//Heli, Owa//

Kaaosharha istui aukiolla pää painuksissa, katse kuitenkin Orkideahämyn turkilla, kun Vaahterakimalle puhui Naakkatähden kanssa tapahtumista. Kaaosharhalla ei oikeastaan ollut lisättävää, vaikka saikin jokseenkin odottavia katseita johtajalta ja sisareltaan. Kolli veti syvää henkeä, jotta rauhottuisi ja loppuisi se shokin omainen tärinä kehossa, tai oikeastaan shokin jälkeinen täriseminen. Hän ei olisi koskaan voinut kuvitella, että Riitasointu voisi kyetä johonkin tällaiseen. Se oli käsittämätöntä!
Kaaosharha oli jokseenkin uskonut, että heillä oli ollut aikoinaan jotakin aitoa. Kyllähän Orkideahämyn tappaminen kertoi siitä, että se oli ollut hetken mielijohteinen tunteiden vuoristorata. Mutta Kaaosharha ei koskaan voisi antaa sitä Riitasoinnuille anteeksi. Kaaosharha asetteli menehtyneen sisarensa posken karvoja sileiksi ja tasaiseksi, pois peittämästä tämän kasvoja selvästi surullisena.
''Minulla ei ole lisättävää, en tunnistanut sitä kissaa. Pimeys ympärillä näytti hänen hahmonsa mustana, mutten osaa sanoa, onko kissa edes minkävärinen. Kalaisa ominaishaju hänessä oli, mutta en ymmärrä, miksi Usvajoen tai Myrkkysuon kissa kulkisi tänne asti'', Kaaosharha pudisti hiljaa päätään. Voi kyllä hän ymmärsi, vaatimaan lisää palveluksia Kaaosharhalta! Vaikka Riitasointu olikin sanonut, että oli tullut katsomaan rakastaan, joka olikin selvinnyt suden hyökkäyksestä, vaikka koko asia oli ollut ansa alusta asti. Kaaosharha huokasi turhautuneisuuttaan ulos. Miten naivi ja sokea Kaaosharha oli ollut kaikenajan?
''Olin itse keräämässä erästä esinettä, jonka aiemmassa partiossa näin. Halusin antaa sen Salviapääskylle, mutta se kissa yllätti minut ja Orkideahämyn. Orkideahämy oli minusta huolissaan, kun olen toipilas ja silti lähdin kulkemaan pimeään yksin, siksi hän oli seurannut minua'', Kaaosharha nielaisi ja tämän korvat painuivat alas entisestään, mutta tämä hiljaa palautti katseensa Naakkatähteen. ''Se kissa hyökkäsi ensin minua kohti, mutta suuntasi huomionsa pian Orkideahämyyn, joka yritti paeta Vaahterakimalteen partion luokse. En ehtinyt apuun haavani auettua'', Kaaosharha ummisti tuskaisesti silmiään murheellisena. Auki repeytynyt haava oli jo tyrehtynyt, mutta se voisi tulehtua varmaankin. Kaaosharha muutenkin haluaisi vain päästä pois tästä painajaisesta ja asettua yrttien maailmaan, jossa ne voisivat viedä hänet pois tästä myrskystä.
''Olen pahoillani Orkideahämy, olen niin pahoillani'', Kaaosharha kuiskasi, laskien kasvonsa sisarensa turkkiin.

//Masi, Owa

Oranssin ruskea kolli asteli lopulta märkänä sekä apeana takaisin kohti leiriä, heilauttaen häntäänsä murheellisena takanaan katsahtaen matkansa varrella kohti Sitrusvarjon puutarhaa, joka oli onnistuttu suojaamaan hyvin lumelta. Kolli hymähti tyytyväisenä jollekin onnistuneella asialle, viimein maistaen veren ilmassa astellessaan leiriin. Häntä odotti näky, joka sisälsi murheellisesti itkevää emoa, loukkaantunutta soturia sekä muita hämmentyneitä heimolaisia. Naakkatähti hiljaa askelsi paikalle painaen lopulta korviaan alas nähdessään aukion keskellä makaavan nuoren kilpikonnaturkkisen naaraan, Orkideahämyksi häntä kutsuttiin. Muut ympärillä olevat kissat olivat tämän perhettä, lukuun ottamatta parantajaoppilasta, joka paikkasi valkean kollin rintaa. Tämän valkea turkki oli veressä, ties taistellut itselleen lisää arpia, tai aukaissut vanhat merkkinsä. Naakkatähti korjasi kurkkuaan ja asteli lähemmäs asettaen häntänsä lohduttavasti Tunturikukan lavalle.
”Haluaisiko joku selittää, mitä on käynyt?” ruhtinas aloitti hiljaa apealla äänellään, ennen kuin alkaisi tuomaan omia muita uutisiaan esille. Leirissä selvästi oli hieman hankalampi tilanne päällä, ja tämä olisi ehdottomasti tärkeämpää kuin Huuhkajaharhan poistuminen heimosta. Tai mitä hän siis sanoisi sen olevan. Kaaosharha näytti shokkiin joutuneelta, tai sitten muuten vain tämän väsynyt katse sekä loukkaantumisen jälkeiset voimavarat olivat niin lopussa, että kolli näyttäisi vain aaveelta. Vaahterakimalle taas istui sisarensa ruumiin äärellä hiljaisena, kylmänä. Lopulta nuori naaras kohotti päätään kohti ruhtinasta.
”Partiomme kuuli kiljuntaa nummelta, ja lopulta näimme, kun tuntematon kissa surmasi Orkideahämyn. Se oli vain ilmestynyt jostain, nopea, sekä pieni. Saavuimme paikalle vain näkemään murheellisen näyn”, Vaahterakimalle naukui tasaisen viileällä äänellään vilkaisten kohti muita partion osallisia, jotka istuivat hieman kauempana muista katsellen apeana tapahtumia. Vaahterakimalle lopulta siirsi katseensa kohti Kaaosharhaa, jotta kolli voisi sitten oman osansa kertoa tarinasta, jota itse naaras ei halunnut spekuloida mitenkään. Hänellä olisi oma tarinansa. Naakkatähti siirsi murheellisen katseensa nuoresta naaraasta Kaaosharhaan, sekä sitten Tunturikukkaan ja Orkideahämyyn.
”Järjestämme hänelle kauniit hautajaiset, jotka saapuivat valitettavasti liian aikaisin. Esi-isät pitäkööt hänestä huolta”, tuo huokaisi painaen korviaan alas.

//Heli


''Voimme olettaa, että tehtävästä tulee haasteellinen, mahdollisesti jopa vaarallinen. Mutta jotta emme paljasta kaikkia kykyjämme, on parempi, että kaltaisiasi voimakissoja ei olisi montaa ryhmässäsi. Annan sinulle kyllä vapaat tassut ryhmän luomisen suhteen, mutta tarkoituksenamme ei ensisijaisesti ole jäädä saarelle valloittamaan sitä, vaan ajaa Myrkkysuon kissat ahtaalle vangitsemisilla ja-'' Pakkastähti kohautti hymyillen lapojaan. ''Ja pitää heidät kiireisinä hautajaisien kanssa'', ennen kuin tämä nousi takaisin ylös, jatkaakseen matkaansa eteenpäin.
''Palaamme asiaan mahdollisimman pian, lepää ja suunnittele, sekä kouluta kasvavaa jälkipolveasi. Aikasi tulee nopeammin kuin uskotkaan'', ajan loppumisella tai alkamisella Pakkastähti ei tarkoittanut syntymää tai kuolemaa, vaan jokaisen henkilökohtaista hetkeä nousta parrasvaloihin. Kaikille olisi sellainen, toisille vain useammin, kuten Pakkastähdelle.
Marsalkka jatkoi matkaansa, heilauttaen sitten myhäilevästi häntäänsä hyvästiksi Iltahämärälle, ennen kuin jatkoi askeliensa kuljettamaa matkaa kohti Opaalikuisketta ja Karmanverta.
Hetken paholaisen kuvajainen tarkkaili tilannetta, ihan kuin hän olisi aistinut jonkinlaista tähtiturkkista kosketusta ilmassa, mutta saattoi vain kuvitella. Hän oli aika monta yötä valvonut ja ollut hereillä, suunnitellut, taistellut, vaeltanut ja johtanut.
''Miten harjoituksenne meni? Ovatko pentunne kehittyneet? Tai teidän omat voimanne?'', Pakkastähti askelsi kaksikkoa kohden, Kalmanveren vilkaistessa Opaalikuiskausta. Selvästi naaras ehkä murehti, että Pakkastähti epäilisi nyt muidenkin Viikatteen pentujen luottamusta Hopeapantterin tempauksen jälkeen.
''Minä taidan jo poistua lepäämään'', Karmanveri kosketti kumppaninsa lapaa, ennen kuin lähti kohti pesää Raivonkorennon puhuessa naaraalle.
''Silmäsi ovat muuttuneet kuin olisit kulkenut tähtienvalossa'', Pakkastähti katseli Opaalikuiskausta, antaen silmiensä kulkea korulle toisen korvassa, pohtien selvästi enemmänkin ääneen kuin odottaisi siihen mitään vastausta.

//Sara + susilauma//

''Onko syyttä lähettää näin isoa ryhmää sinne? Meidät huomataan helpommin ja vaikutamme isommalta uhalta'', Taiji tuumi, lähestyen Achillesta, joka ehdotti kaksijalkojen pennun johdattelua takaisin kotiinsa. Taijista se ei ollut hyvä ajatus, hän uskoi kaksijalkojen ottavan teräviä aseitaan tassuihinsa ja alkavan huitoa heitä kohden. Betauros kohotti kuononsa kohti kaksijalkojen leiriä mietteliäänä, Fenririn mennessä tervehtimään kaksijalan pentua hiljaisella vikinällä ja tuupaten tuota kuonollaan eteenpäin.
''Se ei taida osata kävellä kunnolla'', Fenrir murahti, pennun ollessa kuono edellä maassa takaisin, Taijin heilauttaessa korviaan.
''Ellei se ole loukkaantunut'', betauros murahti oman arveluksensa, kaksijalkojen pennun vikistessä omiaan.
''En osaa sanoa, kuononi on aivan sekaisin tästä löyhkästä, joka niiden pennusta lähtee'', Fenrir vastasi, astellen pennun ohitse. ''Ei sille ole taidettu edes opettaa seuraa käskyä'', Fenrir huokaisi Taijin viereltä, kun pentu jäi itkuisena kyhjöttämään siihen, johon oli aiemmin Fenririn avusta huolimatta horjahtanut kasvoilleen.
Taiji vilkaisi kohti Achillesta, kohottaen toista kulmaansa huvittuneena.
''Pitäisikö kuitenkin vain säästyä tältä vaivalta ja syödä se?'', Taiji nuolaisi suupieltään, silmissä kuitenkin leikkisäpilke. Se ei tulisi kuuloonkaan, kaksijalat olisivat pahoja otuksia, eikä niitä huvikseen haluaisi koko lauman kimppuun. Mutta otus ei ollut tarpeeksi voimissaan seuratakseen ja toiseksi liian typerä siihen, yksinkertainen suunnitelma oli monimutkikas. Otus ei seurannut ja houkuttelisi vielä itkullaan ties mitä petoeläimiä luokseen.
''Laitetaan se vain selkääsi, sinullahan on kokemusta turvallisesti muiden otusten kuljettamisesta selässäsi'', Fenrir vinoili Achillekselle, heilauttaen huvittuneena häntäänsä muutaman kerran puolelta toiselle.

//Masi
Iltahämärä katseli Pakkastähteä edessään ihannoiden, sekä innolla odottaen, mitä marsalkalla olisi hänelle kerrottavaa. Iltahämärä oli saanut Imperiumissa hyvin tassuihinsa tekemistä, vähintään sitten perheen perustamisen ja Myrkkysuon pelottelun verran, mutta nyt häntä selvästi odotti vielä jotain muutakin. Kollin korvat väräyttivät tupsuja korvissaan Pakkastähden myhäilevän äänen hymyillessään pojalleen. Iltahämärä vastasi hänen virnuilevaan hymyynsä omallaan, ja sitten mielessään jopa yllättyi Pakkastähden suurestakin suunnitelmasta. Hänen pitäisi palata Myrkkysuohon? Ajatus sai toisen hieman empimään suunnitelmaa, hännän vääntelemään vierellään hieman epäileväisenä. Mutta onneksi sen aika ei olisi vielä. Pakkastähdellä olisi muita häijyjä ajatuksia parantajien varalle. Iltahämärä hymähti virnuillen takaisin isälleen nyökäyttäen sitten päätään. Hetkisen oranssit silmät tarkkailivat isäänsä, ennen kuin hän laski katseensa tassuihinsa, jossa tosiaan virtasi myrkyn voima. Huvittavaa sinänsä, hänen tassuissaan voisi olla koko Imperiumin mahdollisuudet selvitä. Raapaisukin viholliseen, ja tuo kuolisi pian. Iltahämärä hymähti itsekseen kohottaen sitten katseensa takaisin isäänsä.
”Muistetaan siis tarkkailla kuuta. Tässä on hetki aikaa pohtia mukaani haluamia kissoja”, tuo naurahti kuivasti ja katsahti leiriin, jossa vaihtoehtoja ei olisi liikaa. ”Pohdin valintojani ja tulen ilmoittamaan sinulle, vielä viimeisten ohjeiden perässä ennen matkaani. Hyvää aikaa muistella myös reviiriä, sekä kissoja”, hän tuumasi ja yritti painaa mieleensä Myrkkysuon kissoja, joiden kanssa oli asunut hyvän tovin. Moni kasvo olisi voinut muuttua, monia ei olisi, jotkut jatkaisivat vieläkin. Mutta varmasti uusia. Tykkäisiköhän Pakkastähti Rikkotähden pennuista? Kai hän niitäkin oli saanut. Niin Iltahämärä muistaisi. Ainakin Pakkastähti heistä mieluusti orjia ottaisi, mutta muutoin Pakkastähden pentuja olisi vain Sädekatseen pennut sekä itse Rikkotähti, ketä ei kyllä mukaan saataisi. Mutta vähintään hänen kapiset pentunsa. Ei valitettavasti Pihkasiiven muilla pennuilla olisi käyttöä. Ehkä Iltahämärä siellä viimeistään löytäisi itselleen kaikki Pakkastähden haluamat kissat.
”Odotan innolla tehtävän alkua”, Iltahämärä lisäsi vielä isälleen virnistäen.

//Masi
”No toivottavasti hänen päänsä ei selviä ilman”, Opaalikuiskaus naurahti Kalmanverelle tämän puskettua kollia kylkeen. Outoahan se olisi, jos kaikki selviäisivät vanhuuden tuomalta höperöinniltä. Upseerin mielessä vilahti kuva vanhuuden päivistä, viettäen hetkiään Kalmanveren sekä muiden soturien seurassa, jos joskus heille vanhuuden päiviä suotaisiin. Voisi olla, että ei sellaisia olisi, ainakaan Imperiumin sotilaille. Kalmanveri seisahtui odottamaan jälkeenjääneitä pentuja, ja pian oranssi kollikin seisahtui paikalleen, jääden katsomaan kohti kumppaniaan, joka pian naukaisi jotain ennen kuin kosketti kumppaninsa nenää. Opaalikuiskauksen kurkusta nousi hiljainen kehräys, muttei kolli kerennyt vastaamaan naaraalle, ennen kuin tämä kutsui jo pentuja. Opaalikuiskaus kuitenkin toisti saman mielessään Kalmanverelle, vannoen uskollisuutta niin rakkaudelle, kuin erottamattomuudelle. Kolli katseli, miten Liekki painui kohti orjienpesää, jonne näytti helpottuneelta voivansa palata. Kaikki täällä varmasti olisi kauheaa, paitsi pesään palaaminen. Viimein kollin ajantaju seisahtui ja hän näki miten Liekin hahmo liukui pesään, lopulta Kalmanveren sekä Korppipilan näyttävän olevan hieman kauempana kollista, erillään tästä. Oliko Opaalikuiskaus vaihtanut maailmaa? Jonkun Sielutähden voiman saaneen pennun jäyniä? Kolli katseli mietteliäänä ympärilleen, kunnes Korppipilan vierelle ilmestyi tuttu näky. Sanattomana kapteeni katseli kaunista Liekkitähteä, joka oli kääntänyt katseensa Korppipilan käskystä kohti Myrkkysuota, ja nyt kertoi Opaalikuiskaukselle mahdollisuudesta. Hiljaa kolli käänsi katsettaan kohti jossain tuolla odottavaa Myrkkysuon saarta, jonne Liekkitähti kehotti häntä lähtemään. Etsimään parempaa mahdollisuuttaan, oikeaa itseään. Tuttu tuoksu pyöri Liekkitähden sanojen ympärillä, ja lopulta kaiken hiljentyessä hän alkoi kuulla Saukkoluolan veden lorinaa sekä lopulta Kalmanveren tuoksun, sekä sanat edessään. Opaalikuiskaus räpäytti silmiään pari kertaa ja käänsi katseensa kumppaniinsa. Hän luimisti korviaan, vilkaisi ympärilleen ja lopulta keskittyi sitten kumppaniinsa, joka oli saapunut hieman lähemmäs.
”Olen ihan kunnossa”, hän naukaisi hiljaa ja heilautti häntäänsä katsellen vielä Kalmanveren ympärille etsiessään Liekkitähteä. ”Omituinen tapaus kyllä, harvinaista, että Hopeapantteri pystyi tuollaiseen”, hän hymähti ja katseli sitten orjienpesää, jonne Liekki oli palannut. ”Eiköhän Imperiumin tavoitteena ole Pakkastähden suvun hallitsevan koko metsää, myös Myrkkysuota. Voihan se tuhota heikoimmat kansat tieltään mutta…”, hän tokaisi ja katsahti sitten Kalmanvereen, hymyillen vienosti. ”Olin vain näkevinäni jotain, olen kunnossa kultaseni”, hän kehräsi naaraalle nuolaisten tuon poskea rohkaisevasti, vaikka itse mielessään silti mietti, mitä Liekkitähti uskoi kapteenin löytävän Myrkkysuosta. Millaisen tulevaisuuden hän voisi sieltä löytää, jos ei kerran Kalmanveri sekä Pakkastähti ollut tie unelmiin sekä omaan itseensä?

//Heli

''Kaksijalat osaavat olla ovelia kuin ketut, vaikka ovatkin kömpelöitä kuin pienet pennut. Heillä on usein paljon ansoja, tai asioita, joihin varomaton voi jäädä kiinni. Usko minua, kun sanon, että parhaimmillekin voi käydä niin'', Tsume naukui tyttärelleen. ''Ah! Kyllä, tämä on ikkuna'', naaras huvittuneena kehräsi toiselle, väräytellen viiksiään. Tsume oli jo niin paljon keskustellut kaikkien kotikisujen ja kansattomien kanssa, että termit olivat hänelle tuttuja.
''Älä ole huolissasi, olen mielelläni sinua opastamassa ja ohjeistamassa. Olethan minun tyttäreni'', Tsume kurnahti Belladonnanviilolle, väräyttäen viiksiään ylpeästi. Kaksikko erkaantui lopulta, kun kaksikko meni lepäämään. Tsume loikkasi ikkunasta sisälle ja loikkien kiipesi isäntänsä rintakehälle, asettuen kerälle ja nauttien toisen suomasta lämmöllä, samalla kun takassa oleva tuli poksahti puissa.
--
Seuraavan aamun koittaessa Tsume venytteli tassujaan ja istuutui ulko-oven äärelle, odottaen kasvojaan pesten, että isäntä olisi valmiina. Tällä oli puinen keppi kädessä, johon tämä nojaili, harmaat kummalliselta haisevat saappaat, suuri vedeltä suojaava hattu, koliseva ämpäri ja pitkä viitta yllään. Tsume ei ollut täysin ymmärtänyt, mitä mies oli ajatellut, mutta koska mies oli pukenut pitkän ajan jälkeen Tsumelle kilahtelevan pannan kaulalle, seikkailu oli varmasti edessä.
Panta oli siksi, että mikäli Tsume katoaisi, löytäjä näkisi miehen tiedot pannasta. Erityisesti se ei silti estäisi Tsumen kaltaista kokenutta kissaa karkaamasta, senkun vain kiskoisi pannan pään ylitse. Lopulta mies oli valmis matkaan, tämä raotti ulko-oven ja Tsume työntyi nopeasti ulos, kaulapanta kilahdellen kaulalla, kun tämä heilautti päätään.
Ovi sulkeutui takana, samalla kun korkeammalla alkoi laskeutua savua. Tsume havaitsi valkean kääreen miehen suupielissä, kun tämä laskeutui terassilta pihalle ja lähti polkua pitkin virveli roikkuen olkapäänsä ylitse. Hän vislasi ja askelsi selkäsuorassa mäkeä pitkin, mutta kävelykeppi toisessa kädessään ilmassa pyörähdellen.
Tsume loikki Belladonnaviillon nukkumapaikalle, josta häntä vastassa oli pian uninen nenänpää. Olikohan nuorukainen saanut ollenkaan nukuttua?
''Huomenta Belladonnaseni'', naaras kehräsi, koskettaen toisen nenää omallaan. ''Isäntä lähtee pyytämään kaloja. Haluatko tulla mukaamme? Saisit ilmaista syötävää samalla'', Tsume kurnahti, kohottaen päätään ja korviaan, kun kuuli miehen vislailua. Miehen huomattua, että kissa olisi jäänyt jälkeen. ''Äläpä kuhnaile, tulehan nyt sieltä. Ne ovat mukavia reissuja'', Tsume kehräsi, kipittäen miehen perään portin raosta, katsellen, miten mies kulki laatoitettua mäkeä pitkin alaspäin, vilkuillen taakseen. Tsume odotteli Belladonnaviiltoa hymyillen, juuri sillä hetkellä ei satanut vettä.

//Masi

Belladonnanviilto antoi katseensa kaartaa pihassa sekä pesässä, josta hän näki osan ulkoa, sekä sisältä sen vaalean seinän toiselta puolen. Jotkin vaatteet roikkuivat seinän toisella puolen, ja kahiseva ääni sai Belladonnanviillon voimaan hieman pahoin, kun hän nielaisi voimakkaasti loikatessaan tunnustelemaan pihaa sekä nurmea. Piha oli ainakin kiva, siitä naaras piti. Mutta sisätilat tuntuivat hieman epäilyttävältä, vaikka Tsume sanoikin tämän kaiken olevan ihan hyvää, eikä tuota pitäisi pelätä. Mutta jos se mies ottaisi häntä hännästä kiinni! Ei Tsume sellaisesta voinut tietää. Jos hän ei pitäisikään Tsumen vieraista? Luopio hetkisen katseli epäileväisenä Tsumeakin, kunnes antoi hajujen virrata nenäänsä painaen mieleensä Tsumen pihan tuoksut, sekä tuoksun, joka talosta lähti. Se oli jotenkin lämmin sekä maukas, vaikkei ollut mikään tuttu tuoksu entiselle kansakissalle. Ehkä hän voisi vielä saada tietää senkin hajun perän. Lopulta Tsume hieman kertoi miehestä Belladonnanviillolle ja tuo naurahti kylmän ilkeästi antaen itsen hetken kuhertaa itsekseen.
”Ei kukaan minua saisi kiinni vaikka yrittäisikin, ei varsinkaan kaksijalka”, tämä naurahti, ottaen sitten kuitenkin tosissaan tämän kommentin ulkosäästä sekä lämmöstä. Totta se olisi, täällä hän olisi vain yksin ja pitäisi pitää huolta omasta lämmöstä. Joka onneksi kuitenkin löytyisi läheltä, kuten Tsumen luota. Belladonnanviilto rauhoituttuaan loikkasi ylös Tsumen vierelle puiselle alustalle vaalean seinän eteen, katsellen miten isokokoinen mies makasi jollain pedillä, mikä oletettavasti olisi lämmin. Seinän läpi hehkui kyllä lämpöä, ja sisällä oli kellertävää valoa, ehkä sisällä oli oma aurinkonsa, joka lämmitti ukkoa.
”Ehkä minun pitää kokeilla sitä ikkunan alusta juttua sitten kun tulee kylmä. Onko se ikkuna tämä vaalea seinä?” naaras naukaisi käpälällään koskettaessaan varovasti vaaleaa seinää, joka oli polkuanturoita vasten kylmä, mutta särkymätön. ”Kuten jäätä”, hän tuumasi muistellessaan lehtikadon aikana syntyneitä jäisiä vesilammikoita. Ehkä hän voisi luottaa siihen, ettei se mies häntä koskettelisi, jos joskus hän olisi tuttavallisempi sen kanssa ehkä sitten, mutta kyllä tosiaan Belladonnanviilto välttäisi sen kosketusta hänen kauniille turkilleen. Miten hän voisikaan pilata Belladonannviillon erinomaisen turkin! Luopio keskittyi lopulta kuuntelemaan Tsumen hulvatonta tarinaa, jolle nuorempi naaras naurahti ihmeissään ja pudisteli sitten päätään. Tietämätön pentu. Kuten Paahdekobra! Pahainen paholainen vain.
”Ehkä tulen tänne aina ihmettelemään ja kyselemään sinulta kaikkea. En uskalla koskea mihinkään, ehkä tämän lautaan ja tuohon seinään, mutta ehkä kylmä sitten viimeistään ajaa minut sisälle”, naaras murahti ja katseli ihmeissään kaikkea sisältä löytyvää, siitä suuresta pedistä maassa oleviin vaatteisiin sekä omituisiin tasoihin, jossa kaksijalka piti esineitään. Belladonnanviilto muuten nauttisi varmasti omista oloista pihalla, pakon tullessa sitten tukeutuen kuitenkin emoonsa seikkailullaan. Jokin kaksijalan mökissä ei häntä huvittanut, ehkä se oli se kansakissan pelko sekä epäilys kotikisuja kohtaan, mutta sellaista hänestä ei tulisi! Belladonnanviilto olisi luopio, ehkä kulkukissa. Muttei hänestä kotikisua tulisi! Naaras murahti itsekseen ja katsahti sitten Tsumeen.
”Kiitos todella paljon kaikesta tästä. Olisit vain voinut jekuttaa minut johonkin kuolleeseen rakoon, mutta näytit minulle kotisi sekä pihasi. Olen otettu tästä”, naaras kurnahti kiitollisena ja nyökäytti päätään Tsumelle tyytyväisenä päivän seikkailuun. Haukotus pääsi hänen kurkustaan ja naaras päästi sen ilmoille. ”Ehkä voisi pienet nokoset kyllä maistua”, naaras tuumasi ja väräytteli korviaan kuunnellakseen muita ulkona olevia ääniä.

//Seuraavaks varmaan sitä kalastusreissua? :D

// EE , Figaro on jo toisessa tilanteessa, mutta jos haluatte tätä jatkaa niin tämä on jäänyt kesken t.Masi

Pikkuinen kolli makoili kaksijalkojensa pesän terassilla, siksi kaksijalat sitä ainakin kutsuivat. Ei ollut kulunut kauaakaan hänen paostaan entisestä kotikansastaan ja tapahtumat vilahtelivat hänen päässään vielä hyvin selkeästi. Tai niin selkeästi kuinka hän putoamisensa aiheuttamalta tärähdykseltä muisti. Mutta se oli silti liiankin selkeästi. Hänellä oli ollut onnea matkassa. Onnea ja Salviatassu niminen naaras. Tuo lempeä naaras, joka oli kokenut saman kuin hän, oli auttanut hänet alkuun ja saattanut kaksijalkalan rajalle, josta kolli oli jatkanut matkaa yksikseen. Figarolla ei ollut tietoa, mihin Salviatassu oli matkaansa jatkanut, hän olisi ollut valmis ottamaan naaraan mukaansa, mutta tuo oli kieltäytynyt. Figaro toivoi vain naaraan olevan kunnossa, samallalailla kun hänkin nyt oli. Hän oli kuullut jo pentuna tarinoita kaksijaloista ja kotikisuista, ja häntä oli aina kiehtonut se elämäntapa. Siksi hän olikin ottanut suunnakseen juuri kaksijalkalan. Ja hänen onnekseen kaksijalat olivat löytäneet hänet. Nyt hänellä oli koti. Siitä kertoi hänen sininen kaulapantansakin, josta Figaro oli ylpeä. Vaikka se olikin aluksi tuntunut pahalta kaulassa. Figaro nousi venytellen ylös. Hän ei ollut ikinä lähtenyt kovinkaan kauas pesästään, siinä pelossa että törmäisi vahingossakaan Pakkastähden kissoihin. Hän ei halunnut eksyä. Nyt hän kuitenkin oli viime aikoina uskaltautunut hieman kauemmaksi, mutta ei kuitenkaan niin kauaksi etteikö ehtisi juosta pakoon takaisin kotiinsa. Sinne paikalle hän tälläkin kertaa suuntaisi. Figaro tassutti kaulapanta helisten kotipesäänsä ympäröivien aitojen taakse, ja lähti läheiseen metsään päin. Kotikisu hyppeli pienesti eteenpäin, mutta pysähtyi kuin seinään nähdessään vieraan kissan. Nuoren kollin niskakarvat nousivat peloissaan pystyyn. Ei hän täällä ollut ennen ketään nähnyt. Oliko Pakkastähti löytänyt hänet? Figaro ei tiennyt miksi Pakkastähti olisi yksittäisestä kissasta kiinnostunut, eihän hänellä ollut minkäänlaista vaikutusvaltaa tai arvoa. Ja imperiumi luuli hänen varmasti kuolleen. Mutta Figaro ei voinut peloilleen ja traumoilleen mitään. ”Kuka olet?” Figaro vinkaisi naaraalle, joka oli nyt huomannut hänet (?).

/Nugetti//

Jaken käpälän ohitse tuuli sylkäisi lehden, johon kissa yritti hitaasti tarttua, lehden ajat sitten jo paiskautuessa hänen viereensä maahan ohitse käpälän liikkeen. Kaikkeen keskittyminen oli vaikeaa ja hänen oli kerrassaan mahdotonta enää miettiä, mitä kaikkea hän oli sanonut, koska ei ollut enää varma, oliko hän puhunut, ajatellut, kuullut ääniä vai joku muu puhunut hänen suullaan. Hän oli sekavassa mielentilassa sienien seurauksena, niin vähäisestäkin määrästä, mutta levollisuus ja se sekavuus toi omanlaistaan rauhaa kanikorvan mielessä, kun tämä ei ollut varma miten kauan oli tuijottanut tassuaan ja taivasta. Hän sulki silmänsä hetkeksi, jolloin unohti pitää käpäläänsä pystyssä ja se kellahti hänen vatsansa päälle, kollin siirtäessä hitaasti säihkyvät silmänsä kohti Cloveria, kun tämä puhui hänelle.
Jake ei tarkalleen ymmärtänyt mistä Clover puhui, mutta piti silmänsä tässä ja pyrki parhaansa mukaan kuuntelemaan, vaikka tämän sanoissa oli paljon sellaisia asioita, joita Jakenkaltainen kansan omistanut kissa ollut koskaan kuullutkaan. Sisaruksia oli jossakin ja ne olivat jäätyneet, mutta tämä kissa oli selviytynyt, sen verran hän ymmärsi, siirtäen aineiden täytteisen katseensa takaisin muualle, koska ei ollut varma, miten pitkään oli toista vain tuijottanut. Se olisi kuitenkin hyvinkin epäkohteliasta. Hän ei tiennyt mitä lampaat olivat, mutta uskoi tämän liittyvän turkkiensävyyn, ja pyrki hymyilemään mukana, vaikkei ihan ymmärtänyt vanhemman kissan huumoriakaan asian suhteen. Ei kuitenkaan ollut soveliasta olla olematta läsnä.
Jake heilautti hämmentyneenä korviaan klaanikissan nimen kuullessaan, muttei osannut yhdistää sitä nimeä kehenkään, hän ei ollut tavannut sen nimistä klaanikissaa tai kuullut tästä kokoontumisista. Toisen käytös oli outoa, mutta jokin sai Jaken olon enemmän kuvottavaksi tuntemaan. Jake ei osannut ajatella itselleen pentuja, ja oikeastaan koko ajatus sai hänen vatsansa kiertämään, että Cloverilla niitä voisi olla ja olisikin, eikä ne merkitsisi mitään. Clover oli samanlainen kuin Jaken vanhemmat, joita hän yritti aina muistaa rakkaudella ja hyvin aatoksin, mutta totuus ei ollut sitä. Jake onnistui kierähtämään vatsalleen pahanolonsa runtelemana, hiljaa nousten istumaan.
''Pahalta'', Jake sanoi hiljaa, hieman nuokkuen istuvalteen, muttei vastannut Cloverin silmiin. Hän ei osannut tarkalleen määritellä mikä olisi vialla, mutta toisen mainitessa kotikisun, Jaken niskakarvat hieman pörhistyivät, kunnes ne hiljaa alkoivat tasoittua, kun hän yritti sokealle mielelleen muistuttaa, ettei hän olisi enää klaanikissa. ''Se voisi olla hyvä ajatus. Haluan nähdä maailman, jota olen kauan etsinyt ja kaiken sen asukkaista, vaikka enemmistö heistä onkin minulle ollut vihollisia tai lakieni vastaisia. Kuten kotikisut'', Jake heilautti korviaan mietteilleen, lopulta siirtäen katseensa vanhempaan herraan vierellään.
''Olenko minä sinulle ystävä vai oletko sinä vastannut minun säälittävään avunpyyntööni ja vain ottanut minut siipiesi suojaan? Aiotko minutkin käännyttää pois, kun olen itsenäinen?'', Jake kysyi tasapaksulla, mutta selvästi sienien väsyttämällä äänellä, silmien vain katsoessa toista. Clover puhui suoraan asioita, siksi Jakekin halusi puhua. Ne ei ollut syytöksiä, se ei myöskään ollut haastava tai vihainen, huolestunut enemmänkin.

//Yötaivaan väki

Äkkiä hampaita alkoi iskeytyä naaraaseen kiinni, ja hädissään pienempi kettu alkoi huutamaan iskujen lomassa, yrittäen samalla hätistellä kissoja kimpustaan. Hän yritti lyödä toisella käpälällään soturia toisessa tassussaan, mutta niskaan tulevat puremat olivat myös kovia. Saga päätti pyörähtää voimakkaasti selälleen, jättäen soturin tassussaan kylkensä alla, sekä pudottaen kissan niskastaan samalla maahan. Ketunpoikanen yritti nousta pystyyn, mutta hampaan puremat tassuissa saivat tämän horjahtamaan ja kaatumaan kokonaan ympäri toisten soturien eteen, joista suurehko ruskea kolli loikkasi pikimmiten pienen ketun kimppuun. Saga karjahti kivusta, kun hampaat iskeytyivät hänen lapaansa, ja samalla Kitsunen raivokas huuto kajahti pesästä, josta naaras syöksähti ulos talloen kaikki kissat pesän sekä Sagan välissä. Joku soturi vingahti hänen tassujensa alla, muttei Saga kyennyt näkemään tai tunnistamaan ketään. Sentään tässä ei ehkä ollut mukana sitä mukavaa kissaa, jonka hän oli tavannut. Kitsune loikkasi kiinni ruskeaan kissaan pentunsa yllä ja heitti tuon voimakkaasti kohti lähintä puuta, jonka kylkeen vanhempi kissa ärähtäen paiskautui. Loput kissat alkoivat lopulta hyppiä suuremman vihollisen kimpussa, kun Saga yritti kovasti saada pidettyä kissojen hampaita erossa hänestä, samalla yrittäen auttaa emoaan.
”Saga, et sinä voi näitä vastaan taistella! Minulla on vielä mahdollisuus, mutta sinä olet vielä niin nuori!” Kitsune murahti tyttärelleen puriessaan yhtä kissaa niskaan tämän sitten valitellen paeten pensaikkoon piiloon. ”Pakene nyt, ellet halua kuolla rinnallani! Mitä en varmasti anna sinun tehdä!” suurempi kettu ärisi raivoissaan huitoessaan tassuillaan sekä hampaillaan yrittäen tavoittaa jokaista pientä häntää, joka hänen nenänsä alta välähti. Yksi nuori mustan valkea kissa oli loikkaamassa pienemmän ketun kimppuun, mutta Saga sai otettua askelen kauemmas tästä, lyöden toista huterasti tassullaan päähän toisen laskeutuessa, mikä sai toisen hetkeksi hämilleen, mutta vain taistelutahdon kiihtyessä. Nuori kissa lähti uudestaan loikkaan ja se sai puraistua Sagaa korvasta, joka sai naaraan ärähtämään kivusta lähtiessään sitten juoksemaan eteenpäin niin lujaa kuin tassuistaan mahtaisi päästä, ohitse muiden, läpi pensaiden, kauas emostaan, kauas kissoista. Kitsunen huuto kantautui kauas, kun tämä varmasti yritti pidätellä kissojen lähtemistä hänen peräänsä, yrittäessään heitellä heitä kauas ja puristaen näitä maahan. Mutta kissoja oli monia. Ja Saga päätti nyt vain juosta eteenpäin kunnes huuto loppuisi, metsä rauhoittuisi, ja hän voisi palata joku päivä katsomaan sitä mukavaa kissaa. Mitä nämä eivät olleet.

Kultainen naaras oli astellut järven rantaan maistelemaan tuoksuja, joista ei tunnistanut yhtään, saati saanut kiinni mitään vanhaa, mitä oli joskus päässyt maistelemaan. Kaikki tuntui olevan kadonnutta, ehkä sodan myötä, tai sitten kansat olivat kuolleet, ja enää heitä eläisi pari jossain leireissä. Vihersilmäinen tuhahti ja laskeutui juomaan vettä, joka oli yllättävän kirkasta, sekä maittavaa ja viileää. Pimeydestä saapunut varjo venytteli etukäpäliään veteen asti, huomaten sitten vilkaista vasempaan kylkeensä, nenäänsä saapuen iljettävä haju. Hän kosketti kylkeään hännällään ja naurahti maittavasti.
”Ai että nousi haudasta, muttei hauta poistunut minusta”, tämä väräytti viiksiään katsellessaan osittain avonaista kylkeään, josta saattoi erottaa kylkiluita sekä lihaa, eikä karvaa ollenkaan. Pieni aukko kyljessä oli luotaan poistyöntävä, mutta huvittavan näköinen, ehkä hieman jopa pahanomaisen oloinen. Naaras vain päätyi kehräämään ulkonäkönsä koristeelle, päättäen lähteä askeltamaan kohti Myrskyvaahteran metsää etsiäkseen merkkejä kissoista.
---
Pimeydestä saapuneen varjon retki oli turha, sillä mistään ei löytynyt ketään. Hän oli napannuti itselleen pari vatsan täyttävää hiirtä, mutta kissoja ei näkynyt missään. Leirit olivat autioita, niin Myrskyvaahteran kuin Yötaivaankin, ja hajut olivat niin laimeita, ettei täällä olisi pitkään aikaan asuttu. Minne ne rotat olisivat lähteneet? Entinen erakkolauman johtaja päätti lähteä askeltamaan eteenpäin, kohti tuntematonta, toivoen voivansa löytää jotain merkkejä kissoista, jotain merkkejä pojastaan, sekä kumppanistaan. Ehkä Pakkasnauru oli saanut tassuihinsa voimaa, mitä itse naaras ei kyennyt itselleen saamaan. Tai sitten hän oli maatunut kumppaninsa lailla maan uumeniin, jättäen taakseen kaiken, mitä ei ehtinyt luomaan. Muttei kyllä Pakkasnauru ollut Kuoloon saapunut? Ehkä kolli olisi siis hengissä. Ajatus sai naaraan loikkimaan pari askelta eteenpäin, huulilla seikkaillen ilkeän tyytyväinen hymy, kun hän askelsi pitkää matkaa eteenpäin, toivoen voivansa löytää jotain merkkejä kansoista, sekä pojastaan.

Käytetty Mysteerikissa lippu

//Owa

Pöllö pyörähti ilmassa suuren ympyrän vatsa kohti taivasta ja sitten takaisin normaaliin lentoon, päästäen huhuiluaan pitkin ilmaa, ystäväänsä, joka veisi hänen viestiään pitkälle eteenpäin. Ilma olisi hänen ystävänsä nyt ja aina, kun se kannatteli hänen siipiään ja höyheniään usein pitkän matkan, ennen kuin tulisi jotain estettä matkalle. Feykir oli pitkään etsinyt niitä pieniä karvaisia poikasia, joita oli nähnyt aiemmin seikkailuillaan. Nyt oranssihko pöllö oli hukannut ne. Hän kuitenkin kuuli jostain alapuoleltaan kovaäänistä haukuntaa, lähtien laskeutumaan pyörähdellen kohti vuoria ja metsää, josta valikoi hyvän näköisen oksan ja asettui sen päälle sukimaan sulkiaan. Haukunta kuului aika läheltä, hän hetken aikaa sitä kuunteli päätään kallistellen, sitten loikkien puunoksia pitkin vähän lähemmäs, päätyen johonkin aukiolle, jossa istui sekä seisoskeli karvaisia suuria susia, jotka mahdollisesti puhuivat keskenään.
”Ystäviä? Onko nämä niitä ystäviä?” Feykir huhuili ystävälleen ilmalle, loikkien susien taakse huomaten yhden makaavan maassa apeana(Megami). Oranssin pöllön huomion tässä herätti apean olemuksen lisäksi punaiset silmät, joita tämä tuijotteli haltioissaan, laskeutuen viimeisellä alimmalle oksalle, jonne susi ei yltäisi kuitenkaan loikkaamatta. Ehkä Feykir olisi siellä turvassa.
”Hän on surullinen, miksi hän on surullinen, ystäväni?” Feykir huhuili uudestaan kallistaen päätään katsellessaan nappisilmin tätä kaunista sutta, jonka mustilla kasvoilla kulki valkea raita. ”Hän on kaunis, hän on”, tämä tokaisi nyt iloisemmin ja väräytti siipiään yrittäessään kiinnittää toisen huomiota. Hän halusi jutella tämän kanssa. Ei tämä niin pieni ollut kuin silloin ne pienet sudet, ehkä ne olisivat täällä? Tai sitten nämä olisivat uusia susia? Uusia tuttavia kuitenkin!

Figaro venytteli haukotellen nokostensa jäljiltä. Kolli oli torkahtanut lämpimään auringonläikkään. Auringon lämpö oli tuntunut mukavalta turkilla, mutta nyt hänen suutansa kuivi. Kotikisu nousi ylös ja asteli varjoon asetetulle kipolle, joka oli laitettu täyteen raikasta vettä. Figaro lipoi vettä kielellään useamman kulauksen. Sitten kolli höristi korviaan kuultuaan rapinaa puutarhansa laidalta. Kotikisu lähti uteliaana äänen suuntaan. Se kuului aidan takaa. Figaro loikkasi aidalle. Alhaalla aidan toisella puolella oli pienikokoinen kilpikonnakuvioinen naaras.
Kilpikonnakuvioinen muukalainen loikkasi niskakarvat pystyssä taaksepäin, selvästi pelästyneenä Figaron yllättävästä saapumisesta. Kilpikonnakuvioisen korvat painuivat luimuun.
"Kuka olet ja mitä haluat?" Kilpikonnakuvioinen sähähti epäluuloisena.
Figaro tutkaili naarasta. Hassua, että tuo oli melkein tunkeutunut hänen mailleen, mutta käyttäytyi kuin olisi omallaan. Mutta enää Figaro ei elänyt kansojen parissa. Kaksijalkalassa asiat toimivat eri tavalla.
"Olen Figaro..Asun täällä, joten ennemminkin minun pitäisi kysyä tuota sinulta" Kolli naukaisi, muttei ollenkaan vihaisesti. Pikemminkin huvittuneena.
"Olen kotikisu myös, kuten varmaan huomasitkin jo" Figaro helisytti kaulapantaansa.
"Ja arvelen sinunkin olevan, vaikkei sinulla kaulapantaa olekaan. Olet liian siisti ollaksesi kulkukissa. En tiedä millaisia kotikisuja olet aiemmin tavannut reaktiostasi päätellen, mutta voin onneksesi sanoa etten halua hankaluuksia. Ihmettelin vain rapinaa ja tulin katsomaan"
Kilpikonnakuvioinen tutkaili hetken Figaroa ja laski pikkuhiljaa karvojaan alas, ymmärrettyään ettei kolli aikonut käydä hänen kimppuunsa. Tuon katseessa kuitenkin säilyi varovaisuus ja valppaus. Naaras ei tainnut olla kovin nopeasti lämpenevää sorttia. Tuo ei tainnut seurustella kovin usein muiden kissojen kanssa.
"Olen Sylvi." Kilpikonnakuvioinen lopulta naukaisi.
"Asun tuossa ihan vieressä" Naaras osoitti hännällään tulosuuntaansa.
”Hauska tavata Sylvi” Figaro hymyili.

Sinisenharmaa kolli oli ansainnut soturinimensä yhdessä veljensä kanssa vain hetki sitten. Ja nyt Huuhkajaharja olisi myös vasalli, eli seuraisi isänsä tassun jälkiä. Merivinha taas oli seurannut tuttuja askelmiaan ulos leiristä, sillä hänellä ei ollut muutakaan tekemistä yksin leirissä, kuin joko nukkua, syödä tai kadota ulos seikkailemaan. Sininen perhonen oli onneksi halukas pitämään hänelle seuraa, ja olikin aina seurannut sinertävää kollia ympäriinsä. Se teki Merivinhan iloiseksi. Samoin kuin se, miten Meri puhuisi hänelle aina välillä. Vaikka ääni olikin pitkään ollut hänen päänsä sisällään kertomassa hänelle ulkomaailman ihanteellisuudesta, oli Meren tullessa vasta alkanut selkeytymään se, että ehkä tuo halusi hänet pois heimosta, ehkä Meri oli hänen kohtalonsa, joka oli huudellut hänelle jo pitkään. Ja nyt vasta hetki sitten oppilaana oli Meri löytänyt tiensä hyytävään vuoristoon, Merivinhan luokse.
Taas tavanomaiseen tapaansa oli siniharmaa kauluksinen kolli lähtenyt seikkailemaan ulos valkeaan ympäristöönsä, joka pian taas täyttyisi aivan kokovalkeaksi suureksi puuteriksi. Aina kylmän sekä lehtikadon tullen saapuisi myös pilvet sekä kylmä hiutale, joka täyttäisi maan valkealla puuterilumella. Sen oli emo heille esitellyt silloin, kun hän oli vielä elossa. Nyt ei vain ollut enää, ja Merivinhan pitäisi selvittää loppu kaikesta maailmasta itse, yksin. Ei isällä ollut hänelle aikaa Huuhkajaharhan koulutuksen ohella, joten Merivinha keksi itselleen tekemistä. Niinpä hän lähti Meren kanssa laskeutumaan alas vuorilta päinvastaiseen suuntaan Järveltä, etsiäkseen erilaisia polkuja, mielenkiintoisia kasveja sekä uutta ja mukavaa tutkittavaa. Ei Merivinhaa jaksanut paljoa kiinnostaa soturilain pyhittäminen, saati nyt yhtään sen enempää, kun he eläisivät yksin eristäytyneinä muista. Merivinha mieluummin loisi itse oman polkunsa, lakinsa, sekä uudet tuttavat, joita voisi tapailla koska vain, eikä kuitenkaan olisi sidoksissa näkemään näitä joka päivä, joka tunti, joka sama auringonnousu tai kuunlasku. Merivinha halusi elää vapaata elämäänsä Meren kanssa, kuten perhonen oli hänelle pitkään pään sisällä jo kertonutkin.