/Heli/

Taimioravan murhe ja etenkin huoli välittyi tämän kasvoilta, kun Tuulentähti lopulta aukaisi suutaan puhuakseen, hiljempaa kuin hiiri. Ilmassa leijui selvästi salaisuuksia ja vaikka Taimiorava tunnistikin päällikkönsä silmistä, että jotakin sopimatonta olisi tapahtunut, Taimiorava ei kuitenkaan halunnut uskoa, että mitään peruuttamatonta tai varsinaisesti pahaa olisi luvassa. Tämän murheelliset silmät vaihtuivat pian lempeiksi, kun tämä tutkaili Tuulentähteä. Kaiku ei välttämättä pitäisi Tuulentähden ajatuksista tai tapahtumista, mutta Taimiorava ei ollut myöskään oikea kissa tuomitsemaan Tuulentähden tahtoa ja sydäntä.
''Revontulikukkako jää tänne?'', Taimiorava hiljaa kuiskasi, korvien hivenen luimistuessa surusta ja harmistuksesta. Mutta hän ymmärsi kyllä, oli parantaja huomannut, miten läheiseksi Revontulikukka ja Kivijalka olivat tulleet. ''Käyn sitten vielä onnittelemassa häntä uudesta.. Tai vanhasta polusta, ja hänen ja Kivijalan tulevaa perhettä'', Taimiorava haikeana, mutta lämmöllä ajatellan naarasta naukui. Ollen mielissään siitä, että Tuulentähti kertoi hänelle asiasta.
''Komennan täten kissat valmistautumaan lähtöön heti aamulla'', Riitasoinnun ääni kantautui pesään, kun tämä seisoi pesän suuaukolla. Taimiorava säikähti sisartaan ja seisahtui Tuulentähden vierellä. Riitasointu kuitenkin vaikutti päällisinpäin siltä, ettei olisi kuullut kaikkea, mitä he olivat puhuneet. Taimiorava nyökkäsi vaisusti Riitasoinnulle ja tämä loi vielä pitkän katseen kaksikkoon, mutta lopulta arpikasvoinen naaras poistui suuaukolta ja palasi reippaana, täynnä uutta energiaa ja iloa Usvajoen kissojen luokse.
''Kaiun tiet ovat tuntemattomia, Tuulentähti. Valinnat voivat olla vääriä, vaikka ne sydämessä tuntuisi oikeilta. Kaiku kyllä ymmärtää ja löytää ratkaisun, jolla voit palata oikealle polulle, vaikka se särkisi sydämesi. Minä uskon kyllä sinuun, olet varmasti parasta, mitä Usvajoki voisi itselleen toivoa'', Taimiorava hiljaa kehräsi, hyvästeli sitten päällikön ja poistui pesästä onnittelemaan Revontulikukkaa ja Kivijalkaa, jotka katselivat leiriä ja juttelivat onnellisina keskenään.

//Loppuarviointi//

Unen jälkeen Vatukkaveri oli silminnähden helpottunut siitä, että Routatassu oli painajaisen kohtaamisesta selvinnyt. Vatukkaveri oli myös nimitetty valvomaan Routatassun lopullista arviointia ennen soturiksi kohoamista, ja unensa jälkeen heidän olikin aika aloittaa heti työskentely. Oppilaan tassuja jo kuumotti, pitkästä aikaan hän oli jännittynyt ja ainakin pieneksi hetkeksi Umbran kuoleman tuoma suru ja hämmästys oli tiessään. Myöskin Kuolossa vieraili oli lieventänyt ikävää, sillä naaras oli siellä ollut hänen oppaanaan alussa. Toisen kohtaaminen nyt uusin silmin, kun hän tiesi, kuka Umbra olisi ollut, oli ollut hieno kokemus. Vaikkakin hivenen Routatassu koki itsensä petetyksi, sillä naaras ei ollut hänelle heti halunnut tai ehkä voinutkaan kertoa todellista identiteettiään.
’’Sitten olisi vuorossa loppuarviointisi. Tee parhaasi nuorukainen, jotta voin olla Kuukäpälä kanssa samaa mieltä siitä, että sinusta tulisi tehdä soturi ja voimme suositella sitä päätöstä Kuuratähdelle’’, Vatukkaveri naukui, outo sävy äänessään. Routatassu kurtisti kulmiaan, hänhän olisi syntynyt jo soturiksi! Ehkäpä oli kuitenkin vanhemmilta kissoilta ihan asiallista ja tasa-arvoista puhutella saman arvoisia tietyllä tavalla, ilman suosikiksi kohottamista. Sinitassu ja Lakkatassu alkoivat saapua omien mestareidensa kanssa puron äärelle, valmistautuen myös saamaan yhteyden Kuoloon. Routatassu röyhisti rintaansa kaksikolle, saaden Sinitassulta ihailevan tuijotuksen, kun isoveli oli jo selviytynyt painajaisunesta.
’’Mennäänhän sitten. Kuukäpälän mukaan sinulle on myös Aavesuo tullut tutuksi. Haluan, että ylität sen ja yrität napata yhden sammakon, minä tarkkailen sinua korkeilta puista ja mikäli selviydyt tästä, pidän huolen, että sinusta tulee soturi’’, Vatukkaveri naukui ja katsahti Routatassuun hivenen nyt jopa ylimielisesti.
Routatassu ymmärsi, ettei tehtävä ollut tavallinen oppilaille, mutta hän ei suostunut tuntemaan pelkoa, vaikkei hän, kuten tuskin kovinkaan moni muukaan ilman puita ollut koskaan ylittänyt Aavesuota. Routatassu keräsi ylpeytensä ja kiirehti Vatukkaveren rinnalle kulkemaan kohden Aavesuota.
Aavesuon alkaessa Vatukkaveri hymähti itsekseen ja kääntyi kannoillaan, luoden katseellaan merkin Routatassulle, että tätä tultasiin tarkkailemaan. Routatassu ei tuntenut kauhua, mutta epävarmuus ehkä ensimmäistä kertaa hänen lyhyen elämänsä aikana pisteli sydäntä, kun hän katseli suo aluetta, jossa olisi upottavaa maata, joka imaisisi pienen kissan mukanaan, ja isommankin. Kokeneet soturit kykenivät ylittämään sen, sillä he tiesivät paikat, joihin kannattaisi astua ja mitä pitäisi välttää.
Routatassun silmiin pisti jokin pieni hahmo, sen kurkku turposi ja laski tasaiseksi. Oppilas tarkensi huomionsa kokonaan rupipintaiseen eläimeen, joka hypähti mättäälle, sitten vinoon seuraavalle ja taas seuraavalle, päästäen kurkustaan kurnautuksen. Se oli sammakko, joskus joku uskalsi niitä tulla nappaamaan suolta ja Routatassu silmät kiiluen tiesi, että kyseinen sammakko voisi olla hänen pelastuksensa olla joutumatta upottavaan suohon.
Hän loikkelehti nyt itsevarmempana eteenpäin, pois multaiselta maalta suon ensimmäiselle mättäälle. Mätäs oli pehmeä, mutta kantava, myös hänen painonsa sietävä, eikä vain sammakon. Sammakko kääntyi katsoakseen seuraajaansa, kurnautti jälleen ja kääntyi sitten vauhdikkaasti loikkien jatkaakseen eteenpäin. Routatassu hyppelehti olennon perässä niin nopeasti kuin vain ehti, sydämen tykyttäessä korvissa asti jännityksestä.
Kun sammakko ja Routatassu selvittivät Aavesuon, toisella puolella tomun peittäessä jo maata, Routatassu otti voimakkaan loikan alleen viimeiseltä mättäältä ja laskeutui puhtaasti sammakon niskaan. Hän ei tuntenut huonoa omatuntoa olennon tappamisesta, vaikka tuon avulla hän olikin päässyt Aavesuon yli. Hän väänsi toisen niskat ympäri, vaikka limainen sammakon turkki yökötti häntä. Hetken ajan nappaamansa riista suussaan nuorukainen katseli Aavesuon läpi ja veti syvään henkeä, helpottuneena ja ylpeänä, että oli osannut käyttää päätään sen ylittämisessä. Hän silti oli aavistavinaan, ettei Vatukkaveri korkealla oksastolla ollut tyytyväinen siitä, että joutuisi kertomaan Kuuratähdelle Routatassun olevan valmis soturiksi.
Oppilas erotti pian Vatukkaveren hahmon olevan laskeutumassa puusta takaperin alas, jolloin oppilas päätti hivuttautua piiloon kannon taakse. Hän tarkkaili tiiviisti arvioijansa laskeutumista, ja kun Vatukkaveri oli maassa, ja yritti hämmentyneellä katseellaan löytää oppilasta, Routatassu loikkasi esiin kannon ja Vatukkaveren takaa, ja huitaisi toisen häntää.
''Luulitko todella, että mikään haaste voisi murtaa metsän tulevan valtiaan?'', Routatassu kerskaisi heti, vaikkakin epäselvästi sammakko suussaan. Vatukkaveren toisen korvan luimistuessa kiusaantuneena, kun tämä oli säikähtänyt Routatassua.
''Toimit kieltämättä hienosti. Mutta älä anna sen nousta päähäsi'', Vatukkaveri mutisi oppilaalle, työntyen tämän ohitse nyt ärtyneenä ja nolostuneena, lähtien johtamaan heitä leiriin.
''Ala sinä opetella miten tulisi puhutella metsän tulevaa valtiasta!'', Routatassu loikki innoissaan toisen ohitse, Vatukkaveren pyöritellessä ärtyneenä silmiään ja kiihdyttäessään askelensa juoksuksi, jotta pysyisi tulevan soturin perässä. Routatassu juoksi niin kovaa kuin vain tassuistaan pääsi, jotta saisi näytettyä Vatukkaverelle olevansa jopa nopeampi kuin tämä, mutta kokenut soturi yllättävän pian pääsi oppilaan rinnalle ja kaksikko kaarsi leiriin, Routatassun puhkuessa ylpeyttä ja hän kohotti ylpeänä sammakkoa suussaan, kun Opaalikuiskaus tuli tervehtimään häntä.
Vatukkaveri vastentahtoisesti kulki Kuukäpälän kanssa kertomaan Kuuratähdelle Routatassun suorituksen.

//Masi
Tuulenatähti katseli hiljaisena, sekä hieman musertuneena Taimioravaa, joka näki hänen lävitseen kuin maatuvan lehden. Naaras painoi korviaan ja käänsi katseensa pois parantajastaan, hännänpäänsä heiluen maassa ehkä vihaisena jopa. Siilensurun myös mainitessa väsyneenä että kaikki olisivat olleet valmiina lähtöön jo monta päivää sitten. Totta se oli, he olivat vain maanneet Taivaanliekin hoivissa, mutta myös he ovat auttaneet Taivaanliekkiä keräämään riistaa ja korjaamaan pesiään, kun niin monta uutta kissaa piti saada tänne mahtumaankin. Mutta he olivat täällä tunkeilijoita toisen kansan reviirillä. Tuulentähti murahti itsekseen ja tuijotteli käpäliään hiljaisena.

“Tiedän että olemme heille velkaa, enkä näe siinä mitään ongelmaa. Revontulikukka on jo jäämässä tänne, tiedän, että vaikka täällä on sukulaisiani, voimme silti kohdata sodassa. Mutta tulen maksamaan velkamme Syystähdelle takaisin vielä”, hän mutisi toivoen voivansa ohittaa keskustelun toisen esiin nousseen aiheen. Hän tunsi Taimioravan hiljaisen kuiskauksen lähellä poskeaan ja tämän piinaavat silmät tuijottaen omaa turkkiaan. Ei heillä olisi mitään niin vakavaa! Vaikka lähtö tuntui maailmaa musertavalta asialta. Mitä Tuulentähti oli mennyt tekemään?

Naaras puuskahti hampaidensa välistä ja puristi silmänsä kiinni. Tietysti Taimiorava haistaisi sekä aistisi kaiken kissoistaan, jotka hän oli tuntenut koko elämänsä. Johtaja ei kyennyt kohtaamaan ystävänsä katsetta, vaan avasi lopulta surkeat silmänsä kohti tassujaan. Hän ei tahtoisi lähteä. Ei nyt, ei koskaan. Hän olisi astunut aivan väärälle tielle lopulta.

“Ei meidän kannata vitkutella. Lähdemme heti huomen aamulla matkaan. Kaikkien täytyy levätä ja nukkua koko yö”, Tuulentähti tokaisi hiljaa ja tutkaili maata. Riitasoinnun partiokin oli juuri palannut, ja varmaan suurinosa usvajokilaisista olisi partioimassa Taivaanliekin reviiriä. Pitäisi kaikille levittää ensin tieto ja varmistaa sitten, että myös Syystähti tietäisi. Tuulentähti oli kohoamassa jo käpälilleen ja poistumassa, mutta ennen kuin kykeni jatkamaan matkaansa hän lopulta vilkaisi kohti Taimioaravaa. Hän ei uskaltanut edes avata suutaan, vaan katseli vain ystäväänsä, silmistä paistaen ohittamaton suru. Sitten hän huokaisi, ja antoi koko kehonsa painua kasaan. Turha sitä oli kieltämään. Hän oli viettänyt kaiken mahdollisen aikansa tutustuen Vaahterakynteen ja nauttien kollin seurasta. Ja päivä päivältä hän oli uponnut toiseen yhä enemmän. Oliko hänelle annettu rakkauden elämä ihan turhaan? Ansaitsisiko hän koskaan sellaista itselleen? Kyllä Taimiorava sen tietäisi. Ja lopulta huomaisi. Ehkä oli suuri virhe lähteä näin kauas kotoa. Ja lopulta jäädä tänne. Tuulentähti oli pettänyt kansansa, ja vielä vitkutellut heille tärkeän asian suhteen.

“Anteeksi”, hän huokaisi syvään ja surkeasti painaen korvansa pään myötäisiksi ja huokaistessaan viimeisetkin rippeet hänen ylpeydestään ja rotevuudestaan katosi parantajien pesän pimeyteen. Voisiko Taimiorava antaa hänelle anteeksi?

//Masi

Emon kankea ruumis virtasi jokea pitkin kohta loputonta matkaa, jota Umbra tahollaan aloitti. Ehkä tällä kertaa lopullisesti. Valtava punainen sekä arpinen kolli istui Sangen vierellä, ja he molemmat katsoivat hetken hiljaa virtaavaa jokea. Veritähden kuitenkin noustessa ylös ja esittäessään tarjouksensa, Sangen korvat kohosivat pystyyn. Veritähden huulilla oli tulkitsematon virne, ja terävät sekä pitkät kulmahampaat loistivat ylähuulen alta. Sange yritti tulkita mitä tämä legendaarinen, kaikkialla tunnettu kolli oikein tavoitteli. Kuten Veritähti oli äsken Sangen vanhempien teot ja elämän tuominnut, niin Sange tämän lapsenlapsena ei halunnut samanlaista leimaa. Varsinaisesti Sange ei kokenut tarvetta miellyttää Veritähteä. Hän koki tarvetta miellyttää itseään, ja luoda itsestään muille se kuva, jonka hän näki itse mielessään. Sange räpäytti ainoaa vihreää silmäänsä, ja suuntasi sen polttavan katseen Veritähteen. ”Koska minussa virtaa sinun vertasi, tiedän, että sinulla on varmasti jokin suunnitelma varalleni, jota en itsekään osaisi arvata”, likaisenvalkea kolli siristi silmiään haastavasti. ”Mutta hyväksyn tarjouksesi, Veritähti. Imperiumi on hajonnut, eikä siitä ole mitään merkittävää jäljellä. Olen toipunut haavoistani, ja minulla on voimaa nousta vihollisia vastaan”, Sange murisi matalasti, työntäen kyntensä hiekkaan, samalla kun hänen päässään pyöri taistelukohtauksia, joissa tämä oli lukuisat turkkinsa arpeuttaneet jäljet saanut. Veritähti lähti liikekannalle, ja Sange lähti seuraamaan perässä. Ei likaisenvalkea kolli tiennyt, tulisiko tämä päätös johtamaan hänet kuolemaansa. Mahdollisesti, mutta siitä ei ainakaan jännitystä ja valtaa puuttunut, joka ajatuksena kihelmöi jo kollin tassunpohjia.

//Kuolon uni, loppuarvioniti//

Kuuratähdellä oli ollut tapaaminen Kuukäpälän kanssa, jossa Routatassun mestari oli kertonut, että tämä toivoisi jonkun toisen soturin vievä Routatassun Kuolon unien pariin. Kuukäpälän uskon kohde taisi olla jotakin muuta kuin Kuolo, jonka takia tämä ei halunnut siihen sekaantua, tai niin Routatassu uskoi. Samalla Kuuratähti oli kuitenkin sopinut Kuukäpälän kanssa, että joku toinen voisi sen jälkeen, mikäli sen jälkeistä aikaa tulisi, arvioida hänen kykynsä, ja se määrittäisi lopulta sen, olisiko Routatassu valmis soturiksi.
Vaikka siitä oli jo päiviä, että hän oli lähtenyt matkaan Umbran johtamana, ja isoisoäidin kuolemastakin oli jo aikaa, se varjosti edelleen Routatassua. Hän ei olisi halunnut asioiden päättyvän niin helposti, hän olisi kovasti halunnut saada ja luoda yhteyden Umbraan, jota olisi voinut varjella. Kohota niin voimakkaaksi metsän hallitsijaksi sukulaisensa rinnalla, että voisi koskettaa sitä ylpeyttä ja vaaraa, joka heistä olisi loistanut. Katselisiko Umbra häntä nyt Kuolon varjoista? Routatassu röyhisti rintaansa puron äärellä, johon he olivat seisahtuneet. Hän ei halunnut näyttää alakuloiselta, Umbra voisi nähdä hänet ja pettyä siihen, että hän antaisi tunteidensa ottaa vallan. Kuitenkin isoisoäidin tulisi olla hänestä ylpeä ja nähdä, miten hänen jättämänsä maa vielä painuisi Routatassun tassujen alle!
’’Oletko valmis kohtaamaan painajaisen ja tulevaisuuden, Routatassu? Se ei ole helppo uni, et välttämättä koskaan siitä herää, ellet ole tarpeeksi vahva kohtaamaan pelkoasi ja olemaan sitä rohkeampi’’, Vatukkaveri naukui hänelle. Vatukkaveri oli Kuuratähden valitsema väliaikainen arvioija Routatassulle, joka nyökkäsi jämäkästi, silmät jo kiiluen innostuksesta. Tätä hetkeä varten hän oli koulinut itsestään mahdollisimman rohkeaa, vahvaa ja tunteetonta. Nyt olisi totuuden hetki! Näyttää Kuolon kissoille, että hän olisi Kuolon soturien arvoinen, mahdollinen jäsen heidän riveihinsä!
Routatassu käpertyi joen purosta hörpättyään kerälle Vatukkaveren valvovien silmien alle ja antoi silmiensä painua kiinni.
Hän tuskin malttoi pysyä aloillaan, sillä hän oli liian malttamaton näkemään Kuolon kohtalokkaan unensa.
--
Pimeyden saavuttua hänen ympärilleen ja Routatassun reippaana jo noustessa ylös, hänestä vain pienen matkan päässä istui jo tutuksi tullut naaras. Tämän ominaistuoksu jäi leijumaan Routatassun ympärille ja tämä lähti ylpeänä, mutta myös innokkaana askeltamaan ripein askelin isoisoäitiään kohden.
Umbra katseli häntä tyytyväisenä, ehkä siksi, että hänen jälkipolvensa noudattaisi Kuolon oppeja ja Umbra voisi sitä kautta pystyä olemaan vielä monia kuita mukana Routatassun elämässä.
’’Minusta on tulossa soturi, kunhan kohtaan pelkoni ensin ja suoritan loppuarviointini’’, Routatassu jämäkän ylpeästi naukaisi, heilautti häntäänsä korkeammalle ja kohotti hivenen leukaansa. Umbra räpäytti pehmeästi, mutta huvittuneena silmiään ja rennosti nyökkäsi tälle.
’’Epäilemättä sinusta tulee hieno soturi’’, Umbra nousi seisomaan sanat sanoessaan ja kiersi Routatassun ympäri, katsellen tämän koko kehoa, jokaista karvaa, aina korvista hännänpäähän asti. ’’Ole valmis kohtaamaan pelkosi, älä yritä paeta sitä. Painajaiset voivat joskus käydä toteen ja siksi on hyvä, että olet vahvempi kuin pahin painajaisesikaan’’, Umbra hymyili ja kääntyi sitten katsomaan Routatassun rinnalla johonkin pimeyteen.
’’Minä lupaan olla sukumme arvoinen, ja huolehdin, että sinun muistosi saavat minun rinnallani kunniaa’’, Routatassu kavahtamatta ja pelottomasti naukui Umbralle, joka hetkeksi kääntyi katsomaan Routatassua. Ihan kuin toinen hetken olisi epäröinyt haluaisiko sittenkään päästää Routatassua kohtaamaan pelkonsa, mutta virnisti sitten ja nyökkäsi Routatassulle merkiksi kulkeutua pimeyteen kohtaamaan painajaisensa.
Routatassu suoristi selkänsä, piti häntänsä korkealla ja asteli pimeyteen puiden väliin. Vasta kun hän tuli puiden riviaidan toiselle puolen, maa alkoi näkyä sisältöineen hänelle.
Routatassun yllätykseksi, hän katseli miten vuoren rinteellä seisoi ylpeä nuori naaras kissa, jonka rinnalla seisoi punamusta tiikerikuvioinen kolli, ja näiden tassujen juuressa Routatassu luuli hetken näkevänsä itsensä. Kunnes hän kuuli kollin kutsuvan nuorukaista Sangeksi. Routatassu istuutui hämmentyneenä alas katselemaan, miten piittaamaton tiikerikuvioinen kolli oli Sangea kohtaan.
Kun hän näki, miten Kaiku laski paholaisien pentuun tähtiä polulle, antoi voimaa tämän kykyihin ja ohjeisti tätä polullaan, Routatassu ei enää pystynyt ymmärtämään. Hän ymmärsi katselevansa isoisänsä menneisyyttä, sitä miten Pakkastähti ei välittänyt ja miten Umbra rakasti, mutta Pakkastähti ajoi emoa pennustaan aina kauemmas. Ihan kuin joku olisi halunnut kertoa hänelle, että hän olisi Umbralle pakkomielle vain, koska hän näytti Sangelta. Muttei Routatassu koskaan voisi olla mitään, mitä vähää edes Sange olisi ollut.
’’Mitä tuijotat?’’, pian hänen takaansa kuului ärtyneen oppilaan ääni. Routatassu vilkaisi lapansa ylitse kohtaamaan arpinaamaisen oppilaan, joka kurtisti vihaisena kulmiaan hänelle. Routatassu hiljaa kääntyi ympäri ja heilautti häntänsä takaisin korkealle, tarkastellen itsensänäköistä hahmoa, joka epäilemättä oli Sange.
’’Yritän löytää pelkoni ja kohdata sen’’, Routatassu viileästi hymähti, tarkkaillen tuittupäätä, joka halveksivasti loi ylevän katseensa Routatassulle.
’’Minua sinun pitäisi ainakin pelätä, tulen vielä valtaamaan tämän metsän’’, Sange tuhahti ja askelsi Routatassun ohitse, kiepauttaen häntänsä korkealle ja kohottaen ylpeästi leukaansa. Routatassu tarkasteli hetken nuoren kissan ilmettä ja naurahti sitten happamasti.
’’Kuolleena sellaista on vaikeaa tehdä’’, Routatassu tokaisi.
Sangen hölmistyneenä katsahtaessa häneen.
Miten sitten esi-isät tulkitsivatkin hänen vastauksensa, Routatassun uni särkyi ja hän havahtui purolta Vatukkaveren haukotellessa hänen vieressään. Ehkä Kuolo oli uskonut, että Routatassu olisi valmis kohtaamaan Sangen, eikä jäämään tämän varjokuvaksi, ehkä Kuolo uskoi, että hän oli pelännyt ennakkoluuloja, joita muut kissat syöttäisivät hänelle, minkälainen hänen pitäisi olla, koska hän näytti niin paljon Sangelta.
Mutta todellisuudessa Routatassu uskoi yhä, että Sange oli kuollut ja oli ollut vain nenäkäs.
’’Sinä olet hereillä?’’, Vatukkaveri yskähti ja Routatassu venytteli makeasti, virnistäen ylimielisesti toiselle.

//Heli//

’’Pähkinöitä joka puolella’’, Taimiorava piehtaroi vuoteessaan ja potki unissaan sammalia pediltään. Siilensuru ähkäisi, kun yritti väistellä mestarinsa käpäliä. ’’Himputin oravat, nitistän teidät vielä’’, epäselvästi mestari mumisi unissaan. Siilensuru tuhahti itsekseen, otti paremman asennon, mutta koska sai taas kipeän kopsautuksen Taimioravalta päähänsä, Siilensuru työnsi koko voimallaan Taimioravan alas pediltä. Parantaja pöllähtäneenä pomppasi jaloilleen ja pyöri hetken ajan paikoillaan, Siilensurun äkkiä painaessa silmänsä kiinni ja esittäessään nukkuvaa. Taimiorava istahti takapuolelleen ja rapsutti korvansa taustaa mietteliäänä, että mihin ne kaikki pahansisuiset oravat olivat kadonneet. Mutta pian hän kuuli tutun äänen ja Taimiorava kipitti ripeästi Tuulentähteä vastaan, joka häntä kutsui.
’’Tervehdys’’, Taimiorava kehräsi, mutta Tuulentähdellä näytti olevan jotakin mielensä päällä, joten parantaja pyrki äkkiä herättämään itsensä todellisuuteen, jotta pystyisi keskittymään kunnolla. Hän ja Siilensuru olivat tehneet paljon töitä loukkaantuneiden eteen, ja univelat olivat kertyneet.
’’Huomenna, kotiin palaaminen?’’, Taimiorava tiivisti itselleen toisen asian, mutta nyökytteli pehmeästi hymyillen. ’’Kyllä minä uskoisin niin. Kaikki voivat todella hyvin, jos minun ja Siilensurun silmänalusia ei lasketa, uni maistuisi koko lehtikadon yli aina hiirenkorvaan asti’’, Taimiorava kehräsi ja väräytteli viiksiään.
’’Oikeastaan kaikki ovat olleet valmiita lähtemään jo viimeiset pari päivää’’, Siilensuru haukotteli pediltä. ’’Usvajokilaisista on tullut laiskoja, kun ovat täällä saaneet meidän ja Taivaanliekin palveluita! Ehdottomasti heidän pitää päästä takaisin ennen kuin he liiaksi tottuvat tähän’’, Siilensuru naukui valittavasti.
’’Noh, mene siitä nyt syömään, ja lopeta muiden mustamaalaaminen’’, Taimiorava jupisi toiselle, Siilensurun jupistessa jotakin epäselvää itsekseen, ennen kuin poistui pesästä.
Taimiorava kallisti päätään, kun Tuulentähti ei sanonut siihen mitään ja Taimioravasta alkoi tuntua, että jokin oli vialla. Hänen silmänsä pehmenivät ja hän tarkkaili toisen silmiä, jossa ei paistanut vain huoli muista.
’’Tuulentähti… Oletko sinä valmis palaamaan?’’, Taimiorava hiljaa kysyi. ’’Olette olleet todella läheisiä Vaahterakynnen kanssa.. Sekä yhteistyö Usvajoen ja Taivaanliekin välillä on toiminut todella hyvin’’, parantaja hiljensi ääntään.
Sitten hän palautti katseensa tassuihinsa.
’’Ymmärräthän, että vaikka Taivaanliekissä on sinunkin sukulaisiasi ja he ovat aina olleet meille läheisiä, kilttejä ja kivoja. Me jäämme tästä velkaa heille ja mitä pidempään me täällä olemme, vaikka pärjäisimme omillamme, sen suuremmaksi vastuumme hyvittää heidän apunsa kasvaa’’, Taimiorava supatti hiljaa, ja varovasti palautti katseensa päällikköönsä.
’’Riitasointu ei täällä muusta taida puhuakaan kuin paluusta, mutta älä ota hänen juttujaan silti itseesi. Hän ei halua olla muiden taakkana ja puhumattakaan tutustua toisen kansan kissoihin, hänen kaltaisensa on vaikeaa sietää tätä. Mutta vaikkei se ehkä teekkään oloasi paremmaksi, vaikka sen ehkä pitäisi tuoda, minun täytyy olla hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että me olemme valmiita palaamaan ja meidän olisi jo syytä palata’’, Taimiorava katseli toista sanoistaan huolimatta pahoillaan.
’’Aistin silti, että sinun ominaishajusi on muuttunut’’, hetken hiljaisuuden jälkeen parantaja kuiskasi. ’’Kuinka vakavalla pohjalla juttusi on Vaahterakynnen kanssa?’’, hivenen hermostuneena Taimiorava yritti kysyä, korvat pelokkaina alhaalla.

//Masi
Tuulentähti varovasti raotti silmiään tuntiessaan auringon täplän väistyvän harmaalta turkiltaan. Hän räpäytti katsettaan pari kertaa, kunnes silmäili tarkasti leirin toimintaa. Usvajoki oli viettänyt muutaman hyvän päivän Taivaanliekkien luona, ja kaksi kansaa olivat yllättävän hyvin sopeutuneet yhteen, vaikka useammat pitivätkin oman kansan seurasta enemmän. Syystähti oli ollut ystävällinen sekä lämmin heitä kohtaan, ja vaikka itse johtajaa ei usein näkynytkään kansan keskuudessa, vaan yksin pesässään tai metsällä, hän oli silti toivottanut kaikki tervetulleiksi ja he voisivat jäädä niin pitkäksi aikaa kun oli tarvetta. Tuulentähti huokaisi ja painoi päänsä käpälilleen, nojaten siten pehmeään turkkiin rinnallaan. Vaahterakynnen lämmin sekä yllättävän koukuttava tuoksu täytti hänen nenänsä ja sai pienen hymyn kohoamaan hänen huulilleen. Hän oli nauttinut ajastaan Taivaanliekin keskellä, sillä oli saanut viettää aikaa Vaahtrakynnen kanssa, sekä saanut tutustua tähän paremmin, kuin koskaan kokootumisissa oli ollut mahdollista. Tuulentähti yllätti itsensä ajattelemassa elämää täällä, yhdessä kollin kanssa. Silloin hänen silmänsä avautuivat uudestaan, ja naaras katseli pitkälle eteensä kohti johtajan pesää kaatuneen puun lähellä, ja kissoja aukiolla. Hän tunnisti Usvajoen sekä Taivaanliekin kissat, mutta silti kaikki ei tuntunut olevan kohdallaan, tuntunut oikealta. Hän huokaisi hiljaa ja väräytti häntäänsä takanaan, kunnes lopulta ryhdistäytyi paremmin Vaahterakynnen rinnalta. Kolli tuntui myös liikahtavan hänen rinnallaan, mutta Tuulentähti ei luonut tähän katsetta.

Oli kulunut jo monta päivää Kuulammella käynnin jälkeen. Taimiorava ja Kanjonivuokko olivat toimineet yhdessä auttaakseen kissoja parantumaan, korjaamaan haavojaan, sekä myös auttaneet Tuulentähteä korjamaan hänen haavojaan. Kaikki alkoi näyttää jo paremmalta lähdön kannalta. Riitasointu oli käynyt useasti monen partion kanssa Usvajoen reviirillä tarkastamassa tilannetta lähdön kannalta. Kaikki kuulemma oli alkanut näyttää jo hyvältä. Vaikkei Tuulentähti tahtonut niin. Hän painoi korviaan hieman ja vilkaisi kohti Vaahterakynnen käpäliä silmäkulmastaan. Hän ei tahtoisi jättää kollia taakseen. Kaiken sen jälkeen mitä oli vihdoin saanut viettää tämän kanssa. Hän tiesi ylittäneensä jo tietyn rajan. Mutta tätä hän tahtoi. Vaikka se olikin väärin. Äkkiä hiljaiset käpälän askelet lähestyivät häntä, ja Tuulentähti yllättyi nähdessään pikkusisarensa Revontulikukan. Toinen näytti vaikka iloiselta, hän näytti huolestuneelta, sekä vähän alakuloiselta. Tuulentähti kohosi istumaan ja tervehti toista lämpimästi. Toisen sininen katse oli lämmin, mutta johtaja silti tiesi keskustelun olevan vakava. Hän istuutui lähelle Tuulentähteä ja painoi päänsä hiljaisena puhuen toisen viereen.

“On eräs asia, jonka tahdon sanoa ennen kuin on aikamme lähteä”, hän naukaisi hiljaa ja katseli huolestuneena eteensä kohti leiriä. Äkkiä ikävä tunne kohtasi Tuulentähden. “Tiedän, että en voi pitää kahta käpälää eri kansoissa, ja aikani täällä on taas osoittanut sen mihin kuulun”, Revontulikukka huokaisi häntänsä käärien vatsansa ympärille, katseensa lopulta kaihotessa kohti Taivaanliekin varajohtajaa. Tuulentähti nielaisi palan kurkustaan ja katsoi lämpimästi sisareensa, joka sitten kohtasi Tuulentähden katseen.
“Odotan Kivijalan pentuja. Ja tahdon jäädä Taivaanliekkiin”, tuo lopulta naukaisi ja sai Tuulentähden silmät kostumaan hetkeksi. Hän kuitenkin painoi päänsä vasten Revontulikukan päätä ja nuolaisi tuon poskea. Hän ei tiennyt osasiko odottaa toisen äkkiä jäävän tänne, vai tuliko se täysin yllätyksenä. Jokin kuitenkin kertoi naaraalle, että Revontulikukan koti olisi täällä.

“Miten vain itse tunnet parhaaksi. Ymmärrän täysin, jos tahdot jäädä”, Tuulentähti naukui lämpimästi. “Ja onnittelut pennuista”, hän kehräsi ja sai Revontulikukalta lämpimän hymyn, sekä vielä iloisen puskun olalle. Sitten naaras poistui paikalta kohti Kivijalkaa, ja kaksikko painoi päänsä yhteen iloisina, selvästi rakastuneina. Tuulentähti oli iloinen tämän puolesta.

Äkkiä kuitenkin tilannetta muutti Riitasoinnun palaaminen partionsa kanssa. He näyttivät väsyneiltä kuten aina ennenkin pitkän matkan jälkeen, mutta Riitasointu näytti liiankin iloiselta(?). Tuulentähti nielaisi palan kurkustaan ja lähestyi naarasta, kun hänen varajohtajansa myös otti askelia johtajaansa kohden. Hän tervehti toista iloisella hymyllä, mutta naaras ehti jo loikata asiaan.

“Kaikki reviirillä näyttää olevan valmista meille! Voisimme palata jo tänään!” hänen innokas maukaisunsa sai Tuulentähden tuntemaan olonsa tukalaksi, sekä epämukavaksi. Hän heilautteli häntäänsä takanaan ja vältteli Riitasoinnun katsetta, löytäessään parantajien pesän.

“Mutta ovatko kaikki lähtövalmiita? Eikö Kaarnaturkki voinut huonosti vielä päivä sitten? Onko meidän turvallista lähteä niin nopeasti?” Tuulentähti mutisi ja sai Riitasoinnulta kysyvän sekä hieman ankaran katseen(?).

“Taimioravan mukaan hän voi täysin hyvin, jos vain saa apua matkalle”, Riitasointu kohotti hieman ääntään katsellen epäillen johtajaansa.

“Mutta onhan pennutkin vielä niin nuoria, mahdollisesti vielä väsyneitä entiseltä matkalta?” Tuulentähti katsahti toiseen suuntaan saaden Riitasoinnun astumaan hänen näkökenttäänsä ärtyneenä kurtistellen kulmiaan.

“He saavat apua muilta. Jos he väsyvät, on meillä sotureita kantamaan. Tuulentähti, mikä sinua vaivaa?” varajohtaja töksäytti takaisin johtajalleen ja Tuulentähti luimisti korviaan toiselle.

“Ei mikään!” hän sihahti ja kääntyi ympäri astellakseen kohti parantajien pesää. Riitasointu kuitenkin juoksi hänen peräänsä ja rinta rinnan he tömistelivät kohti pesää. “Anna minulle vielä päivä. Tahdon varmistaa että kaikki ovat varmasti hyvinvoivia sekä meillä on tarpeeksi lähteäksemme takaisin”, harmaa naaras sanahti, vilkaisten sitten varajohtajaan. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä, joten tuhahti vain vastaukseksi ja poistui sitten partion perään kohti tuoresaaliskasaa. Tuulentähti painoi päänsä sekä häntänsä kohti maata ennen kuin jatkoi lähestymistä parantajien pesää kohden, josta kuuli lopulta iloisia naukaisuja ja Kaaosharha yhdessä Kanjonivuokon kanssa asteli ulos.

“Ilmoitetaan heti Syystähdelle. Tämä on hienoja uutisia Kaaosharha”, Kanjonivuokko naukui innoissaan katsellessaan tuuhean turkkista kollia. Tuulentähti väisti kaksikon tieltä, ja he tervehtivät Usvajoen johtajaa ennen kuin jatkoivat matkaansa Syystähden pesää kohden. Kaaosharhasta oli selvästi tulossa Kanjonivuokon oppilas, tai siltä se kuulosti. Näiden mentyä Tuulentähti pisti pesään päänsä ja kutsui Taimioravaa. Varmasti toinen olisi myös hereillä.

“Hei Taimiorava”, naaras huokaisi hiljaa ja asteli pesän pimeyteen. “Uskotko, että olisimme valmiita lähtemään takaisin kotiin huomenna?” Tuulentähti kohotti vihertävää katsettaan kohti parantajaa, ja tarkkaili tämän olemusta, sekä varautui vastauksen, jota ei olisi tahtonut kuulla. Hänen aikansa Vaahterakynnen kanssa olisi päättymässä, ja Tuulentähti ei tiennyt, miten siitä pitäisi jatkaa. Hän jättäisi oman palan elämäänsä tänne, jättäisi rakkautensa, mahdollisen paikkansa johon kuului. Mutta Usvajoki silti oli hänen vastuullaan, hänen kotinsa. Hän oli ansainnut yhdeksän elämäänsä suojellakseen Usvajokea. Ei Taivaanliekkiä. Ei hän voisi jättää heitä pulaan. Vaikkei naaras nyt tietäisikään, mihin hänen pitäisi uskoa, tai miten tästä elämä tulisi jatkumaan.

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.


Masi: +48ap +160kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Veritähti, Synkkävarjon päällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Kaaosharha, Taivaanliekin parantajaoppilas +20kp +5ap +1ap
+ Kuuratähti, Kuutiikerin päällikkö +40kp +10ap +2ap
+ Riitasointu, Usvajoen varapäällikkö +80kp +20ap +4ap

Heli: +12ap +40kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Pakkassäde, Kuutiikerin varapäällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Tuulentähti, Usvajoen päällikkö +20kp +5ap +1ap


Sarahalla +1ap
• Ei käytössään pelaajapalkintoja tai lisiä.
+ Sange, kansaton +1ap

//Heli, Sara//

Punertavan kollin silmät siristyivät, kun hän tarkensi kohdettaan tovin Kuuratähden loitonevaan selkään, kun naaras johdatti kansaansa pois Imperiumin kissojen liityttyä enemmistön osalta hänen mukaansa. Tytär oli selvästi osannut omaksua jonkinlaisen isänsä imagon, hän oli vakuuttava keskustelija ja vaikka vakuuttelikin aina puhuvansa sydämestään. Veritähti hymähti matalan murahduksen asialle ja tarkkaili Umbran ruumiin äärelle viimeisenä saapunutta kissaa. Kun Kuutiikerin ja Imperiumin kissat olivat kadonneet, Veritähti kopautti Korppisydäntä hännällä lavalle merkiksi seurata häntä, kun Veritähti asteli varjoista esille ja laskeutui rinnettä pitkin alas kohden Umbran ruumista.
Ei hän muistanut naaraan ruumiin äärelle saapuneen kissan nimeä, mutta muisti tämän Verikuun sodasta. Arpinen naama, likaisen valkea turkki. Veritähden kaltaiselle kollille naamat jäivät nimiä paremmin muistiin. Ja mikäli joku kuolisi, ei olisi edes enää kasvoja muistuttamassa asioista.
’’Hän aloitti kaiken, mutta oli lopulta vain yksi surkea johtaja Imperiumin ja erakkojen johtajien joukossa’’, Veritähti hymähti ja töykeästi istuutui Sangen vierelle, saaden toiselta vihaisen, mahdollisesti peräti loukkaantuneen raivon vastaukseksi, joka halusi puolustaa naaraan muistoa. ’’Mutta hän oli myös älykäs, olet vahva perillinen vanhemmillesi. Valitettavasti kaikki nämä kuut ovat vain alkaneet harmaannuttamaan kuonoasi ja hidastamaan silmiesi liikkeitä, kukaan ei ole arvostanut sinua tarpeeksi’’, Veritähti loi viileän katseensa kulkemaan Sangen ylitse.

’’Mikäli haluat olla suurempi ja vahvempi kuin isäsi, ja osoittaa emollesi, että hän ei koskaan turhaan uskonut sinuun-’’, Veritähti pyöräytti silmiään ja kohautti huvittuneena lapojaan. ’’Tule riveihini Synkkävarjoon, voin tarjota sinulle enemmän kuin vanhempasi koskaan ovat tarjonneet sinulle’’, Veritähden silmissä kiilui jokin, jota oli vaikeaa tulkita, mutta suupieleen muodostunut virne saattoi kuvastaa asian päällä olemista. Ehkä uhkaavuutta tai haastetta.
Korppisydämen kasvot kertoivat jo, että tämä mielessään kyseenalaisti Veritähden aikomusta marssia kansattoman kissan luokse ja kehottaa tätä liittymään riveihinsä, joten Veritähti naurahti huvittuneena.
’’Älä rinnallani luota siihen, että minä sinua tarvitsisin. Ei minun tarvitse pelätä, varoa tai luottaa kehenkään. Mutta poikani jo aikoinaan näytti, miten säälittävä sählääjä hänestä kasvoi ilman, että hän sai katsoa oman isänsä esimerkkiä vierestä. Enkä sentään halua lapsenlapseni olevan yhtä säälittävä irvikuva’’, Veritähti virnisti, ja venytteli makeasti etutassujaan, ennen kuin kohosi seisomaan ja suoristautui ryhtiinsä. ’’Minun sukuni ei ansaitse näin surkeaa mainetta, jotta jälkipolveni nyt ylläpitävät’’, Veritähti murahti enemmän itsekseen, luoden vielä halveksivan katseen hetkeksi Umbraan.
’’Älä mieti liian kauan, saatan muuttaa mieleni suhteesi’’, Veritähti naurahti ja nappasi sitten Umbran ruumiin niskasta hampaisiinsa, lähtien kulkemaan kohden joen viertä. Tämä laski Umbran vierelleen ja hetken ajan katseli joen virtaavaa vettä, sillä pian se olisi jo jään alla piilossa.
’’Olkoon matkasi pitkä ja loputon, Umbra. Huolehdin kyllä, että saat vielä kostosi’’, Veritähti siristi viekkaasti silmiään, katsellen Umbran kasvoilla lepäävää hymyä. Synkkävarjon päällikkö puski hiljaisesti Umbran törmän ylitse jokeen, antaen toisen ruumiin jatkaa sitä matkaa, jonka Umbra ehti aloittaa.
Korppisydän katseli hiljaisena hänen vierellään Umbran ruumiin ensin painumista pinnan alle ja pian pomppaamista pinnalle (?).
’’Joki kuljettaa hänet toivottavasti järven ohitse’’, Veritähti hymähti Korppisydämelle, joka pudistaen mietteliäänä päätään kysyi, eikö silloin kaikki kansat näkisivät tätä. (?)
’’Niin on parempikin, on tärkeää näyttää, että Imperiumi on tuhoutunut. Kissat eivät osaa odottaa tulevaa, kun ovat helpottuneita paholaisen sydämen kuolemasta’’, Veritähti naurahti, katsellen vielä hetken Umbran loitonevan hahmon perään, ennen kuin hän nyökkäsi sen merkiksi, että he voisivat palata kotiin. Sangen katsellessa heidän seurassaan emonsa loitonevaa hahmoa. (?)

//Heli, Masi

Likaisenvalkea kolli oli vihdoin saapunut päämääräänsä. Aloitettua taipaleensa takaisin kohti kansojen reviirejä, hän ei edes tiennyt, että tämä tulisi olemaan se kohta. Kohta jossa elämä ja kuolema jälleen yhdistyy, ottaen toisiaan käpälistä kiinni ja lähtien yhteiseen kauniisen kuolettavaan valssiin. Sangelle tämä tuntui kuin déjà-vulta. Hän ei ollut aiemmin katsonut kuolevaa emoansa silmästä silmään, mutta hän oli menettänyt tämän jo kerran aiemmin. Hän oli jo kerran aiemmin kuullut ne katkeransuloiset sanat; ”Umbra on kuollut.” Ehkä siitä syystä Sangen läpitunkevan vihreän katseen läpi ei voinut tulkita mitään. Ei mitään tunnetilaa, ei edes sellaisen häivähdystä. Sange ei olettanut näkevänsä enää emoaan elossa, mutta siinä hän makasi, kuolon hajun levitessä hänen kylkensä reiästä. ”Umbra”, Sange sai sanotuksi. Ääni oli tasaisen tyyni, ei edelleenkään häivähdystä minkäänlaisesta tunnetilasta. Kuolon haju oli läpitunkeva kollin sieraimissa, ja vaikka Imperiumissa haju oli aina ollut väkevä, veren ja kuoleman sävyttävä, niin koskaan Sange ei ollut haistanut mitään näin kammottavaa.

Hetken paikallaan seistyään ja kullanväristä emoa katsellessaan, Sange kumartui äänettömästi Umbran päälaen ylle, ja kosketti emon päälakea kuonollaan. Sange ei pidättänyt hengitystä, vaikka haju saikin hänen sisuskalunsa kääntymään melkein ympäri. Sillä jossain siellä loputtoman kuolon hajun alla oli se emon tuoksu, jonka Sange oppi ensimmäisenä koskaan tunkemaan. Vaikka Sange ei ollut hyvä ja kunniallinen kissa, oikeastaan kaukana siitä, niin emon ominaistuoksu herätti kollissa sen verran kunnioitusta, että tämä päästi pienen kunnioittavan murahduksen koskiessaan emonsa päälakea. Sange ainakin uskoi kuulevansa pientä kehräystä emon kurkusta (?), ennenkuin kuolo jälleen kerran haki omansa kotiin.

//Heli//

Kaaosharha ei ollut saanut nukuttua koko yönä. Hän haaveili voivansa edes koskettaa ja varovasti nuuhkaista kissanminttua. Kissanmintun haju pyöri hänen päässään, sekoittaen hänen mieltään ja saaden hänet hikoilemaan. Ollessaan aikoinaan suden hyökkäyksestä pitkään parantajien pesässä, kollille oli muodostunut paha addiktio kissanminttuun. Nyt pitkän ajan jälkeen sitä haistettuaan pesässä, hän oli alkanut käydä sen takia taas kierroksilla.
Varhain aamulla hän livahti nopeasti kohti parantajienpesää, ohitse Väärätassun ja Kanjonivuokon petien, kohotti tassuaan kohti kissanminttua, maistaen ja haistaen sen jo suussaan. Kielellään, hänen suupielensä alkaessa jo kuolata, kunnes hän kuuli takaansa Kanjonivuokon haukotuksen, ja säpsähti äkkiä ympäri.
’’Huomenta Kaaosharha, tulitko katsomaan minua?’’, Väärätassu kohotti päätään toisesta suunnasta, Taimioravan ja Siilensurun nukkuessa kolmannella pedillä päällekkäin kerillä.
’’Kyllä.. tai siis en’’, Kaaosharha naukui, saaden Väärätassun innostumaan ja sitten pettymään.
Taimiorava raotti uteliaana toista silmäänsä ja painoi sitten molemmat silmät äkkiä kiinni.
’’Halusin, tuota-’’, Kaaosharha takelteli ja katsoi Kanjonivuokon uteliaita silmiään. Hänestä alkoi tuntua pahalta, että hän oli aikonut varastaa itsekkäästi kissanminttua. ’’Halusin kysyä Kanjonivuokolta, voisinko ryhtyä hänen oppilaakseen’’, Kaaosharha möläytti ennen kuin ajatteli, ja loikin äkkiä hermostuneen katseensa tassuihinsa.
Taimiorava hymyili itsekseen ja raotti silmiään katsoakseen Kanjonivuokon ilmettä.

//Heli, Sara//

Kuuratähti katseli hiljaisena vielä hetken ajan tilannetta, kunnes Umbran kehosta oli kadonnut kyljen kohoilu sekä ääni hampaiden välistä. Terävä kieli oli sanonut sanansa ja paholaisen sydän oli lopettanut lyömästä. Kuutiikerin päällikkö sulki hetkeksi silmänsä ja suoristi sitten ryhtinsä, huomattuaan vieraan kissan saapuvan hyvästelemään Umbraa, hiljaisin askelein.
’’Palatkaamme takaisin leiriin’’, Kuuratähti ilmoitti kuuluvasti ja nyökkäsi Pakkassäteelle ja Opaalikuiskaukselle merkin, että he voisivat jo kääntyä takaisin, kantaen samalla Kalmanveren ruumista. Routatassu kyhjötti pienenä hahmona Umbran hahmon äärellä, tuo oli sanaton kaikesta saamastaan tiedosta, paljastuksista ja kaikesta. Hän hellästi hieroi nenällään toisen nenää kuin uskoen viimeiseen asti, että toinen nousisi vielä. Mutta Umbra oli kuollut.
Kuuratähti käveli nuorukaisen luokse, ja enempää tunne-elämästä piittaamatta, tämä nappasi toisen hampaisiinsa ja nosti ylös.
’’Mutta meidän pitäisi haudata hänet’’, Routatassu nurisi, surkein silmin tuijottaen Kuuratähden kehon ohitse Umbran hahmoa, jonka luokse vieras kissa käveli, pysytellen kuitenkin varjoissa.
’’Hän ei ollut meidän päällikkömme, eikä kansamme jäsen’’, Kuuratähti murahti. ’’Hänen omaisensa tehkööt niin ja seuraajansa’’, Kuuratähti jatkoi, Imperiumin entisten kissojen lähtiessä tuon ja Routatassun perään. Routatassun poskia pitkin valui hiljaisia kyyneleitä ja tämä roikkui päällikkönsä hampaissa, keinuen puolelta toiselle hiljaisuudessa.
Koko matkan Kuuratähdellä oli tunne, että jokin tarkkaili häntä. Toisinaan hän huomasi säpsyvänsä ja hakevansa kiiluvaa valkeaa silmäparia, mutta ketään tai mitään hän ei havainnut. Kertaalleen suuri korppi liisi heidän ylitseen. Mutta koko kotimatkan ajan, hänellä oli tunne, että Veritähti olisi lähellä ja Kuuratähti, sekä Kuutiikeri olisi vaarassa.
Mutta katsoessaan Pakkassädettä, hän näki toivoa, ja sai unohdettua menneisyyden mörkönsä.

//Heli, Jake//

Kun kissat lähtivät Taivaanliekin kissojen johtamina takaisinpäin, jossakin kohtaan Vaahterakynsi jättäytyi jälkeen ja jäi odottamaan Usvapolun päällikköä, ja tätä tukevaa varapäällikköä. Vaahterakynsi ahtautui Riitasoinnun ja Tuulentähden väliin, ja tarjoutui välillä olemaan tukena Tuulentähdelle. Pienemmän Riitasoinnun toinen ennätti tyrkätä sivuun, ilman, että naaras heti ymmärsi mitä toinen on tekemässä, joten hän ei osannut olla valmiina ja kolli sai hänet siksi helposti työnnettyä Tuulentähden luota. Riitasointu siristi silmiään, epäillen Vaahterakynnen aikeita tuon käytöksessä, muta jättäytyi kulkemaan kaksikon takana. Tuntien jonkinlaista ärtymystä sydämellään, kun hän huomasi kaksikon naureskelevan ja kehräävän keskenään, kun nämä kulkivat eteenpäin.
Pian Taivaanliekin leirin suuaukko alkoi häämöttä, lampien ja nummien jälkeen, ja Usvajoen kissat olivat kerääntyneet heitä vastaan. Riemu täytti kissat, kun he näkivät Tuulentähden. Taimiorava hyppi innoissaan, aistittuaan muuttuneen auran päällikössä.
’’Tuulentähti on palannut!’’, Taimiorava hihkui. Ensin kissat katsoivat häntä kummastuneena, mutta pian he yhtyivät kutsumaan Tuulenkapinaa päällikkönimellä. Riitasointu asettui Tuulentähden rinnalle, kun Vaahterakynsi hymynsä päätteeksi lähti kulkemaan kahta tytärtään kohden, jotka halusivat isältään kuulla koko matkan tarinana.
Kivijalka, Revontulikukka ja Syystähti saapuivat myös tervehtimään Tuulentähteä.
’’Tervetuloa Taivaanliekkien kansan luo, sekä omiesi luo’’, Kivijalka hymyili, tarkoittaen sitä, että tervetuloa olemaan turvassa ja hyvinmielin heidän luonaan, kuten Usvajoen kissat tekivät. Nauttivat olostaan, kunhan traumoistaan pääsivät ylitse.

//Masi, Sara, Kuutiikerin partio
Pakkassäde katseli tapahtumia hiljaisesti, seuraten varovasti kissojen katseita sekä liikkeitä, lopulta rauhoittuen hieman huomatessaan ettei mitään sotaa olisi syttymässä. Naaraalla olisi omat epäilyksensä Imperiumin kissojen tavoista, ja häntä huoletti jos koko lauma ryntäisi lopulta heidän kimppuunsa. Mutta selvästi Umbran kuolema heidän kaikkien edessä olisi rauhoittanut heidän mielitekojaan, ainakin hetkeksi. Turkoosi silmäinen naaras alkoi tarkkailla Saukkoluolaa, etsiä mahdollisia tarkkailijoita tai piilottelevia imperiumin sotilaita. Mutta mistään ei tuntunut löytyvän uhkaa, vaikka jonkinlainen painostava ilmapiiri yritti tunkea hänen turkilleen. Lopulta musta raitainen naaras kuiskasi Kuuratähden korvaan hakeakseen Kalmanveren. Opaalikuiskaus oli joen äärellä ja katseli apeana veden virtausta, ollen kykenemätön kuulemaan tai toimimaan mitenkään Saukkoluolan varjoissa. Pakkassäde saapui kollin vierelle ja kosketti hännällään tämän turkkia.

“Olen pahoillani”, varajohtaja naukaisi hiljaisena toiselle, ja hän huomasi Opaalikuiskauksen vain räpäyttävän silmiään, mutta se riitti Pakkassäteelle huomioksi. Naaras pulahti veteen ja kapusi kivikolle, jossa Kalmanveri makasi. Hän sulki toisen silmät ja suki tuon kasvoja pari kertaa tasoittaakseen tämän järkyttyneet karvat. Karmea kohtalo lopulta kuolla siellä, mistä vihdoin pääsi pois. Pakkassäde varovasti yritti nostaa Kalmanveren pois terävistä kivistä, valuttaen toisen omaan selkäänsä ja lopulta varmistaen vielä, ettei toisesta jäisi jälkeen mitään muuta. Hän asetti toisen kolean ruumiin paremmin selkäänsä, pulahti takaisin pauhaavan joen sekaan ja vettä valuvana saapui takaisin kansansa luo. Suurin osa Imperiumin kissoista oli silloin kadonnut, ja hän kohtasi Kuuratähden tyytyväisen katseen. Kuitenkin todella moni kissoista oli jäänyt, ja tarkoitti sitä, että he liittyisivät Kuutiikeriin. Onneksi oli tilanne kääntynyt hyväksi, eikä muuttunut pahempaan, mille kuitenkin oli ollut pieni mahdollisuus. Kalmanveren laskiessaan kuivalle maalle Opaalikuiskaus lopulta raahusti kumppaninsa luo ja alkoi sukia tämän kasvoja itkuisena. Routatassu näytti vielä makaavan Umbran jähmettyneen ruumiin luona, ja Pakkassäde tarkkaili pimeyteen huomatessaan sieltä myös vihreät silmät, joita Umbra oli jäänyt terävänä tarkkailevaan. Tuttu tunne varjoista lähestyi häntä, muttei hän kyennyt muistamaan tämän kissan ulkonäköä tai siihen yhdistettävää nimeä.

//Masi, Jake
Harmaa naaras katseli silmät kirkkaina ystäväänsä edessään, joka oli erityisellä tavalla löytänyt hänet. Tuulentähti oli ehtinyt jo huolestua, miten hän voisi löytää ystävänsä, mutta tietyllä tavalla Lasipilven kehotus pitää yhteyttä Taivaanliekkiin oli asettanut hänen päähänsä ajatuksen etsiä heitä sieltä. Mutta Riitasointu olisikin nyt tässä. Kun Riitasointu kertoi hänelle miten olisivat tulleet Kuulammelle, oli Tuulentähden korvat pompanneet kohti Kuulammelle johtavaa polkua, jonka päässä ilmeisesti Vaahterakynsi odottaisi. Kollin nimen kuuleminen yllätti hänet, ja hetken aikaa vihersilmäinen naaras oli hämmentynyt tästä, vaikka sitten kiinnitti huomionsa takaisin ystäväänsä tämän painaessaan päätä apeana. Hän oli niin iloinen siitä, että sai kuulla toisten yrittäneen etsiä häntä, mutta häntä suretti kuitenkin näiden voimavarojen käyttäminen siihen. Olisivat levänneet omat haavansa kuntoon, ja sitten miettineet tulevaa. Hänen myötätuntoinen katse tervehti Riitasointua, ja Tuulentähti hymyili toiselle lämpimästi. Tuo tuuppasi lopulta Riitasoinnun liikkeelle, ja hetken aikaa katseli viikset väristen tämän kompurointia omiin käpäliinsä, kuitenkin kannustaen toista tuikkivalla katseellaan. Uusi elämä odottaisi heitä vielä, ensin heidän vain tulisi päästä kotiin. Onneksi heillä olisi kuitenkin Taivaanliekki, johon he voisivat luottaa.

Kuulammen ulkopuolella odotti vielä Myrskyvaahteran partio sekä Riitasoinnun mukana tulleet soturit, sekä myös ulos valuneet oppilaat. Kansojen oppilaat yrittivät tehdä tuttavuutta, mutta kuitenkin heidänkin välillään leijui epämääräinen ankeus. Ei tämä kuitenkaan kokoontuminen ollut, missä vapaasti voisi muiden kanssa keskustella. Tuulentähden katse kuitenkin kohosi hyvin äkkiä oppilaista kohti Vaahterakynttä. Kollin ensimmäisenä lausuessa hänen uusi nimensä yllätys sekä omituinen tunne levisi hänen turkilleen. Hän olisi oikeasti johtaja? Vaikka kollin katse olikin hyvin lämmin sekä mieleenpainuva, oli jotenkin hyvin omituista että häntä katsottaisiin nyt tällä tavalla. Ennen hän oli vain alas painettu soturi, yrittäen rämpiä tietään tasavertaiseen kohteluun. Mutta nyt kaikki olisi viimein toisin?

“Kiitos kaikille”, Tuulentähti lopulta painoi päätään ja vielä hieraisi poskia Usvapolun kanssa, kun naaraskin saapui onnittelemaan häntä uudella nimellään. Usvapolku oli ollut hänelle paljon avuksi Hiirenpolun kera, eikä hän varmastikaan tulisi Myrskyvaahteraa unohtamaan. Jopa Raadelmatähdestä oli tullut hänelle positiivisen puoleinen tuttu. Ehkä jopa ystävä? Se saattaisi olla kuitenkin liioittelua. “Kiitos avustanne Raadelmatähti. En tule unohtamaan tätä”, naaras pudisti päätään ja painoi vielä kiitollisena päätään Myrskyvaahteran johtajalle. “Kaiku valaiskoon polkuanne!” hän vielä naukaisi partion perään ennen kuin innokkaat oppilaat lähtivät juoksemaan soturien perässä ja partio alkoi kadota näkyvistä. Tuulentähden piti taas kohottaa toista käpäläänsä antaakseen kyljelleen tilaa palautua. Paikkoja vielä koskisi. Hetken partion perään katseltuaan naaras kääntyi kohti Riitasointua ja nyökäytti hänelle päätään.

“Lähdetään vain. Tahdon päästä kiittämän Syystähteä hänen ottaessaan teidät suojaan. Ehkä mekin pian pääsemme palaamaan oikeasti kotiin”, tuo huokaisi ja käänsi sitten päätään katsoakseen Lovikuuta sekä Vaahterakynttä kohti. Tuon vihreä katse seisoi punertavassa ruskatammen entisessä varajohtajassa pidempään, mutta hymyillen sitten heilautti näille häntäänsä. “Kulkevaa vain ensin. Olemme kuitenkin tulossa teidän kotiinne”, hän tokaisi ja nojautui sitten varovasti Riitasoinnun turkkia vasten. Matkasta tulisi varmasti pitkä, sillä tie Taivaanliekkiin oli paljon pidempi kuin mitä matka Usvajoesta olisi edes Kuulammelle.