//Wilma, Aaduska//

Risatähti oli nimennyt juuri Puuskatassun ja Sysitassun oppilaiksi, ja oli nimittänyt kaksikon mestareiksi Haukkakynnen sekä Tiikeriruusun. Hän oli ajatellut Liekkivarjoa Tiikeriruusun sijasta, mutta nuori naaras ei ollut osallistunut kovinkaan aktiivisesti, tämä partioi kyllä Usvajoen rajaa, mutta Liekkivarjo oli ollut poissaoleva. Päällikkö katseli, kun nuoret soturit tervehtivät uusia oppilaitaan ja ensimmäisiä oppilaitaan. Tiikeriruusun silmissä paistoi leikkikurinen jopa häiritsevä pilke, mutta oppilas näytti olevan ensihetkestä asti onnellinen mestaristaan. Vaikkei aina Tiikeriruusu ollutkaa se paras mahdollinen soturi, tällä riitti kuitenkin nuorissa ihailua ja tämä oli aktiivinen yhteisönsä jäsen.
''Minulla on myös Koivumyrskyltä uutisia. Olen keskustellut parantajamme kanssa ja hän on kertonut saaneensa enteensä tulevasta oppilastaan'', Risatähti naukui ja kansa käänsi huomionsa puhujanpaikan lähellä istuvaan Koivumyrskyyn ja tämän vierellä olevaan Kohtalontassuun. ''Kohtalontassu on Koivumyrskyn uusi ja ensimmäinen oppilas!'', päällikkö julisti hymyillen, kansalaisten kipittäessä onnittelemaan uusia mestareita, oppilaita ja parantajaoppilasta.

//Heli, Wilma, Sara//

Sodan loputtua, Veritähti heilautti punertavaa tuuheaa, pitkää ja paksua häntäänsä, katsellen kissoja, jotka odottivat aukiolla seuraavaksi tulevaa. Yllättävänkin moni oli ollut valmis liittymään, varmasti kissat pelkäsivät kuolemaa, mutta osa oli voinut tiedostaakin sen, että tällä olisi enemmän saatavana ja annettavanaan Synkkävarjossa. Veritähti loi katsettaan läpi nuoriin sotureihin, pyytäjiin, sekä kokeneempiin kissoihin, pysähtyen hetkeksi katsomaan Kuuratähden varapäällikköä. Pakkassädettä oli kieltämättä mielenkiintoista nähdä riveissä, siitä oli jo jonkin aikaa, kun Veritähti oli suositellut tätä seuraamaan ja lähentymään Kuuratähden kanssa, eikä Veritähti ollut ajatuksissaan ollut väärässä, olihan Kuuratähti Pakkassäteen seuraajakseen ottanut. Mutta miten kauan toisen uskollisuus kuuluisi Kuuratähdelle ja milloin se kääntyisi Pakkassäteelle itselleen?
''Lähdemme takaisin leiriimme. Merkitkää Surmavarjon johdolla uuden reviirimme rajat'', Veritähti hymähti ja lähti sitten johtamaan uusia ja vanhoja tuttaviaan. Loppujenlopuksi hänelle ei ollut sillä väliä, että minkälainen näiden uskollisuus olisi tai minkälaiset näiden aikeet olisivat, pohjimmiltaanhan Veritähti oli antanut kaikille uuden mahdollisuuden pelastautua uudelleen.
--
Entisen Hallavarjon leiriin päästessään aukiolla supistiin ja kissat kääntyivät ilahtuneina katsomaan suurta kissamerta, joka saapui leiriin. Piankin saapuneiden perässä leiriin saapui myös Surmavarjon rapartio. Kuutiikerin reviirin valtaamisessa ei sinällään ollut suurtakaan hyötyä. Se sijaitsi Synkkäputouksen ja Hallavarjon reviiriltä liiankin kaukana, pitäisi kulkea järveä pitkin Myrskyvaahteran ja Usvajoen ohitse lähes kokonaan, ennen kuin sille reviirille saapuisi. Veritähti miettikin, että miten oikeastaan kansa voisi reviiriä hyödyntää, muuta kuin yrteillä ja riistalla. Matkaa oli liikaa juostavaksi jatkuvasti edes ja takaisin partioilla.
''Kuutiikeri on kukistettu ja olemme saaneet sen entisiä jäseniä riveihimme. Klaaninvanhimpien johdolla oppilaat saavat huolehtia heidän pedeistään, ja kehotankin nyt uusia jäseniämme, sekä taistelusta palanneita syömään'', Veritähti naukui ja katseli kissoja, jotka hänen puhuessaan aukiolla kiertelivät jo valmistelemaan tehtäväänsä.
''Tämän yön kamppailussa silmiini kohosi eräs kissa, joka on vasta luoksemme saapunut, mutta osoitti minulle, sekä Synkkävarjolle uskollisuutensa. Vahvuuden kynsissään ja halunsa taistella oikeuden puolesta. Siksi haluankin, että Valkeaveri toimii jatkossa varapäällikkönämme'', Veritähden ääni oli taistelun luomasta väsymyksestä kuitenkin edelleen voimissaan ja kissat käänsivät uteliaita katseita uuteen tulokkaaseen. ''Surmavarjo jatkaa Kapinakolibrin tilalla kenraalina. Hän on kokenut soturi jo keskuudessamme ja hänen yhteistyönsä toimii hyvin Korppisydämen kanssa'', Veritähti katsahti valkeaan kolliin, joka toisaalta ei näyttänyt järkyttyneeltä, sillä hän oli ollut väliaikainen varapäällikkö ja saisi pysyä korkeassa arvossa.
''Surmavarjon ansiosta pääsimme sodassa helpommalla, monet hänen sukulaisensa halusivat liittyä kansaamme. Älkää katsoko arvon vaihtamista sen alentamisena, vaan katsokaa tätä mahdollisuutena, joka luo Synkkävarjosta entistäkin vahvemman!'', Veritähti jatkoi, luoden hetkeksi uteliaan katseensa Valkeavereen, joka näytti yllättyneeltä.
Veritähdellä ei ollut tapana murehtia sellaisia asioita kuin esimerkiksi sitä, olisiko jostakin asiasta hänelle uhkaa tai haittaa. Hän luotti tuntemukseensa ja toimi niiden pohjalta.
''Veritähti, missä Saarnihalla ja Paahdekobra ovat?'', Revontulisuden ääni pian kantautui ennen muiden äänien ylle, ennen kuin edes Valkeaveri ehti kommentoida hänen varapäällikön asemaansa.
''He pakenivat sodasta!'', Jaguaarintassu ärähti, niskakarvat kohoten. ''Pelkurit! He yrittivät tappaa Korppisydämen, minä ja Marrastassu ehdimme ajoissa väliin'', nuori oppilas, mutta jo suuri kolli ärisi ja loi raivokkaan katseensa Revontulisuteen, jonka silmät suurenivat. Katseet kääntyivät kohden Korppisydäntä.
''Niinkö?'', Veritähti kohotti toista kulmaansa ja katsahti Korppisydämeen uteliaana, naaraan vaisusti hetken katsoessa Marrastassua ja Jaguaarintassua, mutta tumma naaras nyökkäsi. Veritähti hymähti ja loi vielä katseen Jaguaarintassun toiseen puoleen kasvoista, jonka silmäkulma oli turvonnut ja vuodattanut verta pitkin toisen poskea. Silmä näytti haalealta. Jokin oli vialla.
''Saukonsilmän pitäisi katsoa sinua'', Kaamostassu askelsi lähemmäs Jaguaarintassua, joka sähähti toiselle, että pysyisi kaukana hänestä.
''Saukonsilmä ei ole vieläkään palannut Kuulammelta!'', Mistelitassu naukaisi, saaden kauhistuneita huudahduksia. Kansalle ei ollut parantajaoppilasta. Veritähti kohotti katseensa taivaalle, parantajien kokoontumisesta oli kulunut jo vuorokausi.
''Korppisydän, ota mukaasi haluamasi kissat ja lähtekää käymään Kuulammella'', Veritähti heilautti häntäänsä naarasta kohden. Valkeaveri ja Surmavarjo tuskin tunsivat reittiä vielä Kuulammelle, joten Korppisydämen tulisi vaeltaa sinne, ja johtaa partiota, kenet sitten ikinä ottaisikaan mukaan. Kuutiikerin kissat eivät välttämättä myöskään osaisivat kulkea sinne, hehän vierailivat Kuolon valtakunnissa.
''Meidän on saatava parantaja pikimmiten kansaamme, sillä haavat pitää hoitaa ennen kuin ne tulehtuvat'', Veritähti murahti, heilauttaen pörröisiä korviaan. Hän loi sitten vielä katseensa Korppisydämeen, jos naaras haluaisi ensin puhua hänen kanssaan jostakin ja sitten Valkeavereen, jos tämä halusi kommentoida seremoniaansa jotenkin.

//Masi
Pakkassäde ei saanut enää katsettaan irti kärsivästä Kuuratähdestä, joka ensin taisteli vimmatusta omaa isäänsä vastaan, kunnes märkä maa koitui hänen pahaksi kohtalokseen. Suuri valkean punertava naaras kaatui maahan, ja sai heti suuren Veritähden ylleen. Kauhu salpasi varajohtajan hengityksen eikä hän kyennyt käpäliään liikuttamaan. Mutta hänen olisi pelastettava toinen! Soturittaren turkoosi katse vilkkui niin omassa johtajassaan kuin suuressa Veritähdessä. Hän voisi loikata toisen niskaan, yrittää tapella tätä vastaan ja kärsiä itsekin. Mutta olisiko vain helpompi nyt luovuttaa? Niin moni hänen ympärillään makasi kuolleena tai oli jo paennut paikalta. Vain Kuukäpälän surkea huuto kaikui leirissä, kun tämä yritti estää omaa entistä, tai nykyistä mistä hän tietäisi, kumppaniaan tappamasta omaa tytärtään. Mutta Veritähden leuat eivät muuta kuin uponneet syvemmälle. Kuullessaan Kuuratähden kaulasta kuuluvan sihahduksen ja lopulta veri täyttikin jo maan tuon alla. Pakkassäteen leuka putosi alas, tuon korvat luimistuivat päätä vasten ja hän epäuskoisena katseli suurta punaista kollia. Hän oikeasti kykenisi tappamaan kenet vain? Mutta Kuuratähdellähän oli omat elämänsä vielä? Ei kuitenkaan millään naaras kyennyt uskomaan että tuosta voisi edes johtaja yhdeksällä elämällä selvitä hengissä. Kuiva kurkku pian pakotti naaraan sulkemaan suunsa ja katsomaan surkeana johtajaansa, jonka ruumis nyt makasi velttona maassa, samalla kun Veritähti nimitti maat Synkkävarjolle, ja sai riemukkaita huutoja leirissä taistelleilta kissoilta. Niiltä jotka eivät olleet kuolleet, tai liittyneet heihin. Ei Pakkassäde enää tiennyt mitä kutsua omakseen, tai menetetyksi. Hän sain lyyhistyi istumaan maahan lavat pudoten maahan, tässä hetkessä kykenemättömänä puolustamaan yhtään mitään. Hän oli oikeasti antanut Veritähden tappaa toisen. Ja lopulta potkaista vielä koskeen. Hetkisen verran turkoosi katse oli seurannut putoavaa valkeaa turkkia, joka äkkiä hukkui kosken solinaan sekä virta vei sen mukanaan. Soturitar oli uskonut löytäneensä omanlaisen kodin, seurata hyvää ystäväänsä sekä kohota vielä mallikkaaksi soturiksi. Mutta tässä hetkessä hän ei kyennyt edes pelastamaan johtajaansa. Eikö siitä ollut kyse soturin elämässä? Suojella läheisiään sekä kansaansa? Pakkassäde sulki silmänsä ja sihahti hiljaa painaen vain päätään alemmas. Ei hän aikoisi juosta, mutta ei juuri nyt vastustaa edes vihaista vihollista. Olisiko hänellä mitään järkeä lähteä Kuuratähden ruumiin perään? Ei toinen varmasti selviäisi tuollaisesta hengissä. Mutta olisiko elämä kansojen ulkopuolella hänelle parempi? Veritähden omituinen katse palasi hänen mieleensä ja hitaasti tuo avasi silmänsä ja ilmeettömänä kohotti katsetta suurempaan kolliin, jonka ympärille oli tämän kansalaiset kokoontumassa. Voisiko edes tuo suuri paholainen tarjota hänelle mitään parempaa kuin mitä kansojen ulkopuolella voisi olla tarjolla? Mitä itse hänessä olisi enää edes hyötyä. Vain hyödytön soturi joka osasi tapella kynsillään muttei puolustaa omiaan. Hän antoi silmäparinsa levätä Veritähdessä, ennen kuin laski sen takaisin entisen Kuutiikerin leirin veriseen maaperään.

//Heli, Wilma, Chabi, Sarahalla //

Veritähti hyökkäsi kohden Kuuratähteä, mutta naaras päämäärätietoisesti kuolemankin edessä kohosi takajaloilleen ja vastasi Veritähden kynsien iskuihin voimakkaalla huudahduksella. Veritähden suupielet kohosivat virneeseen, hän ei voinut kiistää, etteikö olisi odottanut tätä taistelua ja kostoa jo pitkään. Hän oli saavuttanut jälleen lyhyessä ajassa paljon ja toisaalta se oli ihmetys, että kissat edelleen tässä metsässä olisivat valmiita kuuntelemaan ja seuraamaan häntä. Mutta kissat halusivat uskollisuuttaan enemmän saada valtaa, mainetta ja peräti kunniaa. Veritähti piti mielessään sen, että tulisi palkitsemaan jokaisen uskollisen taistelijan vielä sodan jälkeen.
Hänen kyntensä viilsivät Kuuratähte poskelle, saaden naaraan takajalkojensa varassa iskujen iskemisen horjahtamaan ja naaras kaatui kyljelleen märkään lumeen. Valkea naaras punaisin raidoin murisi ja väläytteli hampaitaan, yrittäen ehtiä kohota jaloilleen, mutta Veritähti oli suurempi ja nopeampi. Hän upotti hampaansa Kuuratähden niskaan ja heilautti suurta naarasta voimiensa takaa ilman kautti maahan niin, että Kuutiikerin päällikön keuhkot tyhjenivät ja Veritähden ollessa niin lähellä, tämä kykeni toisen tuskaisen pihahduksen kuulemaan. Valitettavasti edes Taskuruohon kouluttamasta Kuutiikerin päälliköstä, hänen omasta tyttärestään ei ollut sellaista vastusta, jota Veritähti kaipasi. Veritähti upotti uudelleen Kuuratähteen hampaansa, tällä kertaa tämän kaulaan, tämän suurien leukojen ylettyessä toisen niskan sivulta aina kurkkuun asti. Hän painoi massiivisen tassunsa toisen kasvojen ylle, väänsi tämän päätä ja antoi suurien kulmahampaidensa lukittaa naaraan otteeseensa.
Kuuratähti räpiköi niin että lumi pöllysi tämän takajalkojen alla. Hän yritti repiä ja potkia takajaloillaan Veritähteä vatsaan, leukaan ja kaulalle, mutta hengitys kävi aina vain raskaammaksi ja piinaavammaksi. Veritähti maistoi Kuuratähden veren suussaan ja mielihyvä valtasi hänen koko kehonsa. Kukaan ei koskaan pääsisi hänen otteestaan, puhumattakaan saisi tehdä hänen kaltaiselleen kissalle mitä haluaisi. Vallantunne oli lumoava, ja vielä lumoavampaa se, että hän saisi päättää siitä kuka jäisi henkiin ja kuka ei.
''Veritähti! Päästä hänet!'', hän kuuli Kuukäpälän huutavan ja erotti Kuukäpälän hahmon lähestyvän heitä. Naaraan silmät olivat huolestuneita, halusivat auttaa hänen ainoaa tytärtään, mutta hän ei ollut kuitenkaan vihamielisen oloinen Veritähteäkään kohtaan. Sinivalkeat silmät uppoutuivat Kuukäpälään, Kuuratähden sydämensyke tuntuen suussa. Kuuratähti oli lopettanut rimpuilunsa ja tämä yritti keskittyä siihen, että saisi hengityksensä kulkemaan.
Veritähti ei kuitenkaan kuunnellut Kuukäpälää, ei tällä kertaa. Hän oli löytänyt sen sisäisen itsensä, jonka oli kadottanut pitkäksi aikaa, ja vaikka kaikki muistikuvat eivät olleetkaan totuuksia, tai hän ei tiennyt mihin uskoa ja mitä muisti, hän upotti hampaansa syvemmälle Kuuratähden kaulaan. Silmänräpäyksessä hampaat rikkoivat kaulavaltimon ja Veri tirskui pitkin lunta, Veritähden kasvoja ja Kuuratähden hahmo valahti jokaista karvaa myöden.
''Ei, Kuuratähti!'', joku huusi kauhistuneena heidän takaansa.
Veritähti kohotti päänsä ja päästi tyttärensä ruumiin valahtamaan maahan hampaistaan. Toisen auki revitty kaula vuosi valtoimenaan ja auki revitystä kaulasta kykeni erottamaan lihaa. Veritähti loi Kuukäpälään tyytyväisen katseensa, kohotti sitten katseensa viimeisiin Kuutiikerin kissoihin, jotka olivat lasittuneita katsomaan tilannetta. Kuuratähti ei liikahtanutkaan, tämä makasi maassa ja oli kerrassaan petoeläimen tappaman näköinen.
''Nämä maat kuuluvat tästä eteenpäin Synkkävarjolle!'', Veritähti ulvahti, saaden ne Kuutiikerin kissat kauhistuneina juoksemaan pois aukiolta, jotka eivät aikoneet liittyä Synkkävarjoon.
Kamppailu Kuuratähden kanssa oli ollut leveä lapaiselle, korkealle, lihaksikkaalle ja suurelle Veritähdelle helppo. Kuuratähden kohtaloksi oli käynyt märkämaa, joka oli saanut tämän tasapainon horjumaan. Taistelu olisi voinut venyä päiviksi suuren naaraankin voimakkuuden takia, mikäli he olisivat taistelleet aukiolla tai tasaisella maaperällä. Kohtalokas liukkaus ja märkyys olisivat voineet olla kieltämättä myös Veritähdelle, mutta kokeneempi taistelija oli nyt saanut yliotteen Kuuratähdestä.
Kuuratähden silmät olivat kiinni, suupielestä valui vielä verta, mutta tuon keho näytti jo kangistuvan. Veritähti hymähti ja potkaisi Kuuratähden voimakkaasti takajaloillaan koskeen, joka lähti kuljettamaan Kuutiikerin entistä päällikköä pois Kuutiikerin mailta.

//Masi
Korppisydän katseli hetken epäuskoisena Paahdekobran pyörimistä poikansa kanssa Kuutiikerin leirin reunamalla. Juuri äsken oli hänen entinen ystävänsä hyökännyt häntä kohden pentujensa kera, ja nyt hän painisi oman poikansa kanssa vihoissaan huutaen sekä kynsiään ilmassa viiltäen. Kenraali naaras veti pariin kertaan syvempään henkeä, ennen kuin itsekin vasta tajusin kaiken painon hänen päältään kadonneen. Saarnitassu oli loikannut hänen selästään auttaakseen emoaan, joka näytti olevan alakynnessä suuremman poikansa voiman alla. Mutta silti jokin oli myös Jaguaarintassun kasvoissa vikana. Korppisydän yritti vilkuilla aukion tapahtumia, kun tilanne oli näyttänyt kääntyneen, ei yllättävänä, Synkkävarjon eduksi. Kissoja oli juossut karkuun, liittynyt leirin reunamalle liittyviin tai vielä taistelevia, sekä myös kuolleita kissoja makasi aukiolla. Oranssi naaras nielaisi kovan palan kurkustaan, ennen kuin käänsi katsettaan Marrastassuun, joka seurasi tiiviisti Paahdekobran sekä Jaguaarintassun tappelua. Kunnes lopulta poika puski emonsa alas putoukselta. Hetken aikaa soturitar huomasi pidättävänsä hengitystään, kun pienehkö vaalea naaras lähti putoamaan tuntemattomiin, ja oppilas taas peruutti hitaasti takaisin kohti Korppisydäntä sekä toista veljeään. Saarnitassun vain huutaessa emoaan, sekä lopulta Marrastassua. Kenraali laski katsettaan tästä paitsi jääneeseen oppilaaseen, joka paineli maata hermostuneena allaan katsomassa kohti kumpaakaan veljeään. Ja lopulta Saarnitassun hahmo katosi putoukseen. Korppisydän nielaisi viimein ja sai ilmaa keuhkoihinsa katsellessaan ilmeettömänä Jaguaarintassua, jonka toinen puoli kasvoissa roikkui oudosti. Oliko Paahdekobralla ollut osaansa tässä? Hänen alaselkänsä arpeakin kutitti omituisesti, mutta hän ei ollut sentään saanut pahempia vammoja Paahdekobralta itseltään. Eikä pentujen pienten kasvavien kynsien vammat olleet mitenkään aiheuttaneet suurta vammaa. Korppisydän otti askelen lähemmäs leirin reunaman muuria ja hännällään ohjasi Marrastassun liikkeelle.

“On parempi lähteä, Jaguaarintassu tarvitsee myös parantajaa”, naaras naukaisi hyvin hiljaa tunteetta, katsoen kuitenkin pienesti huolesta sykkivin silmin kolleja, jotka lähtivät hitaasti hänen peräänsä pois Kuutiikerin aukiolta(?).

//Masi
Pakkassäde katseli epäuskoisena siristäen siniset silmänsä viiruiksi kissoja, jotka astelivat huoletta heidän leiriinsä kohtaamaan Kuuratähden vihaisen katseen. Veritähti kaiken johdossa naaras tunsi sisällään pienen pelon piikin liikahtavan, mutta hän kuitenkin seisoi järkkymättömänä johtajansa rinnalla. Mitä tuo suuri peto taas tahtoisi? Tai eipä se mikään kysymys ollut, kaiken, hän aina tahtoisi. Pakkassäde paljasti hampaitaan lähestyville kissoille, nähden kuitenkin sivusilmästään miten oitis heidän riveistään Luumarja perheineen liittyi Kuutiikerin kissoihin sanomatta sanaakaan. Se sai varajohtajan karvat kohoamaan. Tuo pörhisti niskavillojaan ja otti pientä taisteluasentoa, kun vielä Kuuratähti sekä Veritähti puhuivat. Mutta sitten äkkiä suuri punainen kolli syöksyi eteenpäin kohti Kuuratähteä, kuitenkin naaraan ehtiessä vain hilkulla väistää. Pakkassäde katseli ohi menevää Veritähteä huomaten tuon katseessa jotain, ivaa? Vaiko murhanhimoa, jotain tulkitsematonta kuitenkin. Pakkassäde ei ehtinyt ajatella sen enempää Veritähteä ja tuon mielipuolisia ajatuksia, kun häntä vastaan syöksyi raivolla huutaen synkkävarjolainen naaras. Tuon sininen katse vain välkähti Pakkassäteen edessä, kun toinen oli jo lennättänyt suurehko naaraan leirin aukiolle muiden taistelevien kissojen sekaan. Laikukas naaras loikkasi kohti punaista varajohtajaa kynnet esillä ja hampaat valmiina puremaan. Gepardinsurma sukelsi hänen kaulaansa, ja iski hampaansa sekä kyntensä hänen turkkiinsa. Pakkassäde ärähti kivusta, kun hampaat lävistivät hänen kaulansa, mutta samalla hän yritti repiä toisen niskaa sekä tämän korvia, saaden lopulta otteen tämän niskasta ja raapi kynsillään tarpeeksi lujaa kunnes sai yletettyä hampaillaan otteen toisesta. Hän iski hampaansa lujaa kiinni tämän turkkiin, ja Gepardinsurman oli huudettava kivusta, jonka myötä tuo menetti otteensa. Pakkassäde oitis polkaisi jaloillaan toisen irti itsestään, heitti tämän ilmaan ja salamannopeasti hän syöksyi toista kohden käpälillään repien tämän ilmasta maahan alleen. Gepardinsurman keuhkot tyhjentyivät ilmalennosta ja tämän katse hetken pyöri olemattomissa, kun Pakkassäde pääsi raapimaan tämän vatsaa sekä kaulaa. Hän repi toisen karvaa, puri tuon käpäliä ja kaulaa, kunnes synkkävarjon soturi heräsi ja alkoi potkia äkkiä takaisin. Hän löi Pakkassädettä korville saaden veren roiskahtamaan Pakkassäteen naamaan, mutta huomioimatta kipua varajohtaja raapaisi kaikilla käpälänsä kynsillä Gepardinsurmaa poskelle. Suuri määrä verta lensi naaraan poskesta ilmoille, ja hän kivuliaasti huutaen kampesi itsensä vapaaksi Pakkassäteen alta lähtien syöksymään kohti leirin seinämiä ja kohti kotiaan, toivottavasti. Pakkassäde jäi katselemaan hetkeksi eteensä punaiseksi värjäytynyttä lunta, kunnes lopulta kohotti päätään kohti aukiolla olevia kissoja. Heitä oli kaatunut, heitä oli karannut. Mutta myös suuri osa kissoja oli liittynyt Luumarjan perheen luo, joka tahtoisi liittyä Synkkävarjoon. Katseen osuessa näihin Pakkassäteen silmissä leimahti viha, ja hän oli valmis syöksymään näitäkin kohden opettaen näille elämästä, mutta toisen katse vain hiljaa liukui kohti Kuuratähteä.

Siniperho ei voinut kuin vain siristellään silmiänsä ympärille ja luimistaa korviaan hämmentyneenä kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Ei siitä kauaa ollut, kun naaras oli palannut leiriin metsästämästä tyytyväisenä siitä, mitä oli matkansa aikana löytänyt ja tuonut kansalleen. Yhtäkkiä sotahuuto oli kaikunut ja kissoja oli jokaisesta suunnasta vain tulvinut, jolloin tuo oli myös saanut kimppuunsa Synkkävarjon Valkeaveren. Naaras oli kuitenkin juuri ja juuri päässyt tilanteesta eroon etsimään perhettään, joka hukkui kaikkien muiden joukkoon. Tuo vannoi nähneensä isänsä suuaukon suunnilla, mutta ehti kadottaa tuon jo ennen kuin oli nähnyt tuon askelten suunnan.
"Routanauru ja Lakkatassu!" Siniperho henkäisi helpottuneena, kun pystyi tavoittamaan molemmat veljensä kaiken kaaoksen keskeltä. Tietenkin se pieni helpotuskin katosi nopeasti, kun Routanauru kertoi Opaalikuiskauksesta. Oliko heidän isänsä oikeasti jättänyt heidät? Ajatuskin sai Siniperhon turkin pörhistymään, vaikka hän tiesikin veljensä olevan täysin oikeassa. Kuutiikeri tulisi tuhoutumaan sodassa, suurinosa oli jo kaatunut, karannut tai liittynyt Synkkävarjon puolelle. Ajatus ei houkuttanut naarasta, joka pelkästään huokaisi Routanaurun ideasta. Tuo kuitenkin tiesi, että kolli olisi osittain oikeassa. Tässä tilanteessa olisi parempi liittyä Synkkävarjoon, minne muuallekaan tuo oikeastaan menisi? Myöhemmin tuo voisi miettiä muita ideoita.
"Mennään", Siniperho huokaisi ja seurasi veljiään muiden joukkoon, jotka lähtisivät Synkkävarjoon. Mitäköhän siitäkin tulisi? Valkeaveri oli juuri koittanut tappaa naaraan, ja nyt Siniperho joutuisi liittymään samaan kansaan, joka ajatuksena kauhistutti tuota. Isä oli hävinnyt, mutta sisarukset olisivat vielä jäljellä. Mitä he kaikki tekisivät, päätyisivätkö he kulkemaan eri polkuja? Jäisikö Siniperho loppujen lopuksi yksin?

//Heli//

''Emo, vastaa!'', pieni hahmo kiljui Paahdekobran naamaa kohden, Paahdekobran yllättäen vetäessä keuhkonsa täyteen ilmaa. Niin ahnesti, ettei jäänyt ohi lentävälle linnullekaan epäselvyyttä, että olisiko naaras vielä elossa. Tuon päätä särki kaikista eniten koko kehossa, hänen turkkinsa oli luminen ja yltäpäältä märkä, karvojen alkaessa jäätyä toisiinsa kiinni. Silmissä tuntui vieläkin pyörivän, kaikki näytti sumealta, paitsi vasemmalla silmällä Paahdekobra ei nähnyt mitään.
Saarnitassun hahmo nuoli itkuisena Paahdekobran kasvoja, naaraan kipeästi murahtaessa ja yrittäessä kohota seisomaan. Hän kuitenkin kaatui ensimmäisellä hetkellään heti kuonolleen, hänen tasapainonsa ei kannatellut häntä yhtään. Paahdekobra yritti sihisten nousta uudelleen, mutta tällä kertaa adrenaliini hänen soluissaan oli jo vahvasti sammunut, eikä tahdonvoimakaan saanut enää jäseniä liikkumaan.
''Jaguaarintassu työnsi sinut alas'', Saarnitassun hiljainen kuiskaus kohisi Paahdekobran päässä. Hän ei kuullut vasemmalla puolella mitään. Hän yritti kurkottaa oikeaa tassuaan eteenpäin ja saikin vedettyä itseään hivenen kauemmas kivikosta, johon naaras oli paiskautunut.
''Kostamme kyllä vielä hänelle, Korppisydämelle ja Marrastassulle. Synkkävarjolle, Veritähdelle, kaikelle'', Paahdekobran vihainen ärähdys kajahti, ja Saarnitassu otti varuillaan askeleen taaksepäin ja painoi korviaan. ''Mutta nyt meidän on löydettävä minulle apua. Yötaivaan parantajat ja enemmistö Yötaivaan kissoista matkasi Myrkkysuohon. Auta minut ylös! Me menemme sinne'', Paahdekobra ärähti, Saarnitassun heti huolestuneena kipittäessä Paahdekobran rinnalle. Vanhempi naaras yritti nojaten päästä ylös, mutta tämän lihasvoimat olivat kokonaan ehtineet ja pehmeästi tämä vain liukui Saarnitassua vasten ja putosi kyljelleen maahan.
Vihainen ja turhautunut murina kaikui verisestä ja märästä naaraasta.
''Minä kannan sinut sinne. Meidän on parasta lähteä matkaan, ennen kuin kukaan alkaa meitä etsiä ja ennen kuin tilasi pahenee.. Takajalkasi voivat olla pahastikin vaurioituneet, sekä pääsi olet lyönyt, korvasi on poikki, silmäsi eivät tunnu näkevän mitään'', Saarnitassu pudisteli päätään murheellisena ja nyppi sitten emonsa selkäänsä.
''Oletko olevinasi jotenkin älykäs vai? Ihan kuin en itse tietäisi tilannettani'', Paahdekobra mutisi, mutta päästyään poikansa selkään ja uppouduttuaan tämän lämpimään turkkiin, tuon keho alkoi rauhoittua ja hyvinkin pian Paahdekobran mieli sulki hänet tajuttomuuteen, jottei tämän tarvitsisi kärsiä kokoajan pahoissa kivuissa.
Saarnitassu hammastaan purren lähti vaeltamaan kohden Myrkkysuota. Oppilas olisi pian soturi-ikäinen, mutta oli aika pieni. Paahdekobrakin oli pienikokoinen ja kevyt naaras, mutta nuorelle kissalle raskas kuljetettava. Saarnitassu ei kuitenkaan luovuttanut, vaan aina varovasti Myrkkysuon saarelle asti, kaatuneen puun ylittäen ainakin kuun ajan, hän saapui Myrkkysuon reviirille ja huusi apua.

//Heli, Wilma, Sara//

Routanauru yritti löytää isäänsä kaiken taistelun lomasta, jotta tämä tietäisi yhdessä Siniketun ja Lakkatassun kanssa, miten heidän tulisi sodassa menetellä. Routanaurulla ei rehellisesti ollut mielenkiintoa jäädä uppoavaan laivaan Kuutiikeriin, ei sen jälkeen, kun hän oli tunnistanut Sangen. Hän oli toisen nähnyt viimeksi Umbran kuoleman äärellä, kun Routanauru oli Kuuratähden ja muiden toimesta raahattu pois. Pian nuoren soturin silmiin osui Opaalikuiskaus, joka puski tietään läpi ulos leiristä (?). Tuo upotti hampaansa Synkkävarjon kissan kaulaan, pyörähti ilmassa vihollisensa kanssa ja murskasi jo kuolleen kissan painonsa alle maahan. Opaalikuiskaus loikkasi seuraavan vihollisen ohi, sitten yli, vasemmalta, oikealta, iski kuonolle, pölläytti hännällään tomua ja nopeutensa ansiosta tuo väisteli hänen matkaansa estäviä kissoja. Ei tuo turhaan ollut aikoinaan ollut yksi valituista kissoista.
''Isä!'', Routanauru huudahti Opaalikuiskauksen perään, muttei toinen tainnut kuulla häntä ollenkaan. Kuutiikerin nuori soturi jäi katsomaan, miten Opaalikuiskaus päätti lähteä sodasta, Kuutiikeristä ja jättää kaiken taakseen (?). Routanaurun hampaat hiljalleen katkerina pureutuivat yhteen. Toinen pakeni, eikä edes ajatellut pentujaan.
''Kohtaamme taas!'', tuttu ääni sähähti ja loikkasi Routanaurun niskaan yllättäen. Routanauru pyörähti kuperkeikalla maahan, yrittäen karistaa suuremman oppilaan irti itsestään, mutta toisen jämäkät leuat olivat lukossa hänen niskassaan ja toinen raahautui mukana kuin iilimato.
''Päästä irti torakka, minä aion liittyä Synkkävarjoon'', Routanauru sähähti ja aikoi huitaista Jaguaarintassun irti, mutta toinen avasikin heti lukkonsa ja kohosi tassuilleen pienemmän soturin päältä. Jaguaarintassu siristi silmiään toiselle, jolloin Routanauru huomasi irvistävänsä, kun näki toisen toisen silmän olevan vihreä ja jokseenkin usvamaisen sokea, tuon kasvot vuotivat verta, mutta mikään ei tuntunut hidastavan tappokonetta.
''Ei Synkkävarjo sinua tarvitsisi, olet säälittävä'', Jaguaarintassu pilkkasi. ''Mutta sisaresi on ihan viehättävä'', toinen irvisti ja loi lapansa yltise huvittuneen katseen Sinikettuun, ennen kuin työnsi Routanaurun pois tieltään ja syöksyi taisteluun. Routanauru inhoten seurasi hetken Jaguaarintassun matkaa, ennen kuin repäisi Lakkatassun mukaansa voimakkaasti kylkeen päätään puskien, juosten Siniketun luokse.
''Opaalikuiskaus pakeni. Kuutiikeri tulee häviämään tämän taistelun, vahvimmat soturit ja uskolliset jäsenet kääntävät päänsä Synkkävarjon puolelle, tai lähtevät'', Routanauru murahti kaksikolle, joiden kasvoille levisi sekä hämmennys, että katkeruus Opaalikuiskausta koskevasta tiedosta. ''Me liitymme heti, tehkää sen jälkeen mitä teettekin, jääkää tai lähtekää. Mutta tässä taistelussa kukaan meistä ei kuole'', Routanauru murahti ja veti sisarensa sivummalle katsomaan taistelua, johdattaen nämä mukanaan muiden Synkkävarjoon liittyneiden entisten Kuutiikerin kissojen luokse, jotka katselivat sotaa vakavina, osa tuskaisina, osa itkuisina ja osa vailla tunnetta.

//Heli//

Paahdekobra kierähti sivuun Korppisydämen hyökkäykseltä, sekä hypähti iskeäkseen toista selkään, upottaakseen kyntensä syvälle tämän lihaksiin, antaen myrkyn virrata toisen verenkiertoon. Mutta Paahdekobran kynnet ehtivät raapaista vain ihon pintaa Korppisydämestä, kun tämän kylkeen tömähti nuori, mutta voimakas Jaguaarintassu. Pienehkö Paahdekobra menetti takajalkojensa pidon maassa ja jäi kieppumaan, sekä kierimään Jaguaarintassun voimakkaassa otteessa, vuorotellen pienen, mutta pitkän ja notkean Paahdekobran ollessa päällä, ja toisella hetkellä vielä kasvava, leveälapainen mutta raivollaan itsensä voimakkaaksi tekevä Jaguaarintassu päällä. Paahdekobra päästi äkkiä irti, kun ymmärsi sen olevan hänen oma poikansa, mutta Jaguaarintassu upotti hampaansa naaraaseen, painoi tämän itseään vasten ja alkoi raastaa tämän kylkiä, selkää, vatsaa ja kasvoja. Paahdekobra rääkäisi raivostuneena ja järkyttyneenä poikansa vastahyökkäyksestä, sekä vihan kohtaamisesta, ja iski voimakkaasti Jaguaarintassua kynsillä vasempaan silmäkulmaan, sekä upotti hampaansa silmän alle.
Jaguaarintassu riuhtaisi heidät irti toisistaan, jonka seurauksena Paahdekobra lennähti kyljelleen lumeen Kuutiikerin putouksen harjanteella, pörhistäen turkkiaan.
''Mitä sinä teet? Korppisydän on meidän kohteemme!'', Paahdekobra raivosi, Jaguaarintassun pudistellessa voimakkaasti päätään, sillä hitaasti hän alkoi huomata, että hänen puolet kasvoistaan tuntuivat veltoilta. Hän ei tuntenut kasvojensa liikettä, eikä hänen silmänsä näkö ollut ennallaan. Jaguaarintassu heilautti raivostuneena häntäänsä ja haukkoi henkeä. Hän ei vaivautunut puhumaan tai selittämään, hän hyökkäsi heti uudelleen emonsa kimppuun. Paahdekobra yritti pinkaista toisen sivulta pakoon, mutta Jaguaarintassu ehti lyödä tämän maahan eteensä ja upotti vihaisena hampaansa tämän selkään, raastaen voimakkaasti toisen selkää kynsillään.
''Jaguaarintassu, lopeta!'', Saarnitassu henkäisi ja loikkasi pian Jaguaarintassun selkään, huiskien toista korville, jotta toinen rauhottuisi. Oppilas päästi irti Paahdekobrasta, mutta kiskaisi Saarnitassun alas selästään, nyppäämällä tätä voimakkaasti etutassusta, Saarnitassun säikähtäneenä lentäessä reunalle.
Jaguaarintassu heilutteli edelleen päätään, yrittäessään tarkentaa vasemman silmänsä näköä, mutta kaikki oli sumeaa. Paahdekobra henkäisi kauhistuneena ja kyyristyi harjanteen ylitse nostamaan Saarnitassua, jonka saikin ylös nostettua nopeasti.
Jaguaarintassu kuitenkin ärähtäen syöksyi puolisokeasti eteenpäin ja työnsi Paahdekobran alas reunalta, Myrkkysuon naaraan huudon kiljuessa pitkään kuohunnan ylitse. Jaguaarintassun hengitys muuttui tiheäksi jännityksestä kuin odottaen, että toinen kohoaisi takaisin ylös tai ettei tämä itsekään täysin ymmärtänyt tekonsa seurausta.
''Mi-Mitä sinä olet tehnyt?'', Saarnitassu kuiskasi, tassut täristen. Jaguaarintassu kohotti leukaansa, pudistaen taas päätään, ihan kuin se palauttaisi hänen näkönsä ja poistaisi tunnottomuuden vasemmalla puolella kasvoa.
''Synkkävarjo ei kaipaa kaltaisianne pettureita riveihimme'', Jaguaarintassu sihahti ja painoi nopeasti otsansa pienemmän Saarnitassun otsaa vasten, saaden veljensä säpsähtämään toisesta kauemmas. ''Pidän huolen, että sinäkin kuolet tai katoat, jos yrität vielä astua tielleni'', Jaguaarintassu sylkäisi toista naamaan ja kääntyi sitten pois tuon luota, askeltaen Korppisydämen luokse.
Tumma naaras oli enemmänkin märkää turkkia kaikesta lumessa pyörimisestä, eikä vakavia vammoja näyttänyt olevan. Hivenen syvempi haava alaselässä, muttei myrkky ollut levinnyt verenkiertoon. Jaguaarintassu tapitti hetken toista ilmettömänä, ilmeettömästi tarkistaen toisen olevan kunnossa ja sitten tämä loi lapansa ylitse katseensa Saarnitassuun, joka kutsui itkuisena Paahdekobran nimeä pudotuksesta.
''Marrastassu? Mitä me nyt teemme? Meidän pitää hakea emomme ja auttaa häntä. Hän ei välttämättä ole kuollut'', Saarnitassun ääni värisi, ja tämä haki itkuisilla silmillään tukea Marrastassusta, joka vaikutti empivältä.
''Synkkävarjon kissoilla on täällä käynnissä sota. Marrastassulla ja minulla riittää tekemistä kansatoveriemme rinnalla'', Jaguaarintassu murahti, astellen Marrastassun vierelle, joka siirteli katsettaan maahan, haluamatta kohdata Saarnitassun epätoivoa, mutta myöskään Korppisydämen katsetta (?).
Saarnitassu räpytteli kyyneliään, pörhisti turkkiaan ja paljasteli kynsiään kuin aikoisi hyökätä, ja kostaa. Mutta tämä raivokkaana huusi, sillä sanoja ei ollut sanottavaksi ja tämä loikkasi putouksen kivikoille, lähtien vihaisena yksin emonsa perään. Jaguaarintassu heilautti oikeaa korvaansa huvittuneena, sillä hänen vasen korvansakin tuntui puutuneelta ja tunnottomalta.

//Masi
Korppisydän päästi kynsistään vinkuvan soturin keskellä Kuutiikerin leiriä kissojen huutojen sekä uhkauksien noustessa ilmoille. Hän olisi lähtenyt huutavan soturin perään antaakseen tälle kunnon opetuksen, mutta hänen yllätyksekseen eteen astelikin Paahdekobra, jonka silmissä oli jotain mitä ei Korppisydän voinut tulkita.

“Paahdekobra? Etkö osallistu sotaan?” Korppisydän sihahti katsellen ympärilleen miten muut kissat painivat keskenään tai pakenivat leirin muurit heiluen. Mutta Paahdekobra rinnalle asteli vain Saarntassu, jonka katse oli ilmeetön. Lopulta kuitenkin hänen soturiystävän sanat saivat Korppisydämen kynnet liukumaan ulos ja korvat painumaan alas. “Mitä sinä puhut?” hän huudahti ja karjahti sitten kivulle sekä yllätykselle, kun sekä Paahdekobra että joku hänen takaansa iskeytyi hänen turkkiinsa kiinni. Nopeammin kuin Paahdekobra hänen niskassaan olikin Saarnitassu, jonka kipeät hampaat porautuivat hänen korvaansa, ja toisen pennun, tai jo oppilaan kynnet raapivat hänen peräänsä pitäen tiukasti kynsillään kiinni, vaikka Korppisydän yritti pukittaa näitä alas ja heilutteli kehoaan saadakseen ylimääräisen karistettua. Kahdesta kirpusta huolimatta Korppisydän yritti pitää katseensa Paahdekobrassa, joka tässä taistossa olisi vaarallisin kaikista kolmesta. Lopulta oppilaiden otteiden heikentyessä Korppisydän heittäytyi selän kautta ympäri ja vielä kynsillään repi Marrastassun tutun turkin perästään heittäen tämän vähän kauemmas itsestään nuoren kollin keräillessä itseään Jaguaarintassun rinnalta. Saarnitassun hampaat kuitenkin olivat vielä hänen korvassaan ja veren lämmin tunne alkoi olla huomattavaa hänen päälaellaan. Sihahdellen hän yritti kynsiä karvaa tai oppilaan koipia niskastaan, kuitenkin saaden mukaansa vain tämän karvaa. Joten Korppisydän lakkasi yrittämästä ja syöksähti vauhdilla pää painettuna alas kuin härkä kohti Paahdekobraa juosten niin lujaa kuin lyhyellä ja lumenpeittämällä maalla vain pääsi.

//Heli//

Paahdekobra oli vallannut kyntensä Ivakyyneleen oppien mukaisesti, jolta oli saanut Jäätähden lisäksi paljon opetusta myrkkyihin liittyen Myrkkysuossa. Hän oli valmiina sotaan ja taistelemaan oikeuksistaan, mutta rehellinen ollakseen hän ei juurikaan ollut kiinnostunut koko Kuutiikeristä ja sen voittamisesta. Näytti siltä, että Veritähti yritti vain saada syyn sotaan ja patoi omat ongelmansa koko kansan murheiksi.
Paahdekobra katseli hetken, miten kissat jakautuivat sodassa taistelemaan rinnatusten vastustajia vastaan, kunnes hän löysi kohteensa. Jaguaarintassun oltiin revitty pois taistelemasta, kun taas Marrastassu ja Saarnitassu olivat helpommalla keskittyneet emonsa ohjeistukseen. Heidän kohteenaan oli kaataa Korppisydän, kostaa tälle, että naaras oli ottanut Paahdekobran arvon kenraalina!
"Marrastassu ja Jaguaarintassu, te hyökkäätte takaa ja minä, sekä Saarnitassu eri suunnista edestä. Kynsikää ja upottakaa hampaanne, me tapamme hänet nopeasti", Paahdekobra heilautti katkerana häntäänsä takanaan. Jaguaarintassu virnuili ja lähti Marrastassun kanssa kiertämään Korppisydäntä, joka paini Kuutiikerin soturin kanssa. Kuutiikerin soturi vinkuen pakeni Korppisydämen kynsistä, kun Paahdekobra asettui Korppisydämen eteen ja paljasti kyntensä.
"On aikasi kohtaa minut Korppisydän. Minun ja perheeni ylitse ei kukaan kävele, et sinä, ei Veritähti, eikä kukaan muu", naaras irvisti Korppisydämelle, Saarnitassun kylmien silmien tuijottaessa kenraalia ja kasvojen ollessa ilmeettömät.
"Tapetaan hänet!", Paahdekobra huusi ja lumen pöllytessä hän hyökkäsi Korppisydämen kimppuun, naaraan sähähtäessä hänelle yllättyneenä, kun kaikki tapahtui niin nopeasti (?). Paahdekobra etsi kohtaa johon iskeä myrkyn löyhkäämillä kynsillään, mutta toistaiseksi vain karvojen leijuessa ilmassa. Saarnitassu loikkasi emonsa yli Korppisydämen kimppuun, upottaen hampaansa toisen korvaan ja pian selän takaa tömisteli yksi pennuista, hyökäten Korppisydäntä kohden, kenraalin ollessa piiritettynä.
Paahdekobra ei kuitenkaan huomannut, että Jaguaarintassu oli jäänyt vain tarkkailemaan tilannetta silmiään siristäen.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että Siniperho ei voinut kuin vain seistä paikoillaan ja siristellä silmiään kauhistuneena ympärilleen. Veritähti ja tuon joukko oli saapunut Kuutiikeriin ja julistanut sodan naaraan kansaa kohtaan, mutta antanut silti Kuutiikerin kissoille tilaisuuden liittyä hänen riveihinsä. Kaaos oli kirjaimellisesti vyörynyt kansaan, eikä Siniperho osannut muuta kuin seisoi paikoillaan hämmentyneenä sekä osin peloissaan etsien katseellaan omaa perhettään. Mitä hän tekisi? Olisiko naaras valmis kuolemaan Kuutiikerin takia vain liittyisikö hän Synkkävarjoon, joka ei kuitenkaan ideana tuonut lohtua.
Naaras kampesi nopeasti tassuilleen ja etsi hätäisesti katseellaan omaa perhettään. Hän ei osannut tehdä valintaa, hän kulkisi perheensä mukana ainakin siihen asti, että löytäisi jotain tärkeämpää. Ideana kutsua itseään Synkkävarjon kissaksi, ei naarasta houkuttanut yhtään enempää, mutta olisiko tuo valmis kuolemaan Kuutiikerin takia? Naaras hetkeksi sulki silmänsä ja koitti rauhoittaa omaa hengitystä sekä pyytää apua Kaiulta. Miten kaikki oli yhtäkkiä mureutunut palasiksi tuon tassuissa? Kaunis päivä oli muuttunut äkkiä sihinään ja veren roiskumiseen.
"Liitytkö vai kuoletko?" Joku sihisi Siniperhon korvaan samalla, kun hyökkäsi täysin puolustuskyvyttömän naaraan kimppuun. Siniperho huudahti sekä avasi silmänsä. Synkkävarjon uusin kissa, jonka tuo oli huomannut tulleen Veritähden rinnalla paikalle, oli hyökännyt paljon pienemmän naaraan kimppuun. Valkeaveri painoi tuon maata vasten ja asetti kyntensä tuon kurkulle tuntien varmasti, kuinka naaraan sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kun tuo pelkäsi oman henkensä edestä. Sanatkaan eivät tulleet suusta, kun tuo veti ilmaa keuhkoihinsa valmiina tuntemaan suuremman kollin kynnet kurkussaan.
Ennen kuin Valkeaveri ehti kuitenkaan tappaa naarasta, paino katosi Siniperhon yltä. Naaras suostui avaamaan silmänsä ja vilkaisi ympärilleen nähden, kuinka joku Kuutiikerin kissa oli hyökännyt uuden Synkkävarjon jäsenen kimppuun. Siniperho ei itse sen enempää jäänyt odottamaan omaa vuoroaan, vaan kampesi itsensä takaisin tassuilleen ja lähti etsimään perhettään.

// Aaduska

Kohtalo siristeli erivärisiä silmiään tyynesti päällikölle sekä varapäällikölle sekä loi noille jopa kohteliaan omaisen hymyn, joka kuitenkin kääntyi nopeasti irvistykseksi toisen kipujen takia. Yrtit olivat vieneet pahimmat kivut pois, mutta kyllä tuo siltikin tunsi sen väreilevän vielä pitkin kehoa. Päällikön ja tuon seuraajan seurassa nuori kolli halusi kuitenkin näyttäytyä vahvana, vaikka senkin kuvan pyyhki varmasti tuon hämähäkinseiteillä teipattu kehonsa sekä väsyneet eriväriset silmät, jotka tutkivat kuitenkin osin uteliaana ympäristöä. Risatähti oli antanut kollin jäädä ainakin toistaiseksi, joka sai kollin heilauttamaan häntäänsä tyytyväisen omaisesti. Ei tuo ollut vielä tehnyt mitään päätöksiä tulevasta, mutta oli kiitollinen toiselle kuitenkin, että saisi edes jäädä lepäämään kansaan ja saamaan ajatuksensa kasaan. Ainakin hetkeksi tuolla oli turvapaikka, ja kolli voisi miettiä seuraavia askeleitaan.
"Kiitos Risatähti, puhutaan myöhemmin", Kohtalo naukui vielä toisen perään ja painoi päänsä kunnioitettavasti rintaansa, vaikka siristelikin silmiään noiden perään tyytyväisen oloisesti. Kollia väsytti, mutta hän oli samaa aikaa kaikesta huolimatta hyvin innoissaan sekä utelias tulevaan. Mieluummin tuo keskittyisi nyt tulevaisuuteensa, kuin menneeseen.
"Taisit olla Koivumyrsky, vai mitä?" Kohtalo kysyi ja kääntyi vuorostaan kansan parantajan suuntaan, jolle siristeli uteliaana silmiään. Naaras ei ollut paljoa mitään sanonut, mutta Kohtalo oli kuitenkin osin kiinnostunut tuon työstä sekä arvosta kansalleen. Tuo kuitenkin muistutti tuota hyvin paljon omasta isoäidistään, joka oli toiminut toisen kansan sekä myös Imperiumin parantajataitoisena kissana. Koivumyrsky periaatteessa olisi siis elävä esimerkki siitä, mitä kollin isoäiti nuorempana oli tehnyt. Mahdollisesti jopa tuleva roolimalli kollille.
"Olen kiitollinen, että pelastit minut. Ymmärrän kuinka tärkeää tehtävää teet kansalle"

//Heli, Sara//

Routanauru ei ollut uskoa ympärillään tapahtuvaa kaaosta, mutta samalla hänen suonensa sykkivät innokkuudesta. Synkkävarjon kissoja rynni aina vain lisää ja lisää leiriin, ja kolli yritti havaita hyvän ja pahan väliltä, ketkä olivat hyökkäämässä ja ketkä puolustamassa. Mutta Veritähti tuntui tekevän sanoillaan ja lupauksillaan enemmistöön vaikutuksen. Routanauru paljasti kyntensä ja yritti löytää isänsä Opaalikuiskauksen, jotta olisi saanut jonkinlaisen vahvistuksen siitä, kenen tai millä puolella he olisivat tulevaisuudessa.
Kuuratähti väisteli parhaansa mukaan Veritähden ripeitä ja suuria iskuja sivummalla, ollen itse paljon uupuneempi kuin vanhus. Routanauru ei rehellisesti tiennyt, kokisiko hän enemmän kuuluvansa Synkkävarjoon vai Kuutiikeriin, mutta sotaan hän halusi osallistua. Hän ei vain tiennyt, kenen puolella hänen kuuluisi olla.
Pian tumman naaraan johtamasta ryhmästä suurikokoinen kissanalku loikkasi Routanaurua kohden, soturin ehtiessä pyörähtää ympäri toista kohden ja kaksikko kohtasi toisensa takajaloille nousten ja tassut vastakkain. Nuorukaisen pyöreät kasvot kertoivat, ettei tämä ollut paljoa oppilasta vanhempi, mutta tuon suusta valui jo verta ja tämä oli selvästi kohdannut ensimmäisen kamppailunsa kaikella voimalla, jota hänestä vain irti lähti.
''Jaguaarintassu, meidän tulee aloittaa suunnitelmamme!'', Paahdekobra ärähti jostain lähistöltä, mutta Jaguaarintassun silmät hohkasivat verenhimoisina ja punertavina. Tuo väänsi ensin otettaan oikealle, sitten vasemmalle, sylkäisi vasten Routanaurua ja loikkasi kokeneemman soturin päälle. Routanauru tunsi hetkellistä pelkoa oppilaan voimasta ja raivosta, mutta ennätti potkaista toista leukaan ja kierähtää pakoon.
Jaguaarintassu ärähti kovaa ja loikkasi soturin perään, joka pienikokoisuutensa ansiosta ehti kammeta jaloilleen nopeasti, ja väisti toisen syöksyn. Paahdekobra kuitenkin puraisi poikaansa hännästä ja Jaguaarintassu kiepsahti ympäri valmiina iskemään, mutta tunnistaessaan jotenkin vielä emonsa, tämä pysähtyi.
Routanauru tasasi hengitystään ja jännitti lihaksensa, mutta Paahdekobra osoitta kohti Korppisydäntä, ja hänen pentunsa kerääntyivät hänen ympärilleen. Kuutiikerin soturi jäi hämmentyneenä katsomaan vihollisensa kääntymistä, mutta samalla hänen silmiinsä pisti valkomusta kolli, jonka Routanauru oli nähnyt ennenkin. Hän kykeni muistamaan toisen nimenkin vielä; Sange!