//Masi
Oranssin valkean naaraan oli laskeuduttava maan tasolle tarkkaillessaan pentuja, jotka lopulta nimensä kuultuaan lähtivät luukulta ulos temmeltääkseen toistensa kanssa. Soturittaren kasvoilla väreili suuri hymy ja tämän silmät suurina katseli pieniä olentoja, vaikka ehkä pahuudesta syntyneet, he olivat suloisia. Suvun jatkoa, Pisaratassulta suotuja. Heistä kasvaisi hyviä kissoja.

“He ovat suloisia”, Tyrskysydän naukui lopulta huolestuneena kuitenkin silmäillen Pisaratassua. Punamusta naaras näytti pelokkaalta puhuessaan kollista, ja hän ymmärsi täysin miksi. “Anteeksi etten voinut pelastaa sinua”, naaras naukui hiljaa ja nousi käpälilleen painaen turkkinsa toista vasten. Kuultuaan kuitenkin hänen toiveikkaat sanansa lähdöstä kaksijalan pesästä, Tyrskysydän sai uutta toivoa, sekä iloa. He lähtisivät yhdessä! Naaras nyökytteli päätään iloisena, ennen kuin pennut mainitsivat Aallonsydämen, sisarusten omat vanhemmat. Hän huolestuneena vilkaisi kohti Pisaratassua ja ajatteli, ettei olisi kertonut pennuille. Aamunleijonahan oli tappanut sekä Rikkotähden, että Aallonsydämen saadakseen haltuunsa heimon. Ja sen jälkeen Tyrskytassu oli karannut heimosta Pisaratassunkin yrittäessä samaa.

Sitten Pisaratassun sanat saivat hänet palaamaan maanpinnalle ikävöimästä vanhempiaan ja tuo värisytti korviaan, painaen poskensa kiinni Pisaratassun poskeen.

“Höpsö, ei sinulle käy mitään. Voimme yhdessä huolehtia näistä pikkuisista”, hän kehräsi niin tyytyväisenä löydettyänsä siskonsa, ettei osannut ajatellakaan mitään pahaa enää käyvän. Hetken rakkauden osoitusten jälkeen Tyrskysydän nousi jaloilleen ja heilautti häntäänsä pennuille.

“Kuka tahtoo matkustaa mäyräkyydissä? On aika lähteä kotiin!” hän naukui tyytyväisenä ja katsoi sisartaan, toivoen matkan sujuvan hyvin. Ensin heidän olisi mentävä takaisin Usvajokeen, sillä Tyrskysydän ei osannut ajatella kissojen sieltä lähteneen.

''Tyrskysydän'', Pisaratassu makusteli toisen uutta nimeä hymyillen. Siskosta oli tullut jo soturi, ehkä Pisaratassunkin olisi jo kuulunut olla, hän olisi koulutuksestaan jäljessä ja paljon.
''Jäin pakomatkalla kiinni Närhenloimulle ja jouduin heimolaisten luokse. Nämä ovat Närhenloimun pentuja'', naaraan äänessä kaikui pelko enemmän kuin ylpeys. Hän oli ollut vankkarakenteisen ja vahvan kollin armoilla täysin heimolaisten keskuudessa. ''Hän nimesi Naakkapennun, ainoan pennuista, joka oli silloin selvästi isompi kuin muut kaksi ja muistutti eniten häntä. Sitten on pieni Reopentu ja tuo on Pantteripentu'', Pisaratassu mutisi hiljaa loput Naakkapennusta, ettei pentu itse kuulisi.
Kolmikko esittelyjen jälkeen ahtautui samaan aikaan kaksijalan luukusta ja loikki pihalle kilpaa, Naakkapennun kiskaistessa Pantteripentua hännästä, että ehtisi ennen pikkuveljeään kahden naaraan luokse.
''Pääsimme heimon luota pakoon, kun heimo päätti hyökätä Myrkkysuohon. Käytin tilaisuutta hyödyksemme ja lähdimme lumimyrskyn alkaessa kohti kaksijalkalaa, ajattelin, että kissojen vihollisten luota Närhenloimu ei enää löytäisi meitä. Olemme siitä asti piilotelleet täällä'', Pisaratassu hieman nolostuneena heilautti korviaan, kaulapannan kilahtaessa.
''Mutta jos kaikki klaanit ovat lähdössä, lähdemme mielellämme mukaanne. Olen ikävöinyt niin paljon sinua ja klaanielämää, haluan myös pentujen kasvavan metsässä, eikä kaksijalkojen luona. Jos olette kukistaneet metsän pahuuden ja uusi elämä odottaa, tuskin Närhenloimukaan on siellä enää'', naaras kehräsi viikset väristen jo innostuksesta. ''Jos haluat ottaa meidät mukaasi, juuri nyt on paras hetki lähteä. Kaksijalat eivät ole vielä hereillä, joten ehdimme hyvin livahtaa tiehemme'', Pisaratassu vilkaisi kohti ikkunaa.
''Menemmekö takaisin metsään? Näemmekö isän siellä?'', Naakkapentu naukui innoissaan.
''Entä isovanhempamme? Tapaammeko heidät taas? Minulla on ikävä Aallonsydämen tarinoita'', Pantteripentu naukui hiljempaa.
Pisaratassu kehräsi itsekseen ja katsoi silmät säihkyen sisartaan.
''Lupaathan minulle, että jos minulle matkalla tai koskaan tapahtuu mitään. Huolehdit tästä kolmikosta ja pidät heitä silmällä?'', hän kuiskasi, kun Naakkapentu huomasi perhosen ja kolmikko viipotti jahtamaan sitä.

//Masi
Tyrskysydämen sydän oli hypätä rinnasta, kun pikkusisaren lämmin sekä tuttu tuoksu pyrähti hänen ylitseen naaraan syöksyessä tuon pienestä luukusta ulos ja painaen nenänsä hänen nenäänsä vasten. Tyrskysydämen oli painauduttava kohti sisartaan nuollen tämän korviaan ja kehräten iloisesti. Hän ei uskonutkaan näkevänsä toista enää! Mikä yllätys!
“Minä se olen”, hän huokaisi ja katseli kirkkain silmin siskoaan. “Ja sinä olet siinä myös! Miten sinä pääsit karkuun?” naaraan ääni oli värisevä, kun hän muisteli aikoja. “Pääsin karkuun Myrkkysuohon, olin oppilas ja nyt olen Tyrskysydän!” hän hihkaisi pentumaisesti röyhistäen rintaansa. “Mutta Myrkkysuo tuhottiin ja asumme nyt Usvajoessa. Metsä on sodassa Veritähteä vastaan ja näin kissojen palaavan kotiin. Joten ajattelin että nyt jos koskaan on aika-” naaras oli sanoa asiansa loppuun kuitenkin huomion keskittyessä ennemmin Pisaratassun takaa esiin pistäviin pentuihin, jotka puoliksi roikottivat itseään läpi luukun katsellen kissoja. Tyrskysydämen häntä pörhistyi onnesta ja hän painoi nenänsä takaisin Pisaratassun nenään.

“Sait pentuja?!” kysymys oli ennemmin toteamus ja naaras räpytteli silmiään sisarelleen ihaillen, miten suloisia pikkuisia hänen sisarellaan oli. Mutta mitä hänelle oli tapahtunut?
“Aioin siis etsiä sinut, ja toivoin että saisin sinut kotiin”, hän naukui lopulta ja otti askelen taaksepäin sisarestaan. “Mutta voitko lähteä heidän kanssansa? Haluatko lähteä? Näytät voivan hyvin täällä. Epäilen vain, että meidän on jätettävä kotimme ja lähdettävä kauas pois täältä, joten en näkisi sinua enää”, Tyrskysydämen ääni tukahtui kurkkuun ja hän alkoi surea jo sisarensa menettämistä, vaikka vasta tämän oli löytänyt. Hän ei tiennyt mitä Pisaratassu ajattelisi, joten ei hän voinut kuin odottaa, silmät loikkien pennuista kohti siskoaan, joka todella näytti voivan hyvin, vaikka kaksijalkojen ruoasta pyöreältä. Hän muisti sisarensa kauhun aiemmin ja toivoikin osittain, että ehkä hänen hyvä sekä tyytyväinen elämänsä olisi täällä.

Pisaratassu haukotteli makeasti ikkunalaudalla ja suki muutaman kerran kylkeään, nauttien aamu auringon tuomasta hiljaisesta lämmöstä ikkunan kautta. Kolme pentua makasi vielä pesäkorissa ja Pisaratassu kallisti päätään, rapsuttaakseen korvaansa, samalla kaulassa olevan pannan kello kilisten hiljaisesti. Sitten jokin liikahti ulkona aidalla ja Pisaratassun saalistajanvaistot heräsivät. Oliko se lintu vai rotta? Mikä siellä ehti vilahtaa niin nopeasti?

Rotan tai linnun sijasta Pisaratassu ei ollut uskoa silmiään, kun hän tajusi katsovansa sisartaan Tyrskytassua. Hän pidätti äimistyneenä suuraollaan jonkin aikaa sisartaan, ennen kuin ymmärsi, että tämän suu liikkui ja toinen yritti aidalta naukua jotakin, tämä hyppäsi alas ja jatkoi asiaansa naukumalla kohti ikkunaa. Pisaratassu vilkaisi alas pesäkoriin, mutta paksu ikkuna piti äänen hiljaisena, eivätkä pennut olleet häiriintyneet. Naaras heilautti häntäänsä sen merkiksi, että sisar odottaisi pienen hetken. Naaras hyppäsi alas ikkunalaudalta, kömpelösti, kaksijalkojen tarjoama helppo riista oli tehnyt hänestä pyöreän ja metsässä kehittyneet taidot olivat selvästi ruosteessa, vaikka vaistot olivat tallella.

Pisaratassu työntyi kissanluukusta oven luota ulos ja hyökkäsi innoissaan Tyrskytassun kimppuun, hieroen talven nälkiinnyttävän, mutta kiiltävä turkkisen sisarensa nenää. Miten isoksi tämä olikaan kasvanut, vaikka luonto ja Tähtiklaani osasivat olla armottomia!
''Voit Tyskytassu, miten ihanaa onkaan nähdä sinua! Olen varma, että näin sinut jonkun vahvalta löyhkäävän kollin kanssa lähellä aitaa muutama päivä sitten. Todella, se olit sinä, kun olet nyt siinä!'', Pisaratassu kehräsi. ''Pääsitkö pakoon heimoa? Oletko pulassa, voinko auttaa sinua?'', Pisaratassu kehräsi ja nousi toisen päältä pois, pyyhkien hännällään tomua toisen kyljeltä. Hänen pyöreä päänsä ja suuret silmänsä tapittivat täysin lumoutuneina sisaresta.
Pian kissanluukku hänen takanaan kolahti uudelleen ja sieltä pisti esiin yksi kissanpennun nenänpää, sitten toisen ja kolmannenkin. Kolme karvapalloa tuijottivat uteliaina saapujaa, mutta pysyttelivät kaksijalan pesän suojassa, silmät uteliaasti tuikkien.

//Masi
Tyrskysydän oli kuullut kaukaa ennen leiriin saapumista partion, joka oli palaamassa sodasta. Hän oli kauempana leirin päällä tarkkailemassa tapahtumia ja pitämässä huolen leiristä, ja nyt suurehko naaras ymmärsi tilanteen, sekä mahdollisuuden, joka hänen piti ottaa. Pisaratassu olisi saatava kotiin ja Tyrskysydän olisi nyt hakemassa hänet. Maksoi mitä maksoi. Kaikki olisi muutenkin sekaisin koko kansoissa, joten hänen puuttumisensa ei varmasti sotkisi mitään sen suurempaa.

Oranssin punertava naaras lähti siis pikaisesti ravaamaan kohti kaksijalkalaa, jonka oli jäljittänyt Terätiikerin kanssa. Heillä oli viimeisen partion jälkeen aika hyvä haju siitä, missä Pisara voisi olla, ja Tyrskysydän päätti kokeilla onneaan hakemalla sisarensa nyt kotiin. Matka ei ollut kovin pitkä, varsinkaan kun naaras pisti sen tekoon kaiken voimansa sekä nopeutensa, ja matka oli taitettu parissa silmänräpäyksessä - siltä se tuntui. Aurinko alkoi loistaa hiljentyneen sateen jälkeen ja naaras tiesi hyvin, missä olisi aamuisenkin hämärän aikaan. Talot alkoivat kohoilla edessä ja pian soturitar alkoi maistella ilmaa. Heidän tuli mutkitella tiensä hieman pidemmälle kaksijalkalaan, mutta talo oli selvästi tunnistettavissa. Toivottavasti Pisara olisi hereillä sekä valppaana, jotta Tyrskysydän voisi saada naaraan huomion.

He olivat Terätiikerin avulla löytäneet talon, jossa kävi silloin tällöin kissa ikkunassa, jonka takaa se tarkkaili metsään. Tyrskysydän tahtoi vannoa, että se oli kasvanut Pisara, vaikka kolmikon eroamisesta olisikin jo aikaa. Lummelintu pääsisi partion kanssa parempiin hoiviin ja Tyrskysydän toivoisi, että heidän palaamisensa leiriin olisi hyvin vastaanotettu asia. Naaras loikkasi taloa ympäröivälle kiviaidalle ja kurotteli ylemmäs kahdelle tassulle tarkkaillakseen ikkunaa sekä taloa, josta näkyi valoa ulospäin. Hän yritti viittoa käpälillään kohti ikkunaa ja uskoi näkevänsä vilauksen hännänpäästä, joka vilahti esillä. Sitten esiin hyppäsi pää(?).

“Pisara!” Tyrskysydän huusi innoissaan ja oli kaatua aidalta eteenpäin talon pihalle. Naaras laskeutui alas ja otti tasapainonsa ennen kuin uudestaan kohosi kahdelle käpälälle heilutellen tassujaan kohti kissaa, joka näytti hyvin paljon kasvaneelta Pisaralta. “Pisara tule kanssani!” hän yritti kertoa naaraalle, toivoen viestin löytävän perille.

//Heli, Usvajoki valmiina sotaan //

Riitasointu venytteli jumittelevia harteitaan ja suoristi sitten ryhtinsä, kuunnellakseen rauhassa uusien oppilaiden ja soturien seremoniaa. Hänen arpinen naamansa enemmänkin mulkoili ja kritisoi peittelemättä Liekkimyrskyn pentuja, joiden turkkien olisi pitänyt kiiltää seremoniassa. Rankkasade sai kuitenkin joukon pentuja ja oppilaita näyttämään enemmänkin uitetulta rottaklaanilta kuin tulevilta Usvajoen tulevaisuudenlupauksilta. Riitasointu pudisteli päätään, vesipisaroiden lennellessä.
Seremonian alkaessa, varapäällikkö pisti merkille, että Terätiikeri ja Varputaivas palasivat leiriin, Terätiikerin näyttäessä olevan sekä huolestunut, mutta jännittynyt. Tuon hännänpää käänteli jatkuvasti, kun tämä istuutui entisen oppilaansa viereen kuuntelemaan seremoniaa, mutta heillä näytti olevan silti enemmän huomio heidän välisessä keskustelussaan.
''Oletko varma, että ne ovat meidän? Tai siis, nytkö? Eikö vielä ole liian varhaista'', Terätiikerin hiljainen ja selvästi huolestuneet silmät katselivat Varputaivasta. ''Olet ollut pitkään poissa ja sota on tulossa. Miksi Tähtiklaani haluaisi nyt vaarantaa niiden tulevaisuuden, kun metsä on epävakaalla pohjalla. Kun minä olen epävakaalla pohjalla'', Terätiikerin ääni hiljeni hiljenemistään, kun Liekkimyrsky hänen edessään huitaisi toista hännällään, jotta kaikki olisivat kuulemassa hänen pentujensa seremonian.
Nuoripari oli kuitenkin herättänyt Riitasoinnun uteliaisuuden ja hänelle väistämättä kävi mielessä, olisiko Varputaivas mahdollisesti odottamassa pentuja? Voisivatko ne todella olla Terätiikerin vai voisiko tämän pennut olla peräisin klaanin ulkopuolella vietetyiltä kuilta? Soturilaki käväisi Riitasoinnun mielessä, kunnes hän korjasi jo käärmemäiseksi muuttunutta myrkyllistä tuijotustaan rauhallisiin ja sanomattomiin piirteisiinsä. Tuulentähden tullessa eteen puhuttelemaan kansaa, Riitasointu uppoutui täysin toisen pehmeisiin korvanipukoihin ja vaaleaan turkkiin. Arpia suupielessä, mutta lahja Tähtiklaanilta puhua. Hän oli aivan huumaantunut päälliköstään.
Riitasoinnun mielessä kävi, ettei hän ollut nähnyt tai kuullut Tyrskysydämen palanneen, kun tämä oli lähtenyt metsästämään jo varhain. Pentujen nimet eivät jääneet varapäällikön mieleen millään tavalla ja leirin yli jyrisi niin lujaa ukkonen, että pieneksi hetkeksi sen alle jäi pentujen kiljahtavat lupaukset.
''Synkkävarjo on hyökännyt!'', kaiken metelin keskellä, veden nostattamien tuoksujen seasta nousi esiin Myrskyvaahteran kollin ominaistuoksu, joka verta vuotavana kaatui maahan, sateen rummuttaessa tämän turkkia. Riitasoinnun viivaksi jääneet pupillit kääntyivät Utupöllöön, kuten myös muiden Usvajoen kissojen silmäparit pelästyneinä, vihaisina tai valpastuina katsahtivat maahan kaatuneeseen, pahasti loukkaantuneeseen nuoreen soturiin.
''Nytkö jo? Eihän taivaalta edes erota kuuta! Tähtiklaani on tätä vastaan, kun antoi tällaisen sateen'', Kaarnaturkin vanha, raakkuva ääni kuului, kun tuo hitaasti valui ensimmäisenä vanhintenpesältä Utupöllön luokse. Riitasointu valpastui kasvatti-isänsä nähdessään ja lähti laskeutumaan paikaltaan kaksikkoa kohden. Kaarnaturkki tökkäsi vääntyneellä tassullaan Utupöllöä, soturin vääntäytyessä hitaasti kyljelleen, suupielestä valuessa vuolaasti verta.
''Yritimme Nevaleijonan ja Maissihännän kanssa Raadelmasiiven käskyn mukaisesti saattaa emot ja pennut ulos leiristä, mutta Synkkävarjon kissat saartoivat meidät. Olkaa kilttejä ja auttakaa heitä, pääsin karkuun hakemaan apua. Myrskyvaahteran leiri on saarrettu ja niin myös evakuoitava partio on kiipelissä, ei kaukana leiristä'', Utupöllö yski voimakkaasti.
Kaarnaturkki heilautti korviaan ja kohotti katseensa taivaalle mietteliäänä. Riitasointu tarkkaili Usvapolun poikaa, joka makasi maassa ja käänsi sitten katseensa kohti Tuulentähteä, joka oli ehtinyt vasta aloittaa puheensa seremonian itsensä päätyttyä. Usvajoen kissat tarkkailivat Utupöllöä katsettaan irroittamatta, Siilensurun pörröisen turkin näkyessä sivukulmassa, kun tämä lähestyi Utupöllöä katsoakseen, oliko kollin vammoille enää mitään tehtävissä.
''Ei Tähtiklaani olekaan tämän myrskyn takana. Kadotuksen portit ovat auenneet'', vanha Kaarnaturkki raakkuvalla äänellään pihautti, Riitasoinnun vilkaistessa toista nopeasti. Jep, hullu vanhus olisi ollut jo vuosia, mutta silti tämä oli kasvattanut Riitasoinnun kuin omanaan. Sekä kollin omien tyttärien kuoltua, Riitasointu oli luvannut mielessään heille, että pitäisi Kaarnaturkista edes joskus, jollakin tavalla, tai toisinaan huolta, olisi ainakin ainoa, joka ei tuomitsisi toista, ainakaan avoimesti muiden kuullen. Mielessään ehkä.

Tuulentähti käänsi yllättyneenä katseensa Belladonnanviiltoon, kun Liekkivarjo kertoi Basilikapennulle olevan erilainen tie tiedossa. Se ei sinällään yllättänyt vanhaa harmaata päällikköä, mutta hän oli siitä hyvillään ja ehkä iloisesti yllättynyt siinä mielessä, että Basilikapennulle olisi tulevaisuus tiedossa. Vaikkei Belladonnanviilto tiennyt tarinaa pennusta, Taimioravasta tai mistään Usvajoen tapahtuneista, toinen vastasi hänen katseeseensa hyvillään, mutta myös hämmentyneenä. Olisi ihastuttavaa, jos pentu voisi seurata emonsa tassunjälkiä yrttiselle tielle. Tuulentähti nielaisi pienen kaipuun palan kurkustaan ennen kuin katsahti takaisin Liekkivarjoon.

“Kiitos Liekkivarjo, puhu Siilensurun kanssa. Olemme sitten valmiita aloittamaan seremonian, kunhan perheenne on vain koossa ja suittu”, naaras naukui hyvillään ja katseli kuningattaren perään, kun hän poistui paikalta. Olisi ihastuttavaa tehdä pieniä nuoria soturioppilaita, mutta sen ajankohta oli vain harmillinen.

“Ehkä voimme opettaa heille parhaat piilopaikat reviirillä, tai sopia jonkinlaisen paikan, johon ennen sotaa vietävät kissat voitaisiin viedä. Siellä he olisivat kaikki turvassa, jos Veritähti sattuu lähettämään joitain partioita muille reviireille, sillä aikaa, kun nylkii Myrskyvaahteraa”, Tuulitähti naukui ja asteli kohti pesän suuta vilkaistessaan kohti aurinkoa, sekä nousevaa kuuta. Olisi pian varmasti aika, että heidän tulisi lähteä sotaan, jonka takia pentujen, sekä oppilaiden, kanssa leiriin olisi jäätävä kissoja. Ainakin nuoret oppilaat pidettäisiin kiireisinä, kun eivät pääse osallistumaan sen lähemmin sotaan. Belladonnanviilto nyökäytti päätään ja suki turkkiaan.

“Saarnihalla varmaan mielellään jää leiriin, kerta on ehtinyt jo poksauttaa pentuja tulevalle perheelleen, joten voit häneen kyllä luottaa täällä. Jos puhun hänelle vielä pari sanaa, en usko, että hän olisi halukas lähtemään sotaan”, tuo pohti, mutta voisi olla väärässäkin. Tuulentähti nyökäytti päätään ja asteli ulos kehottaen Belladonnanviiltoa seuraamaan.

“Pian olisi siis aika. Puhu kissoillesi. Etsi vahvimmat soturit matkaasi. Ja lähdemme seremonian jälkeen kohti Myrskyvaahteraa. Myrsky on alkamassa”, naaras naukui hiljaa ja katseli pimenevää taivasta, kuin uhka tulevasta sodasta, joka vyöryi kohti kansoja. Se pelotti häntä, mutta myös kehotti parempaan tulevaan.

//Masi
Varputaivas paineli maata käpäliensä alla istuutuessaan alas ja lopulta huokaisi syvään tuntien viileän ilman virtaavan sisään sekä ulos keuhkoistaan. Oli ihanaa saada puhdasta yrtitöntä ilmaa keuhkojen täydeltä, verrytellä jalkojaan ulkosalla, mutta silti kaikki tuntui niin kolkolta sekä kipeältä omalla tavallaan.
“Olen kunnossa, uskoisin”, naaras naukaisi lopulta ja nuolaisi Terätiikerin olkaa lempeästi. Hän oli niin välittävä, ja vaikkei Varputaivas tiennyt mikä olisi sen pahemmin vialla kuin saamansa vammat, olisi Terätiikeri häntä siinä auttamassa. Hän olisi vielä mukana etsimässä Pisaratassua, mikä rauhoitti Varputaivaan mieltä. Ystävällinen, avulias sekä niin herttainen. Ihmekös, että Varputaivas oli ollut silmät sydäminä jo pennusta saakka. Yllättävä puheenaihe, jonka Terätiikeri nosti esille heidän lepytellessään jalkojaan, sai Varputaivaan hieman hämilleen, mutta ymmärsi mitä kolli haki takaa. Ensin naaras kohautti hieman olkiaan hymyillessään, mutta heilautti lopulta häntäänsä pullistuneen vatsansa sekä kipeiden käpäliensä päälle.

“Matkani oli erittäin omituinen, vaikken tiedä olisiko siellä mitään erikoista niinkään sattunut. Kun ajauduin virran mukana jonkinlaiseen ansaan, kaksijalka vei minut johonkin sen pesälle, jossa oli muitakin kissoja. Siellä oli jotain latokissoja, joista joku oli aiemmin asunut kansojen keskuudessa, jos oikein muistan. Ja siellä tapasin Leopardipennun, nykyisin Leopardikukan. En ole aivan varma, miten hän sinne joutui, mutta lähdimme sieltä lopulta yhdessä sen latokissan innoittamana. Tapasimme siellä ollessamme sellaisen pöllön, joka puhui kissojen kieltä, ja puhui todella omituisesti”, naaras naurahti ja katseli Terätiikeriä hetken ennen kuin jatkoi katsellen kaksijalkalaan. “Se kertoi meille tiestä, jota seurata ja lähdimme Leopardipennun kanssa matkaan. Se matka kesti hyvän tovin, vasta oppilasikäisinä olimme takaisin Taivaanliekissä, josta sitten lähdin pikimmiten kyllä kotiin”, hän naukui ja painoi korviaan kaivatessaan Leopardikukkaa.

“Ei matkalla muuta oikein sattunut. Meistä tuli ystäviä Leopardikukan kanssa, enkä voi valehdella, että kaipaan häntä. Hänestä tuli kuin sisko sillä matkalla”, naaras naukui hiljaa ja katseli kumppaniaan vierellään. “Mutta kaipasin todella myös perhettä, kaikkia teitä. Sinun komeita kasvojasi, kansan hälinää, ja ties mistä tavallisen oppilaan arjesta jäin paitsi”, tuo pudisteli päätään tuntiessaan pienen piston vatsassaan.

“Jos jotain epäilen, jos jotain kuvittelen, että tässä ja nyt olisi tapahtunut, niin minusta tuntuu, että odotan meille pentuja, Terätiikeri”, naaras naukui hiljaa ja antoi katseensa painua kohti vatsaansa, jonka jälkeen se hitaasti kohosi kohti kollia. Tiedä häntä, olisiko kolli iloinen asiasta, niin herttainen ja ihastuttava hän oli! Mutta oliko Terätiikeri sellaiseen valmis, ainakaan näin lähellä sotaa ja kaikkea omituista.

//Heli//

''Huimaako sinua?'', Terätiikeri naukaisi hämmästyneenä ja kääntyi niiltä sijoiltaan naaraan luokse, nuuhkien varovasti toisen korvia ja kasvoja, istuutuen alas toisen vierelle. ''Oletko varma, ettet ole sairastunut? Haavasi eivät ole tulehtuneet tai muuta?'', tumma kolli naukui, taputtaen hännällään viereensä, jotta naaraskin voisi hetkeksi istahtaa alas ja lepuutella kipeitä tassujaan.
Terätiikeri antoi katseensa kulkea kaksijalkaa kohden, jossa puitakin korkeampia taloja kohosi kohti taivasta ja maa oli Terätiikerin turkkiakin tummempaa ja näin aurinkoiseen hetkeen, polttavaa tassujen alla. Hänen silmiinsä pisti kaksi kissaa, joiden puheensorinan kuuli jo kauas, sekä he tuskin olisivat kovinkaan menestyksellisiä metsästäjiä kilisevien pantojensa kanssa. Kaksikko kulki kaukana, mutta heistä lähtevä löyhkä ja kovaääninen naukuminen kantautui kauas.
''Luuletko, että Pisaratassu olisi tuollaisessa paikassa? Eikai kukaan klaanissa kasvanut haluaisi mennä tuollaiselle alueelle?'', Terätiikeri mutisi itsekseen, siristellen silmiään, kun kotikisut katosivat aidan alitse omaan puutarhaansa. Sitten hän kohotti korviaan Varputaivaalle. ''Olemme puhuneet aika vähän kaikesta, jota koit matkallasi, kunnes löysit takaisin ja jouduimme kokemaan kotipuolessa paljon'', Terätiikerin ääni hiipui hiljaa ja hänen katseensa harhaili irti Varputaivaasta taivaalle.
''Tapahtuiko matkallasi jotakin, mikä sinua vaivaa tai haluaisit minun tietävän?'', Terätiikeri hymyili varovasti, tarkkaillen naaraan kauniiksi suittua turkkia ja säihkyviä silmiä tumman ja ruskean puolelta toiselle.

//Heli //

''Kiitän teitä kuulemisestani'', Liekkimyrsky naukui ja oli hyvillään, että Tuulentähti nosti esiin hänen tyttärensä Basilikapennun. ''Basilikapennusta minun tulisi varmasti puhua vielä Siilensurun kanssa. Mutta olen nähnyt eräänlaisia unia, joissa hänen polkunsa suuntaa aivan toiseen suuntaan kuin muiden pentujeni. Uskon vakaasti, että vaikken ole päällikkö, Tähtiklaani viittaa unillaan siihen, että Basilikapennusta tulisi Siilensurun seuraaja'', Liekkimyrsky hymyili varovasti. Hän ei rehellisesti tiennyt juurikaan mitään itse yrteistä, eikä parantajan velvollisuuksista, mutta alusta alkaen hän oli aavistanut pienessä Basilikapennussa jotakin muihin jälkeläisiinsä liittyen poikkeavaa osaamista.
''Mikäli Siilensuru on saanut unen Tähtiklaanilta, perheelleni olisi kunnia saada asettaa parantajaoppilaan ja tulevan parantajan velvollisuudet tyttäreni harteille'', Liekkimyrsky hymyili.
Hän ei ollut ennen Tomusielun tapaamista Aurinkotuulessa koskaan ajatellut, että hän olisi millään tavalla kiinnostunut perhe-elämästä. Kaikkien Tomusielun tekemien tempauksien jälkeen, kuten hänen pettämisensä lomassa toisenkin perheen perustaminen, hän huomasi kietoutuneensa kostonsa myötä hyvinkin tiiviisti näihin pentuihin. Vaikkei hän tiennytkään Basilikapennun alkuperää, hän tulisi aina kasvattamaan ja rakastamaan tätä kuin omaansa, ihan kuten myös kaikkia muita pentuja omiensa vierellä.
''Mutta minun täytyy alkaa nyt valmentaa pentuja tulevaa seremoniaa varten, heidän takkuisissa turkeissaan menee hetki. Kiitoksia ajastanne Tuulentähti ja Belladonnatähti'', Liekkimyrsky hymyili, kumarsi syvään ja otti muutaman askeleen poispäin, poistuakseen pesästä, muttei ilman lupaa aikonut kirmata omille teilleen.

Basilikapentu paineli sammalien keskellä pentutarhan edustalla yhdessä Seittipennun kanssa, jonka puoliksi valkea sekä harmaa turkki tasaisesti alkoi likaantua leirin hiekan pöllyttäessä kummankin naaraan turkkia. Basilikapennun valkea sekä oranssi turkki oli jo yltä päältä hiekassa, mutta kaksikon hauskat leikit veivät huomion ennemmin pois siisteydestä. Seittipentu ponkaisi Basilikapennun päälle ja hieman suurempi kokoinen naaras alkoi kuljettaa sisartaan olallaan eteenpäin keikkuen, kun Seittipentu iloisesti naureskeli kyydistä. Basilikapentu oli sisarista suurin, vaikka ikää heillä olisi saman verran. Sitä pieni naaras pohti välillä, mutta se ei keskeyttänyt heidän hauskanpitoaan.

Siilensuru oli istuskellut parantajan pesän edustalla jo tovin, mutta Basilikapentu ei huomannut toista kuin vasta sitten, kun Seittipentu kaatui lopulta maahan hänen selästään ja alkoi kikatellen pyöriä selällään. Basilikapentu ravisti turkkiaan kyydityksen jälkeen ja jäi katselemaan vihrein silmin kauempaa tarkkailevaa Siilensurua. Miksi parantaja katselisi häntä noin tiiviisti? Ei edes Liekkivarjo olisi häntä niin tiiviisti katsellut, saatika muut kansalaiset. Oliko parantajalla jotain mielessään? Pieni huolestunut värähdys kävi hänen korvissaan, kun Basilikapentu pohti, olisiko hän seuraava parantajaoppilas? Naaras ei ollut varma, miten ajatella asiasta. Hän tahtoi soturioppilaaksi yhdessä sisariensa kanssa, mutta olisiko hänestä parantajaksi? Epämääräiset pimeät unet olivat pyörittäneet naarasta unissaan parina yönä, eikä hän ollut varma, olisiko se stressiä tulevasta, vai vain painajaisia.

Basilikapennun ajatukset katkaisi Seittipennun loikka hänen kylkeensä, joka sai kaksikon taas painimaan pitkin leirin aukiota kikatellen kaksistaan. Muut pennut olivat jääneet hieman pelästyneinä pöllöstä pesään, ehkä hekin jo leikkivät saaden ajatukset muualle, mutta Basilikapentu ei ollut tuosta moksiskaan. Josko sitten niiden unien takia, kun oli nähnyt tähdetöntä maata sekä omituisia hahmoja pimeässä. Ehkä pöllön, potentiaalisen vihollisen, näkeminen ei hätkähdyttänyt häntä samalla tavalla. Silmäkulmastaan Basilikapentu oli nähdä kuin kissan hahmon, joka oli kuitenkin valkea kuin aave sekä luontoon täysin soluttautuva. Valkea oranssin naaraan oli painettava Seittipentu päältään maahan pitäen naarasta kiinni allaan jättäen toisen luikertelemaan hänen käpäliensä välissä. Mikä se hahmo oli? Oliko se oikeasti kissa? Basilikapentu yritti käännellä päätään kohti suuntaa, jossa oli nähdä “heijastuksen”, muttei hän tiennyt oliko se edes oikea, vai vain pölyn tuottama kuvajainen. Tuon silmät seisahtuivat Siilensuruun, joka kohosi käpälilleen ja asteli takaisin pesäänsä. Oliko hän nähnyt sen myös? Seittipentu viimein iski Basilikapentua leukaan käpälillään ja Basilikapentu loikkasi kauemmas sisarestaan.
“Anteeksi”, hän henkäisi ja nuoli käpäläänsä, jolla pyyhki yli silmiensä. Seittipentu vain tuhahti huvittuneena ja alkoi pestä omaa turkkiaan.

//Masi
Varputaivas asteli Terätiikerin perässä ulos leiristä ja kohti reviirin päätyä, joka lopulta muuttui kaksijalkalaksi pidemmällä. Tyrskysydän oli sanonut, että jäisi mielellään leiriin hetkeksi, joten Varputaivas lähti yhdessä Terätiikerin kanssa sekä keräämään riistaa, että tutkimaan mahdollista Pisaratassun hajua. Matka reviirin päätyyn ei ollut pitkä, mutta Varputaivaan käpäliä särki, sekä olotila vielä sodasta oli sekalainen. Terätiikerin läsnäolo tuntui olevan jossain muualla, ja Varputaivas lähestyi kollin turkkia pyyhkäisten sitä omallaan, asettaen käpälänsä kulkemaan yhdessä samaa tahtia kollin kanssa.

Hän oli pitkään rakastanut kollia. Lähes siitä hetkestä lähtien, kun Varputassu saapui takaisin Myrkkysuohon. Hän näki tämän rotevan kollin ja ihastui hahmoon, jota ei aiemmin ehtinyt tuntea ennen kuin katosi Myrkkysuosta veden paon yhteydessä. Hän oli saanut tuntea vetovoimaa Leopardinkukan kanssa matkallaan, muttei koskaan vielä rakkautta, ennen kuin saapui takaisin kotiin. Vaikka vanhemmilta saatu rakkaus, sekä oman sisaren hyvinvointi olivatkin omanlaistaan, oli se kohti kollia ihan erilaista. Eikä hän tiennyt, tuntisiko kolli niin, ainakaan yhtä syvästi. Tämä oli kertonut painajaisistaan, joita olisi nähnyt jo hetken. Eikä Varputaivas voinut kuvitella, millaisia unia kolli olisikaan saanut kiusakseen. Oliko se jotain katalaa, pahaa tai puoleensa vetävää? Naaras antoi häntänsä keinua takanaan askeliensa parissa maistellen Terätiikerin tuoksua ja astellen samaa tahtia tämän kanssa eteenpäin.

“Ei mennä liian nopeasti, vaikka emme voikaan viettää koko päivää täällä. Käpäliäni hieman särkee, ja vähän huippaa”, Varputaivas lopulta naukaisi hiljaa ja hiljensi tahtiaan, kun Terätiikerin suuri askelväli sai hänet uupumaan. Miten hän voisi auttaa sodassa, jos hän väsyisi pienestä kävelystä? Raja olisi onneksi lähellä ja Varputaivas pystyi tunnistamaan Usvajoen terävän rajamerkin, ennen kuin se muutaman ketunmitan päästä muuttui kaksijalkalaksi. Sen katala haju sai naaraan nyrpistämään nenäänsä, mutta kääntämään lopulta katseensa ihailemaansa kolliin, joka varmasti tekisi hieman tarkempaa tutkimus työtä kuin naaras itse.

//Masi
Tuulentähti höristi korviaan, kun Liekkivarjo oli astelemassa pesään pyydettyään lupaa saapua peremmälle. Belladonnanviillon kanssa ateriointi oli sujunut hyvin, naaras oli asettunut kansaan, ja vaikka paljastelikin kynsiään ajatukselle nylkiä Veritähti, oli tuosta osoittanut hyvä ja luotettava soturitar. Yhdessä he voisivat vielä osoittaa Veritähdelle, kenelle ei kannata kettuilla, mutta oli naaras kuitenkin huolissaan Belladonnanviillon kissoista, josko kaikki olisi asettuneet samalla tavalla leiriin. Liekkivarjo kun saapui pesään, Belladonnanviilto kohotti itseään makaamaan hieman ryhdikkäämmin aterioinnin lomassa, kun Tuulentähti nousi istumaan katsellakseen Liekkivarjoa hieman korkeammalta. Naaras näytti hermostuneelta, mutta avoimin mielin päällikkö tahtoi toista kuunnella.

Kuningattaren sanat saastuvasta metsästä ja Tähtiklaanin hylkäyksestä saivat Tuulentähden vihreät silmät loikkaamaan Belladonnanviiltoon. Vaikka Myrkkysuon naaraan katse oli hieman terävä sekä viileä, hänen silmiensä takaa vilkahteli huolta. Tuulentähden kasvoilla lepäsi pohtiva katse, ja hän silmäili Liekkivarjon olemusta. Vaikka naaras oli ollut kansassa vasta tovin, ei mikään antanut tästä kuitenkaan olettaa, että naaras olisi valehtelemassa. Omituista kyllä, Tuulentähti kuitenkin tiesi, että Siilensuru oli kertonut yrttien harventuneen, eikä uutta tuntunut kasvavan. Olisiko se tähän liittyvää, vai vain ilmaston muuttuessa vuosien saatossa, ja yrttejä olisi tarvittu niin paljon, ettei vain uutta ollenkaan ehtinyt vielä kasvaa tilalle? Harmaan johtajan hännänpää heilahteli maata pitkin pohtien, kun Liekkivarjon kertoi lopuksi tämän ystävän seuraamisen olevan viimeinen mahdollisuus. Olisi se hyvä painaa mieleen; Feykir.

“Kiitos Liekkivarjo”, Tuulentähti aloitti, kun hän vilkaisi Belladonnanviillosta Liekkivarjoon. “En näe miksi olisit valehtelemassa tällaisesta, mutta en myöskään tiedä, miksei Tähtiklaani olisi meille kertonut tästä aiemmin. Näen kuitenkin pointin tarinasi takana, ja jos kukaan muu oli kanssasi tätä kuulemassa, tahtoisin kuulla sen heiltäkin”, Tuulentähti katseli Liekkivarjoa silmiin, tuntien eräänlaisen Liekkitähden painon tämän silmien loistossa. "Pidän tämän tiedon kyllä muistissa, ei kukaan tiedä mitä sodan jälkeen tulee tapahtumaan, mutta varmasti näemme sen aivan pian”, hän tokaisi ja nyökäytti päätään katsahtaen Belladonnanviiltoon, joka nyökkäsi päätään myös turvatakseen Tuulentähden ajatukset, ennen kuin keskittyi puhdistamaan käpäliään. Kuitenkin naaraan silmät loikkasivat pian takaisin Liekkivarjoon, kun naaras puhui Saarnihallasta. Hymy sekä pieni naurahdus nousivat Tuulentähden kasvoille, kun Belladonnanviillon katse oli sekä huolestunut, että epäuskoinen.

“Nopea kakara”, hän tuhahti hyväntuulisena ja sai Tuulentähden naurahtamaan uudestaan.

“Kiitos vielä Liekkivarjo. Tehdään heistä tänä iltana oppilaita ja toivotaan, ettei sota vaadi heiltä kuin leirissä tekemistä. Ja jos ja kun pitkä matka tulee pian eteemme, he varmasti ovat enemmän kuin valmiita siihen”, naaras naukaisi ja räpäytti silmiään. “Entä Basilikapentu? Hänkin on varmasti valmis aloittamaan koulutuksen?” pieni huolenmurhe näkyi Tuulentähden äänensävyssä, kun hän pohti Taimioravan tytärtä. Hän olisi hieman vanhempi kuin Liekkivarjon pennut, mutta silti osa yhtä perhettä.

//Heli

Liekkivarjo räpytteli epäuskoisena silmiään ja heilutteli korvaansa, kallistaen hiljaa päätään pöllölle, jonka oli tuntenut jo hyvän tovin. Metsäkö voi huonosti? Se voisi olla taas runosieluisen pöllön jonkinlaisia omia höpinöitä vaan, mutta jotenkin koko Feykirin olemus muuttui niin vahvasti, että ison pentukatraan emo alkoi huolestua asian mahdollisuudesta.
''Jotakin sellaista vaaraa on siis tulossa, jossa kissat tai mikään tämän metsän asukkaista ei ole turvassa - ei maassa, ei taivaalla, eikä vedessä?'', Liekkivarjo toisti vaisuna, samalla kun katseli pelästyneenä pentujaan ja toista naarasta, joka pörhisteli turkkiaan kauhistuneena.
''Kiitos Fey, pidä itsestäsi huolta rakas ystävä'', Liekkivarjo naukui ja kosketti nenällään pöllön kauniita sulkia tämän vasemmassa siivessä. ''Minä varoitan klaaniani. Mutta kun tulee aika paeta, mistä me tiedämme, mihin me voimme mennä ja missä olemme turvassa, milloin meidän pitää mennä?'', Liekkivarjo kuiskasi, huolen loistaessa naaraan silmissä.
Feykir oli kuitenkin jo noussut taivaalle ja kallisti nokkaansa vielä alemmas kissoihin, samalla kun siivet löivät ilmaa.
Liekkivarjosta tuntui kaksikon silmien katseen kohdatessa siltä, että kaikkiin näihin vastauksena olisi Feykir, joka vielä palaisi ja opastaisi kissoja. Liekkivarjon olisi nyt tehtävä varoitus klaanilleen, vaikka hän pelkäsi, ettei Tuulentähti tai etenkään Belladonnaviilto kuuntelisi häntä. Vai tulisiko hänen kertoa Myrkkyklaanin päällikölle asiasta ollenkaan?

Liekkivarjo tervehti Tyrskysydäntä, joka istuskeli lähellä päällikönpesää, jossa Belladonnaviilto ja Tuulentähti olivat aterioimassa, ja varmaankin kertoivat toisilleen parhaillaan, miten kaikki voisivat ja mikä olisi suunta tästä eteenpäin. Esikkopuro oli vienyt pennut takaisin pentutarhalle ja oli lupautunut huolehtimaan sillä välin pennuista, kun Liekkivarjo puhuisi päälliköille. Mutta ehkä ensikertaa elämässään, Liekkivarjoa jännitti todella paljon käyttää omaa ääntään itseään korkeampi arvoisten edessä.
''Tuulentähti, saanko tulla pesäänne?'', Liekkivarjo naukui yllättävänkin itsevarmalla äänellä.
Ei kukaan ollut opastanut häntä, miten huonoja ja epävarmoja uutisia tuotaisiin kenellekään. Hän osasi taistella, viiltää kurkun auki, hän osasi suojella ja jokseenkin myös kouluttaa vähempi älyisiä oppilaita, mutta puhua. Siinä hän ei erityisen hyvä ollut. Tuulentähdellä tuntui jo olleen Riitasoinnun kanssa hänestä vahvoja erimielisyyksiä, miten Liekkivarjon asia tulisi niihin vaikuttamaan lisää, kun ja jos hän saisi mahdollisuuden puhua suunsa puhtaaksi? Tuulentähden ääni vastasi hänelle kutsumalla naaraan pesään, joten liekkiturkkinen naaras veti viimeisen kerran syvänä henkeä, tasoittaakseeen hermostuneisuuttaan ja astui pesään.
''Belladonnaviilto. Tuulentähti'', kuningatar nyökkäsi kumpaakin kohden.
''Minulla on jotakin niin pahaa kerrottavaa, että en tiedä, osaanko sanoittaa itseäni oikein. Voitte varmasti pitää minua myös hulluna tämän jälkeen'', naaras kohautti lapojaan, mittaillen hetken sivusilmällä Belladonnaviiltoa, jonka arvioivassa katseessa naaras varmasti oli. ''Minä tapasin vanhan ystäväni-'', voisiko hän kertoa, että puhuisi pöllölle, joka osasi kissojenkieltä? Olisiko se hyvä jättää kertomatta, sillä kun se hetki tulisi, että heidän tulisi lähteä ja klaaneja johtaisi uudelle maalle pöllö? ''-Hän kertoi, että hän nähnyt metsän voivan todella huonosti. Hän kertoi puiden kuolevan, veden saastuvan ja ilman olevan muuttunut. Minusta hänen enteensä kuulostivat siltä, että Tähtiklaani on kääntämässä katseensa pois metsästä tulevan sodan takia ja metsä on hylätty'', Liekkivarjo kuiskasi.
Ei hän tietenkään tarkoittanut sitä, että sota Veritähteä ja tämän armeijaa kohtaan pitäisi perua, ei missään nimessä. Mutta olisiko sodan jälkeen enää metsää, jos se voi jo nyt niin huonosti.
''Ystäväni on yrittänyt löytää kaikille klaaneille.. Tai ainakin Usvajoelle ja Aurinkotuulelle paikkaa, jossa olemme turvassa, kun sota on ohi. Jossa metsä kukoistaa. Tämä maailma, jossa me nyt elämme, ei ole kissoille tai millekään elävälle turvallinen, ei ilmassa, vedessä tai maassa'', Liekkivarjo naukui murheellisena ja katseli välillä tassujaan.
Ehkä oli virhe nimetä vain Usvajoki ja Aurinkotuuli, mutta hän tiesi, että he olivat sisarustensa kanssa kohdanneet Aurinkotuulessa Feykirin ja tämä oli opastanut heitä, joten varmasti Usvajoen lisäksi Savuruoska tapaisi Feykirin.
''Minä uskon hänen sanomaansa, sillä kun Aurinkotuulessa riehui kanisurmaksi nimetty sairaus. Tapasimme silloin ystäväni, Feykirin ensimmäisen kerran ja hän opasti meitä pentuja yrttien luokse, sekä sieltä kotiin. Uskon täten, että hän on jonkinlainen Tähtiklaanin kanssa viestinnän apulainen tai heidän apulaisensa, joka voi johtaa klaaneja oikeaan suuntaan'', Liekkivarjo kohotti nopeasti katseensa kaksikkoon, nyt uudenlaista tarmoa sisimmässään.
''Olen ollut vasta vähän aikaa tässä klaanissa, eikä varmasti kuulosti kovinkaan uskottavalta ja lupaavalta, että kehotan teitä molempia kuuntelemaan minua ja ystävääni, lähteä pois omasta kodista. Mutta toivon, että voitte harkita asiaa. Tutkitaa maailmaa ympärillämme, ehkä Tähtiklaani näyttää sen ympäristössämmekin hyvinkin pian. Mutta ilman ystäväämme, emme tiedä minne mennä'', Liekkivarjo nyökkäsi jämäkästi.
''Loppu kevennyksenä... Pentuni olisivat valmiita oppilaiksi, kunhan saan heidän turkkinsa siistittyä takuista. Unipentu, Pilvipentu, Seittipentu ja Sumupentu ovat valmiita aloittamaan koulutuksensa, ja vaikka toivonkin, etteivät he joudu lähtemään sotaan Veritähteä vastaan, mahdollinen tuleva matka varmasti vaatii kaikilta meiltä uudenlaisia taitoja, joten toivon heidän pääsevän hyvien soturien koulutukseen mahdollisimman pian'', naaras väräytti hyväntuulisesti viiksiään, ihan kuin mitään pahaa hän ei olisi koskaan kertonutkaan päälliköille. ''Ja minusta näytti siltä, että oppilaasi Saarnihallan kumppani, Kastetaivas olisi ajankohtaista siirtyä pentutarhalle'', Liekkivarjo hymyillen katsahti Belladonnaviiltoon.

//Masi
Feykir tunturipöllön siivillään iski lunta itsensä alla, kun Liekki kertoi saaneensa suuren katraan pentuja. Liekö pöllönen tietäisi kissanpennuista mitään, muuta kuin että olisi itse tavannut Liekin sekä tämän sisarukset myös silloin, kun he olivat pieniä. Se sai pienen pöllön suulle hymyn ja nappisilmät tuikkimaan nuorten timmellyksessä toistensa kimpussa.

“Miten ihana uutinen, miten ihanaa! Feykir toivoo, että Liekki saa nautittua olostaan, sekä pidettyä nuoret pennut suojassa”, hän ensin tokaisi ilo äänessään, kunnes se haihtui epäileväiseksi taaperrukseksi lumen keskellä. Häntä niin epäilytti metsän puolesta, ja miten oranssi pöllö voisi kissa ystävälleen kertoa, että heidän pitäisi lähteä. Vielä nuorten pentujen kanssa?

“Feykir on nähnyt, miten metsä voi huonosti. Puut kuolevat, vesi saastuu ja ilma muuttuu. Tuulikaan ei ole enää sama, oi ei ole ollenkaan! On jotain pahaa sen mukana tulossa, metsä niin muuttuu ja ei varmasti ole sopiva nuorille pennuille oi ei”, hän pudisteli päätään ja väräytteli siiven sulkiaan epäileväisenä. “Feykir on yrittänyt löytää paikkaa, etsiä pitkälle ja läheltä suojaisaa paikkaa ystäville. Mutta voi olla edessä matka, joka on hyvin pitkä, sinullekin”, hän kosketti kissaystävänsä lapaa siivellään ja paineli taas maata kynsiensä alla. “Metsä ei suojele teitä enää, ei sinua, ei kissoja, ei edes minua”, hän huokaisi synkästi ja tapitti Liekkiä. “Kerro tästä, suojele kissojasi. Minä etsin muita, etsin ja kerron. Etsin teille tien, joka voi teidät pelastaa”, Feykir sanahti ja katseli hetken Liekkiä ja sitten pentuja. Hän tahtoi ystävilleen hyvää, mutta edes Feykirin ystävä tuuli, ei olisi kohta hänellekään ystävä.