//Masi
Punapentu katseli ihmeissään tummaa pesän hämärää, kun siellä tuoksui aivan erilaiselta kuin pesä, jossa he hetkittäin olivat olleet. Täällä ei ollut yrttejä, oli vain tuulen ulina sekä jännittävä maan tuoksu. Hän maisteli ilmaa hurjasti, antaen nenänsä väristä ja viiksien heilua. Oli niin mielenkiintoista. Sisar makasi emon vatsan reunalla ja tuon tuuheahko valkea häntä kääri pennut otteeseensa. Toinen suurempi soturi seisoi vielä heidän seurassaan, olisiko emon ystävä? Punapentu kääntyi käpälillään ja asettui makaamaan pää sisarensa kyljen päälle asetettuna. Emo kohotti katsettaan ja antoi kollin päälaelle pienen nuolaisun. Se sai hänen silmänsä painumaan umpeen ja kehräyksen nousemaan kurkusta. Oli niin mukavaa olla lämmössä, nauttia huomiosta sekä kissojen lämmöstä. Mutta hänen olisi päästävä pian myös ulos tutkimaan. Hänen katseensa piirtyi täten ulos pesän hämärästä, nähden jotain valon pilkahduksien keskellä aukiolla. Leirimuurin muotoja, päällikön puhujanpaikkaa ja kissojen varjoja myös kulki ohi pesän. Olikohan täällä paljon kissoja? Olisiko tämä toinen pesä, kuin se pesä, jossa he juuri olisivat. Yrttien tuoksu oli niin viehättävä, se ei poistunut kollin mielestä.

“Ehkä sinun on parasta mennä etsimään itsellesi tekemistä Tiikerinruusu”, emo naukaisi lopulta hiljaa. Punapentu käänsi katsettaan toiseen ja tutkaili tuon kasvoja. Emo tuoksui hyvältä, mutta jokin tuoksu ei kuitenkaan ollut oikein. Hän oli viehättävä, luokseen vetävä, mutta ei sellainen kuin olisi voinut uskoa. “Pärjään varmasti täällä. Jos joku tuo minulle myöhemmin vettä sekä juotavaa, pärjäämme varmasti. Käyn sitten aamulla Koivumyrskyn luona”, tuo naukui vielä lisää. Kukahan oli Koivumyrsky? Tämä kissa seurassa oli selvästi Tiikerinruusu. Kaikki oli niin outoa. Kolli avasi suunta suureen haukotukseen, ja lopulta asettui lämpimästi sisarensa kyljen viereen asettuen unille.

//Masi
Pakkassäteen turkoosi katse seurasi tiiviisti valkean oranssia naarasta, joka katosi viimein tarpeidentekopaikan varjoihin. Punainen naaras käänsi uteliaasti korvansa vierellään istuvaan kolliin, sitten kääntäen myös katseensa tähän perässä. Hän tahtoisi tietää perhesuhteista, kuten oli hieman naaras juuri äsken puhunutkin hänelle. Enää hän ei oikein tiennyt mitä tahtoisi, mikä olisi hänen kutsumuksensa, polkunsa. Nyt se olisi Veritähden uskollisena seuraajana, olisiko voinut uskoa, että Myrkkysuosta löytäisi Imperiumiin, josta sitten lopulta Kuutiikeriin ja nyt Synkkävarjoon, mistä kaikki paha oli alkanutkin. Ehkä häntä seurasi perässä isän sekä koko suvun kunnianhimoisuus sekä pimeä polku. Olisiko kukaan suvusta löytänyt hyvää polkua? Hänen sisarensa yrittivät Myrkkysuossa, mutta lopulta hekin kuolivat ja hukkuivat maasta. Ei heille ollut mitään hyvää täällä, vain palkkiota pimeässä kulkemisessa.

“En oikein tiedä. En tahdo olla niin naiivi, kunnianhimosta tyhmänä kulkeva karvapallo. En tahdo ansaiti kansan johtajuutta tai repiä muita alas ilman päämäärää. Olen ehkä vain valmis kulkemaan perässä, seuraaja. Jos saan jotain käpäliini, sen otan vastaan”, hän pohti hiljaa viiksiään väräyttäen. Mitähän hän oikeasti tahtoisi maailmasta? “En tahdo, että maailma näkee minut kuten isäni, tai vain isäni jälkeläisenä, jonka pitäisi olla kuin hän. Tahdon olla oma itseni, näyttää että perimästä riippumatta en ole kuin hän. Olen vielä parempi”, hän lopetti ja nuolaisi rintaansa pariin kertaan, tuntien omituisen arven kielensä alla.

Jaguaarinraivolla tuntui olevan jonkinlainen idea pakenevan naaraan päänmenoksi, ja uteliaana Pakkassäde kuunteli tätä korvat höröllä. Katse seurasi leirin toimintaa vaikuttamatta mitenkään hämärältä, ja lopulta tuo käänsi nyökäyttäen katsettaan kolliin. Ei hän tahtonut viedä kenenkään arvoa, Korppisydän oli täällä ennen häntäkin, mutta kollilla oli kyllä ideaa. Ei Korppisydän täällä varmasti pärjäisi enää samalla tavalla. Olisi helpompaa hankkiutua nyt heikoimmista eroon.

“Oikein mielenkiintoinen idea. Ei varmasti Veritähtikään hänessä paljoa voi nähdä tuollaisen tempun jälkeen, pitäisikö edes kenraalina”, hän tuhahti hiljaa ja katseli kohti naaraan pakopaikkaa. “Minäpä voisin käydä juttelemassa hänelle, ihan niin kuin ystävät, miltä hänestä tuntuu voimmeko tehdä jotain”, hän sanahti ilkikurinen vivahde äänessään. “Saamme hänet etäämmälle, tai jopa sanojesi mukaan juoksemaan lopulta karkuun aiheuttaen itsestään petturin”, tuo nuolaisi huuliaan ja kohosi käpälilleen loikatakseen alas pesän reunamalta. “Ole valmiina juoksuun, jos tahdot hänet kynsiä samoin tein”, hän irvisti ja laskeutui sitten leirin tasamaalle, lähtien askeltamaan kohti tarpeidentekopaikkaa. Sen haju sai aina naaraan nyrpistämään nenäänsä, mutta pakko sitäkin oli käyttää. Hänen turkkinsa jäi kiinni tunnelin pensasmuuriin, mutta matka ei ollut pitkä, kun tunneli kääntyi pienelle tarpeidentekopaikalle. Pakkassäde oli valmiina avaamaan suunsa kysyäkseen toiselta jotain, mutta hiljaisuus vastaanotti hänet. Tuo käänteli päätään hieman ihmeissään, ja sitten pyrki etsimään toista osaa tarpeidentekopaikalta. Mutta yksi yksinäinen pieni aukio vain oli täynnä tyhjää, ja Pakkassäde ei löytänyt Korppisydäntä. Pienen tarkkailun jälkeen hän huomasi kuitenkin valkeaa karvaa pienen pienessä kolossa muurin reunamassa, ja naaraan oli pakko haistaa löytämäänsä vihjettä. Aivan oikein arvattu, kenraali oli pötkinyt pakoon pienestä kolosta, jättäen jälkeensä vihjeen. Pakkassäde virnisti ilkikurisesti ennen kuin poistui paikalta, asteli aukiolle ja virnisti Jaguaarinraivolle merkitsevästi. Hän heilautti häntäänsä kohti leirin suuta ja kohotti kulmiaan kollille, josko he lähtisivät takaa ajoon.

//Heli

''Savuruoska oli synnyttänyt kuulemma pennut leirin ulkopuolella yllättäen, Tiikeriruusu oli sattunut paikalle. Pyysin Savuruoskaa vierailemaan parantajien luona, sekä ilmoittamaan pentujensa nimet minulle huomista seremoniaa varten'', Risatähti hiljaa vastasi Tuliketulle, ollen kuitenkin enemmän omissa ajatuksissaan kuin sanoissaan. ''En ole nähnyt häntä läheisenä kenenkään kollin kanssa, mutta otaksun meidän saavan kuulla pentujen isästä huomenna'', päällikkö jatkoi ja vilkaisi sitten kohden soturienpesää mietteliäänä.
''Oletko muuten nähnyt Liekkivarjoa? Luulisi, että tämä ja Haukkakynsi olisivat kiinnostuneita päästä näkemään sisarensa pennut, mutta Haukkakynsi on partiossa, mutten Liekkivarjoa ole nähnyt aamun jälkeen. Jos näet hänet, varmaan hänelle voisi mainita hänen sisarensa pennuista'', Risatähti ynnäsi.
''Käyn pienellä kävelyllä selvitelläkseni ajatuksiani, palaan mahdollisimman pian takaisin'', päällikkö poissaolevasti lopulta sanoi, kun aisti kylmiä hönkäyksiä sivullaan. Hän ei uskaltanut katsoa Ruoskatähden kasvoihin, mutta poistui leiristä vaisuna, haluten löytää paikan, jossa häntä ei tarkkailtaisi, jotta hän voisi keskustella Ruoskatähden kanssa.

/ Heli, Wilma, Sara

Veritähti oli aikeissa kääntyä tyytyväisenä Valkeaveren puoleen, kun Korppisydän kohosi mitään sanomatta tassuilleen, kiepahti ympäri ja kiirehti pois pesästä. Veritähden kohotettu käpälä pysähtyi hetkeksi ja kasvot tuntuivat jääneen jumiin tyytyväiseen virneeseen. Kieltämättä päällikkö oli yllättynyt siitä, ettei Korppisydän haluaisi olla hänen rinallaan johtamassa metsää, mutta ei hän kokenut vihaakaan. Hän oli antanut mahdollisuuden valita jokaiselle, ja vaikka Valkeaveri, Pakkassäde ja Jaguaarinraivo olivat suostuneet, ei se tarkoittanut, että Korppisydämenkin pitäisi.
Veritähti istuutui Valkeaverta vastapäätä ja painoi äkkiä, sekä arvaamattomasti ainokaisen kyntensä Valkeaveren rintaan, vetäen syvän haavan pystysuuntaan, samalla tavalla kuin Pakkassäteelle aiemmin ja useita päiviä jo ennen Jaguaarinraivolle, joka oli ollut jo lähes kuollut Paahdekobran käyttämän myrkyn seurauksena.
Kun Veritähti päästi irti, Valkeaveren veri lensi päällikön rintakehää vasten, mutta haava alkoi tiristen ja sihahtaen umpeutua samaan tahtiin, polttaen itseään kiinni. Kun pystyhaava oli umpeutunut, Veritähti pyyhkäisi kynnellään pehmeämmän poikittaisen haavan, joka ei tuntunut enää kivulta.
''On ilo nähdä sinut rinnallani tulevaisuudessa'', Veritähti virnisti Valkeaverelle. ''Lähtiessäsi, kutsu Marraskauhu pesään'', Veritähti kehotti Valkeaverta, luoden vielä mietteliään katseensa Surmavarjoon, joka oli toistaiseksi pysynyt hiljaa, mutta laskelmoi selvästi jotakin mielessään asiaan liittyen.
Marraskauhulle Veritähti halusi tarjota samaa mahdollisuutta. Jos Marraskauhua olisi ruokittu puoliksikaan sillä kunnianhimolla tai raivolla, jota Jaguaarinraivo oli saanut geeniperimänään, Marraskauhu varmasti suostuisi tähän. Eikä oikeastaan sillä ollut väliä, vaikkei tämäkään suostuisi. Surutähti oli aina ollut Veritähdelle uskollinen ja olisivathan veljekset Surutähden lapsenlapsia, joten Veritähti näki jonkinlaisena velvollisuutenaan tarjota mahdollisuutta nuorukaisille.

//Heli //

Jaguaarinraivo tuijotti Pakkassädettä, peräti aika tönkösti ja epämiellyttävästi, kuunnellen tarkkaan toisen sanoja ja nyökäytti satunnaisesti päätään toisen ajatuksien tueksi. Pakkassäteelle oli hyviä huomioita ja jossakin määrin Jaguaarinraivo näki kannattavana ajatuksena sen, että tulisi pitää toiseen jonkinlaista yhteyttä. Olihan Pakkassäde pitänyt vasta nimettyä soturia arvokkaana tähän tehtävään, vaikkei Jaguaarinraivo kaipaisi sen enempää liittolaisia, puhumattakaan ystäviä. Tullakseen metsän suurimmaksi eli mahtavimmaksi, mutta myös vahvimmaksi kissaksi, hänen olisi enemmänkin oltava valmis kaatamaan kuka tahansa tieltään. Mutta hän ei rehellisesti ollut varma riittäisikö sellainen hänelle. Hän haluaisi Veritähden maailman itselleen, ja sellaisen maailman ylläpitämiseen tarvittaisiin mainetta, sekä hyvää että pahaa.
''Minun etuni-'', Jaguaarinraivo hymähti, mutta jätti lauseensa loput sanomatta. Hän olisi kuollut ilman Veritähteä, ja hän pohti, joutuisiko hän palaamaan myrkytystilaansa, jos joskus menettäisi kirouksen, vai jatkuisiko kaikki siitä hetkestä, mihin hän jäisi, jos hän menettäisi kirouksen. Joka tapauksessa, sitä ei olisi syytä sanoa edes viehättävälle Pakkassäteelle ääneen.
Kaksikon sanat keskeytyivät, kun Korppisydän pöllähti ulos pesästä ja näytti säikähtävän hivenen heitäkin. Jaguaarinraivo siristi silmiään hitaasti, kun kenraali käveli heidän ohitseen.
''Haluatko olla enemmän kuin isäsi? Minulla perhesuhteet eivät ole.. ihmeellisiä, mutta toisille ne ovat kunnian asia ja eivät ainakaan halua joutua toiselle sijalle vanhempiinsa tai isovanhempiinsa nähden. Vaikutat sellaiselta kissalta'', nuorukainen hymähti ja antoi katseensa valua Korppisydämen perään, joka katosi tarpeidentekopaikalle.
''Jos joku ei suostu tuollaiseen lahjaan, jota oma päällikkö tarjoaa. Luulen, että Korppisydän menee varoittamaan Myrskyvaahteraa. Hän on tarinoiden mukaan omannut erilaista Kaiun antamaa voimaa tasuissaan ja Raadelmatähti on varmasti tullut hänelle tutuksi sillä tehtävällä, kuten monet muutkin taitoja omaavat kissat'', Jaguaarinraivo siristi silmiään. ''Minä sanoisin, että napataan ja tapetaan hänet ennen kuin hän ymmärtää Kaiun näkökulman toimia oikein ja pettää kansansa. Mutta viisampaa olisi uhkailla hänet pois kansasta, saada hänet varoittamaan Myrskyvaahteraa, jolloin hän uskoo toimivansa oikein, mutta Veritähden silmissä hän olisi petturi'', Jaguaarinraivo madalsi ääntään uhkaavaksi murinaksi.
''Varmasti sinunlaisesi pääsisi kenraaliksi, kun Korppisydän olisi poissa'', nuorukainen uhkaavasti kiiltävien silmiensä kanssa tarkkaili toista.
Kun Pakkassäde näytti arvioivan Jaguaarinraivoa tiiviillä katseellaan, Jaguaarinraivo nuolaisi suupieltään ja liu'utti kyntensä esiin. Jaguaarinraivolla oli uskomus, että Korppisydän olisi jollain tavalla monia muita kissoja Veritähdelle tärkeämpi, joten vaikka tappaminen olisi helppo tapa saada voitettua sota Myrskyvaahterassa, sekä päästä eroon tiellä olevasta kenraalista, se ei kuitenkaan välttämättä antaisi Jaguaarinraivolle tai Pakkassäteelle parempaa katsetta Veritähdeltä. Jokin yksityiskohta piti Korppisydämen Veritähteä lähellä, ja niin kauan kuin Jaugaarinraivo ei tietäisi mikä se on, olisi parempi saada toinen huonoon valoon.
Korppisydämen kaltaisilla kissoilla ei kuitenkaan vallattaisi metsää. Jaguaarinraivo ei luottanut siihen, ettei Korppisydän aikoisi jo valmiiksi lähteä puhumaan Myrskyvaahteran kanssa, varoittaakseen näitä, mutta se olisi hyvä asia, kunhan naaras jäisi siitä kiinni Veritähdelle. Veritähti näkisi itse, että kenraali on petturi ja nimeäisi jonkun muun tuohon tehtävään. Mitä tahansa Korppisydän aikoisi, sen Jaguaarinraivo halusi saada ensin selville ja sitten pitää huolen siitä, että heikot heitettäisiin sivuun, pois hänen tieltään.

//Masi
Pakkassäde ei osannut odottaa Veritähdeltä niin nopeaa vastausta hänen kysymyksensä hyväksymisestä. Suuri kolli loikkasi niin suurella vauhdilla eteenpäin, ettei Pakkassäde osannut edes ottaa askelta sivuun, kun suuren johtajan käpälä oli jo raastanut pitkän pystyhaavan hänen rintaansa. Naaras kaatui kaaressa selälleen veren roiskahtaessa kohti kattoa, hyytävän pahan kivun sinetöidessä haavaa. Punaturkkisen naaraan suusta kohosi raivokasta sähinää, mutta pikkuhiljaa kipu sekä odottamaton shokki laantui ja naaras kykeni kampeamaan itsensä kyljen kautta takaisin istualteen. Veritähti pyyhkäisi hännällään tomuja hänen selästään, ennen kuin sivalsi toisen haavan arven päälle. Se suhahti vain kiinni, ilman suurempaa kipua. Turkoosi silmäinen naaras tarkkaili hetken aikaa ristiä rinnassaan karvojen seassa, kunnes kiitollisena nyökäytti päätään Veritähdelle, tämän vielä kertoessa miten helposti voima voitaisiin ottaa pois. Ehkä tästä kirouksesta voisi vielä tulla jokin voima, joka saisi hänet tuntemaan oikean voiman kynsissään, tai sitten se oli vain liitos Veritähteen, sekä tämän mahdollisiin kykyihin. Naaras kohosi jaloilleen ja hörisit korviaan Jaguaarinraivon suuntaan, joka pesästä pois kulkiessa tokaisi hänelle seuraavista unista. Hetken aikaa toinen vain tarkkaili kollia viileästi, sitten mitäänsanomattoman näköisenä nyökäytti päätään tälle. Olisi unet erikoisia tai ei, hän ei pelännyt niitä. Kaikkea hän oli nähnyt ja kokenut ja vaikka Pakkastähden kohtalostakin oli jo aikaa, ikävät muistot siitä kaihersivat häntä edelleen. Hän ikävöi isäänsä, vaikkei tuntenut suurta rakkautta toista kohtaan. Veritähti oli lopulta ottanut hänet Imperiumista kansaansa, ja siitä hän olisi kiitollinen toiselle. Ehkei hän koskaan tuntisi sen suurempaa tunnetta, kuin mitä Lakkakalloa kohtaan oli koskaan ollut.

Musta raitainen naaras käänsi viimein pesän ulkopuolella viileän katseensa Jaguaarinraivoon, joka pohti, ottaisiko Korppisydän tai Surmavarjo kirouksen vastaan. Hetken naaras pohti, jaksaisiko suurta keskustelua pitää kollin kanssa yllä, mutta nyt he olivat samankaltaisia, kuuluivat Veritähden käpäliin, ja tulisivat taistelemaan rinta rinnan metsän herruudesta. Naaras virnisti pienesti.

“En usko, että ainakaan Korppisydän sitä ottaisi. Hän vaikuttaa niin pelokkaalta loppujen lopuksi, vaikka hyvä sekä vahva taistelija onkin. En tiennyt mitä Veritähdellä oli mielessä, kun kysyi mielipidettäni, mutta kerta naaras on kenraaliksi nimetty, uskoin hänen voivan olevan hyvä ehdokas”, tuo naukaisi ja nuolaisi käpäläänsä, jolla sitten pyyhkäisi korvan taustaansa. “Surmavarjo sen varmasti ottaa, kerta kuitenkin on tänne asti palannut ja tahtoo isänsä tassunjälkiä kuitenkin myös seurata. Vaikkei hänestä, saatika minusta, koskaan tule samanlaista kuin Pakkastähdestä. Kun ei Pakkastähdestä tullut mitään samanlaista kuin Veritähdestä”, hän naukaisi viileästi olkiaan kohauttaen. “Mutta saamme ainakin tassuillemme jotain tekemistä. Ehkä tästä koituu meille kaikille vielä jotain hyvää. Onnittelut jo saamastasi edusta ennen muita, ehkä meistä tulee vielä hyviä liittolaisia”, naaras naukaisi ja vilkaisi silmäkulmastaan kolliin, pyrkien pitämään tämän ennemmin luotettava liittolaisena, kuin taas ystävänä. Voisiko täällä olla hänelle yhtään ystävää? Voisiko edes Veritähteä kutsua ystäväksi? Ennen kuin Pakkassäde ehti edes miettiä seuraavaa liikettään, hän kuuli takaansa käpälien askelia, kun Korppisydän syöksyi ulos pesästä korvat painettuna pään myötäisiksi. Naaras näytti pelokkaalta, sekä epävarmalta ja tuo pysähtyi pesän juurelle tasaamaan hengitystään katsellen maata.

“Ei hän selvästi ollut valmis”, Pakkassäde kuiskasi hiljaa Jaguaarinraivolle, katsellen sitten miten pää sekä häntä painuksissa kenraali naaras lähti askeltamaan kohti tarpeidentekopaikkaa.

//Masi
Tulikettu katseli hieman mietteliäänä kohti oppilaiden pesää, jonka suulla kansaan juuri itselleen sekä pennuilleen paikkaa hakenut Kinuskihäntä keskusteli pentujensa kanssa. Kolli oli kertonut, että heidän emonsa olisi kuollut ja kolli tahtoi villinluonnon sijaan kasvattaa pentunsa kansassa. Se oli Tuliketun silmään aivan hyvä ratkaisu, mutta jokin erikoinen tunne kuitenkin kaiversi hänen sisällään Kinuskihäntää katsellessaan. Oranssi varajohtaja kohensi kuitenkin ryhtiään lopulta, kun Risatähden pää nytkähti esiin pentutarhasta. Toisen kasvoilla ei ollut mikään erikoisen iloinen ilme, mikä voisi pentutarhalta tulon jälkeen olla kasvoilla, joten violetti silmäpari kohosi käpälilleen ja lähti askeltamaan johtajaansa kohden.

“Onko siellä kaikki hyvin?” hän asetti tahtinsa Risatähden käpälien mukaan ja hiljaa kysyi toiselta saavuttuaan tuon rinnalle. “Onko jotain, miten voin olla avuksi?” hän lisäsi vielä perään kaksikon kulkiessa oppilaiden pesän ohi, nuorukaisten kohteliaasti nyökäyttäen päätään ja Kinuskihännän painaessaan päätään kiitollisen oloisena johtajaparille. Risatähti vaikutti ehkä hieman poissa tolaltaan, olisiko sitten ollut heidän keskusteluistaan vai kokemastaan pentutarhassa? Mutta Tulikettu tahtoi olla avuksi johtajalleen parhaansa mukaan, myös hetkinä, jolloin hän ei tahtoisi pyytää apua, tai tuntisi että sitä tarvitsisi.

// Masi, Heli, Sara

Kolli oli saapunut yhdessä neljän muun kissan kanssa Veritähden pesälle ja jättäytynyt reunalle istumaan, jotta voisi kuunnella päällikkönsä tärkeän asian. Tuon vilkuili aina välillä muita paikalla olijoita hiljaa, mutta keskittyi pääsääntöisesti kuuntelemaan sen, mitä Veritähti kertoi heille. Suuremman punertavan kollin asiassa oli paljon kaikkea, joka sai Valkeaveren turkin jopa pistelemään, vaikka tuo pystyikin pysymään rauhallisesti omissa nahoissaan ajatusten kuitenkin juostessa kaikessa suuressa, mitä esimerkiksi ikuinen elämä ja Myrskyvaahteran pois pyyhkiminen toi tuon mieleen. Ei kollilla ollut niinkään paljon mitään ajatusta vastaan, vaikka se saikin hänet vilkaisemaan Surmanvarjoa, omaa isäänsä mietteliäänä. Valkeaveri oli alunperin saapunut kansaan tuon kollin takia, vaikka ei kovin lämmintä vastaanottoa niinkään saanut. Ei tuo tietenkään edes ollut sitä odottanut, ajatuskin siitä sai tuon vain hymähtävään viileän huvittuneena. Ei hänellä kuitenkaan ikinä ollut mitään muita suunnitelmia ollut, ja siitä huolimatta punertava kolli kohonnut jo varapäälliköksi sekä myös ilmeisesti luotettavaksi, jolla tuntui olevan enemmän merkitystä Synkkävarjon keskuudessa.
Veritähden uutisen jälkeen vuorotellen sekä Jaguaarinraivo että myös Pakkassäde vannoivat liittyvänsä mukaan, ja täten saivat Veritähden lupaaman ikuisen elämän. Valkeaveri vain siristeli jäänsinisiä silmiään tyynen rauhallisesti kaksikon vastaanottaessa Veritähden tekemää merkkiä, vaikka kolli tunsi oman turkkinsa kihelmöivän pisteliäästi. Ei toimenpide näyttänyt mukavalta tietenkään ja pelkästään ajatus ikuisesta elämästä sai tuon miettimään asiaa tarkemmin. Hän voisi kulkea monia kuita muiden kanssa katsomassa kun muut vanhenevat ja kuolevat pois hänen tassuiltaan, ainakin niin kauan, kunnes Veritähti voisi ottaa kirouksen pois.
"Olen mukana", Valkeaveri naukui viileään ja rauhalliseen tapaansa, vaikka ei välttämättä asiaa ollut sen enempää miettinyt. Tuo kuitenkin tiesi sen, että Synkkävarjo olisi hänen kotinsa ja varmasti sieltä löytäisi ne kissat, jotka voisivat loppu elämän olla kollin ympärillä. Mahdollisesti myös juuri ne, jotka pesään olivat saapuneet.

//Heli, Wilma, Sara//

Veritähden silmät kiilahtivat valkeina kohden Pakkassädettä, joka antoi Jaguaarinraivon tavoin Veritähden kannalta posiitivisen ja lupaavan vastauksen. Veritähti ei odottanut hetkeäkään, vaan hän loikkasi suurella voimalla Pakkassäteen eteen ja pyyhkäisi ilmaa valtavalla tassullaan niin, että Pakkassäteen vierelläkin olevien kissojen turkin kohahtivat ilmavirran voimasta ylöspäin. Pakkassäde kellahti selälleen, tuon rinnasta kaaressa lentäessä puolikaaressa verta.
Kuka tahansa tilannetta katsova saattoi nähdä pitkän haavan Pakkassäteen rinnassa pitkän pystyhaavan, joka tyrehtyi nopeasti Veritähden polttavan tuijotuksen alla, mutta kipu haavan aukeamisesta ja palosta kiinni sai Pakkassäteen sähisemään. Yllättävän hyvin naaras kohtasi kirouksen tuoman kivun.
Kun Pakkassäde kohosi istumaan, Veritähti pyyhkäisi hännällään pesänsä tomuja pois Pakkassäteen selästä ja sivalsi arven päälle lyhyen poikittaisen merkin, joka hiljaa suhahti vuotamatta.
''Koska tahansa voi tulla päivä, jolloin voitte tehdä suuria asioita tällä voimalla, mutta yhtä helposti kuin se on teille annettu, se voidaan ottaa pois'', Veritähti hymähti. ''Menkää syömään ja lepäämään'', Veritähti hymyili tyytyväisesti Pakkassäteelle ja Jaguaarinraivolle, Jaguaarinraivon suoristaessa ryhtinsä noustessaan ja lähtiessä pesästä.
''Unesi voivat olla poikkeavia tulevana yönä'', Jaguaarinraivo murahti Pakkassäteelle hiljaa pesän ulkopuolella. Nimensä mukaisesti kyseessä olisi kirous, eikä sellaisia käyttävät kissat kulkisi Kaiun luona vaan Kuolon valtakunnassa kirouksensa sammuttua. Kuolo toivottaisi varmasti riemuissaan Pakkassäteen luokseen, jos tuo ei vielä siellä olisi. Sitä ei Jaguaarinraivo ollut kiinnostunutkaan tietämään, mutta tänä yönä Kuolon kissat juhlisivat monia uusia jäseniä.
Sitten Jaguaarinraivon katse palasi uudelleen Pakkassäteen.
''Luuletko, että Korppisydän tai Surmavarjo suostuisivat?'', Jaguaarinraivo hymähti ilmeettömällä naamallaan. Kohautti sitten lapojaan ja lähti askeltamaan kohden ruokapaikkaa. Samalla hän toivoi, ettei kaksikko suostuisi, hän voisi hyvin mielin raahata Marraskauhun Veritähden eteen ja he voisivat Marraskauhun kanssa johtaa vielä koko maailmaa Veritähden rinnalla.
''En tarvitse ylimääräisiä sanoja, jos haluatte kieltäytyä tästä. Kuka tahansa voi arvioida toisen kyvykkyyden väärin'', Veritähti hymähti ja katseli pesässään jäljellä olevaa kolmikkoa uteliaasti kiiltäen silmät.

//Masi, Wilma, Sara
Korppisydän jännittyneenä paineli kynsiään maahan kuultuaan Veritähden puheensa päätteeksi nimeävän hänet johonkin tehtävään. Joku Veritähdelle luotettava kissa oli kuulemma miettinyt kansalaisista potentiaalisia osallistujia, ja toisaalta naaras oli hieman yllättynyt siitä, millaisen mahdollisuuden hän oli saanut. Ei hän ollut mielestään niin rohkea, niin voimakas tai kyvykäskään kuin nämä kissat hänen vierellään. Vaikka Korppisydän olikin saanut profetiaa varten erikoisen voimansa, oli se silti menneisyydessä eikä hänellä ollut mitään enää siitä jäljellä. Pelkkä muisto Korppivarjosta sai hänet kuitenkin taistelemaan paremman itsensä, sekä kansansa puolesta. Emonsa, sisarensa sekä oman kansansa puolesta. Veritähden tumma jylinä pesässä sai naaraan valkeat karvat kohoamaan hieman pystyyn, ja varsinkin kun pesässä istui muita suuria kissoja, Pakkassäde, Jaguaarinraivo, Valkeaveri. Kaikki niin suuria ja ylväitä häneen verrattuna.

Veritähden aloitettua oikeasta tehtävästään alkoi Korppisydämen selkäpiitä hieman karmia. Hän tiesi, että Synkkävarjo ja tietysti Veritähtikin oli metsän vallanhimoisia kansoja sekä kissoja, mutta olisiko Korppisydän valmis sellaiseen? Hän taisteli kansansa puolesta kyllä, mutta tahtoisiko hän olla ainoan kansan jäsen, omata kunniaa ja valtaa? Se houkutteli jollain tavalla, mutta pelotti myös. Korppisydämen katse kierteli kissoissa, suuri punertava tiikeriraitainen Pakkassäde vain katseli Veritähteä mitään tulkitsematon katse turkoosissa katseessaan. Ihan kuin Veritähti, vain pari sukupolvea myöhemmin. Hän oli niin ylvään ja kauniin näköinen. Vaikka hyvin tappava, mitä hän oli ymmärtänyt.

Lopulta Korppisydän hätkähti takaisin omista ajatuksistaan, kun Veritähti mainitsi Myrskyvaahteran pyyhkimisestä. Hekö nyt kaiken jälkeen hyökkäisivät heidän kimppuunsa? Tai siis jopa pyyhkisivät pois kartalta? Se sai naaraan hännänpään vääntelehtimään ikävästi, hän pohti kaikkia vaihtoehtoja, olisiko tähän hyvä ryhtyä vai ei. Jos hän ei ryhtyisi, pyyhkisikö Veritähti hänet pois kartalta? Naaras varovasti kohotti katsettaan kohti johtajansa piinaavan kylmää katsetta, joka hymyili lopulta ilkikurisesti kerrottuaan ikuisesta elämästä, joka tekisi kissoista todella vaarallisia. Olisiko Korppisydän sellainen kissa, todella vaarallinen? Voisiko hän auttaa heitä muuten? Naaraan sydän pamppaili rinnassa hirveää vauhtia, kun kaikki ajatukset rymysivät hänen sisällään. Jaguaarinraivo oli ensimmäinen kissa, joka otti vastaan Veritähden lahjan, ikuisen kirouksen, joka seuraisi elämän antajaa ajan loppuun. Jos Korppisydän ottaisi tämän vastaan, hän tulisi menettämään kuiden ajan kansalaisia, kuiden ajan rakkaitaan ympärillään, kun itse eläisi niin pitkään kuin johtajansakin. Olisiko se, oikein? Hänen katseensa putosi maahan, ja viereltään lopulta naaras kuuli, miten Pakkassäde heilautti tuuheaa häntäänsä käpälillään.

“Olen valmis kaikkeen”, Pakkassäteen tumman sävytteinen ääni naukui rohkeasti ja hän räpäytti vain silmäpariaan kohti Veritähteä, ennen kuin tuon rinta otti syvään henkeä ja tasoittui sitten. Mitä Korppisydämen tulisi sanoa? Hän avasi suutaan tietämättömänä vastauksesta. Tuon katse maassa poukkoili pitkin ja poikin ilman oikeaa päämäärää, ilman oikeaa vastausta.

//Heli, Nuge, Wilma, Sara

Jaguaarinraivo loi mitäänsanomattoman, muttei täysin viileää katsetta Marraskauhuun, joka toivotti onnea tulevaan tehtävään. Kieltämättä Jaguaarinraivo piti ajatuksesta, että hän olisi tullut päällikön huomaavaksi, muutenkin kuin sodassa saamilla vammoillaan ja tuon pelastavalla lahjalla, ettei Jaguaarinraivo ollut kuollut myrkkyyn. Vaikkei hän voisikaan siitä puhua kenenkään kanssa, olihan hän vannonut siitä Veritähdelle pitävänsä ikuisena salaisuutena sen. Muttei hän täysin ymmärtänyt, ettei Marraskauhua oltu valittu hänen rinnalleen. Tämäkin oli taistellut rohkeasti ja pelottomattomasti sodassa.
''Marraskauhu'', Jaguaarinraivo keskitti nyt huomionsa veljeensä ja maisteli toisen uutta nimeä kielellään. Mutta nyökkäsi sitten vain ja kääntyi siirtymään kohden päällikönpesää, johon muita kissoja oli myös jo matkalla. Hän pitäisi vielä huolen siitä, että hänet ja hänen veljensä tultaisiin tuntemaan pelolla ja kauhulla, vaikkei heti ehkä päällikkö sitä huomaisikaan.
Jaguaarinraivo jättäytyi kulkemaan rauhallisin askelein Pakkassäteen kanssa johtokolmikon perään, jotka oli myös nimitetty kuulemaan tuleva tehtävä.
Pesässä Veritähti näytti siltä kuin nukkuisi, tuon leuka oli rauhallisesti etutassujen päällä ja suljetut silmät kohdistettuina pesän suuaukkoa kohden, kun ryhmä asteli pesään. Hetken ajan Jaguaarinraivo ehti ajatella, että tuo näytti todella levolliselta ja rauhalliselta, sellaiselta jota ei välttämättä haluaisi herättää, mutta ehkei koskaan enää nuori soturi voisi nähdä karismaattista ja uhkaavaa päällikköään niin levolliselta. Mutta samalla hetkellä, kun kissat istuutuivat alas riviin, päällikön valkeat silmät kohdistuivat kissoihin. Jaguaarinraivo pysyi liikkumattomana, mutta havaitsi liikehdintää sivullaan, kun haukan katse terävöityi saapujiin.
''Iltaa teistä jokaiselle ja onnitteluni vielä Jaguaarinraivolla uudesta arvostaan'', Veritähti aloitti matalalla äänellään, ja venytteli makeasti, istuutuen sitten ryhdikkäästi, mutta pää hivenen kumarassa pesässä, korvatupsujen hipoessa katon kuollutta kasvustoa. ''Olen antanut erään luotettavan kansamme jäsenen nimetä kansastamme ne kissat, jotka hän on katsonut lupaaviksi kansamme tulevaisuudelle. Jotka ansaitsevat kunniaa elämäänsä, mutta ovat myös luottamuksen arvoisia. Voitte nyt rauhoittua ja hetkeksi hymyillä itsellenne siitä kunniasta'', Veritähti hymähti.
Jaguaarinraivo ei piittannut mitä mieltä muut olisivat hänestä ja kietaisi vain häntänsä arvokkaasti vierelleen, pitäen ryhtinsä hyvänä ja olemuksensa viileänä. Hän ei luottaisi yhteenkään kissaan, joka istui hänen vierellään. Ehkä juuri ja juuri Korppisydämeen.
''Olen teistä kaikille luvannut erilaista kunniaa ja valtaa elämäänne. Yksi teistä sellaista voimaa omaakin jo sielussaan, mutta vielä on teidän muiden vuoronne saada jotakin niin arvokasta, joka auttaa meitä kohoamaan tämän metsän vahvimmaksi ja lopulta ainoaksi kansaksi'', Veritähden silmät kiilsivät uhkaavasti pesässä, Jaguaarinraivon pakottaessa pitämään korvansa koholla tarkasti kuunnellakseen. Koko metsäkö voisi olla Synkkävarjon? Loputtomasti ruokaa, loputtomasti valtaa? Mutta myös paljon kissoja, joiden kanssa jakaa pesiä. Ehkä se toisi metsään rauhaa, kun kaikki taistelisivat samalla puolella ja kapinat saataisiin lopetettua heti alkuunsa. Muttei rehellisesti Jaguaarinraivo halunnut rauhaa, mutta voisiko hän olla yksi niistä kissoista, jotka saisivat olla osana hallitsijoita? Riittäisikö se hänelle? Jaguaarinraivo siristi mietteliäänä silmiään.
''Myrskyvaahtera on nyt johdatettu Hallavarjon reviirille, ja he asettuvat sinne kodiksi, hiljalleen kunnostaen leiriä ja metsästäen. Hiirenpolun, heidän parantajansa mukaan, Siniperho on lähes valmis aloittamaan parantajanamme, joten emme tarvitse heitä enää ja he vievät vain tilaa meidän reviirillämme'', Veritähti nuolaisi viekkaasti suupieliään.
''He tekevät toisinsanoen työn puolestamme leirin kunnostuksessa valmiiksi. Me piiritämme heidät ja pidämme huolen, että Myrskyvaahtera on pyyhitty pois kansojen keskuudesta ja saamme heidänkin reviirin valtaamme'', Veritähti tuntui hetkeksi katoavan todellisuudesta leveän hymynsä taakse, kunnes tämän silmät räpsähtivät ja tämä oli läsnä taas tilanteessa.
''Mikäli ette usko, että olette valmiita tähän tehtävälle, voitte nyt poistua pesästä. Mikäli olette valmiita tehtävälle, teitä odottaa ikuisen elämän kirous, joka takaa sen, että saatte haltuunne, eräänlaista kuolemattomuutta, joka tekee teistä..'', Veritähti katseli kynsiään ja katsahti sitten kissoihin, laskien tassunsa alas kynnet esillä. ''Sanotaan vaikka niin, että todella vaarallisia'', hän hymyili itsekseen leveästi.
Jaguaarinraivo istui tyynesti aloillaan ja vaisusti sivusilmällään yritti lukea muiden kenraalien ja soturien kasvoja näiden ajatuksista.
''Ikuisuutenne on yhtä ikuista, kun kirouksen antajanne on elossa ja niin kauan kuin meillä on yhteiset suunnitelmat, yhteiset viholliset ja olette valmiita seuraamaan kiroajaanne, minun ei tarvitse sitä teiltä ottaa pois. Suuressa suosiossani eivät ole koskaan olleet kissat, jotka ovat itsekeskeisen säälittäviä'', päällikkö kohautti lapojaan.
Syntyi pesään hiljaisuus ja Veritähti jäi uteliaana seuraamaan kissojan liikehdintää. Kuka jäisi, kuka olisi valmis ottamaan kirouksen ja aloittamaan maailman puhdistuksen, jotta lopulta olisi jäljellä vain yksi kansa. Jaguaarinraivo paljasti kyntensä ja pörhisti itsevarmasti rintaansa.
''Minä olen valmis'', hän kohtasi Veritähden katseen pelottomattomasti ja silmät kiiluen.

/Heli

Risatähti tarkkaili vielä tiukalla mulkoilullaan Tiikeriruusua, mihin tahansa tuo naaras liittyisikin, se ei voisi tarkoittaa mitään hyvää. Mutta Savuruoska vaikutti päällepäin olevan paremmassa kunnossa kuin väittämänsä tarinan mukaan, että olisi juuri synnyttänyt kylmässä ulkona odottamattomia pentujaan. Risatähti heilautti korvaansa epäileväisesti, mutta Ruoskatähden mädänhajuinen hengitys haistessa vieressä, Risatähti ei oikeastaan ollut kiinnostunut selvittämään tilannetta.
''Ilmoita minulle tai Tuliketulle, kun olet valinnut pennuillesi nimet'', Risatähti lopulta viileämmin tokaisi ja katsahti vielä kerran kahteen pentuun. ''Mieluiten kertoisin saamista pennuistasi kansallemme, jotta kansa voi onnitella koko perhettä, sinau ja pentujen isää'', Risatähti nyökkäsi ryhdikkäästi ja loi vielä epäilevän katseen Tiikeriruusuun, joka katseli ihailevasti kahta pentua.
''Tiikeriruusu varmaankin tiedostaa, että hänen tehtävänsä soturina jatkuvatkin, vaikka ystäväsi onkin saanut pentuja'', Risatähti tuhahti itsekseen. Risatähdestä ehkä tuli katkeran sävyinen marisija, mutta olisiko hän voinut koskaan päätyä Syystähden kanssa vastaavaan pisteeseen? Risatähdestä lähes näytti siltä, että näillä kahdella naaraalla voisi hyvinkin olla tulossa jonkinlaista romantiikkaa välilleen tai sitten Risatähti oli itse niin kipeä kumppanin huomiosta, että katkeroitui jo kaikkien muiden välisestä ystävyydestä.
Kieltämättä tilanne näytti Risatähdestä erikoiselta, että hänen oma oppilaansa olisi jo saamassa pentuja. Eihän siitä ollut kauaa, kun tämä oli vasta saanut soturinimensä.
''Ampiaisroihu varmaan liittyy pesätoveriksesi lähiaikoina. Hyvää yötä'', Risatähti tuumasi vielä Savuruoskalle ja poistui pesästä, lumen narskuessa hänen perässään kulkevan varjon tassujen alla.

// Heli, Masi, Sara

Valkeaveri palasi muiden kanssa takaisin leiriin haukotellen, vaikka ei tuntenut oikeastaan muuta kuin adrenaliinin virtaamisen suonissaan. Matka oli ollut pitkä aina Myrskyvaahteraan asti, jonka jälkeen kolli oli vielä seurannut päällikköä entiselle Hallavarjon reviirille saattaen Myrskyvaahteran kissoja sekä kaiken jälkeen vielä palannut takaisin omaan leiriin, jossa kissat olivatkin täynnä kenraalien määräämiä tehtäviä. Kaikesta huolimatta tuo ei kuitenkaan tuntenut kuin pientä tyhjyyttä vatsassaan, jonka takia asteli ensimmäisenä hakemaan itselleen jotain syötävää ja sen jälkeen työntyi hiukan sivummalle, mutta lähelle kuuntelemaan Veritähden puhetta. Punertava päällikkö ilmoitti tilanteesta, jonka jälkeen Valkeaveri hiiren syömisen lomassa pystyi kuulemaan oman nimensä muiden luotettavien joukossa sekä tehtävästä, joka oli ilmeisesti tarkoitettu vain muutamille kansan kissoille. Kolli vilkuili muita nimettyjä ja siristeli silmiään kiinnostuneena, vaikka ei tunteita sen enempää näyttänytkään. Mihin tehtävälle kolli nyt päätyisi, kun oli vasta äskettäin palannut leiriin? Hän olisi voinut käydä jonkinlaisen keskustelun isänsä kanssa, mutta oppilaiden nimityksen sijaan kolli vain nousi tassuilleen ja työnsi hiiren luita hiukan kauemmas tassullaan. Tuon jäänsiniset silmät tarkkailivat juuri nimettyjä ja hänen kasvoilleen nousi pieni virne, jolla tuo yritti jotenkin näyttää kannustavalta. Onhan se aina mahtavaa saada vahvaan kanssaan lisää vahvoja sotureita.
"Onnittelut", kolli naukaisi nimetyille, mutta lähti nopeasti astelemaan Korppisydämen sekä Surmavarjon suuntaan, jotka olivat varapäällikön tehtäviä tehnyt hänen ollessa poissa.
"Mennäänkö?" Kolli naukaisi kaksikolle tarkoittaen sanoillaan kutsua Veritähden luokse. Ei tuo tietenkään kaksikkoa sen enempää jäänyt odottamaan, vaan lähti mahdollisimman rauhallisesti johdattamaan heitä päällikön luokse olettaen myös muiden nimettyjen tulevan perässä (?).

//Masi
Marraskauhu katseli suurin hymyilevin katsein kohti Veritähteä, joka nimitti juuri hänet sekä veljensä sotureiksi Synkkävarjon kansalle. Se oli upea hetki. Kaikki käyty harjoittelu, kaikki ne pitkät yöt ja kärsivät aamut, kun piti ajoissa lähteä liikkeelle. Nyt se olisi takana, vaikka sama homma jatkuisi. Enää ei vain olisi ketään niskassa hengittämässä. Kollin siniruskea katse valui hitaasti Veritähden lopetettua kollista kohti Jaguaarinraivoa, ja hetkeksi Marraskauhu jäi ajattelemaan tuon nimeä. Sen kauhu ja jo pitkältä tuoma pelko sai varmasti myös vastustajat hieman varuilleen. Miten Veritähti päätyi sellaiseen, jo kaukaa yllyttävään ehkä jopa vihamieliseen nimeen? Siis se sopi kyllä Jaguaarinraivolle, kolli oli pelkkää raivoa, voimaa ja vihaa täynnä. Ainakin siltä oli vaikuttanut Kuutiikerin taistelussa. Marraskauhu hännällään tönäisi veljeään lapaan ja nyökäytti tuolle päätään. Hän pääsisi vielä keskustelemaan Veritähden kanssa hämärän tullen jostain tehtävästä. Pakko myöntää, hän oli kateellinen veljelleen, mutta ehkä hän tosiaan oli tuollaisen ansainnut. Herättänyt sellaista voimaa ja kunnioitettavaa toimintaa, että pääsisi muiden kokeneiden sotureiden kera jonkinlaiselle tehtävälle.

“Onnea, ja menestystä tehtävällesi”, Marraskauhu naukaisi kuiskauksena veljelleen, tietäen etteivät he saisi puhua ennen aamunkoittoa. Mutta hän oli ylpeä veljestään, ylpeä myös itsestään. Saavuttanut sisäisen vahvuutensa ja löytänyt itsestään kunnon soturin rahkeet, vaikka emo sekä Saarnitassu oli menetetty. Hänellä olisi kansansa sekä veljensä. Siinä olisi hänelle tarpeeksi. Kaikki mitä Marraskauhu voisi tarvita elämäänsä. Kolli kohosi käpälilleen ja nyökäytti päätään myös muille soturinimensä saaneille.

//Masi
Savuruoska pyöritteli päässään vielä kaikkea käytyä Tiikeriruusun kanssa, kun kaksikko oli hämärässä harppomassa kohti leiriä, kotia, kahden uuden pennun kanssa. Nuorukaiset olivat varmasti kylmissään sekä nälissään, valmiita asettumaan petiin sekä emon vatsan lämpöön. Toivottavasti he eivät muistaneet mitään näistä ajoistaan, jottei vanhempana tarvitsisi esittää mitään. Syvä huokaus karkasi toisen kurkusta asettauduttuaan omaan petiinsä pentutarhaan. Tiikeriruusu oli laskenut toisen pennun hampaistaan hänen vatsansa juureen ja Savuruoska kääri valkean häntänsä pentujensa suojaksi, näiden alkaessa pian kehrätä unisesti vatsan lämmössä. Hymy alkoi nousta toisen kasvoille ja hän käänsi punaiset silmänsä kohti Tiikeriruusua, kuitenkin ehtimättä sanoa mitään. Pesän suuaukon täytti varjo, ja pian Risatähden hahmo asteli esiin vaatien tietää mitä Tiikeriruusu oli tekemässä. Äkkiä kuitenkin johtajan huomio siirtyi Savuruoskaan sekä tuon kahteen pentuun hänen vatsansa juurella. Pelko alkoi sykkiä hänen rinnassaan, mutta emo pyrki pitämään itsensä rauhallisena kääntäen ihailevan katseensa pienokaisiin.

“Tämä ei ollut odotettu juttu. He tulivat liian ajoissa. Mutta onneksi Tiikeriruusu oli mukanani”, hän naukui hiljaa ja nuolaisi pojan sekä tyttären päälakea, pentujen uinuessa rauhallisena. “En minäkään odottanut tätä, en vielä”, hän huokaisi ja käänsi katseensa johtajaansa. Toivottavasti pieni valkea valhe olisi tarpeeksi patistamaan Risatähden matkoihinsa. Hän ei ollut valmis vielä kertomaan mitään sen suurempaa kansalle, ei Risatähdelle. Äkkiä ajatus Liekkivarjosta sai Savuruoskan katseen painumaan maahan kohti omia tassujaan. Koska heidän pitäisi hänestä kertoa? Eikö Liekkivarjo olisi koskaan enää tulossa takaisin? Suru alkoi nyt viedä tilaa pelolta ja tuon hännänpää alkoi nykiä rauhattomasti. Hän räpäytti silmiään pariin kertaan ja sitten laski päänsä pedin reunalle lähelle hännänpäätään sekä pentuja.
“Voimme keskustella lisää ehkä aamunkoitteessa? Lupaan käydä katsomassa Koivumyrskyä silloin, mutta nyt tahdon vain unta”, naaras huokaisi ja loi anovan katseen johtajaansa.