneesti keinua puolelta toiselle maata vasten, ja pian tämä nuori poika oli hyökännyt hänen käpälänsä kimppuun. Pensaikko värähti ja pentu kohotti kummastuneen katseensa ylös kohti kultasilmäistä naarasta, ja tuo virnisti toiselle takaisin. Miten hän voisi niin näyttää hänen pojaltaan?! Umbra oli haljeta onnesta, millainen löytö oli löytynyt Iltatähden vihjeen takaa. Hän voisi yrittää tätä pentua ohjeistaa paremmin elämässään, sekä jopa kasvattaa paremmin, mitä omaa poikaansa kykeni koskaan kasvattamaan.

Äkkiä tämä nuorukainen esittelikin itsensä Routapennuksi, aika kova äänisesti kyllä, mitä jos isä olikin kuuntelemassa. Mutta toisen sanat saivat vain hymyn kohoamaan Umbran huulille ja hän kohottikin toista käpäläänsä, jonka päälle pentu ei ollut hyökännyt, otettuna rinnalleen tämän nuorukaisen sanoista.

“No hei vain Routapentu. Olet aika hurja nuorukainen, vaikka vasta pian soturioppilas tässä erikoisessa kansassa”, naaras väräytti viiksiään ja katseli Routapentua korvista hännänpäähän, hymyillessään tälle kuitenkin pehmeästi. “Minä vain olen tullut katselemaan tänne, en ole täältäpäin niinikään, en tiennyt, että tämä saattaisi olla hurjan Routapennun reviiriä”, tuo naukui lämpimästi ja nyt heilautti häntäänsä avonaisen kylkensä eteen kallistaessaan samalla päätään pennulle.

“Mutta voit kutsua minua Varjoksi”, hän räpäytti vihreitä silmiään pennulle väräyttäen uudestaan viiksiään. Hän oli niin iloinen! “En ole siis tästä kansastasi, enkä muista tutuista kansoista. Älä kerro tästä kenellekään”, tuo nyt nosti käpälää rinnaltaan kohti huuliaan kuin kehottaen toista pysymään hiljaa. “Tämä on meidän salaisuus”, hän nyt vinkkasi toista silmäänsä pennulle kehrätessään hiljaa. Miten hän pystyisi säilyttämään tämän asian pennun pään sisällä? Miten hän voisi saada tämän pennun itselleen? No, nyt hän vain pystyisi viemään toisen eikä kukaan aavistaisi mitään. Mutta ehkä hänen pitäisi ensin tutustua tähän riiviöön. Ehkä hän näytti Sangelta, mutta olisiko hän persoonaltaan mitään niin kuin Sange? Eipä se häntä haitannutkaan, hän olisi saanut nyt mahdollisuutensa veriperheensä kanssa!

//Masi
Yönpentu oli matkannut rauhallisesti peräjoukkojen mukana katsellessaan ihmetellen ympärilleen, sekä kokeillen tassujaan uudenlaisella maalla. Leirissä, sekä pesässä varsinkin, oli tukeva maa, eikä se paljoa joustanut suurienkaan pentujen pomppiessa. Siellä Yönpentu oli elementissään, mutta nyt pehmeämmälle maalle päästyään naaras äkkiä huomasi kompastelevan käpäliinsä. Pariin kertaan matkan aikana nuori pentu meinasi kaatua Puumavarjon hännän päälle, kun hän sitä seuratessaan oli saavuttanut lampea muiden mukana. Lopulta veden ääreen hiekkarannalle selviydyttyään suuri ilo sekä hymy loisti hänen kasvoillaan nähtyään kiiltävän lammen pinnan hohtavassa kuun valossa. Yönpentu otti pieniä askelia lähemmäs rantaa, kunnes lopulta hänen käpälänsä painuivat veden alla olevaan pehmeään hiekkaan ja tuo tupsahti nenälleen rantaveteen, yskien lopulta vettä suustaan ja kakoen sitä myös syvempää kurkustaan. Hän oli juuri ennen kaatumistaan kuullut Leopardinpennun kutsuvan häntä mukaan, ja Yönpentu vain hölmistyneenä painoi korviaan katsoessaan kohti pesätoveriaan.

“Vesi taisi valita jo, ettei vaihtoehtoja ole”, tuo murahti vesi valuen karvaisilta poskiltaan liplatellen veden pintaan. Hymy kuitenkin pian kohosi tämän kasvoille kun Yönpentu rämpi itsensä käpälilleen ja yritti olla kellahtamatta veden syövereihin uudestaan. Vesi oli tässä liian matalaa hänen voidakseen hukkua, mutta saisi hän päänsä veden alle ja hämmennyksen aikaiseksi pudotessaan sinne. Niinpä hiekkaa käpälissään tunnustellen lähti lopulta suuri vuorileijona juoksemaan vettä roiskien kohti Leopardinpentua.

“Valmiina tai ei, täältä tullaan!” hän hihkui toiselle oransseina hehkuvia silmiään siristäen kohti Leopardinpentua, lähtiessään villinä laukkaamaan vedessä toista kohti. Saisi Leopardinpentu juosta henkensä edestä tai joutua vesihirviön kastelemaksi!

//Heli//

Leopardinpentu harppoi pennuksi vahvoilla ja ripeillä jaloillaan oppilaiden perässä, Versohiiren askeltaessa hänen takanaan. He olivat saaneet luvan lähteä lammelle juomaan, keräämään vettä ja uimaan, eikä pieni pentu voinut sille mitään, että ilo säkelmöi hänen tassuissaan ja matkan teko oli kamalan hidasta. Pentu tunsi kuitenkin pian näykkäisyn hännässään, kun toisen pentueen Orkideapentu kiskaisi häntä hännästä ja pinkaisi hänen ohitseen karkuun. Leopardinpentu pörhisti häntäänsä ja kiljahtaen säntäsi toisen perään, ollen valmiina nykimään koko toisen hännän irti. Tomu pöllysi kuivalla maalla pentujen juostessa, Mansikkakoin ja Hopeakanin sotureina yrittäessä pitää ryhmän ympäristöä tarkkaillussaan, mutta jota vaikeutti nyt ilmaan kohonnut tomu.
''Tuolla se on!'', Keskiyöntassu hihkaisi, kun kissat alkoivat nyt laskeutua kohti lampea. Leopardinpentu huitaisi Orkideapentua häntään ja lähti pinkomaan riemusta kiljuen kohden lampea, Orkideapentu vihaisena tämän kannoilla. Leopardinpentu kuitenkin kaarsi yllättäen oikealle ja Orkideapentu rääkäisten ei saanut vauhtiaan pysähtymään, ja tämä lensi kaaressa rantaveteen.
Puumavarjo kiirehti lammelle, mutta Orkideapentu pian nostikin jo päänsä yskien vettä, lumpeenlehti ja sammakko keikkuen päänsä päällä. Leopardinpentu purskahti nauramaan monien muiden pentujen tavoin, ja pian Orkideapennunkin kasvoille kohosi hymy, kun Puumavarjo auttoi tämän ylös ja suki tuon päälakea.
''Minä ja Keskiyönpentu olemme isoja vesikäärmeitä! Yrittäkääs uida meitä karkuun!'', Huuhkajapentu naukui ja ryntäsi Omenapennun ja Kävynpennun perään, jotka kikattivat ja sulavasti katosivat pinnan alle, Keskiyönpennun pompatessa nenästään kiinni pitäen veteen.
Koivutassu ja Kuikkatassu alkoivat kerätä rauhallisina sivummalla lammesta vettä, samalla kun emot kokoontuivat juomaan ja tarkkailemaan omia riiviöitään. Leopardinpentu katseli törmältä kimaltelevaa vettä uteliaana.
''Minä olenkin kaksijalka, pyydystän teidät typerät vesikäärmeet!'', Helmentassu naukui ja pomppasi Huuhkajapennun ja Keskiyönpennun perään. Pennut rääkäisivät kauhusta, kun valtava aalto oppilaasta lainehti heidän ylitseen.
''Tuletko sinä Yönpentu?'', Leopardinpentu katsahti Orkideapennun sisarukseen, kun Orkideapentu itse oli valikoinut mieluummin kellumisen Puumavarjon lähellä.

//Heli//

Routapentu oli raahattu isänsä toimesta niskavilloista ulos leiristä, ja vaikka pieni-suuri soturinalku olikin yrittänyt rimpuilla vastaan, hän uskotteli itselleen, että olisi kyllä voittanut isänsä, mikäli olisi vain ylettänyt tähän. Isän tiputettua hänet alas, pentu suoristi heti ryhtinsä ja suki lapansa ylitse kohden niskaansa, ärtyneenä häntä nykien.
''Ei Kuurasudella ole edes päällikön elämiä, hän ei ole minun päällikköni muutenkaan'', Routapentu mutisi terävällä kielellään takaisin, tuhahtaen Kuurasutta halventavasti loppuun.
Routapentu puhalteli ilmaa hampaidensa välistä ja pyöritteli silmiään isän torunnalle siitä, että jos joku sanoisi ei, hänen tulisi kuunnella tällaista kissaa. Olihan pentukin sanonut ei, kuten niskavilloista kantamiselle, muttei häntä oltu kuunneltu. Mikä pyhälause tuo nyt oli olevinaan? Routapentu heilutteli korviaan, antaen koko jutun valua ulos korvista, kun Opaalikuiskaus yritti saada yhteyttä poikaansa ja asettui tätä lähemmäs häntänsä kanssa.
''Jos joku ei usko kykyihini, raivaan sellaiset kissat pois tieltäni. En tarvitse mestaria sanomaan, miten hyvä olen'', Routapentu puuskaisi omahyväisesti isälleen, joka yritti saada viisailla sanoillaan ymmärrystä poikansa vallan-, sekä kunnianhimolle. ''Olen erilainen, olen parempi, eikä minun silloin tarvitse nöyristellä muita. Pysykööt muut poissa tieltäni, jos eivät halua hävitä'', pentu huiskautti häntäänsä innokkaana, mutta jokseenkin huolestuttavan tosissaanoleva katse kasvoillaan.
Routapennun hymy kuitenkin katosi, kun hän kuuli isänsä sanat ja ärtymys palasi ryppynä otsalle, kun hän katseli isänsä lähtöä. Hämärään saakka olla tekemättä mitään? Opaalikuiskaus katosi pian näkyvistä, luoden vielä ankaran katseen lapansa ylitse poikaansa (?), Routapennun tuhahtaessa ja alkaen katsella tympääntyneenä ympäristöään.
''Miten puhut emollesi, jäkäjäkä'', pentu lässyttäen, huonosti imitoiden isänsä ääntä puuskahti ja sylkäisi sitten tassujensa eteen. ''Hän on naaras, ei hänellä ole kykyä ymmärtää mitään'', Routapentu tiuskaisi tyhjälle metsälle. Selvästi vanhemmuus oli sekoittanut hänen vanhempiensa päät. Sanat kuitenkin siitä, ettei hänestä tulisi oppilasta, josko hän liikkuisi unohtuivat nopeasti ja reippaasti hän astelikin jo tutkimaan aluskasvallisuutta lähistöllä, josta oli kuulunut rapinaa. Hänen korvansa kääntyilivät uteliaina, mutta torakan, linnun tai hiiren sijasta hän havaitsikin kaksi suurta käpälää, joiden kynnet olivat paljastettuina.
''Sinnekkö sinä jäit piilottelemaan? Tarkkailemaan minua?'', Routapentu tiuskaisi ja sen sijaan, että itsesuojeluvaisto olisi määrännyt paeta, kun vieraat tassut tönöttivät hänen edessään, jota hän ei hoksannut edes ajatella, uhmakas pentu syöksyi tassuihin. Hän loikkasi kokonaan toisen suuren tassun päälle, häntä pörhistyneenä leikkisästi, vailla kynsiä tai puremia, mutta hän haistoikin isänsä ominaishajun sijasta kuoleman löyhkän. Routapentu kohotti katseensa kissaan, jonka haju ei ollut ollenkaan tuttu ja tapitti suoraan silmästä silmään häntä ylhäältä tarkkailevaa naarasta, joka vaikutti virnistävän toiselle.
Routapentu laskeutui uteliaana liukuen alas toisen tassulta alas ja nyt silmät tarkkailivat suurina, ehkä jopa ilahtuneen uteliaana naarasta, jota hän ei ollut koskaan nähnyt.
''Minä olen Routapentu, pian kohoamassa Kuutiikerin soturioppilaaksi!'', pentu kovaan ääneen, reippaasti ja itsevarmasti ilmoitti, hännän kiertyessä kaarelle. ''Mutta kysymys kuuluukin, että kuka sinä arvon rouva olet, joka olet tunkeutunut minun kansani reviirille?'', pentu jatkoi itsevarmuutta puuttumatta, mutta samalla heilauttaen korviaan sen merkiksi, että tämä kansattomalta vaikuttava, aika uskottava, vakuuttava ja voimakkaalta auralta kutsuva naaras olisi enemmän kiinnostava uusi seikkailu kuin uhka.

//Tapahtunut vähän ennen kokoontumista, nyt voi Routa sitten havaita Umbran?
Opaalikuiskaus nappasi Routapennun lopulta aukiolta mukaansa, ja kuskasi leuoissaan rimpuilevaa kollia ulos leiristä pienelle aukiolle aivan puron varrella. Oranssi kolli oli hännällään vielä viestittänyt Kalmanverelle niin pahoittelunsa, kuin myös tukensa pienen nuorukaisen jääräpäisessä käytöksessä. Hän olisi tämän pennun isä, ja yrittäisi myös toimia niin, että saisi toiseen jotain järkeä. Ei näiden kaitsiminen jäisi vain heidän emolleen. Kolli laski Routapennun hampaistaan ehkä hieman kovakouraisesti, mutta ansaitsi pentu tällä hetkellä kunnon puhuttelun tekojensa myötä.

“Voitko edes kuvitella millaisen esityksen olit saamassa aikaan aukiolla?” kolli puuskahti väsyneenä nuorukaisen toimiin ja katseli tätä pettynein viiru silmin. “Olisin odottanut sentään varapäällikkö ehdokas pojaltani jonkinlaista kunnioitusta johtajaansa kohtaan”, Opaalikuiskaus huokaisi syvään ja painoi käpälänsä nenänvarrelleen pudistellessaan päätään Routapennulle.

“Ja et edes kunnioittanut emosi pyyntöjä rauhoittua ja jättää Kuurasusi rauhaan. Kyllä me kaikki näimme miten hienosti nappasit sen torakan, ja olen ylpeä siitä että yritit. Mutta jos joku sanoo sinulle ei, pitäisi sinun kuunnella”, kolli nyt vähän lempeämmin laski katsettaan lähes oppilasikäiseen poikaansa, jolla tuntui olevan pieniä vihanhallinta ongelmia. Vaikka jokaiselle kasvavalla nuorella niitä tuntui aina välillä olevankin. Opaalikuiskaus nyt laski häntänsä Routapennun lavojen ja niskan väliin ja katsoi tätä syvälle silmiin. Hänen silmänsä olivat saman sävyiset vihreät mitä Kalmanveren toinen silmä olisi. Se sai vienon hymyn kohoamaan toisen kasvoille.

“Olet vasta rajoja kokeileva pentu, ja pian oppilas, jonka täytyy kuunnella mestariaan. Jos tahdot osoittaa kansalle viisautesi, voimasi sekä mahtavuutesi, on sinun myös kunnioitettava muita kissoja, vaikka nämä kävisivätkin hermoillesi, tai eivät antaisi sinulle heti sitä mitä tahtoisit. Toiset asiat täytyy ansaita. Eikä kissa ansaitse kuin huonoa, jos hän raivostuu jokaiselle erimieliselle kissalle”, Opaalikuiskaus yritti saada jotain järkeä pennun korvien väliin, mutta uskoi tämän lopulta vain näyttävän hänelle kieltään ja unohtavan kaiken. Hännän laskettuaan Routapennun niskalta hän kohosi jaloilleen ja katseli pientä aukiota.

“Saat tässä miettiä tekojasi sekä äänensävyä jolla puhut emollesi hämärään saakka. Ja jos huomaan sinun poistuvan täältä, sinusta ei tule vielä kuuhun oppilasta”, kolli murahti sinisillä silmillään poikaansa katsoen päästä varpaisiin. Ei varmasti uhkailu toimisi vanhemmuuden keinona, mutta ei hän oikeasti tiennyt miten tuollaisen pennun kanssa pitäisi käyttäytyä. Ehkä Routapentu oppisi jotain ollessaan tekemisissä vain hiekan sekä puron kanssa muutaman hetken. Ei Opaalikuiskauskaan vain tiennyt millainen yllätys toista odottaisi pensaikossa vain heidän katseitaan piilossa.

Syystähti katseli yllättyneenä häntä lähestyvää Versohiirtä kohti, ja lopulta iloisesti kurnahtaen hän nyökäytteli päätään tälle, tarkkaillessaan kuitenkin samalla lämpimästi naaraan lähettyvillä odottavia pentuja.

“Se ei ole yhtään huonompi idea. Varmasti myös leiriin jää jokunen soturi, ja olisi toivottavaa ottaa myös joku soturi mukaanne. Ei käärmeitä siellä oletettavasti ole, mutta varmuuden vuoksi, kun kuitenkin suuressa partiossa liikutte”, Syystähti nyökäytti päätään hyväksyvästi ja vilkaisi vielä Kivijalkaan. Hän ei tiennyt miten myöhään käärmeet voisivat liikkua, ja jos ne liikkuisivat, lähtisivätkö ne äkkiä mehukkaiden pentujen tuoksun perään? Kuitenkin ruskea naaras oli hyvillä mielin ajatuksesta. “Ottakaa mukaanne mitä tarvitsette, ja pysykää yhdessä. Vahtikaa myös huolella pentuja, kun ei heistä tiedä mitä he keksivät”, Syystähti huvittuneesti väräytti viiksiään vastaten Versohiiren leikkisään katseeseen.

Pennut sekä emot alkoivat kerätä toisiaan kasaan ja valmistella lähtöään lammelle, kun samalla johtaja oli kohonnut puoliväliin puhujanpuuta ja kutsunut kissoja kääntämään katseensa häneen.

“Tänä yönä koittaa Taivaanliekin toinen kokoontuminen kansojen keskuudessa! Ukkonen on lähestymässä kauempaa, joten on mahdollista, että saatamme kastua vielä tänä yönä. Mutta jokainen tänään mukaani lähtevä saa lepoa sekä ruokaa ennen kuin koittaa aika lähdölle. Emot sekä pennut ovat myös tänä iltana menossa lammelle viilentyvään, joten pyydän leiriin jääviä oppilaita sekä sotureita jakamaan itsensä niin, että emojen mukana on jokunen soturi yllättävien vaarojen takia”, Syystähti katseli sotureitaan, samalla kun keräsi ajatuksissaan mukaansa partiota. “Tänä yönä mukaani lähtevät Kivijalka, Kanjonivuokko, Lokkitassu, Usvatuike, Pitkävarjo sekä Vaahterakynsi! Levätkää, juokaa ja syökää hieman. Lähdemme mahdollisimman pian pitkän matkan takia!” johtaja päätti puheensa ja loikkasi alas puulta, suunnaten itse juomaan.

Yleiset säännöt pisteytyksessä:
• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.

Masi: +42ap +140kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Veritassu, Kuutiikerin parantajaoppilas +40kp +10ap +2ap
+ Kuurasusi, Kuutiikerin päällikkö +40kp+10ap+2ap
+ Leopardipentu, Taivaanliekin pentu +20kp+5ap+1ap
+ Routapentu, Kuutiikerin pentu +20kp+5ap+1ap
+ Kivijalka, Taivaanliekin varapäällikkö +20kp+5ap+1ap

Heli: +24ap +80kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Pakkassäde, Kuutiikerin varapäällikkö +40kp+10ap+2ap
+ Syystähti, Taivaanliekin päällikkö +20kp+5ap+1ap
+ Daaliahalla, Kuutiikerin soturi +20kp+5ap+1ap

Aaduska: +1ap
+ Usvatassu, Taivaanliekin oppilas +1ap

//Heli, Kuutiikerin väki//

Veritassu katseli pitkään tyynenä ja järkähtymättömänä Daaliahallan ja Pakkassäteen taistelua, mutta hiljalleen näytti siltä, että Imperiumin kissan kokemus ja ikä voitti nuoremman naaraan. Parantajaoppilas katseli epätoivoisena ja turhautuneena tilannetta, aikoen jopa heittää kasaamansa yrttipommin joukkoon, mutta tiesi, ettei se pelastaisi enää Daaliahallaa. Hänen olisi jollakin tavalla pitänyt arvata Daaliahallan vastustaja, jotta tämä olisi voinut heikentää Pakkassädettä sellaiseen pisteeseen, ettei tästä olisi ollut Daaliahallalle vastusta.
''Kiitoksia molemmille tästä taistelusta. Olette voimakkaita ja älykkäitä sotureita kumpikin, ja olen vakuuttunut molempien taidoista. Kuitenkin Kuutiikerin pyhien lakien mukaisesti, Pakkassäde on osoittanut, että kissan sijaan hänessä on rohkea, voittamaton ja kansansa puolesta taisteleva tiikeri. Esi-isiemme edessä, nimitän Pakkassäteestä Kuutiikerin uuden varapäällikön'', Kuurasusi katseli selvästi tyytyväisenä lopputulokseen, Veritassun puristaessaan turhautuneena rukouskiveään kynsissään.
''Haluaisin myös ilmoittaa, että mukaani kokoontumiseen lähtevät: Pakkassäde, Veritähti, Ivakyynel, Veritassu, Fanalokavarjo, Opaalikuiskaus ja Aamuntassu. Lähdemme illan tullen, joten syökää ja levätkää matkaamme ennen'', Kuurasusi naukui nyt selvästi hyväntuulisempana ja laskeutui vaivattoman kevyillä askelilla puhujanpaikalta alas. Kissat alkoivat hurrata Pakkassäteen nimeä, etenkin Kalmanveren perhe ja Veritassu siristi silmiään, kun huomasi Veritähdenkin saapuvan Pakkassäteen luokse.
Veritassu hivuttautui lähemmäs kuulemaan kenraalin sanoja.
''Onnitteluni Pakkassäde'', Veritähden naaras kuuli sanovan, ja vanhemman herran silmissä loisti selvästi ylimielisen tietävä huvittuneisuus. Ihan kuin tuo olisi antanut jonkun vinkin toiselle ja he olisivat yhdessä saavuttaneet tämän. Veritassu tunsi kurkkuaan kuristavan, mitä jos Veritähtikin olisi kääntänyt päänsä Kuololta? Toisaalta oliko punainen kolli koskaan ollut niinkään Kuolon puolellakaan?
Veritassu askelsi Daaliahallan luokse ja tarkasteli toisen saamia kolhuja, auttaen tämän sitten siistiytymään maan tomuista.
''Kuurasusi ei saa ehtiä hakemaan elämiään, meidän on tuhottava hänet. Pakkassäde saattaa juuri ja juuri kunnioittaa vielä Kuoloa, mutta Kuurasusi ei saa ehtiä muuttaa kaikkien uskoa ja kansamme käytäntöjä. Daaliahalla, kun kokoontumisenpartio palaa, meidän on saatava Kuurasusi ansaan ja listittävä hänet'', Veritassu katsoi sisartaan suoraan silmiin.
''Sinulla on nyt hyvin aikaa viimeistellä parantajanpesän alla oleva ansa, kun minä ja mestarini olemme poissa tieltä, eikä ole ylimääräisiä silmäpareja tarkkailemassa'', Veritassu jämäkästi sanoi, katsellen ympärilleen, ettei kukaan kuulisi heitä.

//Masi
Pakkassäde oli painanut Kuurasuden ajatukset mieleensä, ja jopa oli tuhahtanut ajatukselle Taskuruohon kynsivän vastustajat lopulta palasiksi. Mutta hänet kuitenkin viimein palautti maanpinnalle ajatuksistaan Kuurasuden sanat, kun hän heitti hänet kivikasan alle, suoraan taisteluun Daaliahallan kanssa. Punertavan naaraan silmät suurenivat yllätyksestä, kun Kuurasusi virnuilevan hymynsä kanssa kertasi sääntöjä, ja Daaliahalla kohosi tassuilleen aukion toisella laidalla hymyillessään itsekseen tyytyväisenä. Musta raitainen naaras korjasi oitis itsensä myös tassuilleen ja nielaisi epämukavan tuntuisen palan kurkustaan. Hänellä oli kyllä intoa ottaa tämä mahdollisuus vastaan, mutta jokin hieman pelotti häntä tulevassa.

--

Daaliahalla oli astellut aukion keskemmälle katsellessaan Kuurasutta puhujanpaikan päällä. Päällikkö tietysti tahtoi ottaa parhaimman paikkansa esitystä seuratessaan. Nuori soturitar äkkiä venytteli vielä käpäliään ja katsahti sitten takaisin päin kohti Veritassua, ennen kuin kohtasi synkän varjon edessään. Suurempi Pakkassäde oli astellut aukiolle, valmiin sekä synkän näköisenä. Naaraalta löytyisi voimaa lavoiltaan, vahvuutta liikkeissään, mutta hän ei olisi Kuutiikerin soturi. Daaliahalla tiesi kaikki Kuurasuden taktiikat sekä Kuutiikerin vahvuudet. Hän voisi voittaa toisen älyllään.

--

Pakkassäde venytteli käpäliään äkkiä ennen kuin otti hyväksyviä askelia kohti aukiolla seisovaa nuorempaa soturia. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä odottaa toiselta. Taistelussa voisi käyttää kynsiä, mutta päällikön ohjeiden mukaisesti ei verta tulisi vuodattaa turhaan. Lopulta turkoosi silmäinen naaras virnisti Kuurasuden viimeiselle sanahdukselle, toisen kehtaamisesta viedä kokoontumiseen. Tänään hän voisi olla jotain suurempaa. Pakkassäde paljasteli lopulta kynsiään ja laskeutui taisteluasentoon, johon Daaliahalla vastasi omallaan ja lopulta kaksikko räpäytti toisilleen silmiään, ja nuorempi valkean punertava naaras syöksähti kohti Pakkassädettä. Daaliahalla tavoitteli Pakkassäteen rintaa sekä kylkeä, mutta vanhempi naaras tuuppaisi voimakkaasti nuoremman tasapainoltaan. Punertava turkki vilahti ilmassa, kun Pakkassäde loikkasi painamaan nuoremman maahan horjahdettuaan omalta syöksyltään. Daaliahalla ärähti tömähdyksestä, ja samoin tein alkoi raapia sekä potkia Pakkassäteen vatsaa sekä kylkeä. Musta raitainen häntä sivalteli ilmaa, kun lopulta tämä otti Daaliahalla kauluksesta kiinni ja heitti toisen keveämmän kehon kauemmas altaan. Pakkassäde käänsi kylkensä kohti tassuilleen kohoavaa soturitarta, ja kynsiään esitellen hän asteli edes ja takaisin odottaen seuraavaa hyökkäystä. Daaliahalla vain putsasi rintaansa, ennen kuin veikeästi virnistäen tämä lähti uuteen syöksyyn kohti Pakkassädettä. Punainen naaras oli valmiina ottamaan toisen vastaan, mutta Daaliahalla heitti itsensä korkealle ilmaan, ja lopulta kynnet edellä iskeytyi Pakkassäteen niskaan. Loikan voimasta Pakkassäde kaatui kyljelleen, ja yrittäessään paeta Daaliahallan otetta, hän kääntyi ympäri toiselle kyljelleen naaras kurkussaan samalla kiinni. Käännöksen voimasta kuitenkin valkea naaras heikensi otettaan ja yritti kavuta jaloilleen, jossa kuitenkin Pakkassäde oli nopeampi. Suuri punainen naaras kohosi käpälilleen ja nappasi itse nyt Daaliahallan niskasta kiinni riepotellen tätä ilmassa ennen kuin heitti toisen taas kauemmas itsestään. Nyt soturitar ei pidätellyt itseään enää, vaan lähti heti syöksymään laskeutuvaa nuorukaista kohti, iskien toista käpälällään päähän, ei kynsillä. Daaliahalla sihahti hampaidensa välistä ja yritti saavuttaa Pakkassäteen käpäliä, joihin voisi iskeä tai tarttua, mutta Pakkassäde oli sitten itse jo kiinni Daaliahallan käpälässä, sekä vatsakarvoissa. Punertava raitainen naaras toisen alla ei ollut kykeneväinen kuin pyristelemään sekä tekemään hätäisiä päätöksiä. Kuitenkin nuorempi naaras tajusi myös käyttää häntäänsä, ja saikin viimein pyristelyn jälkeen otteen Pakkassäteen kaulasta. Kauaa ei suurempi punainen naaras voinut pitää otettaan Daaliahallassa, vaan hänen piti irrottaa ja päästä pois tämän otteesta. Kun valkea soturi irroitti häntänsä toisen kaulalta, hän samalla voimalla kohosi käpälilleen ja syöksähti Pakkassäteen pimeään kulmaan lopulta yrittäen yllättää tätä takaapäin. Pakkassäde kuitenkin ymmärsi lukea Daaliahallan tavoitteita, ja kääntyi pikaisesti hyökkäävää naarasta vastaan. Pakkassäde väisti, iski hampaansa Daaliahallan lapaan ja painoi helposti kevyemmän naaraan maahan, painaen toisella käpälällään tätä maata vasten, silmät tiukkoina viiruina katsellen tämän reaktioita, sekä olemusta. Daaliahalla ei halunnut hävitä, hän yritti pyristellä karkuun, yritti hakea otetta toisen hännästä, käpälistä tai kaulasta, muttei hän yltänyt, eikä saanut otetta mistään. Tuo ähisi ja sähisi, pyristeli Pakkassäteen painon alla, muttei hän kyennyt voittamaan toista pelkällä nopeudelle tai älyllä. Lopulta naaraan pyristelyt laantuivat ja hän huokaisi ärtyneesti sekä pinnallisesti. Pakkassäde hymähti itsekseen kohottaen kuitenkin vielä katsettaan Kuurasuteen ennen kuin päästäisi irti.

//Heli, Kuutiikerin kissat//

Kuurasusi oli yllättäen kesken keskustelun Pakkassäteen kanssa havahtunut siihen, että hehän lähtisivät tulevana yönä kansojen kokoontumiseen. Hän alkoi heti tuntea kevyttä jännitystä tassujensapohjissa, kun ymmärsi, että hän saisi istua kaikkien päälliköiden rinnalla kertomassa oman kansansa asioista. Toisaalta kevyt turhautuneisuus oli puristaa häntä, kun hän ymmärsi, ettei ehtisi samana iltana olla hakemassa elämiään esi-isiltä. Ehkei vallanhimoaan tai voimakkuuden tunteen kaipua ollut hyvä osoittaa, tai kertoa edes, mutta kyllä Kuurasusi sitä odotti. Sitä hetkeä, että vihdoinkin hän saisi olla näkyvillä. Vaikka Kanjoniutu kävikin hänen mielessään. Miten heidän nyt kävisi? He eivät olleet nähneet sitten viime kokoontumisen.
Pakkassäden kysymys havahdutti Kuurasuden hänen ajatuksistaan, joihin oli tunkeutunut Kanjoniudun ominaistuoksu kiehtovana.
''Kyllä, kuka tahansa nuo kriteerit vastaava voi asettua ehdokkaaksi'', Kuurasusi nyökkäsi Pakkassäteelle ja kohtasi Daaliahallan, joka ilmoittautui myös ehdokkaaksi. Kuurasusi hymyili pienesti Daaliahallalle, olihan päällikkö itse kouluttanut naaraan, mutta tiesi kuitenkin, ettei tällä ollut oppilasta vielä koulutettuna, joten päätös ei olisi soturilain mukainen. Hän nyökkäsi Routapennulle ja Daaliahallalle, jotka asettuivat aukiolle odottamaan muita mahdollisia ehdokkaita. Kuurasusi tunsi sisällään tyytymättömyyttä, sillä mikäli Veritähti ei olisi jälleen häntä pitänyt pilkkanaan, tämäkin tilanne olisi hoitunut paremmin, ilman mitään typeriä ajatuksia siitä, että pentu oikeasti voisi olla ehdokas.
''Kun minusta tuli varapäällikkö, kukaan ei halunnut taistella kanssani tai edes metsästää jotakin kilpaa kanssani. He tiesivät sen, että Taskuruoho olisi kynsinyt heiltä kaulat auki ensimmäisenä yönä, josko joku toinen olisi tullut ehdokkaaksi. Tietysti se olisi helpompi tapa, mikäli itse päällikkö valitsisi seuraajansa. Mutta minusta tämä antaa mahdollisuuden sille, että kenestä vain voi tulla mitä tahansa'', Kuurasusi heilautti korviaan, siristäen sitten itsekseen silmiään ja katsellen Pakkassädettä.
Päällikkö hymähti itsekseen ja kevyt puolittainen ilkikurinen hymy kaareutui kiemurtelevaksi käärmeeksi hänen kasvoilleen.
''Daaliahalla, ehdokkaana saat taistella toista ehdokasta, Pakkassädettä vastaan. Muistakaahan neidit, että kynsiä saa käyttää, mutta tässä kamppailussa ei ole tarkoitus tappaa vastustajaansa vaan osoittaa kansalle ja päälliköllenne taitonne. Välttäkää siis turhaa verenvuodatusta, jotta kehtaan teistä toisen viedä kanssani kokoontumiseen tänä yönä'', Kuurasuden silmissä paloi jokin, ehkä omahyväisyys.
Veritähti katseli silmät kiiluen Pakkassädettä kohti ja sulki sitten itsekseen hymyillen silmänsä.
''Entä minä?'', Routapentu nurisi ja hyppi Kuurasuden luokse.
''Sinusta ei voi tulla kansan varapäällikköä, sillä torakka ei täytä yhdenkään kissan vatsaa täällä. En halua noin heikkoa varapäällikköä seuraajakseni'', Kuurasusi naurahti nyt itsevarmasti ja häijysti, Routapennun silmien ensin levitessä, sitten syttyessä raivosta.
Routapentu rääkäisten loikkasi kohden Kuurasutta, mutta tällä kertaa Kalmanveri oli ennättänyt paikalle ja nappasi ilmasta poikansa hampaisiinsa. Kalmanveri hymyili kiusaantuneena Kuurasudelle, jonka viikset värisivät, kun päällikkö asettui puhujanpaikalle katsomaan alkavaa esitystä. Uteliaina kissat kerääntyivät katsomaan, samalla kun Kalmanveri pudotti pennun Opaalikuiskauksen eteen.
''Voisitko mennä hänen kanssaan muualle ja pitää hänelle puhuttelun? Hän ei lainkaan kuuntele minua'', Kalmanveri huokaisi, Routapennun niskakarvojen ollessa edelleen pystyssä ja kieli terävänä sanoista.

//Heli//

Leopardinpentu istui pentutarhan edustalla, pää kallistuneena poikittain ja yritti ymmärtää, mistä seremonioissa olisi kyse. Päivän kuumuus sai naaraan olon tukalaksi, mutta hän hivenen jopa sääli pörröturkkisia kissoja, joista osa työnsi jatkuvasti kielensä ulos läähättäessään kuumuudessa, seremoniaa seuratessaan. Leopardinpentu vilkaisi ylöspäin Versohiireen ja Puumavarjoon, painellen mietteliäänä tassuillaan maata. Omenapentu makasi vatsallaan, lässähtäneenä maahan kuin lehti ja Kävynpentu yritti viilentää sisartaan lehdellä huiskien ilmaa tuota kohden.
''Versohiiri?'', Leopardinpentu naukui pehmeästi, naaraan laskiessa katseensa häneen. ''Voisimmekohan me mennä tänään Liekkien putoukselle juomaan ja vilvoittelemaan?'', Leopardinpentu naukui, naaraan hymyillessä pehmeästi pennulle.
''Se voisi olla hyvä ajatus, pesä on todella kuuma ja muuten emme pääse yöllä nukkumaan, kun pennut riehuvat yöllä, kun on viileämpää'', Puumavarjo hymähti Versohiiren viereltä.
''Mitä mieltä sinä olet Safiirinlumo?'', Versohiiren lempeä ääni kysyi, toisen kuningattaren puuskahtaessa itsekseen.
''Mieluummin jäisin tänne nukkumaan univelkojani pois, mutta pennut kyllä kaipaavat vettä'', Safiirinlumo kohautti happamasti lapojaan. Leopardipentu seurasi kasvattiemonsa kasvoja, kun tämä vain pehmeästi hymyili ja räpäytti lempeästi silmiään.
''Menen puhumaan Syystähden kanssa asiasta, kerätkää te ryhmämme valmiiksi'', Versohiiri naukui ja innokas Leopardinpentu lähti loikkimaan kasvattiemonsa vierellä, hänen sisarustensa pompiessa kuumuudesta huolimattaan innoissaan toisia vasten.
Kaksikon päästessä Syystähden luokse, kun seremonia oli päättynyt, Versohiiri ensin onnitteli vielä Usvatuiketta, jonka päälakea Kivijalkakin kävi nuolaisemassa ylpeydestä.
''Hei Syystähti'', Versohiiri naukui iloisesti kunnioittamalleen kilpikonnakuvioiselle naaraalle. Leopardinpentu tunsi jännitystä sydämellään ja hän jättäytyi hivenen kasvattiemonsa taakse katsomaan suurta naarasta. ''Haluaisimme lähteä koko pentutarhan kanssa lammelle uimaan ja juomaan. Käärmeitähän oli havaittu vain putouksella? Mitäpä tuumit, saisimmekohan me mennä?'', Versohiiri hymyili Syystähdelle leikkisästi, mutta pelkkää hyvää tarkoittaen.
''Kokoontumisesta pois jäävät oppilaat voisivat lähteä mukaanne, he voisivat kerätä samalla vettä ja sammalta'', Kivijalka oli saapunut paikalle ja istuutui Syystähden vierelle, katsellen uteliaana Leopardinpentua. Naaraalla ei tuntunut ainakaan olevan ylimielistä isänsä kaltaista asennetta.
''Niin, täällä on todella kuuma ja varmasti oppilaatkin arvostaisivat hauskanpitoa lammella'', Versohiiri kehräsi.
''Onhan se nyt kuitenkin aivan varmaa, ettei lammella niitä käärmeitä ole näkynyt?'', Versohiiri tarkisti vielä uudelleen, Kivijalan hymyillen pudistaessa päätään.

//Aaduska, Masi, Taivaanliekki
Syystähti oli levännyt yönsä ehkä hieman rauhattomasti kuluneiden päivien myötä. Kaikki kansan tapahtumat pyörivät hänen päässään, ja sen ajan mitä hän oli rauhoittunut pesässään ei ollut tuonut käpäliin yhtään parempaa virtaa. Päivät olivat kuumia, sekä kansalaiset väsyneitä. Mutta heidän pitäisi vielä huolehtia käärmeistä, sekä myös itsestään kaiken päätteeksi. Naaras räpäytti pariin kertaan silmäpariaan aukion kirkkaalle valolle, kun hän viimein asteli takaisin kansansa eteen, näiden ollessa kuitenkin valmiita toimimaan.

“Toivon kaikkien saapuvan kuulemaan seremoniat ennen päivän askareita!” ehkä enemmän väsymystä äänessään kuin tarkoitettu Syystähti kutsui kissat epävirallisesti kokoon kartoittaessaan kuitenkin katsettaan jo paikalla olevissa kissoissa. Viimeisetkin hiljaa saapuivat pesistään yöllisen valvojaisten myötä, pian he pääsisivät jatkamaan uniaan ellei tehtäviä olisi määrätty. Kilpikonnakuvioinen naaras kohensi ryhtiään, korjasi kurkkuaan ja kohotti lopulta hymyä huulilleen.

“Kuten eilen sanoin, meillä on seremonioita pidettäviksi. Tahtoisin kutsua kaksi nuorta oppilasta eteen, jotka ovat taidoillaan osoittaneet olevansa Taivaanliekin arvoisia sotureita; Usvatassu sekä Jänistassu, astukaa eteen”, naaraan oranssin ruskea katse tarkkaili kissoja, kunnes se laskeutui lopulta kohti kahta nuorta oppilasta, joiden viime yö varmasti oli yksi raskaimmista. Tänään he kuitenkin voisivat olla ylpeitä itsestään, sekä tuntea emonsa katseensa Hopeahännästä.

“Usvatassu sekä Jänistassu ovat saavuttaneet soturin iän, sekä myös saaneet mestareiltaan erinomaisen koulutuksen, joiden mielestä he myös ovat valmiita sotureiksi”, ylpeä tuike silmissään Syystähti siirteli katsettaan hermostuneissa oppilaissa. “Usvatassu, Jänistassu. Lupaatteko noudattaa soturilakia sekä suojella kansaanne jopa henkenne uhalla?” päällikön ylpeä ääni kaikui hiljaisella aukiolla, kun kissat olivat hiljentyneet kuulemaan seremoniaa.

“Lupaan!” kaksi nuorta oppilasta vilkaistuaan toisiinsa huudahtivat innoissaan(?), saaden Syystähden hymyilemään iloisesti.

“Siinä tapauksessa, Kaiun voimien kautta, annan teille soturinimenne. Tästä hetkestä lähtien teidät tunnetaan Jänisaskeleena, sekä Usvatuikkeena. Kaiku kunnioittaa urheuttanne sekä tarmokkuuttanne, ja hyväksymme teidät Taivasklaanin täydeksi pyytäjäksi, sekä soturiksi!” päällikkö kurnahti lauseensa päätteeksi ja laskeutui koskettamaan kummankin uuden soturin lapaa, jotka sitten nuolaisivat hänen olkaansa. Kansa ryhtyi suureen hurraukseen osoittaakseen intoaan sekä rakkauttaan uusia hurjia sotureita kohtaan. Heistä kumpikin tulisi vielä osoittamaan kaikki taitonsa, sekä älynsä kansalle. Syystähti hymyillen katseli näitä, kunnes hiljensi kansan joka oli aikomassa lähteä tervehtimään uusia soturinimettyjä ystäviään.

“Haluan vielä kuitenkin tehdä pienen lisäyksen”, kansa käänsi hämmästyneen katseensa johtajaansa, ja Syystähti heilautti häntäänsä rauhallisena, kuitenkin silmissään lämmin, sekä iloinen katse. “Usvatuike osoitti hämmästyttävän potentiaalinsa metsästyksen suhteen arvioinnillaan Kivijalan kanssa. Heidän veressään varmasti virtaa Hehkukuun taidot, jotka näyttäytyvät kummankin kohdalla vielä tulevaisuudessa. Tahdon kuitenkin nimittää tänään pohdittuani vaihtoehtoja uuden pyytäjien ruhtinaan”, naaraan rauhallinen katse kierteli kansalaisissaan, kunnes se palautui yhä hänen edessään seisovaan Usvatuikkeeseen.

“Usvatuikkeesta kohoaa seuraava pyytäjien ruhtinas! Olen hämmästynyt hänen taidonnäytteestään, ja tämän myötä tarjoan hänelle mahdollisuuksia kehittää itseään. Usvatuike tulee huomenna aloittamaan uudessa tehtävässään, johon hän saa apua vartijoiden ruhtinaalta, sekä myös minulta ja Kivijalalta. Tänään, nauttikaa tehtävistänne, syökää kunnolla, sekä levätkää. Yöllä tulette vartioimaan leiriä kaksin”, päällikkö viimein päätti puheensa syvään kumarrukseen, ja antoi kansalle uuden mahdollisuuden huutaa uusia soturinimiä, ja ystävät saapuivat onnittelemaan uusia sotureita. Syystähden oranssihtava katse kääntyi kohti Kivijalkaa, ja tämä nyökäytti tälle päätään iloinen hymy huulillaan. Tänään hän kuitenkin itse lätisi myös väsyttävälle matkalle, josta ei tahtoisi mainita muille.

//Masi
Daaliahalla käänteli korviaan raivon vallassa Veritassun vierellä parantajien pesällä. Hän oli kuunnellut Kuurasuden kertomusta ilon vallassa, sillä tänään voisi olla se päivä, kun hän kohoaisi toisen seuraajaksi. Mutta Kuurasusi oli valinnan tyrkännyt vain tapojen toimeksi, ja vielä varmasti vihastuttanut Kuolon väkeä! Naaras sihahti lopulta ja käänsi kylmän katseensa sisareensa, joka oli aivan poissa tolaltaan uuden johtajan tavoista.

“Aivan järkyttävää”, Daaliahalla ei kyennyt sanomaan muuta ennen kuin kaksikko poistui pesästä. Tuoreen soturin piikkinen katse säilyi Kuurasudessa, joka oli saanut myös Routapennusta sekä pian Veritähdestä pilkkaavaa seuraa. Naaras tuhahti huvittuneena ja jatkoi kävelyään Veritassun vierellä, ennen kuin toinen pysähtyi tuijottamaan koppakuoriaista maassa. Daaliahalla päätti asettua istumaan ja katseli sisartaan nyt ihmeissään, ennen kuin toinen avasi ajatuksiaan, saaden soturittaren ihan ymmälleen. Veritassun kuiskuttelu sai hänen korvansa kääntymään sisartaan kohti, ja lopulta tämä käänsi katsettaan tähän raivon alkaessa säkenöidä tuon katseessa.

“Miten hän voi pettää kansansa tällä tavalla?” tuo sihahti ja pudisteli päätään epäuskoisena. Hänen oma mestarinsa, oli opettanut hänelle Kuutiikerin tavat, sekä soturilakia, mutta ei itse hän kunnioittanut kansan omaa uskontoa? Kuolo olisi heidän pääuskonsa, sillä kansa oli koottu siihen uskovista kissoista. Jokainen voisi valita uskonsa, mutta jos uskoisi muuhun kuin Kuoloon, olisi heille, varsinkin Daaliahallan perheelle, petturi. Veritassun suunnitelma sai kuitenkin toisen hännän heilumaan kiinnostuneena.

“Siinä todella voisi olla hyvä suunnitelma. Jos hän ei ehdi hakemaan elämiään, hänen suuntaansa voidaan vielä muuttaa”, tämä virnisti sisarelleen loistavasta suunnitelmasta, ja nyökäytteli vielä päätään. Äkkiä kuitenkin juonen ensimmäinen toteutettava osa sai naaraan hetkeksi jäätymään paikoilleen. Hänellä olisi mahdollisuus! Hän voisi nimittää itsensä ehdolle, ja jos hän olisi ainoa ehdokas tuon pienen rääpäleen rinnalla, hänet varmasti valittaisiin! Villi itsevarma hymy kohosi toisen kasvoille, kun hän räpäytti silmiään Veritassulle.

“Asetun ehdolle. Ja palautan Kuolon uskon Kuutiikeriin. Olemme erottamaton pari”, Daaliahalla myhäillen naukui ja lopulta hieroi poskeaan sisarensa poskea vasten. Veritassu olisi suunnitelmien aivot, Daaliahalla toteuttaisi kaiken kykenevänsä, johon ei liittyisi yrtit tai myrkyt. Tuon mielessä vimmatusti säihkyi Veritassun itsevarma sekä ylpeä katse, kun hän kertoi suunnitelmastaan sisarelleen. Punasilmäinen naaras kääntyi sitten kohti aukiota, ja askelsi puhujankiven juurelle asettuen istumaan sen äärelle leuka korkealle osoitettuna, vain miettiessään siskoaan.

“Minä, Daaliahalla, asetun ehdolle varajohtajaksi! Haluan mittelöidä muiden ehdokkaiden kanssa paikasta”, punertava silmäpari haki yhteyttä Kuurasuteen, toivoen tältä hyväksyntää valintaan. Ei hän astuisi sivuun paikasta, sillä Routapentukin sai olla ehdolla Veritähden sanojen mukaan, kun Kuurasuden oli pidettävä sanansa. Vaikkei Daaliahallalla ollut soturilain mukaisesti vielä koulutettua oppilasta, hän oli halukas pistämään taitonsa näytille, ja hakea paikkaa. Sitten, hän voisi saada oman oppilaansa uusien tehtävien rinnalle. Ja kohota jopa päälliköksi!

//Masi
Pakkassäde oli vain nyökäyttänyt päätään Kuurasudelle, ennen kuin uusi johtaja naaras oli loikannut puhujanpaikalle puhumaan. Hän oli kieltäytynyt juuri sen hetken ruokailusta, mutta punamusta naaras oli mielissään siitä, että tämä kuitenkin hyväksyi myöhäisemmän ajankohdan ruokailun. Turkoosi silmäinen naaras täten asettui aukiolle istumaan kuulemaan Kuurasuden puhetta, kun tämä kertoi Taskuruohon lähdöstä, sekä toiminnasta, jos hänet kohdataan reviirillä. Entinen Imperiumin kissa ei paljoa jaksanut siitä asiasta kuunnella, mutta lopulta höristi mielenkiinnosta korviaan, kun hän kuuli miten Kuurasusi aikoisi valita varajohtajansa. Hänen hännänpäänsä värähteli innokkaasti mahdollisuudesta kohota jopa varajohtajaksi! Vaikkei Pakkassädettä sykähdellyt ajatukset niin Kuolosta kuin Kaiusta, hän voisi olla uskollinen johtajalleen, ja kansalleen. Jos hän joskus kohoaisi johtajaksi, sitten vasta olisi esi-isistä kiinni mistä hänen elämänsä tulisivat. Äkkiä tämä ajatus sai naaraan ajatukset kääntymään synkkään Imperiumiin, jossa muun muassa hänen oli pitänyt tappaa oma veljensä. Kova pala juuttui hänen kurkkuunsa, ja naaraan piti hetken taistella surun sekä kylmyyden kanssa, kunnes sai palan nielaistua alas ja taas hengitettyä kunnolla. Se oli inhottava muisto, ja näin jälkeenpäin ajateltuna, äärettömän tyhmää sekä turhaa. Pakkassäde kuitenkin palasi takaisin aukion tapahtumien pariin, kun Kuurasusi kertoi, miten varajohtaja valittaisiin. Hän suoristi ryhtinsä sekä lopulta kohtasi Kuurasuden katseen, ennen kuin naaras loikkasi alas puhujanpaikaltaan sekä askelsi kohti soturitarta syödäkseen tämän kera.

“En tiennytkään, että tavat voivat erota muiden kansojen toiminnasta”, hän aloitti hiljaa valikoituaan itselleen pienen hiiren ruoaksi. “Tai kuvittelin jotenkin, että jokaisessa kansassa johtaja valitsee suoraan varajohtajansa”, tuo pohti ja katsahti Kuurasuteen, ennen kuin tämän luo askelsi Routapentu kuoriaisensa kanssa, kertoessaan olevansa ehdolla. Pakkassäde ei voinut pidättää pientä naurahdusta sisällään, vaan antoi viiksiensä väristä lopulta, kun myös Kalmanveri huusi kaukaa pentuaan takaisin. Oli huvittava näky, miten nuori pentu asetti itsensä ehdolla, mutta naaras tunsi myös ärtymyksen uuden johtajan äänessä. Olisi hänkin ollut ärtynyt tuollaisella yli-innokkaalle pennulle. Varsinkin Kuurasudesta hohkaava aura muuttui, kun Veritähti askelsi paikalle. Pakkassäde vain painoi päätään hiljaisuudessaan tervehtien kenraalia, joka saapui solvaamaan tytärtään. Sivusilmällään soturitar katsahti johtajaan, ja nielaisi hieman ankeasti vain voidessaan kuvitella tämän tuntemuksia. Heidät kuitenkin jätettiin lopulta rauhaan.

“Kuka tahansa siis, soturi-ikäinen ja oppilasta kouluttanut voi asettua ehdolle?” Pakkassäde avasi keskustelua hiljaa ennen kuin haukkasi suuhunsa valikoitunutta hiirtä, jota syödessään tarkkaili leirin supinaa, ja lopulta Kuurasutta. Tilaisuus todella kuumotteli hänen käpäliään, mutta ei tiennyt, ottaisiko kansa hyvillään sen valinnan, että Pakkassäde päätyisi varajohtajaksi? Hän saattoi vain spekuloida sekä toivoa parasta, mutta jos hän todella pääsisi tähän mahdollisuuteen, tulisiko siitä kansalle millainen mieli? Nielaistuaan palasensa, hän käänsi katseensa Kuurasuteen, ja toivoi ettei keskustelullaan ärsyttänyt uutta johtajaa.