//Heli, Risatähden kuolema //


Mustavalkea naaras askelsi häntä maata pitkin laahaten ulos leiristä ja hänen askelrytminsä oli epätasainen. Hän jatkuvasti säpsähdellen kääntyi katsomaan lapansa ylitse, sivuilleen tai taakseen, ihan kuin jokin seuraisi häntä tai jopa vainoaisi häntä.
Kun Risatähti oli kulkenut koko matkan kauas leiristä lähes rajalle asti, hän pysähtyi maistelemaan ilmaa. Hän kykeni erottamaan Aurinkotuulen hajun ylitse Taivaanliekin kissojen tuoksun, ja hajujälkiä oli useita. Hetken ajan päällikkö luuli kuvittelevansa, olihan hänen päivänsä muutenkin olleet viime aikoina todella sekavia, mutta lopulta hänen oli myönnettävä, että hän todella haistoi Taivaanliekin ominaistuoksun, Syystähden ja monien tämän seuraajien tuoksuja. Osaamatta kuitenkaan nimetä seuraajia hajujen perusteella.
Risatähti lähti kulkemaan Aurinkotuulen rajaa pitkin, yrittäen ehkä jopa toiveikkaasti nähdä kilpikonnakuvioista hännänpäätä, mutta lopulta hän tuli siihen lopputulokseen, että hajujälki kulki pitkällä järven tuntumassa ja olisi suuntaavinaan kohden Usvajokea. Haikeus valtasi hänen sydämensä kuitenkin ja syvään huokaisten hän istuutui numelle, katselemaan järveä ja sen pintaa, joka oli jäätynyt ja osittain myös lumen peitossa.
Hän tiesi kyllä, ettei Syystähti koskaan voisi antaa hänelle anteeksi, eivätkä he kaksi saisi mitään siitä onnesta takaisin, joita heillä oli ollut. Samalla kun päällikkö ehti sulkea silmänsä, hänen takaansa kuului uhkaavaa murinaa, muttei sellaista, joka kohoaisi eläväisen kurkusta. Se oli tönkköä kaikumaista uhittelua, mutta Risatähden ehdittyä kääntymään, vailla sanoja, hänen kimppuunsa hyökkäsi tumma hahmo, jonka lävitse päällikkö kykeni näkemään.
Päällikkö sähähti ja yritti takoa kimpustaan pientä kollia, jonka tumma ja arpinen turkki löyhkäsi kuolemalta.
''Miksi käyt kimppuuni?'', Risatähti ärisi ja potkaisi itsestään irti pienemmän, sekä vanhemman kollin. Jolle kuolema oli antanut kantavat jalat, jollaisia tällä ei ollut enää viimeisinä elonhetkinään.
Ruoskatähti suoristautui ja irvisti niin, että jokainen hammas oli esillä.
''Olet häpeäksi suvullemme. Olisit taistellut Hallavarjossa Surutähteä vastaan'', Ruoskatähti murisi. Isoisä ei ollut koskaan ollut tunnettu siitä, että tämä erityisesti haluaisi keskustella tai edes perustella sanojaan. Hän valitsisi aina mieluummin väkivallan. ''Olen tullut keräämään sinut surkeiden valintojesi seurauksena pois elävien joukoista. Olisit edes saanut pentuja, olisi heissä voinut olla jotakin toivoa Hallavarjolle. Mutta Aurinkotuuleen.. Ja naaraat vielä'', kolli murisi ja siristi silmiään.
Risatähti laskeutui alemmas ja paljasti kyntensä vihoissaan.
Ei siihen tarvittu selitystä tai sen enempää syytä, Ruoskatähti oli saanut kuollessaan elävistä lapsenlapsistaan pakkomielteen seurata näitä ja aina tuomita mistä keksisi, muka yrittäen ohjata heitä parempaan suuntaan.
''Olisit silloin laskeutunut rinnalleni ja taistellut Surutähteä vastaan!'', Risatähti ärähti takaisin. Hän antaisi mitä vain, että saisi Hallavarjon takaisin. Sekä Syystähden.
''Itsekäs tyttö, en minäkään sinun iässäsi antanut muiden viedä kansaani miten halusivat'', musta kolli sihisi ja hyökkäsi.
Risatähti ehti väistää vasemmalle ja pieni voitonriemu ehti roihahtaa hänen rinnassaan, kun hän löi tassunsa ylhäältä alas Ruoskatähden selkään, painaakseen tämän alas, mutta Ruoskatähden hahmon paiskautuessa maahan, Risatähti piti käsissään vain tomuisaa varjoa. Hän säikähtäneenä ehti nähdä lapansa ylitse mustan kollin, joka hyökkäsi hänen selkäänsä ja upotti kyntensä Risatähden niskasta kaulaan asti lävitse.
Ruma irvistys ehti vääntyä Risatähden kasvoille, kunnes hän kaatui naamalleen nummelle. Risatähti ehti nähdä valkeaharmaan naaras kissan, joka seisahtui hänen luokseen ja kohotti katseensa Ruoskatähteen, mutta sitten Risatähden maailma pimeni.
--
Taivas oli punainen, puut palaneet, mutta kauempaa näytti hohkaavan valoa ja hän kuuli vesiputouksen virtauksen. Tomuisella maalla hän nousi ehkä ensimmäistä kertaa elämässään pelokkaana ylös ja lähti hiljaa kulkemaan puiden ohitse valoa. Hän pysähtyi, kun hän huomasi useita Kuolon kissoja aurinkoisessa valtakunnassa nauttimassa auringon valosta ja rumat arvet ja ruhjeet koristivat heidän kehojaan.
Hiljaa kaikkien niiden kissojen keskeltä häntä lähestyi naaras, jonka kasvot olivat arpien peitossa ja valkeaharmaa turkki hohkasi uhkaavasti. Tämä ei ollut Kaiku, tämä oli Kuolo. Muttei Sielutähti enää ollut ketään vastassa ja kaiken pahuuden keskustassakin näytti aurinko paistavan.
''Tervetuloa Kuoloon, Risatähti. Loppumattomia metsiä, pimeyttä ja punaista taivasta. Mutta täällä on myös meidän paratiisimme nykyään. Tule aterioimaan kanssamme'', naaras naukui kohteliaasti, mutta hänen äänensä oli teennäinen ja leukansa kireät.
''Minähän menetin vain yhden elämän? Minun pitäisi mennä takaisin'', Risatähti naukui vaivaoin hämmästyneenä.
Jäätähti naurahti ivallisesti.
''Luuletko, että Ruoskatähti jätti ruumiistasi mitään jäljelle kuin liian syviä haavoja ja revittyjä paloja? Ei Kuolon tai Kaiun voimat sellaisia pysty korjaamaan'', Jäätähti väräytti viiksiään. ''Kyllä sinä keinosi löydät palata, jos todella haluat. Mutta mitä sinä kaipaat Aurinkotuulesta? Hallavarjoahan sinä olet kaivannut jo kuita, muttet koskaan tehnyt asialle mitään'', Jäätähti pilkkasi, mutta katsahti sitten vähän pehmeämmin nuorempaansa.
''Löydät keinosi, jos olet valmis. Tule, Verentähti nappasi mehevän linnun sinulle'', Jäätähti lähti askeltamaan edeltä ja Risatähti hetken ajan seisoskeltuaan ja vielä katsottuaan taakseen pimeyteen, hän lähti hiljaa kulkemaan Jäätähden perään.

/Sara, Heli /

Veritähti oli juuri saanut Surmavarjon rintaan viillettyä pystysuuntaisen haavan, joka rutisten poltti itsensä umpeen ja pyyhkäisi sitten poikittaisen haavan arven päälle. Hän pyyhkäisi toisen verta juuri sammaleisiin, kun kuuli Marraskauhun saapuvan pesäänsä, ilmoittaen saavansa Valkeaveren toimittaman päällikön kutsun saapua pesään. Marraskauhu ehti nähdä Veritähden pyyhkimässä tassuaan sammaleisiin ja Surmavarjon rintakehässä koristamassa komean arven, joka vasta oli luotu polttavana haavana ja joka koristi jo kauniina arpena karvojen seassa.
''Käy syömässä ja lepää'', Veritähti vastasi tyytyväisenä Surmavarjolle. Kieltämättä kokenut kenraali oli hyvinkin tietoinen jo ollut siitä, ettei Veritähti ollut missään kohtaan ajatellutkaan, että tämä kieltäytyisi tästä tarjouksesta. Olisihan tuo kuitenkin Pakkastäden poika ja samaa kunnian- sekä verenhimoista sukua Veritähden kanssa.
Kun Surmavarjo poistui pesästä, Veritähti kutsui Marraskauhun lähemmäs ja istuutumaan.
''Hienoa, että saavuit näin pian'', Veritähden kolkko ääni puhutteli Marraskauhua ja silmät tarkkailivat juuri nimettyä soturia uteliaana. Veritähti voisi olla väärässä siitä, että tämä olisikaan samanlainen kuin isoäitinsä tai veljensä, mutta tilaisuuden hän voisi aina antaa. Ikuisen elämän kirouksen kantamat kissat olisi hyvä saada suuriin määriin, jolloin he olisivat murskaava armeija ja kieltämättä, kapinoitsijat saattaisiin helposti murskattua alas.
''Olen antanut useammalle kissalle erityisen tehtävän, mutta myös tarjouksen parantamaan jokaisen asemaa tulevaisuudessa. Tarjouksen, johon myös veljesi Jaguaarinraivo tarttua ja uskon, että se voinee kiinnostaa sinuakin, vaikkei Pakkassäde nimennytkään sinua minulle aiemmin'', Veritähti tarkkaili nuorempaansa jonkin aikaa sanojensa jälkeen. Levottomuutta hän kykeni aistimaan toisesta, mutta alkuun jännittäminen sitoisi tunteita paremmin palkitsemaan, kun Marraskauhu suostuisi ikuiselle elämälle ja tehtävälle.
''Aion oman valtakauteni aikana ottaa tämän metsän takaisin Synkkävarjon haltuun, kuten aikoinaan kaikki kansat ovat olleet yhtä ja samaa kansaa. Siksi onkin tärkeää, että vierelläni on vain uskollisia ja rohkeita kissoja, jotka eivät pelkää olla uskollisia Synkkävarjon tulevaisuudelle, joka turvaa rauhan tähän metsään lopulta'', Veritähti hymähti ja näytti hetken siltä, että päällikön katse oli laskeutunut johonkin syviin ajatuksiin, ennen kuin häntänsä heilautuksella hän oli taas läsnä tässä pesässä Marraskauhun seurassa.
''Tarjoan seuraajilleni mahdollisuuden ottaa vastaan ikuisen elämän lahjan, joka tekee lahjan saaneista kuolemattomia, mutta myös todella vahvoja, väsymättömiä ja tämän metsän tulevia hallitsijoita. Synkkävarjon reviiriin kuuluvat jo Hallavarjo ja Kuutiikeri, mutta seuraava kohteemme on Myrskyvaahtera, joka on reviirillämme. Aiomme piirittää heidät ja tappaa kaikki meitä vastustavat kissat, tappaa ne jotka eivät halua rauhaa tähän metsään'', Veritähden silmät kiiluivat hänen puhuessaan. ''En kuitenkaan lähetä seuraajiani kuolemaan tässä tehtävässä, minä luotan tehtävään nimettyihin kissoihin ja tarjoan heille lahjan, joka suojelee ja vahvistaa heitä'', päällikkö hymyili vaisusti.
''Mitä sanot? Olisitko valmis jakamaan yhteisen aatteen, liittymään mukaan tehtävään ja ottamaan vastaan tarjoamani lahjan? Kuten kansamme vahvimmat kissat Valkeaveri, Pakkassäde ja Surmavarjo ovat tehneet, ja kuten myös veljesi Jaguaarinraivo on suostunut. Me vanhat ja kokeneet kissat tarvitsemme teidänlaisianne nuoria rinnallemme'', Veritähti katseli Marraskauhua sanojensa päätteeksi, odottaen levollisen näköisesti Marraskauhun valintaa.
''Kuten myös aiemmille sanoin, tarjouksestani voi kieltäytyä. Minäkin saatan arvioida seuraajiani väärin, kuten valitettavasti erehdyin Korppisydämen tilanteessa'', hän hymyili huvittuneena itsekseen.

//Heli


Jaguaarinraivo ja Pakkassäde olivat selvästi saaneet jäljitettyä alkuun Korppisydäntä, mutta pian noussut lumimyrsky aiheutti sen, että jäljet katosivat ja sankassa lumipyryssä oli lähes mahdotonta enää haistaa tai maistaa Korppisydämen tuoksuja. Sen lisäksi Myrskyvaahteran löyhkä peitti alleen tututkin tuoksut ja sai lopulta Jaguaarinraivon seisahtumaan Pakkassäteen vierelle, kumpikin vailla uupumusta juoksemisesta tai lumessa kahlaamisesta.
''Korppisydän on saattanut jo ylittää rajan, ja oikeastaan, onhän sitten matkaamassa tai ei Myrskyvaahteraa varoittamaan, me voimme joka tapauksessa kertoa sen tarinan Veritähdelle. On parempi saada Korppisydämen kaltaiset vähäuskoiset ja Synkkävarjon valtaa vastustavat kissat pois tieltämme. Korppisydän on korkeassa arvossa kenraalina ja hän voisi joka tapauksessa kapinoida aikeitamme vastaan, joten on oikeastaan parempi, että hän on niin typerä, että hän lähti heti varoittamaan Myrskyvaahteraa. Lähti tai ei, niin me kerromme Veritähdelle'', Jaguaarinraivo joutui siristelemään sankassa viimassa silmiään.
''Parempi palata takaisin leiriin ja palata Veritähden puheille heti. Vaikka Korppisydän ehtisi viedä tiedon Myrskyvaahteran kissoille, he kaikki eivät ehdi pakoon ja me olemme valmiita jahtaamaan heitä vaikka metsän ympäri'', Jaguaarinraivo hymähti ja lähti sitten vauhdikkaasti palaamaan kohden leiriä. Tietämättömänä siitä, että Jaguaarinraivo oli seisonut vain hiiren viiksen mitan päästä Korppisydämen piilosta, kaksikko päätti palata leiriin puhuakseen Veritähdelle ja tarvittaessa valmiina muuttamaan suunnitelmaa hyökkäyksestä, kuten ajoittamaan sitä.

//Masi
Marraskauhu katseli vielä jätteidenteko paikan suuntaan, minne Jaguaarinraivo oli lopulta poistunut Pakkassäteen perässä. Kaksikko oli saapunut Veritähden pesästä ja lopulta pienen keskustelun jälkeen he olivat kadonneet tuonne tunneliin. Kolli mietti, oliko heillä jo jokin tehtävä, kun ei kumpaakaan pienen ajan jälkeen näkynyt, vai mitä kaksikolla oli tekeillä, mutta hän lopulta asettui vain pesemään valkeaa turkkiaan. Ennen pitkää lähestyvät käpälän askelet herättivät kollin omasta maailmastaan, ja Valkeaveren lähestyvä tuoksu sai tuon epäilemään jotain. Olisiko hänelle nyt lähetetty noutaja? Tai annettu jokin tehtävä kuten Jaguaarinraivolle? Epäillen kolli kohotti katsettaan omasta turkistaan kohti lähestyvää kollia, joka murisi Veritähden tahtovan hänet pesäänsä. >Minut?!< hän epäili mielessään katsellen epävarmana vanhempaa kollia.

“Selvä, Valkeaveri. Kiitos”, hän lopulta tokaisi punaiselle kollille, nousten hieman täristen käpälilleen. Voisiko hän saada sen tehtävän, jonka hekin saivat? Kaikki pesästä tähän asti tulleet olivat näyttäneet vahvoilta sekä miellyttäneiltä, toisin kuin Korppisydän, joka katosi heti tultuaan pesästä. Marraskauhu katseli käpäliään matkalla pesälle, ottaen lyhyitä sekä hitaita askelia epäillen valintaansa. Ehkä se olisi vain mentävä, otettava vastaan mitä ikinä johtajalla olisikaan mielessään. Ei se voisi mitään liian pahaa olla, eikö niin? Ei hän olisi tehnyt mitään väärää, koskaan. Harjoitellut ja oppinut parhaansa mukaan, vaikka kömpelö voisikin olla. Viimein pesän suulla hän nielaisi alas jännityksensä ja heilautti hännänpäätään.

“Kutsuitte, Veritähti?” hän tokaisi ottaen vain pienen askelen pesään tietämättä mitä voisi vastassa hänelle olla.

//Masi
Korppisydän juoksi ajattelematta vailla suuntaa, pohtien mahdollisuuksia jokaisen reitin sekä polun varrella, jokaisen ajatuksen tai idean ja epäonnistumisen myötä. Mitä hänen pitäisi tehdä? Pitäisi hänen vain palata? Olla kuin normaali? Pitäisikö hänen sittenkin ottaa vastaan se paikka ikuisuuden kynsissä? Se kaikki pelotti häntä niin. Koru käpälässä kilisi jokaisella vauhdikkaalla loikalla, jonka naaras otti kohti lähemmäs rajantuntumaa. Synkkävarjon reviiri oli niin iso, ei minnekään pääsisi karkuun. Hetkeksi ehkä piiloon, ehkä karkuun ajatuksia ja epäilyksiä. Mutta ei koskaan kokonaan irti niistä.

Metsä vaihtui pikkuhiljaa vähemmän tiheään havumetsään ja Korppisydän tunsi olevansa vanhan Hallavarjon puolella. Järven kohina oli myös lähellä, joten veteenkin pääseminen olisi helppoa. Voisiko täältä mistään päästä lopulta ulos? Eihän hän vain törmäisi Myrskyvaahteran kissoihin, voisivatko he olla täällä edes? Viettäisivät aikaansa vain leirissä toivottavasti. Äkkiä naaraan oman juoksun päälle alkoi kohota toiset askelet, raskaat sekä vahvat loikat. Jostain kaukaa hänen takaansa. Varomatta omia askeleitaan naaras vilkaisi olkansa yli nähden sitten kahden hahmon loikkivan hänen takanaan pitkin ja läpi metsän aluskasvillisuuden, ohi juurien sekä pensaiden kuin kaksi salamaa. Korppisydämen suusta pääsi kiljahdus ja hän kiristi tahtiaan, kompuroiden lopulta ennalta arvaamattomaan juureen, joka lähetti naaraan pyörien pitkälle alamäkeen kohti järven rantaa. Myrskyvaahteran tuoksu levisi yllättävän pitkälle hänen nenäänsä, vaikkei hän ympäristöään ehtinytkään tutkia sen enempää. Viimein Korppisydämen lennon keskeytti kolo, johon hän putosi keskelle lehtiä sekä märkää maata. Järven kohina oli joka puolella häntä, tai siltä se tuntui.

“Totta puhuit, tuntuu hyvältä juosta vailla väsymystä”, Pakkassäteen tumma nauku herätti hänet lopulta pimeydestä, kun kahdet käpälän askelet etsivät häntä maanpäältä. “Ehkä tästä saadaan irti paljon iloa loppujen lopuksi”, naaras naurahti lopulta päälle maistellen sitten ilmaa suu auki. Korppisydän ei kehdannut liikauttaa jäsentäkään. Hänen käpäliään särki, ohimoon sattui ja suussa maistui veri. Ei mitään ajatusta siitä, mihin kaikkeen hän oli osunut matkallaan alamäkeen ja johonkin koloon, mutta jäseniä särki pelkästä matkasta. “Ehtikö hän livahtaa johonkin puuhun matkansa jälkeen? Haistatko jälkeä?” Pakkassäteen tumma ääni naukui läheltä ja Korppisydän pidätti hengitystään parhaansa mukaan. Miksi he häntä etsivät? Kuka oli toinen hahmo? Sydämen järkyttävä tykytys rinnassa sai soturittaren voimaan pahoin, ja päässä alkoi pimetä pikkuhiljaa. Lopulta käpälän askelet etääntyivät hieman, ja Korppisydän uskalsi ottaa yhden henkäyksen ilmaa, pidättäen sitten taas.

Surmavarjo oli istunut hiljaa, kuunnellen miten kerta toisensa jälkeen vahvat kissat hänen ympärillään solmivat sopimuksen. Sopimuksen, joka voisi koitua tuhoksi tai mahdiksi - kuten suurin osa Veritähden suomista mahdollisuuksista. Surmavarjo kiersi pitkän, mustan häntänsä etutassujensa ympärille ja nuolaisi pitkiä hampaitaan. Hitaasti, sanaakaan sanomatta, hän katseli kun kissat kerta toisensa jälkeen valuivat Veritähden pesästä ulos, ja jäljelle jäivät vain he kaksi (?). "Veritähti", Surmavarjo aloitti päällikön nimeä venyttäen, ja kohotti vihreän katseensa valtavaan, verenpunaiseen kolliin. "Imperiumin alusta olen seurannut isäni johtoa. Olen ollut kunniatehtävissä, vuodattanut valitettavan paljon verta sen eteen ja lopuksi katsonut kaiken tuhoutuneen silmieni edessä. Melkein itsenikin, vaikkei Kuolo minua selvästi vielä omakseen halunnut. Isäni ei saanut tartuttua vastaavanlaiseen tilaisuuteen tarpeeksi ajoissa, tai ainakaan ei sellaiseen, jota sinä minulle nyt niin auliisti tarjoat", Surmavarjo murahti silmän levitessä mustaksi, kun tämä muisteli Saukkoluolan sortumista, hätääntyneitä huutoja ja kuohuvan veden pauhua. "Olisi tyhmää, suorastaan moukkamaista olla tarttumatta antamaasi tilaisuuteen", kolli hymähti, kynsiään katsellen. "Olen mukana, vaikka sen varmaan osasitkin jo arvata", Surmavarjo virnisti, siristäen ainoaa vihreää silmäänsä. Tästähän vasta seikkailu saataisiin aikaiseksi, joka ei olisi lähellekään verrattavissa siihen, mitä kolli on joskus kokenut.

// Masi, Heli

Kollin katse oli jäänyt osin hämmentyneenä Korppisydämen perään, joka oli aika pian Valkeaveren suostuessa Veritähden suunnitelmaan paennut pesästä sanomatta oikeastaan sanakaan. Valkeaveri oli tilanteesta osin hämmentynyt, koska oli luullut naaraasta enemmän. Ei tuo kuitenkaan kauaa ehtinyt kenraalia sen enempää miettiä, kun Veritähti teki saman rituaalin, mitä oli jo kahdelle aiemmalle tehnyt. Valkeaveri tunsi suurta kipua rinnassaan, jonka perässä kuitenkin tuntui voima haavan umpeutuessa. Hetken tuo joutui haukkomaan rintaansa ennen kuin pystyi taas suoristumaan suuren paholaisen edessä ja nuolaisemaan pari kertaa rintaansa, johon Veritähti oli kynsillään viiltänyt uudenlaisen arven. Ei se näyttänyt pahalta, mutta Valkeaveri uskoi sen tarkoittavan paljon enemmän. Ei hän kuitenkaan tuntenut enää kipua, pelkästään jonkinlaista ylimääräistä voimaa lihaksissaan. Tai olihan se mahdollista, että se johtui vain pienestä jännityksestä sekä mielenkiinnosta tehtävää kohtaan, jota he yhdessä lähtivät pian toteuttamaan.
"Ilo seistä rinnallasi", Valkeaveri naukaisi viileään sävyyn, vaikka sanoja varjosti pieni kunnioittava virne. Katsekin kävi Surmanvarjossa, joka ei ollut vielä ilmoittanut mitään Veritähden suunnitelmasta. Valkeaveri kuitenkin uskoi toisen liittyvän mukaan, vaikka ei oikeastaan isänsä mielipiteistä enää mitään tiennyt. Ehkä osin Valkeaveri toivosi toisen kollin suostuvan, ehkä siinä voisi olla tilaisuus päästä edes hiukan syvemmälle toisen pääkoppaa. Olihan varapäälliköllä kuitenkin miljoonia kysymyksiä perheestään päänsä sisällä, kunhan vain saisi tilaisuuden.
Sen enempää kuitenkaan sanomatta mitään, Valkeaveri poistui pesästä silmiään siristellen. Tuo tutki katsellaan aukiota, ehkä etsien Korppisydäntä, että voisi naaraan kanssa jutella tai muita aiemmin pesässä olijoita tuloksetta. Loppujen lopuksi tuo kuitenkin päätyi kohottamaan päänsä juuri nimetyn Marraskauhun suuntaan ja askeltamaan tuon luokse häntäänsä tyytyväisesti heilauttaen.
"Veritähti haluaa tavata sinut pesässään", Valkeaveri murisi tuijottaen nuorempaa kollia osin arvioivasti. Tarjoaisiko päällikkö tuollekin parempaa mahdollisuutta?

//Heli


Jaguaarinraivo jäi aloilleen katselemaan mielenkiintoisena, mutta samalla kasvot tyhjinä ilmeistä, miten Pakkassäde suorittaisi tämän tilanteen, jonka hän halusi ottaa omaksi tehtäväkseen. Nuorukainen ei oikeastaan ollut yllättynyt siitä, että kun Pakkassäde palasi niin nopeasti, että Korppisydän oli jo ehtinyt lähteä. Soturin korvat painuivat taaksepäin, kun mitään odottamatta tämä syöksyi Pakkassäteen ohitse ja tunnelin pimeyden jälkeen ilmestyi tarpeidenteko paikalle, tehden vielä itselleenkin nopealla silmäilyllä selväksi, ettei siellä olisi ketään.
Hän äkkäsi pentuaikoina käytetyn poistumisreitin, joka näytti olleen myös Korppisydämelle hyvä pakoreitti. Jaguaarinraivo ahtautui molempiin suuntiin ja lopulta väänsi itsensä samasta reiästä ulos, jääden silmät haukkamaisesti ammolleen tarkkailemaan ympäristöään. Korppisydämen ominaistuoksu oli vielä vahvana.
Pakkassäde ilmestyi hänen viereensä ahtauduttuaan yhtä ripeästi ahtaasta kolosta ulos.
''Hyvä antaa hänelle etumatkaa, tulet yllättymään, miten vailla väsymystä jaksat juosta'', Jaguaarinraivo lähes voitonriemuisena naukaisi Pakkassäteelle ja lähti juoksuun Korppisydämen perään. Hän mielellään varmistaisi sen, että toinen menisi pois Synkkävarjon reviiriltä ja varmasti päätyisi varoittamaan Myrskyvaahteraa. Ei Jaguaarinraivo halunnut päästää Myrskyvaahteraa helpolla, hän veisi jokaisen mukanaan tuonpuoleiseen, kehen kyntensä vain saisi, mutta Korppisydän olisi saatava kansasta pois pilaamasta tulevaisuuden suurempia suunnitelmia.

//Heli

Sydänpentu raotti toista silmäänsä, kun tunsi kylmää ilmaa virtaavan pesään. Hänen pentuturkkinsa pehmeys pörhistyi ja hän nyrpisti nenäänsä. Tiikeriruusu oli juuri poistunut ehkä hieman harmistuneena pois pesästä ja samalla pentutarhaa suojaavat risut taittuivat. Sydänpentu pyyhkäisi nenäänsä muutaman kerran ja seurasi veljensä mallia tarkentaa itselleen paremman nukkumapaikan.
Pentu möyri Punapennun ja emonsa pehmeän vatsan väliin, jääden petiin kyljelleen, häntä visusti ja tiukasti vierelleen käärittynä. Punapentu nukahti nopeasti uudelleen, mutta Sydänpentu ei nukahtanut niin helposti. Turhautuneena hän mumisi itsekseen, kun tunsi Punapennun hengityksen kutittavan korvaansa ja vaikka hän kuinka väräytteli korvaansa, silti toisen hengitys häiritsi häntä. Sydänpentu lopulta varovasti siirsi toisen leukaa kauemmas itsestään, omat kulmat kurtistuneina ja ahtautui uudelleen mukavaan asentoonsa, tyytyväisenä nyt siitä, ettei Punapennun hengitys enää häirinnyt häntä.
Sinä yönä Sydänpentu näki unta, jossa hän oli nappaamassa kalaa, mutta kala hyppäsi päin hänen kuonoaan ja hän ei saanutkaan sitä kiinni.

//Masi
Punapentu katseli ihmeissään tummaa pesän hämärää, kun siellä tuoksui aivan erilaiselta kuin pesä, jossa he hetkittäin olivat olleet. Täällä ei ollut yrttejä, oli vain tuulen ulina sekä jännittävä maan tuoksu. Hän maisteli ilmaa hurjasti, antaen nenänsä väristä ja viiksien heilua. Oli niin mielenkiintoista. Sisar makasi emon vatsan reunalla ja tuon tuuheahko valkea häntä kääri pennut otteeseensa. Toinen suurempi soturi seisoi vielä heidän seurassaan, olisiko emon ystävä? Punapentu kääntyi käpälillään ja asettui makaamaan pää sisarensa kyljen päälle asetettuna. Emo kohotti katsettaan ja antoi kollin päälaelle pienen nuolaisun. Se sai hänen silmänsä painumaan umpeen ja kehräyksen nousemaan kurkusta. Oli niin mukavaa olla lämmössä, nauttia huomiosta sekä kissojen lämmöstä. Mutta hänen olisi päästävä pian myös ulos tutkimaan. Hänen katseensa piirtyi täten ulos pesän hämärästä, nähden jotain valon pilkahduksien keskellä aukiolla. Leirimuurin muotoja, päällikön puhujanpaikkaa ja kissojen varjoja myös kulki ohi pesän. Olikohan täällä paljon kissoja? Olisiko tämä toinen pesä, kuin se pesä, jossa he juuri olisivat. Yrttien tuoksu oli niin viehättävä, se ei poistunut kollin mielestä.

“Ehkä sinun on parasta mennä etsimään itsellesi tekemistä Tiikerinruusu”, emo naukaisi lopulta hiljaa. Punapentu käänsi katsettaan toiseen ja tutkaili tuon kasvoja. Emo tuoksui hyvältä, mutta jokin tuoksu ei kuitenkaan ollut oikein. Hän oli viehättävä, luokseen vetävä, mutta ei sellainen kuin olisi voinut uskoa. “Pärjään varmasti täällä. Jos joku tuo minulle myöhemmin vettä sekä juotavaa, pärjäämme varmasti. Käyn sitten aamulla Koivumyrskyn luona”, tuo naukui vielä lisää. Kukahan oli Koivumyrsky? Tämä kissa seurassa oli selvästi Tiikerinruusu. Kaikki oli niin outoa. Kolli avasi suunta suureen haukotukseen, ja lopulta asettui lämpimästi sisarensa kyljen viereen asettuen unille.

//Masi
Pakkassäteen turkoosi katse seurasi tiiviisti valkean oranssia naarasta, joka katosi viimein tarpeidentekopaikan varjoihin. Punainen naaras käänsi uteliaasti korvansa vierellään istuvaan kolliin, sitten kääntäen myös katseensa tähän perässä. Hän tahtoisi tietää perhesuhteista, kuten oli hieman naaras juuri äsken puhunutkin hänelle. Enää hän ei oikein tiennyt mitä tahtoisi, mikä olisi hänen kutsumuksensa, polkunsa. Nyt se olisi Veritähden uskollisena seuraajana, olisiko voinut uskoa, että Myrkkysuosta löytäisi Imperiumiin, josta sitten lopulta Kuutiikeriin ja nyt Synkkävarjoon, mistä kaikki paha oli alkanutkin. Ehkä häntä seurasi perässä isän sekä koko suvun kunnianhimoisuus sekä pimeä polku. Olisiko kukaan suvusta löytänyt hyvää polkua? Hänen sisarensa yrittivät Myrkkysuossa, mutta lopulta hekin kuolivat ja hukkuivat maasta. Ei heille ollut mitään hyvää täällä, vain palkkiota pimeässä kulkemisessa.

“En oikein tiedä. En tahdo olla niin naiivi, kunnianhimosta tyhmänä kulkeva karvapallo. En tahdo ansaiti kansan johtajuutta tai repiä muita alas ilman päämäärää. Olen ehkä vain valmis kulkemaan perässä, seuraaja. Jos saan jotain käpäliini, sen otan vastaan”, hän pohti hiljaa viiksiään väräyttäen. Mitähän hän oikeasti tahtoisi maailmasta? “En tahdo, että maailma näkee minut kuten isäni, tai vain isäni jälkeläisenä, jonka pitäisi olla kuin hän. Tahdon olla oma itseni, näyttää että perimästä riippumatta en ole kuin hän. Olen vielä parempi”, hän lopetti ja nuolaisi rintaansa pariin kertaan, tuntien omituisen arven kielensä alla.

Jaguaarinraivolla tuntui olevan jonkinlainen idea pakenevan naaraan päänmenoksi, ja uteliaana Pakkassäde kuunteli tätä korvat höröllä. Katse seurasi leirin toimintaa vaikuttamatta mitenkään hämärältä, ja lopulta tuo käänsi nyökäyttäen katsettaan kolliin. Ei hän tahtonut viedä kenenkään arvoa, Korppisydän oli täällä ennen häntäkin, mutta kollilla oli kyllä ideaa. Ei Korppisydän täällä varmasti pärjäisi enää samalla tavalla. Olisi helpompaa hankkiutua nyt heikoimmista eroon.

“Oikein mielenkiintoinen idea. Ei varmasti Veritähtikään hänessä paljoa voi nähdä tuollaisen tempun jälkeen, pitäisikö edes kenraalina”, hän tuhahti hiljaa ja katseli kohti naaraan pakopaikkaa. “Minäpä voisin käydä juttelemassa hänelle, ihan niin kuin ystävät, miltä hänestä tuntuu voimmeko tehdä jotain”, hän sanahti ilkikurinen vivahde äänessään. “Saamme hänet etäämmälle, tai jopa sanojesi mukaan juoksemaan lopulta karkuun aiheuttaen itsestään petturin”, tuo nuolaisi huuliaan ja kohosi käpälilleen loikatakseen alas pesän reunamalta. “Ole valmiina juoksuun, jos tahdot hänet kynsiä samoin tein”, hän irvisti ja laskeutui sitten leirin tasamaalle, lähtien askeltamaan kohti tarpeidentekopaikkaa. Sen haju sai aina naaraan nyrpistämään nenäänsä, mutta pakko sitäkin oli käyttää. Hänen turkkinsa jäi kiinni tunnelin pensasmuuriin, mutta matka ei ollut pitkä, kun tunneli kääntyi pienelle tarpeidentekopaikalle. Pakkassäde oli valmiina avaamaan suunsa kysyäkseen toiselta jotain, mutta hiljaisuus vastaanotti hänet. Tuo käänteli päätään hieman ihmeissään, ja sitten pyrki etsimään toista osaa tarpeidentekopaikalta. Mutta yksi yksinäinen pieni aukio vain oli täynnä tyhjää, ja Pakkassäde ei löytänyt Korppisydäntä. Pienen tarkkailun jälkeen hän huomasi kuitenkin valkeaa karvaa pienen pienessä kolossa muurin reunamassa, ja naaraan oli pakko haistaa löytämäänsä vihjettä. Aivan oikein arvattu, kenraali oli pötkinyt pakoon pienestä kolosta, jättäen jälkeensä vihjeen. Pakkassäde virnisti ilkikurisesti ennen kuin poistui paikalta, asteli aukiolle ja virnisti Jaguaarinraivolle merkitsevästi. Hän heilautti häntäänsä kohti leirin suuta ja kohotti kulmiaan kollille, josko he lähtisivät takaa ajoon.

//Heli

''Savuruoska oli synnyttänyt kuulemma pennut leirin ulkopuolella yllättäen, Tiikeriruusu oli sattunut paikalle. Pyysin Savuruoskaa vierailemaan parantajien luona, sekä ilmoittamaan pentujensa nimet minulle huomista seremoniaa varten'', Risatähti hiljaa vastasi Tuliketulle, ollen kuitenkin enemmän omissa ajatuksissaan kuin sanoissaan. ''En ole nähnyt häntä läheisenä kenenkään kollin kanssa, mutta otaksun meidän saavan kuulla pentujen isästä huomenna'', päällikkö jatkoi ja vilkaisi sitten kohden soturienpesää mietteliäänä.
''Oletko muuten nähnyt Liekkivarjoa? Luulisi, että tämä ja Haukkakynsi olisivat kiinnostuneita päästä näkemään sisarensa pennut, mutta Haukkakynsi on partiossa, mutten Liekkivarjoa ole nähnyt aamun jälkeen. Jos näet hänet, varmaan hänelle voisi mainita hänen sisarensa pennuista'', Risatähti ynnäsi.
''Käyn pienellä kävelyllä selvitelläkseni ajatuksiani, palaan mahdollisimman pian takaisin'', päällikkö poissaolevasti lopulta sanoi, kun aisti kylmiä hönkäyksiä sivullaan. Hän ei uskaltanut katsoa Ruoskatähden kasvoihin, mutta poistui leiristä vaisuna, haluten löytää paikan, jossa häntä ei tarkkailtaisi, jotta hän voisi keskustella Ruoskatähden kanssa.

/ Heli, Wilma, Sara

Veritähti oli aikeissa kääntyä tyytyväisenä Valkeaveren puoleen, kun Korppisydän kohosi mitään sanomatta tassuilleen, kiepahti ympäri ja kiirehti pois pesästä. Veritähden kohotettu käpälä pysähtyi hetkeksi ja kasvot tuntuivat jääneen jumiin tyytyväiseen virneeseen. Kieltämättä päällikkö oli yllättynyt siitä, ettei Korppisydän haluaisi olla hänen rinallaan johtamassa metsää, mutta ei hän kokenut vihaakaan. Hän oli antanut mahdollisuuden valita jokaiselle, ja vaikka Valkeaveri, Pakkassäde ja Jaguaarinraivo olivat suostuneet, ei se tarkoittanut, että Korppisydämenkin pitäisi.
Veritähti istuutui Valkeaverta vastapäätä ja painoi äkkiä, sekä arvaamattomasti ainokaisen kyntensä Valkeaveren rintaan, vetäen syvän haavan pystysuuntaan, samalla tavalla kuin Pakkassäteelle aiemmin ja useita päiviä jo ennen Jaguaarinraivolle, joka oli ollut jo lähes kuollut Paahdekobran käyttämän myrkyn seurauksena.
Kun Veritähti päästi irti, Valkeaveren veri lensi päällikön rintakehää vasten, mutta haava alkoi tiristen ja sihahtaen umpeutua samaan tahtiin, polttaen itseään kiinni. Kun pystyhaava oli umpeutunut, Veritähti pyyhkäisi kynnellään pehmeämmän poikittaisen haavan, joka ei tuntunut enää kivulta.
''On ilo nähdä sinut rinnallani tulevaisuudessa'', Veritähti virnisti Valkeaverelle. ''Lähtiessäsi, kutsu Marraskauhu pesään'', Veritähti kehotti Valkeaverta, luoden vielä mietteliään katseensa Surmavarjoon, joka oli toistaiseksi pysynyt hiljaa, mutta laskelmoi selvästi jotakin mielessään asiaan liittyen.
Marraskauhulle Veritähti halusi tarjota samaa mahdollisuutta. Jos Marraskauhua olisi ruokittu puoliksikaan sillä kunnianhimolla tai raivolla, jota Jaguaarinraivo oli saanut geeniperimänään, Marraskauhu varmasti suostuisi tähän. Eikä oikeastaan sillä ollut väliä, vaikkei tämäkään suostuisi. Surutähti oli aina ollut Veritähdelle uskollinen ja olisivathan veljekset Surutähden lapsenlapsia, joten Veritähti näki jonkinlaisena velvollisuutenaan tarjota mahdollisuutta nuorukaisille.

//Heli //

Jaguaarinraivo tuijotti Pakkassädettä, peräti aika tönkösti ja epämiellyttävästi, kuunnellen tarkkaan toisen sanoja ja nyökäytti satunnaisesti päätään toisen ajatuksien tueksi. Pakkassäteelle oli hyviä huomioita ja jossakin määrin Jaguaarinraivo näki kannattavana ajatuksena sen, että tulisi pitää toiseen jonkinlaista yhteyttä. Olihan Pakkassäde pitänyt vasta nimettyä soturia arvokkaana tähän tehtävään, vaikkei Jaguaarinraivo kaipaisi sen enempää liittolaisia, puhumattakaan ystäviä. Tullakseen metsän suurimmaksi eli mahtavimmaksi, mutta myös vahvimmaksi kissaksi, hänen olisi enemmänkin oltava valmis kaatamaan kuka tahansa tieltään. Mutta hän ei rehellisesti ollut varma riittäisikö sellainen hänelle. Hän haluaisi Veritähden maailman itselleen, ja sellaisen maailman ylläpitämiseen tarvittaisiin mainetta, sekä hyvää että pahaa.
''Minun etuni-'', Jaguaarinraivo hymähti, mutta jätti lauseensa loput sanomatta. Hän olisi kuollut ilman Veritähteä, ja hän pohti, joutuisiko hän palaamaan myrkytystilaansa, jos joskus menettäisi kirouksen, vai jatkuisiko kaikki siitä hetkestä, mihin hän jäisi, jos hän menettäisi kirouksen. Joka tapauksessa, sitä ei olisi syytä sanoa edes viehättävälle Pakkassäteelle ääneen.
Kaksikon sanat keskeytyivät, kun Korppisydän pöllähti ulos pesästä ja näytti säikähtävän hivenen heitäkin. Jaguaarinraivo siristi silmiään hitaasti, kun kenraali käveli heidän ohitseen.
''Haluatko olla enemmän kuin isäsi? Minulla perhesuhteet eivät ole.. ihmeellisiä, mutta toisille ne ovat kunnian asia ja eivät ainakaan halua joutua toiselle sijalle vanhempiinsa tai isovanhempiinsa nähden. Vaikutat sellaiselta kissalta'', nuorukainen hymähti ja antoi katseensa valua Korppisydämen perään, joka katosi tarpeidentekopaikalle.
''Jos joku ei suostu tuollaiseen lahjaan, jota oma päällikkö tarjoaa. Luulen, että Korppisydän menee varoittamaan Myrskyvaahteraa. Hän on tarinoiden mukaan omannut erilaista Kaiun antamaa voimaa tasuissaan ja Raadelmatähti on varmasti tullut hänelle tutuksi sillä tehtävällä, kuten monet muutkin taitoja omaavat kissat'', Jaguaarinraivo siristi silmiään. ''Minä sanoisin, että napataan ja tapetaan hänet ennen kuin hän ymmärtää Kaiun näkökulman toimia oikein ja pettää kansansa. Mutta viisampaa olisi uhkailla hänet pois kansasta, saada hänet varoittamaan Myrskyvaahteraa, jolloin hän uskoo toimivansa oikein, mutta Veritähden silmissä hän olisi petturi'', Jaguaarinraivo madalsi ääntään uhkaavaksi murinaksi.
''Varmasti sinunlaisesi pääsisi kenraaliksi, kun Korppisydän olisi poissa'', nuorukainen uhkaavasti kiiltävien silmiensä kanssa tarkkaili toista.
Kun Pakkassäde näytti arvioivan Jaguaarinraivoa tiiviillä katseellaan, Jaguaarinraivo nuolaisi suupieltään ja liu'utti kyntensä esiin. Jaguaarinraivolla oli uskomus, että Korppisydän olisi jollain tavalla monia muita kissoja Veritähdelle tärkeämpi, joten vaikka tappaminen olisi helppo tapa saada voitettua sota Myrskyvaahterassa, sekä päästä eroon tiellä olevasta kenraalista, se ei kuitenkaan välttämättä antaisi Jaguaarinraivolle tai Pakkassäteelle parempaa katsetta Veritähdeltä. Jokin yksityiskohta piti Korppisydämen Veritähteä lähellä, ja niin kauan kuin Jaugaarinraivo ei tietäisi mikä se on, olisi parempi saada toinen huonoon valoon.
Korppisydämen kaltaisilla kissoilla ei kuitenkaan vallattaisi metsää. Jaguaarinraivo ei luottanut siihen, ettei Korppisydän aikoisi jo valmiiksi lähteä puhumaan Myrskyvaahteran kanssa, varoittaakseen näitä, mutta se olisi hyvä asia, kunhan naaras jäisi siitä kiinni Veritähdelle. Veritähti näkisi itse, että kenraali on petturi ja nimeäisi jonkun muun tuohon tehtävään. Mitä tahansa Korppisydän aikoisi, sen Jaguaarinraivo halusi saada ensin selville ja sitten pitää huolen siitä, että heikot heitettäisiin sivuun, pois hänen tieltään.

//Masi
Pakkassäde ei osannut odottaa Veritähdeltä niin nopeaa vastausta hänen kysymyksensä hyväksymisestä. Suuri kolli loikkasi niin suurella vauhdilla eteenpäin, ettei Pakkassäde osannut edes ottaa askelta sivuun, kun suuren johtajan käpälä oli jo raastanut pitkän pystyhaavan hänen rintaansa. Naaras kaatui kaaressa selälleen veren roiskahtaessa kohti kattoa, hyytävän pahan kivun sinetöidessä haavaa. Punaturkkisen naaraan suusta kohosi raivokasta sähinää, mutta pikkuhiljaa kipu sekä odottamaton shokki laantui ja naaras kykeni kampeamaan itsensä kyljen kautta takaisin istualteen. Veritähti pyyhkäisi hännällään tomuja hänen selästään, ennen kuin sivalsi toisen haavan arven päälle. Se suhahti vain kiinni, ilman suurempaa kipua. Turkoosi silmäinen naaras tarkkaili hetken aikaa ristiä rinnassaan karvojen seassa, kunnes kiitollisena nyökäytti päätään Veritähdelle, tämän vielä kertoessa miten helposti voima voitaisiin ottaa pois. Ehkä tästä kirouksesta voisi vielä tulla jokin voima, joka saisi hänet tuntemaan oikean voiman kynsissään, tai sitten se oli vain liitos Veritähteen, sekä tämän mahdollisiin kykyihin. Naaras kohosi jaloilleen ja hörisit korviaan Jaguaarinraivon suuntaan, joka pesästä pois kulkiessa tokaisi hänelle seuraavista unista. Hetken aikaa toinen vain tarkkaili kollia viileästi, sitten mitäänsanomattoman näköisenä nyökäytti päätään tälle. Olisi unet erikoisia tai ei, hän ei pelännyt niitä. Kaikkea hän oli nähnyt ja kokenut ja vaikka Pakkastähden kohtalostakin oli jo aikaa, ikävät muistot siitä kaihersivat häntä edelleen. Hän ikävöi isäänsä, vaikkei tuntenut suurta rakkautta toista kohtaan. Veritähti oli lopulta ottanut hänet Imperiumista kansaansa, ja siitä hän olisi kiitollinen toiselle. Ehkei hän koskaan tuntisi sen suurempaa tunnetta, kuin mitä Lakkakalloa kohtaan oli koskaan ollut.

Musta raitainen naaras käänsi viimein pesän ulkopuolella viileän katseensa Jaguaarinraivoon, joka pohti, ottaisiko Korppisydän tai Surmavarjo kirouksen vastaan. Hetken naaras pohti, jaksaisiko suurta keskustelua pitää kollin kanssa yllä, mutta nyt he olivat samankaltaisia, kuuluivat Veritähden käpäliin, ja tulisivat taistelemaan rinta rinnan metsän herruudesta. Naaras virnisti pienesti.

“En usko, että ainakaan Korppisydän sitä ottaisi. Hän vaikuttaa niin pelokkaalta loppujen lopuksi, vaikka hyvä sekä vahva taistelija onkin. En tiennyt mitä Veritähdellä oli mielessä, kun kysyi mielipidettäni, mutta kerta naaras on kenraaliksi nimetty, uskoin hänen voivan olevan hyvä ehdokas”, tuo naukaisi ja nuolaisi käpäläänsä, jolla sitten pyyhkäisi korvan taustaansa. “Surmavarjo sen varmasti ottaa, kerta kuitenkin on tänne asti palannut ja tahtoo isänsä tassunjälkiä kuitenkin myös seurata. Vaikkei hänestä, saatika minusta, koskaan tule samanlaista kuin Pakkastähdestä. Kun ei Pakkastähdestä tullut mitään samanlaista kuin Veritähdestä”, hän naukaisi viileästi olkiaan kohauttaen. “Mutta saamme ainakin tassuillemme jotain tekemistä. Ehkä tästä koituu meille kaikille vielä jotain hyvää. Onnittelut jo saamastasi edusta ennen muita, ehkä meistä tulee vielä hyviä liittolaisia”, naaras naukaisi ja vilkaisi silmäkulmastaan kolliin, pyrkien pitämään tämän ennemmin luotettava liittolaisena, kuin taas ystävänä. Voisiko täällä olla hänelle yhtään ystävää? Voisiko edes Veritähteä kutsua ystäväksi? Ennen kuin Pakkassäde ehti edes miettiä seuraavaa liikettään, hän kuuli takaansa käpälien askelia, kun Korppisydän syöksyi ulos pesästä korvat painettuna pään myötäisiksi. Naaras näytti pelokkaalta, sekä epävarmalta ja tuo pysähtyi pesän juurelle tasaamaan hengitystään katsellen maata.

“Ei hän selvästi ollut valmis”, Pakkassäde kuiskasi hiljaa Jaguaarinraivolle, katsellen sitten miten pää sekä häntä painuksissa kenraali naaras lähti askeltamaan kohti tarpeidentekopaikkaa.