// Heli

Siniperho palasi ripein askelin takaisin pentutarhalle yrttinsä kanssa, jota antoi Heinäperholle ennen kuin avusti Servaalitassua siirtämään hengissä olevat pennut kuolleen kuningattaren luota uuden sijaisemonsa sekä tuon kumppanin vierelle. Sivukorvalla tuo kuunteli toisen parantajanoppilaan sekä uupuneen päällikön keskusteluja hautajaisista ennen kuin päällikkö poistui pesästä, ja Siniperho aika nopeasti myös tuon perässä. Naaras ei pystynyt olemaan kuolleen Aaveenkuiskauksen lähettyvillä tuntematta itseään osin epäonnistuneeksi siitä, että hänen ensimmäinen synnytys oli mennyt ihan pieleen. Ei kauhean kauaa Synkkävarjon parantajaksi nimetty kissa tietenkään kerennyt sitä harmittelemaan, koska yllättävän tuttu kissa ilmestyi nopeasti etsimään häntä.
"Marraskauhu? Mitä sinä teet täällä?" Siniperho naukaisi hännänpäätä väännellen ja ottaen askeleita lähemmäs Synkkävarjon toista kissaa kohden. Kolli kertoi nopeasti, että häntä kaivattaisiin leirissä, joka tietenkin sai naaraan mielen täyttymään vielä enemmän kaikista pahoista ajatuksista.
"Onko siellä kaikki ihan hyvin? Ovatko Lakkapantteri ja Routanauru kunnossa?" Siniperho jatkoi kyselyä, vaikka katseellaan koittikin etsiä leiristä Servaalitassua, joka oli naaraan tuki ja turva ollut oikeastaan sen ajan, mitä hän oli Hallavarjon leirissä ollut. Routanaura olisi luultavasti vielä Myrskyvaahterassa, koska Hiirenpolku eivätkä loput olleet vielä edes palanneet, mutta oliko Lakkapantteri enää edes elossa? Siitä oli niin kauan, kun naaras oli viimeksi edes nähnyt oman kansansa kissoja saatika edes omia sisaruksiaan.

//Wilma
Marraskauhu haukkoi henkeään terävien kynsien lävistettyään hänen valkean rintansa, jättäen jälkeensä ristin muotoisen arven. Kolli hetken katseli tassujaan, yritti maistella ilmaa kielellään, kun koko kehon olemus sekä tunne alkoi rauhoittua. Ei ollut enää väsynyt saatika adrenaliinin tuottamaa pakokauhu refleksiä. Kaikki rauhoittui, tasoittui, ennen kuin pesään asteli kaksi kissaa lisää. Kolli käänsi päätään rauhallisesti ryhtiään korjaten, ja vilkaisi veljeensä vieno hymynkaarre huulillaan. Jaguaarinraivon kohtaaminen sai hänen sydämensä lepattamaan, kun toinen näytti jokseenkin jopa tyytyväiseltä kerrankin elämässään. Muuhun siis kuin itseensä. Marraskauhu tunnusteli kynsiään, kehonsa olemusta ja väräytteli korviaan kuunnellessaan samalla kaksikon kertomusta Korppisydämestä. Sitten yhtäkkiä Veritähti käski häntä, juuri rintansa parantanutta kollia lähtemään noutamaan Siniperho kotiin. Hän oitis nousi käpälilleen, kuunteli vielä loppuun ja lähti sitten pesästä. Matkallaan tuon tuuhea häntä pyyhkäisi Jaguaarinraivon kylkeä, ehkä veljekset kohta saisivat jaettua omia ajatuksiaan yhteisistä hetkistä enemmän.

Marraskauhu poistui leirinsisäänkäynniltä ja lähti nopeaan laukkaan. Hän tunnusteli voimaa käpälissään, kuunteli tarkasti metsän ääniä ja antoi askeltensa vain kiitää yli nurmen, yli juurakoiden ja ohi pensaiden. Hengitys kulki helposti, eikä väsymyksen tunnetta löytynyt, ainakaan vielä. Hän hymyillen jatkoi matkaa, painoi lisää kaasua ja antoi itsensä juosta niin kovaa kuin vain pystyi. Tätäkö elämä tulisi nyt olemaan? Arpi rinnassa, vannottu vala Veritähdelle ja hän voisi olla väsymätön, voittamaton? Viimein Hallavarjon puolelle päästyään kolli hiljensi, maisteli Myrskyvaahteran sekoittunutta tuoksua ja alkoi etsiä polkua leiriin. Toivottavasti siellä olisi kaikki hyvin, eikä kolli vetäisi Siniperhoa pois koulutuksesta tai muuten. Mutta tämä hyökkäys olisi muutenkin välttämätön. Se oli osa suunnitelmaa. Valkea kolli asteli hiljaa sisään leiriin, pysähtyi sen eteen ja tarkkaili leiriä, josta kohosi kiinnostuneita katseita, joissa osassa paloi pieni epäilys.

“Siniperho? Tarvitsen hänet leiriin mahdollisimman pian”, kolli yritti hieman huohottaa, etsiessään katseellaan leiristä parantajaa, saatika heidän päällikköään. Oliko jotain hätänä? Kissat vaikuttivat hyvin apeilta, ehkä jopa säikyiltä, vai olivatko vain väsyneitä.

/Heli, Sara, Wilma - Sotaan lähtö

Annettuaan ikuisen elämän kirouksen myös nuorelle Marraskauhulle, päälliköstä tuntui, että hänen vallanhimonsa oli toistaiseksi tyydytetty, mutta samalla se lisäsi verenhimoa. Hän kuitenkin kuuli hiljaista keskustelua pesänsä suulta ja katsahti sitten vielä Marraskauhuun, joka oli iästään huolimatta ottanut hyvin kirouksen vastaan ja selvästi tunsi sen tuoman voiman lihaksissaan.
''Pakkassäde ja Jaguaarinraivo, mitä te hiippailette siellä?'', Veritähti ivallisesti hymähti, mutta jatkuvasti toinen silmä kiiluen tarkkaillen suuaukolle, kun kaksi soturia tulivat pesään vakavampina. Jaguaarinraivo katsahti heti veljeensä Marraskauhuun ja huomasi tämän rinnassa arven ja hetken jopa näytti, että Jaguaarinraivo hymyili, mutta se taisikin vain olla tyytyväisyyttä veljensä valintaan tai sitten veljesten yhteisiin tuleviin mahdollisuuksiin.
Veritähden ei tarvinnut alkaa tivaamaan kaksikolta sen enempää kysymyksillä, kun Jaguaarinraivo ja Pakkassäde istuutuivat alas.
''Korppisydän on paennut leiristä ja juoksi kohti Myrskyvaahteran kissoja. Emme tavoittaneet häntä enää reviiriltämme ja viimeiset hajujäljet ennen lumimyrskyä päättyivät vain pienen matkan päähän Hallavarjosta. Menemisemme sinne olisi voinut tuottaa epäilyksiä'', Jaguaarinraivo murahti tuijottaen viileästi päällikköään kohden.
Veritähti säpsähti ja tarkensi katsettaan nuoreen soturiin ja soturittareen.
''Korppisydänkö pettäisi minut?'', Veritähti alkuun naurahti, mutta huomatessaan Jaguaarinraivon ja Pakkassäteen varmat tuijotukset, tämän kasvot synkkenivät. Päällikkö tuntui katselevan jälleen jonnekin kauas menneisyyteen tai ainakin tämä oli kaukana siitä pesästä, jossa hänen kehonsa istui nuorempien soturien seurassa.
''Marraskauhu, mene edeltä Hallavarjoon ja hae Siniperho suojaan ennen kuin hyökkäämme sinne. Kerro hänelle, että häntä tarvitaan pikaisesti leirissä, äläkä ala sen enempää selitellä'', Veritähden synkkä ja matala ääni puhutteli Marraskauhulle tehtävää, muttei tämä luonut katsettaankaan toiseen. ''Lähde heti'', päällikkö murahti, tuijottaen pesästä ulos, Jaguaarinraivon ja Pakkassäteen lävitse.
Jaguaarinraivon ja Marraskauhun olisi pitänyt vartioida tänä yönä leiriä, sillä oli ollut heidän nimittäjäisensä, mutta Synkkävarjossa ei muutenkaan tuntunut olevan kovinkaan paljoa merkitystä soturilailla.
''Pakkassäde, kerää tehtävän saaneet kissat mukaasi ja Jaguaarinraivo, ota joitakin haluamianne taistelijoita mukaanne tehtävän saajien ulkopuolelta. Kun ryhmänne on valmis, ette tarvitse minulta erikseen lupaa lähteä taisteluun. Katsokaa, että Marraskauhu ja Siniperho pääsevät pois alta ennen hyökkäystänne. Tänä yönä te murskaatte maantasolle Myrskyvaahteran'', Veritähden katse valpastui ja tämä kohotti katseensa kaksikkoon.
Jaguaarinraivo nyökkäsi syvään ja poistui sitten Marraskauhun ja Pakkassäteen kanssa pesästä, lähtien kiertämään matkaansa kohden soturienpesää. Askeleet kaikkosivat päällikönpesän edustalta ja hetken pimeydessä istuttuaan, Veritähti nousi ylös ja mietteliäänä katseli pesäänsä, ennen kuin hän poistui pesästä kiipeämällä kivisiä seiniä pitkin kalliokaton halkeamasta ulos.
Hän loi pitkän katseen aukiolle, jossa alkoi tapahtua liikehdintää, mutta suurella loikalla hän laskeutui pesänsä taakse ja katosi leiristä.

//Masi
Pakkassäde maisteli vielä ilmaa tiheämmän lumimyrskyn lomassa, pudistellen sitten päätään. Lähestulkoon kaikki hajut katosivat tässä inhassa sateessa, ja naaras ähisten kääntyi palaamaan kohti kotiaan.

“Parempi niin. Kyllä Veritähti tietää miten suhtautua, tahtooko sitten muuttaa suunnitelmaa vai ei”, hän pohti ja lähti palaamaan Jaguaarinraivon askelissa takaisin. Oli ikävää, etteivät he voineet näyttää Korppisydämelle kynsiään, mutta ehkä tämä voisi toimia lopulta heidän pussiinsa. Punainen naaras juoksi korkeassa hangessa vailla väsymystä taikka halua seisahtua. Juokseminen tuntui hyvältä, tuuli turkissa sekä voima käpälissä. Veritähden lahja tuntui ottavan otteeseensa yhä syvemmin, jonkinlainen vetovoima myös kolliin vierellään. Olisiko se yhteinen kaikkien voiman jakajien kanssa?

Matka leiriin oli lumipyryn peittämä, mutta kaksikko palasi rivakasti takaisin pudistellen turkiltaan suurinta lunta astuessaan sisään leiritunnelista. Aukiolla tuntui rauhalliselta, vesiputouksen kohina sekä havupuiden varjot tuntuivat kotoisalta. Vieno hymy kohosi tuon kasvoille, ja Pakkassäde vilkaisi kohti Jaguaarinraivoa. He suuntasivat yhdessä kohti Veritähden pesää, kuullen jo kaukaa keskustelunaineksia sisältä. Naaras seisahtui hyvän matkan päähän pesänsuulta ja katsahti kolliin.

“Ehkä odotamme hetken?” hän pohti ja viittasi keskusteluun sisällä. Veritähdellä olisi selvästi vielä asiat kesken tehtävänsä suhteen. Mutta kenen kanssa?

//Masi
Marraskauhu katseli hetken mietteliäänä Surmavarjoa, jonka rinta kohosi ja laski raskaamman hengityksen myötä, ennen kuin tasaantui ja tämän rintakarvat asettuivat uudehkon arven ympärille. Hän ei ollut kiinnittänyt samanlaista huomiota Valkeaveren, saatika veljensä tai Pakkassäteen ulkonäköön, mutta ehkä tarkoitus selviäisi hänelle pian. Veritähti lähetti Surmavarjon pesästä, ja pyysi Marraskauhua istumaan. Kolli hieman tärisevin tassuin asteli lähemmäs, istuutui huokaisten rauhallisesti ja sitten kohotti katsettaan Veritähteen.

Kolli aloitti kertomalla erityisestä tehtävästä, joka oli jo mainittu aiemmin kokoontumisessakin. Innolla Marraskauhu odotti, millaista tehtävää olisi tarjolla, sillä oli kuitenkin halukas tuomaan itseään esille kansansa puolesta. Kaikki mitä heille oli jäänyt Paahdekobran sekä Saarnitassun lähdön jälkeen oli parannettavissa. Hänen sekä Jaguaarinraivon asema olisi parempi, kuin mitä koskaan olisi emo tai pikkuveli itse saavuttamassa. Siitä hän tahtoi olla varma. Vaikka epävarmuus kuhisikin hänen käpälissään, kolli katseli siniruskein silmin Veritähteä kiinnostuneena höristäen myös korviaan. Ehdottomasti häntä kiinnosti, jos voisi työskennellä veljensä kanssa myös saman arvoisissa tehtävissä. Ei hän tahtoisi jäädä toisesta jälkeen, vaikkei yhtä raivokas ollutkaan. Enemmän pohtiva, suunnitteleva.

Veritähden suunnitelma lopulta sai hetkellisesti Marraskauhun karvat kohoamaan. Ajatus yhdestä, suuresta hallitsevasta kansasta sai hänen ajatuksensa hieman pyörälle. Ei hän ollut siitä yllättynyt, oli hän kuullut pentutarhan tarinoita suuresta Veritähdestä, mutta olihan tämä kolli muuttunut. Vaikka nyt tahtoikin silti samaa. Hän pohtivasti tarkkaili johtajaa edessään, ja nyökäytteli päätään varovasti osoittaen kuuntelevansa, sekä ymmärtävänsä. Tietysti hän tahtoi vahvoja sekä rohkeita kissoja. Joita pitäisi koko Synkkävarjon olla täynnä. Ja lopulta kolli kertoi tarjouksestaan, jolla saisi kuolemattomuutta, sekä osan metsän hallitsijuutta. Kollin korvat kääntyivät kiinnostuneina terävämmin kohti Veritähteä, ja hän hieman kallisti päätään sivulle. Se kuulosti kyllä hyvältä. Mutta olisiko hän tarpeeksi rohkea sellaiseen? Aina kompuroimassa käpäliinsä, vaikka löysikin oman vahvuutensa tarkkailusta sekä ajattelemisesta. Ehkä Veritähti hänet hyväksyisi, kun kerran pesään kutsui ja nyt tarjosi tällaista. Vaikka hän voisi myös erehtyä kissasta, kuten Korppisydämen esimerkki oli nostettu pöydälle.

Hetken aikaa Marraskauhu tarkkaili Veritähden katsetta, tutkin tuon syvän jäätäviä silmiä ja arpea rinnassa. Hän heilautti hännänpäätään käpäliensä juurella, ja laski hetkeksi katseen omiin käpäliinsä. Hän tahtoisi tehdä sen Jaguaarinraivon takia, jotta olisi samanvertainen. Hän kyllä piti ajatuksesta olla väsymätön, yksi vahvimmista kansan jäsenistä. Mutta tästä ei olisi paluuta, ei varmasti. Olisiko hän ikuisuuden ajan kuolematon? Vai tulisiko kuolema pian kansojen murhatessa heidät kaikki?

“Otan tarjouksesi vastaan. En usko, että tulen koskaan taistelemaan samalla raivolla kuin veljeni, mutta osaan käyttää päätäni, ja tahdon suojella sekä kasvattaa kansaani. Sen puolesta, otan tarjouksesi vastaan”, hän viimein nyökäytti päätään kääntäen katseensa ylös kohti johtajaansa. Se hetken pelotti häntä, mutta lopulta ajatus oli levollinen, sekä jopa jännittävä. Mitä kaikkea he voisivatkaan Jaguaarinraivon kanssa nyt kokea?

//Aurinkotuuli
Tuulenjuoksija maisteli ilmaa leirin ympärillä, tutkaillen tiukasti ympäristöään pienen kummun huipulla. Hän oli nähnyt alempana kaukana Risatähden musta valkean hahmon, joka sitten katosi johonkin aluskasvillisuuteen. Solakka naaras oli kertonut käyvänsä metsällä ja samalla tahtoi vartioida sekä tarkkailla maastoaan, saadakseen jokaisen sentin tutuksi, ymmärtäen nykyisen Aurinkotuulen rajat, toiminnan sekä aatteet. Valkeatähti ei ollut enää ilmestynyt hänelle, mikä ehkä tarkoittaisi, että naaras oli löytänyt paikkansa, tiensä oikeaan kotiin. Pieni hymynkaarre kohosi hänen kasvoilleen, ennen kuin epäilyttävä tuoksu, sekä lähestynyt äänet saivat toisen varautuneeksi. Ruskea naaras laskeutui vaanimisasentoon ja asetti itsensä piiloon suoralta katseelta. Hänen värinsä sulautuivat nummen lumen alta nouseviin väreihin, vaikka valkeus vielä olikin pitkällä silmän kantamattomiin. Äänet lähestyivät, ja ikävä löyhkä ei tuonut mukanaan koskaan mitään hyvää.

“Oletko aivan varma, että he lähtivät tänne päin?” tiukan naaraan ääni sai Tuulenjuoksijan kurtistamaan kulmiaan. Pensaiden oksien lomasta naaras huomasi hiekansävyisen naaraan, jonka turkki oli täynnä arpia ja tätä seurasi mustavalkea naaras epäileväisesti tutkien maastoaan.

“Olen aivan varma, että näille maille hukkasin heidän tuoksunsa. Tunnistan Kinuskihännän tuoksun mistä vain”, hän ynisi epätoivoisesti. Sitten heidän taakseen ilmestyi rivi ilkikurisen näköisiä kissoja, osa yhtä pahasti raavittu kuin pieni hiekanvärinen naaras.

“Ei kai auta kuin lähteä etsimään. Tahdon kuulla mikä suunnitelma Kinuskihännällä oli lähteä pentujesi kanssa noin vain”, naaras ärisi ja ryhmä lähti hiljaa liikkeelle. Olisiko nummella partioita liikkeellä tähän aikaan? Olisiko Tuulenjuoksija ainoa, joka lähestyvästä uhasta tietäisi? Mitään sen suuremmin ajattelematta naaras pohti mielessään nopeimman, mutta näkymättömimmän reitin takaisin leiriin, ja pinkaisi liikkeelle välttäen ryhmän polkua. Onneksi soturitar oli nopea, ja saavuttaisi leirin ehdottomasti nopeammin kuin hiipivä ryhmä. Mutta keitä he olivat?

“Tulikettu!” Tuulenjuoksija raskaasti hengittäen putkahti leiriin silmät tarkastellen ympäristöään. “Näin jonkun ryhmän reviirillämme, uskon heidän tulevan tänne päin”, hän huokaisi ja näki sitten oranssin naaraan juoksevan luokseen. Tuon violeteissa silmissä säihkyi epäilys. Samalla hetkellä oppilaiden pesän luota ilmestyi Kinuskihäntä varovainen katse kasvoillaan. Tuulenjuoksija muisti kissojen puhuvan Kinuskihännästä. “Heitä on noin tassullinen, mutta he näyttävät ilkeiltä kissoilta. En tiedä löytäväkö he tänne vai eivät, mutta uskon, että meidän täytyy varautua kohtaamiseen, tai lähettää joku häätämään heidät”, metsästäjä naukui ja sai terävän nyökkäyksen varapäälliköltä.

“Tahdon sinut pentutarhalle suojelemaan. Tiikeriruusu, Kinuskihäntä, Haukkakynsi tulevat rinnalleni. Oppilaat pysyttelevät pesässään ja vanhimmat oppilaat suojelevat sitä tarvittaessa. Emme tiedä mitä on tulossa, mutta tahdomme olla valmiina. En tiedä missä Risatähti on, mutta pystymme hoitelemaan tämän, jos ryhmä tunkeilijoita löytää leiriin. Kukkapöllö, Tammihaukka ja Sadehämärä lähtevät tarpeidentekopaikan kautta partioimaan, mutta ette näyttäydy ryhmälle. Pidätte heitä silmällä, ja jos he lähestyvät leiriä, tulette heti takaisin. Ymmärretty?” Tulikettu naukaisi lopulta kovemmin ja kissat ympärillä nyökäyttivät päätään. Tuulenjuoksija asteli lähemmäs pentutarhaa ja jäi sen viereen sukimaan turkkiaan sekä tassujaan rivakasta juoksusta. Kinuskihäntä ahdistuneen näköisenä lähestyi Tulikettua ja muuta pääryhmää.

Oranssi kolli kuunteli korvat höröllä lauman jäsenten kuhinaa keskenään, siitä kaikesta päätellen jotain olisi selvästi tapahtumassa. Lakkapantteri tunsi ilmassa odotuksen, joka tuntui kihelmöintinä tämän viiksikarvoissa. Nuori k0lli oli valppaana, mutta kietoi häntänsä rauhallisesti tassujensa ympäri merkiksi, ettei olisi juuri nyt lähdössä mihinkään. Hän näki isoisänsä Sangen, nykyisen Surmavarjon, askeltamassa ulos Veritähden pesästä outo ilme kasvoillaan. Hän näytti samaan aikaan itseensä hyvin tyytyväiseltä -joka se ei ollut uutta- mutta samalla jotain sellaista, mistä Lakkapantteri ei oikein saanut kiinni. Jännitystä? Odottavaisuutta? Se oli kyllä myös yleinen ilmapiiri, sillä kissat hänen ympärillään tuntuivat odottavan Veritähden seuraavaa liikettä. Olihan tämä kissa omassa shakkipelissään aina muita askeleen, jos parikin, edempänä.

Nyt päällikön pesästä suoraan Lakkapantteria kohti tassutellut Surmavarjo käveli hänen rinnalleen, luoden tiiviin ja tummanpuhuvan katseen yhdellä ainoalla vihreällä silmällään. Lakkapantteri siristi kollille omia violetteja silmiään, ja tätä kieltämättä huvitti vahvasti suvussa kulkeneet piirteet, jotka löytyivät molemmilta kissoilta eri sävyissä - vahvat kajaalit silmien ympärillä. Surmavarjo pyyhälsi Lakkapanterin ohi niin, että ilmavirta heilautti oranssin kollin korvatupsuja. Surmavarjon hajujälki jätti tämän ominaistuoksunsa lisäksi jälkeensä rautaisen ja vahvan tuoksun. Veri. Lakkapantteri värisytti viiksiään ja kohotti katseensa takaisin päällikön pesän suuntaan. Mitä siellä oikein tapahtui? Tai oli tapahtumassa?

//Heli, Risatähden kuolema //


Mustavalkea naaras askelsi häntä maata pitkin laahaten ulos leiristä ja hänen askelrytminsä oli epätasainen. Hän jatkuvasti säpsähdellen kääntyi katsomaan lapansa ylitse, sivuilleen tai taakseen, ihan kuin jokin seuraisi häntä tai jopa vainoaisi häntä.
Kun Risatähti oli kulkenut koko matkan kauas leiristä lähes rajalle asti, hän pysähtyi maistelemaan ilmaa. Hän kykeni erottamaan Aurinkotuulen hajun ylitse Taivaanliekin kissojen tuoksun, ja hajujälkiä oli useita. Hetken ajan päällikkö luuli kuvittelevansa, olihan hänen päivänsä muutenkin olleet viime aikoina todella sekavia, mutta lopulta hänen oli myönnettävä, että hän todella haistoi Taivaanliekin ominaistuoksun, Syystähden ja monien tämän seuraajien tuoksuja. Osaamatta kuitenkaan nimetä seuraajia hajujen perusteella.
Risatähti lähti kulkemaan Aurinkotuulen rajaa pitkin, yrittäen ehkä jopa toiveikkaasti nähdä kilpikonnakuvioista hännänpäätä, mutta lopulta hän tuli siihen lopputulokseen, että hajujälki kulki pitkällä järven tuntumassa ja olisi suuntaavinaan kohden Usvajokea. Haikeus valtasi hänen sydämensä kuitenkin ja syvään huokaisten hän istuutui numelle, katselemaan järveä ja sen pintaa, joka oli jäätynyt ja osittain myös lumen peitossa.
Hän tiesi kyllä, ettei Syystähti koskaan voisi antaa hänelle anteeksi, eivätkä he kaksi saisi mitään siitä onnesta takaisin, joita heillä oli ollut. Samalla kun päällikkö ehti sulkea silmänsä, hänen takaansa kuului uhkaavaa murinaa, muttei sellaista, joka kohoaisi eläväisen kurkusta. Se oli tönkköä kaikumaista uhittelua, mutta Risatähden ehdittyä kääntymään, vailla sanoja, hänen kimppuunsa hyökkäsi tumma hahmo, jonka lävitse päällikkö kykeni näkemään.
Päällikkö sähähti ja yritti takoa kimpustaan pientä kollia, jonka tumma ja arpinen turkki löyhkäsi kuolemalta.
''Miksi käyt kimppuuni?'', Risatähti ärisi ja potkaisi itsestään irti pienemmän, sekä vanhemman kollin. Jolle kuolema oli antanut kantavat jalat, jollaisia tällä ei ollut enää viimeisinä elonhetkinään.
Ruoskatähti suoristautui ja irvisti niin, että jokainen hammas oli esillä.
''Olet häpeäksi suvullemme. Olisit taistellut Hallavarjossa Surutähteä vastaan'', Ruoskatähti murisi. Isoisä ei ollut koskaan ollut tunnettu siitä, että tämä erityisesti haluaisi keskustella tai edes perustella sanojaan. Hän valitsisi aina mieluummin väkivallan. ''Olen tullut keräämään sinut surkeiden valintojesi seurauksena pois elävien joukoista. Olisit edes saanut pentuja, olisi heissä voinut olla jotakin toivoa Hallavarjolle. Mutta Aurinkotuuleen.. Ja naaraat vielä'', kolli murisi ja siristi silmiään.
Risatähti laskeutui alemmas ja paljasti kyntensä vihoissaan.
Ei siihen tarvittu selitystä tai sen enempää syytä, Ruoskatähti oli saanut kuollessaan elävistä lapsenlapsistaan pakkomielteen seurata näitä ja aina tuomita mistä keksisi, muka yrittäen ohjata heitä parempaan suuntaan.
''Olisit silloin laskeutunut rinnalleni ja taistellut Surutähteä vastaan!'', Risatähti ärähti takaisin. Hän antaisi mitä vain, että saisi Hallavarjon takaisin. Sekä Syystähden.
''Itsekäs tyttö, en minäkään sinun iässäsi antanut muiden viedä kansaani miten halusivat'', musta kolli sihisi ja hyökkäsi.
Risatähti ehti väistää vasemmalle ja pieni voitonriemu ehti roihahtaa hänen rinnassaan, kun hän löi tassunsa ylhäältä alas Ruoskatähden selkään, painaakseen tämän alas, mutta Ruoskatähden hahmon paiskautuessa maahan, Risatähti piti käsissään vain tomuisaa varjoa. Hän säikähtäneenä ehti nähdä lapansa ylitse mustan kollin, joka hyökkäsi hänen selkäänsä ja upotti kyntensä Risatähden niskasta kaulaan asti lävitse.
Ruma irvistys ehti vääntyä Risatähden kasvoille, kunnes hän kaatui naamalleen nummelle. Risatähti ehti nähdä valkeaharmaan naaras kissan, joka seisahtui hänen luokseen ja kohotti katseensa Ruoskatähteen, mutta sitten Risatähden maailma pimeni.
--
Taivas oli punainen, puut palaneet, mutta kauempaa näytti hohkaavan valoa ja hän kuuli vesiputouksen virtauksen. Tomuisella maalla hän nousi ehkä ensimmäistä kertaa elämässään pelokkaana ylös ja lähti hiljaa kulkemaan puiden ohitse valoa. Hän pysähtyi, kun hän huomasi useita Kuolon kissoja aurinkoisessa valtakunnassa nauttimassa auringon valosta ja rumat arvet ja ruhjeet koristivat heidän kehojaan.
Hiljaa kaikkien niiden kissojen keskeltä häntä lähestyi naaras, jonka kasvot olivat arpien peitossa ja valkeaharmaa turkki hohkasi uhkaavasti. Tämä ei ollut Kaiku, tämä oli Kuolo. Muttei Sielutähti enää ollut ketään vastassa ja kaiken pahuuden keskustassakin näytti aurinko paistavan.
''Tervetuloa Kuoloon, Risatähti. Loppumattomia metsiä, pimeyttä ja punaista taivasta. Mutta täällä on myös meidän paratiisimme nykyään. Tule aterioimaan kanssamme'', naaras naukui kohteliaasti, mutta hänen äänensä oli teennäinen ja leukansa kireät.
''Minähän menetin vain yhden elämän? Minun pitäisi mennä takaisin'', Risatähti naukui vaivaoin hämmästyneenä.
Jäätähti naurahti ivallisesti.
''Luuletko, että Ruoskatähti jätti ruumiistasi mitään jäljelle kuin liian syviä haavoja ja revittyjä paloja? Ei Kuolon tai Kaiun voimat sellaisia pysty korjaamaan'', Jäätähti väräytti viiksiään. ''Kyllä sinä keinosi löydät palata, jos todella haluat. Mutta mitä sinä kaipaat Aurinkotuulesta? Hallavarjoahan sinä olet kaivannut jo kuita, muttet koskaan tehnyt asialle mitään'', Jäätähti pilkkasi, mutta katsahti sitten vähän pehmeämmin nuorempaansa.
''Löydät keinosi, jos olet valmis. Tule, Verentähti nappasi mehevän linnun sinulle'', Jäätähti lähti askeltamaan edeltä ja Risatähti hetken ajan seisoskeltuaan ja vielä katsottuaan taakseen pimeyteen, hän lähti hiljaa kulkemaan Jäätähden perään.

/Sara, Heli /

Veritähti oli juuri saanut Surmavarjon rintaan viillettyä pystysuuntaisen haavan, joka rutisten poltti itsensä umpeen ja pyyhkäisi sitten poikittaisen haavan arven päälle. Hän pyyhkäisi toisen verta juuri sammaleisiin, kun kuuli Marraskauhun saapuvan pesäänsä, ilmoittaen saavansa Valkeaveren toimittaman päällikön kutsun saapua pesään. Marraskauhu ehti nähdä Veritähden pyyhkimässä tassuaan sammaleisiin ja Surmavarjon rintakehässä koristamassa komean arven, joka vasta oli luotu polttavana haavana ja joka koristi jo kauniina arpena karvojen seassa.
''Käy syömässä ja lepää'', Veritähti vastasi tyytyväisenä Surmavarjolle. Kieltämättä kokenut kenraali oli hyvinkin tietoinen jo ollut siitä, ettei Veritähti ollut missään kohtaan ajatellutkaan, että tämä kieltäytyisi tästä tarjouksesta. Olisihan tuo kuitenkin Pakkastäden poika ja samaa kunnian- sekä verenhimoista sukua Veritähden kanssa.
Kun Surmavarjo poistui pesästä, Veritähti kutsui Marraskauhun lähemmäs ja istuutumaan.
''Hienoa, että saavuit näin pian'', Veritähden kolkko ääni puhutteli Marraskauhua ja silmät tarkkailivat juuri nimettyä soturia uteliaana. Veritähti voisi olla väärässä siitä, että tämä olisikaan samanlainen kuin isoäitinsä tai veljensä, mutta tilaisuuden hän voisi aina antaa. Ikuisen elämän kirouksen kantamat kissat olisi hyvä saada suuriin määriin, jolloin he olisivat murskaava armeija ja kieltämättä, kapinoitsijat saattaisiin helposti murskattua alas.
''Olen antanut useammalle kissalle erityisen tehtävän, mutta myös tarjouksen parantamaan jokaisen asemaa tulevaisuudessa. Tarjouksen, johon myös veljesi Jaguaarinraivo tarttua ja uskon, että se voinee kiinnostaa sinuakin, vaikkei Pakkassäde nimennytkään sinua minulle aiemmin'', Veritähti tarkkaili nuorempaansa jonkin aikaa sanojensa jälkeen. Levottomuutta hän kykeni aistimaan toisesta, mutta alkuun jännittäminen sitoisi tunteita paremmin palkitsemaan, kun Marraskauhu suostuisi ikuiselle elämälle ja tehtävälle.
''Aion oman valtakauteni aikana ottaa tämän metsän takaisin Synkkävarjon haltuun, kuten aikoinaan kaikki kansat ovat olleet yhtä ja samaa kansaa. Siksi onkin tärkeää, että vierelläni on vain uskollisia ja rohkeita kissoja, jotka eivät pelkää olla uskollisia Synkkävarjon tulevaisuudelle, joka turvaa rauhan tähän metsään lopulta'', Veritähti hymähti ja näytti hetken siltä, että päällikön katse oli laskeutunut johonkin syviin ajatuksiin, ennen kuin häntänsä heilautuksella hän oli taas läsnä tässä pesässä Marraskauhun seurassa.
''Tarjoan seuraajilleni mahdollisuuden ottaa vastaan ikuisen elämän lahjan, joka tekee lahjan saaneista kuolemattomia, mutta myös todella vahvoja, väsymättömiä ja tämän metsän tulevia hallitsijoita. Synkkävarjon reviiriin kuuluvat jo Hallavarjo ja Kuutiikeri, mutta seuraava kohteemme on Myrskyvaahtera, joka on reviirillämme. Aiomme piirittää heidät ja tappaa kaikki meitä vastustavat kissat, tappaa ne jotka eivät halua rauhaa tähän metsään'', Veritähden silmät kiiluivat hänen puhuessaan. ''En kuitenkaan lähetä seuraajiani kuolemaan tässä tehtävässä, minä luotan tehtävään nimettyihin kissoihin ja tarjoan heille lahjan, joka suojelee ja vahvistaa heitä'', päällikkö hymyili vaisusti.
''Mitä sanot? Olisitko valmis jakamaan yhteisen aatteen, liittymään mukaan tehtävään ja ottamaan vastaan tarjoamani lahjan? Kuten kansamme vahvimmat kissat Valkeaveri, Pakkassäde ja Surmavarjo ovat tehneet, ja kuten myös veljesi Jaguaarinraivo on suostunut. Me vanhat ja kokeneet kissat tarvitsemme teidänlaisianne nuoria rinnallemme'', Veritähti katseli Marraskauhua sanojensa päätteeksi, odottaen levollisen näköisesti Marraskauhun valintaa.
''Kuten myös aiemmille sanoin, tarjouksestani voi kieltäytyä. Minäkin saatan arvioida seuraajiani väärin, kuten valitettavasti erehdyin Korppisydämen tilanteessa'', hän hymyili huvittuneena itsekseen.

//Heli


Jaguaarinraivo ja Pakkassäde olivat selvästi saaneet jäljitettyä alkuun Korppisydäntä, mutta pian noussut lumimyrsky aiheutti sen, että jäljet katosivat ja sankassa lumipyryssä oli lähes mahdotonta enää haistaa tai maistaa Korppisydämen tuoksuja. Sen lisäksi Myrskyvaahteran löyhkä peitti alleen tututkin tuoksut ja sai lopulta Jaguaarinraivon seisahtumaan Pakkassäteen vierelle, kumpikin vailla uupumusta juoksemisesta tai lumessa kahlaamisesta.
''Korppisydän on saattanut jo ylittää rajan, ja oikeastaan, onhän sitten matkaamassa tai ei Myrskyvaahteraa varoittamaan, me voimme joka tapauksessa kertoa sen tarinan Veritähdelle. On parempi saada Korppisydämen kaltaiset vähäuskoiset ja Synkkävarjon valtaa vastustavat kissat pois tieltämme. Korppisydän on korkeassa arvossa kenraalina ja hän voisi joka tapauksessa kapinoida aikeitamme vastaan, joten on oikeastaan parempi, että hän on niin typerä, että hän lähti heti varoittamaan Myrskyvaahteraa. Lähti tai ei, niin me kerromme Veritähdelle'', Jaguaarinraivo joutui siristelemään sankassa viimassa silmiään.
''Parempi palata takaisin leiriin ja palata Veritähden puheille heti. Vaikka Korppisydän ehtisi viedä tiedon Myrskyvaahteran kissoille, he kaikki eivät ehdi pakoon ja me olemme valmiita jahtaamaan heitä vaikka metsän ympäri'', Jaguaarinraivo hymähti ja lähti sitten vauhdikkaasti palaamaan kohden leiriä. Tietämättömänä siitä, että Jaguaarinraivo oli seisonut vain hiiren viiksen mitan päästä Korppisydämen piilosta, kaksikko päätti palata leiriin puhuakseen Veritähdelle ja tarvittaessa valmiina muuttamaan suunnitelmaa hyökkäyksestä, kuten ajoittamaan sitä.

//Masi
Marraskauhu katseli vielä jätteidenteko paikan suuntaan, minne Jaguaarinraivo oli lopulta poistunut Pakkassäteen perässä. Kaksikko oli saapunut Veritähden pesästä ja lopulta pienen keskustelun jälkeen he olivat kadonneet tuonne tunneliin. Kolli mietti, oliko heillä jo jokin tehtävä, kun ei kumpaakaan pienen ajan jälkeen näkynyt, vai mitä kaksikolla oli tekeillä, mutta hän lopulta asettui vain pesemään valkeaa turkkiaan. Ennen pitkää lähestyvät käpälän askelet herättivät kollin omasta maailmastaan, ja Valkeaveren lähestyvä tuoksu sai tuon epäilemään jotain. Olisiko hänelle nyt lähetetty noutaja? Tai annettu jokin tehtävä kuten Jaguaarinraivolle? Epäillen kolli kohotti katsettaan omasta turkistaan kohti lähestyvää kollia, joka murisi Veritähden tahtovan hänet pesäänsä. >Minut?!< hän epäili mielessään katsellen epävarmana vanhempaa kollia.

“Selvä, Valkeaveri. Kiitos”, hän lopulta tokaisi punaiselle kollille, nousten hieman täristen käpälilleen. Voisiko hän saada sen tehtävän, jonka hekin saivat? Kaikki pesästä tähän asti tulleet olivat näyttäneet vahvoilta sekä miellyttäneiltä, toisin kuin Korppisydän, joka katosi heti tultuaan pesästä. Marraskauhu katseli käpäliään matkalla pesälle, ottaen lyhyitä sekä hitaita askelia epäillen valintaansa. Ehkä se olisi vain mentävä, otettava vastaan mitä ikinä johtajalla olisikaan mielessään. Ei se voisi mitään liian pahaa olla, eikö niin? Ei hän olisi tehnyt mitään väärää, koskaan. Harjoitellut ja oppinut parhaansa mukaan, vaikka kömpelö voisikin olla. Viimein pesän suulla hän nielaisi alas jännityksensä ja heilautti hännänpäätään.

“Kutsuitte, Veritähti?” hän tokaisi ottaen vain pienen askelen pesään tietämättä mitä voisi vastassa hänelle olla.

//Masi
Korppisydän juoksi ajattelematta vailla suuntaa, pohtien mahdollisuuksia jokaisen reitin sekä polun varrella, jokaisen ajatuksen tai idean ja epäonnistumisen myötä. Mitä hänen pitäisi tehdä? Pitäisi hänen vain palata? Olla kuin normaali? Pitäisikö hänen sittenkin ottaa vastaan se paikka ikuisuuden kynsissä? Se kaikki pelotti häntä niin. Koru käpälässä kilisi jokaisella vauhdikkaalla loikalla, jonka naaras otti kohti lähemmäs rajantuntumaa. Synkkävarjon reviiri oli niin iso, ei minnekään pääsisi karkuun. Hetkeksi ehkä piiloon, ehkä karkuun ajatuksia ja epäilyksiä. Mutta ei koskaan kokonaan irti niistä.

Metsä vaihtui pikkuhiljaa vähemmän tiheään havumetsään ja Korppisydän tunsi olevansa vanhan Hallavarjon puolella. Järven kohina oli myös lähellä, joten veteenkin pääseminen olisi helppoa. Voisiko täältä mistään päästä lopulta ulos? Eihän hän vain törmäisi Myrskyvaahteran kissoihin, voisivatko he olla täällä edes? Viettäisivät aikaansa vain leirissä toivottavasti. Äkkiä naaraan oman juoksun päälle alkoi kohota toiset askelet, raskaat sekä vahvat loikat. Jostain kaukaa hänen takaansa. Varomatta omia askeleitaan naaras vilkaisi olkansa yli nähden sitten kahden hahmon loikkivan hänen takanaan pitkin ja läpi metsän aluskasvillisuuden, ohi juurien sekä pensaiden kuin kaksi salamaa. Korppisydämen suusta pääsi kiljahdus ja hän kiristi tahtiaan, kompuroiden lopulta ennalta arvaamattomaan juureen, joka lähetti naaraan pyörien pitkälle alamäkeen kohti järven rantaa. Myrskyvaahteran tuoksu levisi yllättävän pitkälle hänen nenäänsä, vaikkei hän ympäristöään ehtinytkään tutkia sen enempää. Viimein Korppisydämen lennon keskeytti kolo, johon hän putosi keskelle lehtiä sekä märkää maata. Järven kohina oli joka puolella häntä, tai siltä se tuntui.

“Totta puhuit, tuntuu hyvältä juosta vailla väsymystä”, Pakkassäteen tumma nauku herätti hänet lopulta pimeydestä, kun kahdet käpälän askelet etsivät häntä maanpäältä. “Ehkä tästä saadaan irti paljon iloa loppujen lopuksi”, naaras naurahti lopulta päälle maistellen sitten ilmaa suu auki. Korppisydän ei kehdannut liikauttaa jäsentäkään. Hänen käpäliään särki, ohimoon sattui ja suussa maistui veri. Ei mitään ajatusta siitä, mihin kaikkeen hän oli osunut matkallaan alamäkeen ja johonkin koloon, mutta jäseniä särki pelkästä matkasta. “Ehtikö hän livahtaa johonkin puuhun matkansa jälkeen? Haistatko jälkeä?” Pakkassäteen tumma ääni naukui läheltä ja Korppisydän pidätti hengitystään parhaansa mukaan. Miksi he häntä etsivät? Kuka oli toinen hahmo? Sydämen järkyttävä tykytys rinnassa sai soturittaren voimaan pahoin, ja päässä alkoi pimetä pikkuhiljaa. Lopulta käpälän askelet etääntyivät hieman, ja Korppisydän uskalsi ottaa yhden henkäyksen ilmaa, pidättäen sitten taas.

Surmavarjo oli istunut hiljaa, kuunnellen miten kerta toisensa jälkeen vahvat kissat hänen ympärillään solmivat sopimuksen. Sopimuksen, joka voisi koitua tuhoksi tai mahdiksi - kuten suurin osa Veritähden suomista mahdollisuuksista. Surmavarjo kiersi pitkän, mustan häntänsä etutassujensa ympärille ja nuolaisi pitkiä hampaitaan. Hitaasti, sanaakaan sanomatta, hän katseli kun kissat kerta toisensa jälkeen valuivat Veritähden pesästä ulos, ja jäljelle jäivät vain he kaksi (?). "Veritähti", Surmavarjo aloitti päällikön nimeä venyttäen, ja kohotti vihreän katseensa valtavaan, verenpunaiseen kolliin. "Imperiumin alusta olen seurannut isäni johtoa. Olen ollut kunniatehtävissä, vuodattanut valitettavan paljon verta sen eteen ja lopuksi katsonut kaiken tuhoutuneen silmieni edessä. Melkein itsenikin, vaikkei Kuolo minua selvästi vielä omakseen halunnut. Isäni ei saanut tartuttua vastaavanlaiseen tilaisuuteen tarpeeksi ajoissa, tai ainakaan ei sellaiseen, jota sinä minulle nyt niin auliisti tarjoat", Surmavarjo murahti silmän levitessä mustaksi, kun tämä muisteli Saukkoluolan sortumista, hätääntyneitä huutoja ja kuohuvan veden pauhua. "Olisi tyhmää, suorastaan moukkamaista olla tarttumatta antamaasi tilaisuuteen", kolli hymähti, kynsiään katsellen. "Olen mukana, vaikka sen varmaan osasitkin jo arvata", Surmavarjo virnisti, siristäen ainoaa vihreää silmäänsä. Tästähän vasta seikkailu saataisiin aikaiseksi, joka ei olisi lähellekään verrattavissa siihen, mitä kolli on joskus kokenut.

// Masi, Heli

Kollin katse oli jäänyt osin hämmentyneenä Korppisydämen perään, joka oli aika pian Valkeaveren suostuessa Veritähden suunnitelmaan paennut pesästä sanomatta oikeastaan sanakaan. Valkeaveri oli tilanteesta osin hämmentynyt, koska oli luullut naaraasta enemmän. Ei tuo kuitenkaan kauaa ehtinyt kenraalia sen enempää miettiä, kun Veritähti teki saman rituaalin, mitä oli jo kahdelle aiemmalle tehnyt. Valkeaveri tunsi suurta kipua rinnassaan, jonka perässä kuitenkin tuntui voima haavan umpeutuessa. Hetken tuo joutui haukkomaan rintaansa ennen kuin pystyi taas suoristumaan suuren paholaisen edessä ja nuolaisemaan pari kertaa rintaansa, johon Veritähti oli kynsillään viiltänyt uudenlaisen arven. Ei se näyttänyt pahalta, mutta Valkeaveri uskoi sen tarkoittavan paljon enemmän. Ei hän kuitenkaan tuntenut enää kipua, pelkästään jonkinlaista ylimääräistä voimaa lihaksissaan. Tai olihan se mahdollista, että se johtui vain pienestä jännityksestä sekä mielenkiinnosta tehtävää kohtaan, jota he yhdessä lähtivät pian toteuttamaan.
"Ilo seistä rinnallasi", Valkeaveri naukaisi viileään sävyyn, vaikka sanoja varjosti pieni kunnioittava virne. Katsekin kävi Surmanvarjossa, joka ei ollut vielä ilmoittanut mitään Veritähden suunnitelmasta. Valkeaveri kuitenkin uskoi toisen liittyvän mukaan, vaikka ei oikeastaan isänsä mielipiteistä enää mitään tiennyt. Ehkä osin Valkeaveri toivosi toisen kollin suostuvan, ehkä siinä voisi olla tilaisuus päästä edes hiukan syvemmälle toisen pääkoppaa. Olihan varapäälliköllä kuitenkin miljoonia kysymyksiä perheestään päänsä sisällä, kunhan vain saisi tilaisuuden.
Sen enempää kuitenkaan sanomatta mitään, Valkeaveri poistui pesästä silmiään siristellen. Tuo tutki katsellaan aukiota, ehkä etsien Korppisydäntä, että voisi naaraan kanssa jutella tai muita aiemmin pesässä olijoita tuloksetta. Loppujen lopuksi tuo kuitenkin päätyi kohottamaan päänsä juuri nimetyn Marraskauhun suuntaan ja askeltamaan tuon luokse häntäänsä tyytyväisesti heilauttaen.
"Veritähti haluaa tavata sinut pesässään", Valkeaveri murisi tuijottaen nuorempaa kollia osin arvioivasti. Tarjoaisiko päällikkö tuollekin parempaa mahdollisuutta?

//Heli


Jaguaarinraivo jäi aloilleen katselemaan mielenkiintoisena, mutta samalla kasvot tyhjinä ilmeistä, miten Pakkassäde suorittaisi tämän tilanteen, jonka hän halusi ottaa omaksi tehtäväkseen. Nuorukainen ei oikeastaan ollut yllättynyt siitä, että kun Pakkassäde palasi niin nopeasti, että Korppisydän oli jo ehtinyt lähteä. Soturin korvat painuivat taaksepäin, kun mitään odottamatta tämä syöksyi Pakkassäteen ohitse ja tunnelin pimeyden jälkeen ilmestyi tarpeidenteko paikalle, tehden vielä itselleenkin nopealla silmäilyllä selväksi, ettei siellä olisi ketään.
Hän äkkäsi pentuaikoina käytetyn poistumisreitin, joka näytti olleen myös Korppisydämelle hyvä pakoreitti. Jaguaarinraivo ahtautui molempiin suuntiin ja lopulta väänsi itsensä samasta reiästä ulos, jääden silmät haukkamaisesti ammolleen tarkkailemaan ympäristöään. Korppisydämen ominaistuoksu oli vielä vahvana.
Pakkassäde ilmestyi hänen viereensä ahtauduttuaan yhtä ripeästi ahtaasta kolosta ulos.
''Hyvä antaa hänelle etumatkaa, tulet yllättymään, miten vailla väsymystä jaksat juosta'', Jaguaarinraivo lähes voitonriemuisena naukaisi Pakkassäteelle ja lähti juoksuun Korppisydämen perään. Hän mielellään varmistaisi sen, että toinen menisi pois Synkkävarjon reviiriltä ja varmasti päätyisi varoittamaan Myrskyvaahteraa. Ei Jaguaarinraivo halunnut päästää Myrskyvaahteraa helpolla, hän veisi jokaisen mukanaan tuonpuoleiseen, kehen kyntensä vain saisi, mutta Korppisydän olisi saatava kansasta pois pilaamasta tulevaisuuden suurempia suunnitelmia.