// Masi

Kolli tutki katseellaan yrttejä parantajanpesän syvyyksissä, jotka Koivumyrsky oli asettanut järjestykseen esille. Parantaja oli hävinnyt etsimään lisää erilaisia yrttejä, jonka kolli oli itse ottanut aikana opetella enemmän. Tuo oli koko ikänsä niitä jo opetellut aina jonkun toisen parantajataitoisen kissan kanssa, mutta jotenkin Kohtalontassu tunsi nyt enemmän vielä tunnetta, että hän halusi oppia ja pärjätä. Hän halusi vielä joku päivä kohota Aurinkotuulen parantajaksi. Tuli se sitten siitä, että kansan soturi oli hänet pelastanut tai siitä, että hänellä ei kirjaimellisesti ollut enää mitään muuta, kuin kansassa oleminen. Ei tuo näkisi itseään soturinakaan, vaikka osasi alkeellisesti puolustaa itseään ja metsästää. Silti yrttien tuoksuinen polku soturilain varjossa houkutti ja kiinnosti kollia, vaikka ei tuo ollut se, joka mitään sääntöä kauaa jaksaisi noudattaa. Ajatuskin siitä oli huvittava, mutta sen varjossa hänellä oli ainakin paikka kansassa.
Kohtalontassun ajatukset tuntuivat taas harhailevan, vaikka ne katkesivat nopeasti huhuilusta pesän suulla. Tuo heilautti häntäänsä, mutta lähti reippaasti virnuillen kohti soturia sekä tuon oppilasta, joka surkean näköisenä roikotti tassuaan ilmassa. Näky sai Kohtalontassun hymähtämään huvittuneena, kun tuo liittyi kaksikon seuraan.
"Ensimmäinen päivä ja olette jo täällä? Sen täytyy olla jonkinlainen ennätys", Kohtalontassu naukaisi huvittuneena, mutta nuuhkaisi kuitenkin nuoren oppilaan tassua. Onnettomuuksia tapahtuisi, varsinkin ensimmäisillä harjoittelutuokiolla.
Kohtalontassu palasi kuitenkin ripein askelin yrttien pariin, joista nappasi nopeasti kultapiiskun sekä myös hämähäkinseittiä.
"Tämä voi tuntua hiukan epämiellyttävältä", Kohtalontassu naukaisi, mutta koitti hampaillaan saada pieniä kiviä irti tuon polkuanturoista. Sysitassu irvisteli kivusta koittaen kuitenkin pitää suunsa kiinni, että ei päästäisi mitään ääniä, jotta varmasti mestarinsa rinnalla voisi näyttää urhealta. "Eihän se niin kamalaa ollut", parantajanoppilas hymähti ja vilkaisi Sysitassua, joka näytti vain helpottuneelta tilanteen ollessa ohi. Kolli itse pureskeli kultapiiskusta haudetta, jonka lopulta voiteli oppilaan kipeälle polkuanturalle, ja vielä lopuksi kietoi hämähäkinseittiä sen ympärille, jotta veren tiputus loppuisi.
"Varo muutama päivä tassuasi, en todellakaan aio sitoa sitä uudelleen", Kohtalontassu huomautti, vaikka kaikesta huolimatta hän tarkoitti huumorillaan edes jotenkin hyvää. "Ehkä mestarisi on hiukan rennompi muutaman päivän", tuo vielä huomautti, mutta käänsi katseensa kuitenkin hyvillään Tiikeriruusun suuntaan.

Oranssiturkkinen naaras heilautti korvassaan kilahtavaa korua ja katseli itsekseen huokaisten puron ylitse kohden Usvajokea. Hän kietoi hiljaisena häntänsä tassujensa päälle ja antoi niityn kuihtuneiden kasvien kutittaa turkkiaan, kun ne tuulessa heilahtelivat. Hän lopulta kohosi jaloilleen ja tarkisti, ettei kukaan ollut huomaamassa häntä kummankaan kansan puolelta, kunnes hän solahti järven veteen. Hänen ohitseen kellui jäisiä liuskoja, veden kylmyyden tuntuessa luissa asti. Liekkivarjon silmät kuitenkin kirkastuivat kylmyydestä huolimatta ja tämän pää katosi pian pinnan alle, sitten kohosi ja hän haukkasi henkeä pinnalta niin, että huurre karkasi hampaiden välistä. Hän ravisteli päätään ja kellahti sitten veteen kellumaan selälleen.
Hän ei kuitenkaan huomannut, että hänen ylleen laskeutui varjo.
''Vain todellinen Usvajoen kissa haluaisi uida näin kylmällä'', kuului matala ääni, joka huvittuneena kehräsi loppuun. Liekkivarjon silmät lävähtivät auki ja tämä ponkaisi itsensä selinkellumiselta vatsalleen ja kohdensi katseensa Usvajoen kokeneempaan soturiin, joka huvittuneena väräytti hänelle tervehdykseksi viiksiään. Liekkivarjon kasvoille kohosi pieni hymy ja tämä kauhaisi eteenpäin, kohoten tuota kohden, kivien väliin.
Tomusielu kehräten painoi nenänsä naaraan nenää vasten ja kietaisi sitten nuoremman, sekä pienemmän naaraan hännällään lämpöön suojaan, sukien Aurinkotuulen soturin korvia.
''En ole nähnyt sinua pitkään aikaan'', Liekkivarjo kuiskasi, painaen poskensa kollin rintaa vasten.
''Usvajokeen saapui Myrskyvaahterasta pakolainen, satuin olemaan partiossa joka hänet löysi. Olen pahoillani, että olet joutunut odottamaan. Mutta olet selvästi harjoitellut täällä itsenäisesti uimista'', Tomusielu huvittuneena katseli naarasta, joka pörhisteli turkkiaan kuivaksi, mutta nyökkäsi sitten tyytyväisen jämäkästi. ''Miten olet voinut?'', Tomusielu kysyi, silmäiltyään naarasta jonkin aikaa.
Liekkivarjo katsahti hivenen kummastuneena kolliin. Mitenkä hän oli voinut? Näyttikö hän huonovointiselta?
''Hyvin'', Liekkivarjo naukui kummastuneena.
Tomusielu ehti avata suunsa vastatakseen, mutta sitten kuului partion huutoa, joka huhuili Tomusielua.
''Minun pitää mennä. Paras sinunkin palata, ettet ala palella ja tule sairaaksi'', vanhempi kolli puski nopeasti Liekkivarjon poskea omallaan, kääntyi kannoillaan ja pinkaisi kohti partiota. Liekkivarjo odotteli partion katoavan ja pysytteli piilossa siihen asti kivien väliin, kunnes hyppelehti kiviä pitkin takaisin oman kansansa reviirille.
Hän keräsi maasta aiemmin nappaamansa hiiren ja lähti askeltamaan ripeästi kohti leiriä, että pysyisi lämpimänä ja pisarat kuivuisivat hänen turkillaan. Vielä ennen leiriä hän pesi itsensä huolellisesti, ettei kansa ihmettelisi hänen märkää turkkiaan tai haistaisi Tomusielun hajua hänen turkillaan.
Leirissä oli rauhallista, Liekkivarjo laski hiiren riistakasaan, joka kovan pakkasen takia oli jäinen ja riista vähäinen. Auringonsäteiden laskeutuessa purolle linnut heräisivät ja saapuisivat, mutta siihen menisi vielä aikaa tästä päivästä.
''Oletkin käynyt varhain saalistamassa'', kuului vanhemman kissan ääni, kun Ilveskynsi askelsi Liekkivarjon ohitse saaliskasalla. Naaras nyökkäsi Ilveskynnelle. Hän halusi olla uskollinen kansalleen ja Kaiulle, vaikka eläisikin kaksoiselämää. Hän huolehti, ettei kansa voisi moittia häntä ainakaan laiskottelusta, vaikkei minkäänlainen aktiivisuus kansassa tuottanut juurikaan tyydytystä naaraalle itselleen. Häntä vaivasi hänen oma salaisuutensa, halu uida ja Tomusielu. Hänestä tuntui, että hän eli väärässä kansassa, vaikka välittikin perheestään ja kansasta.
''Sinun olisi varmaan hyvä pian jättäytyä partioista pois ja ilmoittautua Tuliketulle'', Ilveskynsi jatkoi matkaansa, naukuen kehräten Liekkivarjon lavan ylitse.
Liekkivarjo räpäytti silmiään ja jäi hämmentyneenä katselemaan vanhan kollin puoleen.
Näyttikö Liekkivarjo todella kansalaistenkin mielestä huonovointiselta?

//Wilma, Heli//

Punertava kolli katseli aloiltaan kohden nimittämäänsä uutta varapäällikköä. Hetkeksi tämän silmien pupillit siristyivät kapeiksi viiruiksi, kun hän tuijotti Valkeaverta. Käytännössä kolli juuri kieltäytyi päällikkönsä käskystä ja aatteesta kohota varapäälliköksi pitkittämällä tilannetta. Mutta aktiivisuus haluta lähteä Kuulammelle auttaakseen Korppisydäntä ja näkemään paikan, se loi jonkinlaista vastapainoa sille, ettei ainakaan Imperiumin ajatusmaailma olisi kovinkaan syvällä Valkeaveressä. Hiljalleen Veritähden silmät rentoutuivat ja niihin tuli huvittuneempi pilke.
''Huolehdin itse varapäällikön tehtävistä siihen asti, että palaat'', Veritähti hymähti. Hän oli päätöksensä tehnyt, eikä sen täytäntöönpano vaatinut lisäehtoja tai muitakaan kompromisseja. Hän johtaisi jonkun kanssa ja tarvittaessa yksin, ja hänen varapäällikkönsä olisi tästä lähtien Valkeaveri, ei enää Surmavarjo.
Hänen huomionsa kuitenkin lipui kohden Jaguaarintassua, jonka askeleet hiljalleen alkoivat vääntyillä ja käännellä, ja tämä pysähtyi voimakkaasti yskien kiveä vasten. Paniikki ei vallinnut nuoressa oppilaassa, mutta tuon vointi oli selvästi huonompi kuin kukaan oli osannutkaan arvioida. Paahdekobra oli selvästi käyttänyt myrkkyä taistelussa kynsissään ja suuret iskuvat nuoreen Jaguaarintassuun tämän koosta huolimatta saattaisivat johtaa kuolemaan.
''Pitäkää kiirettä'', Veritähti hymähti ja lähti askeltamaan oppilasta kohden silmät vakavina, kun hiljalleen oppilaan ote kiveä vasten alkoi vaalua, ja suuri oppilas kellahti kyljelleen. Punertava kolli laski päänsä alemmas ja nuuhkaisi oppilaan kasvoja vahvistaakseen käsityksensä myrkystä. Hän nappasi oppilaan hampaisiinsa ja lähti siirtämään tätä parantajienpesään odottamaan. Pesässä tuoksui vahvasti yrteille, muttei Veritähden kaltainen kissa osannut niistä nimetä kuin marjoista yhden. Hän asetteli märkää sammalta oppilaan viereen ja istuutui toisen viereen mietteliäänä katselemaan, oletettavasti nuoren oppilaan lähestyvää kuolemaa.
Jaguaarintassun kasvoista kohosi lämpöä, myrkky aiheutti verenkierron heikentymisen, sydämen hiljaisemmaksi muuttuvia lyöntejä ja selvästi kuumetta, että myös pahoinvointia. Punertava kolli sulki mietteliäänä silmiään ja siirtyi pesän ulkopuolelle, jääden mietteliäänä katselemaan aukiolla olevia kissoja. Silmissä pilkahteli jotakin, joka voisi vaarantaa tulevina kuina koko metsän turvallisuuden ja tasapainon.

//Wilma//

''Miksi me emme voisi mennä harjoittelemaan uimista!?'', Sysipentu valitti kovaanääneen ja askelsi Tiikeriruusun vierellä. Tiikerikuvioinen naaras pyöritteli silmiään toiselle.
''Koska me juoksemme nummilla tuulen lailla, ei täällä ole vettäkään!'', soturi huvittuneena naukaisi ja katsahti oppilaaseensa. Oliko tuo oikeasti tosissaan?
''Miksi meidän maamme on niin kurjia! Emmehän me lehtikadon aikaan edes pysy niin kanien perässä, kun on niin paljon lunta! Emmekö voisi harjoitella jotakin muuta kuin saalistamista!'', Sysitassu jatkoi uikutustaan.
Tiikeriruusu huokaisi syvään.
''Kansamme näkee tällä hetkellä nälkää, riistaa on liian vähän. Mutta jos et lopeta tuota marisemista, minä vien sinut leiriin riistaksi Risatähdelle'', Tiikeriruusu napautti toista sähäkkäämmin takaisin, saaden Sysitassun oman ensimmäisen oppilaansa kauhistuneena miukaisemaan ja pinkaisemaan heti eteenpäin. Tiikeriruusu pysähtyi katsomaan, kun tämä kohosi nummen lumiselle kokkareelle ja katseli nummea tarkkaavaisesti. Tämä oli oppilaan toinen päivä, heti seremonian jälkeen Tiikeriruusu oli ollut yhtä malttamaton kuin hänen oppilaansakin, ja he olivat kiertäneet reviirin läpikotaisin. Sysitassu jankutti jatkuvasti taisteluliikkeistä, mutta oli silti osannut jo kuunnella tarkasti, maistella, ja havainnoida.
Tämä kiipesi kivelle, asettui lumista pintaa vasten ja Tiikeriruusu kipusi tämän viereen, pitäen korvansakin alhailla.
Tuuli humisi puissa ja pöllytti nummelle lunta.
''Tuolla menee yksi'', Sysitassu kuiskasi ja Tiikeriruusu joutui siristelemään silmiään nähdäkseen lumisateen joukossa valkean kaniinin, joka oli kohonnut takajaloilleen. Se soturin ja tämän oppilaan yllätykseksi lähti siirtymään heidän väijymispaikkaansa kohden, kompastelematta ollenkaan lumessa.
Kanin hypyt kantoivat sitä kevyesti lumella.
''Odota, että se on ihan kohdallamme ja pudottaudu sen niskaan'', mestari kuiskasi viikset väristen jännityksestä.
''Se tulee niin nopeasti'', Sysitassu kuiskasi pelokkaana.
''Pudottaudu niskaan, älä hyppää. Upota hampaasi sen niskaan ja kellauta itsesi kanin kyljelle kynsiesi ja hampaidesi otteen avulla. Se kaatuu ja saamme sen'', Tiikeriruusu ohjeisti.
Kun kani juoksi kiven alla, Sysitassu pudottautui sen niskaan. Kani oli oppilaan kokoinen, ellei jopa hivenen isompikin suurien korviensa takia. Sysitassu kuitenkin menetti nopeasti otteensa hampaillaan ja kynsillään, ja kani heitti oppilaan kiljuen selästään.
Tiikeriruusu kiihdytti heti itsensä juoksuun kivellä ja hyppäsi vauhdikkaasti kanin niskaan, kellauttaen kanin painonsa alle ja viiltäen siltä kurkun auki. Lämmin veri tulvahti hänen suuhunsa. Hän päästi varovasti irti saaliista ja kohotti korviaan, kun Sysitassu nilkutti häntä kohden tuskaisesti, mutta ilahtuneena kun he olivat saaneet kanin.
''Oletko sinä kunnossa?'', Tiikeriruusu siristi silmiään oppilaalleen, joka pyllähti hänen viereensä ja ojensi etutassuaan, johon oli uponnut kalliosta teräviä pikkukiviä. ''Mennään näyttämään tuota parantajille. Pystytkö kävelemään leiriin?'', Tiikeriruusu hymähti, ottaen kanin hampaisiinsa.
--
Leiriin päästessään Sysitassu ja Tiikeriruusu jättivät kanin riistakasaan, ja menivät tapaamaan Koivumyrskyä, sekä Kohtalontassua. Kuitenkaan Koivumyrsky ei ollut sillä hetkellä pesässä (?).
''Sysitassu kaipaisi täällä apua. Kömpelys sai teräviä kiviä polkuanturoihinsa'', Tiikeriruusu huhuili, yrittäen saada silmänsä tottumaan parantajienpesän hämäryyteen, voidakseen puhutella kohden Kohtalontassua. Sysitassu surkeana roikotti etutassuaan, josta tihkui vaisusti verta.

Kolli oli liittynyt Koivumyrskyn seuraan kuuntelemaan Risatähden puhetta, joka alkoi muutaman oppilaan nimityksellä. Tuon lihakset jännittyivät, koska tuo tiesi tasan tarkkaan myös oman osansa siinä kokouksessa. Ei ollut kauaa, kun Koivumyrsky oli palannut kuulammelta takaisin ja kertonut omasta enteestään, jossa Kohtalontassu oli ollut suuressa roolissa. Kollin haavat olivat aikalailla parantuneet, ja tuo tunsi voimiensa palaavan päivä päivältä. Hänen olisi siis pitänyt jo aika pian päättää, mitä hän olisi elämältään halunnut. Monia öitä parantajien pesässä oleskellessa tuo oli sitä miettinyt. Samalla hän oli hyvin tiiviisti seurannut parantajan tekemisiä sivulta, mutta oli huomannut oppineensa uusia asioita. Jos Kohtalonkahle olisi elossa, tuo olisi varmasti ylpeä tyttärensä pojasta. Ainakin näin kolli halusi ajatella, seurasihan hän isoäitinsä tassunjälkiä parantajanpolulle.
Kun Risatähti lopulta julisti asian koko kansalle, Kohtalontassu röyhisti hiukan rintaansa ylpeästi. Kansa kokoontui onnittelemaan uusia oppilaita, joka sai kollin vain virnuilemaan tyytyväisesti. Hän todistaisi arvonsa Aurinkotuulelle, ehkä niin hän voisi näyttää kiitollisuutensa koko kansalle. Tietenkin myös kiittäen niitä kissoja, joiden ansiosta hän olisi edes ylipäätään elossa tai päässyt Aurinkotuuleen. Ei tuo ehkä osannut sanoin sitä tuoda esille, mutta kyllä Kohtalontassu keksisi jonkun tavan, millä kiittää kansaansa. Ehkä jopa sillä, että vielä jonain päivänä toimisi mahtavana parantajana muille.
"Kiitos paljon, mukava jäädä Aurinkotuuleen", kolli naukaisi osin päällikölle, mutta myös niille kissoille, jotka osin uteliaana, ylpeänä ja jopa hiukan varuillaan tulivat onnittelemaan parantajakaksikkoa.

// Heli, Masi

Valkeaveri oli palannut leiriin lopun kansansa, sekä myös sen uusien jäsenien kanssa. Kolli vilkuili leiriin ympärilleen, missä oli enemmän loukkaantuneita, mutta myös vähemmän. Myös paljon uusia kasvoja, vaikka tuo ei ollut edes koko omaan kansaansa ehtinyt sen enempää tutustumaan. Tuo tunnisti Korppisydämen, oman isänsä sekä myös Veritähden, jonka puhetta siirtyi kuuntelemaan hiukan syrjempään muissa. Uudet kansan jäsenet selkeästi herättivät vanhoissa kuiskaamisen aihetta, vaikka Valkeaveri vain siristeli mitäänsanomattomana silmiään ympärilleen ja tasoitti kielellään omaa turkkiaan, josta löytyi suurinpiirtein vain pintanaarmuja. Kolli oli selvinnyt vähällä, vaikka veri edelleen kohisi tuon korvissa. Melkein jopa niin paljon, että hän ei ensin pystynyt käsittämään Veritähden sanoja. Punertava paholainen julisti Valkeaveren omaksi seuraajakseen, joka sai kollin jopa hiukan hämmentyneenä siristämään jäänsinisiä silmiään. Paholaisesta hän myös vilkaisi omaa isäänsä kauempana, mutta ei suonut toiselle sen enempää omaa katsettaan. Uutinen oli hämmentävä, koska kolli ei ollut kauaa ollut edes kansassa saatika tiennyt paljoa varapäällikkönä tai vielä edes soturina olemisesta.
Ei kolli kuitenkaan kauaa ehtinyt uutta arvoaan pohtia, kun seuraavaksi jo syytettiin Paahdekobraa kansansa pettämisestä yrittäessään tappaa Korppisydämen. Kollin jäinen katse kävi puhujia läpi ajatusten mennessä täysin samaan suuntaan, kuin päälliköllä. Korppisydämen pitäisi käydä näyttäytymässä parantajalla, kuten myös jokaisen loukkaantuneen. Asiat kuitenkin kiihtyivät nopeasti, koska parantajakaan ei ollut palannut kuulammelta. Valkeaveri itse pystyi vain muistamaan sen faktan imperiumin ajalta, että parantaja oli kansassa yksi tärkeimmistä kissoista. Varsinkin tilanteessa, jossa entistä suurempi kansa oli palannut sodasta mukanaan loukkaantuneita.
"Voin lähteä Korppisydämen partion mukaan kuulammelle", Valkeaveri naukui kuuluvaan ääneen kääntäen katseensa kohti päällikköä. Tuon kantava ääni sai kissat osin kääntämään katseensa kollin suuntaan, varmasti myös uteliaisuudesta, koska olihan tuo vielä melko uusi kasvo kansojen keskuudessa. "Kiitos luottamuksesta varapäällikön arvolla, en tuota pettymystä", kolli hymähti, koska tilanne oli edennyt hyvin nopeasti. Tietämättä kuitenkaan paljoa arvosta, koki tuo jonkinlaista pientä ylpeyttä, vaikka sekin jäi kivikasvoisuuden alle. Tuo oli tullut etsimään loppua perheestään tietämättä täysin, mitä oikeasti odottaa. Kolli oli kuitenkin löytänyt selkeästi jotain enemmän, mikä varmisti ajatuksen siitä, että tuo oli tullut jäädäkseen. Vaikka Surmavarjon vastaanotto ei ollut vielä suuria perhetapahtumia herättänyt.
"Surmavarjo varmasti voi vielä päivän jatkaa varapäällikön töitä. Ajattelin, että uutena varapäällikkönä ja vielä melko uutena kansan jäsenenä voisi olla myös tärkeää nähdä tämä kuulampi", Valkeaveri vielä totesi Veritähdelle nyökäten kuitenkin kunnioitettavasti.

//Wilma, Aaduska//

Risatähti oli nimennyt juuri Puuskatassun ja Sysitassun oppilaiksi, ja oli nimittänyt kaksikon mestareiksi Haukkakynnen sekä Tiikeriruusun. Hän oli ajatellut Liekkivarjoa Tiikeriruusun sijasta, mutta nuori naaras ei ollut osallistunut kovinkaan aktiivisesti, tämä partioi kyllä Usvajoen rajaa, mutta Liekkivarjo oli ollut poissaoleva. Päällikkö katseli, kun nuoret soturit tervehtivät uusia oppilaitaan ja ensimmäisiä oppilaitaan. Tiikeriruusun silmissä paistoi leikkikurinen jopa häiritsevä pilke, mutta oppilas näytti olevan ensihetkestä asti onnellinen mestaristaan. Vaikkei aina Tiikeriruusu ollutkaa se paras mahdollinen soturi, tällä riitti kuitenkin nuorissa ihailua ja tämä oli aktiivinen yhteisönsä jäsen.
''Minulla on myös Koivumyrskyltä uutisia. Olen keskustellut parantajamme kanssa ja hän on kertonut saaneensa enteensä tulevasta oppilastaan'', Risatähti naukui ja kansa käänsi huomionsa puhujanpaikan lähellä istuvaan Koivumyrskyyn ja tämän vierellä olevaan Kohtalontassuun. ''Kohtalontassu on Koivumyrskyn uusi ja ensimmäinen oppilas!'', päällikkö julisti hymyillen, kansalaisten kipittäessä onnittelemaan uusia mestareita, oppilaita ja parantajaoppilasta.

//Heli, Wilma, Sara//

Sodan loputtua, Veritähti heilautti punertavaa tuuheaa, pitkää ja paksua häntäänsä, katsellen kissoja, jotka odottivat aukiolla seuraavaksi tulevaa. Yllättävänkin moni oli ollut valmis liittymään, varmasti kissat pelkäsivät kuolemaa, mutta osa oli voinut tiedostaakin sen, että tällä olisi enemmän saatavana ja annettavanaan Synkkävarjossa. Veritähti loi katsettaan läpi nuoriin sotureihin, pyytäjiin, sekä kokeneempiin kissoihin, pysähtyen hetkeksi katsomaan Kuuratähden varapäällikköä. Pakkassädettä oli kieltämättä mielenkiintoista nähdä riveissä, siitä oli jo jonkin aikaa, kun Veritähti oli suositellut tätä seuraamaan ja lähentymään Kuuratähden kanssa, eikä Veritähti ollut ajatuksissaan ollut väärässä, olihan Kuuratähti Pakkassäteen seuraajakseen ottanut. Mutta miten kauan toisen uskollisuus kuuluisi Kuuratähdelle ja milloin se kääntyisi Pakkassäteelle itselleen?
''Lähdemme takaisin leiriimme. Merkitkää Surmavarjon johdolla uuden reviirimme rajat'', Veritähti hymähti ja lähti sitten johtamaan uusia ja vanhoja tuttaviaan. Loppujenlopuksi hänelle ei ollut sillä väliä, että minkälainen näiden uskollisuus olisi tai minkälaiset näiden aikeet olisivat, pohjimmiltaanhan Veritähti oli antanut kaikille uuden mahdollisuuden pelastautua uudelleen.
--
Entisen Hallavarjon leiriin päästessään aukiolla supistiin ja kissat kääntyivät ilahtuneina katsomaan suurta kissamerta, joka saapui leiriin. Piankin saapuneiden perässä leiriin saapui myös Surmavarjon rapartio. Kuutiikerin reviirin valtaamisessa ei sinällään ollut suurtakaan hyötyä. Se sijaitsi Synkkäputouksen ja Hallavarjon reviiriltä liiankin kaukana, pitäisi kulkea järveä pitkin Myrskyvaahteran ja Usvajoen ohitse lähes kokonaan, ennen kuin sille reviirille saapuisi. Veritähti miettikin, että miten oikeastaan kansa voisi reviiriä hyödyntää, muuta kuin yrteillä ja riistalla. Matkaa oli liikaa juostavaksi jatkuvasti edes ja takaisin partioilla.
''Kuutiikeri on kukistettu ja olemme saaneet sen entisiä jäseniä riveihimme. Klaaninvanhimpien johdolla oppilaat saavat huolehtia heidän pedeistään, ja kehotankin nyt uusia jäseniämme, sekä taistelusta palanneita syömään'', Veritähti naukui ja katseli kissoja, jotka hänen puhuessaan aukiolla kiertelivät jo valmistelemaan tehtäväänsä.
''Tämän yön kamppailussa silmiini kohosi eräs kissa, joka on vasta luoksemme saapunut, mutta osoitti minulle, sekä Synkkävarjolle uskollisuutensa. Vahvuuden kynsissään ja halunsa taistella oikeuden puolesta. Siksi haluankin, että Valkeaveri toimii jatkossa varapäällikkönämme'', Veritähden ääni oli taistelun luomasta väsymyksestä kuitenkin edelleen voimissaan ja kissat käänsivät uteliaita katseita uuteen tulokkaaseen. ''Surmavarjo jatkaa Kapinakolibrin tilalla kenraalina. Hän on kokenut soturi jo keskuudessamme ja hänen yhteistyönsä toimii hyvin Korppisydämen kanssa'', Veritähti katsahti valkeaan kolliin, joka toisaalta ei näyttänyt järkyttyneeltä, sillä hän oli ollut väliaikainen varapäällikkö ja saisi pysyä korkeassa arvossa.
''Surmavarjon ansiosta pääsimme sodassa helpommalla, monet hänen sukulaisensa halusivat liittyä kansaamme. Älkää katsoko arvon vaihtamista sen alentamisena, vaan katsokaa tätä mahdollisuutena, joka luo Synkkävarjosta entistäkin vahvemman!'', Veritähti jatkoi, luoden hetkeksi uteliaan katseensa Valkeavereen, joka näytti yllättyneeltä.
Veritähdellä ei ollut tapana murehtia sellaisia asioita kuin esimerkiksi sitä, olisiko jostakin asiasta hänelle uhkaa tai haittaa. Hän luotti tuntemukseensa ja toimi niiden pohjalta.
''Veritähti, missä Saarnihalla ja Paahdekobra ovat?'', Revontulisuden ääni pian kantautui ennen muiden äänien ylle, ennen kuin edes Valkeaveri ehti kommentoida hänen varapäällikön asemaansa.
''He pakenivat sodasta!'', Jaguaarintassu ärähti, niskakarvat kohoten. ''Pelkurit! He yrittivät tappaa Korppisydämen, minä ja Marrastassu ehdimme ajoissa väliin'', nuori oppilas, mutta jo suuri kolli ärisi ja loi raivokkaan katseensa Revontulisuteen, jonka silmät suurenivat. Katseet kääntyivät kohden Korppisydäntä.
''Niinkö?'', Veritähti kohotti toista kulmaansa ja katsahti Korppisydämeen uteliaana, naaraan vaisusti hetken katsoessa Marrastassua ja Jaguaarintassua, mutta tumma naaras nyökkäsi. Veritähti hymähti ja loi vielä katseen Jaguaarintassun toiseen puoleen kasvoista, jonka silmäkulma oli turvonnut ja vuodattanut verta pitkin toisen poskea. Silmä näytti haalealta. Jokin oli vialla.
''Saukonsilmän pitäisi katsoa sinua'', Kaamostassu askelsi lähemmäs Jaguaarintassua, joka sähähti toiselle, että pysyisi kaukana hänestä.
''Saukonsilmä ei ole vieläkään palannut Kuulammelta!'', Mistelitassu naukaisi, saaden kauhistuneita huudahduksia. Kansalle ei ollut parantajaoppilasta. Veritähti kohotti katseensa taivaalle, parantajien kokoontumisesta oli kulunut jo vuorokausi.
''Korppisydän, ota mukaasi haluamasi kissat ja lähtekää käymään Kuulammella'', Veritähti heilautti häntäänsä naarasta kohden. Valkeaveri ja Surmavarjo tuskin tunsivat reittiä vielä Kuulammelle, joten Korppisydämen tulisi vaeltaa sinne, ja johtaa partiota, kenet sitten ikinä ottaisikaan mukaan. Kuutiikerin kissat eivät välttämättä myöskään osaisivat kulkea sinne, hehän vierailivat Kuolon valtakunnissa.
''Meidän on saatava parantaja pikimmiten kansaamme, sillä haavat pitää hoitaa ennen kuin ne tulehtuvat'', Veritähti murahti, heilauttaen pörröisiä korviaan. Hän loi sitten vielä katseensa Korppisydämeen, jos naaras haluaisi ensin puhua hänen kanssaan jostakin ja sitten Valkeavereen, jos tämä halusi kommentoida seremoniaansa jotenkin.

//Masi
Pakkassäde ei saanut enää katsettaan irti kärsivästä Kuuratähdestä, joka ensin taisteli vimmatusta omaa isäänsä vastaan, kunnes märkä maa koitui hänen pahaksi kohtalokseen. Suuri valkean punertava naaras kaatui maahan, ja sai heti suuren Veritähden ylleen. Kauhu salpasi varajohtajan hengityksen eikä hän kyennyt käpäliään liikuttamaan. Mutta hänen olisi pelastettava toinen! Soturittaren turkoosi katse vilkkui niin omassa johtajassaan kuin suuressa Veritähdessä. Hän voisi loikata toisen niskaan, yrittää tapella tätä vastaan ja kärsiä itsekin. Mutta olisiko vain helpompi nyt luovuttaa? Niin moni hänen ympärillään makasi kuolleena tai oli jo paennut paikalta. Vain Kuukäpälän surkea huuto kaikui leirissä, kun tämä yritti estää omaa entistä, tai nykyistä mistä hän tietäisi, kumppaniaan tappamasta omaa tytärtään. Mutta Veritähden leuat eivät muuta kuin uponneet syvemmälle. Kuullessaan Kuuratähden kaulasta kuuluvan sihahduksen ja lopulta veri täyttikin jo maan tuon alla. Pakkassäteen leuka putosi alas, tuon korvat luimistuivat päätä vasten ja hän epäuskoisena katseli suurta punaista kollia. Hän oikeasti kykenisi tappamaan kenet vain? Mutta Kuuratähdellähän oli omat elämänsä vielä? Ei kuitenkaan millään naaras kyennyt uskomaan että tuosta voisi edes johtaja yhdeksällä elämällä selvitä hengissä. Kuiva kurkku pian pakotti naaraan sulkemaan suunsa ja katsomaan surkeana johtajaansa, jonka ruumis nyt makasi velttona maassa, samalla kun Veritähti nimitti maat Synkkävarjolle, ja sai riemukkaita huutoja leirissä taistelleilta kissoilta. Niiltä jotka eivät olleet kuolleet, tai liittyneet heihin. Ei Pakkassäde enää tiennyt mitä kutsua omakseen, tai menetetyksi. Hän sain lyyhistyi istumaan maahan lavat pudoten maahan, tässä hetkessä kykenemättömänä puolustamaan yhtään mitään. Hän oli oikeasti antanut Veritähden tappaa toisen. Ja lopulta potkaista vielä koskeen. Hetkisen verran turkoosi katse oli seurannut putoavaa valkeaa turkkia, joka äkkiä hukkui kosken solinaan sekä virta vei sen mukanaan. Soturitar oli uskonut löytäneensä omanlaisen kodin, seurata hyvää ystäväänsä sekä kohota vielä mallikkaaksi soturiksi. Mutta tässä hetkessä hän ei kyennyt edes pelastamaan johtajaansa. Eikö siitä ollut kyse soturin elämässä? Suojella läheisiään sekä kansaansa? Pakkassäde sulki silmänsä ja sihahti hiljaa painaen vain päätään alemmas. Ei hän aikoisi juosta, mutta ei juuri nyt vastustaa edes vihaista vihollista. Olisiko hänellä mitään järkeä lähteä Kuuratähden ruumiin perään? Ei toinen varmasti selviäisi tuollaisesta hengissä. Mutta olisiko elämä kansojen ulkopuolella hänelle parempi? Veritähden omituinen katse palasi hänen mieleensä ja hitaasti tuo avasi silmänsä ja ilmeettömänä kohotti katsetta suurempaan kolliin, jonka ympärille oli tämän kansalaiset kokoontumassa. Voisiko edes tuo suuri paholainen tarjota hänelle mitään parempaa kuin mitä kansojen ulkopuolella voisi olla tarjolla? Mitä itse hänessä olisi enää edes hyötyä. Vain hyödytön soturi joka osasi tapella kynsillään muttei puolustaa omiaan. Hän antoi silmäparinsa levätä Veritähdessä, ennen kuin laski sen takaisin entisen Kuutiikerin leirin veriseen maaperään.

//Heli, Wilma, Chabi, Sarahalla //

Veritähti hyökkäsi kohden Kuuratähteä, mutta naaras päämäärätietoisesti kuolemankin edessä kohosi takajaloilleen ja vastasi Veritähden kynsien iskuihin voimakkaalla huudahduksella. Veritähden suupielet kohosivat virneeseen, hän ei voinut kiistää, etteikö olisi odottanut tätä taistelua ja kostoa jo pitkään. Hän oli saavuttanut jälleen lyhyessä ajassa paljon ja toisaalta se oli ihmetys, että kissat edelleen tässä metsässä olisivat valmiita kuuntelemaan ja seuraamaan häntä. Mutta kissat halusivat uskollisuuttaan enemmän saada valtaa, mainetta ja peräti kunniaa. Veritähti piti mielessään sen, että tulisi palkitsemaan jokaisen uskollisen taistelijan vielä sodan jälkeen.
Hänen kyntensä viilsivät Kuuratähte poskelle, saaden naaraan takajalkojensa varassa iskujen iskemisen horjahtamaan ja naaras kaatui kyljelleen märkään lumeen. Valkea naaras punaisin raidoin murisi ja väläytteli hampaitaan, yrittäen ehtiä kohota jaloilleen, mutta Veritähti oli suurempi ja nopeampi. Hän upotti hampaansa Kuuratähden niskaan ja heilautti suurta naarasta voimiensa takaa ilman kautti maahan niin, että Kuutiikerin päällikön keuhkot tyhjenivät ja Veritähden ollessa niin lähellä, tämä kykeni toisen tuskaisen pihahduksen kuulemaan. Valitettavasti edes Taskuruohon kouluttamasta Kuutiikerin päälliköstä, hänen omasta tyttärestään ei ollut sellaista vastusta, jota Veritähti kaipasi. Veritähti upotti uudelleen Kuuratähteen hampaansa, tällä kertaa tämän kaulaan, tämän suurien leukojen ylettyessä toisen niskan sivulta aina kurkkuun asti. Hän painoi massiivisen tassunsa toisen kasvojen ylle, väänsi tämän päätä ja antoi suurien kulmahampaidensa lukittaa naaraan otteeseensa.
Kuuratähti räpiköi niin että lumi pöllysi tämän takajalkojen alla. Hän yritti repiä ja potkia takajaloillaan Veritähteä vatsaan, leukaan ja kaulalle, mutta hengitys kävi aina vain raskaammaksi ja piinaavammaksi. Veritähti maistoi Kuuratähden veren suussaan ja mielihyvä valtasi hänen koko kehonsa. Kukaan ei koskaan pääsisi hänen otteestaan, puhumattakaan saisi tehdä hänen kaltaiselleen kissalle mitä haluaisi. Vallantunne oli lumoava, ja vielä lumoavampaa se, että hän saisi päättää siitä kuka jäisi henkiin ja kuka ei.
''Veritähti! Päästä hänet!'', hän kuuli Kuukäpälän huutavan ja erotti Kuukäpälän hahmon lähestyvän heitä. Naaraan silmät olivat huolestuneita, halusivat auttaa hänen ainoaa tytärtään, mutta hän ei ollut kuitenkaan vihamielisen oloinen Veritähteäkään kohtaan. Sinivalkeat silmät uppoutuivat Kuukäpälään, Kuuratähden sydämensyke tuntuen suussa. Kuuratähti oli lopettanut rimpuilunsa ja tämä yritti keskittyä siihen, että saisi hengityksensä kulkemaan.
Veritähti ei kuitenkaan kuunnellut Kuukäpälää, ei tällä kertaa. Hän oli löytänyt sen sisäisen itsensä, jonka oli kadottanut pitkäksi aikaa, ja vaikka kaikki muistikuvat eivät olleetkaan totuuksia, tai hän ei tiennyt mihin uskoa ja mitä muisti, hän upotti hampaansa syvemmälle Kuuratähden kaulaan. Silmänräpäyksessä hampaat rikkoivat kaulavaltimon ja Veri tirskui pitkin lunta, Veritähden kasvoja ja Kuuratähden hahmo valahti jokaista karvaa myöden.
''Ei, Kuuratähti!'', joku huusi kauhistuneena heidän takaansa.
Veritähti kohotti päänsä ja päästi tyttärensä ruumiin valahtamaan maahan hampaistaan. Toisen auki revitty kaula vuosi valtoimenaan ja auki revitystä kaulasta kykeni erottamaan lihaa. Veritähti loi Kuukäpälään tyytyväisen katseensa, kohotti sitten katseensa viimeisiin Kuutiikerin kissoihin, jotka olivat lasittuneita katsomaan tilannetta. Kuuratähti ei liikahtanutkaan, tämä makasi maassa ja oli kerrassaan petoeläimen tappaman näköinen.
''Nämä maat kuuluvat tästä eteenpäin Synkkävarjolle!'', Veritähti ulvahti, saaden ne Kuutiikerin kissat kauhistuneina juoksemaan pois aukiolta, jotka eivät aikoneet liittyä Synkkävarjoon.
Kamppailu Kuuratähden kanssa oli ollut leveä lapaiselle, korkealle, lihaksikkaalle ja suurelle Veritähdelle helppo. Kuuratähden kohtaloksi oli käynyt märkämaa, joka oli saanut tämän tasapainon horjumaan. Taistelu olisi voinut venyä päiviksi suuren naaraankin voimakkuuden takia, mikäli he olisivat taistelleet aukiolla tai tasaisella maaperällä. Kohtalokas liukkaus ja märkyys olisivat voineet olla kieltämättä myös Veritähdelle, mutta kokeneempi taistelija oli nyt saanut yliotteen Kuuratähdestä.
Kuuratähden silmät olivat kiinni, suupielestä valui vielä verta, mutta tuon keho näytti jo kangistuvan. Veritähti hymähti ja potkaisi Kuuratähden voimakkaasti takajaloillaan koskeen, joka lähti kuljettamaan Kuutiikerin entistä päällikköä pois Kuutiikerin mailta.

//Masi
Korppisydän katseli hetken epäuskoisena Paahdekobran pyörimistä poikansa kanssa Kuutiikerin leirin reunamalla. Juuri äsken oli hänen entinen ystävänsä hyökännyt häntä kohden pentujensa kera, ja nyt hän painisi oman poikansa kanssa vihoissaan huutaen sekä kynsiään ilmassa viiltäen. Kenraali naaras veti pariin kertaan syvempään henkeä, ennen kuin itsekin vasta tajusin kaiken painon hänen päältään kadonneen. Saarnitassu oli loikannut hänen selästään auttaakseen emoaan, joka näytti olevan alakynnessä suuremman poikansa voiman alla. Mutta silti jokin oli myös Jaguaarintassun kasvoissa vikana. Korppisydän yritti vilkuilla aukion tapahtumia, kun tilanne oli näyttänyt kääntyneen, ei yllättävänä, Synkkävarjon eduksi. Kissoja oli juossut karkuun, liittynyt leirin reunamalle liittyviin tai vielä taistelevia, sekä myös kuolleita kissoja makasi aukiolla. Oranssi naaras nielaisi kovan palan kurkustaan, ennen kuin käänsi katsettaan Marrastassuun, joka seurasi tiiviisti Paahdekobran sekä Jaguaarintassun tappelua. Kunnes lopulta poika puski emonsa alas putoukselta. Hetken aikaa soturitar huomasi pidättävänsä hengitystään, kun pienehkö vaalea naaras lähti putoamaan tuntemattomiin, ja oppilas taas peruutti hitaasti takaisin kohti Korppisydäntä sekä toista veljeään. Saarnitassun vain huutaessa emoaan, sekä lopulta Marrastassua. Kenraali laski katsettaan tästä paitsi jääneeseen oppilaaseen, joka paineli maata hermostuneena allaan katsomassa kohti kumpaakaan veljeään. Ja lopulta Saarnitassun hahmo katosi putoukseen. Korppisydän nielaisi viimein ja sai ilmaa keuhkoihinsa katsellessaan ilmeettömänä Jaguaarintassua, jonka toinen puoli kasvoissa roikkui oudosti. Oliko Paahdekobralla ollut osaansa tässä? Hänen alaselkänsä arpeakin kutitti omituisesti, mutta hän ei ollut sentään saanut pahempia vammoja Paahdekobralta itseltään. Eikä pentujen pienten kasvavien kynsien vammat olleet mitenkään aiheuttaneet suurta vammaa. Korppisydän otti askelen lähemmäs leirin reunaman muuria ja hännällään ohjasi Marrastassun liikkeelle.

“On parempi lähteä, Jaguaarintassu tarvitsee myös parantajaa”, naaras naukaisi hyvin hiljaa tunteetta, katsoen kuitenkin pienesti huolesta sykkivin silmin kolleja, jotka lähtivät hitaasti hänen peräänsä pois Kuutiikerin aukiolta(?).

//Masi
Pakkassäde katseli epäuskoisena siristäen siniset silmänsä viiruiksi kissoja, jotka astelivat huoletta heidän leiriinsä kohtaamaan Kuuratähden vihaisen katseen. Veritähti kaiken johdossa naaras tunsi sisällään pienen pelon piikin liikahtavan, mutta hän kuitenkin seisoi järkkymättömänä johtajansa rinnalla. Mitä tuo suuri peto taas tahtoisi? Tai eipä se mikään kysymys ollut, kaiken, hän aina tahtoisi. Pakkassäde paljasti hampaitaan lähestyville kissoille, nähden kuitenkin sivusilmästään miten oitis heidän riveistään Luumarja perheineen liittyi Kuutiikerin kissoihin sanomatta sanaakaan. Se sai varajohtajan karvat kohoamaan. Tuo pörhisti niskavillojaan ja otti pientä taisteluasentoa, kun vielä Kuuratähti sekä Veritähti puhuivat. Mutta sitten äkkiä suuri punainen kolli syöksyi eteenpäin kohti Kuuratähteä, kuitenkin naaraan ehtiessä vain hilkulla väistää. Pakkassäde katseli ohi menevää Veritähteä huomaten tuon katseessa jotain, ivaa? Vaiko murhanhimoa, jotain tulkitsematonta kuitenkin. Pakkassäde ei ehtinyt ajatella sen enempää Veritähteä ja tuon mielipuolisia ajatuksia, kun häntä vastaan syöksyi raivolla huutaen synkkävarjolainen naaras. Tuon sininen katse vain välkähti Pakkassäteen edessä, kun toinen oli jo lennättänyt suurehko naaraan leirin aukiolle muiden taistelevien kissojen sekaan. Laikukas naaras loikkasi kohti punaista varajohtajaa kynnet esillä ja hampaat valmiina puremaan. Gepardinsurma sukelsi hänen kaulaansa, ja iski hampaansa sekä kyntensä hänen turkkiinsa. Pakkassäde ärähti kivusta, kun hampaat lävistivät hänen kaulansa, mutta samalla hän yritti repiä toisen niskaa sekä tämän korvia, saaden lopulta otteen tämän niskasta ja raapi kynsillään tarpeeksi lujaa kunnes sai yletettyä hampaillaan otteen toisesta. Hän iski hampaansa lujaa kiinni tämän turkkiin, ja Gepardinsurman oli huudettava kivusta, jonka myötä tuo menetti otteensa. Pakkassäde oitis polkaisi jaloillaan toisen irti itsestään, heitti tämän ilmaan ja salamannopeasti hän syöksyi toista kohden käpälillään repien tämän ilmasta maahan alleen. Gepardinsurman keuhkot tyhjentyivät ilmalennosta ja tämän katse hetken pyöri olemattomissa, kun Pakkassäde pääsi raapimaan tämän vatsaa sekä kaulaa. Hän repi toisen karvaa, puri tuon käpäliä ja kaulaa, kunnes synkkävarjon soturi heräsi ja alkoi potkia äkkiä takaisin. Hän löi Pakkassädettä korville saaden veren roiskahtamaan Pakkassäteen naamaan, mutta huomioimatta kipua varajohtaja raapaisi kaikilla käpälänsä kynsillä Gepardinsurmaa poskelle. Suuri määrä verta lensi naaraan poskesta ilmoille, ja hän kivuliaasti huutaen kampesi itsensä vapaaksi Pakkassäteen alta lähtien syöksymään kohti leirin seinämiä ja kohti kotiaan, toivottavasti. Pakkassäde jäi katselemaan hetkeksi eteensä punaiseksi värjäytynyttä lunta, kunnes lopulta kohotti päätään kohti aukiolla olevia kissoja. Heitä oli kaatunut, heitä oli karannut. Mutta myös suuri osa kissoja oli liittynyt Luumarjan perheen luo, joka tahtoisi liittyä Synkkävarjoon. Katseen osuessa näihin Pakkassäteen silmissä leimahti viha, ja hän oli valmis syöksymään näitäkin kohden opettaen näille elämästä, mutta toisen katse vain hiljaa liukui kohti Kuuratähteä.

Siniperho ei voinut kuin vain siristellään silmiänsä ympärille ja luimistaa korviaan hämmentyneenä kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Ei siitä kauaa ollut, kun naaras oli palannut leiriin metsästämästä tyytyväisenä siitä, mitä oli matkansa aikana löytänyt ja tuonut kansalleen. Yhtäkkiä sotahuuto oli kaikunut ja kissoja oli jokaisesta suunnasta vain tulvinut, jolloin tuo oli myös saanut kimppuunsa Synkkävarjon Valkeaveren. Naaras oli kuitenkin juuri ja juuri päässyt tilanteesta eroon etsimään perhettään, joka hukkui kaikkien muiden joukkoon. Tuo vannoi nähneensä isänsä suuaukon suunnilla, mutta ehti kadottaa tuon jo ennen kuin oli nähnyt tuon askelten suunnan.
"Routanauru ja Lakkatassu!" Siniperho henkäisi helpottuneena, kun pystyi tavoittamaan molemmat veljensä kaiken kaaoksen keskeltä. Tietenkin se pieni helpotuskin katosi nopeasti, kun Routanauru kertoi Opaalikuiskauksesta. Oliko heidän isänsä oikeasti jättänyt heidät? Ajatuskin sai Siniperhon turkin pörhistymään, vaikka hän tiesikin veljensä olevan täysin oikeassa. Kuutiikeri tulisi tuhoutumaan sodassa, suurinosa oli jo kaatunut, karannut tai liittynyt Synkkävarjon puolelle. Ajatus ei houkuttanut naarasta, joka pelkästään huokaisi Routanaurun ideasta. Tuo kuitenkin tiesi, että kolli olisi osittain oikeassa. Tässä tilanteessa olisi parempi liittyä Synkkävarjoon, minne muuallekaan tuo oikeastaan menisi? Myöhemmin tuo voisi miettiä muita ideoita.
"Mennään", Siniperho huokaisi ja seurasi veljiään muiden joukkoon, jotka lähtisivät Synkkävarjoon. Mitäköhän siitäkin tulisi? Valkeaveri oli juuri koittanut tappaa naaraan, ja nyt Siniperho joutuisi liittymään samaan kansaan, joka ajatuksena kauhistutti tuota. Isä oli hävinnyt, mutta sisarukset olisivat vielä jäljellä. Mitä he kaikki tekisivät, päätyisivätkö he kulkemaan eri polkuja? Jäisikö Siniperho loppujen lopuksi yksin?

//Heli//

''Emo, vastaa!'', pieni hahmo kiljui Paahdekobran naamaa kohden, Paahdekobran yllättäen vetäessä keuhkonsa täyteen ilmaa. Niin ahnesti, ettei jäänyt ohi lentävälle linnullekaan epäselvyyttä, että olisiko naaras vielä elossa. Tuon päätä särki kaikista eniten koko kehossa, hänen turkkinsa oli luminen ja yltäpäältä märkä, karvojen alkaessa jäätyä toisiinsa kiinni. Silmissä tuntui vieläkin pyörivän, kaikki näytti sumealta, paitsi vasemmalla silmällä Paahdekobra ei nähnyt mitään.
Saarnitassun hahmo nuoli itkuisena Paahdekobran kasvoja, naaraan kipeästi murahtaessa ja yrittäessä kohota seisomaan. Hän kuitenkin kaatui ensimmäisellä hetkellään heti kuonolleen, hänen tasapainonsa ei kannatellut häntä yhtään. Paahdekobra yritti sihisten nousta uudelleen, mutta tällä kertaa adrenaliini hänen soluissaan oli jo vahvasti sammunut, eikä tahdonvoimakaan saanut enää jäseniä liikkumaan.
''Jaguaarintassu työnsi sinut alas'', Saarnitassun hiljainen kuiskaus kohisi Paahdekobran päässä. Hän ei kuullut vasemmalla puolella mitään. Hän yritti kurkottaa oikeaa tassuaan eteenpäin ja saikin vedettyä itseään hivenen kauemmas kivikosta, johon naaras oli paiskautunut.
''Kostamme kyllä vielä hänelle, Korppisydämelle ja Marrastassulle. Synkkävarjolle, Veritähdelle, kaikelle'', Paahdekobran vihainen ärähdys kajahti, ja Saarnitassu otti varuillaan askeleen taaksepäin ja painoi korviaan. ''Mutta nyt meidän on löydettävä minulle apua. Yötaivaan parantajat ja enemmistö Yötaivaan kissoista matkasi Myrkkysuohon. Auta minut ylös! Me menemme sinne'', Paahdekobra ärähti, Saarnitassun heti huolestuneena kipittäessä Paahdekobran rinnalle. Vanhempi naaras yritti nojaten päästä ylös, mutta tämän lihasvoimat olivat kokonaan ehtineet ja pehmeästi tämä vain liukui Saarnitassua vasten ja putosi kyljelleen maahan.
Vihainen ja turhautunut murina kaikui verisestä ja märästä naaraasta.
''Minä kannan sinut sinne. Meidän on parasta lähteä matkaan, ennen kuin kukaan alkaa meitä etsiä ja ennen kuin tilasi pahenee.. Takajalkasi voivat olla pahastikin vaurioituneet, sekä pääsi olet lyönyt, korvasi on poikki, silmäsi eivät tunnu näkevän mitään'', Saarnitassu pudisteli päätään murheellisena ja nyppi sitten emonsa selkäänsä.
''Oletko olevinasi jotenkin älykäs vai? Ihan kuin en itse tietäisi tilannettani'', Paahdekobra mutisi, mutta päästyään poikansa selkään ja uppouduttuaan tämän lämpimään turkkiin, tuon keho alkoi rauhoittua ja hyvinkin pian Paahdekobran mieli sulki hänet tajuttomuuteen, jottei tämän tarvitsisi kärsiä kokoajan pahoissa kivuissa.
Saarnitassu hammastaan purren lähti vaeltamaan kohden Myrkkysuota. Oppilas olisi pian soturi-ikäinen, mutta oli aika pieni. Paahdekobrakin oli pienikokoinen ja kevyt naaras, mutta nuorelle kissalle raskas kuljetettava. Saarnitassu ei kuitenkaan luovuttanut, vaan aina varovasti Myrkkysuon saarelle asti, kaatuneen puun ylittäen ainakin kuun ajan, hän saapui Myrkkysuon reviirille ja huusi apua.

//Heli, Wilma, Sara//

Routanauru yritti löytää isäänsä kaiken taistelun lomasta, jotta tämä tietäisi yhdessä Siniketun ja Lakkatassun kanssa, miten heidän tulisi sodassa menetellä. Routanaurulla ei rehellisesti ollut mielenkiintoa jäädä uppoavaan laivaan Kuutiikeriin, ei sen jälkeen, kun hän oli tunnistanut Sangen. Hän oli toisen nähnyt viimeksi Umbran kuoleman äärellä, kun Routanauru oli Kuuratähden ja muiden toimesta raahattu pois. Pian nuoren soturin silmiin osui Opaalikuiskaus, joka puski tietään läpi ulos leiristä (?). Tuo upotti hampaansa Synkkävarjon kissan kaulaan, pyörähti ilmassa vihollisensa kanssa ja murskasi jo kuolleen kissan painonsa alle maahan. Opaalikuiskaus loikkasi seuraavan vihollisen ohi, sitten yli, vasemmalta, oikealta, iski kuonolle, pölläytti hännällään tomua ja nopeutensa ansiosta tuo väisteli hänen matkaansa estäviä kissoja. Ei tuo turhaan ollut aikoinaan ollut yksi valituista kissoista.
''Isä!'', Routanauru huudahti Opaalikuiskauksen perään, muttei toinen tainnut kuulla häntä ollenkaan. Kuutiikerin nuori soturi jäi katsomaan, miten Opaalikuiskaus päätti lähteä sodasta, Kuutiikeristä ja jättää kaiken taakseen (?). Routanaurun hampaat hiljalleen katkerina pureutuivat yhteen. Toinen pakeni, eikä edes ajatellut pentujaan.
''Kohtaamme taas!'', tuttu ääni sähähti ja loikkasi Routanaurun niskaan yllättäen. Routanauru pyörähti kuperkeikalla maahan, yrittäen karistaa suuremman oppilaan irti itsestään, mutta toisen jämäkät leuat olivat lukossa hänen niskassaan ja toinen raahautui mukana kuin iilimato.
''Päästä irti torakka, minä aion liittyä Synkkävarjoon'', Routanauru sähähti ja aikoi huitaista Jaguaarintassun irti, mutta toinen avasikin heti lukkonsa ja kohosi tassuilleen pienemmän soturin päältä. Jaguaarintassu siristi silmiään toiselle, jolloin Routanauru huomasi irvistävänsä, kun näki toisen toisen silmän olevan vihreä ja jokseenkin usvamaisen sokea, tuon kasvot vuotivat verta, mutta mikään ei tuntunut hidastavan tappokonetta.
''Ei Synkkävarjo sinua tarvitsisi, olet säälittävä'', Jaguaarintassu pilkkasi. ''Mutta sisaresi on ihan viehättävä'', toinen irvisti ja loi lapansa yltise huvittuneen katseen Sinikettuun, ennen kuin työnsi Routanaurun pois tieltään ja syöksyi taisteluun. Routanauru inhoten seurasi hetken Jaguaarintassun matkaa, ennen kuin repäisi Lakkatassun mukaansa voimakkaasti kylkeen päätään puskien, juosten Siniketun luokse.
''Opaalikuiskaus pakeni. Kuutiikeri tulee häviämään tämän taistelun, vahvimmat soturit ja uskolliset jäsenet kääntävät päänsä Synkkävarjon puolelle, tai lähtevät'', Routanauru murahti kaksikolle, joiden kasvoille levisi sekä hämmennys, että katkeruus Opaalikuiskausta koskevasta tiedosta. ''Me liitymme heti, tehkää sen jälkeen mitä teettekin, jääkää tai lähtekää. Mutta tässä taistelussa kukaan meistä ei kuole'', Routanauru murahti ja veti sisarensa sivummalle katsomaan taistelua, johdattaen nämä mukanaan muiden Synkkävarjoon liittyneiden entisten Kuutiikerin kissojen luokse, jotka katselivat sotaa vakavina, osa tuskaisina, osa itkuisina ja osa vailla tunnetta.