Tuulentähti käänsi yllättyneenä katseensa Belladonnanviiltoon, kun Liekkivarjo kertoi Basilikapennulle olevan erilainen tie tiedossa. Se ei sinällään yllättänyt vanhaa harmaata päällikköä, mutta hän oli siitä hyvillään ja ehkä iloisesti yllättynyt siinä mielessä, että Basilikapennulle olisi tulevaisuus tiedossa. Vaikkei Belladonnanviilto tiennyt tarinaa pennusta, Taimioravasta tai mistään Usvajoen tapahtuneista, toinen vastasi hänen katseeseensa hyvillään, mutta myös hämmentyneenä. Olisi ihastuttavaa, jos pentu voisi seurata emonsa tassunjälkiä yrttiselle tielle. Tuulentähti nielaisi pienen kaipuun palan kurkustaan ennen kuin katsahti takaisin Liekkivarjoon.

“Kiitos Liekkivarjo, puhu Siilensurun kanssa. Olemme sitten valmiita aloittamaan seremonian, kunhan perheenne on vain koossa ja suittu”, naaras naukui hyvillään ja katseli kuningattaren perään, kun hän poistui paikalta. Olisi ihastuttavaa tehdä pieniä nuoria soturioppilaita, mutta sen ajankohta oli vain harmillinen.

“Ehkä voimme opettaa heille parhaat piilopaikat reviirillä, tai sopia jonkinlaisen paikan, johon ennen sotaa vietävät kissat voitaisiin viedä. Siellä he olisivat kaikki turvassa, jos Veritähti sattuu lähettämään joitain partioita muille reviireille, sillä aikaa, kun nylkii Myrskyvaahteraa”, Tuulitähti naukui ja asteli kohti pesän suuta vilkaistessaan kohti aurinkoa, sekä nousevaa kuuta. Olisi pian varmasti aika, että heidän tulisi lähteä sotaan, jonka takia pentujen, sekä oppilaiden, kanssa leiriin olisi jäätävä kissoja. Ainakin nuoret oppilaat pidettäisiin kiireisinä, kun eivät pääse osallistumaan sen lähemmin sotaan. Belladonnanviilto nyökäytti päätään ja suki turkkiaan.

“Saarnihalla varmaan mielellään jää leiriin, kerta on ehtinyt jo poksauttaa pentuja tulevalle perheelleen, joten voit häneen kyllä luottaa täällä. Jos puhun hänelle vielä pari sanaa, en usko, että hän olisi halukas lähtemään sotaan”, tuo pohti, mutta voisi olla väärässäkin. Tuulentähti nyökäytti päätään ja asteli ulos kehottaen Belladonnanviiltoa seuraamaan.

“Pian olisi siis aika. Puhu kissoillesi. Etsi vahvimmat soturit matkaasi. Ja lähdemme seremonian jälkeen kohti Myrskyvaahteraa. Myrsky on alkamassa”, naaras naukui hiljaa ja katseli pimenevää taivasta, kuin uhka tulevasta sodasta, joka vyöryi kohti kansoja. Se pelotti häntä, mutta myös kehotti parempaan tulevaan.

//Masi
Varputaivas paineli maata käpäliensä alla istuutuessaan alas ja lopulta huokaisi syvään tuntien viileän ilman virtaavan sisään sekä ulos keuhkoistaan. Oli ihanaa saada puhdasta yrtitöntä ilmaa keuhkojen täydeltä, verrytellä jalkojaan ulkosalla, mutta silti kaikki tuntui niin kolkolta sekä kipeältä omalla tavallaan.
“Olen kunnossa, uskoisin”, naaras naukaisi lopulta ja nuolaisi Terätiikerin olkaa lempeästi. Hän oli niin välittävä, ja vaikkei Varputaivas tiennyt mikä olisi sen pahemmin vialla kuin saamansa vammat, olisi Terätiikeri häntä siinä auttamassa. Hän olisi vielä mukana etsimässä Pisaratassua, mikä rauhoitti Varputaivaan mieltä. Ystävällinen, avulias sekä niin herttainen. Ihmekös, että Varputaivas oli ollut silmät sydäminä jo pennusta saakka. Yllättävä puheenaihe, jonka Terätiikeri nosti esille heidän lepytellessään jalkojaan, sai Varputaivaan hieman hämilleen, mutta ymmärsi mitä kolli haki takaa. Ensin naaras kohautti hieman olkiaan hymyillessään, mutta heilautti lopulta häntäänsä pullistuneen vatsansa sekä kipeiden käpäliensä päälle.

“Matkani oli erittäin omituinen, vaikken tiedä olisiko siellä mitään erikoista niinkään sattunut. Kun ajauduin virran mukana jonkinlaiseen ansaan, kaksijalka vei minut johonkin sen pesälle, jossa oli muitakin kissoja. Siellä oli jotain latokissoja, joista joku oli aiemmin asunut kansojen keskuudessa, jos oikein muistan. Ja siellä tapasin Leopardipennun, nykyisin Leopardikukan. En ole aivan varma, miten hän sinne joutui, mutta lähdimme sieltä lopulta yhdessä sen latokissan innoittamana. Tapasimme siellä ollessamme sellaisen pöllön, joka puhui kissojen kieltä, ja puhui todella omituisesti”, naaras naurahti ja katseli Terätiikeriä hetken ennen kuin jatkoi katsellen kaksijalkalaan. “Se kertoi meille tiestä, jota seurata ja lähdimme Leopardipennun kanssa matkaan. Se matka kesti hyvän tovin, vasta oppilasikäisinä olimme takaisin Taivaanliekissä, josta sitten lähdin pikimmiten kyllä kotiin”, hän naukui ja painoi korviaan kaivatessaan Leopardikukkaa.

“Ei matkalla muuta oikein sattunut. Meistä tuli ystäviä Leopardikukan kanssa, enkä voi valehdella, että kaipaan häntä. Hänestä tuli kuin sisko sillä matkalla”, naaras naukui hiljaa ja katseli kumppaniaan vierellään. “Mutta kaipasin todella myös perhettä, kaikkia teitä. Sinun komeita kasvojasi, kansan hälinää, ja ties mistä tavallisen oppilaan arjesta jäin paitsi”, tuo pudisteli päätään tuntiessaan pienen piston vatsassaan.

“Jos jotain epäilen, jos jotain kuvittelen, että tässä ja nyt olisi tapahtunut, niin minusta tuntuu, että odotan meille pentuja, Terätiikeri”, naaras naukui hiljaa ja antoi katseensa painua kohti vatsaansa, jonka jälkeen se hitaasti kohosi kohti kollia. Tiedä häntä, olisiko kolli iloinen asiasta, niin herttainen ja ihastuttava hän oli! Mutta oliko Terätiikeri sellaiseen valmis, ainakaan näin lähellä sotaa ja kaikkea omituista.

//Heli//

''Huimaako sinua?'', Terätiikeri naukaisi hämmästyneenä ja kääntyi niiltä sijoiltaan naaraan luokse, nuuhkien varovasti toisen korvia ja kasvoja, istuutuen alas toisen vierelle. ''Oletko varma, ettet ole sairastunut? Haavasi eivät ole tulehtuneet tai muuta?'', tumma kolli naukui, taputtaen hännällään viereensä, jotta naaraskin voisi hetkeksi istahtaa alas ja lepuutella kipeitä tassujaan.
Terätiikeri antoi katseensa kulkea kaksijalkaa kohden, jossa puitakin korkeampia taloja kohosi kohti taivasta ja maa oli Terätiikerin turkkiakin tummempaa ja näin aurinkoiseen hetkeen, polttavaa tassujen alla. Hänen silmiinsä pisti kaksi kissaa, joiden puheensorinan kuuli jo kauas, sekä he tuskin olisivat kovinkaan menestyksellisiä metsästäjiä kilisevien pantojensa kanssa. Kaksikko kulki kaukana, mutta heistä lähtevä löyhkä ja kovaääninen naukuminen kantautui kauas.
''Luuletko, että Pisaratassu olisi tuollaisessa paikassa? Eikai kukaan klaanissa kasvanut haluaisi mennä tuollaiselle alueelle?'', Terätiikeri mutisi itsekseen, siristellen silmiään, kun kotikisut katosivat aidan alitse omaan puutarhaansa. Sitten hän kohotti korviaan Varputaivaalle. ''Olemme puhuneet aika vähän kaikesta, jota koit matkallasi, kunnes löysit takaisin ja jouduimme kokemaan kotipuolessa paljon'', Terätiikerin ääni hiipui hiljaa ja hänen katseensa harhaili irti Varputaivaasta taivaalle.
''Tapahtuiko matkallasi jotakin, mikä sinua vaivaa tai haluaisit minun tietävän?'', Terätiikeri hymyili varovasti, tarkkaillen naaraan kauniiksi suittua turkkia ja säihkyviä silmiä tumman ja ruskean puolelta toiselle.

//Heli //

''Kiitän teitä kuulemisestani'', Liekkimyrsky naukui ja oli hyvillään, että Tuulentähti nosti esiin hänen tyttärensä Basilikapennun. ''Basilikapennusta minun tulisi varmasti puhua vielä Siilensurun kanssa. Mutta olen nähnyt eräänlaisia unia, joissa hänen polkunsa suuntaa aivan toiseen suuntaan kuin muiden pentujeni. Uskon vakaasti, että vaikken ole päällikkö, Tähtiklaani viittaa unillaan siihen, että Basilikapennusta tulisi Siilensurun seuraaja'', Liekkimyrsky hymyili varovasti. Hän ei rehellisesti tiennyt juurikaan mitään itse yrteistä, eikä parantajan velvollisuuksista, mutta alusta alkaen hän oli aavistanut pienessä Basilikapennussa jotakin muihin jälkeläisiinsä liittyen poikkeavaa osaamista.
''Mikäli Siilensuru on saanut unen Tähtiklaanilta, perheelleni olisi kunnia saada asettaa parantajaoppilaan ja tulevan parantajan velvollisuudet tyttäreni harteille'', Liekkimyrsky hymyili.
Hän ei ollut ennen Tomusielun tapaamista Aurinkotuulessa koskaan ajatellut, että hän olisi millään tavalla kiinnostunut perhe-elämästä. Kaikkien Tomusielun tekemien tempauksien jälkeen, kuten hänen pettämisensä lomassa toisenkin perheen perustaminen, hän huomasi kietoutuneensa kostonsa myötä hyvinkin tiiviisti näihin pentuihin. Vaikkei hän tiennytkään Basilikapennun alkuperää, hän tulisi aina kasvattamaan ja rakastamaan tätä kuin omaansa, ihan kuten myös kaikkia muita pentuja omiensa vierellä.
''Mutta minun täytyy alkaa nyt valmentaa pentuja tulevaa seremoniaa varten, heidän takkuisissa turkeissaan menee hetki. Kiitoksia ajastanne Tuulentähti ja Belladonnatähti'', Liekkimyrsky hymyili, kumarsi syvään ja otti muutaman askeleen poispäin, poistuakseen pesästä, muttei ilman lupaa aikonut kirmata omille teilleen.

Basilikapentu paineli sammalien keskellä pentutarhan edustalla yhdessä Seittipennun kanssa, jonka puoliksi valkea sekä harmaa turkki tasaisesti alkoi likaantua leirin hiekan pöllyttäessä kummankin naaraan turkkia. Basilikapennun valkea sekä oranssi turkki oli jo yltä päältä hiekassa, mutta kaksikon hauskat leikit veivät huomion ennemmin pois siisteydestä. Seittipentu ponkaisi Basilikapennun päälle ja hieman suurempi kokoinen naaras alkoi kuljettaa sisartaan olallaan eteenpäin keikkuen, kun Seittipentu iloisesti naureskeli kyydistä. Basilikapentu oli sisarista suurin, vaikka ikää heillä olisi saman verran. Sitä pieni naaras pohti välillä, mutta se ei keskeyttänyt heidän hauskanpitoaan.

Siilensuru oli istuskellut parantajan pesän edustalla jo tovin, mutta Basilikapentu ei huomannut toista kuin vasta sitten, kun Seittipentu kaatui lopulta maahan hänen selästään ja alkoi kikatellen pyöriä selällään. Basilikapentu ravisti turkkiaan kyydityksen jälkeen ja jäi katselemaan vihrein silmin kauempaa tarkkailevaa Siilensurua. Miksi parantaja katselisi häntä noin tiiviisti? Ei edes Liekkivarjo olisi häntä niin tiiviisti katsellut, saatika muut kansalaiset. Oliko parantajalla jotain mielessään? Pieni huolestunut värähdys kävi hänen korvissaan, kun Basilikapentu pohti, olisiko hän seuraava parantajaoppilas? Naaras ei ollut varma, miten ajatella asiasta. Hän tahtoi soturioppilaaksi yhdessä sisariensa kanssa, mutta olisiko hänestä parantajaksi? Epämääräiset pimeät unet olivat pyörittäneet naarasta unissaan parina yönä, eikä hän ollut varma, olisiko se stressiä tulevasta, vai vain painajaisia.

Basilikapennun ajatukset katkaisi Seittipennun loikka hänen kylkeensä, joka sai kaksikon taas painimaan pitkin leirin aukiota kikatellen kaksistaan. Muut pennut olivat jääneet hieman pelästyneinä pöllöstä pesään, ehkä hekin jo leikkivät saaden ajatukset muualle, mutta Basilikapentu ei ollut tuosta moksiskaan. Josko sitten niiden unien takia, kun oli nähnyt tähdetöntä maata sekä omituisia hahmoja pimeässä. Ehkä pöllön, potentiaalisen vihollisen, näkeminen ei hätkähdyttänyt häntä samalla tavalla. Silmäkulmastaan Basilikapentu oli nähdä kuin kissan hahmon, joka oli kuitenkin valkea kuin aave sekä luontoon täysin soluttautuva. Valkea oranssin naaraan oli painettava Seittipentu päältään maahan pitäen naarasta kiinni allaan jättäen toisen luikertelemaan hänen käpäliensä välissä. Mikä se hahmo oli? Oliko se oikeasti kissa? Basilikapentu yritti käännellä päätään kohti suuntaa, jossa oli nähdä “heijastuksen”, muttei hän tiennyt oliko se edes oikea, vai vain pölyn tuottama kuvajainen. Tuon silmät seisahtuivat Siilensuruun, joka kohosi käpälilleen ja asteli takaisin pesäänsä. Oliko hän nähnyt sen myös? Seittipentu viimein iski Basilikapentua leukaan käpälillään ja Basilikapentu loikkasi kauemmas sisarestaan.
“Anteeksi”, hän henkäisi ja nuoli käpäläänsä, jolla pyyhki yli silmiensä. Seittipentu vain tuhahti huvittuneena ja alkoi pestä omaa turkkiaan.

//Masi
Varputaivas asteli Terätiikerin perässä ulos leiristä ja kohti reviirin päätyä, joka lopulta muuttui kaksijalkalaksi pidemmällä. Tyrskysydän oli sanonut, että jäisi mielellään leiriin hetkeksi, joten Varputaivas lähti yhdessä Terätiikerin kanssa sekä keräämään riistaa, että tutkimaan mahdollista Pisaratassun hajua. Matka reviirin päätyyn ei ollut pitkä, mutta Varputaivaan käpäliä särki, sekä olotila vielä sodasta oli sekalainen. Terätiikerin läsnäolo tuntui olevan jossain muualla, ja Varputaivas lähestyi kollin turkkia pyyhkäisten sitä omallaan, asettaen käpälänsä kulkemaan yhdessä samaa tahtia kollin kanssa.

Hän oli pitkään rakastanut kollia. Lähes siitä hetkestä lähtien, kun Varputassu saapui takaisin Myrkkysuohon. Hän näki tämän rotevan kollin ja ihastui hahmoon, jota ei aiemmin ehtinyt tuntea ennen kuin katosi Myrkkysuosta veden paon yhteydessä. Hän oli saanut tuntea vetovoimaa Leopardinkukan kanssa matkallaan, muttei koskaan vielä rakkautta, ennen kuin saapui takaisin kotiin. Vaikka vanhemmilta saatu rakkaus, sekä oman sisaren hyvinvointi olivatkin omanlaistaan, oli se kohti kollia ihan erilaista. Eikä hän tiennyt, tuntisiko kolli niin, ainakaan yhtä syvästi. Tämä oli kertonut painajaisistaan, joita olisi nähnyt jo hetken. Eikä Varputaivas voinut kuvitella, millaisia unia kolli olisikaan saanut kiusakseen. Oliko se jotain katalaa, pahaa tai puoleensa vetävää? Naaras antoi häntänsä keinua takanaan askeliensa parissa maistellen Terätiikerin tuoksua ja astellen samaa tahtia tämän kanssa eteenpäin.

“Ei mennä liian nopeasti, vaikka emme voikaan viettää koko päivää täällä. Käpäliäni hieman särkee, ja vähän huippaa”, Varputaivas lopulta naukaisi hiljaa ja hiljensi tahtiaan, kun Terätiikerin suuri askelväli sai hänet uupumaan. Miten hän voisi auttaa sodassa, jos hän väsyisi pienestä kävelystä? Raja olisi onneksi lähellä ja Varputaivas pystyi tunnistamaan Usvajoen terävän rajamerkin, ennen kuin se muutaman ketunmitan päästä muuttui kaksijalkalaksi. Sen katala haju sai naaraan nyrpistämään nenäänsä, mutta kääntämään lopulta katseensa ihailemaansa kolliin, joka varmasti tekisi hieman tarkempaa tutkimus työtä kuin naaras itse.

//Masi
Tuulentähti höristi korviaan, kun Liekkivarjo oli astelemassa pesään pyydettyään lupaa saapua peremmälle. Belladonnanviillon kanssa ateriointi oli sujunut hyvin, naaras oli asettunut kansaan, ja vaikka paljastelikin kynsiään ajatukselle nylkiä Veritähti, oli tuosta osoittanut hyvä ja luotettava soturitar. Yhdessä he voisivat vielä osoittaa Veritähdelle, kenelle ei kannata kettuilla, mutta oli naaras kuitenkin huolissaan Belladonnanviillon kissoista, josko kaikki olisi asettuneet samalla tavalla leiriin. Liekkivarjo kun saapui pesään, Belladonnanviilto kohotti itseään makaamaan hieman ryhdikkäämmin aterioinnin lomassa, kun Tuulentähti nousi istumaan katsellakseen Liekkivarjoa hieman korkeammalta. Naaras näytti hermostuneelta, mutta avoimin mielin päällikkö tahtoi toista kuunnella.

Kuningattaren sanat saastuvasta metsästä ja Tähtiklaanin hylkäyksestä saivat Tuulentähden vihreät silmät loikkaamaan Belladonnanviiltoon. Vaikka Myrkkysuon naaraan katse oli hieman terävä sekä viileä, hänen silmiensä takaa vilkahteli huolta. Tuulentähden kasvoilla lepäsi pohtiva katse, ja hän silmäili Liekkivarjon olemusta. Vaikka naaras oli ollut kansassa vasta tovin, ei mikään antanut tästä kuitenkaan olettaa, että naaras olisi valehtelemassa. Omituista kyllä, Tuulentähti kuitenkin tiesi, että Siilensuru oli kertonut yrttien harventuneen, eikä uutta tuntunut kasvavan. Olisiko se tähän liittyvää, vai vain ilmaston muuttuessa vuosien saatossa, ja yrttejä olisi tarvittu niin paljon, ettei vain uutta ollenkaan ehtinyt vielä kasvaa tilalle? Harmaan johtajan hännänpää heilahteli maata pitkin pohtien, kun Liekkivarjon kertoi lopuksi tämän ystävän seuraamisen olevan viimeinen mahdollisuus. Olisi se hyvä painaa mieleen; Feykir.

“Kiitos Liekkivarjo”, Tuulentähti aloitti, kun hän vilkaisi Belladonnanviillosta Liekkivarjoon. “En näe miksi olisit valehtelemassa tällaisesta, mutta en myöskään tiedä, miksei Tähtiklaani olisi meille kertonut tästä aiemmin. Näen kuitenkin pointin tarinasi takana, ja jos kukaan muu oli kanssasi tätä kuulemassa, tahtoisin kuulla sen heiltäkin”, Tuulentähti katseli Liekkivarjoa silmiin, tuntien eräänlaisen Liekkitähden painon tämän silmien loistossa. "Pidän tämän tiedon kyllä muistissa, ei kukaan tiedä mitä sodan jälkeen tulee tapahtumaan, mutta varmasti näemme sen aivan pian”, hän tokaisi ja nyökäytti päätään katsahtaen Belladonnanviiltoon, joka nyökkäsi päätään myös turvatakseen Tuulentähden ajatukset, ennen kuin keskittyi puhdistamaan käpäliään. Kuitenkin naaraan silmät loikkasivat pian takaisin Liekkivarjoon, kun naaras puhui Saarnihallasta. Hymy sekä pieni naurahdus nousivat Tuulentähden kasvoille, kun Belladonnanviillon katse oli sekä huolestunut, että epäuskoinen.

“Nopea kakara”, hän tuhahti hyväntuulisena ja sai Tuulentähden naurahtamaan uudestaan.

“Kiitos vielä Liekkivarjo. Tehdään heistä tänä iltana oppilaita ja toivotaan, ettei sota vaadi heiltä kuin leirissä tekemistä. Ja jos ja kun pitkä matka tulee pian eteemme, he varmasti ovat enemmän kuin valmiita siihen”, naaras naukaisi ja räpäytti silmiään. “Entä Basilikapentu? Hänkin on varmasti valmis aloittamaan koulutuksen?” pieni huolenmurhe näkyi Tuulentähden äänensävyssä, kun hän pohti Taimioravan tytärtä. Hän olisi hieman vanhempi kuin Liekkivarjon pennut, mutta silti osa yhtä perhettä.

//Heli

Liekkivarjo räpytteli epäuskoisena silmiään ja heilutteli korvaansa, kallistaen hiljaa päätään pöllölle, jonka oli tuntenut jo hyvän tovin. Metsäkö voi huonosti? Se voisi olla taas runosieluisen pöllön jonkinlaisia omia höpinöitä vaan, mutta jotenkin koko Feykirin olemus muuttui niin vahvasti, että ison pentukatraan emo alkoi huolestua asian mahdollisuudesta.
''Jotakin sellaista vaaraa on siis tulossa, jossa kissat tai mikään tämän metsän asukkaista ei ole turvassa - ei maassa, ei taivaalla, eikä vedessä?'', Liekkivarjo toisti vaisuna, samalla kun katseli pelästyneenä pentujaan ja toista naarasta, joka pörhisteli turkkiaan kauhistuneena.
''Kiitos Fey, pidä itsestäsi huolta rakas ystävä'', Liekkivarjo naukui ja kosketti nenällään pöllön kauniita sulkia tämän vasemmassa siivessä. ''Minä varoitan klaaniani. Mutta kun tulee aika paeta, mistä me tiedämme, mihin me voimme mennä ja missä olemme turvassa, milloin meidän pitää mennä?'', Liekkivarjo kuiskasi, huolen loistaessa naaraan silmissä.
Feykir oli kuitenkin jo noussut taivaalle ja kallisti nokkaansa vielä alemmas kissoihin, samalla kun siivet löivät ilmaa.
Liekkivarjosta tuntui kaksikon silmien katseen kohdatessa siltä, että kaikkiin näihin vastauksena olisi Feykir, joka vielä palaisi ja opastaisi kissoja. Liekkivarjon olisi nyt tehtävä varoitus klaanilleen, vaikka hän pelkäsi, ettei Tuulentähti tai etenkään Belladonnaviilto kuuntelisi häntä. Vai tulisiko hänen kertoa Myrkkyklaanin päällikölle asiasta ollenkaan?

Liekkivarjo tervehti Tyrskysydäntä, joka istuskeli lähellä päällikönpesää, jossa Belladonnaviilto ja Tuulentähti olivat aterioimassa, ja varmaankin kertoivat toisilleen parhaillaan, miten kaikki voisivat ja mikä olisi suunta tästä eteenpäin. Esikkopuro oli vienyt pennut takaisin pentutarhalle ja oli lupautunut huolehtimaan sillä välin pennuista, kun Liekkivarjo puhuisi päälliköille. Mutta ehkä ensikertaa elämässään, Liekkivarjoa jännitti todella paljon käyttää omaa ääntään itseään korkeampi arvoisten edessä.
''Tuulentähti, saanko tulla pesäänne?'', Liekkivarjo naukui yllättävänkin itsevarmalla äänellä.
Ei kukaan ollut opastanut häntä, miten huonoja ja epävarmoja uutisia tuotaisiin kenellekään. Hän osasi taistella, viiltää kurkun auki, hän osasi suojella ja jokseenkin myös kouluttaa vähempi älyisiä oppilaita, mutta puhua. Siinä hän ei erityisen hyvä ollut. Tuulentähdellä tuntui jo olleen Riitasoinnun kanssa hänestä vahvoja erimielisyyksiä, miten Liekkivarjon asia tulisi niihin vaikuttamaan lisää, kun ja jos hän saisi mahdollisuuden puhua suunsa puhtaaksi? Tuulentähden ääni vastasi hänelle kutsumalla naaraan pesään, joten liekkiturkkinen naaras veti viimeisen kerran syvänä henkeä, tasoittaakseeen hermostuneisuuttaan ja astui pesään.
''Belladonnaviilto. Tuulentähti'', kuningatar nyökkäsi kumpaakin kohden.
''Minulla on jotakin niin pahaa kerrottavaa, että en tiedä, osaanko sanoittaa itseäni oikein. Voitte varmasti pitää minua myös hulluna tämän jälkeen'', naaras kohautti lapojaan, mittaillen hetken sivusilmällä Belladonnaviiltoa, jonka arvioivassa katseessa naaras varmasti oli. ''Minä tapasin vanhan ystäväni-'', voisiko hän kertoa, että puhuisi pöllölle, joka osasi kissojenkieltä? Olisiko se hyvä jättää kertomatta, sillä kun se hetki tulisi, että heidän tulisi lähteä ja klaaneja johtaisi uudelle maalle pöllö? ''-Hän kertoi, että hän nähnyt metsän voivan todella huonosti. Hän kertoi puiden kuolevan, veden saastuvan ja ilman olevan muuttunut. Minusta hänen enteensä kuulostivat siltä, että Tähtiklaani on kääntämässä katseensa pois metsästä tulevan sodan takia ja metsä on hylätty'', Liekkivarjo kuiskasi.
Ei hän tietenkään tarkoittanut sitä, että sota Veritähteä ja tämän armeijaa kohtaan pitäisi perua, ei missään nimessä. Mutta olisiko sodan jälkeen enää metsää, jos se voi jo nyt niin huonosti.
''Ystäväni on yrittänyt löytää kaikille klaaneille.. Tai ainakin Usvajoelle ja Aurinkotuulelle paikkaa, jossa olemme turvassa, kun sota on ohi. Jossa metsä kukoistaa. Tämä maailma, jossa me nyt elämme, ei ole kissoille tai millekään elävälle turvallinen, ei ilmassa, vedessä tai maassa'', Liekkivarjo naukui murheellisena ja katseli välillä tassujaan.
Ehkä oli virhe nimetä vain Usvajoki ja Aurinkotuuli, mutta hän tiesi, että he olivat sisarustensa kanssa kohdanneet Aurinkotuulessa Feykirin ja tämä oli opastanut heitä, joten varmasti Usvajoen lisäksi Savuruoska tapaisi Feykirin.
''Minä uskon hänen sanomaansa, sillä kun Aurinkotuulessa riehui kanisurmaksi nimetty sairaus. Tapasimme silloin ystäväni, Feykirin ensimmäisen kerran ja hän opasti meitä pentuja yrttien luokse, sekä sieltä kotiin. Uskon täten, että hän on jonkinlainen Tähtiklaanin kanssa viestinnän apulainen tai heidän apulaisensa, joka voi johtaa klaaneja oikeaan suuntaan'', Liekkivarjo kohotti nopeasti katseensa kaksikkoon, nyt uudenlaista tarmoa sisimmässään.
''Olen ollut vasta vähän aikaa tässä klaanissa, eikä varmasti kuulosti kovinkaan uskottavalta ja lupaavalta, että kehotan teitä molempia kuuntelemaan minua ja ystävääni, lähteä pois omasta kodista. Mutta toivon, että voitte harkita asiaa. Tutkitaa maailmaa ympärillämme, ehkä Tähtiklaani näyttää sen ympäristössämmekin hyvinkin pian. Mutta ilman ystäväämme, emme tiedä minne mennä'', Liekkivarjo nyökkäsi jämäkästi.
''Loppu kevennyksenä... Pentuni olisivat valmiita oppilaiksi, kunhan saan heidän turkkinsa siistittyä takuista. Unipentu, Pilvipentu, Seittipentu ja Sumupentu ovat valmiita aloittamaan koulutuksensa, ja vaikka toivonkin, etteivät he joudu lähtemään sotaan Veritähteä vastaan, mahdollinen tuleva matka varmasti vaatii kaikilta meiltä uudenlaisia taitoja, joten toivon heidän pääsevän hyvien soturien koulutukseen mahdollisimman pian'', naaras väräytti hyväntuulisesti viiksiään, ihan kuin mitään pahaa hän ei olisi koskaan kertonutkaan päälliköille. ''Ja minusta näytti siltä, että oppilaasi Saarnihallan kumppani, Kastetaivas olisi ajankohtaista siirtyä pentutarhalle'', Liekkivarjo hymyillen katsahti Belladonnaviiltoon.

//Masi
Feykir tunturipöllön siivillään iski lunta itsensä alla, kun Liekki kertoi saaneensa suuren katraan pentuja. Liekö pöllönen tietäisi kissanpennuista mitään, muuta kuin että olisi itse tavannut Liekin sekä tämän sisarukset myös silloin, kun he olivat pieniä. Se sai pienen pöllön suulle hymyn ja nappisilmät tuikkimaan nuorten timmellyksessä toistensa kimpussa.

“Miten ihana uutinen, miten ihanaa! Feykir toivoo, että Liekki saa nautittua olostaan, sekä pidettyä nuoret pennut suojassa”, hän ensin tokaisi ilo äänessään, kunnes se haihtui epäileväiseksi taaperrukseksi lumen keskellä. Häntä niin epäilytti metsän puolesta, ja miten oranssi pöllö voisi kissa ystävälleen kertoa, että heidän pitäisi lähteä. Vielä nuorten pentujen kanssa?

“Feykir on nähnyt, miten metsä voi huonosti. Puut kuolevat, vesi saastuu ja ilma muuttuu. Tuulikaan ei ole enää sama, oi ei ole ollenkaan! On jotain pahaa sen mukana tulossa, metsä niin muuttuu ja ei varmasti ole sopiva nuorille pennuille oi ei”, hän pudisteli päätään ja väräytteli siiven sulkiaan epäileväisenä. “Feykir on yrittänyt löytää paikkaa, etsiä pitkälle ja läheltä suojaisaa paikkaa ystäville. Mutta voi olla edessä matka, joka on hyvin pitkä, sinullekin”, hän kosketti kissaystävänsä lapaa siivellään ja paineli taas maata kynsiensä alla. “Metsä ei suojele teitä enää, ei sinua, ei kissoja, ei edes minua”, hän huokaisi synkästi ja tapitti Liekkiä. “Kerro tästä, suojele kissojasi. Minä etsin muita, etsin ja kerron. Etsin teille tien, joka voi teidät pelastaa”, Feykir sanahti ja katseli hetken Liekkiä ja sitten pentuja. Hän tahtoi ystävilleen hyvää, mutta edes Feykirin ystävä tuuli, ei olisi kohta hänellekään ystävä.

// Heli //

Liekkivarjo kohotti katseensa, kun ilmoja halkoi suurilla siivillään vasten aurinkoa taivaalla kimaltava hahmo. Hetkeksi naaras ehti jo pelästyä, että olisiko haukka kiinnostunut hänen pennuistaan, mutta mitä lähemmäs maata lintu pääsi, sen rauhallisemmaksi naaraan sydämen lyönnit tasoittuivat.
''Feykir!'', Liekkivarjo henkäisi, nähdessään vanhan ystävänsä, joka vielä muisti hänen nimensä! Pöllöllä tuntui olevan kuitenkin jokin vinossa ja se, että toinen oli nimenomaan yrittänyt löytää hänet, sai naaraan kiirehtimään toisen luokse, huolimatta pesätoverinsa huolestuneesta mulkoilusta.
''Olet oikeassa, meitä oli useampia. Minä ja sisarukseni, jotka ovat nyt Aurinkotuulessa ja minä kuulun Usvajokeen. Feykir, tässä ovat minun pentuni: Basilikapentu, Seittipentu, Sumupentu, Pilvipentu ja Unipentu'', naaras röyhisti rintaansa ja viittoi pentuja tulemaan lähemmäs, mutta osa oli liian kiinnostuneita nappaamistaan sulista, että emon piti osoittaa heitä hännällään.
Liekkivarjo kehräsi hetken ajan itsekseen, kun katseli miten Sumupentu antoi Pilvipennulle lumipesua, toisen rääkyessä Unipentua apuun. Tällaista hänen elämänsä nyt oli, pentujen kanssa arkea, suurperheen elämää, yksinhuoltajana. Mutta hän oikeastaan nautti siitä, koko sydämestään.
''Minkälaisia uutisia sinulla on? Mitä pahaa on tulossa?'', Liekkivarjo nopeasti terävöitti haaveilusta ajatuksensa ja korvansa pöllöä kohden, ja eri väriset silmät tarkensivat huolestuneen katseensa ystäväänsä. Voi miten kauan siitä seikkailusta olikaan, ja miten paljon Fey oli häntä matkalla tukenut, auttanut ja opastanut, kasvattanut peräti kissana. Huolimattakaan siitä, miten rasittava Tiikeriruusu oli matkan aikana ollut. Hän olisi halunnut kaapata pöllön lämmintä rintakarvaansa vasten pehmeään halaukseen, mutta oli muistelevinaan, ettei sellainen läheisyys olisi pöllön mieleen.

//Heli//

Terätiikeri ja Varputaivas olivat syömisen jälkeen lähteneet liikkeelle leirissä. Kaikki alkoi vaikuttaa siltä, ettei Myrkkysuo olisi ainakaan vähään aikaan palaamassa saarelle, jos enää koskaan ja olisi aika alkaa antaa täysi panostus uudelle klaanille, joka tarjoaisi heille uuden kodin. Terätiikeri ja Varputaivas kiersivät leiriä, tervehtien vuorotellen Usvajoen kissoja, sekä pysähtyen puhumaan pidemmäksi aikaa entisille Myrkkysuon jäsenien kanssa. Kissat vaikuttivat Terätiikeriä paremmin omaksuneen muutoksen elämässään. Kolli ei voinut olla kierroksen aikana miettimättä, miten Belladonnaviilto olisi asettunut uuteen asemaansa Usvajoen soturina ja miltä tästä tuntuisi? Varapäällikön, rakkaan ystävän kuolema, monet menetetyt klaanitoverit ja koko reviirin menettäminen, ne olivat isoja asioita, mutta olisiko päälliköllä enää ketään, jonka kanssa puhua niistä?
''Hei Tyrskysydän'', Terätiikeri naukaisi, huomatessaan nuorukaisen juuri päättämässä ateriaansa.
''Oletko kuullut sisarestasi mitään? Mietin vain, että pitäisikö häntä käydä etsimässä? Hänhän oli pakotettuna heimolaisten keskuudessa, mutta sisaresi tuntien, hän on löytänyt kyllä tilaisuuden paeta ja varmasti kaipaa sinua'', Terätiikeri hiljensi hieman ääntään, kun hän ja Varputaivas saapuivat Tyrskysydämen luokse.
Pisaratassu oli vasta ollut oppilas, kun he olivat ensimmäistä kertaa paenneet heimosta, kun Aamunleijona oli ottanut sen hallintaansa ja Pisaratassu oli ollut sisaruksista ainut, joka ei ollut ehtinyt paeta, kun Närhenloimu oli hyökännyt hänen kimppuunsa. He olivat pitkään pohtineet oliko tämä päässyt pakoon vai saanut pahimmillaan surmansa, ennen kuin heimo oli hyökännyt sotaan. Ennen sotaa, partio oli haistanut kaksi kissaa Myrkkysuon rajalla, joista toisen haju oli tunnistettu Pisaratassun hajuksi, mutta sodassa häntä ei oltu nähty.
''Ajattelimme mennä kiertelemään rajoja Varputaivaan kanssa, nyt kun hän voi paremmin. Haluaisitko lähteä meidän mukaamme?'', Terätiikeri ehdotti, siltä osin, että ehkä he voisivat samalla saattaa Tyrskysydämen rajalle, josko tämä haluaisi käydä katsomassa lähempää Myrkkysuon entistä saarta ja etsiä merkkejä Pisaratassusta. Se voisi olla vaarallista, mutta Terätiikeri oli varma, että Tyrskysydämen ajatuksissa vaelsi tavallistakin enemmän hänen sisarensa.

//Heli //

Jonkin aikaa Riitasoinnun mieleen jäi pyörimään uudelleen ja uudelleen Tuulentähden luottamus häneen, naaras tietäisi, että Riitasoinnun johdolla Usvajoki tulisi pärjäämään. Riitasoinnun teki mieli kysyä, että entä minä? Miten varapäällikkö tulisi pärjäämään ilman Tuulentähteä? He olivat yhdessä kokeneet niin paljon, voittaneet monta sotaa ja johtaneet klaania niin pitkään kuin enemmistö vanhimmistakaan pystyi muistamaan. Mutta entä sitten, jos Tuulentähteä ei enää olisi? Entä jos Riitasointua ei enää olisi? Tuntui helpommalta ajatella asia niin päin, että RIitasointu menehtyisi tulevassa sodassa kuin he menettäisivät Tuulentähden.
Ehkä Riitasoinnun pitäisi kuitenkin naaraalle kertoa tunteistaan, ennen kuin kaikki tämä saattaisi olla myöhäistä. Kun hän ei enää haistaisi tuulessa Tuulentähden turkkia, tai kun hän ei enää voisi katsoa toista silmiin heidän keskustellessaan. Riitasointu raotti suutaan puhuakseen, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun hänen mieleensä tulvi Vaahterakynsi. Tuulentähti oli rakastunut kolllia ihan koko sydämestään, miten päällikkö ottaisi vastaan tiedon, että hänen varapäällikkönsä olisi kaikki nämä kuut ajatellut samoin hänestä kuin päällikkö oli ajatellut Vaahterakynnestä?
''Minä käyn tiedustelemassa sodasta kiinnostuneita sotureita ja jos rehellisiä ollaan, arvioin heidän kuntonsa itse sen mukaan, onko viisasta ottaa puolikuntoisia sotureita mukaan taisteluun'', olivat kuitenkin ne virkaintoisen varapäällikön sanat, jotka hänen suustaan karkasivat ulos.
''Muista levätä'', Riitasointu katsahti päällikköään pitkään silmiin, hyvinkin lempeä katse silmissään, ennen kuin kääntyi ja lähti kulkemaan soturienpesään huhuilemaan siellä olevia. Hän voisi tarkemmin tiedustella vielä sotureiden ajatuksia seuraavaan aamuun mennessä, kun hän kokoaisi partioit tulevalle päivälle.

//Masi
Varputaivas väräytteli silmänsä auki hiljaisesti tuhahtaen, kun tunsi kutittelua oman nenänsä päässä, haistaen samalla Terätiikerin tutun tuoksun, sekä jotain riistaa. Naaras avasi silmänsä ja räpytteli unen jäämät niistä pois sitten huomaten tuijottavansa Terätiikeriä, joka istuutui lopulta naaraan pedin vierelle. Kollin lämpö sekä turkin kosketus sai perhoset lentelemään hänen vatsassaan ja korvat punoittamaan, kuten oli ollut jo parin kuun ajan, kun naaras oli saapunut takaisin kotiin. Terätiikeri oli hänen suuri ihastus, joka otti suuren harppauksen eteenpäin Varputaivaan saapuessa takaisin kotisaarelle, ennen sen tuhoa.

“Kiitos, Terätiikeri”, hän kehräsi ja nuolaisi kollin käpälää vierellään, ennen kuin haukkasi pienen palan riistaa siirtäen sitä sitten lähemmäs kollia, jotta toinenkin voisi nauttia edes haukkauksen. Varputaivas nuoli suupieliään sekä pesi nopeasti korvantaustojaan tuntien vielä kipua lihaksissaan, mutta voiden jo paljon paremmin sodan jälkeen. “Uskon, että nukuin ihan hyvin. Levotonta, pyörin varmasti häiriten Siilensurua, mutta en onneksi näe hirveästi painajaisia”, naaras kuitenkin vilkaisi huolestuneena kohti Terätiikeriä ja painoi häntänsä toisen alaselän päälle. Hän toivoi voivansa auttaa kollia painajaisten kanssa ja saada tuon mielenrauhoittumaan.

“Uskon, että painajaisia on vielä edessä, jos joudumme sotaan Veritähden armeijan kanssa uudelleen”, hän huokaisi ja katseli kollia ihailevin, mutta myös huolestunein silmin. Hän ei tahtoisi menettää kollia mistään hinnasta. Nyt kun hän olisi päässyt kotiin, löytänyt tiensä takaisin, saanut soturinimensä ja löytänyt ihastuksensa. Ei hän voisi menettää enempää. Salamasiipi olisi hänen ainoa perheensä sitten Terätiikerin lisäksi, eikä naaras tiennyt miltä tulevaisuus sitten tulisi näyttämään. Olisi Kurkihaave vielä hengissä, mutta Salamasiipi löytänyt myös oman kumppaninsa. Olisiko hänelle enää pian aikaa? Samoin kuin Terätiikeri oli käynyt läpi paljon sodan myötä, naaras tahtoi olla toisen tukena.

“Tahdotko näyttää minulle leiriä sekä hieman ympäristöä tänään? Uskon, että pääsen hyvin jaloilleni, ja varmasti tekisi hyvää hieman verrytelläkin niitä”, naaras paineli käpälillään pedin reunamaa ja tutki Terätiikerin kaunista katsetta.

//Masi
Tuulentähti katseli Riitasointua hiljaisesti, vienoisen hymyn kaareutuessa huulilleen, kun varajohtaja kertoi olevansa aina johtajan tukena. Tuulentähti kunnioitti nuoren räikeän naaraan uskollisuutta ja tunsi syvää lämpöä sydämessään tietoisena siitä, että teki oikean valinnan varajohtajan valinnastaan. Riitasointu oli kansalle hyvä kissa, vaikka hänen kyntensä olisivatkin ensin esillä ennen ajatuksia, mutta hänellä oli hyvät ajatukset sekä uskollinen sydän kansalleen. Naaras ihannoi toisen rohkeutta sekä luotettavuutta. Hän ihannoi rakasta ystäväänsä.

“Kiitos, Riitasointu”, naaras huokaisi hiljaisuuden pyöriessä heidän ympärillään. “Tein erinomaisen valinnan varajohtajastani”, hän hymyili rauhallisesti ja huokaisi. “Kiitos Riitasointu. En tiedä mitä tästä tulee, mutta tiedän, että sinun ja minun avullani Usvajoki kyllä selviää kaikesta”, hän hännällään kosketti ystävällisesti varajohtajansa käpälää ja katseli sitten hetken aukiota, nielaisten pohtiessaan samalla ystävälleen vastausta.

“Jätämme oppilaat suojelemaan leiriä varmuuden vuoksi, ja voisit kysellä ketkä olisivat valmiita sotaan, ja ketkä jäämässä leiriin. Ainakin pentutarha on täynnä, josta varmasti löytyy hurjia naaraita taistelemaan parhaansa mukaan. Toivomme, että Myrkkysuon kissat ovat kaikki lähdössä, ja otamme vain tarvitsemamme kissat mukaan”, Tuulentähti pohti ja pyöritteli kissoja mielessään. “Minä aion taistella, samoin kuin kuvittelen että Belladonnaviilto tahtoisi myös. En tiedä miltä hänen tulevaisuutensa näyttää, mutta uskon, että hän tahtoo antaa takaisin Veritähdelle”, harmaa naaras pohti ja katsahti sitten Riitasointuun.
“Taistelen sodassa kotini puolesta vielä neljällä elämällä. En usko, että minun tarvitsee niitä kaikkia menettää, mutta jos niin käy, tiedän, että Usvajoki kyllä pärjää”, naaras naukaisi hyvin hiljaa tutkien syvästi Riitasoinnun katsetta. Hän ei tiennyt miten sota tulisi kääntymään, hän varjelisi elämiään parhaansa mukaan, mutta suuressa sodassa ei voinut tietää mitä oikein tapahtuisi. Hän olisi kuitenkin soturi, eikä pakeneva johtaja joka vain ajattelisi itseään kansansa sijasta.

//Masi
Feykir räpäytteli siipiään liitäessään järven sekä metsän yllä, surulliset silmät tarkkaillessaan elämää siipiensä alapuolella. Tornipöllö oli alkanut huomaamaan metsän eri kolkissa tummumista, saastumista sekä jopa kuolemaa, joka ei ollut terveelle metsälle ominaista. Hän oli liitänyt aina välillä käymään tässä laaksossa, joka ei olisi kaukana hänen omasta kodistaan, ja nyt pöllön mielenkiinto, sekä huoli, oli alkanut kasvaa.

Feykir oli tehnyt välillä kierroksia tekemiensä ystävien laaksossa, jossa muutama eri pientä kissaa, tai jo suureksi kasvaneet soturit, olisivat yhä hänelle läheisiä. Laakso oli hänelle rakas muutenkin, ei vain näiden kissojen koti, mutta rauhallinen alue ja suojassa kaikelta, ainakin ennen oli. Nyt se oli alkanut kärsiä tavalla, jota tornipöllö ei ymmärtänyt.

“Voi mitä heille käy Ilma? Miten voin auttaa ystäviäni voivoi”, pöllö pudisteli päätään liitäen joen yli pienelle nummelle, jossa vain vähän aluskasvillisuutta olisi kissojen piilottamiseksi. Ja näin pöllö tarkensi katsettaan alla juokseviin pieniin karvakasoihin, sekä lopulta siihen oranssi turkkiseen kissaan, jonka Feykir muisti oikein hyvin. Pieni hymy kohosi tämän kasvoille, kun toinen alkoi laskeutumaan pienesti kaartaen ja mutkia ilmassa luoden, kuullen pienten karvapallojen iloiset kiljahdukset alta.

“Katso miten upea!” Basilikapennun innokas sekä utelias mauku sai Feykirin pölläyttämään lunta ja tupsahtamaan lumeen muutaman hännänmitan päähän kissoista, tervehtien varsinkin yhtä tärkeää kissaa lämpimällä päännyökkäyksellä, vaikka nappisilmät voisivatkin näyttää epäilyttävältä muille.

“Liekki, hei Liekki! Löysin sinut viimein”, pöllö tuhahteli ja hyppelehti tampatakseen lunta jalkojensa alla, puhkuen lumen paksuudesta, ja pudisteli lopulta kerroksen pöllyttynyttä lunta sulkiensa päältä, lennättäen ilmaan pari höyhentä. Oitis uteliaat kissanpennut loikkivat ilmaan ja tupsahtivat takaisin syvään lumeen epäonnistuneen loikan päätteeksi, ennen kuin yksi pennuista nappasi yhden höyhenen käpäliinsä.

“Minä sain sen, katso minä sain sen!” pentu hihkui ja juoksi takaisin emonsa luo sulka suussaan, muiden läsnäolevien suurempien kissojen katsoessa pöllöä pelko sekä huolestuneisuus silmissään.

“En minä vahingoita, en ole vaaraksi oi en”, pöllö pudisteli päätään ja räpytteli siipiään varoen perääntyen pienten pentujen luota hieman kauemmas, jos muut kissat olisivat peloissaan. “Uutisia tuon, Ilma ei kerro hyvää, on pahaa tulossa”, pöllö kallisti päätään tarkastellen tätä erivärisilmäistä liekehtivää naarasta, jonka hän muisti hyvin nummelta sen vaalean kissan seurassa. “Missä valkoinen kissa on? Eikö teitä kaksi, tai kolme ollut!” pöllö uteliaana hihkaisi ja pomppi pari kertaa paikallaan, odottaen sitten uteliaana vastausta, vieno hymy nokan pielessä.