//Masi
Sakaalikuu katseli toivottomana, kun hänen tuomansa Degunlumo myös katosi Marraskauhun käpälissä. Naaraalla olisi ollut kaikista suurin vamma, joka vaikutti ikävältä, sekä siltä, että vaatisi paljon hoitoa, mutta hän vain kuoli Marraskauhun käpäliin ilman suurempaa poikkeamaa tai selitystä. Parantaja oli selvästi erittäin turhautunut tilanteesta ja katseli, vihaisin silmin kolmea perheenjäsentä, jotka tapaisivat nyt toisensa, joko Kuolossa, tai Kaiussa. Minne sitten heidän sielunsa otettaisikaan vastaan. Sakaalikuu istuutui maahan uupuneena, raahattuaan kissojen, vaikka pieniä, niin painavia kehoja pois leiristä ja lumen läpi tänne Marraskauhun luo, oli se vaatinut häneltä paljon voimaa. Mutta entä Marraskauhu? Hän vaikutti päihitetyltä, tuon katse oli lähes lasinen ja katse tulkitsematon, kun kolli silmäili kissoja ympärillään.
”Miten?” sanat tuntuivat kaikuvan hiljaa tuon huulilta. Sakaalikuu toivoi, että olisi voinut vastata. Hän painoi punaisia korviaan alas vasten päätään samalla kun taistelun tohina alkoi hiljaa vaieta etäämmältä. Oliko reviiri voitettu noin helposti? Sakaalikuu höristi korviaan lopulta huomaten pian, miten Jaguaarinraivon näköinen hahmo loikki läpi hangen heitä kohden(?). Toisen oppilas kohosi jaloilleen ja painoi päätään kunnioittavasti mestariaan kohtaan odottaen tältä seuraavia käskyjä. Marraskauhu ei ollenkaan huomioinut Jaguaarinraivon lähestymistä, vaan katseli vain epätoivoisena käpäliään, sekä aikaansaamaansa, tai saamatonta, kuolemaa. Mitä hyötyä olisi parantajalla, jos kissat vain kuolisivat hänen käpäliinsä?

// Heli //

Kettutähden sanat pyörivät hänen mielessään siitä, että miksi hän halusi vallata koko metsän ja ajattelisi vain itseään. Taistelu kärjistyi ympäriltä ja Veritähti seurasi sitä lavat rentoina, antaen arpisen naamansa seurata kissojen riehumista, etenkin Jaguaarinraivo ja Pakkassäde ensimmäisten joukossa, jossakin aina välillä vilahti Sakaalikuu hakemassa pahasti loukkaantuneita pois. Aurinkotuulen kissat alkoivat verisinä ja kivuissaan paeta sodasta, jättäen kotinsa taakseen ja Veritähti alkoi etsiä uteliaalla käärmemäisellä katseellaan Kettutähteä, mutta vailla huomiota Veritähden entisen oppilaan hahmo makasi lumessa verisenä.
Veritähti askelsi Kettutähden hahmon vierelle, jonka vierellä makasi tajuttomuuden rajamailla kamppaileva Tiikeriruusu katkaistun hännän kanssa. Veritähti nosti Kettutähden leukaa ja pyöritteli hiljaisesti toisen kasvoja tarkastellen, vaisun hymyn kohotessa Veritähden kasvoille, huomattuaan toisen heikon rinnan kohoamisen. Syvä haava oli menetetyn elämän voimasta pahimmiltaan paikkaantunut, mutta vuoti edelleen.
''Hyvää työtä Synkkävarjo, tämä reviiri kuuluu nyt meille! Pakkassäde, lähde pakenevien perään ja varmista, että he todellakin ovat poissa! Jaguaarinraivo, kutsu Marraskauhu ja Sakaalikuu tänne, ja soturit, viedään nämä ruumiit täältä pois. Emmehän halua heidän sotkevan ympäristöä'', Veritähti naurahti, päästäen irti Kettutähden leuasta, jolloin päällikön pää tipahti routaisaa maata vasten.
Veritähti nappasi hampaisiinsa Kettutähden niskasta ja heilautti paksun ruoskamaisen häntänsä Tiikeriruusun takajalan ympäri, lähtien viemään kaksikkoa pois leiristä. Muiden sotureiden viedessä rajalle muita kaatuneita, kuten parantajaoppilaan hahmon, Veritähti asetteli rauhassa Kettutähden hahmon pehmeällä jäkälämättäälle ja kiskaisi Tiikeriruusun shokista nykivän hahmon tuon viereen.
''En minä ole itsekäs, joka haluaa vallata pahalla koko metsän. Haluan maailman yhdistyvän, jotta meidän ei tarvitse enää kilpailla ja taistella keskenämme. Maailmassa on suurempiakin ongelmia ja vihollisia kuin toiset kansat'', Veritähti tuhahti Kettutähden korvanjuureen. ''Harmillisesti lähes kaikki kansat tässä metsässä eivät ymmärrä rauhaa ja yhtenäisyyttä, ja ovat liian taisteluintoisia kuolemaan. Voisimme välttää monen kissan turha kuolema, jos he vain näkisivät maailman yhtä hyvänä paikkana kuin minä'', Veritähti hymähti lopuksi, katsellen hetken oppilaansa hahmoa.
''Eikö heidät pitäisi tappaa?'', Jaguaarinraivo murahti Veritähden vierellä, yllättäen ilmestyneenä siihen. Veritähti heilautti rikkinäisiä korviaan huvittuneena.
''Kuka sitten haluaisi varoittaa muuta maailmaa meidän vallastamme ja vaarallisuudestamme? Jätä henkiin, jotta legenda voivat elää'', Veritähti virnisti, ollen vain hiiren hännän päässä Jaguaarinraivosta, joka pysyi vaitonaisena ja piti katseensa Kettutähdessä.
''Oletko varma, että nämä kaksi selviytyvät matkasta, jotta legendasi saa siivet?'', Jaguaarinraivo pilkkaavaan sävyyn kyseli, katsellen henkihieverissä olevaa kaksikkoa.
''En, mutta silloin heistä jää vaarallisuutta kuvastava varoitus rajallemme'', Veritähti hymähti ylimielisesti ja lähti palaamaan kohden entistä Aurinkotuulen reviiriä. Jaguaarinraivo katseli hetken Tiikeriruusua ja Kettutähteä, joista Tiikeriruusun hahmo näytti alkavan virkota tajuihinsa, kun pakkanen alkoi tyrehdyttää verenvuotoa. Tiikeriruusu loi hyvin pelokkaan ja poissaolevan katseen Jaguaarinraivoon, ennen kuin Synkkävarjon kolli käänsi hänelle selkänsä.
''Kettutähti? Kettutähti!'', Tiikeriruusu henkäisi ja ravisti päällikköään voimakkaasti, kuullen toisten hiljaisen hengityksen.

// Heli //

Tiikeriruusun keuhkoista pakeni ilma, kun suurikokoinen Jaguaarinraivo heittäytyi häntä päin, kun Punatassu ehti juuri ajoissa kaartaa Tiikeriruusun takaa pakoon. Naaras luuli olevansa valmis taistelemaan Sydäntassun tappanutta kollia vastaan, mutta toisen fyysinen lihaksikkuus oli jotakin määrittelemätöntä. Jaguaarinraivo painoi helposti Tiikeriruusun maata vasten, nousten kahdelle tassulleen ja iskien suurella tassullaan kynnet kiiltäen esillä naarasta kuonolle. Veri tirskahti Tiikeriruusun silmille ja hän alkoi sokeasti huiskia, rimpuilla ja räpiköidä suuren kollin alla.
Jostakin veren keskeltä kuului päällikön ulvahdus, kun Kettutähti oli vyörynyt taas liikkeelle tukemaan sotureitaan, jotta nämä pääsisivät pakoon ja tämä nappasikin suurehkoa Jaguaarinraivoa niskasta, kiskaisi tuon selälleen maahan ja loikkasi tuon kimppuun (?)
Tiikeriruusu haukkoi henkeään ja kohosi ripeästi jaloilleen, pyyhkien tassullaan kasvojaan puhtaaksi.
'Punatassu, hae emosi ja lähtekää edeltä heti kohti Taivaanliekkiä. Minä autan Kettutähteä ja tulemme ihan juuri hännillänne'', Tiikeriruusu naukaisi oppilaalleen, jonka turkki oli alkanut paakkuuntua verestä ja oppilas hengitti uupuneena. Punatassu nyökkäsi tunteiden sekaisessa mielentilassaan ja juoksi Savuruoskan avuksi (?). Tiikeriruusu hetken katseli näiden perään murheellisena, kunnes kuuli Kettutähden kivuliaan ulvahduksen.
Jaguaarinraivon vatsakarvoja oli joka puolella hänen ja Kettutähden ympäröimää maata, mutta kaikki veri jota valtoimenaan valui Jaguaarinraivon ylle, oli peräisin Kettutähdestä, jonka rintakehän Jaguaarinraivo oli lävistänyt viikatteellaan. (?) Kettutähden hahmo valahti veltoksi Jaguaarinraivon päälle ja kolli potkaisi toisen sivuun, repäisten viikatteensa irti ja kääntyen muristen uhkaavasti Tiikeriruusua kohden.
Kettutähden ruumis nytkähti ja Tiikeriruusu ehti nähdä toisen menettävän elämän, mutta taisteluraivoinen Jaguaarinraivo ei ollut kiinnostunut enää lainkaan Kettutähdestä, kun tämä oli mennyt veltoksi. Tiikeriruusu tiesi, että hänen tulisi saada päällikkönsä pois mahdollisimman pian sodan keskeltä, mutta miten hän saisi Jaguaarinraivon pois kimpustaan. Tekeytämällä tylsäksi taistelupariksi? Kuolemalla? Naaras paljasti hampaansa sähähdykseen, sitten antoi kynsiensä valua esiin ja ottaen vauhtia vasemmalta, hän hyökkäsi Jaguaarinraivon kasvoja kohden.
Tiikeriruusu ehti tuntea voitonriemua, kun sai iskettyä Jaguaarinraivon pään kohden maata ja upotettua hampaansa toisen korvaan, mutta sillä samaisella sekunnilla karma iski hänen elämäänsä ankarammin kuin koskaan, ja Jaguaarinraivon alas taitettu pää puristi hampaissaan viikatetta ja viikate halkaisi Tiikeriruusun hännän.
Tiikeriruusun kivulias ulvonta katkaisi hetkeksi taistelun ja naaras jäi voimakkaan kivun seurauksena pyörimään maahan selälleen, kyynelien kivutessa hänen silmiinsä kivun ollessa niin kovaa. Lumi värjäytyi verestä ja hänen pitkä, tuuhea ja kaunis häntänsä lepäsi kiven lailla liikkumattomana, katkottuna maassa, jäljellä oli verta vuolaasti vuotava töpöhäntä. Tiikeriruusu tunsi menevänsä paniikkiin.
Jaguaarinraivo asteli hänen ylitseen, jättäen hänet kitumaan ja hitaasti kuolemaan verenhukkaan, ja lähti astelemaan seuraavaa uhriaan kohden. Tiikeriruusua huimasi, hän yritti kömpiä jaloilleen, mutta tasapaino oli kokonaan kateissa.

//Masi
Kettutähti näki miten Sydäntassu paiskautui leirin aukiolle Veritähden asteltua leiriin. Naaras pörhisti turkkinsa kaksinkertaiseksi ja kohtasi kollin jääkylmän katseen, jonka kerran oli nähnyt lämpimänä sekä auttavana. Veritähti oli hänen mestarinsa Aurinkotuulessa kuita sitten, kun naaras oli parantumassa omasta kasvojen loukkaantumisestaan. Siitäkin on jo niin kauan aikaa, kun Lumisusi oli vielä täällä ja kaikki olisi ollut hyvin. Naaras sihahti ärsyyntyneesti ja uhmasi vain kollia katseellaan, kun Punatassu kävi pelottomana Jaguaarinraivon kimppuun, joka oli tappanut Sydäntassun aukiolle. Savuruoska huusi poikaansa palaamaan ja saatuaan ikävän iskun päähänsä (?) Punatassu pakeni Jaguaarinraivoa, jottei kohtaisi samaa kohtaloa siskonsa kanssa. Savuruoska heitti poikansa sivummalle ja lähestyi Tiikeriruusua, jonka taakse kohti vanhinten pesää oli eksyneet pennut juoksemassa. Aukiolla oli täysi kaaos, eikä Veritähden läsnäolo tehnyt siitä helpompaa. Pakkassäde oli loikannut aukion yli kiitävän Savuruoskan kimppuun, ja kaksikko pyöri kynsien ja turkkien pyörteenä puhujankiven alle, ja Savuruoska iski päänsä ikävän näköisesti sen reunaan. Pakkassäde hymähti ilkikurisesti ja iski hampaansa naaraan lapaan, heittäen tuon sivummalle saaden vielä ilmat pois toisen keuhkoista, jättäen naaraan kampeamaan itseään yskien ylös täristen sekä hoippuen. Kettutähti ei tahtoisi antautua näin äkkiä, mutta ei heillä ollut voimaa!

“Mikä antaa sinulle oikeuden vaatia metsää näin?! Minä taistelen koko metsän puolesta jos niin on, mutta lakkaisit jo haalimasta kaikkea itsellesi!” Naaras rääkyi ja vihaisesti mulkoili Synkkävarjon kissoja ympärillään. “Vien teidän jokaisen hengen jos koskettekaan minuun”, Kettutähti ärisi ja katseli Pakkassädettä, joka pyöräytti silmiään hänelle. Oliko tuo naaras aivan päissään vai minkä takia hän näytti niin liikuttamattomalta? Jotain, mistä Kettutähti ei tiennyt?

“Minä, Kettutähti, Aurinkotuulen johtaja, käsken kansalaisiani pakenemaan pennut ja vanhimmat mukanaan. Ja se kuka koskee kehenkään näistä tulee saamaan omista kynsistäni oitis!” johtaja huusi vihaisena ympärillään oleville kissoille. “Juoskaa Taivaanliekkiin, minne vain, minne voitte hakea suojaa”, tuo ärisi ja katseli kohti hoippuvaa Savuruoskaa, joka poistui Punatassun sekä Kinuskihännän auttelemana. Kettukarva haistatti Synkkävarjon kissoille pitkät, raapien näitä nenille, kunnes pieni partio karkasi leiristä. “Juoskaa!” naaras rääkyi ja loikkasi kohti Pakkasädettä iskien kyntensä syvälle naaraan rintaan, kaataen tämän selälleen ja repien tuon kaulaa voimakkaasti päätään puolelta toiselle pudistellen. Pakkassäteen takajalat raapivat pahasti johtajan vatsaa, ja lopulta verta oli Kettutähden suussa sekä Pakkassäteen päällä haavoista, joita Synkkävarjon soturi oli raapinut johtajan vatsaan. Joku Synkkävarjon soturi loikkasi Kettutähden kylkeen ja heitti naaraan pois Pakkassäteen päältä, joka nousi pystyyn kuin osumatta ja ampaisi syöksyyn purren Kettutähden kaulaan syvän haavan, joka alkoi pulputa verta, kunnes johtajan elämä kääntyi Kaikuun.

--

“Herätys, rakas Kettutähti”, tuttu lämmin ääni herätteli naarasta, ja äkkiä Kettutähti pinkaisi jaloilleen tuntien vain lämmintä niittyä käpäliensä alla. Hänen hätääntynyt katseensa kääntyi Nokijuovaan, jonka tuikkiva turkki sai Kettutähden huokaisemaan apeana. “Olet menettänyt elämän. Muista, että elämät käytetään kansan suojelemiseen, mutta myös itsesi suojelemiseen. Älä heitä niitä hukkaan alivoimaisessa taistelussa”, naaraan ääni oli rauhallinen sekä eteenpäin puskeva, ja ennen kuin naaras ehti vastatakaan hänet oli syötetty takaisin veriseen lumeen, jossa Synkkävarjon tuoksu virtasi hänen ylitseen.

Kettutähti henkäisi syvään ja kohosi hitaasti käpälilleen tuntien vatsassa sekä kurkussa pienen kivun, mutta haavat olivat sulkeutuneet. Mutta eipä Pakkassäteessäkään ollut sen kummempia haavoja, Kuolon kirouksia vai mitä noituutta? Naaras paljasti hampaansa ja katsahti miten Tammihaukka sai kimppuunsa pienen punertavan naaraan. Epäilemättä johtaja heittäytyi kohti naarasta, joka ehti vain raapaista Tammihaukkaa poskelle.
“Juokse, ota kaikki mukaasi ja juokse!” Kettutähti huusi Tammihaukalle ennen kuin iski hampaansa kiinni Degunlumon niskaan ja painoi naaraan maata vasten, kun Tammihaukka otti käpälät alleen. Jokaisen oli selvittävä, kuka vain voisi. Pennut sekä oppilaat, Auringonpimennys, Tiikeriruusu. Hän toivoi, että voisi jokaisen pelastaa Taivaanliekkiin, kuka sinne vain pääsisi. Jos Veritähti valtaisi koko metsän, vai Taivaanliekinkin vuoro tulisi, mutta jonnekin heidän olisi ensin päästävä tätä punaista paholaista karkuun. Degunlumo jäi vuotamaan lumiselle maalle, kun Kettutähti päästi tästä irti jättäen ikävän näköisen haavan naaraan niskaan. Tuon hengitys oli pinnallista, muttei tuon kuolla pitäisi. Kettutähti käänsi kasvonsa kohti aukiota, jossa Jaguaarinraivo sekä Veritähti odottaisivat. Hän aikoisi pistää jokaiselle hanttiin, kunnes ei voisi taistella enää. Turkkiaan pörhistäen Kettutähti lähti astelemaan seuraavaa taistoa kohti.

// Kuolleet Hallatuli ja Sydäntassu //

Parantajaoppilas yritti parhaansa mukaan pitää pintansa Savuruoskan ja Punatassun rinnalla, mutta hän oli liian hidas ja hänen fyysinen voimansa oli vähäinen suurien ja raivopäisten Synkkävarjon kissojen edessä. Parantajaoppilas luikahti vaalean kollin tassujen välistä ja pinkoi minkä tassuistaan pääsi kohti pentutarhaa, jossa huomasi pentujen kirmailevan aukiolle peloissaan, kun Synkkävarjon kissa oli tunkeutunut pentutarhaan. Minkälainen soturi hyökkäisi ensimmäisenä pentutarhaan? Sydäntassun korvissa tuntui voimakas pulssi, kun hän törmäili pentuihin, jotka hädissään pakenivat kaaoksessa. Päästessään pesään, hän näki suurikokoisen soturin vetävän jonkinlaisen aseensa irti pentuja suojelleen vanhimman turkista.
''Hallatuli, ei!'', Sydäntassu henkäisi nähdessään Aurinkotuulen yhden arvostetuimman ja kunnioitetuimman soturin makavan pentutarhan lattialla elottomana. Kaikki pennut olivat päässeet pakoon, kun Hallatuli oli kohdannut Synkkävarjon tunkeutujan. Sydäntassu jähmettyi pelosta, kun kolli käänsi katseensa häneen, nuolaisten Hallatulen verta suupielestään ja tarkentaen puoliksi valkeaa ja puoliksi oranssehtavaa katsettaan parantajaoppilaaseen. ''Mitä-mitä sinä olet teh-nyt? Minkälainen soturi hyökkää pentujen kimppuun?'', Sydäntassu vinkaisi, ottaen pelokkaita askeleitaan taaksepäin.
''Soturi? Olen kenraali, enkä minä katso ikää tai taistelukokemusta siitä, kenet minä tapan. Minulle merkitsee vain se, kuka uskaltaa astua tielleni ja miten kauan hän siinä ehtii olemaan'', Jaguaarinraivo murahti ylimielisesti ja jänniti lihaksensa.
''Se on vastoin soturilakia, ketään ei tulisi tappaa! Olen parantajaoppilas, mutta minä tiedän, ettei Kaiku-'', Sydäntassu sähisi epäuskoisena takaisin, mutta vinkaisi sitten kauhistuneena, kun Jaguaarinraivo hyökkäsi. Kompuroiden jalkoihinsa Sydäntassu pääsi pesästä ulos, mutta kaatui jäiseen lumipaakkuun ja lennähti kuonolleen aukiolle. Jaguaarinraivo voitonriemuisena hyökkäsi ja Sydäntassu ehti nostaa katseensa, ja nähdä, miten pitkät ja leveät kynnet paljastuivat, ja miten hänen ympärillään, lumi ei tuntunut enää kylmältä.
''Sydäntassu!'', Sydäntassu kuuli Tiikeriruusun huudon, kun Jaguaarinraivo jo puoliksi tajuttoman parantajaoppilaan nosti kurkusta hampaillaan ja voimakkaasti tömäyttä oppilaan maailman ikuiseen pimentoon, kun verinen oppilas paiskattiin jääkokkareiseen maahan. Parantajaoppilas jäi niille sijoilleen makaamaan keskellä aukiota. Jaguaarinraivo katseli silmät vaaleina kiiluen aukiota, kun samalla itsekseen myhäilevä Veritähti viimein saapui paikalle, venytellen lapojaan ja selkäänsä, katsellen aukiolla olevaa kaaosta mielissään.
''Ilmoitan lyhyesti, että tämä metsä tulee kuulumaan Synkkävarjolle ja minulle! Jokainen metsässä asuva kissa tulee kuolemaan tai voi liittyä Synkkävarjoon. Kehotan tekemään kansasi puolesta päätöksen nopeasti, Tulikettu, jos heidän henkensä ovat sinulle arvokkaita'', Veritähden kasvoille levisi pirullinen virne, kun hän tarkkaili entisen oppilaansa raivokasta tuijotusta.

//Masille tiedoksi. Kuolleet Hernetäplä, Mistelitupsu

Marraskauhu höristeli korviaan kuullessaan, miten sotaan lähteneet kissat alkoivat kynsiä toisiaan elävältä. Toisaalta voimakkuuden tunne rinnassa olisi herättämässä häntäkin taistoon, mutta hän tiesi, että olisi parasta vain pysytellä täällä ja auttaa haavoittuneita, kun ei muita ollut siihen hommaan. Olihan kolli siitä kiinnostunut ennemmin kuin kissojen verisestä leikkimisestä, mutta mitä tästäkin sitten tulisi. Miten paljon Veritähti tahtoi kissoja lähettää sotaan uudestaan ja uudestaan. Kun Sakaalikuu oli poistunut paikalta tutkailemaan leirin tapahtumia suojamuurien läpi, oli Marraskauhu sillä aikaa asettunut pieneen uomaan yrttiensä sekä hämähäkinseitin kera, odottaakseen ensimmäistä, joka tarvitsisi hoitoa. Pitkään ei siinä mennyt, kun Sakaalikuu raahasi perässään verta vuotavaa Hernetäplää, jonka toinen korva puuttui lähes kokonaan ja tämän hengitys oli pinnallista. Punainen lumi pöllähti kollin tassuille, kun Sakaalikuu asetti kollin parantajan viereen katsellen sitten uteliaana tämän toimia. Marraskauhu ensin paikkasi tämän korvaa kuunnellen toisen hengitystä, kunnes se alkoi rahisemaan sekä lopulta katkeilemaan ennakoimatta. Marraskauhun katse jännittyi ja kolli käänsi Hernetäplää paremmin kyljelleen ja otti tuon kielen suusta, jotta hengitys kulkisi paremmin. Mutta toisen katse tuntui olevan täynnä sumua sekä lopulta tämän viimeinenkin hengitys rahisi ulos, ja kolli lakkasi liikkumasta.
”Mitä?!” Marraskauhu ärisi ja alkoi pumpata kollin rintaa Sakaalikuun korvien painuessa päätä vasten. ”Mene jo katsomaan onko siellä muita, ennen kuin hekin kuolevat!” parantaja ärisi kollille, joka lähti käpälät luisuen matkaan etsien reittinsä leiriin hakemaan seuraavia. Marraskauhu katseli kollia epätoivoisesti ja jatkoi pumppaamista, kunnes oli jo liian myöhäistä. Hän kuunteli toisen rintaa sekä hengitystä suulta, mutta totta se oli. Hernetäplä oli kuollut, vaikkei tällä ollut ulkoisia vammoja korvan puolesta. Tällä oli painaumat rinnassa, joka kertoisi jonkinlaisesta osumasta, mutta mikään ei tuntunut olevan rikki missään. Mitä tälle olisi käynyt?
Sakaalikuu palasi hetken päästä pienen naaraan kanssa, joka paljastui Mistelitupsuksi, Hernetäplän sisareksi. Marraskauhu katseli naaras ensin pitkään, kun Sakaalikuu oli matkalla naaraan kanssa, ja tarkkaili myös Sakaalikuun liikkeitä, kun kolli pudotti naaraan Marraskauhun hoidettavaksi. Heti parantaja kuunteli toisen hengityksen, keskittyi tämän suureen haavaan kasvoissa ja tutki muilta vammoilta, löytäen pienen murtuman myös takajalasta. Hetken Marraskauhu katseli Sakaalikuuta, ennen kuin hän ryhtyi sitomaan naaraan kasvoja hauteilla sekä seiteillä. Lopulta Mistelitupsun käpälät alkoivat vavista ja naaraan keho muutenkin alkoi hytkyä kuten kohtauksen tavoin.
”Ota hänen takapäästään kiinni ja pidä paikoillaan, tiukasti!” Marraskauhu sähähti Sakaalikuulle, joka otti oitis tehtäväkseen pitää naaraastan kiinni, samalla kun parantaja yritti saada hyvän otteen toisen päästä, jottei se hytkyisi osuen kiviin tai muihin lumen alla piileviin vaaroihin. Mistelitupsua ravisteli kohtaus, joka sai vaahdon nousemaan tuon suusta ja lopulta silmät pyörähtämään taakse.
”Ei, eieieiei!” Marraskauhu rääkyi ja pyyhki vaahdon pois toisen suusta, vetäen kielen pihalle ja alkaen pumppaamaan tämän rintaa. Sakaalikuu perääntyi paikalta väristen ja syöksyi Marraskauhun sanomatta etsimään lisää loukkaantuneita. Miksi he kaikki kuolisivat ilman suurempia vammoja! Mitä hän teki väärin! Hampaat irvessä Marraskauhu kokeili toisen pulssia ja etsi elonmerkkejä, mutta naaras vain kylmettyi nopeammin lumen seassa maatessaan. Eikö Kaiku taikka Kuolo tahtonut näitä kissoja, jäävän henkiin tai edes löytävän luokseen? Oliko Marraskauhun vastaan ottama kirous tämän seurauksena, ettei kolli voisi pelastaa ketään?! Hän tunsi olonsa epäileväksi sekä turhautuneeksi, siirtäen Mistelitupsun lepäämään veljensä kehon vierelle.
”Kaiku valaiskoon polkunne”, kolli huokaisi ennen kuin asettui järjestämään yrttinsä seuraavaa kissaa vasten.

//Masi, Aurinkotuuli
Kettutähti oli saanut kansan asettumaan aloilleen Risatähden hautajaisten myötä, ja vihdoin elämä oli alkanut näyttää hiljakseen paremmalta. Pienestä laumasta oli päästy eroon ja sen joukon selviytyjät olivat päässeet hyvin rentoutumaan kansan pariin. Auringonpimennys oli päässyt ottamaan tehtävänsä vastaan, nuoria koulutettiin ja pennut kasvoivat kaiken keskellä. Vihdoin elämä tuntui siltä, että se jatkaisi rullaamista, vaikka kaiken keskellä sen uskominen olikin hankalaa. Naaras huokaisi syvään puhujankiven alapuolella katsellen metsästypartion palaamista. Näiden mukana oli kuitenkin erikoisen epävarma tuoksu, jota Kettutähti ei osannut oikein selventää tai löytää sen perää. Elämien haun jälkeen hänestä tuntui hieman hypersensitiiviseltä, eikä naaras osannut sanoa oliko se ikän tuoma seikka, vai elämien myötä. Josko Kaiku oli antanut hänelle jonkinlaisen seitsemännen aistin. Tuo höristi korviaan ja tutki käpäliensä alla maan tärinää, joka hetki hetkeltä voimistui ja voimistui. Se hänessä herätti pahaenteisen pelon ja violetti silmäinen naaras loikkasi käpälilleen. Leirissä olikin vain sekunneissa käynnissä täysi sekasorto, kun Synkkävarjon kissoja virtasi leiriin sen suojamuurien läpi.
”Aurinkotuuli! Suojelkaa pentuja sekä vanhimpia!” naaras karjui ennen kuin ensimmäiset kynnet ottivat yhtee ja veri pirskahti aukiolle. ”Senkin helvetin hiirenaivot!” Kettutähti rääkyi aukiolla katseen kohdatessa Pakkassäteen joka asteli leiriin sen sisäänkäynnin läpi. Punertava naaras irvisti ilkikurisesti loikkien sitten kohti pentutarhaa suojelevien soturien luokse. Punatassu ja Sydäntassu (?) yhdessä Savuruoskan kanssa työntelivät sotureita peräjälkeen pois pesän luota, kun sieltä raivokkaana karjuvat emot myös yhdistivät kyntensä taistoon. Vanhinten pesän edustalla Tiikeriruusu(?), Tammihaukka sekä Auringonpimennys pitivät kissoja etäämmällä. Auringon ensimmäiset säteet olivat vasta nousemassa ylös kohti taivasta, kun Synkkävarjon kissojen meri valtasi heidän leirinsä. Kettutähti otti vastaan ensimmäisen nuoren valkean kissan, joka kynnet esillä ja pelottomat silmät päässään hyökkäsivät kohti johtajaa. Kettutähti iski suuren käpälänsä kohti kissan kasvoja, saaden naaraan tasapainon keikkumaan ja lopulta Kettutähden kynnet iskivät kipeän viillon naaraan korvalta silmän yli, saaden toisen kaatumaan maahan nokalleen.
”Mistelitupsu!” vihaiselta kuulostava kolli hyökkäsi seuraavaksi johtajan perään, selvästi vihaisena sisaren tai kumppanin haavoittumisesta. Ruskea täpläinen kolli yritti heittäytyä johtajan kylkeen, mutta tuon yritys jäi tosiaan vain yritykseksi Kettutähden suuren koon takia. Hän törmäsi naaraaseen aiheuttaen pienen yhteen törmäyksen, mutta äkkiä Aurinkotuulen johtaja nappasi kollia niskasta ja heitti tuon pidemmälle leiriin.
”Kynnet irti senkinen kapinen rakki!” naaras rääkyi, astui loukkaantuneen naaraan jalan päälle kuullen pienen naksahduksen tämän takajalasta, kun tämän pienet luut vääntyivät epämääräisesti naaraan painon alla. Tuon hirvittävä huuto oli leirissä ensimmäinen, eikä onneksi vielä Aurinkotuulen kissojen ääni. Verta näytti olevan enemmän ja enemmän aukiolla, samalla kun pesiä puolustavat kissat alkoivat väsyä. Pieni ruskea täpläinen kolli lähti uuteen syöksyyn, hyökkäsi epäilemättä Kettutähden kaulaa vasten ja iski hampaansa naaraan turkkiin. Kettutähti vuorostaan otti tukevan otteen kollin korvasta ja verisesti repi siitä hyvän palan irti saaden soturin kuitenkin puremaan vain tiukemmin. Veri alkoi virrata alas pitkin johtajan kurkkua, kunnes tiukemman puraisun myötä kapinen kolli irrotti verisen otteensa johtajan kaulasta hoippuen takaisin päin. Kettutähti kääntyi oitis ympäri ja iski takajaloillaan pienen kollin kauemmas itsessään, kuullen miten ilma pakeni toisen keuhkoista sitten lunta pöllyttäen pudoten maahan leirin reunamien lähettyville. Kettutähti oli näkevinään pienen hahmon leirin reunamalla raahaamassa kollia kauemmas sodasta. Parantajia? Miksi Synkkävarjon kissat sellaista tarvisivat. Naaras sylkäisi verta sekä karvaa suustaan maahan ja katseli sitten leiriä, miten Aurinkotuulen kissoja näytti makaavan maassa verisenä, osa liikkumattomina. Miksi Synkkävarjo toisi kokonaisen kansan heitä vastaan? Veritähti selvästi tahtoi vallata koko kansa, metsän kenties.
"Kuka muu tahtoo kuolla? Aurinkotuuli taistelee viimeiseen elämääni saakka!” Kettutähti raivosi kissoille ja sai Aurinkotuulen kissojen joukosta tukevia naukaisuja, kun he pistivät uudestaan kaikkensa sotaan, joka varmasti lopulta päättyisi vain pahiten päin.

//Masi
Sakaalikuu oli omituisen hyvin asettunut lopulta Synkkävarjon leiriin, kun he olivat päässeet Myrkkysuon saarelta takaisin heidän oikeaan kotiinsa. Toisaalta kollista tuntui omituiselta olla nyt vihollisten piirissä, mutta uskoi lopulta sanojensa taakse vedoten, että voisi pärjätä täällä paremmin, sekä oppia jotain uutta. Ei hänestä ollut muutenkaan mitään hyötyä Myrkkysuossa, Maitomeri oli lopulta häntä seurannut ja antautunut myös saarella, ja sisko eläisi nyt hänen kanssaan kuitenkin samassa kansassa. Heidän epäonnensa olisi lopulta koko kansan yllä, olisi heitä yksi tai kaksi. Etenkin Sakaalikuun epäonnen kirous näkyi hänen läheisissä kissoissa; Härmäpentu, Rikkotähti. Myrkkysuon koko kansa. Miten pitkälle se yltyisi muuten?
Sakaalikuu oli saanut Jaguaarinraivosta itselleen mestarin, joka ehkä katselisi häntä vinosti silmäkulmistaan, mutta kolli oli oikeasti innostunut oppimaan toiselta. Hän vaikutti ehkä huonolta sekä matalajärkiseltä Synkkävarjon kenraalin silmissä, mutta hänellä olisi kova tahto osoittaa itsensä paremmaksi. Täten Sakaalikuu olisi nyt pääsemässä mukaan hyökkäykseen Aurinkotuulta vastaan. Hänen tehtävänään, vaikka olikin auttaa Marraskauhua loukkaantuneiden kanssa. Mutta ainakin jotain tekemistä hänellekin. Kolli tahtoi olla hyödyllinen sekä tuntea itsensä hyväksi kissaksi, oli sitten kansa mikä tahansa. Missä vain saisi kasvaa yhdessä Maitomeren kanssa, ja jossa asiat olisivat päällisin puolin hyvin. Matka Aurinkotuuleen Marraskauhun rinnalla muistutti häntä pakenemisesta vuoriheimosta. Aamunleijona oli liittynyt Kaamosklaaniin yhdessä seuraajiensa kanssa, ja he nyt pitivät leiriä saarella, osa kissoista varmasti ollen vielä vuorilla. Kolli ei tiennyt miten reagoida tai ajatella asiasta. Aamunleijona oli heitä vilkuillut ilkikurisesti, mutta ainakin he sisarensa kanssa saivat asua Synkkävarjon mailla, eikä saarella.
Aurinkotuulen hajut olivat vahvempia ja kissojen sotajoukot lähtivät Veritähden ohitse kohti syvempää reviiriä. Marraskauhu asteli kuitenkin Veritähden takana, ja lopulta parantaja heilautti hännällään merkkiä lähteä Veritähden ohi joukkojen perässä. Sakaalikuu pinkaisi juoksuun Marraskauhun perään ja kaksikko kirmasi yli nummen sotajoukkojen perään.
”Kun näet jonkun vakavasti loukkaantuneen, saata heidät pois leiristä. Olen ajatellut olevani aivan leirin ulkopuolella. Älä välitä Aurinkotuulen kissoista”, kollin ääni oli tiukka, selvästi pohtien omia valintojaan tällaiseen lähtiessä. Sakaalikuu nyökäytti päätään ja tahtoi vain seurata ohjeita. Niin hän ei voisi epäonnistua.

//Heli, hyökkäys Aurinkotuuleen //

Muutama päivä ja yö oli ennättänyt kulua Myrkkysuon valloituksesta. Veritähti oli lähettänyt enemmistön osan seuraajistaan takaisin Synkkävarjon aiemmilla vallatuille alueille, ja jäänyt Aamunleijonan, sekä tämän monien seuraajien kanssa Myrkkysuon entiselle saarelle. Painottaen, että nykyiselle Synkkävarjon saarelle. Hän oli jättänyt kenraalin rooliin nimetyn Aamunleijonan vastuulle tämän kolkan reviiriä ja samalla se tuki entisen heimon myöntymistä Veritähden liittolaisiin helpommin.
Matkattuaan takaisin kohti Synkkävarjon leiriä, putousta kohden, juuri kenraaliksi nimitetty Jaguaarinraivo ja varapäälliköksi nimetty Pakkassäde valmistelivat jo kissoja uuteen sotaan. Vielä yksi sota ennen Myrskyvaahteran taistelua. Sen jälkeen Synkkävarjon reviiriltä ei puuttunut enää kuin Taivaanliekin kansan reviiri, jota kohtaan Veritähdellä ei kuitenkaan ollut mielenkiintoa. Reviiri sijaitsi kaukana ja olisi lähes mahdotonta huolehtia sen ytheistyöstä muun Synkkävarjon kanssa, ja toistaiseksi, Taivaanliekin kissat eivät olleet koskaan aiheuttaneet hänelle niin pitkiä harmaita viiksiä, että sen väki saisi elää ja kasvaa sellaisenaan. Pitäisihän pettureillekin olla joku pakopaikka, jos ehtisivät Korppisydämen tavoin karkuun. Veritähti pyöritteli silmiään, olisiko Korppivarjo istumassa usvaisella pilvellään ja olisiko tuo nähnyt miten tälle niin paljon merkinnyt Korppisydän oli pettänyt suuren päällikkönsä? Vanha ystävä häpeäisi haudassaan, ainakin Veritähden mielestä.
Pakkassäde sähähti käskyn suoristua rivissä, kun punertava päällikkö saapui leiriin.
''Nähtävästi, me olemme valmiita taisteluun'', Veritähti mittaili rivimiehistöä ja loi sitten huvittuneen katseensa nuoreen kissaan Jaguaarinraivon vieressä. ''Ajatteletko, että oppilaasi on yksillä yöunilla valmis taisteluun? Oletko varma, ettei hän heittäydy Kettutähden jalkoihin ja anele häneltä armoa?'', päällikkö pilkkasi.
Myrkkysuon valloitussodassa Sakaalikuu oli päätynyt Jaguaarinraivon kynsiin, mutta vihamielisen taistelun sijaan, antautunut ja pyytänyt päästä kenraalin oppilaaksi. Jaguaarinraivo oli ollut tilanteesta niin nyrpeissään, ettei ollut osannutkaan enää yllättäin edes tappaa säälittävää olentoa ja oli pitkin hampain ottanut tämän oppilaakseen. Suurempi klaani olisi kuitenkin parempi, vaikka rivissä olisikin pelkureita, mikäli nämä olisivat kouluttamiskelpoisia. Sakaalikuussa voisi olla potentiaalia.
''En oleta, että hän on ensimmäisenä taistelussa, mutta parempi, että hän on edes paikalla raahassa loukkaantuneita sivuun. Jostakin hänen on saatava tuntumaa Synkkävarjon kissan sielunelämään, vereen ja raivoon'', Jaguaarinraivo lausui järkähtämättä ja siristeli silmiään uhkaavasti, kuten tavallisesti. Veritähti hymähti ylimielisesti vastaukseksi ja kääntyi sitten katsomaan Synkkävarjon kissoja, niitä jotka eivät olleet Kuutiikerin, Myrkkysuon tai Hallavarjon entisillä reviireillä. Niitä hänen alkuperäiset seuraajiaan.
''Olen nimittänyt Aamunleijonan ja Jaguaarinraivon kansan uusiksi kenraaleiksi, sekä Pakkassäteen varapäällikökseni. Olemme menettäneet ja kadottaneet viime aikaisissa sodissa useita, mutta vielä ennen Myrskyvaahteran sotaa, me valtaamme Aurinkotuulen. Toivottavasti hampaanne ovat vahvat, kyntenne terävät ja jalkanne vetreät, sillä en odota veren vuodatus sotaa, vaan odotan nopeita kissoja, jotka väistelevät ja pakenevat. Olkaa valppaina ja nopeampia!'', Veritähden ääni kiersi putouksen jylinänkin yli kiviseinämien aukiolla.
Jaguaarinraivo samalla nyökkäsi Marraskauhulle, että tämä tulisi mukaan tai ainakin lähemmäs taistelua, jotta parantaja olisi paikalla tarvittaessa auttamaan loukkaantuneita, ja saisi mahdollisesti Sakaalikuusta loukkaantuneiden siirtoapua.
''Lähdetään, kun haistatte Aurinkotuulen kissoja, älkää odottako komentoani, vaan hyökätkää heti, oma-aloitteisesti'', Veritähti antoi viimeisen komentonsa ja lähti viileästi askeltamaan edellä, mutta hyvin äkkiä Jaguaarinraivon johdattama puolikas Synkkävarjon taistelijoiden joukko oli jo juossut Veritähden ohitse, verenhimo silmissään ja vähintään yhtä nopeasti, Pakkassäteen toinen puolisko juoksi jo Aurinkotuulen kissojen hajut nenissään Veritähden rentojen askelien ohitse.

//Heli

''Antakaa heidän paeta'', Veritähden halveksiva komento kuului jostakin takaa ja Jaguaarinraivo puristi kyntensä tiukemmin Sakaalikuun turkiin, tuijottaen raivontäytteisin silmin toisen pelokkaita silmiä. Sota oli voitettu nopeasti ja Aamunleijona oli hoidellut Belladonantähden veden varaan, joten Myrkkysuon reviiri kuului nyt Synkkävarjolle. Keneltä tahansa vahvemmalta, oppia, vaikka sinulta! Pätkittäin Sakaalikuun, tai Jaguaarinraivolle tuntemattoman nuoren kissan sanat pyörivät hänen päässään paloina sieltä ja täältä, ja vihaisena lopulta Jaguaarinraivo sylkäisi aseensa suustaan ja karjaisi toista päin naamaa, kuolan lentäen Sakaalikuun kasvoille. Vihaisena hetken muristen, hän repäisi kyntensä toisesta irti ja käänsi tälle selkänsä, kiepauttaen häntänsä aseensa ympärille ja jäi kuuntelemaan Veritähteä.
''Myrkkysuon reviiri kuuluu nyt meille!'', Veritähti ulvahti ja kissoista enemmistö metelöi voitonriemuisena mukana, varmasti pakoon juoksivat kuulisijat heidän juhlansa. ''Tämän taistelun myötä nimeän menetetyn Valkeaveren tilalle uudeksi varapäälliköksi Pakkassäteen ja Marraskauhun on syytä pian lähteä Kuulammelle ansaitsemaan parantajanimensä Siniperhon katoamisen jälkeen'', Veritähti puhutteli ja askelsi määrätietoisena sitten heimokissan viereen.
''Ja sinä saat toimia Myrkkysuon saarella kenraalinani, sinussa on potenttiaalia'', Veritähden silmissä kiilui jokin ja Jaguaarinraivo lysähti happamasti istumaan, mulkoillen Aamunleijonaa.
''Jaguaarinraivo, sinä saat toimia Haihampaan tilalla kenraalina ja ilmeisesti tuo penikka on oppilaasi, kerta säästit hänet'', Veritähden ääni oli piikittelevä ja vaikka Jaguaarinraivo hetken kokikin raivokasta ylpeyttä siitä, että hänestä tuli vihdoin kenraali, hänen tyytyväinen katseensa siristyi silmissä ohuiksi viiruiksi ja hän seurasi katseellaan kissaan, joka oli kömpinyt jaloilleen.
Jaguaarinraivo seurasi vihaisena vieraan kissan pelokasta kehonkieltä, kunnes hänen vihainen ja raskas hengityksensä katkesi, kun hän oli ihan varma, että pienen hetken hän näki tuossa veljensä Saarnitassun. Hän nousi ylös, tuhahtaen keuhkonsa tyhjäksi ja asteli Sakaalikuun eteen.
''Olen Jaguaarinraivo. Millä nimellä minä sinua puhuttelen?'', Jaguaarinraivo murahti tylysti. Ehkei tässä kissassa olisi potenttiaalia kuin hiiren ruuaksi, mutta Jaguaarinraivo pitäisi huolen siitä, että vaikka tämä voisi olla ikuisuuden kestävä haaste, tämä räkänokka ei tulisi olemaan hiirellekään helppo ruoka. Hiljaa Jaguaarinraivon suupieleen kohosi omahyväinen hymy, kun hän tarkkaili toista.

//Masi, Diamella
Tulikettu katseli apein silmin näkyä edessään, johon oli Sydäntassu heidät tuonut. Naaras painoi korvansa sekä häntänsä maahan ja hyppelehti Risatähden kehon luo, joka oli elottomana maannut jo pitkään. Mihin oli naaras lähtenyt, ja mitä hänelle oli käynyt? Tuliketun violetit silmät olivat surumieliset ja ajatukset juoksivat, kun hän antoi katseensa käydä läpi naaraan vuotaneen kehon.

“Parasta viedä hänet leiriin”, tuo naukaisi hyvin hiljaa ja käänsi katseensa kohti Sydäntassua. “Kiitos, että hait meidät heti. Tiedä mitä hänelle on käynyt, mutta tärkein saada hänet kotiin”, naaras naukaisi vieno hymy huulillaan oppilaalle, vaikka syvä suru sydämessä raastoi häntä sisältäpäin. Menettänyt taas uuden ystävän, jokin hänessä oli kiintynyt vielä kovemmin naaraaseen kuin hän olikaan tajunnut. Oli hän vain lyhyen ajan heidän kanssaan, mutta Tulikettu löysi naaraasta itselleen ystävän. Kohtalonliekin autettua Risatähti varajohtajan selkään partio lähti takaisin kohti kotia. Missä olisi jo varmasti leiri siivottu kaiken tapahtuneen jälkeen. Risatähti haudattaisiin muiden menetettyjen kanssa, ja Veriklaanin kissat haudattaisiin pitkälle rajan taakse. Mikä päivä tästä olikaan tullut.

--

“Saapukoot kaikki oman riistansa metsästämään kykenevä kuulemaan kansakokousta!” naaras kutsui kissoja aukiolle puhujankiveltään, kun oli kissat saatu siivottua ja haudatut aseteltua kunniapaikalle aukion keskellä odottamaan illan hämärää.

“Tahdon kiittää kaikkia, jotka taistelivat oman kansansa, sekä kansatoverinsa puolesta. Veriklaanin hyökkäys oli ennalta-arvaamaton, mutta nyt on hyvä kuitenkin sanoa, että heidät on voitettu sekä häädetty metsästä. Arvostan jokaisen teidän rohkeutta sekä nopeutta, ja Kaiku varmasti ylpeänä katselee tänään meistä jokaista, kun hyvästelemme rakkaimpamme matkalleen ikuisen metsästyksen maille”, Tulikettu naukui kissoille painaen päätään kunnioittaen, pitäen pienen tauon puheessaan. “Risatähti löytyi kuolleena kansan rajojen sisällä, kuitenkin tuntemattomana kuoleman syylle. Hän johti meitä hetken, mutta hänen otteensa kansaan oli lämmin sekä auttava, ja olen iloinen siitä, mitä saimme kokea hänen kanssaan. Nyt kuitenkin hyvästelemme hänetkin, ja minä kohoan hänen tilalleen Aurinkotuulen uudeksi johtajaksi. Tahdon tänään hyvästellä ystävämme ja lähden sitten soturipartion kanssa Kuulammelle hakemaan nimeni, kuten Kohtalonliekin kanssa puhuin. Sydäntassu tarvitsee apua, ja tahdon mukaani nuoret oppilaat, jotka pian saavat soturinimensä. Täten otan mukaani Tammihaukan sekä Auringonpimennyksen. Lumitassu lähtee mestarinsa kanssa ja Auringonpimennys ottaa Kettutassun oppilaakseen, kun hyvästelemme Tuulenjuoksijan Kaiun matkalleen”, naaras naukui ja nyökäytti päätään rohkaisevasti kohti Auringonpimennystä hymyn kera. Hänellä olisi toisella vielä lisää sanottavaa.

“Kun siirryn tänään hakemaan elämäni, tahdon nimittää kansalle uuden varajohtajan itseni tilalle. Olen ajatellut matkani varrella tärkeitä kissoja, vahvoja sieluja sekä pohtinut mitä kukakin voisi tuoda kansalle. Vaikka valintani voisi olla erikoinen, on sen takana tarkka ajatustyö, ja varmasti kuulen tänään Kaiulta onko se oikeasti hyvä asia. Auringonpimennys, tahtoisitko ryhtyä Aurinkotuulen varajohtajaksi käpälänjälkiäni seuraten?” Tulikettu naukaisi napattuaan ensin syvään henkeä ja kääntäen täten katseensa meripihkasilmäiseen kauniiseen naaraaseen. Kissojen joukosta kuului yllättyneitä, tukevia sekä ehkä vähän epäileväisiä huokauksia, mutta naaras odotti innolla toisen vastausta. Hän tahtoi seuraajansa tuntevan olonsa valmiiksi sekä itse vastata, miten tahtoisi ottaa tehtävän vastaan. Millainen tulevaisuus voisikaan tulla noin sinnikkään sekä ystävällisen naaraan kanssa, miten kauan sitten Tulikettu itse eläisikään enää elämien saamisen jälkeen.

//Heli, Wilma. Aikaskip, Wilma voi roolia Sydämen pelastuksen Kohtalolla tarinoihin ^^ //

Siitä oli vain pieni hetki, kun Alicen lauman väki oltiin saatu pois leiristä ja Alice itse hoideltua. Sydäntassun oli pelastanut Valveaamun kynsistä hänen oma mestarinsa Kohtalonliekki ja pieni naaras ei voinut olla kiitollisempi. Samalla, kun kissat jäivät valmistelemaan kaatuneiden ystävien hautajaisia ja Veriklaanin jäsenet vietiin pois leiristä, Sydäntassu kulki vaisuna mestarinsa ja Tuliketun kanssa. Juuri ennen sotaa hän oli löytänyt Risatähden kuolleena vähän matkan päästä, palannut leiriin hälyttämään Tuliketun asialle, mutta sitten Veriklaani olikin jo hyökännyt ja toistaiseksi parantajaoppilas oli ainoa, joka tiesi päällikön kuolleen.
''Siinä hä-hän on'', Sydäntassu kuiskasi Tuliketun ja Kohtalonliekin astellessa hänen vierelleen katsomaan lohdutonta näkyä. Risatähden ruumis makasi kyljellään tomuisessa maassa, ja vaikka tämän keho oli haavoilla, tämä ei vuotanut enää ja tämä oli kauan ollut jo eloton. Sydäntassu vilkaisi surullisena ja pelokkaana Tulikettua, joka kiirehti Risatähden ruumiin luokse (?).
''Hän oli jo silloin vailla henkeään, kun löysin hänet. Enkä haistanut täällä mitään tai ketään, vain Risatähden'', Sydäntassu kuiskasi, kun arasti saapui Tuliketun vierelle katselemaan Risatähteä.
Tulisiko Tuliketusta nyt kansan päällikkö? Eikö Risatähden aikakausi ollut päättynyt liian nopeasti? Vastahan Hallavarjo oli tuhoutunut ja Risatähti auttanut kettujen hyökkäyksessä kansaa, ja pelastanut samalla Tiikeriruusun, kun Verisusi oli saanut surmansa ketuille Auringonsirpaleen kanssa. Tai sellaisia tarinoita Sydäntassu oli pentuna kuullut, että Risatähti ei ollut alkuperäinen Aurinkotuulen kissa, vaan oikeasti Hallavarjon varapäällikkö ennen Aurinkotuuleen saapumista. Mutta hänestä oltiin nopeasti alettu pitää Aurinkotuulessa, tämä oli kylmäpäinen johtaja, mutta joka omasi hyvät käytöstavat ja oli kuuliainen kaikille. Tosin jotkut vanhimmat olivat olleet sitä mieltä, ettei jäistä sydäntä, jonka jokainen Hallavarjon entinen jäsen omaisi, mikään sulattaisi ja se tulisi aina omalla tavallaan sykkimään pimeämä.

//Heli//

Jaguaarinraivo oli pyrkinyt työskentelemään ahkerasti leirissä, etenkin kun Veritähti ei ollut poistunut pesästään. Jaguaarinraivo koki olonsa kerrassaan väsymättömäksi, ja yötkin tuntuivat menevän siinä, että hän makasi veljensä vierellä soturienpesässä, mutta pysytteli valveilla. Hän kihisi liikaa intoa Myrkkysuon tulevasta sodasta ja halusi jo päästä näyttämään hänen ja veljensä kyvyt Myrkkysuossa, nähdä Belladonnatähden ja samalla Paahdekobran ilmeen. Hän kihisi niin täynnä adrenaliiniä, ettei hän saanut nukuttua, mutta herättyään koki silti olonsa levänneeksi.
Lopulta se yö koitti, kun Marraskauhu ja Jaguaarinraivo poistuivat leiristä, ollen valmiina tekemään matkaa kohti Myrkkysuon saarta. Jaguaarinraivon päässä pyöri uudestaan ja uudestaan Marraskauhun sanat siitä, että tämän kynsiä ei olisi tehty tappamaan. Soturi ei ymmärtänyt mitä hänen veljensä oli tarkoittanut, eikä tilanteessa ollut äkännyt kysyä sitä, mutta oikeastaan Jaguaarinraivolle riitti toisen halukkuus seistä tämän rinnalla.
Kun kaksikko kulki turhia varomatta leiristä ulos, äkisti jokin nytkähti vartiointipaikalla ja Jaguaarinraivo tunsi polttavan katseen turkissaan.
''Mihin nuorukaiset ovat matkalla?'', viileä ääni kysyi, Jaguaarinraivon hännän ollessa ainoa asia, joka säpsähti äkillistä möreää ääntä. Hän kohotti yövartijaan katseensa, kun varjoissa lymyävästi mustasta kissasta muotoutuikin verenpunertava päällikkö, kun Veritähti askelsi muutamalla laiskalla ja suurella askeleella heidän luokseen.
Jaguaarinraivo ei ollut odottanut, että Veritähti valvoisi yöllä leirin turvaa ja rauhaa. Mutta jos tämä olisi puoliksikaan yhtä virkeä kuin tuoreen kirouksensaaja, kuten Jaguaarinraivo olisi ollut kirouksen myötä, se ei kai olisi mikään ihme, jos päällikkö olisi jo monia kuita valvonut leiriä öisin.
Soturi vilkaisi veljeään ja hetken miettiä, että kannattaisiko kertoa totuus vai valehdella. Mutta mitä pahaa Veritähti tekisi seuraajilleen, jotka ajaisivat hänen aietaan eteenpäin? Jaguaarinraivon kasvoille kipusi omahyväinen virne.
''Sain vihiä, että Myrkkysuossa kohtaa tänä yönä vallankumous Paahdekobran johdolla. Hänen aikeenaan on vallata Myrkkysuo ja yhdistää se Synkkävarjon kanssa. Aiomme liittyä sotaan ja saattaa Belladonnatähden seuraajineen pois päiviltä, ja tehdä näin Synkkävarjosta vielä vahvemma, jotta sinulla ja koko Synkkävarjolla on lisää reviiriä'', Jaguaarinraivo päätti valita totuuden kertomisen.
Veritähti heilautti repaleista korvaansa ja loi arvioivan katseen Marraskauhuun.
''Ja ajatteletteko, että Paahdekobra pitäisi lupauksensa? Hänhän oli valmis tappamaan omat jälkikasvunsa siitä hyvästä, että estitte häntä tappamasta Korppisydäntä, jotta hän itse pääsisi kenraaliksi'', punertava päällikkö muistutti selvästi pilkkaava sävy äänessään.
''Oikeastaan ajattelin, että Belladonnatähti on isompi uhka kuin Paahdekobra, joten on parempi tukea nyt Paahdekobraa ja mahdollisesti sitten helpompi litistää vaikka koko jäljellä oleva Myrkkysuo'', Jaguaarinraivo kuitenkin vastasi itsevarmasti. Hän ei ollut täysin tyytyväinen päällikkönsä suhtautumiseen, hän olisi ajatellut tämän olevan verenhimoisempi ja mielissään nuorten aikeesta.
''Siinä olette kyllä oikeassa'', Veritähti huvittuneena kurnahti, mutta se muistutti enemmän murahdusta kuin kehräystä. ''Menkäähän sitten, odotan teidän olevan aamun sarastaessa pesässäni kertomassa sodan lopputuloksesta'', Veritähti askelsi viileästi kaksikon ohitse ja vetäytyi takaisin varjoihin vahtimaan leiriä.
Jaguaarinraivon katse kirkastui kuin pennulla ja tämä pinkaisi heti juoksuun niin että Marraskauhu pinkaisi yllättyneenä tämän perään, ettei jäisi heti alkuun jälkeen.

//Masi
Marraskauhu katseli veljeään innokkaana, tuo näytti hehkuvan jotain innostusta, ja kolli pohti mitä toinen oli löytänyt seikkailullaan. Kissat olivat hitaasti palanneet leiriin, osa löytänyt jotain saalista matkalla, osa oli jäänyt rajoille vartioimaan. Pakkassäde oli palannut leiriin nuoleskellen kynsiään, selvästi pohtien sodan tapahtumia, vaikkei jäinen ulkokuori näyttänytkään tuon tunteita. Marraskauhu ei ollut kyennyt kuin takaa-ajamaan ja kynsiä turkkeja Myrskyvaahteran häädössä. Hän ei kyennyt tappamaan, vaikka voima hänellä olikin suuri. Ehkä myöhemmin, hän löytäisi kirouksen tuoman halun sisältään, jos se kuuluisi sen tuomaan arvokkuuteen.

Jaguaarinraivo löysi heille paikan leirin reunamalta, ja Marraskauhu höristi korviaan, kun veli alkoi puhua matalalla äänellä, jotta vain hän kuulisi. Kollin vaalea turkki kohosi pystyyn, kun hän kuuli Saarnitassusta. Kolli oli elossa? Vielä Paahdekobran kanssa? Se naaras ei voisi pitkään seistä jaloillaan, kaiken sen jälkeen mitä Kuutiikerissä oli tapahtunut. Ja miten he olivat päässeet Myrkkysuohon suojaan? Kolli käänteli korviaan mietteliäänä, katsellen kuitenkin Jaguaarinraivoa, kuunnellen suunnitelmaa Myrkkysuon kaadosta. Hän painoi hieman silmiään pohtien mahdollisuuksia, ajatellen kuitenkin hyvää Veritähden valtauksen puolesta. Jaguaarinraivo oli tietysti innokas sotaan, kuten sanottua lisää sotilaita ja liittoutuneita Veritähden puolelle. Mutta se ei kuulostanut liian hyvältä Marraskauhun korviin. Kolli pohti hetken hiljaisuudessa katsellen veljeään sekä aukiota, kohauttaen sitten olkiaan.

“Kai voin tulla mukaasi. Vaikka sieltä selviäisitkin, minua kiinnostaa mitä Paahdekobra ajattelee, kun ilmestymme paikalle tämän kirouksen kanssa”, hän tuumasi hymähtäen ja katseli sitten veljeään. “Tulen tukemaan sinua ja auttamaan tarvittaessa. Kynsiäni ei ole tehty tappamaan, mutta voin olla tukena. Ehkä tämä herättää minussa vielä jotain tunteita, mutta nyt en tunne kykyä tappaa, vaikka kaikkeen pystyisinkin”, kolli tuumasi ja nyökäytti lopulta päätään. “Jos vain tiedä koska, kerro, niin lähden kanssasi matkaan. Jos saamme Veritähdeltä korvillemme, syytän sinua, että raahasit minut mukaasi”, tämä humoristisesti värisytti viiksiään heilauttaen samalla hännänpäätään. Ehkei tästä voisi koitua mitään pahaa heille.

//Heli//

Jaguaarinraivo palasi Synkkävarjon leiriin muun seurueen kanssa ja katseli, miten Veritähti sanattomana palasi omaan pesäänsä. Selvästi kihisten raivoa ja pohtien seuraavaa liikettään. Hän oli jo uhonnut, että he menisivät täyden kuun aikaan Myrskyvaahteraan ja Jaguaarinraivo arveli, ettei Hiirenpolun tempauksen jälkeen sillä olisi mitään väliä antautuvaisivatko Myrskyvaahteran kissat vai eivät. Veritähti selvästi janosi verta ja taistelua. Jaguaarinraivo huomasi myös pienen epäilyksen heränneen päällikön kykyihin, tuon taisteltua kokenutta, mutta täysin sokeaa parantajaa vastaan ja nyt kun tämä olisi suututtanut jo kuolleetkin, heitä voisi odottaa todella mielenkiintoinen taisto. Pelkoa nuorukainen ei tuntenut, hän olisi yhtä valmiina taistoon kuin aiemminkin ilman kiroustaan.
Soturi edelleen turkki vihollisten veressä kiirehti Marraskauhun luokse, hänellä olisi kuitenkin veljelleen jotakin kerrottavaa ja hän haluaisi sen saattaa eteenpäin mahdollisimman pian. Marraskauhu näytti juuri jättäneen Siniperhon parantajanpesään ja huomattuaan veljensä, joka kutsui tätä hännällään luokseen varjoihin sivummalle keskustelemaan, Marraskauhu lähti suuntaamaan häntä kohden.
''Minä tapasin sattumalta Saarnitassun'', Jaguaarinraivo puhui hiljaa, vilkaisten lapansa ylitse, ettei heitä kuunneltaisi. ''Hän on yhdessä Paahdekobran kanssa Myrkkysuossa ja he aikovat aloittaa vallankaappauksen muutaman yön sisällä. Heidän tarkoituksenaan on kaataa Belladonnatähti ja tämän seuraajat, vallata kansa ja liittoutua sen jälkeen Synkkävarjon puolelle'', Jaguaarinraivo piti silmiään sirillään.
''Kieltämättä epäilen heitä, miksi Paahdekobra yllättäen haluaisikin liittyä Synkkävarjon riveihin, kun jo kerran yritti saada sen itselleen. Mutta ehkä hänelle riittä päästä olemaan metsän tulevien voittajien riveissä ja johtaa omaa ryhmäänsä'', soturi kohautti lapojaan. ''Oli miten oli, Saarnitassu pyysi, että me olisimme mukana heidän taistelussaan. Sinä ja minä tukisimme entisiä Yötaivaan kissoja ottamaan vallan Myrkkysuossa. Minä olen aina valmiina sotaan, etenkin nyt kun meillä on jotakin sellaista sielussamme, joka pitää meistä huolta taisteluissa. Mutta mitä mieltä sinä olet? Haluatko liittyä rinnalleni taisteluun?'', Jaguaarinraivo virnisti uteliaana, katsellen Marraskauhua.
''Veritähti varmasti arvostaisi sitä, että hänen soturinsa ovat oma-aloitteisia ja huolehtivat hänelle lisää seuraajia. Tietysti, voit mennä ensin keskustelemaan hänen kanssaan asiasta, jos se arveluttaa sinua. Lähteä noin vain sotaan tukemaan toista kansaa vallankumouksessa'', Jaguaarinraivo hymähti ja suki muutaman kerran tassuaan, jolla pyyhkäisi verta pois kasvoiltaan.