// Heli //

Liekkivarjo kohotti katseensa, kun ilmoja halkoi suurilla siivillään vasten aurinkoa taivaalla kimaltava hahmo. Hetkeksi naaras ehti jo pelästyä, että olisiko haukka kiinnostunut hänen pennuistaan, mutta mitä lähemmäs maata lintu pääsi, sen rauhallisemmaksi naaraan sydämen lyönnit tasoittuivat.
''Feykir!'', Liekkivarjo henkäisi, nähdessään vanhan ystävänsä, joka vielä muisti hänen nimensä! Pöllöllä tuntui olevan kuitenkin jokin vinossa ja se, että toinen oli nimenomaan yrittänyt löytää hänet, sai naaraan kiirehtimään toisen luokse, huolimatta pesätoverinsa huolestuneesta mulkoilusta.
''Olet oikeassa, meitä oli useampia. Minä ja sisarukseni, jotka ovat nyt Aurinkotuulessa ja minä kuulun Usvajokeen. Feykir, tässä ovat minun pentuni: Basilikapentu, Seittipentu, Sumupentu, Pilvipentu ja Unipentu'', naaras röyhisti rintaansa ja viittoi pentuja tulemaan lähemmäs, mutta osa oli liian kiinnostuneita nappaamistaan sulista, että emon piti osoittaa heitä hännällään.
Liekkivarjo kehräsi hetken ajan itsekseen, kun katseli miten Sumupentu antoi Pilvipennulle lumipesua, toisen rääkyessä Unipentua apuun. Tällaista hänen elämänsä nyt oli, pentujen kanssa arkea, suurperheen elämää, yksinhuoltajana. Mutta hän oikeastaan nautti siitä, koko sydämestään.
''Minkälaisia uutisia sinulla on? Mitä pahaa on tulossa?'', Liekkivarjo nopeasti terävöitti haaveilusta ajatuksensa ja korvansa pöllöä kohden, ja eri väriset silmät tarkensivat huolestuneen katseensa ystäväänsä. Voi miten kauan siitä seikkailusta olikaan, ja miten paljon Fey oli häntä matkalla tukenut, auttanut ja opastanut, kasvattanut peräti kissana. Huolimattakaan siitä, miten rasittava Tiikeriruusu oli matkan aikana ollut. Hän olisi halunnut kaapata pöllön lämmintä rintakarvaansa vasten pehmeään halaukseen, mutta oli muistelevinaan, ettei sellainen läheisyys olisi pöllön mieleen.

//Heli//

Terätiikeri ja Varputaivas olivat syömisen jälkeen lähteneet liikkeelle leirissä. Kaikki alkoi vaikuttaa siltä, ettei Myrkkysuo olisi ainakaan vähään aikaan palaamassa saarelle, jos enää koskaan ja olisi aika alkaa antaa täysi panostus uudelle klaanille, joka tarjoaisi heille uuden kodin. Terätiikeri ja Varputaivas kiersivät leiriä, tervehtien vuorotellen Usvajoen kissoja, sekä pysähtyen puhumaan pidemmäksi aikaa entisille Myrkkysuon jäsenien kanssa. Kissat vaikuttivat Terätiikeriä paremmin omaksuneen muutoksen elämässään. Kolli ei voinut olla kierroksen aikana miettimättä, miten Belladonnaviilto olisi asettunut uuteen asemaansa Usvajoen soturina ja miltä tästä tuntuisi? Varapäällikön, rakkaan ystävän kuolema, monet menetetyt klaanitoverit ja koko reviirin menettäminen, ne olivat isoja asioita, mutta olisiko päälliköllä enää ketään, jonka kanssa puhua niistä?
''Hei Tyrskysydän'', Terätiikeri naukaisi, huomatessaan nuorukaisen juuri päättämässä ateriaansa.
''Oletko kuullut sisarestasi mitään? Mietin vain, että pitäisikö häntä käydä etsimässä? Hänhän oli pakotettuna heimolaisten keskuudessa, mutta sisaresi tuntien, hän on löytänyt kyllä tilaisuuden paeta ja varmasti kaipaa sinua'', Terätiikeri hiljensi hieman ääntään, kun hän ja Varputaivas saapuivat Tyrskysydämen luokse.
Pisaratassu oli vasta ollut oppilas, kun he olivat ensimmäistä kertaa paenneet heimosta, kun Aamunleijona oli ottanut sen hallintaansa ja Pisaratassu oli ollut sisaruksista ainut, joka ei ollut ehtinyt paeta, kun Närhenloimu oli hyökännyt hänen kimppuunsa. He olivat pitkään pohtineet oliko tämä päässyt pakoon vai saanut pahimmillaan surmansa, ennen kuin heimo oli hyökännyt sotaan. Ennen sotaa, partio oli haistanut kaksi kissaa Myrkkysuon rajalla, joista toisen haju oli tunnistettu Pisaratassun hajuksi, mutta sodassa häntä ei oltu nähty.
''Ajattelimme mennä kiertelemään rajoja Varputaivaan kanssa, nyt kun hän voi paremmin. Haluaisitko lähteä meidän mukaamme?'', Terätiikeri ehdotti, siltä osin, että ehkä he voisivat samalla saattaa Tyrskysydämen rajalle, josko tämä haluaisi käydä katsomassa lähempää Myrkkysuon entistä saarta ja etsiä merkkejä Pisaratassusta. Se voisi olla vaarallista, mutta Terätiikeri oli varma, että Tyrskysydämen ajatuksissa vaelsi tavallistakin enemmän hänen sisarensa.

//Heli //

Jonkin aikaa Riitasoinnun mieleen jäi pyörimään uudelleen ja uudelleen Tuulentähden luottamus häneen, naaras tietäisi, että Riitasoinnun johdolla Usvajoki tulisi pärjäämään. Riitasoinnun teki mieli kysyä, että entä minä? Miten varapäällikkö tulisi pärjäämään ilman Tuulentähteä? He olivat yhdessä kokeneet niin paljon, voittaneet monta sotaa ja johtaneet klaania niin pitkään kuin enemmistö vanhimmistakaan pystyi muistamaan. Mutta entä sitten, jos Tuulentähteä ei enää olisi? Entä jos Riitasointua ei enää olisi? Tuntui helpommalta ajatella asia niin päin, että RIitasointu menehtyisi tulevassa sodassa kuin he menettäisivät Tuulentähden.
Ehkä Riitasoinnun pitäisi kuitenkin naaraalle kertoa tunteistaan, ennen kuin kaikki tämä saattaisi olla myöhäistä. Kun hän ei enää haistaisi tuulessa Tuulentähden turkkia, tai kun hän ei enää voisi katsoa toista silmiin heidän keskustellessaan. Riitasointu raotti suutaan puhuakseen, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun hänen mieleensä tulvi Vaahterakynsi. Tuulentähti oli rakastunut kolllia ihan koko sydämestään, miten päällikkö ottaisi vastaan tiedon, että hänen varapäällikkönsä olisi kaikki nämä kuut ajatellut samoin hänestä kuin päällikkö oli ajatellut Vaahterakynnestä?
''Minä käyn tiedustelemassa sodasta kiinnostuneita sotureita ja jos rehellisiä ollaan, arvioin heidän kuntonsa itse sen mukaan, onko viisasta ottaa puolikuntoisia sotureita mukaan taisteluun'', olivat kuitenkin ne virkaintoisen varapäällikön sanat, jotka hänen suustaan karkasivat ulos.
''Muista levätä'', Riitasointu katsahti päällikköään pitkään silmiin, hyvinkin lempeä katse silmissään, ennen kuin kääntyi ja lähti kulkemaan soturienpesään huhuilemaan siellä olevia. Hän voisi tarkemmin tiedustella vielä sotureiden ajatuksia seuraavaan aamuun mennessä, kun hän kokoaisi partioit tulevalle päivälle.

//Masi
Varputaivas väräytteli silmänsä auki hiljaisesti tuhahtaen, kun tunsi kutittelua oman nenänsä päässä, haistaen samalla Terätiikerin tutun tuoksun, sekä jotain riistaa. Naaras avasi silmänsä ja räpytteli unen jäämät niistä pois sitten huomaten tuijottavansa Terätiikeriä, joka istuutui lopulta naaraan pedin vierelle. Kollin lämpö sekä turkin kosketus sai perhoset lentelemään hänen vatsassaan ja korvat punoittamaan, kuten oli ollut jo parin kuun ajan, kun naaras oli saapunut takaisin kotiin. Terätiikeri oli hänen suuri ihastus, joka otti suuren harppauksen eteenpäin Varputaivaan saapuessa takaisin kotisaarelle, ennen sen tuhoa.

“Kiitos, Terätiikeri”, hän kehräsi ja nuolaisi kollin käpälää vierellään, ennen kuin haukkasi pienen palan riistaa siirtäen sitä sitten lähemmäs kollia, jotta toinenkin voisi nauttia edes haukkauksen. Varputaivas nuoli suupieliään sekä pesi nopeasti korvantaustojaan tuntien vielä kipua lihaksissaan, mutta voiden jo paljon paremmin sodan jälkeen. “Uskon, että nukuin ihan hyvin. Levotonta, pyörin varmasti häiriten Siilensurua, mutta en onneksi näe hirveästi painajaisia”, naaras kuitenkin vilkaisi huolestuneena kohti Terätiikeriä ja painoi häntänsä toisen alaselän päälle. Hän toivoi voivansa auttaa kollia painajaisten kanssa ja saada tuon mielenrauhoittumaan.

“Uskon, että painajaisia on vielä edessä, jos joudumme sotaan Veritähden armeijan kanssa uudelleen”, hän huokaisi ja katseli kollia ihailevin, mutta myös huolestunein silmin. Hän ei tahtoisi menettää kollia mistään hinnasta. Nyt kun hän olisi päässyt kotiin, löytänyt tiensä takaisin, saanut soturinimensä ja löytänyt ihastuksensa. Ei hän voisi menettää enempää. Salamasiipi olisi hänen ainoa perheensä sitten Terätiikerin lisäksi, eikä naaras tiennyt miltä tulevaisuus sitten tulisi näyttämään. Olisi Kurkihaave vielä hengissä, mutta Salamasiipi löytänyt myös oman kumppaninsa. Olisiko hänelle enää pian aikaa? Samoin kuin Terätiikeri oli käynyt läpi paljon sodan myötä, naaras tahtoi olla toisen tukena.

“Tahdotko näyttää minulle leiriä sekä hieman ympäristöä tänään? Uskon, että pääsen hyvin jaloilleni, ja varmasti tekisi hyvää hieman verrytelläkin niitä”, naaras paineli käpälillään pedin reunamaa ja tutki Terätiikerin kaunista katsetta.

//Masi
Tuulentähti katseli Riitasointua hiljaisesti, vienoisen hymyn kaareutuessa huulilleen, kun varajohtaja kertoi olevansa aina johtajan tukena. Tuulentähti kunnioitti nuoren räikeän naaraan uskollisuutta ja tunsi syvää lämpöä sydämessään tietoisena siitä, että teki oikean valinnan varajohtajan valinnastaan. Riitasointu oli kansalle hyvä kissa, vaikka hänen kyntensä olisivatkin ensin esillä ennen ajatuksia, mutta hänellä oli hyvät ajatukset sekä uskollinen sydän kansalleen. Naaras ihannoi toisen rohkeutta sekä luotettavuutta. Hän ihannoi rakasta ystäväänsä.

“Kiitos, Riitasointu”, naaras huokaisi hiljaisuuden pyöriessä heidän ympärillään. “Tein erinomaisen valinnan varajohtajastani”, hän hymyili rauhallisesti ja huokaisi. “Kiitos Riitasointu. En tiedä mitä tästä tulee, mutta tiedän, että sinun ja minun avullani Usvajoki kyllä selviää kaikesta”, hän hännällään kosketti ystävällisesti varajohtajansa käpälää ja katseli sitten hetken aukiota, nielaisten pohtiessaan samalla ystävälleen vastausta.

“Jätämme oppilaat suojelemaan leiriä varmuuden vuoksi, ja voisit kysellä ketkä olisivat valmiita sotaan, ja ketkä jäämässä leiriin. Ainakin pentutarha on täynnä, josta varmasti löytyy hurjia naaraita taistelemaan parhaansa mukaan. Toivomme, että Myrkkysuon kissat ovat kaikki lähdössä, ja otamme vain tarvitsemamme kissat mukaan”, Tuulentähti pohti ja pyöritteli kissoja mielessään. “Minä aion taistella, samoin kuin kuvittelen että Belladonnaviilto tahtoisi myös. En tiedä miltä hänen tulevaisuutensa näyttää, mutta uskon, että hän tahtoo antaa takaisin Veritähdelle”, harmaa naaras pohti ja katsahti sitten Riitasointuun.
“Taistelen sodassa kotini puolesta vielä neljällä elämällä. En usko, että minun tarvitsee niitä kaikkia menettää, mutta jos niin käy, tiedän, että Usvajoki kyllä pärjää”, naaras naukaisi hyvin hiljaa tutkien syvästi Riitasoinnun katsetta. Hän ei tiennyt miten sota tulisi kääntymään, hän varjelisi elämiään parhaansa mukaan, mutta suuressa sodassa ei voinut tietää mitä oikein tapahtuisi. Hän olisi kuitenkin soturi, eikä pakeneva johtaja joka vain ajattelisi itseään kansansa sijasta.

//Masi
Feykir räpäytteli siipiään liitäessään järven sekä metsän yllä, surulliset silmät tarkkaillessaan elämää siipiensä alapuolella. Tornipöllö oli alkanut huomaamaan metsän eri kolkissa tummumista, saastumista sekä jopa kuolemaa, joka ei ollut terveelle metsälle ominaista. Hän oli liitänyt aina välillä käymään tässä laaksossa, joka ei olisi kaukana hänen omasta kodistaan, ja nyt pöllön mielenkiinto, sekä huoli, oli alkanut kasvaa.

Feykir oli tehnyt välillä kierroksia tekemiensä ystävien laaksossa, jossa muutama eri pientä kissaa, tai jo suureksi kasvaneet soturit, olisivat yhä hänelle läheisiä. Laakso oli hänelle rakas muutenkin, ei vain näiden kissojen koti, mutta rauhallinen alue ja suojassa kaikelta, ainakin ennen oli. Nyt se oli alkanut kärsiä tavalla, jota tornipöllö ei ymmärtänyt.

“Voi mitä heille käy Ilma? Miten voin auttaa ystäviäni voivoi”, pöllö pudisteli päätään liitäen joen yli pienelle nummelle, jossa vain vähän aluskasvillisuutta olisi kissojen piilottamiseksi. Ja näin pöllö tarkensi katsettaan alla juokseviin pieniin karvakasoihin, sekä lopulta siihen oranssi turkkiseen kissaan, jonka Feykir muisti oikein hyvin. Pieni hymy kohosi tämän kasvoille, kun toinen alkoi laskeutumaan pienesti kaartaen ja mutkia ilmassa luoden, kuullen pienten karvapallojen iloiset kiljahdukset alta.

“Katso miten upea!” Basilikapennun innokas sekä utelias mauku sai Feykirin pölläyttämään lunta ja tupsahtamaan lumeen muutaman hännänmitan päähän kissoista, tervehtien varsinkin yhtä tärkeää kissaa lämpimällä päännyökkäyksellä, vaikka nappisilmät voisivatkin näyttää epäilyttävältä muille.

“Liekki, hei Liekki! Löysin sinut viimein”, pöllö tuhahteli ja hyppelehti tampatakseen lunta jalkojensa alla, puhkuen lumen paksuudesta, ja pudisteli lopulta kerroksen pöllyttynyttä lunta sulkiensa päältä, lennättäen ilmaan pari höyhentä. Oitis uteliaat kissanpennut loikkivat ilmaan ja tupsahtivat takaisin syvään lumeen epäonnistuneen loikan päätteeksi, ennen kuin yksi pennuista nappasi yhden höyhenen käpäliinsä.

“Minä sain sen, katso minä sain sen!” pentu hihkui ja juoksi takaisin emonsa luo sulka suussaan, muiden läsnäolevien suurempien kissojen katsoessa pöllöä pelko sekä huolestuneisuus silmissään.

“En minä vahingoita, en ole vaaraksi oi en”, pöllö pudisteli päätään ja räpytteli siipiään varoen perääntyen pienten pentujen luota hieman kauemmas, jos muut kissat olisivat peloissaan. “Uutisia tuon, Ilma ei kerro hyvää, on pahaa tulossa”, pöllö kallisti päätään tarkastellen tätä erivärisilmäistä liekehtivää naarasta, jonka hän muisti hyvin nummelta sen vaalean kissan seurassa. “Missä valkoinen kissa on? Eikö teitä kaksi, tai kolme ollut!” pöllö uteliaana hihkaisi ja pomppi pari kertaa paikallaan, odottaen sitten uteliaana vastausta, vieno hymy nokan pielessä.

//Heli //

Terätiikeri laski murheellisena pörröisen oravan Varputaivaan pedin vierelle, ja hiljaisena nuuski naaraan poskea. Turkki alkoi olla jo puhtaana sille roiskuneesta verestä ja Varputaivas alkoi olemaan jo enemmän hereillä, sekä voimissaan. Hiljaa värisevät viikset kutittelivat Varputaivaan kuonoa ja tuon uniset silmät hiljalleen raottuivat seuraavaan päivään, Terätiikerin tervehdykseksi pehmeästi kehräten tälle.
''Syötävää tähän aamuun'', soturi vinkkasi silmäänsä. Ei ollut pitkä aika siitä, kun he olivat juuri suorittaneet Varputaivaan oppilasarvioinnin ja enemmän kuin kiitettävin tuloksin, Terätiikeri oli saanut suositella oppilastaan soturiksi Belladonnatähdelle. Vielä hetki sitten, kaikki oli ollut niin hyvin Myrkkysuossa ja nyt kaikki oli palasina Usvajoessa.
''Nukuitko hyvin? Minä näen itse jatkuvasti kaikenlaisia painajaisia, kai alitajunnassani oli turvatonta olla, kun on vieraassa leirissä'', Terätiikeri mutisi itsekseen loput ja vilkaisi lapansa ylitse, ettei Siilensuru kuullut ja alkaisi moittia häntä kiittämättömyydestä. Terätiikeri istuutui Varputaivaan pedin vierelle ja nuuhki toisen ominaistuoksua rauhoittaakseen itseään.
Viimeisimmässä painajaisessaan kolli oli ensin paennut tummia varjoja, kuoleman löyhkää ja Imperiumin ahtaita kivimurikkaisia käytäviä pitkin, jotka sortuivat jatkuvasti hänen päälleen. Mutta nyt ne unet alkoivat kääntyä, ja hän huomasi jahtaavansa jotakuta noissa ahtaissa luolissa, Imperiumin kissoja tukenaan, ollen itse yksi varjoista. Hän ravisteli voimakkaasti turkkiaan ja työnsi unet pois mielestään, keskittyen Varputaivaaseen, joka ehkä kaiken tapahtuneen jälkeen olisi Terätiikerin ainoa elossa oleva ystävä ja läheinen.

//Heli //

Liekkivarjo oli päättänyt lähteä yhdessä Usvaputouksen toisen kuningattaren, Esikkopuron kanssa kävelemään ihan leirin tuntumaan, mutta leirin ulkopuolelle. Esikkopuro oli viimeisillään tiineenä oleva, mutta leirissä vaikutti olevan jotakin meneillään Myrkkysuon kissojen seurauksena, joten kaksikko halusi käyttää Liekkivarjon vauhdikasta pesuetta ulkosalla, jotta nämä voisivat rauhassa riehua lumessa, ilman ärsyttämättä vanhimpia tai Myrkkysuon kissoja. Liekkivarjo oli tottunut jo Usvajoen lintukotomaiseen ilmapiiriin Taivaanliekin jälkeen ja hänen suojeluvaistonsa pentujaan kohtaan oli todella korkealla, etenkin nyt, kun Myrkkysuon väki oli läsnä ja koko kansa ei oikein tuntunut tietävän, kenen puolella nämä olisivat tai mitä he aikoivat tehdä.
''Seittipentu, älä pure Unipennun korvia, niihin jää kamala jälki ja karvat menevät takkuun'', Liekkivarjo mouraisi kiukkuisesti, Esikkopuron kehrätessä huvittuneena, kun Basilikapentu ja Pilvipentu kirmasivat hänen jaloissaan, kunnes Pilvipentu upposi lumen sekaan. Liekkivarjo kiirehti nostamaan poikansa takaisin tassuilleen, Pilvipennun rapsuttaessa nolostuneena korvaansa. Sumupentu kiljahtaen pinkaisi emonsa mahan alitse ja loikkasi Pilvipennun päälle, kaksikon jatkaessa lumessa kierimistä ja keskenään painimista.
''Miten ihmeessä selviät ilman kumppania tämän pentukatraan kanssa?'', Esikkopuro kehräsi, katsellen viisikon riehumista. ''Minä todella toivon, että Oksamyrsky on aktiivinen isä pennuillemme. Kuka sinun pentujesi isä on?'', Esikkopuro kysyi varovasti, Liekkivarjon tuhahtaessa.
''Kyllähän sinä minulle voit kertoa, olemme jakaneet keskenämme kaiken koko odotusaikamme ajan'', Esikkopuro puhui hiljempaa, selvästi loukkaantuneena Liekkivarjon haluttomuudesta avoimesti puhua. Liekkivarjo ei pitänyt juoruilevista naaraista, mitä tahansa draaman arvoista kuka tahansa sellaisille kuin Esikkopuro menisikin kertomaan, Esikkopuro varmasti kertoisi sen koko klaanille.
''Kiitos Esikkopuro huomaavaisuudestasi'', Liekkivarjo sivuutti toisen kohteliaisuudella. ''Minä mielelläni voisin ottaa vielä muutaman tähän joukkoon'', naaras kehräsi ja sitten tämän häntä pörhistyi pystyyn.
''Unipentu ja Sumupentu, ette mene pois näköpiiristäni tai joudutte vielä haukan ruuaksi! Takaisinpäin sieltä, ja heti!'', naaras rääkäisi, kaksikon painaessa korviaan alas ja lähtien kirmaamaan Seittipentua kohti, joka yritti kaivaa tunnelia pehmeässä lumessa.
''Mitä luulet, minkälaisia pennuistasi tulee isoina?'', Esikkopuro yritti pitää puheenaiheen jossakin sellaisessa, mistä tiesi Liekkivarjon mielellään puhuvan.
''Olen varma, että vähintäänkin yhdestä tulee vielä parantaja'', Liekkivarjo naukui ja räpäytti pehmeästi silmiään, katsellen Basilikapentua, joka näytti löytäneen jäätyneen kasvin lumen alta ja nuuhkivan sitä kulmat kurtussa (?).
''Vaikutat varmalta? Ihan kuin päällikkö toteaisi pennustaan, että pennustakin tulee vielä päällikkö'', Esikkopuro katseli Unipentua, joka tuki nyt Seittipennun kaivauksia, Pilvipennun tylsistyneenä katsellessa taivaalle.
''Kun saat omat pentusi ja opit tuntemaan heidät, koet heidän kanssaan heidän ympäristönsä,.. Kyllä sinä silloin näet ne häneen vaikuttavat tekijät ja minkälaiseksi menneisyys, geenit tai ympäristö hänet voi kasvattaa'', Liekkivarjo hymyili, katsahtaen taivaalle, kun erotti suuret siivet vasten taivasta.

//Heli//

Riitasointu katseli Tuulentähden rinnalla leiriä mietteliäänä, mutta pitäen kuitenkin itsensä täysin läsnä päällikkönsä luona ja heidän keskustelussaan.
''Sinulla on minua parempi arviointikyky, älä ole lainkaan huolissasi siitä, että olet toiminut oman päätösvaltasi mukaisesti, kuten päällikön tuleekin tehdä. Minä luotan täysin arviointikykyysi'', Riitasointu hymyili lyhyesti Tuulentähdelle, mutta kahden oppilaan mennessä ohi, tämä vakavoitti viileän naamansa.
''Niin, mitä metsästä on enää jäljellä, kun sota päättyy'', Riitasointu hiljaa vastasi, alkaen ymmärtää Tuulentähden ajatusta, jossa metsän suojeleminen ja kaikkien klaanien yhteistyö olisi merkittävämpää, tärkeämpää kuin yhden Usvajoen selviytyminen. Veritähti oli jo tuhonnut Myrkkysuon, siihen perään menisi Myrskyvaahtera, ja jos Usvajoki ei nyt auttaisi, se voisi olla seuraava.
''Menemme sotaan, ketä tahansa vastaan, olen aian tukenasi ja käytettävissäsi, en jätä sinua koskaan yksin, Tuulentähti'', Riitasointu sanoi jämäkästi, muttei kyennyt katsomaan päättäväisyydestään huolimatta Tuulentähteä silmiin. Kai hän pelkäsi kohdata todellisia tunteitaan, eikä halunnut koskaan kenenkään edessä olla tunnepohjaisesti helposti luettavissa kasvoistaan, joten oli parempi katsoa muualle. Vaikkei Tuulentähti tietäisikään aina kaikkia päätöksiä, joita Riitasointu tekisi toisen hyväksi, ehkä Riitasointu voisi ajatella tulevasta sodasta samalla tavalla. Ehkei hänenkään kuuluisi tietää kaikkia Tuulentähden tekemiä päätöksiä.
''Uskon, että meidän soturimme ja oppilaamme ovat valmiita sotaan, mutta yhdessä Myrkkysuon kanssa, en usko, että meidän tarvitsee asettaa sotaan yhtään oppilastamme, ja voimme lähes tulkoon antaa nuorien ja kokeneiden soturien valita lähdöstään sotaan tai jäämistään leiriin'', Riitasointu vakavoitui ja alkoi jo laskelmoida tulevaa sotaa varten. ''Miten... Miten monta Kaiun suojelua sinulla on vielä jäljellä? Oletko varma, että sinun on hyvä ajatus lähteä sotaan? Mikäli Belladonnaviilto aikoo vielä saada kansansa kasaan, ehkei hänenkään kannattaisi lähteä sotaan, ettei hän menetä viimeisiä vähäisiä henkiään'', Riitasointu mietteliäästi naukui, vaikkei häntä kiinnostanut vaikka koko Myrkkysuo marssisi yksitellen Veritähden kitaan ja mieluiten Belladonnaviilto ensimmäisenä, mutta Tuulentähti. Tuulentähteä hän ei voisi menettää, kansa ei voisi menettää.

//Masi
Tuulentähti katseli leiriä huomaten lopulta Riitasoinnun lähestyvän erikoisen tuima ilme kasvoillaan. Naaraan silmät siristyivät viiruiksi ja Tuulentähti yritti tervehtiä Riitasointua ystävällisellä nyökkäyksellä, mutta varajohtajalla olikin jo sanat hallussaan. Usvajoen johtajan oli istuttava ja kuunneltava, kun Riitasointu kertoi kuulemansa tarinan, kokemuksensa Hortensialammen kanssa ja Tuulentähden oli lopulta painettava päätään tuntien ajatuksiensa läpi, miten oli unohtanut yhden tärkeän asian kaikessa.

“Kuulemasi pitää paikkansa, Riitasointu”, naaras naukui ja väräytti hännänpäätään käpälillään. Tämän katse oli täynnä ajatuksia ja huolia, ja sydän alkoi pamppailla rinnassa kovemmin. “Sotaan astuminen ei ole enää vain arvailua, vaan kiinni päivistä, kuun ja auringon tanssista”, johtaja tokaisi hiljaa katsahtaen ylös ja sitten kohti ystäväänsä. “En kertonut sinulle, olin jäänyt ajatuksiini. Tarkoituksenani ei ollut tehdä päätöksiä koko kansan puolesta näin nopeasti, mutta en oikein tiedä mitä odottaa, tai miten toimia”, hän huokaisi ja katseli Riitasoinnun käpäliä pahoittelevasti. “Belladonnanviilto ei ole vaikuttanut päätökseeni taistella Myrskyvaahteran rinnalla. Heillä on omat kostonhalunsa Veritähteä vastaan, minulla toiveet suojella metsää. Mutta en tiedä miten kauan se on mahdollista. Onko meilläkään täällä turvallista olla, vaikka häätäisemme pienen määrän Myrkkysuon kissoja pois etsimään omaa reviiriänsä”, tämä pohti käpälällään potkien lunta edessään.

“Minä luotan Belladonnaviiltoon. Siilensuru kertoi, että hän oli oikeasti pahasti loukkaantunut, enkä tunnu saavan hänestä pahoja tunteita, kerro toki, jos sinulla on erilainen mielipide. En sano, että meidän täytyy nyt ryhmäytyä yhdeksi Usvajoeksi, varmasti on parasta keskustella tästä, sekä koko tulevasta sodasta. Taivaanliekki on yhä mielessäni enkä tahdo heitä nähdä päiviin, mutta täysikuu lähestyy. Kuten myös Huurretähden toteama Veritähden hyökkäys. Onko meitä enää ensi täytenä kuuna? Yhtä, neljää tai viittä kansaa?” Tuulentähti katsahti Riitasointuun ja huokaisi.

“Kerrothan ajatuksesi, ystävä rakas. En tiedä mikä tässä olisi parasta. Autamme Myrskyvaahteraa minkä voimme, kuten Myrkkysuon kissoja. Mutta en näe että meidän tulisi jokaista kansaa ottaa huostaamme, tai edes yrittää korjata. Jos Myrkkysuon kissat tahtovat jäädä, he jäävät. Päällimmäisenä heillä on Veritähden kosto, ennemmin kuin toisen kansan johdon anastaminen”, tämä tuumasi tomerasti, jääden kuitenkin odottamaan tärkeän ystävänsä sanoja. Olisivat ne sitten teräviä, tai helpottavia.

//Heli//

Riitasointu oli seurannut vaitonaisena ja kylmän mietteliäällä tuijotuksellaa Belladonnatähteä, Siilensurua ja Tuulentähteä, mutta katse järkähtämättä pysyen Belladonnatähdessä. Hän yritti painaa jokaikisen yksityiskohdan tarkasti mieleensä, mutta jo naksautellessaan niskojaan pitkään ryhdikkäästi istumisen jumitettua hänen niskojaan, hän oli kuulevinaan jo mielensä huutavan ilkeyksiä häntä kohden tai sitten varoituksia Belladonnatähdestä. Hän tarkensi arpisten kasvojensa alta tuimaa katsettaan, kunnes Tuulentähti liikahti hänen vierellään poistuakseen ja samassa yhteydessä jo vakuutti Belladonnatähdelle, että he pitäisivät huolta Myrkkysuon kansalaisista.
Sinä iltana Riitasointu istui hiljaisena Tuulentähden seurassa aukiolla ja he katselivat tähtiä. Riitasoinnulla ei ollut antaa sanoja tai vastauksia, mutta Tuulentähti tuntui kiteyttävän ne kaikki yhdellä lauseella katsoessaan varapäällikköään silmiin ja todetessaan, että tästä tulee varmasti suuri sota.
--
Riitasointu poistui juuri osan Myrkkysuon ja osan Usvajoen kissojen keskuudesta synkkä ilme kasvoillaan, silmät osittain sirillään. Hän lähestyi Tuulentähteä poikkeuksellisen tyly ilme kasvoillaan ja istuutui Tuulentähden eteen, päällikön kääntäessä aukiolta katseensa varapäällikköönsä yllättyneenä (?).
''Kuulin erikoisia väitteitä partiosi kokemista tapahtumista'', Riitasoinnun äänensävy oli epäilevän viileä ja tämä nuolaisi rintakehäänsä silmät sirillään. ''Ajattelin, että omituisen toiveikkaita ovat yllättäen Myrkkysuon kissat, että he aikovat saada kostonsa Veritähdelle. Pian tämän jälkeen havaitsin jännitystä ja pelkoa Usvajoen soturien keskuudessa, peräti lähes turhankin kovasävytteisen kyselytuokioni jälkeen, lopulta Hortensialampi kertoi minulle, että sinä ja Belladonnaviilto aiotte tukea Myrskyvaahteraa taistelussa Veritähteä vastaan'', Riitasointu tarkasteli Tuulentähden kasvoja, jokaista karvankin värähdystä.
''Mahtanevatkohan kuulemani asiat pitävää paikkansa?'', Riitasointu heilautti ainokaista ehkää korvaansa ja vilkaisi sitten kohden parantajanpesää, johon Terätiikeri viiletti viemään loukkaantuneille tovereilleen riistaa. ''Aiommeko me keskustella Myrkkysuon kissojen asumisesta täällä tai siitä, voimmeko luottaa Belladonnaviiltoon? Hän on katkera sisarensa sisällissodasta, enkä turhaan laskisi sitä seikkaa ulos, etteikö hän voisi yrittää samaa Usvajoessa'', varapäällikkö madalsi ääntään ja palautti katseensa Tuulentähteen.
Ehkä, ehkä Riitasointu oli liian vainoharhainen muita kohtaan, mutta hän tuskin olisi niin varpaillaan, ellei hänen liki ainoa ystävänsä, jonka vuoksi hän voisi kulkea tuonpuoleiseen ja takaisin, olisi jättänyt yhteistyöasian mainitsematta hänelle. Oliko siis Belladonnaviilto onnistunut pyörittelemään Tuulentähden jo nyt tassuihinsa ja Tuulentähteä vietäisiin kuin oravaa kävyllä?
''En sano, ettei metsän puolesta taistelu olisi kunniallinen asia. Mutta viimeksi, kun minä tarkistin, Veritähti ei ollut varsinaisesti meidän ongelmamme, vaan Taivaanliekki'', Riitasointu mutisi itsekseen ja istuutui nyt Tuulentähden vierelle, ettei asetelma olisi niin haastava vastakkain istuessa, kietoen epämiellyttävän olonsa velloessa sisällään häntänsä ympärilleen.

//Masi
Tuulentähti katseli vaitonaisena kansan hiljaiseloa, kun kansan leirissä liikkuivat hiljakseen lumen seassa entiset Myrkkysuon kissat, sekä Usvajoen kissat. Vaikka kahdella kansalla on ollut omat ikävät kokemuksena vuosien varrella, nyt heidän oli yhdistyttävä tulevaisuuden pelastumisen puolesta. Tuulentähti oli kuullut loukkaantuneilta leiriin saapuessa, miten Veritähti oli hyökännyt Myrkkysuon saarelle, ja lopulta myös vuorilta Aamunleijonan heimo oli hyökännyt lopulta keräämään omat saaliinsa haavoittuneista kissoista. Voisi vaikuttaa siltä, että Synkkävarjo ja heimo olisivat nyt yhdistyneet, kun samalla Synkkävarjo kerää lisää reviiriä sekä valtaa itselleen. Tuulentähden häntä heittelehti puolelta toiselle pöllyttäen lunta istumapaikkansa viereltä. Hän tuhahti inhottuneena nousten sitten käpälilleen ja asteli kohti parantajan pesää.
Siilensurulla oli ollut tassut täynnä työtä, kun kasa haavoittuneita kissoja oli saapunut leiriin, mukaan lukien Belladonnatähti, joka näytti toipuvan kaikista hitaimmiten, vaikka omasi päällikön elämänsä. Hän oli näyttänyt saaneen epäilyttävän viillon kasvoihinsa, joka oli vaikuttanut levinneen toiselle kasvon puolelle kokonaisuudessaan. Siilensuru ei osannut sanoa, mikä tässä oli vialla, mutta Tuulentähti itse epäili jotain myrkkyä. Siitä Myrkkysuo oli ollut aina tunnetuin, mutta kuka, tai mikä, oli tuota myrkkyä saanut itselleen. Saarnitassu, Paahdekobran poika oli paennut heidän kera, samoin kuin kaikki muut Myrkkysuon selviytyjät. Terätiikeri oli pitänyt huolta entisistä kissoista yhdessä Varputaivaan kanssa. Armonhalla oli kuollut hyökkäyksessä, jättäen kansan varapäälliköttömäksi. Mutta nyt ei koko kansaa enää olisi. Riitasointu oli onneksi järjestänyt kissat kuosiin, lähettänyt sekaisin kissoja partioihin ja Tuulentähti oli ymmärtänyt, että he olisivat täällä jäädäkseen. Ainakin, kunnes Veritähti olisi hoideltu päiviltään. Mitä ikinä kusinen kolli olisikaan ajatuksissaan tekevänsä. He vielä nousisivat tätä vastaan.
”Miten hän voi tänään?” Tuulentähti naukaisi hiljaa astellen lähemmäs tasaisesti hengittävää musta harmaata naarasta. Siilensuru pisti päänsä esiin yrttitoimistaan ja asteli lähemmäs.
”Ei mitään uutta. Hengitys on normaalia, ei kuumetta tai muuta tulehdusta havaittavissa. Vain tuo ilkeä arpi, uskon edelleen sen olevan jotain myrkkyä kuten arvelit. Ehkä hän herää pian, kai hänellä oli kuitenkin johtajien elämät pelastaakseen hengen, edes viimeiselle elämälle?” Siilensuru pohti lopulta enemmän itsekseen pudistellen päätään ja palaten tehtäviinsä. Tuulentähti asettui istumaan naaraan vierelle ja heilautti häntäänsä kohti toisen lepäävää häntää pesän reunalla. Se nytkähti naaraan kosketuksen voimasta, mutta ei herättänyt muuta reaktiota. Miten monta elämää hänellä olisi enää jäljellä? Tai miten taistelukuntoinen tämä voisi olla? Naaras toivoi Belladonnatähden heräävän pian. He voisivat keskustella mitä he voisivat tehdä, tai mitä kaikkea heillä olisikaan tässä vaihtoehtoina.
--
Leirissä kaikki tuntui olevan lähestulkoon kunnossa. Tuulentähti oli kiertänyt reviirin yhdessä Tyrskysydämen, Tomusielun sekä Salamasiiven kanssa. Kaikki Myrkkysuon soturit, ketkä olivat enää pelastettavissa, olivat parantuneen Siilensurun toimesta oikein hyvin. Osa jo alkoi tottua reviiriin sekä tuntea sen eri kolkkia. Tyrskysydän kulki partiossa viimeisenä katsellen villisti ympärilleen, vielä pelokkaana selvästi Veritähden yllätyksestä. Leiriin palattuaan partio palautti pari nappaamansa riistan palaa riistakasaan, josta suuri kansa voisi jakaa illallista pian.
”Tuulentähti!” Siilensurun ääni raikasi parantajan pesältä ja johtaja juoksi tuota pikaa katsomaan, olisiko Belladonnatähti herännyt. Riitasointu tuntui juoksevan lopulta johtajan perässä pesälle(?). Asteltuaan sisään pimeään luolaan harmaa naaras havahtui iloisesti, kun Belladonnatähden sininen katse tervehti häntä ensimmäisenä. Naaras oli jopa päässyt tassuilleen rakennettuun pesään, roikottaen kuitenkin päätään sekä koko olemuksen ollen hieman sekava.
”Miten voit, Belladonnatähti?” Tuulentähti asteli varovasti lähemmäs tervehtien toista lämpimällä pään nyökkäyksellä. Hetken aikaa johtaja oli vain hiljaa katsellen maata heidän välissään, kunnes tuo kohotti katsettaan kaksikkoon pudistellen sitten päätään surullisena.
”En tiedä”, hän naukaisi yskähtäen ja kumartui juomaan vettä hänelle tuodusta sammaleesta. ”Miten kansani voi?” tuo kysyi pian perään ja Tuulentähti vilkaisi Riitasointuun.
”Kaikki voivat hyvin. Siilensuru on paikannut jokaisen selviytyjän haavat, ja elämme rauhallisesti yhdessä samassa leirissä. Voisin sanoa, että kaikki on hyvin”, tuo pohti ja tutkaili naarasta. ”Olimme huolissamme sinusta”, hän jatkoi pian ja asettui istumaan pienen matkan päähän johtajasta. ”Osaatko kertoa, mikä osui sinua poskelle? Siilensuru ei kyennyt tunnistamaan mahdollista myrkkyä, joka selvästi näin pitkään piti sinut toimintakyvyttömänä”, Tuulentähti kysyi oitis saaden Belladonnatähdeltä hetkellisesti omituisen katseen. Hän ehkä yritti ymmärtää koko tilanteen, ja sitten kysymyksen.
”Paahdekobra”, hän tuhahti tiukasti ja sulki silmänsä selvästi ajatellen jotain rankempaa. ”Hän hyökkäsi ensin, aiheutti sisällissodan entisten Yötaivaan kissojen kanssa. Sitten paikalle osui Veritähti, sekä lopulta Aamunleijona. Kaikki pieleen, yhdessä yössä”, hän sihahti hampaidensa välistä ja luimisti korvansa. Tuulentähti ojensi häntäänsä pedin reunalle koskettaakseen sympatisoiden toisen hännänpäätä.
”Olette turvassa täällä. Keksimme keinon, millä näytämme heille kaikille”, naaras huokaisi ja katseli Belladonnatähden kasvoja. ”Myrkky, jota hän käytti, oli selvästi Myrkkysuon ominaismyrkkyä?” hän ajatteli ääneen saaden pienen päännyökkäyksen myrkkysuon entiseltä johtajalta.
”En tiedä miten olen hengissä. Selvästi hän ei osunut liian hyvin aiheuttaakseen ylimääräistä harmia, muuta kuin elämien menetystä. En edes tiedä paljonko minulla on nyt jäljellä”, naaras pudisteli päätään ja huokaisi syvään. Siilensuru potkaisi pienen hiiren kannikkeen Belladonnatähden pesän reunalle, muttei naaras huvittanut syödä vielä.
”Hän näkee hyvin eikä kasvojen osat ole arkoja arven ympäriltä. Ehkä tuuria, tai sitten Kaiku on tehnyt tehtävänsä suojellen elämiltä. En voi valitettavasti auttaa veikkauksissa. Voimme vain kysyä ja koittaa muistaa, montako kertaa kaaduit taistelussa. Varmasti myrkyn takia olet menettänyt vähintään yhden”, parantaja pohti ja nuolaisi käpäläänsä sitten pyyhkäisten korvan taustojaan. Belladonnatähti huokaisi ja painautui takaisin maaten pesään.
”Ehkä voimme jatkaa huomenna, jos kaipaat lepoa. Leiri on täysin käytettävissäsi, jos tahdon etsiä kissojasi tai lisää syömistä. Pyydä vain Siilensurua kutsumaan myös oppilaita auttamaan, jos tarvitset mitään lisää”, Tuulentähti katsahti Riitasointuun. ”Pidämme huolen, että kansalaisesi ovat turvassa ja he voivat tulla sinua näkemään myöhemmin?” usvajokelainen naukaisi vielä perään ja sai vain hyväksyvän korvien heilautuksen makaavalta naaraalta. Hiljalleen Tuulentähti poistui pesästä Riitasointu kannoillaan. Hän huokaisi ulkona ulos kylmää huurtuvaa ilmaa ja katsahti sitten ystäväänsä.
”Tästä tulee varmasti suuri sota”, hän katseli ystävänsä silmiä ja pohti, paljonko he voisivat menettää. Paljonko hän, voisi taas menettää.

//Heli

''Muistan kuulleeni äänesi, kun kosketit turkkiani'', Riitasointu mietteliäänä ynnäsi juuri kuulemaansa. Oli kuitenkin omituista ajatella, että joku kuollut kissa voisi antaa tuollaisen lahjan elossa olevalle. Mikä tai kuka Riitasointu olisi Tähtiklaania kyseenalaistamaan? Pääasia olisi kuitenkin, että Tuulentähti kykeni taas puhumaan ja johtamaan klaania.
Mutta Tuulentähden sanat siitä, että Liekkivarjo olisi Liekkitähti, sai Riitasoinnun olon jokseenkin epämukavaksi ja pienikokoinen varapäällikkö loi epäilevän katseensa pitkin aukiota, muttei Liekkivarjoa näkynyt. Sen sijaan hänen silmiinsä pisti Usvajoen soturi, kun Salamasiipi askelsi leiriin puuskuttaen ja pelokkaasti vilkuillen päällikköä ja tämän varapäällikköä kohden.
''Löysin reviiriltämme paljon Myrkkysuon kissoja! Veritähti on hyökännyt ja vallannut heidän reviirinsä! He odottavat sisäänkäynnillä, pyydänkö heidät sisään?'', Salamasiipi naukui ja Riitasointu epäilevästi siristi silmiään, mutta Tuulentähti kehotti tätä tuomaan kissat leiriin.
Riitasoinnun suu raottui hämmästyksestä, miten iso määrä Myrkkysuon kissoja verisinä, vakavasti loukkaantuneina ja pelokkaina lähes hiipi leiriin, mukanaan myös Belladonnatähti. Siilensuru kiirehti heti paikalle.

//Chabille ja Helille tiedoksi //

Pisaravarjo painoi päätään hieman alemmas, osoittaakseen jonkinlaista kunnioitusta päällikköä kohtaan ja tuon sanojen tueksi. Kyllähän Pisaravarjo kunnioitti Aamunleijonaa, ainakin sen verran, ettei uskaltanut tai tahtonut menettää vapaaehtoisesti henkeään tälle ja asettua tuon aikeita vastaan. Puhumattakaan siitä, että naaraalla oli kolme pentua pentutarhassa ja hänen tulisi ajatella näiden parasta.
Aamunleijonan sanojen päätteeksi Pisaravarjo lähti rauhallisin askelin kohti pentutarhaa, nyökäyttäen päätään tervehdykseksi sotureille, jotka jo supattivat ja ohjeistivat oppilaitaan pareiksi ja valmistautumaan harjoituksia varten. Naaras ei halunnut minkäänlaisia epäilyksiä herättää kenessäkään, joten hän loi kohteliaan uteliaita katseita innokkaisiin oppilaisiin ja kunnioittavia hymyjä näiden mestareille, kunnes hän pääsi pesään, jossa kolmesta pennusta yksi nukkui pedillä pienellä kerällä ja kaksi kollia veti narunvetona kaislaa, kunnes sen rusehtava pää katkesi Naakkapennun hampaisiin ja pentu alkoi syljeskellä pahaa tupsua suustaan.
''Ollaanko täällä osattu käyttäytyä?'', Pisaravarjo naukui pehmeästi ja samaisella hetkellä uinumassa ollut Reopentu nosti korvansa ja naukaisi unisen tervehdyksen emolleen. Pantteripentu ja Naakkapentu asettuivat pedille sisarensa viereen.
''Tietysti'', Naakkapentu haukotellen vastasi ja Pisavarjo asettui näiden taakse, ja kietaisi sitten hännällään pennut itseään vasten, päästäen tyytyväisen kurnahduksen kurkustaan.
''Millaista oli käydä partiossa? Näitkö Myrkkysuon kissoja?'', Pantteripentu kyseli uteliaana, vaikka silmät lurpahtivatkin satunaisesti jo kiinni.
''Hyvin se meni. Huomenna meillä neljällä on erikoinen tehtävä'', pentujen emo kuiskasi hiljaa, joka sai pentujen uteliaat hännät nykimään jännityksestä ja uni oli hetkessä taltutettu kokonaan.
''Minkä tehtävän Aamunleijona meille on antanut!?'', Naakkapentu naukaisi innokkaana.
''Käyttäytyä kunnolla ja olla hiljaa!'', Pisaravarjo tiuskaisi, saaden kolmikon painautumaan visusti hänen häntänsä taakse piiloon, mutta silmät polttaen uteliaisuudesta, he tapittivat emoaan. Naaras vilkaisi pesän suulle huolestuneena, mutta oppilaiden riehuminen ja huutelu olivat varmasti peittäneet Naakkapennun ja hänen kovaääniset sanat.
''Kansa lähtee sotaan Myrkkysuohon, ja sen aikana, me lähdemme täältä. Se on meidän tehtävämme, meidän oma salainen tehtävämme, jonka aikana te ette saa kyseenalaistaa sanojani, ette saa säntäillä omia menojanne ja pysytte visusti minun lähelläni. Onko ymmärretty?'', naaras puhui hiljaa, hyvin hiljaa, mutta painokkaasti kolmikolleen. Hän tuskin itsekään saisi nukuttua, koska häntäkin alkoi jännittää ja pelottaa niin paljon. Mitä hän oikein olisi tekemässä?
''Tuleeko isä mukaan?'', Naakkapentu kuiskasi hämmästyneenä.
''Ei hän tule'', Pisaravarjo vastasi, laskien päänsä etutassujensa päälle ja tarkkaillessa kolmea pentuaan.
''Miskei? Saammeko me noin vain lähteä? Minä en lähde, jos isä ei tule mukaan'', Naakkapentu valitti.
''Emme saa lähteä, ja heimon varapäällikkönä Närhenloimu ei hyväksyisi lähtöämme'', Pisaravarjo turhautuneena murahti. ''Ettehän te tietysti voikaan ymmärtää, koska ette ole nähneet heimon ulkopuolista maailmaa. Kaikkialla ei ole tällaista, me olemme tässä heimossa vankeina. Muualla me voisimme elää vapaina ja valita itse, mitä me haluamme tai emme halua tehdä'', Pisaravarjo huokaisi, huomattuaan Naakkapennun kummastuneen tuijotuksen.
''Minä tykkään olla täällä'', Naakkapentu tiuskaisi.
''Minä en'', Pantteripentu mumisi hiljaisesti ja Pisaravarjon silmiin kohosi toiveikas katse, kun hän katseli tummaa poikaansa.
''En minäkään, Närhenloimu on ilkeä, kaikki täällä ovat ilkeitä'', Reopentu kuiskasi korvat luimistuneina murheellisesti.
''Minä haluan tavata muita sukulaisiamme niin kuin Tyrskysydämen. Sinä olet niin paljon kertonut hänestä'', Pantteripentu henkäisi ja Pisaravarjon sydämeen iski kipeä kaipuu Tyrskysydäntä kohtaan.
''Ja Hunajapennusta'', Reopentu väräytti viiksiään.
''Mutta emmekö me petä heimon, jos me lähdemme pois?'', Naakkapentu intti hiljaa ja mulkoili sisaruksiaan, jotka mulkoilivat häntä.
''Me kuulumme Myrkkysuohon ja minut kaapattiin heimoon, kun olin vain kahdeksan kuuta teitä vanhempia. Me kuulumme perheemme luo, omiemme luo. Teidän isänne kaappasi minut tänne, Närhenloimu ja Aamunleijona ovat pahoja kissoja, Naakkapentu. Me emme jää tänne odottamaan, milloin he saavat meistä tarpeekseen ja tappavat meidät'', Pisaravarjolla alkoi hermo loppua ja Naakkapentu siristi vihaisena silmiään.
''En usko sinua! Minulle he ovat aina olleet kilttejä ja minä haluan tulla isäni tavoin heimon varapäälliköksi! Tukea Aamunleijonaa! Enkä olla heikkomielinen niinkuin te!'', Naakkapentu sanojensa päätteeksi työnsi emonsa hännän kauemmas ja näytti äidilleen kieltään.
Pisaravarjon silmät laajenivat järkytyksestä ja hän käänsi loukkaantuneena katseensa muualle. Naakkapentu möngersi pois pediltä ja lähti vihaisena marssimaan pentutarhasta ulos, eikä Pisaravarjo tohtinut kieltääkään poikaansa. Murheellisena hän pelkäsi, että hänen poikansa menisi kertomaan heidän aikeestaan johtajaparille, eikä naaras osannut valita, kumpaa hän enemmän pelkäisi kohdata. Aamunleijona tappaisi hänet nopeasti, Närhenloimu todennäköisesti pahoinpitelisi hänet jälleen henkihieveriin ja raiskaisi sen päätteeksi.
Naaras kiersi nopeasti häntänsä pentujensa ympärille ja painoi lohduttomana kuononsa pentujensa pehmeisiin turkkeihin.
''Älä huoli, me ymmärrämme sinua'', Pantteripennun hiljainen ääni kuiskasi.
Myöhemmin yöllä Pisaravarjo olikin nukahtanut, mutta hän heräsi, kun pienet tassut tökkivät häntä. Pisaravarjon silmien edessä Naakkapentu möyri vaitonaisena hänen tassujensa päältä hänen ja muiden sisarusten viereen kerälle, sanomatta mitään, tämä huokaisi hiljaa ja jäi nukkumaan takaisin perheensä kanssa. Pisaravarjo arvioi, että ehkä Naakkapentu oli omin silmin nähnyt, miltä heimossa näyttäisikään, jos oli vahingossakaan erehtynyt käymään katsomassa oppilaiden ja sotureiden harjoituksia.
Naaras nuolaisi pehmeästi poikansa korvia ja laski sitten päänsä takaisin tassujensa päälle. Pantteripentu sen sijaan tuijotti pesän suulle, kokoajan kaikki lihakset jännittyneinä ja vilkaisi emoaan, joka vajosi nopeasti syvään uneen, hän vartioi pesän suuaukkoa koko yön, haluten suojella kaiken kuulemansa jälkeen sisaruksiaan ja emoaan.

//Masi
Aamunleijona kuunteli harkitsevasti Hirvikanjonin raporttia, ja katseli vielä Pisaravarjon perään kun tuo saapui toisen jäljessä takaisin leiriin. Turkoosia silmäpariaan siristellen kolli katseli naarasta, ennen kuin siirsi katseensa Närhenloimuun. Idea oli kyllä hyvä, kolli tahtoi nitistää ne limanuljaskat takaisin pieneen koloonsa, varsinkin nyt, jos siellä käytäisiin jotain omaa sotaa. Virne kohosi kollin naamalle ja tämä nyökäytteli päätään tyytyväisenä.

“Uskon, että aikamme on täten aamun sarastaessa. Ottaa se mikä kuuluu meille ja näyttää heille, ettei pienestä kalasaaresta ole mihinkään. Ei enää, kun sen suuri ja hurja hallitsija on kaatunut”, hän tuhahti kynsiään venytellen pitkin kivistä lattiaa. “Lähdemme ennen auringonnousua, ja hyökkäämme vielä pimeän savustaessa leiriä. Eiköhän siellä kaikki ole jo tarpeeksi nuijittu tämän päivän myötä, niin saamme hyvät mahdollisuudet yllätyksen myötä. Aikeenamme on talloa se kansa kokonaan maan tasalle”, Aamunleijona murahti ja heilautteli tummaa oranssia häntäänsä ilkikurisesti. “Yllättävää nähdä, että Pisaravarjo selviytyi pieneltä matkaltaan. Ehkä hän vielä osoittaa uskollisuutensa meille. Mutta en tiedä onko hänestä taistelemaan. Kuten Närhenloimu sanoi, pennut tarvitsevat häntä enemmän. Mutta lupaamme tuoda hieman tuliaisia”, kolli virnisti pienelle naaraalle ja kohosi käpälilleen.

“Leijonaheimo! On aika terästää taistelutaitojanne tänä iltana, sillä aamulla hyökkäämme Myrkkysuon saarelle! Tahdomme nujertaa heidät ja heidän kalanhajuisen kansan kokonaan, ja ottaa oma paikkamme heidän tilallaan. He ovat jo valmiiksi heikkoja ja kuin kutsuvat meitä valloittamaan saarta, on aika kertoa, että Rikkotähti ei enää voi suojella heitä”, kolli virnisti puhuessaan puhujanpaikkansa vierestä. “Ottakaa oppilaanne, taistelkaa toisianne vastaan ja vakuuttakaa minulle, sekä koko heimollenne, että olette valmiita tähän sotaan!” Aamunleijona kajautti ja sai ulvovia kannatushuutoja, jotka rymistivät koko luolastoa. Häijy pilke silmissään kolli silmäili Pisaravarjoa tietäen varsin hyvin, että naaraan sisaret olisivat saarella. Mikä ikävä tilanne. Tärkein, että Rikkotähden kylvetyt viljat nyt runnottaisiin maahan, josta ne eivät enää koskaan kasvaisi takaisin.