//Masi
Tulikettu katseli hieman mietteliäänä kohti oppilaiden pesää, jonka suulla kansaan juuri itselleen sekä pennuilleen paikkaa hakenut Kinuskihäntä keskusteli pentujensa kanssa. Kolli oli kertonut, että heidän emonsa olisi kuollut ja kolli tahtoi villinluonnon sijaan kasvattaa pentunsa kansassa. Se oli Tuliketun silmään aivan hyvä ratkaisu, mutta jokin erikoinen tunne kuitenkin kaiversi hänen sisällään Kinuskihäntää katsellessaan. Oranssi varajohtaja kohensi kuitenkin ryhtiään lopulta, kun Risatähden pää nytkähti esiin pentutarhasta. Toisen kasvoilla ei ollut mikään erikoisen iloinen ilme, mikä voisi pentutarhalta tulon jälkeen olla kasvoilla, joten violetti silmäpari kohosi käpälilleen ja lähti askeltamaan johtajaansa kohden.

“Onko siellä kaikki hyvin?” hän asetti tahtinsa Risatähden käpälien mukaan ja hiljaa kysyi toiselta saavuttuaan tuon rinnalle. “Onko jotain, miten voin olla avuksi?” hän lisäsi vielä perään kaksikon kulkiessa oppilaiden pesän ohi, nuorukaisten kohteliaasti nyökäyttäen päätään ja Kinuskihännän painaessaan päätään kiitollisen oloisena johtajaparille. Risatähti vaikutti ehkä hieman poissa tolaltaan, olisiko sitten ollut heidän keskusteluistaan vai kokemastaan pentutarhassa? Mutta Tulikettu tahtoi olla avuksi johtajalleen parhaansa mukaan, myös hetkinä, jolloin hän ei tahtoisi pyytää apua, tai tuntisi että sitä tarvitsisi.

// Masi, Heli, Sara

Kolli oli saapunut yhdessä neljän muun kissan kanssa Veritähden pesälle ja jättäytynyt reunalle istumaan, jotta voisi kuunnella päällikkönsä tärkeän asian. Tuon vilkuili aina välillä muita paikalla olijoita hiljaa, mutta keskittyi pääsääntöisesti kuuntelemaan sen, mitä Veritähti kertoi heille. Suuremman punertavan kollin asiassa oli paljon kaikkea, joka sai Valkeaveren turkin jopa pistelemään, vaikka tuo pystyikin pysymään rauhallisesti omissa nahoissaan ajatusten kuitenkin juostessa kaikessa suuressa, mitä esimerkiksi ikuinen elämä ja Myrskyvaahteran pois pyyhkiminen toi tuon mieleen. Ei kollilla ollut niinkään paljon mitään ajatusta vastaan, vaikka se saikin hänet vilkaisemaan Surmanvarjoa, omaa isäänsä mietteliäänä. Valkeaveri oli alunperin saapunut kansaan tuon kollin takia, vaikka ei kovin lämmintä vastaanottoa niinkään saanut. Ei tuo tietenkään edes ollut sitä odottanut, ajatuskin siitä sai tuon vain hymähtävään viileän huvittuneena. Ei hänellä kuitenkaan ikinä ollut mitään muita suunnitelmia ollut, ja siitä huolimatta punertava kolli kohonnut jo varapäälliköksi sekä myös ilmeisesti luotettavaksi, jolla tuntui olevan enemmän merkitystä Synkkävarjon keskuudessa.
Veritähden uutisen jälkeen vuorotellen sekä Jaguaarinraivo että myös Pakkassäde vannoivat liittyvänsä mukaan, ja täten saivat Veritähden lupaaman ikuisen elämän. Valkeaveri vain siristeli jäänsinisiä silmiään tyynen rauhallisesti kaksikon vastaanottaessa Veritähden tekemää merkkiä, vaikka kolli tunsi oman turkkinsa kihelmöivän pisteliäästi. Ei toimenpide näyttänyt mukavalta tietenkään ja pelkästään ajatus ikuisesta elämästä sai tuon miettimään asiaa tarkemmin. Hän voisi kulkea monia kuita muiden kanssa katsomassa kun muut vanhenevat ja kuolevat pois hänen tassuiltaan, ainakin niin kauan, kunnes Veritähti voisi ottaa kirouksen pois.
"Olen mukana", Valkeaveri naukui viileään ja rauhalliseen tapaansa, vaikka ei välttämättä asiaa ollut sen enempää miettinyt. Tuo kuitenkin tiesi sen, että Synkkävarjo olisi hänen kotinsa ja varmasti sieltä löytäisi ne kissat, jotka voisivat loppu elämän olla kollin ympärillä. Mahdollisesti myös juuri ne, jotka pesään olivat saapuneet.

//Heli, Wilma, Sara//

Veritähden silmät kiilahtivat valkeina kohden Pakkassädettä, joka antoi Jaguaarinraivon tavoin Veritähden kannalta posiitivisen ja lupaavan vastauksen. Veritähti ei odottanut hetkeäkään, vaan hän loikkasi suurella voimalla Pakkassäteen eteen ja pyyhkäisi ilmaa valtavalla tassullaan niin, että Pakkassäteen vierelläkin olevien kissojen turkin kohahtivat ilmavirran voimasta ylöspäin. Pakkassäde kellahti selälleen, tuon rinnasta kaaressa lentäessä puolikaaressa verta.
Kuka tahansa tilannetta katsova saattoi nähdä pitkän haavan Pakkassäteen rinnassa pitkän pystyhaavan, joka tyrehtyi nopeasti Veritähden polttavan tuijotuksen alla, mutta kipu haavan aukeamisesta ja palosta kiinni sai Pakkassäteen sähisemään. Yllättävän hyvin naaras kohtasi kirouksen tuoman kivun.
Kun Pakkassäde kohosi istumaan, Veritähti pyyhkäisi hännällään pesänsä tomuja pois Pakkassäteen selästä ja sivalsi arven päälle lyhyen poikittaisen merkin, joka hiljaa suhahti vuotamatta.
''Koska tahansa voi tulla päivä, jolloin voitte tehdä suuria asioita tällä voimalla, mutta yhtä helposti kuin se on teille annettu, se voidaan ottaa pois'', Veritähti hymähti. ''Menkää syömään ja lepäämään'', Veritähti hymyili tyytyväisesti Pakkassäteelle ja Jaguaarinraivolle, Jaguaarinraivon suoristaessa ryhtinsä noustessaan ja lähtiessä pesästä.
''Unesi voivat olla poikkeavia tulevana yönä'', Jaguaarinraivo murahti Pakkassäteelle hiljaa pesän ulkopuolella. Nimensä mukaisesti kyseessä olisi kirous, eikä sellaisia käyttävät kissat kulkisi Kaiun luona vaan Kuolon valtakunnassa kirouksensa sammuttua. Kuolo toivottaisi varmasti riemuissaan Pakkassäteen luokseen, jos tuo ei vielä siellä olisi. Sitä ei Jaguaarinraivo ollut kiinnostunutkaan tietämään, mutta tänä yönä Kuolon kissat juhlisivat monia uusia jäseniä.
Sitten Jaguaarinraivon katse palasi uudelleen Pakkassäteen.
''Luuletko, että Korppisydän tai Surmavarjo suostuisivat?'', Jaguaarinraivo hymähti ilmeettömällä naamallaan. Kohautti sitten lapojaan ja lähti askeltamaan kohden ruokapaikkaa. Samalla hän toivoi, ettei kaksikko suostuisi, hän voisi hyvin mielin raahata Marraskauhun Veritähden eteen ja he voisivat Marraskauhun kanssa johtaa vielä koko maailmaa Veritähden rinnalla.
''En tarvitse ylimääräisiä sanoja, jos haluatte kieltäytyä tästä. Kuka tahansa voi arvioida toisen kyvykkyyden väärin'', Veritähti hymähti ja katseli pesässään jäljellä olevaa kolmikkoa uteliaasti kiiltäen silmät.

//Masi, Wilma, Sara
Korppisydän jännittyneenä paineli kynsiään maahan kuultuaan Veritähden puheensa päätteeksi nimeävän hänet johonkin tehtävään. Joku Veritähdelle luotettava kissa oli kuulemma miettinyt kansalaisista potentiaalisia osallistujia, ja toisaalta naaras oli hieman yllättynyt siitä, millaisen mahdollisuuden hän oli saanut. Ei hän ollut mielestään niin rohkea, niin voimakas tai kyvykäskään kuin nämä kissat hänen vierellään. Vaikka Korppisydän olikin saanut profetiaa varten erikoisen voimansa, oli se silti menneisyydessä eikä hänellä ollut mitään enää siitä jäljellä. Pelkkä muisto Korppivarjosta sai hänet kuitenkin taistelemaan paremman itsensä, sekä kansansa puolesta. Emonsa, sisarensa sekä oman kansansa puolesta. Veritähden tumma jylinä pesässä sai naaraan valkeat karvat kohoamaan hieman pystyyn, ja varsinkin kun pesässä istui muita suuria kissoja, Pakkassäde, Jaguaarinraivo, Valkeaveri. Kaikki niin suuria ja ylväitä häneen verrattuna.

Veritähden aloitettua oikeasta tehtävästään alkoi Korppisydämen selkäpiitä hieman karmia. Hän tiesi, että Synkkävarjo ja tietysti Veritähtikin oli metsän vallanhimoisia kansoja sekä kissoja, mutta olisiko Korppisydän valmis sellaiseen? Hän taisteli kansansa puolesta kyllä, mutta tahtoisiko hän olla ainoan kansan jäsen, omata kunniaa ja valtaa? Se houkutteli jollain tavalla, mutta pelotti myös. Korppisydämen katse kierteli kissoissa, suuri punertava tiikeriraitainen Pakkassäde vain katseli Veritähteä mitään tulkitsematon katse turkoosissa katseessaan. Ihan kuin Veritähti, vain pari sukupolvea myöhemmin. Hän oli niin ylvään ja kauniin näköinen. Vaikka hyvin tappava, mitä hän oli ymmärtänyt.

Lopulta Korppisydän hätkähti takaisin omista ajatuksistaan, kun Veritähti mainitsi Myrskyvaahteran pyyhkimisestä. Hekö nyt kaiken jälkeen hyökkäisivät heidän kimppuunsa? Tai siis jopa pyyhkisivät pois kartalta? Se sai naaraan hännänpään vääntelehtimään ikävästi, hän pohti kaikkia vaihtoehtoja, olisiko tähän hyvä ryhtyä vai ei. Jos hän ei ryhtyisi, pyyhkisikö Veritähti hänet pois kartalta? Naaras varovasti kohotti katsettaan kohti johtajansa piinaavan kylmää katsetta, joka hymyili lopulta ilkikurisesti kerrottuaan ikuisesta elämästä, joka tekisi kissoista todella vaarallisia. Olisiko Korppisydän sellainen kissa, todella vaarallinen? Voisiko hän auttaa heitä muuten? Naaraan sydän pamppaili rinnassa hirveää vauhtia, kun kaikki ajatukset rymysivät hänen sisällään. Jaguaarinraivo oli ensimmäinen kissa, joka otti vastaan Veritähden lahjan, ikuisen kirouksen, joka seuraisi elämän antajaa ajan loppuun. Jos Korppisydän ottaisi tämän vastaan, hän tulisi menettämään kuiden ajan kansalaisia, kuiden ajan rakkaitaan ympärillään, kun itse eläisi niin pitkään kuin johtajansakin. Olisiko se, oikein? Hänen katseensa putosi maahan, ja viereltään lopulta naaras kuuli, miten Pakkassäde heilautti tuuheaa häntäänsä käpälillään.

“Olen valmis kaikkeen”, Pakkassäteen tumman sävytteinen ääni naukui rohkeasti ja hän räpäytti vain silmäpariaan kohti Veritähteä, ennen kuin tuon rinta otti syvään henkeä ja tasoittui sitten. Mitä Korppisydämen tulisi sanoa? Hän avasi suutaan tietämättömänä vastauksesta. Tuon katse maassa poukkoili pitkin ja poikin ilman oikeaa päämäärää, ilman oikeaa vastausta.

//Heli, Nuge, Wilma, Sara

Jaguaarinraivo loi mitäänsanomattoman, muttei täysin viileää katsetta Marraskauhuun, joka toivotti onnea tulevaan tehtävään. Kieltämättä Jaguaarinraivo piti ajatuksesta, että hän olisi tullut päällikön huomaavaksi, muutenkin kuin sodassa saamilla vammoillaan ja tuon pelastavalla lahjalla, ettei Jaguaarinraivo ollut kuollut myrkkyyn. Vaikkei hän voisikaan siitä puhua kenenkään kanssa, olihan hän vannonut siitä Veritähdelle pitävänsä ikuisena salaisuutena sen. Muttei hän täysin ymmärtänyt, ettei Marraskauhua oltu valittu hänen rinnalleen. Tämäkin oli taistellut rohkeasti ja pelottomattomasti sodassa.
''Marraskauhu'', Jaguaarinraivo keskitti nyt huomionsa veljeensä ja maisteli toisen uutta nimeä kielellään. Mutta nyökkäsi sitten vain ja kääntyi siirtymään kohden päällikönpesää, johon muita kissoja oli myös jo matkalla. Hän pitäisi vielä huolen siitä, että hänet ja hänen veljensä tultaisiin tuntemaan pelolla ja kauhulla, vaikkei heti ehkä päällikkö sitä huomaisikaan.
Jaguaarinraivo jättäytyi kulkemaan rauhallisin askelein Pakkassäteen kanssa johtokolmikon perään, jotka oli myös nimitetty kuulemaan tuleva tehtävä.
Pesässä Veritähti näytti siltä kuin nukkuisi, tuon leuka oli rauhallisesti etutassujen päällä ja suljetut silmät kohdistettuina pesän suuaukkoa kohden, kun ryhmä asteli pesään. Hetken ajan Jaguaarinraivo ehti ajatella, että tuo näytti todella levolliselta ja rauhalliselta, sellaiselta jota ei välttämättä haluaisi herättää, mutta ehkei koskaan enää nuori soturi voisi nähdä karismaattista ja uhkaavaa päällikköään niin levolliselta. Mutta samalla hetkellä, kun kissat istuutuivat alas riviin, päällikön valkeat silmät kohdistuivat kissoihin. Jaguaarinraivo pysyi liikkumattomana, mutta havaitsi liikehdintää sivullaan, kun haukan katse terävöityi saapujiin.
''Iltaa teistä jokaiselle ja onnitteluni vielä Jaguaarinraivolla uudesta arvostaan'', Veritähti aloitti matalalla äänellään, ja venytteli makeasti, istuutuen sitten ryhdikkäästi, mutta pää hivenen kumarassa pesässä, korvatupsujen hipoessa katon kuollutta kasvustoa. ''Olen antanut erään luotettavan kansamme jäsenen nimetä kansastamme ne kissat, jotka hän on katsonut lupaaviksi kansamme tulevaisuudelle. Jotka ansaitsevat kunniaa elämäänsä, mutta ovat myös luottamuksen arvoisia. Voitte nyt rauhoittua ja hetkeksi hymyillä itsellenne siitä kunniasta'', Veritähti hymähti.
Jaguaarinraivo ei piittannut mitä mieltä muut olisivat hänestä ja kietaisi vain häntänsä arvokkaasti vierelleen, pitäen ryhtinsä hyvänä ja olemuksensa viileänä. Hän ei luottaisi yhteenkään kissaan, joka istui hänen vierellään. Ehkä juuri ja juuri Korppisydämeen.
''Olen teistä kaikille luvannut erilaista kunniaa ja valtaa elämäänne. Yksi teistä sellaista voimaa omaakin jo sielussaan, mutta vielä on teidän muiden vuoronne saada jotakin niin arvokasta, joka auttaa meitä kohoamaan tämän metsän vahvimmaksi ja lopulta ainoaksi kansaksi'', Veritähden silmät kiilsivät uhkaavasti pesässä, Jaguaarinraivon pakottaessa pitämään korvansa koholla tarkasti kuunnellakseen. Koko metsäkö voisi olla Synkkävarjon? Loputtomasti ruokaa, loputtomasti valtaa? Mutta myös paljon kissoja, joiden kanssa jakaa pesiä. Ehkä se toisi metsään rauhaa, kun kaikki taistelisivat samalla puolella ja kapinat saataisiin lopetettua heti alkuunsa. Muttei rehellisesti Jaguaarinraivo halunnut rauhaa, mutta voisiko hän olla yksi niistä kissoista, jotka saisivat olla osana hallitsijoita? Riittäisikö se hänelle? Jaguaarinraivo siristi mietteliäänä silmiään.
''Myrskyvaahtera on nyt johdatettu Hallavarjon reviirille, ja he asettuvat sinne kodiksi, hiljalleen kunnostaen leiriä ja metsästäen. Hiirenpolun, heidän parantajansa mukaan, Siniperho on lähes valmis aloittamaan parantajanamme, joten emme tarvitse heitä enää ja he vievät vain tilaa meidän reviirillämme'', Veritähti nuolaisi viekkaasti suupieliään.
''He tekevät toisinsanoen työn puolestamme leirin kunnostuksessa valmiiksi. Me piiritämme heidät ja pidämme huolen, että Myrskyvaahtera on pyyhitty pois kansojen keskuudesta ja saamme heidänkin reviirin valtaamme'', Veritähti tuntui hetkeksi katoavan todellisuudesta leveän hymynsä taakse, kunnes tämän silmät räpsähtivät ja tämä oli läsnä taas tilanteessa.
''Mikäli ette usko, että olette valmiita tähän tehtävälle, voitte nyt poistua pesästä. Mikäli olette valmiita tehtävälle, teitä odottaa ikuisen elämän kirous, joka takaa sen, että saatte haltuunne, eräänlaista kuolemattomuutta, joka tekee teistä..'', Veritähti katseli kynsiään ja katsahti sitten kissoihin, laskien tassunsa alas kynnet esillä. ''Sanotaan vaikka niin, että todella vaarallisia'', hän hymyili itsekseen leveästi.
Jaguaarinraivo istui tyynesti aloillaan ja vaisusti sivusilmällään yritti lukea muiden kenraalien ja soturien kasvoja näiden ajatuksista.
''Ikuisuutenne on yhtä ikuista, kun kirouksen antajanne on elossa ja niin kauan kuin meillä on yhteiset suunnitelmat, yhteiset viholliset ja olette valmiita seuraamaan kiroajaanne, minun ei tarvitse sitä teiltä ottaa pois. Suuressa suosiossani eivät ole koskaan olleet kissat, jotka ovat itsekeskeisen säälittäviä'', päällikkö kohautti lapojaan.
Syntyi pesään hiljaisuus ja Veritähti jäi uteliaana seuraamaan kissojan liikehdintää. Kuka jäisi, kuka olisi valmis ottamaan kirouksen ja aloittamaan maailman puhdistuksen, jotta lopulta olisi jäljellä vain yksi kansa. Jaguaarinraivo paljasti kyntensä ja pörhisti itsevarmasti rintaansa.
''Minä olen valmis'', hän kohtasi Veritähden katseen pelottomattomasti ja silmät kiiluen.

/Heli

Risatähti tarkkaili vielä tiukalla mulkoilullaan Tiikeriruusua, mihin tahansa tuo naaras liittyisikin, se ei voisi tarkoittaa mitään hyvää. Mutta Savuruoska vaikutti päällepäin olevan paremmassa kunnossa kuin väittämänsä tarinan mukaan, että olisi juuri synnyttänyt kylmässä ulkona odottamattomia pentujaan. Risatähti heilautti korvaansa epäileväisesti, mutta Ruoskatähden mädänhajuinen hengitys haistessa vieressä, Risatähti ei oikeastaan ollut kiinnostunut selvittämään tilannetta.
''Ilmoita minulle tai Tuliketulle, kun olet valinnut pennuillesi nimet'', Risatähti lopulta viileämmin tokaisi ja katsahti vielä kerran kahteen pentuun. ''Mieluiten kertoisin saamista pennuistasi kansallemme, jotta kansa voi onnitella koko perhettä, sinau ja pentujen isää'', Risatähti nyökkäsi ryhdikkäästi ja loi vielä epäilevän katseen Tiikeriruusuun, joka katseli ihailevasti kahta pentua.
''Tiikeriruusu varmaankin tiedostaa, että hänen tehtävänsä soturina jatkuvatkin, vaikka ystäväsi onkin saanut pentuja'', Risatähti tuhahti itsekseen. Risatähdestä ehkä tuli katkeran sävyinen marisija, mutta olisiko hän voinut koskaan päätyä Syystähden kanssa vastaavaan pisteeseen? Risatähdestä lähes näytti siltä, että näillä kahdella naaraalla voisi hyvinkin olla tulossa jonkinlaista romantiikkaa välilleen tai sitten Risatähti oli itse niin kipeä kumppanin huomiosta, että katkeroitui jo kaikkien muiden välisestä ystävyydestä.
Kieltämättä tilanne näytti Risatähdestä erikoiselta, että hänen oma oppilaansa olisi jo saamassa pentuja. Eihän siitä ollut kauaa, kun tämä oli vasta saanut soturinimensä.
''Ampiaisroihu varmaan liittyy pesätoveriksesi lähiaikoina. Hyvää yötä'', Risatähti tuumasi vielä Savuruoskalle ja poistui pesästä, lumen narskuessa hänen perässään kulkevan varjon tassujen alla.

// Heli, Masi, Sara

Valkeaveri palasi muiden kanssa takaisin leiriin haukotellen, vaikka ei tuntenut oikeastaan muuta kuin adrenaliinin virtaamisen suonissaan. Matka oli ollut pitkä aina Myrskyvaahteraan asti, jonka jälkeen kolli oli vielä seurannut päällikköä entiselle Hallavarjon reviirille saattaen Myrskyvaahteran kissoja sekä kaiken jälkeen vielä palannut takaisin omaan leiriin, jossa kissat olivatkin täynnä kenraalien määräämiä tehtäviä. Kaikesta huolimatta tuo ei kuitenkaan tuntenut kuin pientä tyhjyyttä vatsassaan, jonka takia asteli ensimmäisenä hakemaan itselleen jotain syötävää ja sen jälkeen työntyi hiukan sivummalle, mutta lähelle kuuntelemaan Veritähden puhetta. Punertava päällikkö ilmoitti tilanteesta, jonka jälkeen Valkeaveri hiiren syömisen lomassa pystyi kuulemaan oman nimensä muiden luotettavien joukossa sekä tehtävästä, joka oli ilmeisesti tarkoitettu vain muutamille kansan kissoille. Kolli vilkuili muita nimettyjä ja siristeli silmiään kiinnostuneena, vaikka ei tunteita sen enempää näyttänytkään. Mihin tehtävälle kolli nyt päätyisi, kun oli vasta äskettäin palannut leiriin? Hän olisi voinut käydä jonkinlaisen keskustelun isänsä kanssa, mutta oppilaiden nimityksen sijaan kolli vain nousi tassuilleen ja työnsi hiiren luita hiukan kauemmas tassullaan. Tuon jäänsiniset silmät tarkkailivat juuri nimettyjä ja hänen kasvoilleen nousi pieni virne, jolla tuo yritti jotenkin näyttää kannustavalta. Onhan se aina mahtavaa saada vahvaan kanssaan lisää vahvoja sotureita.
"Onnittelut", kolli naukaisi nimetyille, mutta lähti nopeasti astelemaan Korppisydämen sekä Surmavarjon suuntaan, jotka olivat varapäällikön tehtäviä tehnyt hänen ollessa poissa.
"Mennäänkö?" Kolli naukaisi kaksikolle tarkoittaen sanoillaan kutsua Veritähden luokse. Ei tuo tietenkään kaksikkoa sen enempää jäänyt odottamaan, vaan lähti mahdollisimman rauhallisesti johdattamaan heitä päällikön luokse olettaen myös muiden nimettyjen tulevan perässä (?).

//Masi
Marraskauhu katseli suurin hymyilevin katsein kohti Veritähteä, joka nimitti juuri hänet sekä veljensä sotureiksi Synkkävarjon kansalle. Se oli upea hetki. Kaikki käyty harjoittelu, kaikki ne pitkät yöt ja kärsivät aamut, kun piti ajoissa lähteä liikkeelle. Nyt se olisi takana, vaikka sama homma jatkuisi. Enää ei vain olisi ketään niskassa hengittämässä. Kollin siniruskea katse valui hitaasti Veritähden lopetettua kollista kohti Jaguaarinraivoa, ja hetkeksi Marraskauhu jäi ajattelemaan tuon nimeä. Sen kauhu ja jo pitkältä tuoma pelko sai varmasti myös vastustajat hieman varuilleen. Miten Veritähti päätyi sellaiseen, jo kaukaa yllyttävään ehkä jopa vihamieliseen nimeen? Siis se sopi kyllä Jaguaarinraivolle, kolli oli pelkkää raivoa, voimaa ja vihaa täynnä. Ainakin siltä oli vaikuttanut Kuutiikerin taistelussa. Marraskauhu hännällään tönäisi veljeään lapaan ja nyökäytti tuolle päätään. Hän pääsisi vielä keskustelemaan Veritähden kanssa hämärän tullen jostain tehtävästä. Pakko myöntää, hän oli kateellinen veljelleen, mutta ehkä hän tosiaan oli tuollaisen ansainnut. Herättänyt sellaista voimaa ja kunnioitettavaa toimintaa, että pääsisi muiden kokeneiden sotureiden kera jonkinlaiselle tehtävälle.

“Onnea, ja menestystä tehtävällesi”, Marraskauhu naukaisi kuiskauksena veljelleen, tietäen etteivät he saisi puhua ennen aamunkoittoa. Mutta hän oli ylpeä veljestään, ylpeä myös itsestään. Saavuttanut sisäisen vahvuutensa ja löytänyt itsestään kunnon soturin rahkeet, vaikka emo sekä Saarnitassu oli menetetty. Hänellä olisi kansansa sekä veljensä. Siinä olisi hänelle tarpeeksi. Kaikki mitä Marraskauhu voisi tarvita elämäänsä. Kolli kohosi käpälilleen ja nyökäytti päätään myös muille soturinimensä saaneille.

//Masi
Savuruoska pyöritteli päässään vielä kaikkea käytyä Tiikeriruusun kanssa, kun kaksikko oli hämärässä harppomassa kohti leiriä, kotia, kahden uuden pennun kanssa. Nuorukaiset olivat varmasti kylmissään sekä nälissään, valmiita asettumaan petiin sekä emon vatsan lämpöön. Toivottavasti he eivät muistaneet mitään näistä ajoistaan, jottei vanhempana tarvitsisi esittää mitään. Syvä huokaus karkasi toisen kurkusta asettauduttuaan omaan petiinsä pentutarhaan. Tiikeriruusu oli laskenut toisen pennun hampaistaan hänen vatsansa juureen ja Savuruoska kääri valkean häntänsä pentujensa suojaksi, näiden alkaessa pian kehrätä unisesti vatsan lämmössä. Hymy alkoi nousta toisen kasvoille ja hän käänsi punaiset silmänsä kohti Tiikeriruusua, kuitenkin ehtimättä sanoa mitään. Pesän suuaukon täytti varjo, ja pian Risatähden hahmo asteli esiin vaatien tietää mitä Tiikeriruusu oli tekemässä. Äkkiä kuitenkin johtajan huomio siirtyi Savuruoskaan sekä tuon kahteen pentuun hänen vatsansa juurella. Pelko alkoi sykkiä hänen rinnassaan, mutta emo pyrki pitämään itsensä rauhallisena kääntäen ihailevan katseensa pienokaisiin.

“Tämä ei ollut odotettu juttu. He tulivat liian ajoissa. Mutta onneksi Tiikeriruusu oli mukanani”, hän naukui hiljaa ja nuolaisi pojan sekä tyttären päälakea, pentujen uinuessa rauhallisena. “En minäkään odottanut tätä, en vielä”, hän huokaisi ja käänsi katseensa johtajaansa. Toivottavasti pieni valkea valhe olisi tarpeeksi patistamaan Risatähden matkoihinsa. Hän ei ollut valmis vielä kertomaan mitään sen suurempaa kansalle, ei Risatähdelle. Äkkiä ajatus Liekkivarjosta sai Savuruoskan katseen painumaan maahan kohti omia tassujaan. Koska heidän pitäisi hänestä kertoa? Eikö Liekkivarjo olisi koskaan enää tulossa takaisin? Suru alkoi nyt viedä tilaa pelolta ja tuon hännänpää alkoi nykiä rauhattomasti. Hän räpäytti silmiään pariin kertaan ja sitten laski päänsä pedin reunalle lähelle hännänpäätään sekä pentuja.
“Voimme keskustella lisää ehkä aamunkoitteessa? Lupaan käydä katsomassa Koivumyrskyä silloin, mutta nyt tahdon vain unta”, naaras huokaisi ja loi anovan katseen johtajaansa.

//Heli

''Kiitos Tulikettu, minä todella koen tarvinneeni sanojasi'', Risatähti hymyili varovasti kokeneelle Aurinkotuulen kissalle. Onneksi hän oli aikoinaan valinnut toisen varapäällikökseen, selvästi naaraalla oli hänelle tarjota kaikkea apua ja tukea, mitä hän voisi koskaan tarvita. Ehkä Risatähti hivenen huomasi myös haluavansa päästä Tulikettua lähemmäs, ainakin fyysisesti. Syystähden seurassa hän oli viimeisen kerran ollut jotakuta todella lähellä ja hän huomasi olevansa yllättynyt siitä, että hän koki vetoa Tulikettua kohtaan.
''Olet selvinnyt paljosta ja joutunut kohtaamaan monia vaikeita asioita'', Risatähti osasi hiljaa sanoa, kuultuaan Tuliketun emosta ja ketuista. Ketut tuntuivat olevan vuosittainen ongelma Aurinkotuulen kissoille. Voisiko Risatähti suojella Tulikettua ketuilta vielä uudelleen? Silloin kun hän oli kansaan saapunut, sekin oli ollut aikamoista tuuria, että silloinkin ketut olivat piinanneet Aurinkotuulta. Risatähti ei ollut osannut pelätä kyseisiä kettuja Surutähden jälkeen, mutta hän kykeni ymmärtään Tulikettua.
Tuliketun puhuessa rakkaasta kumppanistaan, se sai Risatähden korvat painumaan alas. Hän tuskin olisi kyennyt puhumaan Syystähdestä vastaavin sanoin, ei sellaisella rakkaudella kuitenkaan vaan enemmänkin pakkomielteellä. Kuitenkin Tuliketun kosketus sai Risatähden säpsähtämään ja kohottamaan korvansa yllättyneenä toisen läheisyyttä. Hän antoi Tuliketun ominaistuoksun kutsua perhosia vatsaansa ja olisi halunnut kiertää omat tassunsa toisen tassun ympärille, ettei toinen päästäisi irti lapaansa hänen lavastaan. Mutta hän ehkä onneksi ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa, ja varovasti hymyillä.
''Kiitos Tulikettu, kaikesta'', Risatähti hymyili.
Tulikettu oli varmasti siinä oikeassa, että heidän kokemuksensa ja taustansa olisivat erilaiset. Risatähti oli tottunut rähisemään jokaisesta tähteestä ja ratkaisemaan asioita väkivallalla, tai oveluudella. Mutta Tulikettu oli älykkäämpi ja rakentavampi puhuja. Risatähdellä olisi ehkä enemmän opittavaa seuraajaltaan kuin Tuliketulla edeltäjältään. ''Kansa tulee olemaan hyvissä tassuissa, kun minun aikani joskus päättyy. Sinun johdollasi tämä kansa saa kukoistaa, Lumisusi rinnallasi ja suojanasi'', Risatähti hymyili, mutta pian hänen silmiinsä osui jotakin yllättävää. Hän huomasi hämärissä leirin varjoissa, miten Tiikeriruusu livahti toisen varjon perässä pentutarhaan, suussaan pentu, joka hiljaa vinkui. Nopeasti kaksikko livahti pesään ja Risatähti siristi silmiään, sillä ei erottanut ensimmäistä pesään mennyttä kissaa.
''Mitähän tuo riesa taas on keksinyt'', Risatähti huokaisi ja nousi ylös, nyt tempperamenttisempana, kun ymmärsi velvollisuuksien taas kutsuvan häntä. ''Käyn katsomassa, jutellaan lisää myöhemmin'', Risatähti varovasti hännällään kosketti toisen lapaa ja kiirehti sitten pentutarhan suuntaan Tiikeriruusun hahmon perään.
Hän kuuli viereltään tassun ääniä, muttei uskaltanut katsoa Ruoskatähteä, joka harppoi hänen vierellään kuolon löyhkäisenä aaveena.
''Tiikeriruusu, mitä sinä teet täällä? '', Risatähti tiuskaisi ja astui pesään, jossa huomasi Tiikeriruusun istumassa säikähtäneenä Savuruoskan pedin äärelle, Savuruoskan hännän suojassa ollessa kaksi pientä hahmoa. Tiikeriruusu pyyhkäisi äkkiä tassullaan niskaansa ja puraisi kieltään sen näköisenä, että yritti keksiä miten yli hilseen vetäisi koko tilanteen. Risatähti jäi yllättyneenä kuitenkin katsomaan Savuruoskaa. ''Olet saanut pentuja?'', Risatähti räpytteli silmiään.
Eikö hän ollut sen vertaa enää kiinnostunut kansalaisistaan, että olisi ajantasalla siitä kuka oli tiineenä? Missä välissä Savuruoska oli löytänyt kumppanin?

//Heli, Sara, Wilma//

Veritähti palasi seuraajiensa kanssaan Hallavarjon reviiriltä takaisin leiriin, jossa kissat olivat täysissä työtehtävissään Surmavarjon ja Korppisydämen jakamien tehtävien parissa. Veritähti häntänsä heilautuksella antoi merkin, että mukana olleet kissat voisivat mennä syömään. Hän puhuisi vielä kansalleen, mutta heti ensimmäiseksi hän halusi päästä puhumaan Pakkassäteen kanssa, jolle oli jättänyt erikoisen tehtävän vastuulle ennen lähtöään. Päällikön ei kuitenkaan tarvinnut etsiä punertavaa tiikerikuvioista naarasta kauaa katseellaan, kun tämä saapui jo päällikköään kohden suussaan kaksi rastasta.
''Olen suorittanut pyytämäsi tehtävän ja ehdottaisin ateriointia yhdessä, jotta voimme keskustella asiasta'', Pakkassäde puhutteli häntä, johon Veritähti kohotti tyytyväisenä kulmiaan ja lähti askeltamaan toisen perässä sivummalle aukiolla. Kaksikko istuutui alas ja Pakkassäde jakoi rastaat kummankin eteen.
''Olen valinnut kysymyksellesi vastaukseksi seuraavat kansan jäsenet itseni lisäksi: Surmavarjon, Valkeaveren, Korppisydämen, ja Jaguaarintassun'', Pakkassäde meni suoraan asiaan ja ilmoitti valitsemansa kissat, jotka ansaitsivat hänen mielestään enemmän kunnioitusta. Veritähti keskittyi rastaan syöntiin ja katseli samalla sulkia repiessään aukiota mietteliäänä, kunnes rastaan hennot luut rutisivat hänen hampaissaan.
''Voin jakaa tuon ajatuksen kanssasi'', päällikkö lyhyesti vastasi, kaksikon keskittyessä loppuajan aterioimaan. Keskustelun jälkeen päällikkö kävi keskustelemassa mestareiden kanssa, joiden oppilaat olisivat pian tai heti valmiita soturiseremoniaan.
--
Veritähti kutsui kansan koolle, ja istuutui puhujanpaikalla alas katsellen aukiolle kerääntyviä kissoja tyytyväisenä.
''Myrskyvaahtera on nyt asettunut Hallavarjon reviirille. Siniperho elelee toistaiseksi vielä Hiirenpolun oppilaana Myrskyvaahteran kissojen luona, mutta hänen koulutuksensa on edistynyt nopeasti ja hyvin, joten yhteistyömme alkaa olla lopuillaan'', Veritähti pyyhkäisi valtavalla tassullaan korvansa taustaa. Se oli selvää, että Myrskyvaahtera ei siinä ajassa ehtisi toipua tarpeeksi. Muttei Veritähden aikeena ollutkaan odottaa kyseisen kansan toipumista, vaan pitää huolen siitä, että hän hallitsisi vielä tavalla tai toisella koko metsää. Mutta siihen hän tarvitsisi Pakkassäteen nimeämiä kissoja.
''Minulla on erityinen tehtävä annettavana Pakkassäteelle, Jaguaarintassulle, Surmavarjolle, Valkeaverelle ja Korppisydämelle, ja haluankin teidän saapuvan pesääni illan hämärässä, jotta voimme keskustella tulevasta tehtävästänne yhdessä'', päällikkö jätti paljon kysymyksiä leijumaan ympärilleen, muttei halunnut kertoa koko kansalle aikeitaan vielä.
''Lopuksi minulla onkin ilo nimittää kansallemme uusia metsästäjiä ja sotureita. Mestarit ovat keskustelleet kanssani palattuani leiriin. Mistetassu, Jaguaarintassu, Lakkatassu, Aamuntassu, Marrastassu, Hernetassu ja Kaamostassu, astukaa eteenpäin'', päällikkö kutsui oppilaita eteenpäin muiden kissojen seasta. Osa oppilaista oli saanut ajoissa tiedon mestareiltaan seremoniasta, mutteivät kaikki, joten osa näytti todella yllättyneiltä. Veritähti laskeutui alas puhujanpaikalta, jotta voisi kohdata nuoret soturit silmästä silmään, vaikkakin koko eroa riitti. Jaguaarintassu istui selkä suorassa veljensä Marrastassun vierellä, silmät kiiluen ja lavat leveinä. Veritähti ei ollut ollenkaan yllättynyt siitä, että kyseinen kissa olisi tehnyt vaikutuksen Pakkassäteeseen. Mutta Marrastassu vaikutti myös nokkelalta ja Veritähti pohti poikkeaisiko vielä Pakkassäteen ajatuksista.
'' Minä Veritähti, Synkkävarjon päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä kansaa, jopa henkenne uhalla?'', Veritähti oli monia kissoja nimittänyt, ja vain harvoin virallisilla sanoilla sotureiksi tai oppilaiksi.
Osa oppilaista ilmoitti kovaan ääneen lupauksensa, mutta muutama oppilas vain nyökkäsi viileästi ja Jaguaarintassun kasvoille kohosi vain kevyt irvistys arpisen naaman taakse. Veritähti vastasi irvistykseen veikeällä virnistyksellä. Hänelle se oli saman tekevää, kuka halusi uskoa soturilakiin ja toimia sen mukaisesti, hän ei sitä edellyttänyt seuraajiltaan.
''Esi-isiemme voimien kautta, annan teille soturinimenne. Tästä hetkestä lähtien teidät tunnetaan Mistetupsuna, Jaguaarinraivona, Lakkapantterina, Aamunkolibrina, Marraskauhuna, Hernetäplänä ja Kaamostaikana! Esi-isämme ja kansamme kunnioittavat teitä, ja hyväksymme teidät Synkkävarjon täysiksi sotureiksi ja metsästäjiksi'', Veritähti ilmoitti kuuluvasti, kansan puhjetessa voitonriemuisiin huutoihin.
Yleensä kolli ei ollut kovinkaan luova keksimään jatkoa oppilaiden soturinimille, mutta hän oli tuntenut lähes jokaisen vanhemmat, joten tiesi näiden toiveet ja tietysti, olihan ulkonäkö ja luonne osana jokaisen nimeä.
Nuoria sotureita odottaisi tulevana yönä valvominen ja vartiointi. Veritähti heilautti häntäänsä sen merkiksi, että hänen puheensa olisi ohitse ja hän lähti edeltä pesäänsä, odottamaan hämärän saapumista, jotta kissat voisivat saapua hänen pesäänsä kuulemaan tulevasta tehtävästä.

//Masi
Tulikettu antoi hymyn nousta huulilleen huomatessaan, miten Risatähden asettauduttua alas toinen rentoutui silmien edessä huomattavasti. Ehkä hän oli vain keskusteluhetken tarpeessa, tai sitten Tuliketun rauhoittavakin läsnäolo sai päällikön hetkeksi irtautumaan ahdistavasta mielestään. Joka tapauksessa violetti silmäinen naaras katseli ystäväänsä rauhallisesti ja lämmin tuike koko ajan silmissään. Hän mielellään kuuntelisi Risatähden asioita, oli ne huolia tai murheita tai hyvän päivän suunnitelmia. Varajohtaja ei tiennyt oliko hän yllättynyt vai ei Risatähden kertoessaan ensin nähneensä esi-isien ilmestyvän hänelle. Moni kissa tuntui nykyään omaavan erikoisen suhteen Kaikuun sekä esi-isiin, eikä Tulikettu ollut sinänsä yllättynyt, että johtajalla olisi tällaisia piirteitä. Mutta kuullessaan niiden ilmestyvän jo monia kuita sitten, se sai ehkä toisen miettimään millaisia voimia Risatähdellä sitten olisikaan. Risatähti käänsi päänsä pois ja Tulikettu nojautui hieman lähemmäs voidakseen hakea toisen katsekontaktia ehkä auttaakseen tätä kertomaan enemmän. Hän oli kiinnostunut tämän ajatuksista, ja tämä, tai jokin tästä, selvästi ahdisti naarasta. Tulikettu otti pienen pienen askelen lähemmäs Risatähteä ja yritti tavoitella tämän silmiä, ennen kuin naaras jatkoi ja lopulta käänsikin katseensa takaisin kohti Tulikettua. Kun Risatähti lopulta sanoi Tuliketun pitävän häntä hulluna, oranssi naaras pudisteli päätään pieni huvittunut hymy kasvoillaan. Ei tietenkään pitänyt, ei hän voisi pitää. Lopulta lämmin katse palautui johtajaan, kun tämä jatkoi.

“Et kuulosta hullulta, ja olen iloinen siitä, että pystyt puhumaan päätäsi auki jollekin. Olen otettu, että pystyt avautumaan minulle tällaisesta asiasta”, naaras aloitti hiljaa ja katseli kasaan lyyhistynyttä ystäväänsä. “Jokaisella meistä on omat ongelmansa, ja yksin niiden ratkominen yleensä ei ratkaise paljon mitään. Tahdon auttaa sinua siinä missä voin, siksi olen tässä”, violetti silmäinen tokaisi räpäyttäen silmäpariaan ja lämpimästi hymyili Risatähdelle.

“Menetin emoni ketuille, enkä kyennyt pelastamaan häntä, saati tekemään hänen hyväkseen mitään. Ennen sitä emoni vihasi minua sen takia miltä näytin. Hän ei halunnut olla tekemisissä kanssani saatika kutsua minua omakseen. Mutta lopulta hän itse menehtyi kettujen hyökkäyksessä, ja viimeisillä sanoillaan hän kutsui minua omakseen, ja uudella nimelläni. En koskaan ollut niin onnellinen sekä surullinen samaan aikaan”, hän huokaisi syvään muistellessaan Tulenvirtaa syvällä rakkaudella. “Olin pitkään kykenemätön uskomaan itseeni, näkemään itseni jonkin arvoisena. Olin vain pala rumuutta kaiken sen heikkouden keskellä. Ja pennutkin pelkäsivät minua”, Tulikettu naukui hiljaa, niiden muistojen ajatteleminen teki vieläkin hieman kipeää.

“Mutta sen myötä tapasin myös elämäni rakkauden, josta en koskaan tahdo luopua. Lumisusi oli minulle kaikki siinä kohtaa. Menetin kaikki, perheeni, ulkonäköni, voimani. Mutta löysin hänet. Ja hän korjasi minut. Riipi kasaan kaiken mitä minusta oli jäljellä ja lopulta loi minusta vahvan soturin, jota kansani tarvitsi. Rakkauteni välittyi hänestä kansaani, ja tässä seison vuodenaikojenkin jälkeen, vaikka hänen aikansa onkin kulunut loppuun kanssani. Uskon kuitenkin löytäväni hänet vielä joku päivä, kun sen aika koittaa”, Tulikettu huokaisi syvään ja painoi päätään ajatellessaan Lumisutta, kaunista ja viehättävää lumipalloa, joka piti hänestä aina huolta. Voi miten hän rakasti toista edelleen... “Olisin tehnyt mitä tahansa voidakseni estää hänen kuolemansa. Mutta niin piti vain käydä”, tämä huokaisi surullisesti lopulta kääntäen katseensa takaisin Risatähteen.

“En ehkä ole nähnyt samanlaisia ongelmia tai tapahtumia kuin sinä. Mutta luotan sinuun kovasti ja uskon, että yhdessä löydämme vastauksen tähänkin. Toivon, että ajatuksiesi avaaminen antaa sinulle rauhaa nukkua paremmin, ja ehkä voin auttaa sinua paremmin löytämään sellaisen polun, jossa esi-isien näkeminen ei tuota tuskaa tai ahdistusta. Toivon myös, että he ymmärtävät antaa sinulle rauhaa ja voimaa johtaa meitä, kuten sinut oli valittukin tekemään. Et ole tärähtänyt, olet vain elänyt tämän kanssa yksin liian pitkään”, Tulikettu painoi lopulta lapansa Risatähden lapaa vasten ja hitaasti painoi päätään toisen viereen. Hän oli tyytyväinen kuullessaan näin paljon ehkä vieraasta, mutta pikkuhiljaa yhä läheisemmästä persoonasta. Itse Risatähdellä ei ollut täällä paljoa mitään. Outo kansa, uudet kissat. Mutta Tulikettu olisi tässä aina hänen vierellään.

“Olen tässä sinua varten Risatähti. Missä tahansa tarvitsetkin minua”, hän vielä hiljaa huokaisi räpäyttäen hymyillen silmiään toisen turkin tuntiessaan omaansa vasten.

//Heli//

Tiikeriruusu laski varovasti toisen pennun alas ja kietaisi pennun tassujensa väliin, sekä vatsansa ja häntänsä suojaan, jotta tämä pysyisi siellä lämpimässä, ei kuitenkaan haluten pidätellä pentua erossa Savuruoskasta tai päinvastoin. Savuruoska halusi vastauksia ja Tiikeriruusu halusi vakuuttaa tämän, ettei hänellä ollut mitään aietta olla uhka tai vihollinen tälle. He olivat kokeneet yhteisen matkan ja sillä hetkellä, kun he meinasivat pudota vuorelle kiivetessä, Tiikeriruusu oli uskonut saaneensa yhteyden Savuruoskaan, jonka kanssa oli hetken ajan kamppaillut molempien hengistä, etteivät he putoaisi. Mutta Savuruoska halusi suojella näitä pentuja, jotka tuoksuivat Usvajoelta ja yrteiltä, toki olivat mutaisia ja muta aiheutti hajun osittaisen katoamisen.
''Minä oikeastaan seurasin Liekkivarjoa'', Tiikeriruusu irvisti hivenen kärsivästi. ''Olen varma siitä, että hän odottaa pentuja ja hän näytti hyvin epäilyttävältä, kun yllättäen poistui leiristä. Ja jotenkin ajattelin, että ehkä saisin hänet käräytettyä jostain epäilyttävästi, jotta saisin omaa mainettani puhdistettua. Yritän olla Aurinkotuulelle hyvä soturi, vaikkakaan soturilaki ei ole vahvuuteni ja olen ajattelematon riiviö'', hän heilautti häntäänsä huvittuneena itselleen. ''Sain hänet kiinni tarkkailemassa sinua ja kahta Usvajoen kissaa, ja hän oli valmis kynsimään minulta silmät, korvat ja varmaan nyppimään kaikki karvanikin yksitellen. Mutta lupasin olla tukenasi, kun hän lähti Usvajoen kissojen perään'', soturi jatkoi.
''En ole nähnyt hänen palaavan rajan toiselta puolelta takaisin, mutta hän meni puhumaan niille kissoille, joita olit tapaamassa. Hän käski pitää sinusta ja sinun pennuistasi huolta, ja pitää kuononi kiinni. Enkä oikeastaan ole ihan varma, miksi hän halusi komennella minua, kun minä komentelin häntä samasta asiasta'', naaras suolaisi nolostuneena etutassuaan ja pyyhkäisi sillä niskaansa.
''Joka tapauksessa. En ole kuullut sinun keskustelujasi, olen saanut jo läksytyksen Liekkivarjolta ja haluan auttaa sinua ystävänäsi, joten saisinko olla hyödyksi sinulle?'', Tiikeriruusu teki asiasta yhteenvedon ja tarkkaili turkkinsa lämmössä olevaa pentua, joka kurisi hiljaa tyytyväisenä lämpimässä. ''Ovat sitten nämä omiasi tai eivät, mitä haluatkin kertoa, ne näyttävät osittain Tammihaukalta. Ymmärrän kyllä, jos olet halunnut pitää pennut ja kumppanisi salassa, onhan Tammihaukalle syntymässä pentuja Ampiaisroihun kanssa. Ja miten paljon Tammihaukka jo pentuna jaksoi jaaritella, miten upea ja kaunis, mahtava ja ihana sinä olet'', Tiikeriruusu pyöritteli huvittuneena silmiään.
''Liikaa draamaa pentujen todellisen isän kertominen aiheuttaisi kansassa ja Ampiaisroihun kanssa. Ikävää vain, että piilossa olleet pennut olivat päätyneet Usvajoen partion löydettäväksi. On parempi viedä heidät leiriin ja kertoa päällikölle totuus Tammihaukasta ja sinusta, mutta ehkäpä säästää muu kansa siltä. Noh, sinä teet omat päätöksesi, mutta minä haluan olla avuksi'', hän hymyili leveästi toiselle, ja iski silmää. ''Noniin, pylly ylös, mennään sitten leiriin'', soturi nappasi pennun hampaisiinsa ja tahtomatta olla Savuruoskan vihan kohteena sen enempää, vaikka hän oli tainnutkin arvata totuuden, hänelle oli vihaakin tärkeämpää olla Savuruoskan ystävä ja jatkaa elämää. Pentu haukotellen keikkui soturin hampaissa, kun Savuruoska pitkän tuijotuksen jälkeen lähti hänen peräänsä toinen pentu hampaissaan (?)

//Heli//

Risatähden päästyä istuutumaan Tuliketun vierelle ja haistaessaan toisen ominaistuoksun, tuosta tuntui, että järki alkoi saada taas otetta hänen mielestään. Tuliketun läsnäolo sai hänet rauhoittumaan ja hän hoksasi ajatella myöskin sitä, miten paljon hänen varapäällikkönsä oli hänessä saanut aikaan. Hän ei esimerkiksi ollut niin itsekäs, että hän olisi sotkenut toista pakkomielteisiinsä, toisin kuin Syystähden. Ehkä heidän välisensä ystävyys tai luottamus, tai suhde olisi aitoa? Eikö epäaitona Syystähti ollut heitä ajatellut kuultuaan totuuden siitä, miten kaikki oli alkanut heidän välillään ja miten paljon vaivaa Risatähti oli toisen hyväksi tehnyt?
Risatähti veti syvään henkeä ja samalla maisteli varapäällikkönsä ominaistuoksua, antaen itsensä rentoutua viiksiään myöden. Minkälaisena Tulikettu mahtoi hänet aidosti nähdä? Mahtaisikohan hänen synkästä naamastaan tai kalmanlöyhkäisesti Hallavarjon pinttyneestä hajusta huolimatta toinen nähdä hänet jollain tavalla viehättävänä? Edes hänen arpiaan merkkinä vahvuudesta tai rohkeudesta? Synkät ajatukset kuitenkin puristivat hänen sydäntään ja muistuttivat, että en olivat epätoivoisia ajatuksia, eikä Tulikettu varmasti ajattelisi häntä mitenkään läheisenä, vaan edeltäjänään ja ehkä korkeintaan luotettavana Aurinkotuulen tulevaisuuden turvaajana.
''En tiedä, yrittävätkö esi-isät puhutella minua'', Risatähti huomasi kaikkien muiden ajatuksiensa lomasta käytännössä sylkäisevänsä ulos sen, että hän näki kuolleita. Että Ruoskatähti ilmestyi hänelle. ''Kauan sitten sisareni kuoleman jälkeen, ensimmäisiä kertoja esi-isä ilmestyi minulle ja puhutteli minua pyrkimään kohti Hallavarjon varapäällikköyttä, etten sisareni kuoleman seurauksena jäisi pimeyteen'', Risatähti huomasi, miten luontaista hänelle oli valehtelu, ja puri itseään kieleen, saadeen varmasti Tuliketulta kummastuneen katseen. Hän ei halunnut valehdella Tuliketulle, mutta miten hän voisi kertoa tälle, että hän oli hukuttanut oman sisarensa, joka oli ollut varapäällikkö, jotta voisi itse kohota varapäälliköksi, mutta varapäälliköksi olikin noussut Syystähti? Miten hän-. Katosessaan Tuliketun kasvoja Risatähti painoi korviaan ja käänsi katseensa pois, hän oli liian hyvä Hallavarjon jäsen, pimeä mieleltään ja näkemässä vain hyötyjä, tekemässä vain valintoja, jotka vuodattivat verta. Hän ei ollut kykenyt sitä näkemään Syystähden vierellä, hän oli ollut niin sokea päämääristään ja oikeuttanut tekonsa. Mutta silti hän ei täysin ymmärtänyt, miksi Syystähti oli hänelle niin vihainen. Olisi ollut edes imarreltu, että Risatähti oli niin kiintynyt häneen, että oli ollut valmis pistämään kaiken polvilleen Syystähden takia.
''Äh, unohda mitä sanoin sisarestani. Joka tapauksessa, silloin näin isoisääni hereillä ollessani satunnaisesti ja pitkään hän ei enää käynyt luonani unissa tai aavemaisena hereillä ollessani, mutta viime aikoina näen hänet aina vain useammin Aurinkotuulen leirissä. En ole kuullut hänen enään puhuvan mitään, mutta-'', Risatähti sulki suunsa ja loi sitten Tulikettuun katseen, tuijottaen tätä pitkään hiljaa.
''Ei minun sanoissani taida olla mitään järkeä? Pidät minua hulluna'', Risatähti yritti kohottaa kasvoilleen huvittuneen hymyn, mutta se jäi hyvin keskeneräiseksi ja oli enemmänkin häpeävä irvistys.
''Oletko sinä koskaan rakastanut ketään niin paljon, että olet ollut valmis tekemään mitä tahansa hänen puolestaan? Tai onko sinun elämästäsi joskus lähtenyt joku sellainen tärkeä henkilö pois, jonka poislähtö tai ehkä kuolema on ajanut sinut epäilemään omia valintojasi tai päätöksiäsi? Onko sellaista edes sopivaa kysyä?'', Risatähti lysähti kasaan ja kääri tiukasti häntänsä tassujensa päälle näyttäen karvaiselta möykyltä.
''Olen tainnut nukkua vain todella huonosti ja kuvitella asioita, kuten esi-isän tarkkailun. Taidan olla niin väsynyt omiin ajatuksiini, etten saa nukuttua ja näen varjojenkin ääriviivat hahmoina. Anteeksi, että joudut kuuntelemaan varmaan todella vainoharhaiselta kuulostavaa jaaritteluani. Mutta itselleni tuottaa ensimmäistä kertaa elämässäni selvästi helpotusta se, että puhun ääneen, enkä yritä ratkoa niitä yksin. Alan saada jo itsekin kiinni siitä, miten tärähtäneeltä kuulostan'', Risatähti heilautti kuumottavia korviaan.
Niin sen oli oltava, vaikka Ruoskatähti oli ollut niin todellinen.

//Masi
Savuruoska yritti kannatella suussaan kahta pientä karvapalloa, jotka haisivat sekä yrteiltä, mutta myös pelolta pienen seikkailun myötä. Omituinen keskustelu Riitasoinnun kanssa pyöri vieläkin hänen mielessään, ja Sudenliljan näkeminen oli saanut hänen sydämensä pusertumaan kasaan, sillä hän tiesi, ettei voisi toista tavata hyvin pitkään aikaan. Tahtoisiko kolli tavata häntä? Enää, kun hänellä olisi Riitasoinnun pennut omiensa sijaan. Syvä huokaus sai hänet unohtamaan käpälänsä asetelmat ja tuon toinen käpälä putosi kuoppaan, horjuttaen hänen tasapainoaan ja saaden pennut heilahtamaan hänen otteessaan. Pieni naaras pentu karkasi hänen suustaan, ja kiljaisten tämä putosi märkään multamaahan, toisen jopa pyöriessä hieman alamäkeen nummen mukana. Savuruoska ei ehtinyt sanaakaan sanoa, kun jostain pinkaisi esiin tuttu kissa sekä tämä pehmeällä äänellään kertoi tahtovansa auttaa. Hölmistyneen epäileväisenä Savuruoska käänsi katseensa Tiikeriruusuun, joka hädissään nappasi entisen valkoisen kissapennun hampaisiinsa ja anovasti sitten katseli kohti ystävätärtään.

Epämääräinen uhkaavuus paistoi tuon punaisissa silmissä, vaikka myös epävarmuus ja toivo sykkivätkin hänen turkkinsa alla. Kului hyvä tovi, kun Savuruoska vain tuijotti Tiikeriruusua, joka olisi varmasti voinut kuulla, nähdä sekä kokea kaiken, minkä Savuruoskakin oli juuri nähnyt. Kertoisiko hän? Tietäisikö hän? Lopulta valkea naaras räpytteli silmiään ja käänsi katsettaan hitaasti pois, selvästi alakuloisuuden vallitessa tämän ajatuksia. Voisiko hän kertoa? Voisiko hän luottaa todella Tiikeriruusuun, toisin kuin Liekkivarjo sanoo? Hän pääsi turhautuneen huokauksen hampaidensa välistä ja istuutui etäämmälle märästä lammikosta, asettaen nyt rimpuilen kollipennun käpäliensä väliin.

“Mitä sinä tiedät, Tiikeriruusu? Olethan rehellinen?” naaras tokaisi hiljaa katsellen käpäliään, sitten vilkaisten kohti ystäväänsä, ja alkaen sitten sukia riuhtovaa kollipentua saadakseen tuon turkilta yrttien tuoksun pois. Hän voisi sanoa näiden olevan omiaan, pitäneensä ne vain etäämmällä kansassa ollessaan epävarma omasta suunnitelmastaan. Mutta uskoisiko sitä toisaalta kukaan? Savuruoska ei tiennyt ollako toivokas vai täysin musertunut näiden myötä. Pennut toivat hänen elämäänsä lisää valoa, mutta kuka uskoisi näitä hänen omakseen? Varsinkaan, kun Tiikeriruusulla oli oma tarinansa tästä kaikesta. Lopulta epävarma ja masentunut silmäpari vilkaisi kohti Tiikeriruusua.