Valkomusta naaras räpytteli yhtä hämmästyneenä silmiään kuin verta vuotava kissa veneessä, sekä Belladonnaviilto niskakarvat pörhistyneinä. Kaksijalka nosti veltoksi käyvän kissan syliinsä selvästi mieskin huolestuneena tapahtuneesta ja yritti irrottaa koukkua, mutta kun napatun kissakalan turkkia saatuaan sivuun, mies ymmärsi, että koukku oli lävistänyt kissan nahan ja uponnut lihakseen asti, saaden pahoja vammoja aikaan. Mies riisui takkinsa ja kääri kissan siihen pitääkseen tätä lämpimänä, samalla kun irrotti koukun ongestaan, ja asetti kissan takkiin käärittynä Tsumen ja Belladonnaviillon taakse. Tsume nuuskutti hiljaa kissaa, heilauttaen korviaan murheellisena.
''Tuoksuu Myrkkysuolta'', entinen varajohtaja hiljaa sanoi, kohottaen sitten tassunsa veneen reunalle ja katsellen kohti saarta, samalla kun kaksijalka alkoi soutaa heitä kohti rantaa, kohti kaupunkia, kauemmas saaresta. ''Turha huutaa Myrkkysuon kissoille. He eivät saa missään nimessä paljastua kaksijalalleni, hän ilmoittaisi kuitenkin kissoista johonkin ja kaksijalat mylläisivät pian koko saaren, mahdollisesti myös muut kansat olisivat vaarassa'', Tsume naukui murheellisena Belladonnaviilolle. Tietysti Tsume olisi halunnut auttaa, mutta se olisi liian vaarallista.
Tsume laskeutui vieraan naaraan vierelle ja asettui tuota lähemmäs, pitääkseen märän ja vakavan haavan saaneen neidin hieman lämpimänä, sillä vamman vakavuudesta ei ollut vielä tietoa, mutta tuo menetti niin paljon verta, että tajunnantila oli heikentynyt selvästi.
Heti kun kaksijalka pääsi rantaan, tämä hylkäsi kalansa ja onkensa veneeseen, köytti veneen kiinni puuhun ja nappasi takkiinsa käärityn kissan syliinsä, otti puuta vasten nojaamaan jättäneensä keppinsä ja lähti suurin, mutta vanhojen jalkojensa kanssa askeltamaan kohti ylämäkeä. Tsume vilkaisi Belladonnaviiltoa.
''Hän vie kissan varmasti eläinlääkäriin. Siellä on kaksijalka -parantaja, joka hieman erilaisella hämähäkinseitillä ompelee hänet kuntoon ja antaa voimakkaita yrttejä. Mutta ongelmana on se, että mikäli kaksijalkani ei pidä häntä, kyseinen parantaja lähettää tuon kissan sellaiseen paikkaan, jossa kaksijalat ostavat kissoja lemmikeiksi. Ja se on vaarallinen paikka'', Tsume ynähti hiljaa, kurkkien veneestä huolestuneena, kun mies kiipesi mäkeä pitkin ylös ja kolmen talon jälkeen ylitti tien, ja meni tietyn oven taakse koputtamaan.
''Tule, meidän on parasta mennä tarkistamaan kyseisen kissan tilanne. Hän on villikissa, eikä mikään kotikisu ja kuuluu omiensa pariin. Hän ei saa joutua löytöeläintenkotiin'', Tsume naukui ja pudottautui alas veneestä, lähtien kipittämään mäkeä alas, Belladonnaviilto perässään (?).
He saapuivat pian talolle, johon kaksijalka oli mennyt ja ovi suljettu perässä, ja Tsume tottuneesti hyppi ikkunalaudoille katsomaan ikkunoista sisään, huomaten pian eräästä ikkunasta, kuinka kaksijalka kantoi kissan sylissään yhteen parantaja kaksijalan osoittamaan huoneeseen, johon kyseinen kaksijalka myös itse siirtyi. Tsume loikkasi seuraavalle ikkunalaudalle, ja taas seuraavalle, kunnes huomasi Myrkkysuon kissan asetettuna pöydälle ja eläinlääkärin lääkitsevän toista tuntoaistien osalta tajuttomuuden rajamaille, samalla kun Tsumen isäntä istui huoneessa olevalla tuolilla ja katseli toiseen käteensä murheellisesti nojaten tapahtumia.
Tsume nyppi hännällään Belladonnaviiltoa kutsuakseen vierelleen katsomaan.
''Katsotaan tuoko mies hänet ulos, vai jääkö naaras tuonne. Jos naaras jää tuonne, meidän on autettava hänet yönturvin ulos'', Tsume kuiskasi toiselle ja silmät tuikkien katseli Myrkkysuon kissaa. Hän ei koskaan jättäisi kaltaistaan pulaan uudessa maailmassa.

//Heli, lauma

Se oli uskomattoman hieno hetki, viimeinkin päästä perille sinne, mihin oli aina halunnutkin palata. Vaikkei kolli tuntenutkaan lauman reviiriä, tapoja tai mitään siihen kuuluvaa, vain se, että hän pääsi takaisin emonsa luokse, hän koki olevansa kotona. Kolli veti syvään henkeä ja painautui emoaan vasten, mutta säpsähti pian yllättyneenä, kun johtaja puhutteli häntä. Lasipilvi räpäytti muutaman kerran silmiään, että hahmotti kokonaisuuden, maininneensa Tomun, siis Raadontomun nimen ja kissat olivat tulleet uteliaiksi. Isällä oli tainnut olla täällä hyvä maine, tai ainakin parempi kuin kansojen parissa.
''Hänen sanojensa mukaan, hän saapui sinne vain voidakseen tavata sisareni, en tiedä, olivatko he kauankin jo tapailleet salaa, mutta jäivät siitä lopulta kiinni Usvajoelle. Ja siellä kerääntyi aika paljon ongelmia siitä, että luopio on ilmestynyt reviirillemme, jota varajohtaja on tapaillut. Mutta nyt hän on tosiaan Usvajoessa, jossa asiat ovat olleet jo pitkään todella vaikeita ja sekaisin'', Lasipilvi arastellen sanoi.
Ei ollut reilua haukkua omaa vanhempaa kansaansa, muttei hän sitä erityisesti halunnut puolustaakaan.
''Haluan kuitenkin painottaa, että vaikka Usvajoessa asiat ovat vaiketa. Puoliverisiä on tapettu ja vainotaan siellä, eikä muutenkaan kansa ole ollut entisensä, tulin tänne lähtökohtaisesti itseni ja emoni takia. Olen halunnut päästä oikean perheeni luokse niin kauan kuin muistan. Sinun luoksesi'', Lasipilvi tarttui emonsa tassuun hännällään ja puristi sitä helpottuneesti ja pehmeästi.
''Jos siis vain kelpaan tänne?'', kolli kohotti hieman päätään ja käänsi katseensa kohti uutta johtajaa, joka kantoi nimenään Sarastuksenlilja. Lasipilvi ei ollut kuten isänsä, hän ei ollut vahva, luotettava ja vaarallinen taistelija, joka puolusti viimeisen hengenvetoonsa omaa kunniaansa, ja varmasti kumppaninsa. Lasipilvi oli pelkkä raukka isäänsä nähden, mutta myös aito, rehti ja persoonana pyrki aina hyvään. Sitäpaitsi hän uskoi, että kykenisi viimeinkin nyt olemaan onnellinen, kun hän olisi emonsa luona ja paremman siitä teki se, ettei Tomu olisi siellä enää. Oli vain hän ja hänen oma emonsa, uusi yhteinen elämä. Lasipilvi olisi voinut pakahtua siitä onnesta, niin kauan hän oli tätä odottanut!

//Masi, EE

Kun ryhmät olivat poistuneet leiristä, naaras katseli hetkisen rauhallisesti ympäristöään sekä Myrkkysuon saarta vaan siinä mielessä, että muistelisi kaikkea saarelta, mitä olisi saattanut unohtaa, tai jättää huomiotta. Yleisimmin partioidessa tarkkailtiin rajoja sekä rantaa, ei yleensä puita tai sisäsaarta muuta kuin saalistuksen toivossa. Aallonsydämen huulille kohosi hymy, vaikka pelko sekä ahdistus tulevasta, sodasta, kaikesta, olisi aivan liikaa voidakseen nyt iloita mistään. Ryhmät saapuivat rantaan ja hänen ryhmänsä asettui markiisin taakse, etenkin nuorimpien kokeillessaan tassujaan veteen, missä he tulisivat oletettavasti työskentelemään. Aallonsydän katsahti kohti Ruutimerta, ja nyökäytti tälle päätään, sitten pohtien tarkkaillen ympäristöään sekä kissojaan. Eivät he oikein olleetkaan kyvykkäitä tai hyviä rakentamaan ansoja, mutta parhaansa heidän tulisi silti tehdä.
”Rikkotähti ei maininnut ansoista muuta kuin että ne olisi hyvä tehdä veteen, jossa ehkä tulijat eivät sitä odota. Jos he pääsevät saarelle, siellä he voivat tarkkailla ympäristöään ja painaa mieleensä epäilyttävät kohdat. Jos he kohtaavat ansat jo vedessä, syntyy siinä pahempi paniikki”, Aallonsydän yritti muistella ja ajatella loogisesti samaan aikaan. Muiden kansojen kissat, toki Usvajoen, mutta ei muiden kansojen kissat olleet tottuneet uimaan. Paha sanoa osaisiko Pakkastähden kätyrit uida miten hyvin, mutta loogisesti päätellen, jos kissa joutuu vedessä hätään, on hätä kaksikertaa jo suurempi. Ruutimeren jakaessa tehtäviä ryhmälleen markiisi näki tumman ruskean soturin nyökkäävän päätään Tammenlehden viereltä, samoin kuin Kielosydän hieman jopa kylmästi asteli Ruutimeren vierelle, ehkä vielä vain niin poissa tolaltaan vanhempiensa poismenosta. Mutta ainakin nuori soturi saisi itselleen tekemistä. Markiisi viimein katsahti kohti omaa ryhmäänsä, josta Leoparditaru heitti ilmoille idean, johon Ruutimeri jo nyökäytti päätään hyväksyen idean. Aallonsydän teki saman ja nyt hymyillen käänsi katseensa ryhmäänsä.
”Oikein loistava idea, ensin pitäisi keksiä millä sivellä kalliot liukkaaksi, ja sitten löytää sitä materiaalia paljon, jotta saataisiin kaikki kivet liukkaiksi. Etenkin saarelle johtavat kivet on siveltävä huolella, ja sinne lisättävä piilotettuja ansoja. Leopardintaru on vastuussa liukkaan aineen etsimisessä, ja sitten Horsmaketun kanssa etsitte ainetta mahdollisuuksienne mukaan. Teidän on kuitenkin pysyttävä yhdessä. Mustikkamyrsky, me voimme sillä aikaa kiertää saaren kivikkoja ja keksiä niille ansoja, aloittaa jo pienesti ja odottaa materiaalia”, hän aloitti ja vilkaisi kohti toista ryhmää. ”Me yritämme keksiä veteen ansoja, ja sitten voimme käydä ideat läpi, kun olette löytäneet myrkkyä, sekä Leopardintaru Horsmaketun kanssa on löytänyt kiville liukastetta?” naaras kysyi vielä baronetilta, ennen kuin hyväksynnän saaneena(?) lähti Mustikkamyrskyn kanssa veteen kahlailemaan ja etsimään hyviä paikkoja. Naaras yritti tunnustella pohjaa sekä etsiä hyviä paikkoja kivien välistä, lopulta asettuen erään kivikasan reunalle tutkimaan ja kokeilemaan.
”Tähän ainakin saadaan hyvin liukastetta, jos joku aikoo ottaa tästä väliloikan saarelle”, naaras tokaisi ja kokeili tassullaan kiven pintaa, joka ei ollut toistaiseksi kovin liukas. ”Ehkä tähän allekin, tai tuohon rannan reunalle saa jonkun ansan, johon sitten yrittävä jää vielä kiinni”, tuo lisäsi ja kääntyi sitten kohti Mustikkamyrskyä. Naaras oli jatkamassa matkaa, kunnes yhtäkkiä jokin terävät iski hänen olkaansa kiinni, ja alkoi nykiä. Aallonsydän rääkäisi pelästyneenä, yritti pinkoa karkuun, mutta kompastui pohjahiekkaan sekä kipu olassaan sai hänet kaatumaan veteen ja pärskimään itseään poispäin kivusta, sekä yllättävästä käänteestä. Tuo räpiköi vedessä, mutta putoaminen veteen sai hänet liikkumaan vedon mukana. Jokin oli tarrautunut hänen olkaansa ja nyt repi häntä poispäin kivikosta, Mustikkamyrskystä sekä muista kissoista. Aallonsydän hädin tuskin sai henkeä pelästyttyään tilannetta, ja nyt liukuen vedessä hän ei päässyt pinnalle. Terävä esine oli hänen olassaan pahasti kiinni, eikä naaras saanut sitä itse irti, varsinkaan, kun se kiskoi häntä koko ajan eteenpäin, pidemmälle. Lopulta hänen päänsä kolahti johonkin puiseen, ja hänet nosti ylös lämmin, omituinen hahmo. Aallonsydän haukkoi henkeään päästessään pinnalle, saaden keuhkoihinsa muutakin kuin vettä. Lopulta markiisi näki tilanteensa, ja sähisi itseään koskevalle asialle, räpiköiden irti tämän kosketusta puisen asian lattialle, jossa häntä vastassa oli kaksi silmäparia, joista yhdet olivat jokseenkin tutut. Naaras sähähti nuoremmalle kissalle, joka pelästyneenä sähisi hänelle takaisin puoliksi syödyn kalan takaa. Aallonsydän alkoi kakoa vettä keuhkoistaan, lopulta lysähtäen maahan voimattomana, kun kipu hänen olassaan alkoi polttaa yhä enemmän, samalla kun tassu tuntui hieman kivuliaalta. Oliko siinä ollut jotain myrkkyä? Vai oliko se osunut niin pahasti olkaan, että kipu sykki nyt pidemmälle. Aallonsydän oli ällikällä lyöty, ja nyt myös väsynyt vedessä räpiköimisessä.

//Heli, Chabi

Fuuga pyöritteli huvittuneena silmiään variksenpelätille, joka pyrki luomaan uskoa itseensä kehumalla kujaa. Se oli pala kokonaisuutta, pala ei mitään, pala ei mistään, eikä sillä ollut nyt tai tulisikaan olemaan painoarvoa Fuugan kaltaiselle maailman kulkijalle. Toisinaan naaraan oli todettava, ettei varsinaisesti ollut hänelle merkitystä, vaikka hän uskoikin Kaikuun ja pyrki oikeutettuun elämäänsä, tai ainakin oikeuttamaan sitä jotenkin. Löytämään jotakin tai olemaan jotakin, eipä hän sitä itsekään tiennyt, mutta ainakin hänen tekonsa olivat suurempia, mitä variksenpelätin itse kykenisi. Tälle kaikki olisi reviiri. Fuugasta olisi tylsää tulla muistetuksi jonkun pienen reviirin 'sinä henkilönä, joka istui siellä ja antoi variksienkin hyppiä nenälle'.
Fuuga heilautti häntäänsä. Mäyrä?
''Niin, enpä ihmettelekään, ettei kaltaisesi pimeillä kujilla istuva variksenpelätin tiedä, miltä mäyrä näyttää'', Fuuga tokaisi. Aika hauska kohteliaisuus, mutta Fuuga ei näyttänyt mäyrältä edes siten, että tämä upotettaisiin maalipönttöön. Selvästi hän keskusteli paljon itseään kokemattomamman kanssa. Fuuga sentään oli läpsinyt mäyrää turpaan, kun mäyrä oli haukannut Sangesta palasen. Fuuga heilautti korviaan huvittuneena muistolle.
''Isäsi varmasti on kiinnostunut terveisistäni'', Fuuga kohautti viattomasti lapojaan Alicelle. Fuuga oli ollut kuita kujilla ja nähnyt tämän kujakissan kulkemassa Jakobin remmissä, eikä kaksikon elekieli valehdellut kaukaa tarkkailevaa naaras kissaa. Fuuga ei kuitenkaan ennättänyt puhua loppuun, kun aidan toisella puolella olevalla puukasan päältä kuului murahdus.
''Alice, kissoja Haaskalan lähellä. Hallavarjon löyhkiä, mennään'', sanat olivat ojentavia ja käskeviä, mutta kyllä Fuuga tunnisti kansattoman kissan mielihyvän äänestä, kun toinen tietäisi, että edessä olisi hauskanpitoa. Vaikka ääni ja sanojen asettelu kuulosti siltä, että toinen ojentaisi tai määräisi, todellisuudessa tämä halusi jakaa hauskanpidon naaraan kanssa. Fuuga hymyili itsekseen.
''Jakob, Kastanja lähetti sinulle terveisiä. Hänen mukaansa jonkun pää putoaa lavoiltaan tulevina kuina!'', Fuuga naukui aidan toiselta puolelta, saaden Jakobin silmäparin hetkeksi polttamaan omaa turkkiaan, kun toinen yritti ymmärtää, miksi suurikokoinen naaras uskalsi edes puhutella häntä. Ja vielä sellaisella asialla. Kastanjan Jakob kyllä tunsi, mutta luopio ei ollut kujakissa eikä kotikissa, tuntematon haamu. Jakob kuitenkin jatkoi matkaansa kahden Ruskatammelta haisevan kissan kanssa, ja Alice seurassaan, Fuuga kääntyi Alfin puoleen.
''Kiki on huolissaan sinusta, on parempi palata takaisin, sillä minä en emoltasi halua kuonooni siitä, etten ole saanut sinua mukaani matkaamaan pesääsi'', Fuuga tokaisi nuorelle, joka pyöritteli silmiään, mutta vaikutti kuitenkin ihan hyvässä hengessä olevan halukas palaamaan takaisin kotiin. Kiki olikin jo kaksijalan pesän edustalla vastassa ja pinkaisi täyteen juoksuun, kun huomasi poikansa tulevan kohden. Fuuga tarkkaili hetken pihaa, jossa Kajo ja Apollo vilkuilivat toisiaan, ennen kuin kissanluukusta valuivat sisälle kaksijalkalaan, samalla kun Kiki kutsui Geishan ja Luciferin syömään pesäänsä. Kaksikko vaikutti yllättyneiltä, mutta nuoret laskeutuivat aidalta ja seurasivat Kikin ja Alfin perässä Kikin kaksijalan pesään. Fuuga hymyili hetken ajan itsekseen, Kikin kiitokset vielä kaikuen korvissa, ennen kuin tämä lähti kiipeämään pesän edustalla olevaan puuhun, jotta voisi levätä hetken.
Samalla kun sinertävä perhonen kimaltavilla tähdillä laskeutui hänen tassujensa vierelle kuin kertoen, että olisi parempi jäädä vielä.

//Jatkuu Synkkäputouksen soturin Elokorpin roolissa//

//Heli

''Me pyydämme toisinaan järvellä, kaksijalalla on oma vene ja jonkinlaisia ansoja järvessä, joita hän käy nostelemassa'', Tsume naukui lapansa ylitse, kipittäen kaksijalan perässä ripeästi välillä kolmella jalalla toisinaan neljällä, kaksijalan kulkiessa kissojen edellä rantaan. Kaksijalka odotti, että kissat hyppäsivät ensin veneeseen, se oli puinen ja vanha soutuvene, ja Tsume tottuneesti hyppäsi veneeseen ja loikki veneen päähän, istuutuen katselemaan nenä kohti suuntaa. Belladonnan tullessa perässä hieman rauhallisemmin, sähähtäen kaksijalalle, kun mies alkoi ottaa köyttä irti rannan puusta ja lähti sitten työntämään venettä kohti järveä (?). Tsume laski häntänsä Belladonnan vierelle ja katseli ensin tähän hymyillen, ennen kuin antoi katseensa kulkea pitkin järven pintaa.
Pian he olivatkin liikkeellä ja kaksijalka veti airoilla heitä eteenpäin, mukanaan kalastukseen tarkoitetut vermeet ja Tsumen nuuskiessa järvellä uinuvaa ilmaa. Oli jo aika kylmä lähteä kalaan, mutta kaksijalka teki sillä elantonsa.
''Tuolla on Myrkkysuon saari'', Tsume hymyili, vaikka olikin hermostunut ja jopa jännittynyt, osoittaen päänsä nyökkäyksellä Belladonnaviillolle toisen kansan maata. Pian he kulkivatkin vain aaltojen varassa, kun kaksijalka oli kurottautunut kohti vettä, kun he olivat järven keskemmällä kallioiden luona ja nosti häkkimäisen ansan vedestä, roiskuttaen vettä veneeseen ja päälleen. Tsume ja Belladonnaviilto katselivat uteliaina tilannetta, kunnes häkki nostettiin veneeseen ja kissat saivat katsella suurta kalamäärää kaksijalan ansassa.
Mies itsekseen huokaillen kyyristyi täyttämään ämpärin veneestä järvivedellä ja alkoi sitten asettaa häkistä ämpäriin kaloja, jotka jatkoivat uimistaan ämpärissä. Tsume nuolaisi suupieliään ja katseli miten kalat uivat ympyrää, kunnes Tsume upotti tassunsa ämpäriin ja huiskaisi yhden kaloista Belladonnaviillon ja itsensä väliin, loikaten sen kimppuun ja liiskaten sen hengiltä, purren hampaillaan sen niskaan.
''Maistahan sitten, nyt on ansa tyhjennetty, mutta kaksijalalla on tapana vielä jäädä tänne kalastamaan, joten hyvä syödä vatsa täyteen, että pysymme lämpiminä'', Tsume naukui ja haukkasi kalasta, tarjoten sitä sitten tyttärelleen, katsellen onnellisen tyytyväisin silmin kaksijalkaa, joka omissaoloissaan laski häkin takaisin veteen. Hän otti taskustaan tulitikkurasian, johon oli pihalta kerännyt matoja, asetti madon onkeensa syötiksi ja heitti sen veden pinnan alle, kallioiden taakse.
Samaisella hetkellä kuului yllättävä rääkäys ja onki alkoi kiskoa hurjasti itseään takaisin. Kaksijalka hypähti jaloilleen veneessä, saaden veneen keinahtelemaan kevyesti puolelta toiselle, ja alkoi kiskoa onkeaan takaisin veneeseen. Tsume höristi korviaan ja kohosi veneen reunalle katsomaan, minkälainen kala sieltä tulisi. Minkälainen kala rääkyisi?!

//Heli, Owa, vangitut (Aaduska)

Kalmanveri oli mielissään saamastaan tehtävästä, jonka Eedensielu oli hänelle antanut. Yö oli tuloillaan, joten marsalkan kumppanin olisi pian lähdettävä partionsa kanssa kohti Yötaivasta, josta Imperiumi saisi lisää vankeja. Olisi tärkeää kerätä kaikki tieto punertavasta kissasta, ja mahdolliset uhkaava tieto tai persoona poistattaa päiviltään. Se, mistä naaras ei ollut kuitenkaan kovinkaan mielissään oli se, että hän joutuisi olemaan enemmän lapsenvahtina kuin pääsisi itse toimintaan, etenkin kun hänen ja Opaalikuiskauksen juttelu oli jäänyt kesken. Kolli oli käyttäytynyt todella oudosti ja ilmeisesti Pakkastähtikin oli sen huomannut, naaras oli siitä huolissaan.
Kalmanveri oli saattanut Aurinkotuulen ryhmän Pedonsilmään, asettanut nämä seisomaan luolan seinää vasten ja päästänyt vasta sitten kuulustelijat sisälle. Kalmanveri oli esitellyt Härmätassun ja Väretassun Aurinkotuulen kissoille ja kertonut tilanteen idean kaikille, kaksikko esittäisi kysymyksiä omien tahtojensa mukaisesti ja vangit saisivat vastata niihin tai rangaistuksiin.
Jotta kuitenkin tilanne olisi merkityksellisempi ja vankien nimet jäisivät jokaisen mieleen, jotta mahdollinen karkulainen tiedettäisiin heti Kalmanveri oli esitellyt kissat: Koivutassun, Kurpitsaturkin, Tervaleijonan, Ampiaistassun, Roihutaivaan ja Roviosielun, ja heilautti häntäänsä sen merkiksi, että kaksikko saisi aloittaa ryhmän kuulustelun. Aurinkotuulen kissat olivat levottomia ja osa todella ärtyneitä, muristen ja osa vaati kovaan ääneen selitystä siitä, miksi he olisivat täällä. Kalmanveri kuitenkin uskoi, että jokainen noista punertavista kissoista oikeasti tiesi, miksi olisi täällä, mutta esitti vain tyhmää. Kissoista seinää vasten otettiin aika yksitellen yksi kissa puhuttelujen alle luolan keskemmälle ja Kalmanveri seurasi rauhallisesti luolan ainoalla suuaukolla tilannetta, katsellen, miten Härmätassu käytti voimaansa edukseen, vaikka tuo näyttikin siltä, että halusi vain mahtailla, että kovistelisi kaikilta luulot heti alkuunsa pois.
''Me vasta aloitimme'', Kalmanveri kohotti hieman kummastuneena toista kulmaansa Eedensielulle, jonka nenä ilmestyi pesän suuaukolle, jonka edessä sisäpuolella Kalmanveri istui vahtimassa tilannetta. Roviosielu oli tällä hetkellä ensimmäisenä kohteena, jonka egoa Härmätassu oli heti alkuun kovistellut, jotta saisi toisen puhumaan eikä ärjymään ja sylkemään. ''Mutta kyllä tämä tästä, kunhan nuoret pääsevät vauhtiin ja pääsen kantamaan ruumiita syötäväksi orjille ja vangeille, mutta voit keskittyä ryhmäsi kanssa siihen, että tuotte tyrmään lisää vankeja. Haen koko kansan aina kerralla tänne'', Kalmanveri nyökkäsi kevyesti, odottaen, että nuoret nyt jotakin tekisivät tai saisivat irti, edes puhuisivat vankien kanssa, jotta Imperiumi saisi jotakin näistä irti. Tai ainakin syötävää näiden ruumiista.

//Sara, Heli

Achilleksen suunnitelma ei tosiaan ollut sitä, mitä Taiji itse olisi toivonut, mieluummin hän olisi laittantu suunsoittaja Fenririn hänen sijastaan saattamaan pentua kohti kaksijalkojen leiriä, mutta Taiji tyytyi kohtaloonsa joutua uhrautumaan alfan kanssa, vaikka happamalta betauroksen naama varmasti näyttikin. Taiji askelsikin rauhallisesti Achilleksen vierellä, muiden susien tarkkaillessa ympäristöä kauempaa ja seuratessa monen sudenmitan taaempana, Taiji pyrki pitämään jokaisen vaistonsa valppaana ja olemaan jokaista tilannetta varten hereillä. Tuuli ei kuitenkaan ollut heidän puolellaan siinä mielessä, että leiristä kohoava savu aaltoili pyörteinä heitä kohden ja aiheutti susille sen, että kaikki leirissä olevat muut hajut peittyivät savun löyhkän alle.
Ryhmän päästyä lähemmäs leiriä, kaksijalkojen aiheuttaman metelin jyristäessä maata ja savun täyttäessä ilmaa alkoi sudet käymään levottomiksi. Leirin vaikutti kiertävän jonkinlainen puinen aita, ja oli vaikeaa sanoa, mitä keskellä leiriä tapahtui. Kaksijalan pentu vikisi jotakin ja kurotti toista kättään ylättäen kohti rakennelmia heidän edessään, se näytti jonkinlaiselta tähystyspaikalta, sellaiselta puiselta kasalta, jossa oli luolamainen suuaukko.
Samaisella hetkellä kuului koirien haukuntaa ja Taijin korvat hyppäsivät täysin yllättyneinä pystyyn, koirien haukunta voimistui ja lisääntyi, maa lopetti tärinän, kun kaksijalat olivat havainneet koirien liikehdinnän. Kaksijalkojen huudot alkoivat lisääntyä ja pian pitkiä olentoja oli leirin suuaukolla useita, mutta Taiji ei ehtinyt vieläkään havaita, missä koirat olisivat. Hän paljasti hampaansa ja murisi hiljaa, mutta kääntyessään ympäri, hän ymmärsi hänen, Achilleksen ja kaksijalkojen pennun olevan saarroksissa, sillä koirat olivat päässeet heidän sivuilleen ja taakseen. Savu oli peittänyt koirien ominaishajun kokonaan, ja ne olivat vielä päässeet susien taakse tuulen alta.
Koiria oli useita, eri kokoisia, suut vaahtosivat ja meteli oli kova, Taiji hypähti taaksepäin, kun suurehko koira väläytteli hampaitaan ja hyökkäsi kohden uhitellakseen. Taiji murisi tälle takaisin, vilkuillen epäröiden kohden Achillesta. Kaksijalkojen leirin edessä kaksijalat alkoivat metelöidä lisää, ne tarttuivat erilaisiin esineisiin, valmiina hyökkäämään päälle. Tilanne oli hyvin täynnä jännitettä ja yksikin liike voisi johtaa vaikeaan tilanteeseen.
Tilanteen laukaisi kuitenkin Taijin selässä oleva kaksijalan pentu, joka alkoi kiljua ja itkeä, kun koirat pyörivät ympärillä uhkaavasti haukkuen ja muristen. Taiji ei tiennyt, miten kaksijalat sen tulkitsivat, mutta kaksijalat lähtivät ulvoen heitä kohden esineet heiluen käsissään.

Umi oli kieltämättä huolissaan tapahtuneista, kaksijalan pentu ei kertoisi koskaan mitään hyvää, mutta hän päätti odottaa muiden tavoin Achilleksen ja Taijin, sekä muiden susien paluuta takaisin leiriin. He eivät voisi vaikuttaa tapahtumien kulkuun mitenkään, eikä Umi voinut kuin rukoilla Pohjolalta, että kapinahenkinen Achilles kykenisi tekemään aikuismaisen päätöksen kaksijalan pennun osalta. Ei sillä, että Umi erityisesti haluaisi suojella vieraan eläinlajin jälkeläistä, mutta hän vain osasi kuvitella, miten mittaavia katastrofaalisia seurauksia voisi olla sillä, mikäli pentu syötäisiin tai haluttaisiin tappaa. Sen jälkeen sudet olisivat nopeasti kaksijalkojen löydettävissä ja pahimmillaan sudet hävitettäisiin koko metsästä. Umi huokaisi syvään, samalla kun järjesteli yrttejä pesässään, huomaten, että osa yrteistä oli vähissä määrin. Syndran kuolema vaivasi Umia vieläkin, ja monien alkavan kylmän ilman sairastelut olivat olleet kalliita yrttivarastolle, jonka seurauksena parantajasusi kohosi takaisin jaloilleen ja päätti lähteä hakemaan lisää yrttejä.
Umi ilmoittautui Thalialle aikovansa lähteä hetkeksi vaeltamaan, ja painotti tälle, ettei aikoisi mennä kauas. Alfanaaraalla oli jo valmiiksi Achilleksen aiemmin antaman partiointitehtävän myötä riittävästi työtä, ja tämä vaikutti siltä, että oli vain kohtalaisesti tyytyväinen siihen, että parantajasusi olisi oma-aloitteinen ja lähtisi itsenäisesti, mutta varautuneena matkaan. Laumassa ei ollut susia, jotka voitaisiin lähettää sillä hetkellä Umin mukaan, muttei se parantajasutta edes haitannut. Hän oli kuitenkin yksi lauman kokeneimmista susista, hän osasi taistella, vaikkei olisikaan yhtä vahva kuin taistelijat tai urokset.
Valkea parantajasusi lähti matkaan, poistui leiristä avoimesta ja pysähtyi tervehtimään leiriin saapuneita pienempiä susia, jotka olivat kouluttautumassa deltoiksi tai gammoiksi. Harjoittelut olivat kuulemma menneet hyvin, minkä tietäminen lämmitti tottakai sutta, joka halusi kuulla kaiken ja analysoida jokaisen terveyttä. Henkinen terveys oli kuitenkin jo puolet kokonaisuudesta!
Umin lähtiessä vaeltamaan vuorilla, tämän nenään kantautui erikoisien yrttien, kasvien ja kukkien hajuja, jotka vielä yrittivät taistella alkavan talven pakkasia vastaan. Naaras seurasi nenäänsä ja alkoi kerätä hiljalleen eri sävyisiä kasveja, tämä metsä ja nämä vuoret kantoivat mukanaan erikoisia kasveja, naaras ei ollut vieläkään oppinut niistä jokaista ja haluaisikin päästä keskustelemaan jonkun kanssa, joka voisi enemmän kertoa niistä hänelle. Ei sillä, että hän olisi huono tai epäpätevä parantaja laumalleen, päinvastoin, maaperä tarjosi erilaisia mahdollisuuksia auttaa sairastuneita tai loukkaantuneita. Sellaisia mahdollisuuksia, joista Umi ei vielä tuntenut jokaista.
Kuitenkin hyvin pian naaras heilautti korviaan ja kohotti päätään, kuullessaan alempaa rinteestä karjuntaa. Se sai naaraan pudottamaan yrttinsä, niskakarvat kohoamaan ja korvien empivästi nyppimään päässä, kun hän työnsi kuononsa reunan ylitse tarkkaillakseen alapuolella tapahtuvaa tilannetta. Suden pentujen vikinä kuului hänen korviinsa, mutta hän erotti vain paksun ruskean karhun, joka oli kohonnut takajaloilleen ja ärisi. Ärinä oli niin voimakasta, että se sai Umin sydämen hakkaamaan jännityksestä. Oli hän ennenkin nähnyt karhuja, ja ne olivat olleet isompi ongelma vanhalla reviirillä ja vanhan lauman keskuudessa, jos Veritähteä ei lasketta. Ehkä siksi sudet eivät aikoinaan olleet osanneet ottaa Veritähteä niin todesta, he olivat kaataneet karhuja, suuria hirviä, peuroja ja häätäneet kaksijalkojen metsästyskoiria. Siksi se tuntui vieläkin käsittämättömältä, että yksi kissa, joka ei ollut kissa ollenkaan, oli onnistunut kukistamaan kokonaisen susilauman.
Pian karhun tassujen juuresta hyökkäsi ruskeaoranssi susi naaras esiin, se iskeytyi pelottomattomasti hampaat välkkyen hennossa hämärässä ja kuunvalossa karhun etujalkaan kiinni. Karhu kömpelösti heilui ja huojui, yrittäen ravistaa sutta irti, mutta taidokkaasti naaras pyörähti ilman kautta takaisin jaloilleen ja katosi karhun jalkojenjuuressa olevien kallioiden, kivien ja maan väliin, ilmeisesti pesäänsä, josta pentujen vikinä kuului. Umi lähti laskeutumaan lähemmäs. Tietysti olisi mahdollista, että susi olisi alinta mahdollista kastia, jos tämä laumassa olisi, mutta tällä oli kaksi pentua. Eikä Pohjola antaisi koskaan sitä anteeksi, että joku pentu voisi kuolla sillä hetkellä, kun kuka tahansa suden silmät omaava olento katsoisi vierestä empien.
Karhu ärjyi, se pudottautui lähemmäs pesän sisäänkäyntiä ja alkoi valtavilla tassuillaan kaivaa. Eikä mennyt aikaakaan, kun sen tassut repivät pesästä ulos pentujen emon, ruskeaoranssin naaras suden, kynsien upotessa vastaan kamppailevan susinaaraan selkään. Vikinää, ulinaa ja ärjyntää, tuskaa ja vihaa. Miten tuo perhe olikaan joutunut karhun kohteeksi?
Umi keräsi sisältään Pohjolan voiman, sisäisen henkensä ja antoi ulvontansa kantautui läpi tärykalvojen, saaden karhun kohottamaan katseensa parantajasuden puoleen. Umi ei jäänyt laskelmoimaan enempää, vaan karhun kohottaessa huomionsa valkeaan suteen, valkea susi oli jo lähtenyt liikkeelle ja vailla pelkoa, tuntien Pohjolan turvan turkillaan, tämä syöksyi ilman halki kuin viimaa viistävä keihäs. Umi upotti hampaansa karhun niskaan, karhun repäistessä tassunsa irti pesästä ja emosta, alkaen huitoa tassuillaan Umia irti itsestään. Verta oli kaikkialla, mutta toistaiseksi ne olivat vain karhun ja naaras suden verta.
Umi kiepsahti selkää pitkin karhun taakse, karhun kynsien hipoessa vain ilmaa, ja naaras juoksikin tuon tassujen välistä naaras suden luokse, saaden karhun kompuroimaan ja pudottautumaan kaikille tassuilleen säilyttääkseen tasapainonsa. Umi teki nopean analysoinnin tilanteesta, ruskeaoranssi naaras oli kuolemaisillaan ja hän erotti kahdet silmäparit pesässä, avuttomina ja suurina katsomassa häntä kohden. Umi kääntyi ympäri, kun karhun kuolaa valui hänen lapojaan pitkin rinnalle ja sulki silmänsä, kun karhu sylki karjuntansa hänen ylitseen. Mutta raotettuaan silmänsä ja katsoessaan karhun valtavaa kuonoa kasvojensa edessä, Umi ei tuntenut pelkoa. Sen sijaan parantajasusi paljasti hampaansa ja murisi rauhallisesti takaisin.
Naaras susi ja karhu olivat taistelleet kauan, karhu oli selvästi jo uupunut ja naaraskin oli odottanut vain hetkeä, että hän saisi kaatua ja jättää pentunsa jonkun suojaan.
''Mene pois'', Umi ärisi, vaikkei petoeläin sitä ymmärtänytkään. Karhu oli kuitenkin itsekin loukkaantunut, eikä sillä ollut mitään puolustettavaa alueella, jonka takia pitkän tuijottamisen jälkeen, se tuntui aistivan Pohjolan läsnäolon Umissa. Karhu perääntyi, Umin pitäessä toista silmissään ja katsellen, miten yhtä jalkaa klinkaten karhu perääntyi. Umi tasoitti hengityksensä ja kääntyi katsomaan susi naarasta, mutta naaraan silmät olivat jo lasittuneet. Pesästä hänen takaansa alkoi kuulua vikinää ja kaksi pentua pölähtivät parantajasuden eri puolilta emonsa luokse, itkien vuolaasti menetystään. Umin korvat laskeutuivat, hän koki epäonnistuneensa taas. Naaras susi oli kuollut, ihan kuin Syndrakin aiemmin.
--
Umi palasi leiriin, perässään varovaisina ja hiljaa vinkuen kaksi pentua ja selässään pentujen emo. Umi ei ollut itse loukkaantunut, vaikka hänen valkoisella turkillaan olikin verta ja likaa. Hän laski naaras suden aukiolle ja kohotti katseensa kohti Thaliaa, joka valvoi leiriä, kun partiot olivat liikkeellä.
''Karhu hyökkäsi alarinteellä heidän kimppuunsa, onnistuin häätämään sen pois, mutta liian myöhään'', naaras romahti itseensä pettyneenä istumaan, leuka painautuen murheellisena rintaa vasten, kahden pennun hautautuessa emonsa kylkeen kiinni surullisina, murtuneina ja elämänsä turvan, sekä uskon menettäneinä.

//Masi, Heli


Hymähdin häntääni heilauttaen; "Kukaan ei nyt ainakaan syö ketään, lähdetään liikkeelle siitä. Poikasta ei voi vain jättää tänne, sillä se on selkeästi loukkaantunut. Pohjola ei katso hyvällä poikasen hylkäämistä, aivan sama mitä lajia se nyt ikinä onkaan", murahdin punaisia silmiäni siristellen. "Mutta kyllä Taiji, olet aivan oikeassa. Meidän kaikkien ei ole missään tapauksessa hyvä idea lähteä rynnimään kohti kaksijalkojen pesää. Siitä koituisi vain lisää ongelmia", lisäsin. Fenririn murahtaessa oman vitsinsä, loin tähän vain ankaran mulkaisun. Uros luimisti miltein huomaamattomasti korviaan huomatessaan mulkaisunsa, mutta heilautti häntää muutaman kerran turhautuneen oloisena.
"Me kaikki voimme lähteä etenemään kohti leiriä, mutta Pístes ja Fenrir jäävät taka-alalle tarkkailemaan. Minä ja Taiji viemme poikasen lähemmäs leiriä, mutta kuitenkin yrittäen pysyä mahdollisimman etäällä. Toivottavasti poikanen tajuaa palata takaisin laumansa luokse", murahdin Fenririn auttaessa vikisevän otuksen selkääni. Järkevämpää olisi ehkä laittaa fyysisesti voimissaan olevat Fenrir ja Taiji viemään poikasen, mutta en voinut tällaisessa tilanteessa vain vetäytyä raukkamaisesti taka-alalle. Olin kuitenkin alfa ja kannoin samalla vastuun. Vaikka olinkin loukkaantunut. Siitä huolimatta, oma ylpeyteni ja tahtoni pitää laumani kasassa ja mahdollisimman turvassa ei antanut periksi. Heilautin kolmikolle häntää merkiksi seurata ja lähdin suunnistamaan kohti ilmaan tupruttavaa savua. Pieni kaksijalka vikisi ensin jotain, mutta sen jälkeen tarrasi niskani turkkiin kiinni kovemmin. En pitänyt siitä, mutta mitä nopeammin saisimme tämän eksyneen poikasen takaisin laumansa luo, sitä parempi se olisi meille kaikille.

Masi (käytössä 20kp palkintolisä)
Kaaosharha 20kp
Pakkastähti 20kp
Taiji 20kp
Tsume 20kp



Heli (käytössä 10kp palkintolisä)
Alice 10kp
Eedensielu 10kp
Belladonnaviilto 20kp
Sarastuksenlilja 10kp
Hohdonkaiku 10kp
Naakkatähti 10kp
Iltahämärä 10kp
Opaalikuiskaus 10kp

//Masi, Chabi
Hiekansävyinen naaras käänsi tuimasti korviaan kohti paikalle saapunutta rusehtavaa naarasta, jonka olalla roikkui joku ase, ja tämän koko kehonrakenne oli aika valtava, tämän selvästi omaten voimaa. Alice heilautti häntäänsä rauhallisesti katsellessaan paikalle saapunutta kissaa uteliaasti, tämän omatessa valtaa aseellaan, sekä selvästi uteliasta piirrettä, jolla kiersi kaksijalkalaa. Alice kohotti lopulta kulmiaan tälle kissalle, joka vain alkoi paasata jotain mitäänsanomattomasta, vaikkei edes tiennyt koko totuutta Alicen ja tämän isän reviiristä kujilla. Hän vain tuhahti toiselle ja kääntyi katsomaan kohti variksia, jotka saapuivat tonkimaan kaksijalan roskiksia. Onneksi isä olisi kauempana kissojensa kanssa, muutoin nuo olisivat jo ruokaa.
”Ehkä tämä kuja on mitäänsanomaton, mutta eipä ainakaan kerro heti koko totuutta elämästä, joka varjoissa piileksii, muita kujia pitkin, tätä pidemmällä”, tuo tokaisi ja nuolaisi tassuaan, jolla sitten sukaisi korvaansa. ”Ei sitä kaikkea pidä esillä olla, ja näyttää vieraille”, hän siristi silmiään kohti uuden kissan asetta, joka näytti kyllä mielenkiintoiselta. Ehkä hieman liian suuri pienelle Alicelle, mutta silti hieno, sekä varmasti voimakas. Tämän kissan mielenkiintoinen kommentti pölypallosta sekä variksenpelättimestä sai Alicen naurahtaman mielipuolisesti, ja tämä vain pyöräytti päätään mielessään luoden kuvia pelättimestä, jolla voisi pelästyttää kissat vois, kuten sen pitäisi linnut pelättää.
”Siinä vasta, tuota en ole ennen kuullut. Suuret kiitokset tästä tittelistä, te kujia kulkeva mäyrä. Hieman näytätte sellaiselta kuvioidenne sekä suurien tassujenne kera, toki omaatte varmasti voimaa myös sen puolesta”, tämä heilautti häntäänsä pohtivasti tarkkaillessaan paikalle löytänyttä mäyrää. Tuon lopulta kysyessä suoraan Alicelta jotain mädältä haisevasta kollista, Alice vain kohotti toista kulmaansa ja pohtivasti katseli ympärilleen kynttään leuallaan pitäen.
”Mädältä haisevia kolleja täällä kyllä paljon on, mutta onneksi vain yksi arvella silmänsä päällä”, tämä tokaisi kuivasti ja katsahti alaspäin aidaltaan kohti mäyrä otusta. ”Mitäpä te sillä sijainnilla kuitenkaan teette? Törmäätte häneen varmasti, jos hänet haluatte saavuttaa”, tuo pohti ja siristi hieman silmiään. ”Kuka edes olette, että sellaista tietoa haluaisitte ansaita?” hiekan sävyinen naaras tiuskaisi ja laski mustat käpälänsä vierekkäin kauniisti aidan reunamalle.

//Masi, Owa, vangitut
Tumman sininen naaras asteli kohti Pedonsilmää, jonne oli määrännyt vain hetkiä sitten Kalmanvirneen viemään oppilaiden kera Aurinkotuulen punertavat kissat Pakkastähden ohjeiden mukaan kuulusteltaviksi. Kalmanvirne oli kokenut sekä oiva naaras hoitamaan tehtävää, sillä omasi auktoriteettia, sekä voimaa ja tilannehajua. Joku, joka voisi pussittaa Aurinkotuulen jäyniä yrittävät kissat, samalla kun oppilaat kuulustelisivat heitä. Kaikki muut upseerit sekä kapteenit olivat joko harjoittelemassa, tai muissa Pakkastähden tehtävissä, joten Eedensielu ei nähnyt järkeväksi ottaa heitä mukaan. Eedensielu oli aika varma valinnastaan, ja luotti siihen, että Kalmanvirne hoitaisi tehtävän hyvin. Niin nyt Aurinkotuulen kissojen suhteen, kuten lopulta muidenkin. Marsalkan kumppani virnisti itsekseen Aurinkotuulelle, josta oli joskus kauan sitten lähtenyt Pakkastähden luo, jossa onnistui saamaan tassuihinsa paljon enemmän, mitä koskaan olisi voinut vain kansassa ansaita. Kaikki oli lopulta kääntynyt vain paremmaksi. Tuo lopulta laskeutui luolaan, josta jo kuului kissojen valitusta sekä epämääräisiä ääniä. Naaras virnisti laskeutuessaan näköetäisyydelle kuulusteluissa, kun Härmätassu istui jykevästi paikallaan Väretassun rinnalla, katsellessaan yksittäistä nurkassa istuvaa naarasta, joka yritti sähistä kissoja etäämmälle itsestään, lopulta tämän olemuksen muuttuessaan täysin. Härmätassu oli selvästi sanonut jotain, tämän hännän heilahtaessa naaraan käytöksen muututtua, selvästi saaden tämän voimallaan käyttäytymään toisin. Marsalkan kumppani nyökäytti päätään astellessaan hiljaa Kalmanvirneen luo, tervehtien tätä matalalla naukaisulla.
”Kaikki on sujunut ihan hyvin vielä? Mitään tietoa?” Eedensielu asettui istumaan vartijan rinnalle, ja katseli tapahtumien etenemistä. Kerran Härmätassu oli saanut naaraan olemusta manipuloitua voimallaan, olisi pian Väretassun aika saada tämän ajatuksista vinkkejä punertavan kissan kohtaloon liittyen.

//Masi
Belladonnanviilto käänsi korviaan hieman taaksepäin kuullessaan ansoista, joita kaksijalatkin voisivat asettaa. Miten tuollaiset kömpelöt otukset voisivat olla yhtään fiksuja, ja tehdä jotain ansoja? Ehkä heidän mielestään jotkin kissat sekä olennot olisivat haitallisia, minkä takia he yrittivät hankkiutua näistä eroon. Mutta luopio antoi asian olla, ja keskittyi nyt tähän ’ikkunaan’, Se oli niin omituisen oloinen. Kiiltävää, kylmää materiaalia, josta kuitenkin näkisi läpi. Inhottavaa ehkä. Belladonnanviilto kuitenkin vain nyökytteli päätään tiedolle, josta voisi olla joskus hyötyä. Ei hän ainakaan noita päin haluaisi juoksennella. Luopio naaras lopulta kiitti Tsumea kaikesta tästä tiedosta, sekä lopulta päivästä, katsellen miten tämä loikkasi vain ketterästi sisään ja asettui lopulta lepäämään kaksijalan päälle. Omituista hänen mielestään. Tuo irvisti inholle, ennen kuin loikkasi itse alas laudalta pihaan, ja etsi itselleen kolon rungon alta, asettuen lepäämään kerälle, painaen häntänsä lämmittämään nenäänsä.
--
Naaras oli lopulta onnistunut nukahtamaan, unen kuitenkin ollessa hieman sekalaista, sekä inhottavaa ehkä. Kaikki kun oli niin outoa, sekä erikoista. Kaikki hajut sekä äänet saivat tuon hätkähtelemään unissaan, mutta lopulta naaras tunsi olonsa edes jotenkin levänneeksi. Hän heräsi itseään tuikkaavaan nenänpäähän, joka kuului hänen emolleen, joka oli kutsunut nuorta seurakseen heräämään. Belladonnanviilto aivasti, venytteli käpäliään ja seurasi sitten mustan valkeaa naarasta ulos kolostaan, joka jokin helisevä juttu kaulassaan loikki kohti pihan porttia. Pyytämään kaloja? Oli siinäkin kaksijalalla harrastus. Mihin hän niitä tarvitsisi? Veisi vain järven ruokaa muilta. Nuori naaras pyöräytti silmiään, nuolaisi pari kertaa turkkiaan ja lähti sitten loikkimaan emonsa perään, varoen, ettei vain astuisi liian lähelle kaksijalkaa. Tuohon otukseen hän ei ollut halukas koskemaan.
”Minne hän menee pyytämään?” Belladonnanviilto kysäisi saavutettuaan emoaan, jonka vierelle kulki, kuitenkin hyvän matkan päässä kaksijalasta. ”Oletko käynyt siellä usein?” tuo kyseli omituisia kysymyksiä, jotka kuitenkin herättivät nuoren soturittaren uteliaisuutta. Ehkä kaksijaloista voisi oppia jotain fiksua, ehkä jopa erikoista. Belladonnanviilto ei oikein ollut vielä mitään mieltä asiasta, mutta kyllä ilmainen ruoka maistuisi, sillä vatsa kurni jo nälkäänsä eilisen päivällisen jälkeen. Ehkä hän jopa voisi innostua kalasta, mitä ei toistaiseksi vielä ollut päässyt maistamaan vuorilla asumisen takia.

//Masi, lauma
Ruskea naaras käänteli korviaan tapahtumien suuntaan, mistä kuuli ilahtuneita naukaisuja, kun lopulta emo sekä poika pääsivät taas yhteen. Hänen huulilleen kohosi rauhallinen hymy, kun tuo asettui istumaan pesänsä edustalle, josta kuuli ja aisti kissojen läsnäolon leirissä. Hohdonkaiku nautti selvästi tämän Lasipilven löytämisestä, ja se lämmitti myös itse keisarinnan sydäntä, kun kauan toisiaan etsineet nyt löysivät yhteisen polun onnellisempaan elämäänsä. Sarastuksenlilja käänsi päätään kohti Liekkililjaa, jonka aisti vierellään. Tyttärenkin aura sekä läsnäolo oli lämmintä, ja varmasti tuokin nautti jälleennäkemisestä. Aukiolle alkoi ilmestyä kissoja tutkimaan sekä tutustumaan uusiin naamoihin, ja Sarastuksenlilja yritti painaa mieleensä tuoksuja. Sitten hän kuuli nimen, jota ei ollut kuullut pitkään aikaan. Naaras oitis käänsi päätään kohti Lasipilveä, joka oli maininnut Tomun nimen. Oitis ruskea naaras kohosi tassuilleen ja katseli tarkkaavaisesti hälyn suuntaan, joka laantui sen nimen mainitsemisen jälkeen. Tomu oli siis löytänyt tiensä lopulta takaisin kansojen pariin? Eikö siellä hänen olisi turvattominta oleskella, niin lähellä Pakkastähteä? Naaras käänteli korviaan epävarmana, lopulta korjaten kurkkuaan katse vieläkin kohti kissaryhmää.
”Hän on siis löytänyt tiensä johonkin turvalliseen paikkaan?” naaras naukaisi ja yritti aistia ilmasta Hohdonkaiun tunteita tai aatteita, mutta ei näiden suunnalta saanut irti kuin iloa, hieman epävarmuutta mahdollisesti Tomun suhteen. Mutta ei Sarastuksenlilja aistinut mitään suuria muutoksia ainakaan pyytäjättären tunteissa. Oli jotenkin omituista kuulla kollin nimi niin pitkän ajan jälkeen. Hän oli jättänyt lauman yhdessä Fuugan sekä Keisarinnan aatteiden toimesta, ja löytänyt selvästi itselleen paremman paikan asettua. Ainakin toistaiseksi. Eihän Sarastuksenlilja kaikkea tiennyt, mutta varmasti vähintään Hohdonkaiku halusi kuulla kaiken kumppanistaan, sekä tämän toimista Usvajoessa.

//Masi
Vaalean harmaa naaras tuijotti lähes sanattomana kuvajaista edessään, joka olisi voinut haihtua ilmaan minä hetkenä hyvänsä. Tämän häntä oli pudonnut osittain maahan tämän ihmetellessä omituista näkyä, mikä ei millään tavalla voisi olla todellista. Miksi hänen oma rakas pentunsa olisi löytänyt tiensä tänne kansattomaan maailmaan, juuri tähän laumaan, tänä hetkenä? Olisiko tämä edes oikeasti hänen poikansa, vai vain tätä muistuttava hahmo, joka voisi olla aivan toinen nimeltään. Hohdonkaiun silmät vetistyivät ja hymy tämän huulilla oli emollinen sekä täynnä lämpöä ja päättymätöntä rakkautta pentuaan kohtaan. Tästäkö hetkestä he voisivat vielä nauttia, iloita toistensa seurasta, nähdä tulevaa? Mitä ei kyllä pyytäjä naaras koskaan olisi uskonut voivan olla todellista. Kaikki mitä Usvajoessa oli tapahtunut, hän ei koskaan enää uskonut näkevänsä perhettään. Ei etenkään Tomutuulen lähdön jälkeen.
Hohdonkaiku nyyhkäisi ilosta, kun poika kutsui häntä emokseen, lopulta kertoen itsensä olevan Lasipilvi. Hänen oma rakas Lasitassunsa. Emo otti askelia eteenpäin ja painoi päänsä Lasipilven pään päälle, ottaen poikansa syleilyynsä maistellen tämän hieman muuttunutta ominaistuoksua, josta kuitenkin erottui hänen oma rakas lapsensa. Lasipilvi. Hänellä oli kaunis nimi.
”Minä olen niin kaivannut sinua, Lasipilvi”, Hohdonkaiku huokaisi hiljaa hymyillen suunnattoman onnellisena tapahtumasta, ilosta, jonka Kanjoniutu oli hänelle tuonut. Tuo avasi hieman silmiään katsellakseen ympärillään olevia kissoja, ja näki matkaajan silmissä iloa, sekä lämpöä. Hohdonkaiku räpäytti tälle silmiään, josta matkaaja ymmärsi vihjeen, ja nyökäytti päätään takaisin tyytyväisenä pyytäjälle. Lopulta vaalean harmaa naaras otti tilaa pojastaan, otti askelen taaksepäin katsellakseen tämän koko naamaa, kehoa, kaikkea mikä hänen edessään oli. Lopulta hänen korvansa sai nytkähtämään sanahdus Tomusta, joka oli saapunut Usvajokeen. Hohdonkaiun tavoin monet kissat käänsivät päätään kohti Lasipilveä, joka tiesi Tomusta jotain. Hohdonkaiulle se merkitsi, että hänen kumppaninsa olisi hengissä. Hän sulki silmänsä, kohotti kuononsa kohti taivasta ja veti keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Mielestä siirtyi osittainen harmaa pilvi pois, kun hänen poikansa olisi kotona, sekä hänen kumppaninsa vielä elossa. Se riitti hänelle nyt, nyt Hohdonkaiku olisi onnellisempi.