//Heli

''Kiitos Tulikettu, minä todella koen tarvinneeni sanojasi'', Risatähti hymyili varovasti kokeneelle Aurinkotuulen kissalle. Onneksi hän oli aikoinaan valinnut toisen varapäällikökseen, selvästi naaraalla oli hänelle tarjota kaikkea apua ja tukea, mitä hän voisi koskaan tarvita. Ehkä Risatähti hivenen huomasi myös haluavansa päästä Tulikettua lähemmäs, ainakin fyysisesti. Syystähden seurassa hän oli viimeisen kerran ollut jotakuta todella lähellä ja hän huomasi olevansa yllättynyt siitä, että hän koki vetoa Tulikettua kohtaan.
''Olet selvinnyt paljosta ja joutunut kohtaamaan monia vaikeita asioita'', Risatähti osasi hiljaa sanoa, kuultuaan Tuliketun emosta ja ketuista. Ketut tuntuivat olevan vuosittainen ongelma Aurinkotuulen kissoille. Voisiko Risatähti suojella Tulikettua ketuilta vielä uudelleen? Silloin kun hän oli kansaan saapunut, sekin oli ollut aikamoista tuuria, että silloinkin ketut olivat piinanneet Aurinkotuulta. Risatähti ei ollut osannut pelätä kyseisiä kettuja Surutähden jälkeen, mutta hän kykeni ymmärtään Tulikettua.
Tuliketun puhuessa rakkaasta kumppanistaan, se sai Risatähden korvat painumaan alas. Hän tuskin olisi kyennyt puhumaan Syystähdestä vastaavin sanoin, ei sellaisella rakkaudella kuitenkaan vaan enemmänkin pakkomielteellä. Kuitenkin Tuliketun kosketus sai Risatähden säpsähtämään ja kohottamaan korvansa yllättyneenä toisen läheisyyttä. Hän antoi Tuliketun ominaistuoksun kutsua perhosia vatsaansa ja olisi halunnut kiertää omat tassunsa toisen tassun ympärille, ettei toinen päästäisi irti lapaansa hänen lavastaan. Mutta hän ehkä onneksi ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa, ja varovasti hymyillä.
''Kiitos Tulikettu, kaikesta'', Risatähti hymyili.
Tulikettu oli varmasti siinä oikeassa, että heidän kokemuksensa ja taustansa olisivat erilaiset. Risatähti oli tottunut rähisemään jokaisesta tähteestä ja ratkaisemaan asioita väkivallalla, tai oveluudella. Mutta Tulikettu oli älykkäämpi ja rakentavampi puhuja. Risatähdellä olisi ehkä enemmän opittavaa seuraajaltaan kuin Tuliketulla edeltäjältään. ''Kansa tulee olemaan hyvissä tassuissa, kun minun aikani joskus päättyy. Sinun johdollasi tämä kansa saa kukoistaa, Lumisusi rinnallasi ja suojanasi'', Risatähti hymyili, mutta pian hänen silmiinsä osui jotakin yllättävää. Hän huomasi hämärissä leirin varjoissa, miten Tiikeriruusu livahti toisen varjon perässä pentutarhaan, suussaan pentu, joka hiljaa vinkui. Nopeasti kaksikko livahti pesään ja Risatähti siristi silmiään, sillä ei erottanut ensimmäistä pesään mennyttä kissaa.
''Mitähän tuo riesa taas on keksinyt'', Risatähti huokaisi ja nousi ylös, nyt tempperamenttisempana, kun ymmärsi velvollisuuksien taas kutsuvan häntä. ''Käyn katsomassa, jutellaan lisää myöhemmin'', Risatähti varovasti hännällään kosketti toisen lapaa ja kiirehti sitten pentutarhan suuntaan Tiikeriruusun hahmon perään.
Hän kuuli viereltään tassun ääniä, muttei uskaltanut katsoa Ruoskatähteä, joka harppoi hänen vierellään kuolon löyhkäisenä aaveena.
''Tiikeriruusu, mitä sinä teet täällä? '', Risatähti tiuskaisi ja astui pesään, jossa huomasi Tiikeriruusun istumassa säikähtäneenä Savuruoskan pedin äärelle, Savuruoskan hännän suojassa ollessa kaksi pientä hahmoa. Tiikeriruusu pyyhkäisi äkkiä tassullaan niskaansa ja puraisi kieltään sen näköisenä, että yritti keksiä miten yli hilseen vetäisi koko tilanteen. Risatähti jäi yllättyneenä kuitenkin katsomaan Savuruoskaa. ''Olet saanut pentuja?'', Risatähti räpytteli silmiään.
Eikö hän ollut sen vertaa enää kiinnostunut kansalaisistaan, että olisi ajantasalla siitä kuka oli tiineenä? Missä välissä Savuruoska oli löytänyt kumppanin?

//Heli, Sara, Wilma//

Veritähti palasi seuraajiensa kanssaan Hallavarjon reviiriltä takaisin leiriin, jossa kissat olivat täysissä työtehtävissään Surmavarjon ja Korppisydämen jakamien tehtävien parissa. Veritähti häntänsä heilautuksella antoi merkin, että mukana olleet kissat voisivat mennä syömään. Hän puhuisi vielä kansalleen, mutta heti ensimmäiseksi hän halusi päästä puhumaan Pakkassäteen kanssa, jolle oli jättänyt erikoisen tehtävän vastuulle ennen lähtöään. Päällikön ei kuitenkaan tarvinnut etsiä punertavaa tiikerikuvioista naarasta kauaa katseellaan, kun tämä saapui jo päällikköään kohden suussaan kaksi rastasta.
''Olen suorittanut pyytämäsi tehtävän ja ehdottaisin ateriointia yhdessä, jotta voimme keskustella asiasta'', Pakkassäde puhutteli häntä, johon Veritähti kohotti tyytyväisenä kulmiaan ja lähti askeltamaan toisen perässä sivummalle aukiolla. Kaksikko istuutui alas ja Pakkassäde jakoi rastaat kummankin eteen.
''Olen valinnut kysymyksellesi vastaukseksi seuraavat kansan jäsenet itseni lisäksi: Surmavarjon, Valkeaveren, Korppisydämen, ja Jaguaarintassun'', Pakkassäde meni suoraan asiaan ja ilmoitti valitsemansa kissat, jotka ansaitsivat hänen mielestään enemmän kunnioitusta. Veritähti keskittyi rastaan syöntiin ja katseli samalla sulkia repiessään aukiota mietteliäänä, kunnes rastaan hennot luut rutisivat hänen hampaissaan.
''Voin jakaa tuon ajatuksen kanssasi'', päällikkö lyhyesti vastasi, kaksikon keskittyessä loppuajan aterioimaan. Keskustelun jälkeen päällikkö kävi keskustelemassa mestareiden kanssa, joiden oppilaat olisivat pian tai heti valmiita soturiseremoniaan.
--
Veritähti kutsui kansan koolle, ja istuutui puhujanpaikalla alas katsellen aukiolle kerääntyviä kissoja tyytyväisenä.
''Myrskyvaahtera on nyt asettunut Hallavarjon reviirille. Siniperho elelee toistaiseksi vielä Hiirenpolun oppilaana Myrskyvaahteran kissojen luona, mutta hänen koulutuksensa on edistynyt nopeasti ja hyvin, joten yhteistyömme alkaa olla lopuillaan'', Veritähti pyyhkäisi valtavalla tassullaan korvansa taustaa. Se oli selvää, että Myrskyvaahtera ei siinä ajassa ehtisi toipua tarpeeksi. Muttei Veritähden aikeena ollutkaan odottaa kyseisen kansan toipumista, vaan pitää huolen siitä, että hän hallitsisi vielä tavalla tai toisella koko metsää. Mutta siihen hän tarvitsisi Pakkassäteen nimeämiä kissoja.
''Minulla on erityinen tehtävä annettavana Pakkassäteelle, Jaguaarintassulle, Surmavarjolle, Valkeaverelle ja Korppisydämelle, ja haluankin teidän saapuvan pesääni illan hämärässä, jotta voimme keskustella tulevasta tehtävästänne yhdessä'', päällikkö jätti paljon kysymyksiä leijumaan ympärilleen, muttei halunnut kertoa koko kansalle aikeitaan vielä.
''Lopuksi minulla onkin ilo nimittää kansallemme uusia metsästäjiä ja sotureita. Mestarit ovat keskustelleet kanssani palattuani leiriin. Mistetassu, Jaguaarintassu, Lakkatassu, Aamuntassu, Marrastassu, Hernetassu ja Kaamostassu, astukaa eteenpäin'', päällikkö kutsui oppilaita eteenpäin muiden kissojen seasta. Osa oppilaista oli saanut ajoissa tiedon mestareiltaan seremoniasta, mutteivät kaikki, joten osa näytti todella yllättyneiltä. Veritähti laskeutui alas puhujanpaikalta, jotta voisi kohdata nuoret soturit silmästä silmään, vaikkakin koko eroa riitti. Jaguaarintassu istui selkä suorassa veljensä Marrastassun vierellä, silmät kiiluen ja lavat leveinä. Veritähti ei ollut ollenkaan yllättynyt siitä, että kyseinen kissa olisi tehnyt vaikutuksen Pakkassäteeseen. Mutta Marrastassu vaikutti myös nokkelalta ja Veritähti pohti poikkeaisiko vielä Pakkassäteen ajatuksista.
'' Minä Veritähti, Synkkävarjon päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä kansaa, jopa henkenne uhalla?'', Veritähti oli monia kissoja nimittänyt, ja vain harvoin virallisilla sanoilla sotureiksi tai oppilaiksi.
Osa oppilaista ilmoitti kovaan ääneen lupauksensa, mutta muutama oppilas vain nyökkäsi viileästi ja Jaguaarintassun kasvoille kohosi vain kevyt irvistys arpisen naaman taakse. Veritähti vastasi irvistykseen veikeällä virnistyksellä. Hänelle se oli saman tekevää, kuka halusi uskoa soturilakiin ja toimia sen mukaisesti, hän ei sitä edellyttänyt seuraajiltaan.
''Esi-isiemme voimien kautta, annan teille soturinimenne. Tästä hetkestä lähtien teidät tunnetaan Mistetupsuna, Jaguaarinraivona, Lakkapantterina, Aamunkolibrina, Marraskauhuna, Hernetäplänä ja Kaamostaikana! Esi-isämme ja kansamme kunnioittavat teitä, ja hyväksymme teidät Synkkävarjon täysiksi sotureiksi ja metsästäjiksi'', Veritähti ilmoitti kuuluvasti, kansan puhjetessa voitonriemuisiin huutoihin.
Yleensä kolli ei ollut kovinkaan luova keksimään jatkoa oppilaiden soturinimille, mutta hän oli tuntenut lähes jokaisen vanhemmat, joten tiesi näiden toiveet ja tietysti, olihan ulkonäkö ja luonne osana jokaisen nimeä.
Nuoria sotureita odottaisi tulevana yönä valvominen ja vartiointi. Veritähti heilautti häntäänsä sen merkiksi, että hänen puheensa olisi ohitse ja hän lähti edeltä pesäänsä, odottamaan hämärän saapumista, jotta kissat voisivat saapua hänen pesäänsä kuulemaan tulevasta tehtävästä.

//Masi
Tulikettu antoi hymyn nousta huulilleen huomatessaan, miten Risatähden asettauduttua alas toinen rentoutui silmien edessä huomattavasti. Ehkä hän oli vain keskusteluhetken tarpeessa, tai sitten Tuliketun rauhoittavakin läsnäolo sai päällikön hetkeksi irtautumaan ahdistavasta mielestään. Joka tapauksessa violetti silmäinen naaras katseli ystäväänsä rauhallisesti ja lämmin tuike koko ajan silmissään. Hän mielellään kuuntelisi Risatähden asioita, oli ne huolia tai murheita tai hyvän päivän suunnitelmia. Varajohtaja ei tiennyt oliko hän yllättynyt vai ei Risatähden kertoessaan ensin nähneensä esi-isien ilmestyvän hänelle. Moni kissa tuntui nykyään omaavan erikoisen suhteen Kaikuun sekä esi-isiin, eikä Tulikettu ollut sinänsä yllättynyt, että johtajalla olisi tällaisia piirteitä. Mutta kuullessaan niiden ilmestyvän jo monia kuita sitten, se sai ehkä toisen miettimään millaisia voimia Risatähdellä sitten olisikaan. Risatähti käänsi päänsä pois ja Tulikettu nojautui hieman lähemmäs voidakseen hakea toisen katsekontaktia ehkä auttaakseen tätä kertomaan enemmän. Hän oli kiinnostunut tämän ajatuksista, ja tämä, tai jokin tästä, selvästi ahdisti naarasta. Tulikettu otti pienen pienen askelen lähemmäs Risatähteä ja yritti tavoitella tämän silmiä, ennen kuin naaras jatkoi ja lopulta käänsikin katseensa takaisin kohti Tulikettua. Kun Risatähti lopulta sanoi Tuliketun pitävän häntä hulluna, oranssi naaras pudisteli päätään pieni huvittunut hymy kasvoillaan. Ei tietenkään pitänyt, ei hän voisi pitää. Lopulta lämmin katse palautui johtajaan, kun tämä jatkoi.

“Et kuulosta hullulta, ja olen iloinen siitä, että pystyt puhumaan päätäsi auki jollekin. Olen otettu, että pystyt avautumaan minulle tällaisesta asiasta”, naaras aloitti hiljaa ja katseli kasaan lyyhistynyttä ystäväänsä. “Jokaisella meistä on omat ongelmansa, ja yksin niiden ratkominen yleensä ei ratkaise paljon mitään. Tahdon auttaa sinua siinä missä voin, siksi olen tässä”, violetti silmäinen tokaisi räpäyttäen silmäpariaan ja lämpimästi hymyili Risatähdelle.

“Menetin emoni ketuille, enkä kyennyt pelastamaan häntä, saati tekemään hänen hyväkseen mitään. Ennen sitä emoni vihasi minua sen takia miltä näytin. Hän ei halunnut olla tekemisissä kanssani saatika kutsua minua omakseen. Mutta lopulta hän itse menehtyi kettujen hyökkäyksessä, ja viimeisillä sanoillaan hän kutsui minua omakseen, ja uudella nimelläni. En koskaan ollut niin onnellinen sekä surullinen samaan aikaan”, hän huokaisi syvään muistellessaan Tulenvirtaa syvällä rakkaudella. “Olin pitkään kykenemätön uskomaan itseeni, näkemään itseni jonkin arvoisena. Olin vain pala rumuutta kaiken sen heikkouden keskellä. Ja pennutkin pelkäsivät minua”, Tulikettu naukui hiljaa, niiden muistojen ajatteleminen teki vieläkin hieman kipeää.

“Mutta sen myötä tapasin myös elämäni rakkauden, josta en koskaan tahdo luopua. Lumisusi oli minulle kaikki siinä kohtaa. Menetin kaikki, perheeni, ulkonäköni, voimani. Mutta löysin hänet. Ja hän korjasi minut. Riipi kasaan kaiken mitä minusta oli jäljellä ja lopulta loi minusta vahvan soturin, jota kansani tarvitsi. Rakkauteni välittyi hänestä kansaani, ja tässä seison vuodenaikojenkin jälkeen, vaikka hänen aikansa onkin kulunut loppuun kanssani. Uskon kuitenkin löytäväni hänet vielä joku päivä, kun sen aika koittaa”, Tulikettu huokaisi syvään ja painoi päätään ajatellessaan Lumisutta, kaunista ja viehättävää lumipalloa, joka piti hänestä aina huolta. Voi miten hän rakasti toista edelleen... “Olisin tehnyt mitä tahansa voidakseni estää hänen kuolemansa. Mutta niin piti vain käydä”, tämä huokaisi surullisesti lopulta kääntäen katseensa takaisin Risatähteen.

“En ehkä ole nähnyt samanlaisia ongelmia tai tapahtumia kuin sinä. Mutta luotan sinuun kovasti ja uskon, että yhdessä löydämme vastauksen tähänkin. Toivon, että ajatuksiesi avaaminen antaa sinulle rauhaa nukkua paremmin, ja ehkä voin auttaa sinua paremmin löytämään sellaisen polun, jossa esi-isien näkeminen ei tuota tuskaa tai ahdistusta. Toivon myös, että he ymmärtävät antaa sinulle rauhaa ja voimaa johtaa meitä, kuten sinut oli valittukin tekemään. Et ole tärähtänyt, olet vain elänyt tämän kanssa yksin liian pitkään”, Tulikettu painoi lopulta lapansa Risatähden lapaa vasten ja hitaasti painoi päätään toisen viereen. Hän oli tyytyväinen kuullessaan näin paljon ehkä vieraasta, mutta pikkuhiljaa yhä läheisemmästä persoonasta. Itse Risatähdellä ei ollut täällä paljoa mitään. Outo kansa, uudet kissat. Mutta Tulikettu olisi tässä aina hänen vierellään.

“Olen tässä sinua varten Risatähti. Missä tahansa tarvitsetkin minua”, hän vielä hiljaa huokaisi räpäyttäen hymyillen silmiään toisen turkin tuntiessaan omaansa vasten.

//Heli//

Tiikeriruusu laski varovasti toisen pennun alas ja kietaisi pennun tassujensa väliin, sekä vatsansa ja häntänsä suojaan, jotta tämä pysyisi siellä lämpimässä, ei kuitenkaan haluten pidätellä pentua erossa Savuruoskasta tai päinvastoin. Savuruoska halusi vastauksia ja Tiikeriruusu halusi vakuuttaa tämän, ettei hänellä ollut mitään aietta olla uhka tai vihollinen tälle. He olivat kokeneet yhteisen matkan ja sillä hetkellä, kun he meinasivat pudota vuorelle kiivetessä, Tiikeriruusu oli uskonut saaneensa yhteyden Savuruoskaan, jonka kanssa oli hetken ajan kamppaillut molempien hengistä, etteivät he putoaisi. Mutta Savuruoska halusi suojella näitä pentuja, jotka tuoksuivat Usvajoelta ja yrteiltä, toki olivat mutaisia ja muta aiheutti hajun osittaisen katoamisen.
''Minä oikeastaan seurasin Liekkivarjoa'', Tiikeriruusu irvisti hivenen kärsivästi. ''Olen varma siitä, että hän odottaa pentuja ja hän näytti hyvin epäilyttävältä, kun yllättäen poistui leiristä. Ja jotenkin ajattelin, että ehkä saisin hänet käräytettyä jostain epäilyttävästi, jotta saisin omaa mainettani puhdistettua. Yritän olla Aurinkotuulelle hyvä soturi, vaikkakaan soturilaki ei ole vahvuuteni ja olen ajattelematon riiviö'', hän heilautti häntäänsä huvittuneena itselleen. ''Sain hänet kiinni tarkkailemassa sinua ja kahta Usvajoen kissaa, ja hän oli valmis kynsimään minulta silmät, korvat ja varmaan nyppimään kaikki karvanikin yksitellen. Mutta lupasin olla tukenasi, kun hän lähti Usvajoen kissojen perään'', soturi jatkoi.
''En ole nähnyt hänen palaavan rajan toiselta puolelta takaisin, mutta hän meni puhumaan niille kissoille, joita olit tapaamassa. Hän käski pitää sinusta ja sinun pennuistasi huolta, ja pitää kuononi kiinni. Enkä oikeastaan ole ihan varma, miksi hän halusi komennella minua, kun minä komentelin häntä samasta asiasta'', naaras suolaisi nolostuneena etutassuaan ja pyyhkäisi sillä niskaansa.
''Joka tapauksessa. En ole kuullut sinun keskustelujasi, olen saanut jo läksytyksen Liekkivarjolta ja haluan auttaa sinua ystävänäsi, joten saisinko olla hyödyksi sinulle?'', Tiikeriruusu teki asiasta yhteenvedon ja tarkkaili turkkinsa lämmössä olevaa pentua, joka kurisi hiljaa tyytyväisenä lämpimässä. ''Ovat sitten nämä omiasi tai eivät, mitä haluatkin kertoa, ne näyttävät osittain Tammihaukalta. Ymmärrän kyllä, jos olet halunnut pitää pennut ja kumppanisi salassa, onhan Tammihaukalle syntymässä pentuja Ampiaisroihun kanssa. Ja miten paljon Tammihaukka jo pentuna jaksoi jaaritella, miten upea ja kaunis, mahtava ja ihana sinä olet'', Tiikeriruusu pyöritteli huvittuneena silmiään.
''Liikaa draamaa pentujen todellisen isän kertominen aiheuttaisi kansassa ja Ampiaisroihun kanssa. Ikävää vain, että piilossa olleet pennut olivat päätyneet Usvajoen partion löydettäväksi. On parempi viedä heidät leiriin ja kertoa päällikölle totuus Tammihaukasta ja sinusta, mutta ehkäpä säästää muu kansa siltä. Noh, sinä teet omat päätöksesi, mutta minä haluan olla avuksi'', hän hymyili leveästi toiselle, ja iski silmää. ''Noniin, pylly ylös, mennään sitten leiriin'', soturi nappasi pennun hampaisiinsa ja tahtomatta olla Savuruoskan vihan kohteena sen enempää, vaikka hän oli tainnutkin arvata totuuden, hänelle oli vihaakin tärkeämpää olla Savuruoskan ystävä ja jatkaa elämää. Pentu haukotellen keikkui soturin hampaissa, kun Savuruoska pitkän tuijotuksen jälkeen lähti hänen peräänsä toinen pentu hampaissaan (?)

//Heli//

Risatähden päästyä istuutumaan Tuliketun vierelle ja haistaessaan toisen ominaistuoksun, tuosta tuntui, että järki alkoi saada taas otetta hänen mielestään. Tuliketun läsnäolo sai hänet rauhoittumaan ja hän hoksasi ajatella myöskin sitä, miten paljon hänen varapäällikkönsä oli hänessä saanut aikaan. Hän ei esimerkiksi ollut niin itsekäs, että hän olisi sotkenut toista pakkomielteisiinsä, toisin kuin Syystähden. Ehkä heidän välisensä ystävyys tai luottamus, tai suhde olisi aitoa? Eikö epäaitona Syystähti ollut heitä ajatellut kuultuaan totuuden siitä, miten kaikki oli alkanut heidän välillään ja miten paljon vaivaa Risatähti oli toisen hyväksi tehnyt?
Risatähti veti syvään henkeä ja samalla maisteli varapäällikkönsä ominaistuoksua, antaen itsensä rentoutua viiksiään myöden. Minkälaisena Tulikettu mahtoi hänet aidosti nähdä? Mahtaisikohan hänen synkästä naamastaan tai kalmanlöyhkäisesti Hallavarjon pinttyneestä hajusta huolimatta toinen nähdä hänet jollain tavalla viehättävänä? Edes hänen arpiaan merkkinä vahvuudesta tai rohkeudesta? Synkät ajatukset kuitenkin puristivat hänen sydäntään ja muistuttivat, että en olivat epätoivoisia ajatuksia, eikä Tulikettu varmasti ajattelisi häntä mitenkään läheisenä, vaan edeltäjänään ja ehkä korkeintaan luotettavana Aurinkotuulen tulevaisuuden turvaajana.
''En tiedä, yrittävätkö esi-isät puhutella minua'', Risatähti huomasi kaikkien muiden ajatuksiensa lomasta käytännössä sylkäisevänsä ulos sen, että hän näki kuolleita. Että Ruoskatähti ilmestyi hänelle. ''Kauan sitten sisareni kuoleman jälkeen, ensimmäisiä kertoja esi-isä ilmestyi minulle ja puhutteli minua pyrkimään kohti Hallavarjon varapäällikköyttä, etten sisareni kuoleman seurauksena jäisi pimeyteen'', Risatähti huomasi, miten luontaista hänelle oli valehtelu, ja puri itseään kieleen, saadeen varmasti Tuliketulta kummastuneen katseen. Hän ei halunnut valehdella Tuliketulle, mutta miten hän voisi kertoa tälle, että hän oli hukuttanut oman sisarensa, joka oli ollut varapäällikkö, jotta voisi itse kohota varapäälliköksi, mutta varapäälliköksi olikin noussut Syystähti? Miten hän-. Katosessaan Tuliketun kasvoja Risatähti painoi korviaan ja käänsi katseensa pois, hän oli liian hyvä Hallavarjon jäsen, pimeä mieleltään ja näkemässä vain hyötyjä, tekemässä vain valintoja, jotka vuodattivat verta. Hän ei ollut kykenyt sitä näkemään Syystähden vierellä, hän oli ollut niin sokea päämääristään ja oikeuttanut tekonsa. Mutta silti hän ei täysin ymmärtänyt, miksi Syystähti oli hänelle niin vihainen. Olisi ollut edes imarreltu, että Risatähti oli niin kiintynyt häneen, että oli ollut valmis pistämään kaiken polvilleen Syystähden takia.
''Äh, unohda mitä sanoin sisarestani. Joka tapauksessa, silloin näin isoisääni hereillä ollessani satunnaisesti ja pitkään hän ei enää käynyt luonani unissa tai aavemaisena hereillä ollessani, mutta viime aikoina näen hänet aina vain useammin Aurinkotuulen leirissä. En ole kuullut hänen enään puhuvan mitään, mutta-'', Risatähti sulki suunsa ja loi sitten Tulikettuun katseen, tuijottaen tätä pitkään hiljaa.
''Ei minun sanoissani taida olla mitään järkeä? Pidät minua hulluna'', Risatähti yritti kohottaa kasvoilleen huvittuneen hymyn, mutta se jäi hyvin keskeneräiseksi ja oli enemmänkin häpeävä irvistys.
''Oletko sinä koskaan rakastanut ketään niin paljon, että olet ollut valmis tekemään mitä tahansa hänen puolestaan? Tai onko sinun elämästäsi joskus lähtenyt joku sellainen tärkeä henkilö pois, jonka poislähtö tai ehkä kuolema on ajanut sinut epäilemään omia valintojasi tai päätöksiäsi? Onko sellaista edes sopivaa kysyä?'', Risatähti lysähti kasaan ja kääri tiukasti häntänsä tassujensa päälle näyttäen karvaiselta möykyltä.
''Olen tainnut nukkua vain todella huonosti ja kuvitella asioita, kuten esi-isän tarkkailun. Taidan olla niin väsynyt omiin ajatuksiini, etten saa nukuttua ja näen varjojenkin ääriviivat hahmoina. Anteeksi, että joudut kuuntelemaan varmaan todella vainoharhaiselta kuulostavaa jaaritteluani. Mutta itselleni tuottaa ensimmäistä kertaa elämässäni selvästi helpotusta se, että puhun ääneen, enkä yritä ratkoa niitä yksin. Alan saada jo itsekin kiinni siitä, miten tärähtäneeltä kuulostan'', Risatähti heilautti kuumottavia korviaan.
Niin sen oli oltava, vaikka Ruoskatähti oli ollut niin todellinen.

//Masi
Savuruoska yritti kannatella suussaan kahta pientä karvapalloa, jotka haisivat sekä yrteiltä, mutta myös pelolta pienen seikkailun myötä. Omituinen keskustelu Riitasoinnun kanssa pyöri vieläkin hänen mielessään, ja Sudenliljan näkeminen oli saanut hänen sydämensä pusertumaan kasaan, sillä hän tiesi, ettei voisi toista tavata hyvin pitkään aikaan. Tahtoisiko kolli tavata häntä? Enää, kun hänellä olisi Riitasoinnun pennut omiensa sijaan. Syvä huokaus sai hänet unohtamaan käpälänsä asetelmat ja tuon toinen käpälä putosi kuoppaan, horjuttaen hänen tasapainoaan ja saaden pennut heilahtamaan hänen otteessaan. Pieni naaras pentu karkasi hänen suustaan, ja kiljaisten tämä putosi märkään multamaahan, toisen jopa pyöriessä hieman alamäkeen nummen mukana. Savuruoska ei ehtinyt sanaakaan sanoa, kun jostain pinkaisi esiin tuttu kissa sekä tämä pehmeällä äänellään kertoi tahtovansa auttaa. Hölmistyneen epäileväisenä Savuruoska käänsi katseensa Tiikeriruusuun, joka hädissään nappasi entisen valkoisen kissapennun hampaisiinsa ja anovasti sitten katseli kohti ystävätärtään.

Epämääräinen uhkaavuus paistoi tuon punaisissa silmissä, vaikka myös epävarmuus ja toivo sykkivätkin hänen turkkinsa alla. Kului hyvä tovi, kun Savuruoska vain tuijotti Tiikeriruusua, joka olisi varmasti voinut kuulla, nähdä sekä kokea kaiken, minkä Savuruoskakin oli juuri nähnyt. Kertoisiko hän? Tietäisikö hän? Lopulta valkea naaras räpytteli silmiään ja käänsi katsettaan hitaasti pois, selvästi alakuloisuuden vallitessa tämän ajatuksia. Voisiko hän kertoa? Voisiko hän luottaa todella Tiikeriruusuun, toisin kuin Liekkivarjo sanoo? Hän pääsi turhautuneen huokauksen hampaidensa välistä ja istuutui etäämmälle märästä lammikosta, asettaen nyt rimpuilen kollipennun käpäliensä väliin.

“Mitä sinä tiedät, Tiikeriruusu? Olethan rehellinen?” naaras tokaisi hiljaa katsellen käpäliään, sitten vilkaisten kohti ystäväänsä, ja alkaen sitten sukia riuhtovaa kollipentua saadakseen tuon turkilta yrttien tuoksun pois. Hän voisi sanoa näiden olevan omiaan, pitäneensä ne vain etäämmällä kansassa ollessaan epävarma omasta suunnitelmastaan. Mutta uskoisiko sitä toisaalta kukaan? Savuruoska ei tiennyt ollako toivokas vai täysin musertunut näiden myötä. Pennut toivat hänen elämäänsä lisää valoa, mutta kuka uskoisi näitä hänen omakseen? Varsinkaan, kun Tiikeriruusulla oli oma tarinansa tästä kaikesta. Lopulta epävarma ja masentunut silmäpari vilkaisi kohti Tiikeriruusua.

//Masi
Tulikettu vaihtoi painoa käpälillään ja huokaisi syvään viileän ilman ympäröidessä leiriä. Hän oli asettunut pienelle kohoamalle leirin reunamalla katsellakseen ympärillä tapahtuvaa hälinää. Oli loukkaantuneita kissoja löytynyt läheltä leiriä hyvinkin paljon, ja toisaalta kansojen tilanne hieman painoi varajohtajan mieltä. Voisiko piankin syttyä suurempi sota? Olisivatko kaikki pulassa, kun tällaiset pienet kansojen yhteenotot alkoivat olla yhä useammin arkipäivää. Oranssi naaras nuolaisi rintaansa pari kertaa, ja kohottaessaan päätään hän huomasi Risatähden astelevan häntä kohden, ilme tulkitsematon. Naaras räpäytti violettia silmäpariaan, nyökäytti päätään tervehdykseksi ystävälleen ja kutsui toista sitten viereensä, kuullessaan tuon ajatukset.

“Tietysti minulla on aina aikaa puhua kanssasi”, hän naukaisi ystävällisesti ja teki tilaa pienelle kohoumalle, joka oli erillään rakennetuista pesistä sekä yleisistä oleskelupaikoista. He voisivat olla hetken kaksin, pois niin sanotusti kansalaisten silmistä. “Mitä on mielenpäälläsi?” Tulikettu tokaisi lopulta katsellessaan Risatähden musta valkeaa turkkia korvanpäistä varpaisiin. Olisiko hänellä jotain pahoja ajatuksia jaettavana? Kenties epäilyksiä, tai vain neuvojen tarvetta Aurinkotuulessa. Vaikka Risatähti oli ollut yllättävä valinta Aurinkotuulen uudeksi johtajaksi, oli hän ottanut tehtävänsä hyvin vastaan, ja vielä saanut kansalaisten hyväksynnän aika äkkiä. Ei varajohtaja nähnyt enää kissoja, jotka olisivat katseellaan epäileväisiä naarasta kohtaan. Ja varmasti Tulikettu rinnallaan, olivat kansalaisetkin hieman varmempia omasta johtajastaan. Oranssi naaras kääräisi paksuhkon häntänsä käpälilleen ja tarkkaili Risatähteä odottavaisesti, kuitenkin tyyni sekä vastaanottava hymy kasvoillaan.

//Heli//

Tiikeriruusu jäi toistaiseksi äimistyneenä katsomaan Liekkivarjon perään, kunnes sai taas tassunsa liikkumaan ja hän päätti suunnistaa Savuruoskan ja tämän pentujen perään. Hän ei tarkalleen tiennyt mistä olisi kyse, muttei hän antaisi minkään vaaraan saattaa naarastakaan. Mutta ennen kuin hän voisi auttaa, hänen olisi saatava Savuruoska ymmärtämään, että hän oli ystävä eikä vihollinen, eikä se välttämättä olisikaan kovinkaan helppo työ tehtäväksi. Tiikeriruusun piti myös saada selvennys sille, miten Savuruoska voisi selittää kansalleen muutaman päivän vanhat pennut, mutta mikä tämän juoni tai idea olisikaan, Tiikeriruusu voisi ehkä auttaa siinä.
Soturi lähti kiireesti naaraan perään, mutta joutui jo pian hidastamaan askeleitaan, koska alkoi empiä, kun erotti Savuruoskan hahmon kulkemasta eteenpäin. Tuon matkanteko näytti vaikealta kaksi pentua suussaan ja Tiikeriruusu pysähtyi korvat luimussa murheellisena katsomaan toisen päämäärätietoista, mutta myös huteraa kulkua. Pian kuitenkin kuului terävä miukaus, kun toinen pennuista oli livennyt Savuruoskan otteesta ja muljahti märkään maahan (?). Naaras pentu kiljaisi inhosta, kun hänen turkkinsa muuntautui multaiseksi ja Tiikeriruusu kiirehti paikalle auttaakseen.
''Minä voin auttaa, odota hieman'', hän naukui Savuruoskalle, joka käänsi valpastuneen (?) katseensa Tiikeriruusuun, joka noukki naaraspennun hampaisiinsa ja katseli varovasti Savuruoskaa. ''Kerro vain mihin haluat minun kantavan hänet, haluan olla apunasi'', Tiikeriruusu naukui hiljaa, tuijottaen Savuruoskan ehkä uhkaavaakin tuijotusta ehkä peräti jopa anovasti.

//Heli//

Risatähden ja hänen ryhmänsä palauttua takaisin leiriin mukanaan kaksi pahoin loukkaantunutta vierasta kissaa, jotka puhuivat sekavasti jostakin Hahtuvaroiskeen laumasta ja sen tuhoutumisesta. Päällikkö partionsa kanssa saattoi nämä kissat parantajien hoiviin, Koivumyrskyltä ja Kohtalontassulta samalla pyytäen, että kaikki tieto, jonka kissat kertoisivat parantajille, nämä kertoisivat siitä päällikölle tai varapäällikölle. Voisi olla mahdollista, että olisi vielä lisää kissoja, jotka olisivat vaarassa ja lähistöllä tarvitsemassa apua, tai tekemässä hidasta ja kiduttavaa kuolemaa. Risatähti katseli leiriä parantajienpesän edustalta murheellisena ja pysäytti sitten katseensa mustaan kissaan, joka istui saaliskasan vieressä.
Sen siniset silmät tuijottivat uhkaavasti takaisinpäin, ja sen ruma arpinen naama kiilsi auringonvalossa. Ruoskatähti! Siitä ei ollut liikaa aikaa, mutta tarpeeksi aikaa, että Risatähti oli jo hetkeksi ehtinyt unohtaa esi-isänsä jatkuvan ja piinaavan läsnäolon. Viimeksi Ruoskatähti oli vaatinut häntä palaamaan takaisin kotiin, puhdistamaan Hallavarjon vääräuskoisista ja unohtamaan rakkautensa Syystähteen, ja niin myöskin Tulikettuun, joka ei voisi koskaan Risatähteä tehdä onnelliseksi Ruoskatähden mielestä. Mutta jokin oli kuitenkin muuttunut. Ruoskatähti tuntui lopulta olleen ihan tyytyväinen siihenkin, että Valkeatähden suku, eli Ruoskatähden veljen suku pystyisi suojelemaan Aurinkotuultakin, muttei hän tainnut hyväksyä sitä, että Risatähti johtaisi tätä kansaa. Risatähti oli pimeyttä, siinä missä Valkeatähden sukulaiset olivat valoa. Naaras puristi tiukasti silmänsä kiinni, jotta kadottaisi Ruoskatähden kuvajaisen tästä hetkestä.
Kuitenkin silmät avatessaan kolli oli siirtynyt hänen naamaansa kiinni ja henkäisi kylmäävän henkäyksen häntäpäin, joka sai päällikön karvat kohoamaan hetkeksi, ennen kuin tuulen mukana Ruoskatähden hahmo katosi. Kylmä henkäys muistutti Hallavarjon viimaisaa maastoa, vaikka synkät puut olivatkin sitä yrittäneet suojella. Kylmä maa, kylmät sielut ja kylmät kissat mieliltään ei kuitenkaan ollut vain muisto menneisyydestä. Risatähti painoi hetkeksi päätään alemmas, mutta kohotti sen yhtä nopeasti, kun hän huomasi Tuliketun.
Olisikohan naaraalla aikaa jutella hänen kanssaan syvällisempiä? Risatähti kohosi jaloilleen ja kulki Tulikettua kohden, joka näytti vartioivan leiriä, ehkä tämänkin ajatuksissa pyöri se, voisiko jostakin olla tulossa lisää apua tarvitsevia. Syystähti olisi ottanut kaikki kissat huomaavansa, eikö? Pitäisikö Risatähdenkin? Oliko se keino puhdistaa omatuntoa vai mainettaan, vai saada kansaansa lisää jäseniä? Miten Syystähti mahtoi voida henkisesti?
''Olisiko sinulla aikaa jutella kanssani, vaikka ihan pieneksi hetkeksi? Haluaisin vaihtaa jonkun kanssa ajatuksia'', päällikkö naukui tasapaksulla äänellä, mutta tuon katseesta saattoi päätellä, että nyt ei olisi kyseessä mitkään päällikön tai varapäälikön tehtävät, vaan enemmänkin halu puhua. Ihan vain puhua ja kysyä, niinkuin ystävä ystävältä.

//Heli, Sara, Wilma//

Veritähden palauttua takaisin reviirille ja leiriin Synkkävarjoon mukanaan Valkeaveri ja Korppisydän, Surmavarjon ollessa vastuussa leiristä heidän poissaollessaan, päällikkö kohosi jälleen heti puhujanpaikalle. Kuitenkaan ennen kuin päällikkö ehti aloittaakaan puhettaan, kissat tekivät tilaa, kun Kuulammelle lähtenyt Pakkassäteen partio palasi juuri paikalle. Pakkassäde nyökkäsi päällikölle sen merkiksi, että oppilaat olisivat saaneet enteensä tulevaisuudestaan Kuulammella ja olisivat valmiita ansaitsemaan nimensä sotureina. Jaguaarintassu istuutui Marrastassun ja Lakkatassun väliin, ja Veritähden täytti hetkeksi tyytyväisyys siitä, että kansalaiset edistyisivät, vaikka usea kansa oli yhdistetty yhdeksi. Kaikki hänen lapsensa olisivat samassa paikassa ja ensimmäisiä murhia ja niiden yrityksiä saisi vain odottaa, vaikka Veritähti toivoikin saavansa seuraajansa tekemään yhteistyötä, enemmän kuin kilpailemaan keskenään.
''Myrskyvaahteran kanssa kävimme puhumassa ja olemme aloittaneet yhteistyön heidän kanssaan. Siniperho on tällä hetkellä Hiirenpolun oppilaana ja jäänyt nyt Myrskyvaahteraan. Hän palautuu keskuuteemme, kun päättää koulutuksensa Hiirenpolun avustuksella. Olemme antaneet heidän käyttöönsä Hallavarjon reviirin ja ensimmäiset ryhmät Myrskyvaahterasta siirtyvät sinne tämän päivän aikana Utupöllön ja Helmitassun johdolla'', Veritähti ilmoitti, kuten oli Myrskyvaahteran kissoille luvannutkin. ''Myrskyvaahtera tarvitsee kuitenkin apuamme lumen saamisessa pois reviiriltään ja mahdollisesti lumen tuhonneiden pesien uudelleen rakentamisen kanssa. Nyt kuitenkin ensimmäinen tehtävämme on auttaa heitä saamaan lumen pois pesien päältä ja aukiolta, jotta kadonneet voidaan löytää. Seuraavat kissat lähtevät mukaani avustamaan kaivuutöissä: Routanauru, Fanalokavarjo, Vatukkaveri, Nokkostiikeri ja Valkeaveri'', Veritähti katseli kissoja läpi, eikä todellakaan kovinkaan moni näyttänyt kovinkaan innokkaalta tulevasta tehtävästä. Hän halusi tehdä varapäälliköstään tunnetumman kasvon myös Myrskyvaahteran kissojen silmissä, jotta huhu Valkeaverestä lähtisi liikkeelle.
''Korppisydän, muodosta sinä partio, joka auttaa Myrskyvaahteran kissoja leiriytymään Hallavarjon entiselle reviirille. Kunnostakaa pesiä ja metsästäkää, kun Myrskyvaahteran kissat saapuvat ja nämä tehtävät on hoidettu, vahvistakaa Hallavarjon reunimmaiset rajat muiden kansojen kuin Myrskyvaahteran rajojen kanssa ja palatkaa Synkkävarjon leiriin'', Veritähti nyökkäsi naarasta kohden. Hän jättäisi myöhemmin Korppisydämen vastuulle Hallavarjon alueen, sillä naaras olisi siellä jo monia muita pidempään kulkenut, mutta toistaiseksi alue kuuluisi Myrskyvaahteran kissoille.
''Surmavarjo, sinun tehtävänäsi on ottaa Kuutiikerin entisestä reviiristä vastuualueesi. Kokoa sinne lähtevät perheet ja jäsenemme ja aloittakaa kunnostustyöt, jotta voitte olla sillä osa-alueella valvomassa mahdollisia rajojen ylityksiä, vahvistakaa rajojen hajut ja tehkää Synkkävarjon vahvuus näkyväksi'', Veritähti ilmoitti.
''Ja lopuksi minun on ilo saada nimetä kansallemme uusia sotureita. Jaguaarintassu, Marrastassu, Aamuntassu ja Lakkatassu, astukaa eteenpäin'', Veritähti kehotti nelikkoa, samalla kun laskeutui puhujankiveltä pitkin askelin alas kohtaamaan nelikon.
'' Minä Veritähti, Synkkävarjon päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Jaguaarintassu, Lakkatassu, Marrastassu ja Aamuntassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä kansaa, jopa henkenne uhalla?'', Veritähti lausui muodollisuuksia, vaikkei niitä kohtaan osoitetulla totuudella tai valheella ollut hänelle väliä. Kansan suojelemisella toki, mutta soturilaki oli toisarvoinen Veritähdelle.
Neljän oppilaan suusta kuului erilaisella volyymin voimakkuudeella lupaus.
''Siinä tapauksessa, esi-isien voimien kautta, annan teille soturinimenne. Tästä hetkestä teidät tunnetaan Jaguaarinraivona, Lakkapantterina, Marraskauhuna ja Aamunkolibrina! Esi-isät kunnioittavat teidän rohkeuttanne, uskollisuuttanne ja luotettavuuttanne, ja hyväksymme teidät Synkkävarjon täysiksi sotureiksi!'', Veritähti naukui juhlavasti, kissojen alkaessa kutsua uusia sotureita heidän uusilla nimillään. Nelikolla olisi edessään leirin valvominen sinä yönä, joka sopisi hyvin, kun päällikkö ja varapäällikkö olisivat poissa leiristä.
Kun Veritähti laskeutui alas puhujanpaikalta, hän suuntasi kohden Pakkassädettä, joka kohotti toiseen katseensa.
''Sinulle minulla on erityinen tehtävä'', Veritähti hymähti ja tarkkaili hetken Pakkassädettä. Vaatiko Veritähti jopa jo liikaa työtä uskollisimmilta seuraajiltaan? Olisiko Pakkassäde edes sitä? Ehkä ei, tämä oli ollut kuitenkin hänen tyttärensä varapäällikkö, mutta sillä ei ollut väliä Veritähdelle. ''Haluan sinun arvioivan kansalaistemme uskollisuutta, voimakkuutta ja jonkinlaista.. arvokkuutta. Haluan sinun nimeävän minulle ne kissat, jotka mielestäsi ansaitsevat enemmän arvostusta tai eräänlaista .. voimaa lavoilleen'', Veritähti hymähti.
Sitten hän kuitenkin naurahti itsekseen.
''Kissoja, jotka voisit nähdä seisovan itsesi rinnalla suuressa sodassa voittajina. Niin. Sellaisia kissoja toivon sinun ilmoittavan minulle, kun Myrskyvaahterasta palaan. Olet vapaa kulkemaan pitkin reviirejämme ja tehtäviämme, arvioi ja lepää'', Veritähti nyökkäsi ja astui sitten Pakkassäteen ohitse, kutsuen Myrskyvaahteraan lähtevän partion mukaansa.

//Heli, Sara, Aaduska//

Jaguaarintassun kadotettua todellisuus ja lukkiuduttuaan uneensa, tämä näki alkuun vain pelkkää pimeyttä, ennen kuin hän raotti silmiään. Kimaltava tähtimaa peitti hänen ympärystäänsä ja hän kohosi rauhallisesti jaloilleen, ottaen varovaisia askeleita eteenpäin, tähtien kimalluksen kadotessa ja tassunjälkien jäädessä hänen takanaan pimeiksi ja kalman routaisiksi läiskiksi. Nuori kissa yritti tavoittaa jotakuta, joka voisi kertoa hänelle enteensä. Hän ei tiennyt, mikä häntä voisi pimeydessä odottaa, mutta vaikutti siltä, että pitkäänkin yksinään tepastellessaan hän olisi yksin pimeydessä.
Pian hän erotti verisiä askeleita kulkevan edellään, niitä ilmestyi kerta toisensa jälkeen hänen eteensä, muttei hän nähnyt, kuka ne askeleet jätti. Nuorukainen lähti seuraamaan askeleita ja lopulta hän päättyi lammen rannalle, jossa pinta väreili, vaikka ilma tuntui olevan tyyni. Maailma oli rauhallinen, hiljainen ja tyyni, mutta lammen vesi kupli ja pyöri. Jaguaarintassu istuutui lammen rantaan ja jäi katselemaan sen poreilevaa käytöstä silmiään siristäen.
Hänen toinen silmänsä näki pitkästä aikaa todella hyvin esi-isien valtakunnassa, vaikka hän oli jo ehtinyt tottua sen sumeaan katseeseen. Hän oli saanut pahan myrkytystilan taistelussa Kuutiikerin vallankaappauksessa, kun Paahdekobra oli valannut kyntensä myrkyllä ja Jaguaarintassu oli syöksynyt auttamaan Korppisydäntä pulasta. Hän ei varsinaisesti ollut päättänyt koskaan astua emoaan, veljeään tai ketään vastaan, muttei myöskään sitä kenen puolella hän olisi. Mutta se kaikki oli muovannut hänelle vahvemman tulevaisuuden, kun Veritähti oli antanut hänelle ikuisen elämän, jonka avulla Jaguaarintassu oli vielä elossa. Kyseisen elämän vahvuuden tuntiessaan hän ei olisi koskaan voinutkaan uskoa, että hän pääsisi tähtikimalteisella maaperälle, mutta hän uskoi, että hän kulki kahta polkua ja Kaiku yrittäisi vielä kaikkensa, että nuori, vahva ja voimakas soturi puhdistaisi sydämensä ja käyttäisi kykyjään pelkkään hyvään.
Jaguaarintassu halusi kuitenkin valtaa, ja metsän kuninkuuden, mutta näyttäisi siltä, että vain Veritähti voisi tarjota sen avun hänelle, jonka hän tarvitsisi. Hänen valtansa ei tulisi jäämään Synkkävarjoon, kun hän jonakin päivänä sen saisi, mutta koska hän oli vielä nuori ja kokematon, hän tarvitsisi jonkun näyttämään hänelle suuntaa ja opettamaan häntä käyttämään suurissa lavoissaan olevaa voimaa edukseen.
Jaguaarintassu kallisti päätään pidemmälle vettä ja kykeni erottamaan kuvajaisen, jossa tuijotti häntä nuori ja hämmästyttävän komea punertava kolli. Kissan silmät olivat siniset, mutta kylmästi tuijottavat. Tuon silmien ympärys oli tummempi kuin lammen pohja ja turkki pitkä, paksu ja pörröinen, haavaton ja naarmuton, vailla karvankaan katkaisua. Hän ei tunnistanut nuorukaista, joka häntä tervehti takaisin, mutta hänet valtasi enemmänkin halu vastata siihen kylmään katseeseen ja olla suurempaa kuin tuo olisi koskaan ollutkaan.
''Et tunne pelkoa, eikä sinulla ole rakkauttakaan. Mutta onko aikeesi suojella metsää vai hallita sitä?'', nuorukainen kysyi yllättävän matalla äänellään Jaguaarintassulta, joka heilautti korviaan karkoittaakseen toisen synkän äänen korvistaan.
Jaguaarintassu ei siihen ehtinyt edes vastaamaan, kun hän aisti liikehdintää lammen toiselta puolen, vastarannalta.
Hän erotti punertavan ruskeaan suuren kollin, jonka selkää pitkin meni ainakin kolme syvää arpea ja tämän vierellä seisoi pieni verenpunainen kolli, joka katseli suurempaa kollia vakavana ja mietteliäänä.
''Tulee vielä päivä, jolloin sinä otat paikkani Synkkäklaanin sankarina'', vanhemman kollin äänen Jaguaarintassu kykeni juuri ja juuri erottamaan. Nuorempi kissa räpäytti hiljaa silmiään ja kääntyi sitten katsomaan kohti Jaguaarintassua, silmät tuijottaen kylminä ja valkeina häntä. Jaguaarintassu huomasi kavahtavansa sitä murhan- ja kostonhimoista katsetta.
Heidän välisensä katsekontaktin kuitenkin rikkoi se, kun lammen pinta sylkäisi kuumaa ja polttavaa sylkeä Jaguaarintassua kohti. Kolli hypähti taaemmas ja paljasti kyntensä, mutta lammen pinta oli täyden liekkimeren pauloissa, nostaen savua korkealle ilmaan ja jättäen Jaguaarintassun katsomaan liekkimerta sanattomana, tuntiessaan poltteen kärventävän hänen turkkiaan.
Hän ei tiennyt, miten liekkimeri ja metsän sankarina oleminen voisivat määritellä hänen tulevaisuutensa, kun hän säpsähti hereille Kuulammella, haistaen palaneen karvan katkeran löyhkän nenässään.

//Heli, Aaduska, Sara//

Jaguaarintassu oli lähtenyt seuraavan päivän harjoittelujen jälkeen yhdessä Nokkostiikerin, Höyhenkynnen, Ruiskyyn, Aamutassun, Marrastassun ja Lakkatassun kanssa kohden Kuulampea, heiden ryhmänsä johtajana toimiessa Pakkassäde. Iso ryhmä kulki rauhallisesti keskenään keskustellen eteenpäin, mutta Jaguaarintassu puhkui jo tarmoa, sekä intoa. Hän saisi muiden oppilaiden tavoin tulevaisuudestaan ennustuksen, vaikkakin hän oli kuullut, että Kuoloon uskovat Aamutassu ja Lakkatassu näkisivätkin ennustuksensa sijaan pahimman painajaisensa, joka heidän tulisi voittaa. Mitä se sitten ikinä tarkoittikaan, Jaguaarintassu oli hivenen siitä kateellinen. Hän ei tuntenut pelkoa, hän muutti epävarmuutensa raivoksi ja iskisi vaikka karhun kimppuun! Mutta ennen kaikkea hän oli saanut erityisen lahjan ja uuden mahdollisuuden Veritähdeltä. Nuoren Jaguaarintassun rinnassa koristi rastin mallinen arpi, sillä tämä oli meinannut kuolla ilman parantajaa sodassa saamaansa myrkytykseen. Mutta Veritähden kirouksen avulla hän oli enemmän elossa kuin koskaan.
Pakkassäde oli tainnut muutaman kerran kulkea lähelle ainakin Kuulampea, jos ei koskaan sinne asti, mutta perille he selviytyivät. Kuulampi tuntui saavan Kuutiikerin entisten jäsenten karvat hivenen kohoamaan, sillä näiden usko oli niin vahvaa Kuoloa kohtaan, ettei Kaiun muovaama Kuulampi tuntunut heistä kotoisalta. Mutta Kuulampi oli myös keino pitää yhteyttä heidän esi-isiinsä.
Jaguaarintassu marssi Nokkostiikerin perässä Kuulammelle ja Höyhenkynsi opasti nuoria, että heidän tulisi juoda lammen vettä, päästäkseen uneen. Jaguaarintassu ei ollut meinata malttaa vuoroaan juoda lammesta ja kiertyä kerälle, hän halusi nähdä ja kokea jo kaiken! Hän käpertyi suurelle ja pörröiselle kerälle Marrastassun ja Lakkatassun väliin.
Ja lähes heti kun hän sulki silmänsä, uni kaappasi hänet mukaansa.

// Masi, Heli

Naaras alkoi pikkuhiljaa löytää jonkinlaista paikkaa Synkkävarjosta, vaikka silti koki edelleen kylmät väreet, kun sivussa katseli Kuutiikerin ja Synkkävarjon jakaumia. Jotkut pystyivät jo viihtymään toistensa kanssa, mutta kyllä naaras pystyi heti huomaamaan, että jonkinlaista mahdollista katkeruutta oli ilmassa. Olihan se oletettavaa, olihan Synkkävarjo oikeastaan tunkeutunut ja tuhonnut heidän kotinsa ja vaatinut liittymään joukkoonsa tai menettäisi päänsä. Aivan kuten Kuuratähdelle oli käynyt. Pelkästään se muisto naaraan mielessä sai hänet nielaisemaan, kun Siniperho oli liittynyt sisarustensa väliin kuuntelemaan uuden päällikön puhetta kokoontumisesta. Kauempana istui Valkeaveri Korppisydämen rinnalla, jonka näkeminen sai myös naaraan valppaaksi. Olihan kolli oikeastaan melkein tappanut tuon, kun Synkkävarjo oli hyökännyt. Se kuvitelma oli edelleen syvällä naaraan mielessä, melkein jopa niin syvällä, että tuo ei tahtonut alkuun ymmärtää Veritähden päätöstä.
Siniperho suostui vasta oman nimensä kuultuaan nostaa katsettaan punaiseen paholaiseen, vaikka tuntui, että hän painui enemmän vain kasaan päällikön, varapäällikön ja muiden kansalaisten katseiden alla. Hän parantajaksi? Mitä nuo korkeammalla asemalla olevat olivat ajatelleet? Ehkä se oli Valkeaveren tapa pyytää anteeksi, vaikka naaras ei halunnut uskoa oikeastaan mitään hyvää näiltä kissoilta. Olisiko hänen nimeämisensä parantajaksi joku juoni? Ei Siniperho halunnut nauttia uudesta arvostaan ennen kuin tietäisi, että se ei ollut vain joku suunnitelma hänen ja entisen Kuutiikerin päänmenoksi. Kyllä arvo oikeasti kiinnosti tuota, enemmän kuin naaras uskalsi näyttää, vaikka ei voinutkaan välttää pientä hymyä nousemasta kasvoille, kun tuo uskaltautui vaisujen onnittelujen saattelemana nostaa leukaansa korkeammalle. Olisiko parantajien polku se, mitä hänen oli oikeasti määrä kulkea? Vaikka se olikin niin sanotusti paholaisen ja tuon kätyreiden päättämä.
---------------
Siniperho oli hetken ehtinyt levähtämään, ennen kuin Valkeaveri oli tullut herättelemään tuota. Naaras venytteli ja kipitti paljon suuremman kollin perässä aukiolle odottamaan muita. Veritähti oli kertonut kokoontumisessa, että he sekä myös Korppisydän matkaisivat yhdessä rajojen tuntumaan näkemään Myrskyvaahteraa, jossa he puhuisivat sopimuksestaan. Siniperho uuden arvonsa kanssa saisi koulutuksen Myrskyvaahteran Hiirenpolulta, kun taas toinen kansa saisi siirtyä entisen Hallavarjon reviirille siihen asti, että heidän leirinsä tulisi kuntoon lumivyöryn jäljiltä.

Pakkassäde katseli leirissä silmät viiruina tapahtuvaa puhetta, kun Veritähti kertoi tahtovansa Siniperhosta uuden parantajan. Punainen naaras vilkaisi entisten Kuutiikerin kissojen välissä istuvaa naarasta, pohtien siinä lomassa miten Routanauru voisi. Asettuisiko hän kansaan? Entä miten naaras itse voisi asettua? Näkisikö hän enää koskaan Kuuratähteä tai muita? Toisaalta tuntui paremmalta asettaa käpälänsä Synkkävarjon maille, mutta silti jonkinlainen ehkä epävarmuus tai epätietoisuus velloi hänen sisällään. Musta hännän pää nyppien naaras ei huomannut, että Veritähti oli katsahtanut häneen jonkinlainen virne naamallaan. Korviaan höristäen hän otti selvää, että lähtisi vanhempien oppilaiden kera Kuulammelle hakemaan ennustukset. Kyseisen tajuamisen jälkeen naaraan katse valui kohti vaaleaa nuorta kollia, joka istui parantajien pesän vierellä veljensä kanssa. Uusia mahdollisia sotureita pian. Pakkassäteen katse lopulta siivilöi läpi Synkkävarjon kissojen, kun Veritähti päätti puheensa, että pian kansa jakautuisi kolmeksi linnakkeeksi eri reviirien yli. Varmasti se asettaisi omia haasteitaan, mutta ehkä Synkkävarjolla olisi niin hyvä ote metsän kansoista, eikä ainakaan heidän yli noin vain käveltäisi. Kuten oli Kuutiikeri musertunut. Sinne maalle hän ei haluaisi palata. Ehkä hänen jatkonsa olisi parasta pitää Synkkävarjon mailla. Turkoosisilmäisen katse värähteli kansalaisesta toiseen, kun kissat alkoivat keskustella tapahtuneista ja osa näytti käyvän ehkä onnittelemassa Siniperhoa. Olihan se kansan pelastus, että huomenna aamulla heillä olisi parantajaoppilas, joka voisi pian kouluttaa sitten oman oppilaansa. Voisiko Synkkävarjo löytää vielä omaa oppilasta parantajan rinnalle? Hurjia sotureita näytti löytyvän, voimaa olisi aina, mutta pärjäisikö suuri kansa lopulta yhdellä tai kahdella parantajalla. Myrskyvaahterassa niitä näytti olevan kyllä kuin muille jakaa aina välillä. Pakkassäde hymähti itsekseen ja nuolaisi pariin kertaan rintaansa.

//Heli//

Aurinkotuulen ollessa palaamassa takaisin leiriin kokoontumisesta, Risatähden joukot kuitenkin pysähtyivät, kun kaikkien korviin kohosi raskasta hengitystä ja valitusta. Verenhaju löyhkäsi Aurinkotuulen rajoilla ja Risatähti ehti jo nähdä mielessään, miten Syystähti olisi tehnyt emonsa kaltaisen tempauksen ja kokoontumisen aikana määrännyt hyökkäyksen toiseen kansaan itsekkäistä syistä. Mutta Risatähti viittosi muita pysymään matalina ja hiljaa partio hiipi lähemmäs katsomaan nummien monttuja, joissa yhdessä makasi kaksi kissaa, toinen kyljellään ja toinen selällään, kerrassaan vaarattoman oloisina, kerta toinen oli paljastanut vatsansakin. Mutta molemmat verisinä ja lopen uupuneina.
''Keitä te olette?'', Risatähti murahti ja partio kaarsi montun ympärille, kissojen ponkaistessa pelästyneinä jaloilleen, kun iso määrä Aurinkotuulen kissoja olivat piirittäneet heidät, ja heidän karvansa kohosivat.
''Tämä on jonkun reviiriä!'', toinen kissa henkäisi kauhistuneena, mutta toinen suoristi ryhtiään ja katseli lujana, mutta samalla kunnioittavasti heidät piirittäneitä kissoja.
''Olemme paenneet taistelusta, jossa monet toverimme ovat kuolleet. Tuntematon kissajoukko hyökkäsi Hahtuvaroiskeen lauman kimppuun ja saatamme olla ainoat eloonjääneet, vaikkakin Kirvayö on vakavasti loukkaantunut. Minä olen Ampiaisroihu'', kolli naukui. Peräti ehkä molempien katseissa oli pelkoa, kyyneliä ja surua, mutta myös armoa aneleva katse. Risatähti vilkaisi Tulikettua mietteliäänä.
''Autetaan heidät leiriin ja Kohtalontassu, sekä Koivumyrsky saavat katsoa heidät kuntoon. En tiedä laumoista, joista he puhuvat, mutta on parempi ottaa heidät mukaansa, sillä tämä pelkotuoksu ja verenhaju voivat houkutella kettuja taas reviirillemme'', päällikkö naukaisi ja katseli, miten kissat laskeutuivat auttamaan kaksikkoa kohomaan tassuilleen.
Osa heistä olikin jo mennyt edeltä leiriin, kuten Tiikeriruusu, joka ei tunnetusti noudattanut kovinkaan maarittelevasti normeja.