//Heli//

Pisaratassu kulki Hunajatassun rinnalla saaliskasalta kauemmas, molemmilla keikkuen hiiret suussaan. Päivä oli ollut tavallista jännittävämpi, he olivat kuulleet suuresta vuoripuumasta, vaiko lumipuumasta, jonka perään oli lähtenyt iso joukko kissoja. Kaksikko oli jännityksellä seurannut tilannetta, ja yhdet hautajaisetkin oli ehditty pitämään pennulle ja tämän emolle, jotka olivat kuolleet petoa vastaan, mutta heidän ruumiitaan ei oltu löydetty. Pisaratassun sydäntä vihloi katsoa Leijonaliljaa ja tämän pentuja, jotka olivat kaikki yhdellä kerällä aukiolla kukkien vierellä, leväten rakkaimpiensa vierellä.
Hunajatassu tuttuun tapaansa puhua pulputti minkä ehti ja haukkoi vieläkin henkeään siitä, miten huonossa kunnossa Rikkotähti oli tullut. Pisaratassu oli kuitenkin luottavaisin mielin siitä, että Rikkotähti ja Aallonsydän turvaisivat heidän tulevaisuutensa heimossa ja askelsi kollin vierellä kohteliaasti kuunnellen hiiri suussaan.
Pian kuitenkin Hunajatassu pysähtyi ja pörröisiä korviaan höristäen keskitti huomionsa aukion synkimpään nurkkaukseen, joka jäi pesien taakse piiloon. Pisaratassukin alkoi erottaa matalaa ääntä, muttei saanut sanoista mitään selvää. Hunajatassu laskeutui maahan ja lähti uteliaana hiipimään. Pisaratassu yritti kuiskata, että olisi huono idea vakoilla ketään, mutta selvästi salapoliisiksi syntynyt Hunajatassu ei halunnut kuunnella ihastuksensa varoituksia. Pisaratassu vilkaisi empivästi ympärilleen, mutta Lummetassulla ja Tyskytassullakin tuntui olevan päivän harjoituksien jutut kesken, joten silmiään pyörättäen naaras lähti hiipimään Hunajatassun perään ja kaksikko katosi varjoihin.
''Mikäli olette kanssani yhtä mieltä, seuratkaa minua tänä yönä. On meidän aikamme ottaa heimo hallintaamme'', Pisaratassu erotti matalan äänen puhuvan, mutta ääni oli niin matala, ettei Pisaratassu ollut varma oliko puhuja Aamunleijona. Hunajatassu pysähtyi varpujen tasolle pensaan alle ja teki tilaa Pisaratassulle, joka jähmettyi tämän vierelle katselemaan.
Kannon päällä seisoi Aamunleijona, istui häijynä ja uhkaavana, ja tämän ympärillä oli useita kissoja kuuntelemassa.
''Oletko varma, että saat hänet hengiltä?'', Pisaratassu kykeni erottamaan Valkohallan empivän äänen.
''Hän on ollut hyvä päällikkö, mutta heimosta voisi olla suurempaankin, kun hänen tilalleen kohoaisi uusi päällikkö'', Lumipuuma naukui silmiään siristäen. Pisaratassu ja Hunajatassu vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa.
''Nyt on tilaisuutemme toimia ja kaapata heimo itsellemme! Minä sanon, että kaikki jotka kannattavat Aamunleijonasta uutta päällikköä, nouskaa nyt ylös ja ne jotka eivät, kaatukaa kynsissämme tai paetkaa sanomatta mitään'', Malvahaukka murisi ja koukisteli kynsiään maata vasten, häntä huiskien puolelta toiselle.
''Minä ainakin tuen sinua, olet aina ollut minulle päällikkö enemmän kuin Rikkotähti tai Aallonsydän'', Närhenloimu naukui. Pisaratassu tunsi vihlaisun rinnassaan ja jäi jähmettyneenä katsomaan suurta kollia, jota oli vielä muutama kuu sitten ihaillut enemmän kuin ketään.
''Meidän on varoitettava muita! Tule'', Hunajatassu henkäisi ja kiepsahti ympäri. Hän kuitenkin kompastui tassuihinsa ja pudotti törmäyksessä pensaan kautta hiirensä.
''Mikä se oli!'', Ukkostuuli sähähti aivan heidän vierestään. Pisaratassu tunsi, kuinka jonkun terävät kynnet nappasivat hänen hännästään kiinni ja hän henkäisi kauhistuneena, kun hänet huiskautettiin ilman poikki selälleen pensaiden ylitse kissojen keskuuteen. Hän ehti nähdä juurakoiden tasolta Hunajatassun kauhistuneen ilmeen ja miten toinen painautui uuteen piiloon, yrittäen epätoivoisesti keksiä keinoa jolla pelastaa Pisaratassun.
Ukkostuuli loikkasi oitis Pisaratassun päälle ja Pisaratassu pelästyneenä yritti piiloutua tassujensa taakse kollin kynsiltä.
''Hei, hän on vasta oppilas!'', Lehtohalla sähähti ja työnsi Ukkostuulen pois oppilaansa kimpusta. Pisaratassu kompuroi heti karvat pystyssä jaloilleen ja uskalsi tuskin vetää henkeä, kun hän katseli kauhuissaan aikuisia ja isoja kissoja ympärillään.
''Mitä sinä täällä teet, Pisaratassu?'', pian kuitenkin selvästi pehmeämpi ääni kysyi, kun Aamunleijonan viereltä matalamman kiven päältä laskeutui häntä kohden Närhenloimu, jonka silmissä tuikki jokin, joka sai Pisaratassun pelkäämään tosissaan.
''Eikö enemmänkin pitäisi tietää, mitä hän on kuullut!'', Malvahaukka murisi Hirvikanjonin viereltä, Hirvikanjonin vain tuijottaessa vakavana nuorukaista.
''Mi-minä tuota'', Pisaratassu vinkaisi ja tunsi häntänsä painuvan hiljalleen maata kohden, kun Närhenloimu oli astunut aivan hänen eteensä. Sitten Pisaratassu kiskaisi viereltään hiiren, joka ilmalennossa oli jäänyt hänen oman painonsa alle. ''Halusin syödä kanssasi'', oppilaan ääni ei ollut vinkaisua kovempi ja hän tuuppi hätäisesti hiiren Närhenloimun eteen.
Närhenloimu veti kuononsa toisesta kauemmas ja jäi hetkeksi yllättyneenä räpyttelemään silmiään, ennen kuin häijy hymy hiipi hänen kasvoilleen.
''Vai syödäksesi kanssani?'', kolli toisti ja mittaili pientä naarasta, joka nielaisi ja painoi vaivaantuneena katseensa tassuihinsa. Eikö hän ollut keksinyt mitään sen parempaa valhetta? Osa kolleista alkoi peräti räkäisesti nauraa koko tilannetta, kun Närhenloimu nosti hiiren hampaisiinsa.
''Oletpa sinä suosittu, Närhenloimu'', Valkohalla mutisi, silmiään siristäen, mutta enemmistö tuntui sen uskovan täysin. Närhenloimu kietaisi häntänsä Pisaratassun selän ylitse ja lähti taluttamaan tätä mukanaan kauemmas muista. Pisaratassu päätti olla pyristelemättä toisen läheisyydestä pois ja jättäytyi kulkemaan tämän rinnalla kauemmas.
''Älkäähän nyt kiusatko'', Lehtohalla hymähti kuitenkin itsekseen kehräten.
Pisaratassu kuitenkin tiesi, että vaikka hän olikin päässyt pois pahasta tilanteesta, Närhenloimu ei päästäisi häntä myöskään kertomaan kenellekään mitään. Hän ei saisi varoitettua ketään, koska olisi toisen valvovan silmän alla ja aterian syöminen veisi tasan niin kauan, että paholaisien suunnitelmat alkaisivat ja Pisaratassu ei voisi varoittaa ketään.
Entä Hunajatassu? Toivo syttyi hänen sydämeensä, muttei hän nähnyt enää Hunajatassua missään. Olisiko kolli pelastanut vain itsensä?
''Ymmärsit sitten lopulta kuitenkin kuunnella sydäntäsi, joka halusi valita minut?'', Närhenloimun lähes irtas ja ylimielinen kehräys uteli nuorelta Pisaratassulta. Oppilas sai juuri ja juuri väännettyä kaiken pelkonsa ylitse varovaisen hymyn kollille, kun he istuutuivat kauemmas aukiolta, jossa Närhenloimu varmasti lirkuttelisi Pisaratassun oksentamaan ja pitäisi tätä hyppysissään niin, ettei kukaan ehtisi varautua.

//Heli//

Rikkotähti katseli pesänsä edustalla aukion ylitse ainokaisella näkevällä silmällään, kun Aallonsydän lähti leiristä. Jonkinlainen haikeus, mutta samalla helpotuksen täytteinen tunne valtasi hänet. Hän oli viimeinkin saanut puhuttua Aallonsydämen kanssa, ja mikä parasta, oltua rehellinen sekä itselleen, että naaraalle. Hän oli pitkään, kuita ja kuita ajatellut perheen olevan vain taakka, mutta lopulta hän oli ymmärtänyt, että sellainen titteli kuin isä ja kumppani merkitsivät hänelle oikeastaan todella paljon. Hän ei ollut koskaan ollut ihanteellinen isä, muttei hän kokenut olleensa erityisen pahakaan. Hän ei ollut väkivaltainen, vaikkakin tunnekylmä. Hän oli ollut niin nuori, niin itsekäs ja niin ajattelematon, minkälaista tuhoa tunnekylmyys voisi aiheuttaa jälkeläisissä.
Vanhuuden harmaantama kuono siirtyi katselemaan aukiota, jossa hän erotti Pisaratassun, Lummetassun ja Tyrskytassun. Tuntui siltä, että Rikkotähti olisi saanut uuden mahdollisuuden elämäänsä, kun Aallonsydän oli kertonut kolmikon olevan heidän. Hän olisi näiden kolmenkin isä. Hivenen silmät pehmeytyen hän kääntyi etsimään kissojen joukosta Aamunleijonaa, Iltatähden poikaa, jonka hän oli adoptoinut omakseen, muttei nuorukaista näkynyt lähettyvillä. Hän oli varmaankin vielä paikkaamassa vammojaan. Rikkotähti räpäytti hiljaisena silmiään, muistaen kuin salaman iskusta omat kipunsa rinnalla ja kehossaan, sävähtäen nojaamaan vasten pesänsä seinämää ulkona.
Hänen olisi parasta palata lepäämään. Hän oli lähettänyt Aallonsydämen mukana niin kallisarvoisen aseen, että se suojelisi Myrkkysuota varmasti aina. Armonhalla sen oli löytänyt ja Rikkotähti uskoikin, että Armonhallan oli ollut määrä olla Kaiun valitsema kissa, mutta koska nuorukainen oli löytämänsä esineen halunnut antaa lahjaksi isälleen, Rikkotähti oli päätynyt suureen seikkailuun. Vaisusti ja hitaasti ontuen Rikkotähti palasi pesäänsä. Se ase olisi voinut tappaa Rikkotähden ja seuraava kerta olisi ollutkin hänen viimeisensä, mikäli hän olisi viikatteen kohottanut ilmoille. Mutta mitä sille olisi voinut tapahtua sen jälkeen? Kun hän pääsi petiinsä, Rikkotähti oli varma siitä, että hän oli tehnyt oikean päätöksen, kun hän oli palauttanut aseensa omistajalleen Aallonsydämen mukana.

//Masi
Aallonsydän katseli kauhistuneena, miten lopulta osumaa ottanut partio saapui takaisin leiriin. Kärjessä oli loukkaantuneet soturit, ja sitten perässä saapuivat Aamunleijonan sekä Närhenloimun kantamana Rikkotähti. Ruskean naaraan sydän oli pysähtyä näystä, miten vahingoittuneelta Rikkotähti saattoi näyttää. Peto oli selvästi ollut astetta suurempi, sekä voimakkaampi kuin mitä vain pienehkö partio pystyi hoitamaan. Vaikka Sadevirran mukana oli tuota kaksi pentua, ei Sitrusvarjoa tai yhtä pentua ollut näkyvissä. Mikä murhenäytelmä oli taas käynyt toteen. Aallonsydän antoi kissoille tietä viedä Rikkotähti pesäänsä, mutta lähti lopulta heti näiden perään saatuaan selvyyden, että Leijonalilja sekä Koitomu yrittivät hoitaa vahingoittuneita sotureita. Vaikka paniikin lomassa Leijonaliljan käpälät tärisivätkin, eikä tämä ollut suureksi avuksi Koitomun rinnalla. Miten kollikaan selviäisi tallaisesta ikävästä tilanteesta? Sinisilmäisen naaraan murhe kuitenkin kääntyi Rikkotähteen, kun hän tunki sisään pesään, jonka neljä suurehkoa kissaa saivat näyttämään pieneltä, kuitenkin hereille vironnut kolli lopulta käski soturit poistumaan, ja Aallonsydän varovasti lähestyi kollia asettuen tuon vierelle, ja varovasti sukien tämän turkilla nähtävillä olevia haavoja. Pesän verho heilahti, kun Aamunleijona oli poistunut viimeisenä, ja kiinnostuneena Aallonsydän käänsi katsettaan kohti Rikkotähden ainoaa silmää. Varapäällikkö nyökäytti päätään Rikkotähdelle painaen samalla korviaan, kun kuuli Sitrusvarjon ja tuon pennun menehtyneen. Toivottavasti he löytäisivät toisensa edes Kaiussa, jossa voisivat katsella perheensä perään.

Ruskea naaras katseli empaattisena kollia, jonka kasvoilla ei usein surun tunteita voinut nähdä. Mutta nyt kerrankin, hän näytti niitä vaikkei ehkä täysin tarkoituksella Aallonsydämelle. Naaras kuitenkin apeana myös itse katseli kollia, ymmärtäen tämän ajatukset. Hän oli kuitenkin elänyt elämänsä vain vahvana omana itsenään, toivoen voivansa olla jotain muuta kuin Pakkastähti. Kun lopulta Rikkotähti alkoi puhua Aamunleijonasta, oli naaraan otettava tukevampi asento kollin vierellä, saaden itsensä myös ehkä jännittyneemmäksi kuin olisi tarvetta. Hänen katseensa hieman kiristyi, mutta uteliaisuus kuitenkin heräsi, kun Rikkotähti jopa toivoi vielä voivansa tulla rakastetuksi. Ei hän siis ollut hylännyt ajatusta heistä kuitenkaan? Vaikka matka olisikin tässä käyty heidän suhteessaan. Kuullessaan oikean tarinan Aamunleijonasta, ehkä jonkinlainen helpotus valtasi naaraan, tämä rentoutui hieman, mutta piti silti jokseenkin epäuskoisen katseensa kollissa. Iltatähden pentu? Hän kieltämättä näytti kummaltakin, Rikkotähdeltä sekä Iltatähdeltä, mutta miten ja kenen kanssa oli kolli saanut pentuja? Aallonsydämen oli laskettava katseensa hetkeksi tassuihinsa, vaikka hän tiesi ja ymmärsi, että vielä Aamunleijona johtaisi heimoa. Oli tuo sentään saanut oppinsa Rikkotähdeltä, joten ei hän voinut kovin huonolla polulla olla nyt. Aallonsydän hiljaa kohotti häntänsä Rikkotähden hännän päälle, ja lopulta kohotti katseensa takaisin kolliin, vielä hiljaisena. Viikate, jonka kolli veti esiin petinsä alta oli tuttu, ja vaikka Aallonsydän ensin kurtisti kulmiaan näylle, hänen kasvonsa lopulta valtasi lämmin hymy, kun kolli kuitenkin ajatteli vielä Armonhallaa. Omaa tytärtään, ensimmäistä perhettään Aallonsydämen kanssa. Ruskea varajohtaja nyökäytti päätään ja veti viikatteen hieman kauemmas kollista, sitten asettuen hieman lähemmäs Rikkotähteä nuolaisten tämän poskea varovasti.

“Olen ylpeä siitä, että Aamunleijona löysi itselleen hyvän kasvatti-isän. Ties millaiseksi olisi hänen polkunsa voinut karata Iltatähden käpälissä”, naaras huokaisi hiljaa, ja varovasti tarkkaili Rikkotähteä. “Olen aina rakastanut sinua, enkä koskaan voinut lakata rakastamasta”, tuo tokaisi vilkaisten kohti pesänsuuta.

“Ensin sain nähdä sinut Puronhengessä, Hurmelammessa ja Armonhallassa. Kukin omalla tavallaan ollen pala sinua”, hän huokaisi räpäyttäen silmiään Puronhengen menetykselle. “Sitten vielä kaiken kokemamme jälkeen Pisaratassussa, Tyrskytassussa ja Lummetassussa”, naaras naukaisi hiljaa räpäyttäen silmiään kollille. “Kaikki omia pentujamme”, hän hyvin hiljaa jatkoi ja painoi päätään hymyillen. Rikkotähti olisi voinut arvata tai kuvitella vain veikkauksiaan pennuille, mutta Aallonsydän hyvin tiesi, että vain Rikkotähti olisi pentujen oikea mahdollinen isä. Ja siitä hän oli iloinen. “Vaikka olin hämmentynyt Aamunleijonasta, en näe hänessä ketään muuta kuin sinut, olit hänelle hyvä mestari, sekä auttava käpälä polkuaan etsimässä. Ehkä hän voi jatkaa samaa nuoremmillemme”, tuo huokaisi ja hännällään silitti hiljaa Rikkotähden häntää. Voi miten voisi hän koskaan lakata rakastamasta tätä suurta punaista kollia? Aina alkuhetkistä asti vienyt ujon hiljaisen naaraan sydämen.

“Ehkä he vielä kaikki voivat auttaa ja tukea toisiaan, voiden jatkaa sitä mitä olet aloittanut, jatkaa tärkeää polkuasi sekä ylläpitää muistoasi. Ei aika vielä meistä pääse eroon, olemme molemmat taistelijoita”, hän kehräsi hiljaa ja räpäytti silmiään taas kollia katsellessaan. Toivottavasti ei aika heistä vielä tahtoisi eroon. Vaikka Kaiussa elämä voisi jatkua pitkään. Mutta Rikkotähti näytti niin väsyneeltä. Olisi tärkeää sanoa sanottavansa niin pian kuin mahdollista.

“Minä rakastan sinua Rikkotähti. Olen aina rakastanut. En voisi olla onnellisempi siitä missä olemme nyt”, hän sanoi hiljaa ja laskeutui lopulta kollin viereen makuulle, painaen turkkinsa kollin turkkia vasten, vaikka varoen tuon mahdollisia haavoja. Kunhan vain saisi olla toisen lähellä, maistella tämän tuoksua. Sitä oli ollut niin ikävä. Miten kolli oli kylmän olan hänelle kääntänyt, viettänyt mahdollisimman vähän aikaa hänen kanssaan. Mutta lopulta vielä pyytänyt varajohtajakseen, ja tässä sitä taas oltiin. Hän lähtisi maailman ääriin asti tämän kollin kanssa. Se olisi varmaa.

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmolle, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.
• Kuukauden parhaaksi hahmoksi nimetään kuukaudessa aktiivisin hahmo, eli se hahmo, jolla on eniten rooleja kuukauden aikana.

Masi: +12ap +40kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Rikkotähti, Vuorileijonien heimon päällikkö +40kp +10ap +2ap


Heli: +12ap +40kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Alice, Veriklaanin johtaja +20kp +5ap +1ap
+ Aamunleijona, Vuoriheimon soturi +20kp +5ap +1ap

//Aaduska
Keltaiset silmät raivosta leiskuen Alice heilautti vielä mustaa käpäläänsä kohti ruskeita silmiä omaavaa kollia, joka vihasta sähisten lopulta otti akselia taaksepäin, ja lähti nilkuttaen(?) juoksemaan pakoon niin nopeasti kuin vain käpäliltään pääsisi. Hahtuvaroiske oli jäänyt lopulta alakynteen omassa leirissään, kun Alicen kissat olivat raadelleet sekä ahdistelleet Hahtuvaroiskeen kissat piiloon pesiinsä tai karkuun sodasta. Ja Härmänraivon sekä parin muun kuoltua oli leirissä vain vähän taistelutahtoisia sotureita. Lauman johtaja epäuskoisena vielä taakseen katsoen lopulta katosi pensaisiin Hangenleijonan sekä parin muun juostessa näiden perään voitonriemuisena naukuen. Musta käpäläinen naaras seisahtui niille sijoilleen leirin keskelle ja alkoi katseellaan käydä läpi antautuneita sekä leirissä tapahtunutta tuhoa. Kaikki olisi korjattavissa. Paitsi kissat, jotka olisivat kaulat auki leirin maata vasten verilammikoissaan. Narsistinen nauru kohosi tuon kurkusta kuin kehräys, ja voitonriemuisena Alice kohotti häntänsä kohti taivasta keltaisen silmäparin viistäen kaikkia paikalle jääneitä.
--
Naaras lopulta katseli tyytyväisenä aukiota, jossa kissat olivat joko pakkautuneet pieneen ryhmään pelosta täristen, tai paenneet verisiä jälkiä jättäen jälkeensä. Aukiolla ei loppujen lopuksi montaa kuollutta maannut, mutta tarpeeksi monta, että siivottavaa riittäisi. Hangenleijona saapui pian paikalle pari sotilasta mukanaan tyytyväisenä räpytellen silmiään aukion näylle. Alice kohotti kiinnostuneena korviaan kollia kohden, tiputtaen lopulta käpälänsä maahan suittuaan korviaan sekä niskavillojaan, jotka vieläkin olivat aivan pystyssä taistelun jäljiltä. Sentään suurimman osan vihollistensa verestä oli naaras saanut poistettua turkiltaan.

“Viimeisetkin ovat poistuneet reviiriltä. Juuri ja juuri ehjin nahoin”, kolli paljasteli kynsiään pari kertaa aukiolla, viiru silmin katsellen tilannetta leirissä.

“Hyvä, parempi heidän tietää mihin ei asettua enää”, hiekansävyinen naaras puuskahti ja vilkaisi aukiolle kerättyjä ruumiita kohden. “Parempi heidät haudata johonkin takimmaiseen nurkkaan. En tahdo nähdä hautoja aivan tässä vieressä. Surevat saavat sitten nähdä vaivan, jos heikkoja pitää surra”, naaras mietti ja vilkuili leirissä istuvia kissoja. Harvinaisen moni oli lopulta lakannut laittamasta vastaan ja painunut yhteen kasaan toivomaan armoa. Moni heistä näytti jopa voimakkailta, joka sai Alicen virnuilemaan hieman. Fiksu päätös, vain ryhmän ulkopuolella heillä olisi ankara elämä. Lopulta naaras kohosi käpälilleen ja asteli Hangenleijonan ohi tuota hännän heilautuksella pyytäen peräänsä. Kolli väläytti hymyn partiossa olleille ja kissat hajaantuivat leirissä, osa lähti etsimään syötävää osa pesemään haavojaa. Koko lauma taisteli hyvin, ja siitä Alice oli ylpeä. Naarmuja jos kullakin, mutta ei se ennen ole kissaa rumemmaksi tehnyt. Hiekansävyinen naaras huomasi keltaisen kollin kiertelevän ympäri kissoja hännässään hämähäkinseittiä. Tuo siristi tuon toiminnalle silmiään, mutta Hangenleijona hänen vierellään vain hörähti.

“Joku parantajantaitoinen”, kolli tokaisi ja Alice vilkaisi seuraajaansa. Kai sellainen olisi hyvä olla.

“Mikä on nimesi?” Alice asteli hiljaa toisen vierelle ja sai keltaisen kollin säpsähtämään, mutta tämä lopulta rauhallisesti nyökäytti Alicelle päätään, selvästi hieman varautuneesti kuitenkin.

“Valveaamu”, sinisilmäinen kolli naukaisi katsellessaan naaraan keltaisia silmiä, ja lopulta palasi tehtäviinsä parsiessaan kasaan yhtä Hahtuvaroiskeen lauman kissaa. Valveaamun lähettyvillä tumma naaras paimensi hännällään kahta nuorempaa kissaa pysymään paikoillaan, selvästi varautuneena vilkuillen vielä ympärilleen. Alice kohotti kulmiaan naaraalle, joka vastasi tuon katseen silmien siristyksellä sekä tuimalla ilmeellä. Hiekansävyinen naaras vain tuhahti ja vilkaisi Hangenleijonaan tyytyväisenä.

“Jäi tänne sentään hyviä kissoja”, tuo tuumasi ja kääntyi sitten takaisin Valveaamun puoleen. “Kerta että ollut halukas lähtemään johtajasi perässä, voin kai kuvitella, että tahdot jatkaa tuota myös meidän luonamme?” Alice viittasi sanansa yrttitaitoiseen toimintaan, ja hetkeksi Valveaamu seisahtui katsellen tekosiaan arpisen kissan turkilla.
“En tiedä onko parempaa, joten toistaiseksi jään tänne perheeni kanssa”, keltainen kolli naukaisi ja vilkaisi sitten kohti mustaa emoa sekä pentuja. Alice kohotti kulmiaan ja tuhahti. Vai kauniin kumppanin oli kolli saanut.

“Ja miksi perheesi kissoja voidaan kutsua?” Naaras tuumasi käpäläänsä leuallaan pitäen, katseen hiljalleen siirtyen kohti emoa ja pentuja.

“Ruoto. Olen sinulle Ruoto”, naaras murahti ja kääri häntänsä kahden jo rotevan pentunsa ympärille. “Ja poikamme Pilvitassu sekä Monnitassu”, hän naukaisi ja katsahti kumpaankin kolliin, joista toinen näytti reippaalta valmiina tekemään jotain, ja toinen taas yhtä happamalta kuin emonsa.

“Loistavaa!” Alice kehräsi ja kohosi käpälilleen poistuen sitten paikalta.

“Ja Hahtuvaroiske juoksi häntä koipien välissä pitkälle?” hiekansävyinen naaras kysyi Hangenleijonalta, joka oli lopulta ottanut äkkiä liikkeelle lähtevän johtajansa kiinni. Kolli nyökäytteli päätään ja murahti lopulta.

“Loput juoksivat minne sattuivat, mutta hän varmasti on pitkälle poistunut enkä usko, että olisi palaamassa”, omahyväinen virne kohosi kollin kasvoille, kun Alice lopulta istuutui alas pienelle kivelle katselemaan seuraajaansa, sekä osittain leiriä. Hän nyökäytti päätään hyväksyvästi ja sitten häntänsä heilautuksella lähetti kollin matkoihinsa.

“Varmistakaa että ruokaa riittää, sekä kaikki löytävät itselleen pedin Voimme mielihyvin jäädä tänne, ja pitää kaksijalkalaa silmällä pienellä partiolla”, naaras tokaisi, ja Hangenleijona tehtävän ymmärtäen poistui paikalta keräten tuttuja kissoja, mutta myös lopulta heidän mukaansa innostui pari paikattua soturia entisestä laumasta. Lämmin, mutta omahyväisen narsistinen hymy levisi Alicen kasvoille, kun tämä jäi nuolemaan arpiselta rinnaltaan vielä Härmänraivon sekä muiden verta.

//Heli //

Rikkotähti tuli lopulta tajuihinsa vasta, kun Närhenloimu ja Aamunleijona laskivat päällikköä hänen pesässään pedille (?). Päällikön silmä raottui hitaasti ja hän kuuli jo Aallonsydämen tunkeilevan pesäänsä. Koitomu työskenteli aukiolle loukkaantuneiden sotureiden kimpussa, ja aukiolta asti pesään löyhkäsi suru menetetystä naaraasta ja yhdestä pennusta. Rikkotähti siirsi katseensa hiljaa Aamunleijonan ohitse kohden Aallonsydäntä, joka saapui pesään (?).
''Voitte mennä'', käheällä äänellä Rikkotähti komensi Aamunleijonan ja Närhenloimun poistumaan, näidenkin pitäisi näyttäytyä Leijonaliljalle ja Koitomulle. Rikkotähden haavat olivat pahimmiltaan elämien ansiosta parantuneet, mutta pinnallisia naarmuja saisi vielä hoitaa, puhumattakaan siitä, miten vanhuus hidastaisi parantumista. Rikkotähti oli tuskin koskaan kokenut oloaan näin heikoksi ja vanhaksi, väsyneeksi.
''Peto on tapettu, mutta yksi Sitrusvarjon pennuista Sitrusvarjon lisäksi menehtyivät'', Rikkotähti sai murahdettua hampaidensa välistä. Hän ei tiennyt, olivatko soturit jo tuoneet ruumiit leiriin vai vasta lähdössä hakemaan niitä, mutta hän uskoi Aamunleijonan järjestävän sen ja mahdollisesti kertovan viestin Leijonaliljalle, sekä tämän kahdelle pennulle. Kuka heistä nyt huolehtisi?
Rikkotähti hitaasti kääntyi kyljelleen pedillä ja väsynyt silmä tapitti Aallonsydäntä, jonka ilmettä oli vaikeaa tulkita. Surumielinen ja varmasti tämäkin näki väsymyksen Rikkotähdestä ehkä peräti ensimmäisen kerran.
''En halunnut tulla vanhaksi. Niin kauan halusin vain olla jotakin suurempaa ja mahtavempaa kuin isäni, jotta Myrkkysuo ja kansani voisivat katsoa minua minuna eikä nähdä minussa veljeni Iltatähden tai isäni Pakkastähden'', Rikkotähti syvällisesti ja hetken hiljaisuuden jälkeen aloitti. ''Ehkä onnistuin siinä, mutten ainakaan täysin. Loppuni on lähempänä kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan'', Rikkotähden katse oli aidosti ja varmaankin ensimmäisiä kertoja hänen poikansa kuoleman jälkeen surullinen. Hän ei ollut vielä valmis lähtemään, muttei hänen kehonsa jaksaisi enää kantaa tuhon voimaakaan. Sillä ei voisi enää suojella heimoa, eikä hän laskisi sitä asetta heimon käyttöön tulevaisuudessa. Synkkätähden vieraili Kaiussa hänen luonaan oli elävänä hänen mielessään.
''Toivon, että Aamunleijona kasvaa heimossa monien vahvojen soturien tukemana. Vaikka hän on saanutkin minulta kasvatuksen, peräti ehkä opitkin kuin hän olisi tuleva päällikkö heimolle, kerron tämän sinulle salaisuudeksi ja luotamukseni osoittaakseni. Ehkä peräti siksi, että ennen kuin on aikana lähteä, haluan voida rakastaa ja tulla rakastetuksi kanssasi'', Rikkotähti nuoli kosteita sammalia, tasoittaakseen karheaa ja käheää ääntään. Ennen kuin katsahti vaisusti Aallonsydämeen, joka näytti jännittyneeltä, tietämättä siitä mitä odottaa (?). ''Löysin Aamunleijonan, kun jahtasin Iltatähteä ja hänen nappaamaansa Terätiikeriä. Aamunleijona on oikeasti veljeni pentu, veljeni, jonka itse tapoin, jotta metsässä olisi rauha'', Rikkotähti kiersi tassunsa vatsansa alle ja huokaisi itsekseen, muttei ollut kuitenkaan katuvainen Iltatähden taposta. Iltatähti ei halunnut muuttua ja luoda metsään rauhaa Rikkotähden rinnalla, tämä oli uhrannut koko elämänsä Imperiumille ja sen tulevaisuudelle.
''Jonakin päivänä hän varmasti johtaa hyvin heimoa, kun hänen aikansa on. Kunhan hänellä on tukea ja turvaa ympärillään, jotka pitävät hänet rakentamallamme polulla, Aallonsydän'', Rikkotähti hymähti. ''Ehkä toivoin, että hänen kauttaan saisin uudelleen elää elämää yhdessä Puronhengen kanssa ja huomioin siksi häntä enemmän kuin Armonhallaa tai Hurmelampea koskaan'', Rikkotähden kulmat painuivat mietteliäinä. ''Tai sitten koin saaneeni veljeni takaisin''.
Hän toisinaan kaipasi aikoja Myrkkysuossa, kun hän ja Iltatähti olivat johtaneet kansaa.
''Mutta mitä tahansa tapahtuukin tulevaisuudessa, kun sinä otat paikkani. Haluan sinun vievän tämän takaisin Myrkkysuohon ja antavan sen Armonhallalle'', Rikkotähti hetken ajan madeltua hiljaisuudessa ja hämärässä pesässä kiskoi viikatteen petinsä alta esille. ''Armonhalla löysi sen rannalta, kun oli sinun ja sisarustensa kanssa siellä Myrkkysuossa ja hän oli löydöstään niin ylpeä, että halusi antaa sen minulle. Kun aika on jättämässä minut, haluan välittää hänelle kiitokseni viemällä viikatteen hänelle takaisin. Mutta minulla ei ole voimia enää vaeltaa Myrkkysuohon'', Rikkotähti naukui ja työnsikin tassullaan Aallonsydämelle viikatteen.
Hän tiesi, että viikate tottelisi vain kissaa, jolla olisi elämiä, joka olisi päällikkö. Tuhon voima tuskin koskaan enää heräisi eloon viikatteesta, ja mikäli se heräisi, se tappaisi kantajan mukanaan, mikäli tällä ei olisi elämiä, kuten Rikkotähdellä oli ollut. Rikkotähti katseli hetken viikatetta, kunnes nosti tassunsa pois sen päältä ja palautti katseensa Aallonsydämeen.
''Vie se niin pian kuin jaksat lähteä'', Rikkotähti hymähti hiljaa, ja antoi leukansa laskeutua tassujensa päälle.

//Masi
Aamunleijona räpytteli silmiään hämmentyneenä Malvahaukan viereltä, kun naaras päästi hänestä irti ja jäi itsekin katselemaan tuhoon tuomittua näkyä sotureiden keskellä. Nuori soturi tunsi viiltävää kipua selässään, ja maistoi suussaan veren, mutta uskoi sen tulleen vain nyt omituisen näköisestä lumipuumasta. Tuo verrytteli kynsiään sekä lopulta kurotti itsensä käpälilleen ja istumaan, vilkaisten Rikkotähteen, joka juuri kaatui maahan, varmaan menettäen elämiään. Partio keräili itseään lähemmäs johtajaa, ja Aamunleijona kun pääsi käpälilleen hän vain kääntyi katsomaan tuota räjähtäneen näköistä petoeläintä. Hän tunnisti tuon valon. Jostain. Hän on aivan varmasti nähnyt sen aiemmin. Suuri ukkosmyrsky, joka valaisee koko aukion ja heittää sen lähellä olevat hahmot kauemmas. Ei sellaista voimaa tai tunnetta voisi helposti unohtaakaan. Se jäi hänen mieleensä pyörimään, eikä hän oikeastaan antanut ajatuksissaan tilaa kivulle, joka toisten silmiin voisi näyttääkin pahalta. Lumipuuma oli saanut kollista hyvän otteen taistelussa, hänen selässään olisi tuon terävien hampaiden jäljet ja veri valui pitkin tämän kylkiä koko ajan hidastuen. Mutta oli Aamunleijona myös ylpeä siitä että oli saanut pedolle annettua takaisin samalla mitalla. Ukkostuuli kohosi käpälilleen Närhenloimun alta ja kaksikko asteli lähemmäs Malvahaukkaa, joka nuuski Rikkotähteä hermostuneena. Mutta nuori kolli näki pian, miten päällikön rotevat olkapäät alkoivat hiljalleen liikkua, kun henki palasi tuon kehoon.

“Hänellä varmasti kestää palautua voimiinsa vielä. Jos te vain pystytte, vilkaisetteko ympäristöä ettei lähistöllä vaani enää muita petoja?” kolli katseli enemmän Malvahaukkaan sekä Närhenloimuun, jotka olivat saaneet vähiten pedon kynsistä, vaikka kummatkin tavallaan veressä uitetut. Kaksikko nyökäytti vaisusti päätään ja Aamunleijona lähti varovasti askeltamaan kohti vuoren reunamaa, jossa suuri pudotus oli vienyt mukanaan lunta sekä myös kissan. Sitrusvarjo oli jostain pinkaissut partio seuraan, mutta nyt naaraan keltaista turkkia ei näkynyt mistään, kun peto oli tuon viskaissut kasvoiltaan pois. Aamunleijona luimisti varovasti korviaan kääntyen sitten katsomaan kohti polkua, jota partio rymisteli kohti lumipuuman pesää. Sentään Sadevirta oli päässyt pois pentujen kanssa, vaikka yksi pieni eloton kasa olikin jäänyt kauhun kuvat kasvoillaan makaamaan vuoren rinteen reunalle. Varovasti kolli asteli tuota kohden ja vilkaisi sitten kohti syvää pudotusta, josta ei ketään voisi enää pelastaa, saatika löytää.

“Kaiku valaiskoon polkunne, toivottavasti löydätte sinne yhdessä”, kolli naukui jotenkin juhlalliset sanat ja työnsi pienen pennun ruumiin alas lumiseen solaan, jossa se varmasti löytäisi emonsa luokse. Jos Sitrusvarjo olisi myös kuollut kyseisessä pudotuksessa. Parempi heidän olisi löytää toisensa, kuin isän sekä sisarien saada nähdä pahoin runneltu pentu leirissä. Hiljalleen hän palasi takaisin Rikkotähden luokse ja nuolaisi tuon korvia pariin kertaan, värähtäen kuitenkin itse omasta selkänsä haavan aiheuttamasta kivusta. Nyt vasta kipu alkoi ottaa valtaa kaiken adrenaliinin sekä jännityksen ohitse. Hän lysähti istumaan isänsä vierelle ja alkoi nuolla käpälistään lumipuuman turkkia sekä verta, pohtien sitten mihin haavoihin ylettäisi itse pesemään. Hän ei ainakaan jättäisi Rikkotähteä tänne, mutta ei myöskään tiennyt miten huonossa kunnossa soturit olisivat, josko nämä tarvitsisivat parantajan apua heti.

//Heli//

Maa tärisi Rikkotähden ympärillä ja tämän silmä avautui auki kuin salamanikusta, keuhkojen täyttyessä ilmasta. Hän veti ahnaasti henkeä ja väänsi päätään ylös, mutta lysähti nopeasti takaisin kyljelleen. Hän katseli verensävyttämää maata ympärillään, ja samalla pisti merkille, että Sadevirta juoksi hampaissaan Sakaalipentu, sekä Maitopentu hampaissaan. Yksi pennuista makasi vähän matkan päässä Rikkotähdestä, kyljellään ja elottomana, sen kasvot olivat kauhusta vääristyneessä ilmeessä, valkoiset silmät osoittaen eteenpäin. Soturien ulvahduksen kaukuivat vuorilla ja Rikkotähden sumea katse tapitti kissoja, jotka sinkoilivat vuorella elelevän lumipuuman kimppuun ja lentelivät pois kuin kärpäset. Peto kohosi kahdelle tassulleen ja syöksyi sitten kohden Närhenloimua, joka jäi tuon kynsiin, mutta alkoi jadella ärjyen iskuja tuon kasvoihin.
Rikkotähti repi itseään ylös maasta ja puuskutti raskaasti. Hänen rintansa ja kaulansa olivat pahasti raadellut, veri oli paakkuuntunut turkkiin ja jokainen hengenveto puristi häntä kyyristymään.
Mutta mitä kauemmas Sadevirta ja pennut pääsivät, sen nopeammin hän alkoi saada voimiaan takaisin. Rikkotähti syöksähti eteenpäin ja loikkasi Aamunleijonan rinnalla lumipuuman kimppuun. Närhenloimu luikerteli kauemmaksi, Malvahaukan ollessa yltäpäältä veressä ja haukkoen henkeä sivummalla, Närhenloimun ontuessa tämän luokse. He jäivät sivummalle haukkomaan henkeään ja keräämään voimiaan. Rikkotähti ei epäillyt yhtäkään soturiaan, etteivätkö nämä vaikka heittäisi henkeään taistelussa, mutta ilman voimiaan, nämä olivat hyödyttömiä, olisi syytäkin pysähtyä.
Puuma väänsi naamaansa suureen karjahdukseen, Rikkotähden kynsien upotessa tämän kuonoon ja poskeen, hampaiden pureutuessa tämän pyöreään korvaan. Aamunleijona roikkui tämän kyljessä ja raapi tämän syvää haavaa pahemmaksi kuin yrittäen majavana nakertaa puuta katki. Ukkostuuli sai puuman kynsistä kasvoilleen ja lennähti kyljelleen suoraan puuman alapuolelle. Voimiaan kerännyt Närhenloimu pinkaisi heti kokeneemman soturin avuksi ja liukui vauhdikkaasti pitkin maata ja tomua lennättäen toista päin, kaksikon syöksyn lennättämänä liukuessa pois puuman alta.
Puuma heilautti päätään ja Rikkotähti lennähti ilmaan voimakkaasti nykäyksestä, mutta hän kiepsahti ilmassa jaloilleen.
Pienen hetken ajan hän ehti nähdä molemmilla silmillään, ennen kuin kaikki pimeni toisesta silmästä ja Rikkotähti rysähti maahan petoeläimen takana. Kun tuo pääsi eroon suuremmasta Rikkotähdestä, tämä kiepsahti ympäri ja upotti hampaansa Aamunleijonan selkään, puristaen leukojaan yhteen voimakkaasti, muttei Aamunleijona päästänyt irti otettaan, vaikka veri alkoi valua pedon hampaiden välistä maahan (?).
Rikkotähti paljasti uudelleen kyntensä valmiina syöksymään uudelleen kimppuun, ottaen askeleita taaksepäin, jotta välimatka olisi pidempi ja hän saisi kovemman vauhdin. Kuitenkin hänen takajalkansa tassunpohjaa pisti jokin terävä ja tämä vilkaisi taakseen, huomaten hämärässä kiiltävän sirppimäisen muodon. Rikkotähden henki salpaantui hetkeksi, kun hän tunnisti oman viikatteensa, jota hän ei todellakaan ollut tuonut mukaan sotaan. Oliko joku hänen sotureistaan tuonut sen hänelle? Mutta kauhistuneet huudot Aamunleijonan puolesta kaikuivat ilmassa, joten Rikkotähti tarttui tuhon voiman omaavaansa aseeseensa, jonka kaikista vaikutuksista hän ei edes tiennyt.
Sen mahti oli niin valtava, että Rikkotähti oli sen voimalla kukistanut Pakkastähden, myöhemmin Iltatähden, eikä vuoripeto olisi viikatteelle mitään. Mutta jokaisella kerralla hän oli kärsinyt itsekin jollakin tavalla. Kuitenkin kohottaessaan katseensa Aamunleijonaan, hän ei epäillyt hetkeäkään sitä käyttääkseen. Hän ei antaisi poikansa kuolla. Ei taas. Ei kuten Puronhenki oli kuollut.
Rikkotähti painoi leukaansa ja kehoaan kohden maata, viikate hampaissaan ja ampaisi suurilla tassuillaan nopeaan juoksuun. Sydän tuntui lopettamasta lyöntinsä, kun jo vanha päällikkö syöksyi kohden pedon kasvoja ja Aamunleijonaa. Hän tunsi sen ajan olevansa taas nuori päällikkö, Kaiun valitsema kissa, joka kamppaili metsän tulevaisuuden puolesta. Vaikka hän olikin verestä sokeana. Kaksi takajalkaa maassa hän ponnisti korkeaan loikkaan ja huudon saattelemana upotti viikatteensa petoeläimen silmien väliin ja viimeisenä toiveena vain se, että mitä tahansa tapahtuisikin, Kaiku voimallaan säästäisi hänen poikansa ja seuraajansa tuskalta.
Viikate upposi nopeasti tuoreeseen lihaan ja valo täytti kaiken nähtävän, vuoret myrskysivät kuin sotalaiva valtamerellä myrskyllä krakenin kynsissä. Ukkosmyrsky jysähti valon mukana vasten petoeläintä, räjäyttäen voimansa maailmalle nähtäväksi, Rikkotähden maailman pysähtyessä valoon ja korvat tinnittävään meteliin.
--
Rikkotähti makasi jäykkänä maassa kantoa vasten, kun kaikki tomu laskeutui ja silmä kykeni taas näkemään, valoisuus oli hetken ajan vihertävää joka puolella, ennen kuin hän uskalsi alkaa hengittää ja näki petoeläimen makaavan maassa niillä sijoillaan. Sen kasvot olivat muodottomat, veriset ja mössöiset, oli vaikeaa sanoa, missä sen kuono tai silmät olivat olleet. Hiljaa hänen hengityksensä hyörysi, kun päällikkö uskalsi asettaa tassunsa tuekseen ja hän katseli varovasti kissoja ympäristössä.
Närhenloimu pidätti lähistöllä hengitystään edelleen, seisoen maassa makaavan Ukkostuulen yllä kuin suojaamassa tätä. Ukkostuuli katseli Rikkotähteä sanattomana, mutta suu raollaan. Rikkotähti kompuroi heikosti jaloilleen, jokaisen tassun täristessä voimakkaasti kaiken sen voiman ja räjähdyksen seurauksena, korvissa vinkuen edelleen.
Sitten hän huomasi Malvahaukan, joka varovasti päästi irti Aamunleijonan niskasta, jonka Malvahaukka oli kiskonut suojaan heti, kun peto oli päästänyt tästä otteensa, keskittyessään Rikkotähteen. Malvahaukka nuuhkaisi varovasti Aamunleijonaa, joka tuijotti tapettua petoa kasvot ilmeettöminä, mutta silmät sen näköisenä, ettei hän täysin vielä ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Samallainen tuijotus eri näköisenä jokaisen muunkin naamalla.
''Ovatko kaikki kunnossa?'', Rikkotähti käheästi sai kysyttyä, mutta sitä seurasi voimakas yskäkohtaus, jolloin kollin rinnalle ja maahan lensi verta.
''Ainakin elossa'', Malvahaukan hiljainen vastaus vastasi.
Rikkotähden kasvoillesi kohosi yskimisestä huolimatta helpottunut hymy, hyvin pehmeä hymy, jollaista tuskin koskaan kukaan oli hänen kasvoillaan nähnyt. Kunnes hän vapisevien jalkojensa saatteleman kaatui kyljelleen ja jäi verisenä maahan makaamaan.
--
''Sinulla on jäljellä enää kolme elämää, Rikkotähti'', tumma kolli asteli hänen luokseen, valkealla merkillä ja istuutui hänen vierelleen. Rikkotähti makasi Kaiun valtakunnassa ja raotti silmiään, katsahtaakseen entiseen Yötaivaan johtajaan, Synkkätähteen. ''Aikasi on lopussa ja sitä ennen sinun tulee päättää, miten tuhoat tai varjelet tuhon voimaa'', Synkkätähti kuiskasi.
Rikkotähti oli Synkkätähdeltä saanut luottamuksen elämän. Sen sanottuaan Yötaivaan entinen päällikkö kohosi jaloilleen ja lähti askeltamaan kauemmas Rikkotähdestä, joka jäi makaamaan niille sijoilleen Kaiun valtakunnassa, ennen kuin Kaiun kimaltavat puut, niityt ja taivas katosivat, ja hän oli palannut pimeään vielä elävään kehoonsa.
Viikate törrötti tuhon voiman seurauksena puun rungossa korkealla kiinni, hiljalleen kadoten kuin sitä koskaan ei olisi ollutkaan taistelussa mukana vaan se nukkuisi edelleen Rikkotähden pesässä piilossa.

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmolle, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.
• Kuukauden parhaaksi hahmoksi nimetään kuukaudessa aktiivisin hahmo, eli se hahmo, jolla on eniten rooleja kuukauden aikana.

Masi: +6ap +20kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Rikkotähti, Vuorileijonien heimon päällikkö +20kp +5ap +1ap


Heli: +6ap +20kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Alice, Veriklaanin pomo +20kp +5ap +1ap

//Heli//

Rikkotähti kulki partion mukana, jonka kärjessä varoen kulki Sadevirta. Mukaan heimon päällikkö oli nimittänyt Ukkostuulen, Aamunleijonan, Malvahaukan ja Närhenloimun. Vahvoja ja nuoria sotureita, joista heimon johtaja toivoi tulevan uskollisia hänen pojalleen, Aamunleijonalle. Partio oli epäilemättä muovautunut heimon vahvimmista kissoista, ja nyt partio kulki Sadevirran takana malttamattomina, mutta vaistot valppaina.
''Se majailee tässä lähellä olevassa luolassa'', Sadevirta naukui hiljaa, lumisen usvan ottaessaan partion syleilyynsä.
Mutta ennen kuin he ehtivät edes luolalle asti, he kuulivat korvia vihlovan ja ilmaa leikkaavan karjaisun, jonkalaista ei heistä kukaan ollut ennen kuullut. Rikkotähti yritti muiden partionjäsenten tavoin erottaa hahmoa lumipyryssä, joka loikkasi luolansa pimennosta eteenpäin, kohden jotakin pientä hahmoa.
Kauhistuneita kiljauksia pääsi pienien hahmojen hampaiden väleistä, kun ne yrittivät viipottaa pakoon, mutta niiden lyhyet jalat uppoivat lumeen ja kömpelösti ne putoilivat lumeen. Ärhäkkä rääkäisy kuului pian, kun toisesta suunnasta rääkyen ja huomiota herättäen Sitrusvarjo rääkyen pinkoi paikalle. Pelosta ja kauhusta ei ollut merkkiäkään, kun emonvaistot olivat heränneet ja naaras loikkasi pedon kasvojen edessä kasvoja kohden.
''Liikettä!'', Rikkotähti ärähti partiolle ja työntyi Sadevirran ohitse, juosten ja liukuen rinnettä alas kohden luolaa, sekä kolmea pentua ja Sitrusvarjoa kohden. Yksi Sitrusvarjon pennuista makasi verisenä, kaula raadeltuna pahasti kyljellään, kasvoillaan lasittunut tuijotus kohden partiota. ''Sadevirta, kerää pennut ja palaa leiriin!'', Rikkotähti sähähti, vaikka hetkeksi verinen pentu tassujen juuressa sai kokeneen päällikön potemaan inhoa ja kuvotusta.
Petoeläimen tassujen juuressa seisoi kuitenkin pieni hahmo, Sakaalipentu oli jähmettynyt aloilleen ja tuijotti kuin transsissa petoeläintä, jonka yläpuolella peto ärjyi Sitrusvarjo poskessaan roikkuen ja kuonoa kynsillään raapien. Rikkotähti syöksyi hakemaan pentua pois alta, kun soturit Närhenloimun esimerkillä rynnistivät petoeläimen kimppuun ulvahdellen, muristen ja sähisten.
Rikkotähti ennätti Sakaalipennun luokse, nappasi tämän niskasta, mutta ennen kuin hän ehti kääntyä pois, petoeläin repäisi Sitrusvarjon irti kasvoistaan ja paiskaisi Sitrusvarjon kaksikkoa päin, ja iski voimakkaalla tassullaan Rikkotähteä. Rikkotähti, Sitrusvarjo ja Sakaalipentu lensivät kaaressa lumessa pyörien lähelle vuorien reunamaa.
Rikkotähti pysähtyi niille sijoilleen kyljelleen ja ehti nähdä, miten Sitrusvarjon hahmo lensi suoraan ylitse harjanteen ja katosi. Päällikön oma rintakehä oli kuitenkin suurien haavojen peittämänä ja kun hän ei enää tuntenut kipua, hän oli menettämässä elämiään Kaiun luona.

//Aaduska
Alice oli pitkään tarkkaillut eräälle niitylle asettunutta kissajoukkoa, jonka turkeista nousi iljettävä haju, vaikka nämä yrittivätkin soluttautua niittykukkien joukkoon. Eniten hiekanväristä naarasta kismitti se, että niitty oli aivan hänen kaksijalkalan reviirinsä äärellä, ja täten kuuluisi hänelle. Tuo oli lähettänyt omia kissojaan tarkkailemaan reviiriä sekä aiheuttamaan sinne hämminkiä, mutta vielä kukaan ei tuntunut liikahtavankaan muuton suunnilta. Joten hän päätti taas laittaa omat käpälänsä kehiin ja lähteä itse kyselemään mitähän nuo pahaiset kirpputurkit oikein ajattelivat. Pieni naaras oli ottanut mukaansa Hangenleijonan, sekä Jakobin tuttuja kissoja, joiden naamat olivat arvista rumat sekä lavat yhtä leveät kuin pienen prinsessan pää. Mutta kissat tottelivat häntä, ja se tässä olisi parasta. Hangenleijonan häntä vääntyili puolelta toiselle, kun kolli ohjeisti hänelle missä kissat kulkisivat ja miten he pääsisivät kiertämään huomaamatta näiden leiriin. Alice nyrpisteli nenäänsä vahvan tuoksuisille kukille sekä yrteille, ja lopulta tuoksujen neutralisoituessa hän aisti kissoja, ja ilkikurinen hymy kohosi tuon kasvoille. Olisiko näillä kissoilla mitään heitä vastaan? Tuo paljasteli kynsiään, joissa terävät koirankynnen pidennykset kilahtivat hänen omiaan vasten.

“Eiköhän pidetä hauskaa”, Alice murahti huvittuneena, kuitenkin pelottavan uhkan häilyessä äänessään. Hangenleijona nyökäytti päätään mielekkäästi ja asteli Alicen perässä esiin pensaikoiden suojista suoraan kissojen keskelle, josta kohosi heti pelästyneitä huudahduksia ja näiden karvat kohosivat pystyyn. Alice höristeli korviaan innokkaana vihainen palo silmissään, kun tämä kohtasi savun mustan kollin, joka asettui vähän pyöreän naaraan eteen hampaitaan paljastellen.

“Voi miten suloisia olettekaan”, Alice myhäili ja kosketti käpälällään leukaansa, katsellessaan panikoivia kissoja, jotka selvästi yrittivät katseillaan etsiä myös johtajaansa. “Harmi vain, että olette asettuneet minun reviirilleni, eikä tällainen meno vain voi jatkua”, hän huokaisi ja heilautti häntäänsä yhdentekevästi, katsellen sitten viirusilmin lähestyviä sotureita. Hymy vain kohosi tämän kasvoilla, kun tämä huomasi tumman naaraan pitkillä jaloilla seisovan yhden pesän edestä, josta pilkisteli kaksi hermostunutta korvaparia. Tuo naurahti ilkikurisesti ja samalla häntänsä heilautuksella lähetti sotilaansa töihin, ja kaaos raukesi aukiolle.

Alice loikkasi itse tummaa naarasta kohden, joka ensin väisti ja sitten loikkasi kohti hiekanväristä naarasta, tuupaten tämän kauemmas pesästä. Pieni, mutta ketterä naaras kapusi käpälilleen oitis ja lähti syöksyyn kohti naarasta, jonka kaulalle iski kyntensä samalla kun loikkasi tuon selkään viiltäen tätä ikävästi pitkillä kynsillään. Vihersilmäinen naaras yritti pudistella Alicea niskastaan, iskeä tätä kynsillään, mutta Alice vain viilsi uusia haavoja tämän turkkiin loikaten sitten alas ja katseli, miten tämä mätkähti maahan yskimään verta valuvasta kaulan haavastaan.

“Sirkkapuro!” Pesästä kuuluva kauhistunut miukaisu sai Alicen pään kääntymään kohti vanhaa naarasta, jonka yllättävän kaunis olemus sai hetkeksi pienemmän kaksijalkalan kissan jähmettymään paikoilleen. Kuitenkin kauneudesta huolimatta, tuon sisällä sykkivä viha Alicea kohtaan sai lopulta erakonkin hätkähtämään, kun tämä kynnet edellä lähti syöksymään kohti hiekanväristä naarasta. Alice väisti, antoi kynsillään varovasti varoituksena tuon turkille, kunnes loikki muualle taistelun temmellykseen tiedostaen vanhan naaraan iän.

Taisteluun päästyään Alice huomasi, miten paljon kissoja olikin heidän sotilaidensa kimpussa. Hangenleijona iski monia kissoja kynsillään, kunnes tämä vinkuen lähtivät karkuun joko kokonaan aukiolta, tai vain pesien taa suojiin nuolemaan haavojaan. Jotenkin Alice kuvitteli aukiolla asuvien olevan voitolla, mutta ehkä näiden yhteen pelaaminen ei ollutkaan niin vahvaa. Alicen kissat taas iskivät kynsillään yhtä, potkaisivat toista ystävänsä kimpusta ja sitten yhteistuumin hääsivät kaksi kissaa loikkien heti seuraavien kimppuun. Siitä hän oli ylpeä, miten hyviä taistelijoita he olivatkaan. Äkkiä kuitenkin vain katsellessaan Alice ei huomannut taakseen hiipinyttä kissaa, joka loikkasi hänen niskaansa terävästi ulvaisten. Naaraalla oli kilpikonnasävytteinen turkki ja siniset silmät, sekä tästä hehkusi tuoksu, joka kertoi Alicelle jotain. Naaraassa oli jotain erikoista muihin verrattuna, joka liittyi tämän pyöreään vatsaan tai sitten muuhun sairauteen tai johonkin. Kissa kuitenkin iski Alicen maahan, alkoi lyödä tämän kylkeä kynsillään, kunnes Alice onnistui lyömään toista nenään terävästi ja sai tämän perääntymään. Kissa sähisten pyyhki verta kuonoltaan, syöksyen sitten uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa Alice oli valmis, ja väisti tämän syöksyn, iskien tuota kylkeen ja sitten vielä korville, ennen kuin kääntyi ympäri loikkaamaan tuon niskaan. Mutta kesken lennon hänen kylkeensä iskeytyi suurehko musta kolli. Se sama, jonka hän oli nähnyt kyseisen naaraan edessä aukiolla. Kolli vihasta pörheänä sähisi ja sylki Alicen naamaan, samalla kun antoi kynsillään tuon niskaan. Alice pääsi pienen huvittuneen mrraukaisun ja iski kollia takajaloillaan terävästi vatsanahkaan, joka päästi vihaisen ärähdyksen selvästi kivusta, joka oli saanut tämän vatsanahan nyt vuotamaan. Kolli iski hampaansa Alicen niskaan ja heitti tuon altaan kauemmas, saaden terävän iskun kohdistumaan pienen naaraan päähän. Tärähdys sai tuon näön hetkeksi sumenemaan, sekä hahmotuskyky hävisi, kunnes hän pääsi käpälilleen ja alkoi ravistella päätään selventääkseen näkönsä. Kissojen ulina sekä pelokas sähinä palautti tuon äkkiä takaisin todellisuuteen, ja naaras ehti valmistautua kollin hyökkäykseen. Hän paljasti kaikki kyntensä ja kohtasi viirusilmin kollin katseen, samalla yllättyne tuon suupielessä olevasta oranssista virneestä. Oliko se vain turkkia, vai miten tuon suu olikaan noin leveä? Joka tapauksessa, se sai hänet naurahtamaan ja syöksymään itse kohti kollia.

Härmänraivo otti naaraan vastaan rinnallaan, ja iski hampaansa osittain tämän niskaan, kun pienempi arpirintainen naaras iskeytyi häntä rintaan heittäen kaksikon päällekkäin maahan. Härmänraivo piti kynsiään kiinni tuon olkapäissä, samalla kun iski ja yritti purra läpi naaraan hiekanvärisen turkin. Samalla Alice yritti repiä kollin korvia ja kaulaa, saaden jonkinlaista jälkeä aikaiseksi. Savun musta kolli yritti pitää itseään kasassa, mutta Alicen terävät kynnet saivat tämän tärisemään lopulta kivusta, ja hänen oli heitettävä naaras päältään. Alice kuitenkin sai kiinni kollin korvasta kynnellään, ja repäisi siitä palan irti lentäessään takaisin aukiolle. Härmänraivo keräsi itsensä maasta, pudisteli turkkiaan ja hengitti raskaasti, hännällään hätistäen Niittyleinikkisuota pakenemaan kohti vanhinten pesää. Kuitenkin sinnekin oli jo eksynyt Alicen soturi, ja kauhistuneet huudahdukset raikasivat aukiolla. Hiekanvärinen naaras vain hymyili ilkikurisesti kohti kollia, ja Härmänraivo vihaisena ulvaisun myötä syöksyi taas kohti pienempää naarasta kynnet esillä. Hän tällä kertaa väisti Alicen hyökkäyksen, heittäytyi kohti tuon kylkeä, iski käpälänsä tämän kaulalle ja kynnet tuon kylkeen, mutta silti vain pieni naaras hymyili ja myhäili kollin otteessa.
“Mistä sinä tulet ja miten kehtaat hyökätä leiriimme?!” kolli ulvaisi päin tuon naamaa, mutta hiekanvärinen naaras pyöräytti huokaisten silmiään.

“Jos te asetutte reviirilleni, niin minä pidän huolta siitä, että ette tänne jää”, tämä kirosi Härmänraivolle ja nopeasti iski vapaalla käpälällään kollia kasvoihin, saaden tuon toisen silmän sumenemaan verestä. Härmänraivon oli päästettävä irti pidellen kasvojaan, samalla yrittäen selventää näköään sekä saada tajua tilanteesta. Mutta kaksijalkalassa asuva pieni naaras ei antanut armoa, sitä hän ei tuntenut. Tuo hyökkäsi heti päästyään irti toisen otteesta kohti savun mustaa kollia, iski kyntensä tuon kaulaan ja vielä hampaansa perään toiselle puolen, maistaen tämän veren kielellään ja lopulta repäisten niin lujaa, ettei ääntä ehtinyt kollin kurkusta karata, kun tämä vajosi maahan ja verilammikko alkoi kasvaa tämän alla. Alice päästi irti ettei kaatuisi maahan kollin mukana, ja hymyili nyt aukiolle karvat pystyssä sekä leuka ja rinta toisen veressä.

“Onko täällä muita tämän pakisen kollin veroisia taistelijoita? Tämä reviiri on minun! Ja te poistutte, kuolette tai liitytte joukkooni!” tämä ulvoi voitonmielisesti aukiolla kohottaen häntäänsä ylös taistelevien kissojen keskellä. Jos täällä olisi ketään häntä vastaan taistelevaa enää, olisi Alice valmis ottamaan tästä mittaa. Muuten hän olisi hyvin varma, että tilanne olisi hänelle voittoinen.

//Kuolleet Sirkkapuro, Härmänraivo

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmolle, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.
• Kuukauden parhaaksi hahmoksi nimetään kuukaudessa aktiivisin hahmo, eli se hahmo, jolla on eniten rooleja kuukauden aikana.

Masi: +18ap +60kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Rikkotähti, Vuorileijonien heimon päällikkö +40kp +10ap +2ap
+ Sitrusvarjo, Vuorileijonien heimon emo +20kp +5ap +1ap


Heli: +12ap +40kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Aallonsydän, Vuorileijonien heimon varapäällikkö +20kp +5ap +1ap
+ Sakaalipentu, Vuorileijonien heimon pentu +20kp +5ap +1ap

//Masi
Sakaalipennun niskakarvat pörhistyivät, kun hän kuuli aukiolla puhetta suuresta pedosta. Erilaiset mielikuvat loikkivat hänen mielessään, kun tuo yritti vääntää kuvia suuresta kissasta, joka voisi pian kiusata heidän heimoaan pitkän aikaan. Jännitys kipristeli tämän käpäliä, kun lopulta Härmäpentu tönäisi hänen lapaansa nenällään. Hän hätkähti ajatuksistaan ja tarkkaili ympäristöään.

“Mitä?” hän tokaisi hiljaa ja katseli, miten Maitopentu näytti huolestuneelta, kun Härmäpentu johti heitä ulos leiristä pienestä pensaan raosta. “Minne me menemme?” tuo tuumasi puoliääneen ja katseli siskoaan, kun Härmäpentu loikki ulos leiristä kohti lumista vuoristoa. Hänen korvansa kääntyilivät ulkona viileässä tuulessa, eteen näki juuri ja juuri pienen lumipyryn vuoksi ja nuoren pennun oli pörhistettävä pentuturkkiaan vasten kylmää, joka äkkiä koski luihin ja ytimiin.
“Tuolla on hajua ja jäljet! Mennään!” Härmäpentu loikki lumessa eteenpäin ja Sakaalipentu katsahti pelokkaaseen Maitopentuun. Keltaturkkinen kolli tuuppasi nenällään siskoa eteenpäin, jotta itse kulkisi jonon viimeisenä. Hän näki juuri ja juuri Härmäpennun hännänpään, kun valkeus tukki joka aistin, sekä silmät eivät tottuneet erilaiseen luontoon. Hän ei koskaan ollut käynyt ulkona! Vilkkaat ajatukset alkoivat käydä hänen mielessään, lumi tarrasi hänen kylkiinsä sekä vatsaansa ja pian nuori kolli kuvitteli iskevänsä petokissaa kuonolle. Hän hihkaisi iloisena ja sai Maitopennulta erikoisen silmäyksen, kun Härmäpentukin oli lopulta pysähtynyt.

“En näe heitä, mutta haju on haihtunut”, Härmäpentu pohti käpälä leualla ja Maitopentu tärisi veljesten välissä.

“En pidä tästä yhtään!” tuo miukaisi ja Sakaalipentu painautui siskoaan vasten.

“Älä huoli! Näytämme sille ja palaamme sitten pesään”, hän tokaisi toiselle ja katseli itsekseen läpi lumipyryn. “Tuollahan on joku luola?” Sakaalipentu tokaisi ja Härmäpentu nyökytteli päätään.

“Sinne siis!” hän naukaisi innokkaana ja lähti loikkimaan pitkin lumen kohti luolaa, joka levittäytyi suurena heidän eteensä. Härmäpentu katseli hetken lumen loppumista harmaaseen kiveen ja maisteli ilmaa häntä korkealle. Sakaalipentu tuuppasi Maitopennun sisälle ja katseli itse ympärilleen ennen kuin pudisteli turkiltaan suurimmat lumet.
“Täällä ainakin on outo haju”, Maitopentu miukui ja värisytti turkkiaan. Sakaalipentu nyökytteli ja lähti pidemmälle tummaan onkaloon. Sitten hyvin matala, korvia vihlova murina alkoi täyttää luolaa, ja lopulta sen voimakas karjaisu, maukaisu jonkinlainen sekoitus niistä, sai jokaisen pennun loikkaamaan ilmaan.

“Siellä se on!” Härmäpentu murisi ja Maitopentu pinkoi tuon taakse. Sakaaalipentu katseli kauempaa miten suuri kyntinen, iso kissapeto asteli varjoista venytellen, hampaat irvessä ja lyhyt turkki pörhistyen valoon. Keltaturkkisen kollin suu loksahti auki, kun sen käpälä oli jo kolme kertaa Maitopennun kokoinen! Härmäpentu pörhisti turkkinsa, paljasti kyntensä ja vaatimattomasti yritti murista suurelle pedolle, jonka silmissä kiilui viha, nälkä sekä häijyys.

Aallonsydän oli huvittuneen seurannut Aamuntassun harjoitustuokiota nuorille, ja tuo lopulta huvittuneena päästi mrau naurahduksen ulos, kun Pisaratassu loikki puuhun turvaan ohjeistavan oppilaan suoritusta. Aamuntassu näytti ärtyneeltä, mutta heilautti yhdentekevästi häntäänsä kääntyen kehumaan Tyrsky- sekä Lummetassua. Harjoitus oli sujunut selvästi hyvin. Rikkotähti oli hänelle kertonut Kuulammen matkasta, ja jonkinlainen pieni pelko myös alkoi kalvaa varajohtajaa, sillä Aamuntassu todellakin ei näyttänyt niin Rikkotähdeltä kuin olisi voinut, ja jos tuo oli Kuulammella saanut jonkinlaisen enteen itsestään, voisi se lopulta johtaa mihin vain. Mutta hän toivoi, että se ei liittyisi mitenkään kollin menneisyyteen, tai tämän tulevaisuuden kasvuun. Aallonsydän kuitenkin oli painanut ne ajatukset muualle, kun Rikkotähti sanoi pentujen isän varmasti olevan ylpeä oppilaista. Naaras painoi vähän korviaan ja hiljaa katsahti osittain kohti kollia, hännänpää heiluen hermoillen.

“Hän varmasti onkin”, naaras sanahti hiljaa, ennen kuin Rikkotähti lähti astelemaan kohti harjoitusaukiota ja kertoi Aamuntassun suoriutuneen hyvin. Sinisilmäinen naaras seurasi vierestä ja hieman tomeralla katseellaan vinkkasi Pisaratassulle, että oli ehkä vähän lähtenyt laukalle harjoituksessa. Lopulta Rikkotähti kysyi vielä häneltä mielipidettä, ja Aallonsydän räpäytti silmiään pari kertaa ilahtuneena.

“Minusta kaikki näytti sujuvan hyvin, vaikka eräs lähtikin leikkisälle laukalle loppua kohden. Mutta uskon, että Aamuntassu on enemmän kuin valmis soturiksi”, tuo nyökytteli päätään tyytyväisenä ja lähti sitten pentujensa kera Rikkotähden sekä Aamuntassun takana kohti leiriä. Tyrskypentu sekä Pisaratassu telmivät matkalla ja Lummetassu kulki emonsa vierellä, saaden pienen nuolaisun päälaelle. Aallonsydämellä oli yllättävän hyvä mieli, vaikkei Rikkotähti vielä tietänytkään kaikkea. Ehkä kohta pitäisi hänelle kertoa hänenkin kuvittelemansa tapahtuma.

Leirissä Leijonalilja istui Koitomun pesällä ja yski epäileväisesti, Sitrusvarjon ollessa pentujen kera pentutarhan lähellä. Rikkotähti kutsui kansaa koolle matkalla ja lopulta kaikki asettuivat odottavaisena kuulemaan johtajaansa. Silmiään empaattisesti räpäyttäen Leijonaliljalle, entinen parantaja nyökäytti päätään pahoittelevasti varajohtajalle, vaikkei tämän tilassa ollut mitään anteeksipyydettävää. Hän oli alkanut voimaan huonosti heidän pentujensa syntymästä, ja Aallonsydän pohtikin mikä voisi olla hänellä hätänä.

Rikkotähti aloitti soturien nimityksellä, ja Aamunleijona, Havujuova sekä Mäyräsydän saivat soturinimensä, jonka jälkeen Hunajatassu, Jänötassu sekä Kajotassu saivat mestarit. Aallonsydän kutsui uusia sotureita sekä oppilaita ylpeänä uusilla nimillä, kunnes leiriin ryntäsi Sadevirran partio hätääntyneenä. Kissat hajaantuivat antaen tilaa partiolle ja Rikkotähti loikkasi näitä vastaan. Aallonsydän seurasi perässä ja kuunteli huolestuneena. Lopulta johtaja valitsi mukaansa partion, joka lähtisi tutkimaan asiaa. Ruskea naaras vain nyökäytti päätään Rikkotähdelle hännällään heilauttaen hyvää matkaa toivoen näiden palaavan takaisin ehjänä. Suuren kissaeläimen pelko vaivasi hänen vatsaansa, ja tuolla oli epäileväinen tunne asiasta. Toivottavasti kaikki sujuisi hyvin. Aallonsydän tervehti aukiolle jääneitä kissoja rauhallisesti ja katseli miten lopulta kaikki joko asettuivat ruokailemaan, oppilaat jakamaan taisteluliikkeitä tai pesiin nukkumaan. Kyllä kaikki järjestyisi vielä.

//Heli//

Kermansävyinen naaras kuunteli huolestuneena aukiolla tapahtumia ja kietoi tiukemmin pentunsa häntänsä suojaan. Leijonalilja oli vähän aikaan sitten alkanut oireilla vahvasti, eikä Koitomu osannut nimetä tämän sairautta, kuten ei myöskään Sitrusvarjo tai kolli itse. Tämän oli toisinaan vaikeaa hengittää, toisinaan rintaa puristi niin että tämä kaatui kävellessään ja se tuntui aina voimistuvan, kun tämä oli perheensä seurassa. Sitrusvarjo oli yrittänyt siivota pentutarhaa huolellisesti, josko kollilla voisi olla astmaa tai siellä leijuisi jokin haju, joka voisi saada toisen oireilemaan. Mutta se saattoi myös vain olla sattumaa, että pentujen läsnäolo sai kollin huonommaksi.
Sitrusvarjo suki mietteisiinsä ja huoleensa uppoutuneena Härmäpennun päälakea.
''Miksi me emme pääse ikinä mukaan mihinkään!'', Härmäpentu työnsi emonsa naamaa kauemmas ja polki vihaisena jalkaansa.
''Pääsette kyllä sitten, kun kasvatte vielä pari kuuta'', naaras pehmeästi naukui, väräyttäen viiksiään.
Maitopentu hymyili vaisusti, kunnes Lumipuuman ääni kutsui Sitrusvarjoa luokseen. Emo vilkaisi tiukasti pentujaan, että pysyisivät paikoillaan, kun hän menisi puhumaan aterian lomaan toisen emon kanssa, mutta Härmäpentu kiskaisi sisaruksensa luokseen.
''Lähdetään me itse nappaamaan se petoeläin!'', Härmäpentu kuiskasi, Maitopennun karvojen kohotessa kauhistuneina ylös.
''Mekö? Emmeme osaa edes taisteluliikkeitä'', Maitopentu miukaisi.
''Närhenloimu on opettanut minulle joitakin liikkeitä, voimme matkalla kerrata niitä. Tulkaa'', Härmäpentu intti ja puski Sakaalipentua lapaan, Maitopennun huolestuneena lähtiessä hiipimään kaksikon perässä ulos leiristä.
''Emmehän me edes tunne reviiriä, emme me tiedä mihin he ovat menneet ja missä se voisi olla'', Maitopentu miukui varovasti.
''Hölmö! Käytetään neniämme ja seurataan soturien hajua!'', Härmäpentu huiskaisi toista hännällä korville ja lähti määrätietoisesti johtamaan kolmikkoa.