//Masi
Marraskauhu kulki Veritähden sotajoukkojen mukana kohti Hallavarjon leiriä, jossa he voisivat kerätä itsensä, nauttia ateriansa ja ryhtyä sotaan, joka varmasti tulisi hyvin nopeasti päihitettyä Veritähden sotilaiden johdosta. Marraskauhu oli kuitenkin yhä epäileväinen siitä, miten kolme kissaa kykeni kuolemaan parannettavista haavoista Aurinkotuulen reviirin osan valtauksessa. Se oli käsittämätöntä kollille. Mikä olisi voinut mennä näin vikaan? Oliko hän vain huono parantaja, oliko se Kuolon voima, joka tahtoi kissat itselleen vahvistaakseen Veritähteä, vai oliko hän muka kykenemätön toimimaan Synkkävarjon parantajana. Kolli potki kiviä sekä käpyjä pitkin tietä kohti leiriä, jossa lopulta istuutui entisen parantajan pesän suulle ja jäi tuijottelemaan maata kulmiensa alta. Käsittämätöntä. Hän ei voinut ymmärtää. Sakaalikuu oli toiminut Jaguaarinraivon käskystä, eikä siinä käskyssä ollut mitään vikaa. Mutta oliko kolli tehnyt jotain kissoille sillä aikaa matkalla? Vai oliko Marraskauhu vain liian hidas sekä taidoton tajutakseen, mikä olisi hätänä. Hän sähähti vihaisesti ja kääntyi ympäri marssien pesään tutkien sen hämähäkinseitti varastoja sekä muita tarpeellisia yrttejä sotaa varten. Vaikka Veritähden kirouksen kissat eivät voisi loukkaantua, olisi siellä muita heikkohermoisia, jotka varmasti ottaisivat nokkiinsa ja Marraskauhun oli oltava valmiina.

Ennen tarkka sekä rauhallinen kolli nyt tunsi suurta epävarmuutta sekä epäuskoa siitä, mihin olisi kykeneväinen. Hän oli pystynyt harjoittelemaan tiensä yli suurien käpälien sekä hankkimaan taitoa soturinuralla, vielä niin pitkälle, että oli ansainnut ristin rintaansa. Mutta voisiko tämä voima auttaa häntä, jos hän vain tappaisi potilaansa? Ilkikurinen virne kävi kollin kasvoilla, ennen kuin hän potkaisi ylimääräisen risun käpälistään muualle, sen kolahtaessa pesän suulla kissan käpäliin(?). Jaguaarinraivo seisoi pesän suulla tutkaillen silmät tuikkien pesään(?).

“Mitä haluat?” kolli huokaisi ja kääntyi ympäri kohdatakseen verenhimoisen veljensä.

//Masi
Pakkassäde vaelsi Veritähden rinnalla keräten kissoja sotaan, eikä naaras saanut kunnon mielenrauhaa oman turkkinsa kummallisuuksista. Vaikka päivä oli vaihtunut jo uuteen, ei hän ollut saanut ollenkaan unta taikka nauttinut ateriaa, joka yleensä olisi maittava sekä tarpeellinen. Turkissa oleva reikä ei ollut muuttunut suuntaan eikä toiseen, mutta Pakkassäde tunsi askeliensa olevan hieman kumeat, ehkä jopa ontot. Oliko tämä Veritähden kirousta? Vai ihan jotain muuta. Naaras oli kulkenut pitkin päivää Veritähden vierellä, ja lopulta kolli oli hymähtänyt hänelle jotain. Varapäällikkö ei välittänyt hiljaisuudesta, ja nautti siitä, että sai kulkea suuren ylpeän kollin kera, kun ei saanut isästään sellaista hahmoa. Mutta tästäkin hän sai sitä tunnetta, jota olisi tarvinnut, ehkä koko elämänsä.

Ensin Pakkassäde hymähti, tunnistamatta kysymystä, mutta jääden sitten pohtimaan hän painoi korviaan.

“En tiedä”, hän tokaisi mitäänsanomattomasti. Ei hän tiennyt ajatellako, että Veritähti oikeasti välittäisi? Mutta hän varmasti tarvitsisi varajohtajansa parhaimmassa kunnossa tähän sotaan, joten hän kysyisi. Varmasti aistisi myös, jos jokin olisi hätänä. “Parhaimmassa kunnossa kuin koskaan olisin voinut kuvitella olevani. Mutta en tiedä, tuleeko tästä mitään hyvää”, naaras pohti ja kohautti olkiaan astellessaan kohti Hallavarjon leiriä. “Taistelen parhaani mukaan ja tarjoan itseni sinulle, Kuololle sekä uskollemme”, hän tokaisi tomerasti ja katsahti turkoosilla katseellaan Veritähteä. Maatuisiko hän sitten maahan tai hajoaisiko palasiksi ilmaan. Tämä oli hänen polkunsa, josta olisi ylpeä. Taistellen isänsä, sekä isoisänsä rinnalla. Kuten sen olisi alkujaankin pitänyt mennä.

//Heli, Synkkävarjo matkalla sotaan //

Leireissä oli ollut vilskettä, kun Veritähti oli Pakkassäteen kanssa lähtenyt seuraavana aamuna kiertämään jokaista Synkkävarjon reviiriin kuuluvaa leiriä läpi. Hänellä oli jokaisessa paikassa oma kenraali valvomansa leirin toimintaa, tavallaan monta varapäällikköä, vaikka Pakkassäteellä olisi heihin valtansa. Jaguaarinraivo, Aamunleijona saivat olla eräänlaisessa johdossa omissa leireissään. Reviiriä oli tällä hetkellä todella paljon ja vaikka Veritähti halusikin reviiriä lisää ja lisää, hänen oli pidettävä myös vanhoista reviireistä huolta, ettei kukaan muu keksisi yrittää vallata niitä takaisin.
''Oletko sinä kunnossa?'', Veritähti hymähti Pakkassäteelle, joka hiljaisesti kuin varjo kulki päällikkönsä vierellä leveällä polulla. Synkkävarjon kissat kulkivat niin paljon heidän valtaamiensa reviirien ja leirien välillä, että niiden välille oli syntynyt polut ja vakituiset kulkureitit.
Jokaisesta leiristä kaksikko otti mukaansa sotaa varten kaikki halukkaat kissat ja kissojen jono vain piteni ja piteni, miten paljon lähemmäksi he pääsivät Myrskyvaahteran rajaa. He metsästivät ennen kuin he asettuivat Varjoklaanin vanhalle reviirille odottamaan hetkeä, että he voisivat lähteä hyökkäykseen. Veritähdellä oli toiveikas olo siitä, että Myrskyvaahteralle olisi hänellä tarjottavanaan jotakin viihdykettä, vaikka he olivatkin saaneet häneltä hampaan, he eivät saisi hänen yli 50 päistä armeijaansa, jossa olisi mukana iso liuta kirouksen saaneita kissoja.
Sotaan lähtevät aterioivat, vaihtoivat keskenään kieliä ja nauttivat auringonpaisteesta aukiolla, keräten vielä voimiaan ja mieltään sotaa varten.

//Masi, ei tarvitse välttämättä vastata, maatumista roolittu
Pakkassäde oli viettänyt pitkälle yötä aikaansa kulkien pitkin Aurinkotuulen reviiriä. He olivat ensin partion kera varmistaneet, ettei Aurinkotuulen pakenijoita olisi jäänyt reviirille, sitten lopulta merkaten sitä itselleen, ja kun partion kissat alkoivat palata takaisin leiriin, oli itse naaras jäänyt kuljeksimaan pitkin aavaa nummea. Nummen laakeudessa oli jotain rauhoittavaa, samoin tavoin kuin itse havumetsän ytimessä. Kummatkin tuntuivat kutsuvan häntä puoleensa, ja vaikka metsässä oli lämpimämpää suojelevien puiden alla, oli tähtitaivaan alla suoraan pilvien katveessa jotain erikoista. Pakkassäde huomasi hymyilevänsä hieman, kun katse oli pimenevää taivasta alkoi leikkiä tähtien kuvioilla, pohtien hieman, miten hänen isänsä voisi, missä sitten olisikaan. Ei häntä olisi Kaiku voinut pelastaa, ei Pakkassäde voinut siihen uskoa, kuten ei hän uskonut itsekään sinne joutuvansa. Mutta kaikki tarinat emosta, hänen Myrkkysuon valtakaudestaan ja lopulta sekavasta lopusta, saivat naaraan pohtimaan. Kai hän olisi sentään Kaiussa, saanut johtajan elämän polkunsa sekä nauttinut ajastaan Kaiun valitsemana kissana. Kuitenkin tyrmäävästi hymähtäen naaras alkoi pidentää askeltaan ja lähti pieneen raviin kulkien pitkin joen uomaa kohti järveä.

Partiot olivat matkallaan saaneet kuulla, miten järven vesi olisi haissut jo aivan katalalta, vaikka ruumiita olisi sinne vasta viety. Jaguaarinraivo oli omalla toiminnallaan keksinyt heittää ruumiit järveen, ja ehkä täten lähettää viestiä tai saastuttaa vettä, mutta jokin olisi ehtinyt ensin. Sen katala haju lähestyi koko ajan, kun järven ranta myös läheni. Pakkassäde toisaalta ikävöi veden tunnetta, kuten oli Imperiumissa sekä Myrkkysuossa tavallista, mutta toisaalta kaikki luonnossa kulkeminen ja sen kanssa yhdessä olo olisi hänen mieleensä. Järven rantaan päästyään naaras katseli ympärilleen, ennen kuin istuutui hetkeksi alas. Nurmi tassujen alla ja tuuli turkissa antoivat hänelle hetken rauhaa, ennen kuin omituisen kylmä tunne turkissa sai hänet mietteliääksi. Naaras käänsi päänsä nuollakseen kylkeään pariin otteeseen etsien ikävää kylmän tunnetta, kunnes huomasi suunsa täyttyvän karvoista. Edes sodan temmellyksessä ei tuntunut siltä, että turkkia olisi raavittu irti niin runsaasti, mutta nyt naaraan omaa punaista turkkia jäi hänen kieleensä kiinni. Hän sylki sitä ulos varautuneena ja pudisteli turkkinsa kohoten samalla käpälilleen. Mitä nyt? Eikö hänen pitäisi olla kuolematon ja kaikkea sitä Veritähden kirouksen kera. Mutta karva selvästi irtosi pienestä osaa hänen turkkiaan, ja naaras tunsi kylän viiman iskevän hänen nahkaansa, mutta nahkassakin tuntui olevan jokin reikä, joka ei suoranaisesti vuotanut verta.

“Mitä ihmettä”, hän manasi ja yritti kääntyä mutkalle nuollakseen ja tunnustellakseen palaa, joka lopulta tuntui olevan sekä alaston turkista, sekä vailla nahkaa kokonaisuudessaan. Pieni imelä haju alkoi nousta reiästä, ja naaras sähähti kauhistuneena. Alkaisiko hän haihtua ilmaan, vai olisiko Veritähden kirous muuttumassa omanlaisekseen? Olisiko kolli itsessään kulumassa pois maailmasta, vai miksi naaras saisi osakseen turkki kadon? Epäileväisenä naaras lähti tassuttelemaan pitkin rantaa kohti Synkkävarjon leiriä, jossa suuri kolli varmasti lepuuttaisi silmiään omalla nukkumapaikallaan.

Sinä yönä Veritähti oli palannut Synkkävarjon leiriin ja katseli taivaalla kimaltavaa kuuta. Ei menisi enää kuin muutama yö, ja olisi aika kohdata Myrskyvaahtera, jonka kanssa taistelu oli jäänyt pahasti kesken. Hän ei kutsuisi sitä sotaa häviöksi, muttei myöskään voitoksi. Se, että Raadelmatähti ja Hiirenpolku olisivat kuolleet, ei vielä ollut voitto, mutta se, että hän olisi menettänyt sille säälittävälle parantajalle toisen kulmahampaansa, ei myöskään ollut häviö. Nolo tapahtuma kylläkin, josta hänen egonsa saisi vielä tovin toipua.
Suuri kissaeläin kääntyi puhujanpaikalla kerälle ja laski arpisen leukansa arpisten etutassujensa päälle, antaen hiljaa silmänsä painua kiinni, vaikka korvat olivat kokoajan pystyssä, kuuntelemassa ja valppaina. Tuulen puhaltaessa aukiolla ja pörröttäessä päällikönkin turkkia yön pimeydessä, hän oli varma, että joku kosketti hänen lapaansa.
>>Veritassu, olen varma, että jonakin päivänä, sinä olet vielä isäsi kaltainen sankari Synkkäklaanille<<, hän kuuli tuulen kuiskaavan hänelle, jolloin hänen unensa seassa hänen ylleen kaartui leveästi hymyilevä punaruskea kissa, joka keltaisilla silmillään tapitti poikaansa. Veritähti paljasti heti kyntensä ja jännitti kaikki lihaksensa, säpsäyttäen itsensä voimakkaasti hereille, hampaat paljastettuina ja kynnet valmiina.
Montako kertaa hänen pitäisi Arpitähti voittaa tässä maailmassa tai tuonpuoleisessa, ettei hänen enää tarvitsisi kuunnella kenenkään sääliä? Veritähden karvat hiljalleen tasoittuivat ja hän laski päänsä takaisin tassujensa päälle, jääden tällä kertaa tarkkailemaan aukiota kahdella valkoisena kiiluvalla silmällään. Veritähti ei nukkunut lähes ollenkaan, ikuisen elämän kirous ei antanut hänelle väsymystä, mutta mielen kannalta nukkuminen olisi ollut välttämätöntä.

//Heli//

''Oliko oppilaani tielläsi, Marraskauhu?'', Jaguaarinraivo murahti, kun saapui veljensä ja Sakaalikuun vierelle, joista Marraskauhu alkoi näyttää jopa epätoivoiselta. Soturi katseli mietteliäänä makaavia kissoja edessään, joilla näytti olevan vain pieniä vammoja, mutta silti nämä olivat täysin elottomat. Oliko Marraskauhun sisällä sittenkin pahamaineinen taistelija, joka himoitsi verta ja murhaisi potilaitaan? Jaguaarinraivo loi nopean vilkaisun oppilaaseensa, joka vaikutti myös olevan poissa tavallisista tunteistaan. Jotakin oli tapahtunut, mutta ehkei se olisi Jaguaarinraivon tehtävä sitä selvitellä, mitä Marraskauhu olisi tehnyt potilailleen tai mahdollisesti jättänyt tekemättä. Jos hänellä olisi syytäö epäillä veljeään, kyllä se astelisi vielä hänen eteensä.
''Joka tapauksessa, Veritähti antoi tehtäväksemme siivota leiriä ruumiista. Ehkä on kuitenkin parempi, että Marraskauhu palaa Synkkävarjoon auttamaan mahdollisia loukkaantuneita ja Sakaalikuu jää kanssasi puhdistamaan tätä leiriä'', soturi tutki hetken epämukavalla tuijotuksellaan Marraskauhua, kunnes hän hymähti itsekseen ja nappasi Marraskauhun edestä ensimmäisen kuolleen etutassusta hampaisiinsa, ja lähti raahaamaan tätä kohden järveä. Hän huolehtisi omalla tavallaan siitä, että Veritähden ja Synkkävarjon maine tavottaisi koko tämän metsän, oli sitten kuollut kuka tahansa tai kuuluisi tämä sitten mihin klaaniin tahansa.
Vesi pärskähti soturin kasvoille, kun hän heitti ruumiin järveen. Veden haju ja löyhkä oli poikkeavan kammottava jo ennen, ennen kuin kuollut kissa päätyi sinne ja Jaguaarinraivo sävähti vedestä kohoavaa löyhkää kauemmas. Haju oli niin paha, että se oli saada hänet yökkäämään. Välittämättä siitä, hän lähti palaamaan leiriin ja hakemaan seuraavaa kaatunutta heitettäväksi pois. Laitettavaksi esille, miten Veritähteä ja Synkkävarjoa vastaan asettujille tulisi käymään.

//Masi
Sakaalikuu katseli toivottomana, kun hänen tuomansa Degunlumo myös katosi Marraskauhun käpälissä. Naaraalla olisi ollut kaikista suurin vamma, joka vaikutti ikävältä, sekä siltä, että vaatisi paljon hoitoa, mutta hän vain kuoli Marraskauhun käpäliin ilman suurempaa poikkeamaa tai selitystä. Parantaja oli selvästi erittäin turhautunut tilanteesta ja katseli, vihaisin silmin kolmea perheenjäsentä, jotka tapaisivat nyt toisensa, joko Kuolossa, tai Kaiussa. Minne sitten heidän sielunsa otettaisikaan vastaan. Sakaalikuu istuutui maahan uupuneena, raahattuaan kissojen, vaikka pieniä, niin painavia kehoja pois leiristä ja lumen läpi tänne Marraskauhun luo, oli se vaatinut häneltä paljon voimaa. Mutta entä Marraskauhu? Hän vaikutti päihitetyltä, tuon katse oli lähes lasinen ja katse tulkitsematon, kun kolli silmäili kissoja ympärillään.
”Miten?” sanat tuntuivat kaikuvan hiljaa tuon huulilta. Sakaalikuu toivoi, että olisi voinut vastata. Hän painoi punaisia korviaan alas vasten päätään samalla kun taistelun tohina alkoi hiljaa vaieta etäämmältä. Oliko reviiri voitettu noin helposti? Sakaalikuu höristi korviaan lopulta huomaten pian, miten Jaguaarinraivon näköinen hahmo loikki läpi hangen heitä kohden(?). Toisen oppilas kohosi jaloilleen ja painoi päätään kunnioittavasti mestariaan kohtaan odottaen tältä seuraavia käskyjä. Marraskauhu ei ollenkaan huomioinut Jaguaarinraivon lähestymistä, vaan katseli vain epätoivoisena käpäliään, sekä aikaansaamaansa, tai saamatonta, kuolemaa. Mitä hyötyä olisi parantajalla, jos kissat vain kuolisivat hänen käpäliinsä?

// Heli //

Kettutähden sanat pyörivät hänen mielessään siitä, että miksi hän halusi vallata koko metsän ja ajattelisi vain itseään. Taistelu kärjistyi ympäriltä ja Veritähti seurasi sitä lavat rentoina, antaen arpisen naamansa seurata kissojen riehumista, etenkin Jaguaarinraivo ja Pakkassäde ensimmäisten joukossa, jossakin aina välillä vilahti Sakaalikuu hakemassa pahasti loukkaantuneita pois. Aurinkotuulen kissat alkoivat verisinä ja kivuissaan paeta sodasta, jättäen kotinsa taakseen ja Veritähti alkoi etsiä uteliaalla käärmemäisellä katseellaan Kettutähteä, mutta vailla huomiota Veritähden entisen oppilaan hahmo makasi lumessa verisenä.
Veritähti askelsi Kettutähden hahmon vierelle, jonka vierellä makasi tajuttomuuden rajamailla kamppaileva Tiikeriruusu katkaistun hännän kanssa. Veritähti nosti Kettutähden leukaa ja pyöritteli hiljaisesti toisen kasvoja tarkastellen, vaisun hymyn kohotessa Veritähden kasvoille, huomattuaan toisen heikon rinnan kohoamisen. Syvä haava oli menetetyn elämän voimasta pahimmiltaan paikkaantunut, mutta vuoti edelleen.
''Hyvää työtä Synkkävarjo, tämä reviiri kuuluu nyt meille! Pakkassäde, lähde pakenevien perään ja varmista, että he todellakin ovat poissa! Jaguaarinraivo, kutsu Marraskauhu ja Sakaalikuu tänne, ja soturit, viedään nämä ruumiit täältä pois. Emmehän halua heidän sotkevan ympäristöä'', Veritähti naurahti, päästäen irti Kettutähden leuasta, jolloin päällikön pää tipahti routaisaa maata vasten.
Veritähti nappasi hampaisiinsa Kettutähden niskasta ja heilautti paksun ruoskamaisen häntänsä Tiikeriruusun takajalan ympäri, lähtien viemään kaksikkoa pois leiristä. Muiden sotureiden viedessä rajalle muita kaatuneita, kuten parantajaoppilaan hahmon, Veritähti asetteli rauhassa Kettutähden hahmon pehmeällä jäkälämättäälle ja kiskaisi Tiikeriruusun shokista nykivän hahmon tuon viereen.
''En minä ole itsekäs, joka haluaa vallata pahalla koko metsän. Haluan maailman yhdistyvän, jotta meidän ei tarvitse enää kilpailla ja taistella keskenämme. Maailmassa on suurempiakin ongelmia ja vihollisia kuin toiset kansat'', Veritähti tuhahti Kettutähden korvanjuureen. ''Harmillisesti lähes kaikki kansat tässä metsässä eivät ymmärrä rauhaa ja yhtenäisyyttä, ja ovat liian taisteluintoisia kuolemaan. Voisimme välttää monen kissan turha kuolema, jos he vain näkisivät maailman yhtä hyvänä paikkana kuin minä'', Veritähti hymähti lopuksi, katsellen hetken oppilaansa hahmoa.
''Eikö heidät pitäisi tappaa?'', Jaguaarinraivo murahti Veritähden vierellä, yllättäen ilmestyneenä siihen. Veritähti heilautti rikkinäisiä korviaan huvittuneena.
''Kuka sitten haluaisi varoittaa muuta maailmaa meidän vallastamme ja vaarallisuudestamme? Jätä henkiin, jotta legenda voivat elää'', Veritähti virnisti, ollen vain hiiren hännän päässä Jaguaarinraivosta, joka pysyi vaitonaisena ja piti katseensa Kettutähdessä.
''Oletko varma, että nämä kaksi selviytyvät matkasta, jotta legendasi saa siivet?'', Jaguaarinraivo pilkkaavaan sävyyn kyseli, katsellen henkihieverissä olevaa kaksikkoa.
''En, mutta silloin heistä jää vaarallisuutta kuvastava varoitus rajallemme'', Veritähti hymähti ylimielisesti ja lähti palaamaan kohden entistä Aurinkotuulen reviiriä. Jaguaarinraivo katseli hetken Tiikeriruusua ja Kettutähteä, joista Tiikeriruusun hahmo näytti alkavan virkota tajuihinsa, kun pakkanen alkoi tyrehdyttää verenvuotoa. Tiikeriruusu loi hyvin pelokkaan ja poissaolevan katseen Jaguaarinraivoon, ennen kuin Synkkävarjon kolli käänsi hänelle selkänsä.
''Kettutähti? Kettutähti!'', Tiikeriruusu henkäisi ja ravisti päällikköään voimakkaasti, kuullen toisten hiljaisen hengityksen.

// Heli //

Tiikeriruusun keuhkoista pakeni ilma, kun suurikokoinen Jaguaarinraivo heittäytyi häntä päin, kun Punatassu ehti juuri ajoissa kaartaa Tiikeriruusun takaa pakoon. Naaras luuli olevansa valmis taistelemaan Sydäntassun tappanutta kollia vastaan, mutta toisen fyysinen lihaksikkuus oli jotakin määrittelemätöntä. Jaguaarinraivo painoi helposti Tiikeriruusun maata vasten, nousten kahdelle tassulleen ja iskien suurella tassullaan kynnet kiiltäen esillä naarasta kuonolle. Veri tirskahti Tiikeriruusun silmille ja hän alkoi sokeasti huiskia, rimpuilla ja räpiköidä suuren kollin alla.
Jostakin veren keskeltä kuului päällikön ulvahdus, kun Kettutähti oli vyörynyt taas liikkeelle tukemaan sotureitaan, jotta nämä pääsisivät pakoon ja tämä nappasikin suurehkoa Jaguaarinraivoa niskasta, kiskaisi tuon selälleen maahan ja loikkasi tuon kimppuun (?)
Tiikeriruusu haukkoi henkeään ja kohosi ripeästi jaloilleen, pyyhkien tassullaan kasvojaan puhtaaksi.
'Punatassu, hae emosi ja lähtekää edeltä heti kohti Taivaanliekkiä. Minä autan Kettutähteä ja tulemme ihan juuri hännillänne'', Tiikeriruusu naukaisi oppilaalleen, jonka turkki oli alkanut paakkuuntua verestä ja oppilas hengitti uupuneena. Punatassu nyökkäsi tunteiden sekaisessa mielentilassaan ja juoksi Savuruoskan avuksi (?). Tiikeriruusu hetken katseli näiden perään murheellisena, kunnes kuuli Kettutähden kivuliaan ulvahduksen.
Jaguaarinraivon vatsakarvoja oli joka puolella hänen ja Kettutähden ympäröimää maata, mutta kaikki veri jota valtoimenaan valui Jaguaarinraivon ylle, oli peräisin Kettutähdestä, jonka rintakehän Jaguaarinraivo oli lävistänyt viikatteellaan. (?) Kettutähden hahmo valahti veltoksi Jaguaarinraivon päälle ja kolli potkaisi toisen sivuun, repäisten viikatteensa irti ja kääntyen muristen uhkaavasti Tiikeriruusua kohden.
Kettutähden ruumis nytkähti ja Tiikeriruusu ehti nähdä toisen menettävän elämän, mutta taisteluraivoinen Jaguaarinraivo ei ollut kiinnostunut enää lainkaan Kettutähdestä, kun tämä oli mennyt veltoksi. Tiikeriruusu tiesi, että hänen tulisi saada päällikkönsä pois mahdollisimman pian sodan keskeltä, mutta miten hän saisi Jaguaarinraivon pois kimpustaan. Tekeytämällä tylsäksi taistelupariksi? Kuolemalla? Naaras paljasti hampaansa sähähdykseen, sitten antoi kynsiensä valua esiin ja ottaen vauhtia vasemmalta, hän hyökkäsi Jaguaarinraivon kasvoja kohden.
Tiikeriruusu ehti tuntea voitonriemua, kun sai iskettyä Jaguaarinraivon pään kohden maata ja upotettua hampaansa toisen korvaan, mutta sillä samaisella sekunnilla karma iski hänen elämäänsä ankarammin kuin koskaan, ja Jaguaarinraivon alas taitettu pää puristi hampaissaan viikatetta ja viikate halkaisi Tiikeriruusun hännän.
Tiikeriruusun kivulias ulvonta katkaisi hetkeksi taistelun ja naaras jäi voimakkaan kivun seurauksena pyörimään maahan selälleen, kyynelien kivutessa hänen silmiinsä kivun ollessa niin kovaa. Lumi värjäytyi verestä ja hänen pitkä, tuuhea ja kaunis häntänsä lepäsi kiven lailla liikkumattomana, katkottuna maassa, jäljellä oli verta vuolaasti vuotava töpöhäntä. Tiikeriruusu tunsi menevänsä paniikkiin.
Jaguaarinraivo asteli hänen ylitseen, jättäen hänet kitumaan ja hitaasti kuolemaan verenhukkaan, ja lähti astelemaan seuraavaa uhriaan kohden. Tiikeriruusua huimasi, hän yritti kömpiä jaloilleen, mutta tasapaino oli kokonaan kateissa.

//Masi
Kettutähti näki miten Sydäntassu paiskautui leirin aukiolle Veritähden asteltua leiriin. Naaras pörhisti turkkinsa kaksinkertaiseksi ja kohtasi kollin jääkylmän katseen, jonka kerran oli nähnyt lämpimänä sekä auttavana. Veritähti oli hänen mestarinsa Aurinkotuulessa kuita sitten, kun naaras oli parantumassa omasta kasvojen loukkaantumisestaan. Siitäkin on jo niin kauan aikaa, kun Lumisusi oli vielä täällä ja kaikki olisi ollut hyvin. Naaras sihahti ärsyyntyneesti ja uhmasi vain kollia katseellaan, kun Punatassu kävi pelottomana Jaguaarinraivon kimppuun, joka oli tappanut Sydäntassun aukiolle. Savuruoska huusi poikaansa palaamaan ja saatuaan ikävän iskun päähänsä (?) Punatassu pakeni Jaguaarinraivoa, jottei kohtaisi samaa kohtaloa siskonsa kanssa. Savuruoska heitti poikansa sivummalle ja lähestyi Tiikeriruusua, jonka taakse kohti vanhinten pesää oli eksyneet pennut juoksemassa. Aukiolla oli täysi kaaos, eikä Veritähden läsnäolo tehnyt siitä helpompaa. Pakkassäde oli loikannut aukion yli kiitävän Savuruoskan kimppuun, ja kaksikko pyöri kynsien ja turkkien pyörteenä puhujankiven alle, ja Savuruoska iski päänsä ikävän näköisesti sen reunaan. Pakkassäde hymähti ilkikurisesti ja iski hampaansa naaraan lapaan, heittäen tuon sivummalle saaden vielä ilmat pois toisen keuhkoista, jättäen naaraan kampeamaan itseään yskien ylös täristen sekä hoippuen. Kettutähti ei tahtoisi antautua näin äkkiä, mutta ei heillä ollut voimaa!

“Mikä antaa sinulle oikeuden vaatia metsää näin?! Minä taistelen koko metsän puolesta jos niin on, mutta lakkaisit jo haalimasta kaikkea itsellesi!” Naaras rääkyi ja vihaisesti mulkoili Synkkävarjon kissoja ympärillään. “Vien teidän jokaisen hengen jos koskettekaan minuun”, Kettutähti ärisi ja katseli Pakkassädettä, joka pyöräytti silmiään hänelle. Oliko tuo naaras aivan päissään vai minkä takia hän näytti niin liikuttamattomalta? Jotain, mistä Kettutähti ei tiennyt?

“Minä, Kettutähti, Aurinkotuulen johtaja, käsken kansalaisiani pakenemaan pennut ja vanhimmat mukanaan. Ja se kuka koskee kehenkään näistä tulee saamaan omista kynsistäni oitis!” johtaja huusi vihaisena ympärillään oleville kissoille. “Juoskaa Taivaanliekkiin, minne vain, minne voitte hakea suojaa”, tuo ärisi ja katseli kohti hoippuvaa Savuruoskaa, joka poistui Punatassun sekä Kinuskihännän auttelemana. Kettukarva haistatti Synkkävarjon kissoille pitkät, raapien näitä nenille, kunnes pieni partio karkasi leiristä. “Juoskaa!” naaras rääkyi ja loikkasi kohti Pakkasädettä iskien kyntensä syvälle naaraan rintaan, kaataen tämän selälleen ja repien tuon kaulaa voimakkaasti päätään puolelta toiselle pudistellen. Pakkassäteen takajalat raapivat pahasti johtajan vatsaa, ja lopulta verta oli Kettutähden suussa sekä Pakkassäteen päällä haavoista, joita Synkkävarjon soturi oli raapinut johtajan vatsaan. Joku Synkkävarjon soturi loikkasi Kettutähden kylkeen ja heitti naaraan pois Pakkassäteen päältä, joka nousi pystyyn kuin osumatta ja ampaisi syöksyyn purren Kettutähden kaulaan syvän haavan, joka alkoi pulputa verta, kunnes johtajan elämä kääntyi Kaikuun.

--

“Herätys, rakas Kettutähti”, tuttu lämmin ääni herätteli naarasta, ja äkkiä Kettutähti pinkaisi jaloilleen tuntien vain lämmintä niittyä käpäliensä alla. Hänen hätääntynyt katseensa kääntyi Nokijuovaan, jonka tuikkiva turkki sai Kettutähden huokaisemaan apeana. “Olet menettänyt elämän. Muista, että elämät käytetään kansan suojelemiseen, mutta myös itsesi suojelemiseen. Älä heitä niitä hukkaan alivoimaisessa taistelussa”, naaraan ääni oli rauhallinen sekä eteenpäin puskeva, ja ennen kuin naaras ehti vastatakaan hänet oli syötetty takaisin veriseen lumeen, jossa Synkkävarjon tuoksu virtasi hänen ylitseen.

Kettutähti henkäisi syvään ja kohosi hitaasti käpälilleen tuntien vatsassa sekä kurkussa pienen kivun, mutta haavat olivat sulkeutuneet. Mutta eipä Pakkassäteessäkään ollut sen kummempia haavoja, Kuolon kirouksia vai mitä noituutta? Naaras paljasti hampaansa ja katsahti miten Tammihaukka sai kimppuunsa pienen punertavan naaraan. Epäilemättä johtaja heittäytyi kohti naarasta, joka ehti vain raapaista Tammihaukkaa poskelle.
“Juokse, ota kaikki mukaasi ja juokse!” Kettutähti huusi Tammihaukalle ennen kuin iski hampaansa kiinni Degunlumon niskaan ja painoi naaraan maata vasten, kun Tammihaukka otti käpälät alleen. Jokaisen oli selvittävä, kuka vain voisi. Pennut sekä oppilaat, Auringonpimennys, Tiikeriruusu. Hän toivoi, että voisi jokaisen pelastaa Taivaanliekkiin, kuka sinne vain pääsisi. Jos Veritähti valtaisi koko metsän, vai Taivaanliekinkin vuoro tulisi, mutta jonnekin heidän olisi ensin päästävä tätä punaista paholaista karkuun. Degunlumo jäi vuotamaan lumiselle maalle, kun Kettutähti päästi tästä irti jättäen ikävän näköisen haavan naaraan niskaan. Tuon hengitys oli pinnallista, muttei tuon kuolla pitäisi. Kettutähti käänsi kasvonsa kohti aukiota, jossa Jaguaarinraivo sekä Veritähti odottaisivat. Hän aikoisi pistää jokaiselle hanttiin, kunnes ei voisi taistella enää. Turkkiaan pörhistäen Kettutähti lähti astelemaan seuraavaa taistoa kohti.

// Kuolleet Hallatuli ja Sydäntassu //

Parantajaoppilas yritti parhaansa mukaan pitää pintansa Savuruoskan ja Punatassun rinnalla, mutta hän oli liian hidas ja hänen fyysinen voimansa oli vähäinen suurien ja raivopäisten Synkkävarjon kissojen edessä. Parantajaoppilas luikahti vaalean kollin tassujen välistä ja pinkoi minkä tassuistaan pääsi kohti pentutarhaa, jossa huomasi pentujen kirmailevan aukiolle peloissaan, kun Synkkävarjon kissa oli tunkeutunut pentutarhaan. Minkälainen soturi hyökkäisi ensimmäisenä pentutarhaan? Sydäntassun korvissa tuntui voimakas pulssi, kun hän törmäili pentuihin, jotka hädissään pakenivat kaaoksessa. Päästessään pesään, hän näki suurikokoisen soturin vetävän jonkinlaisen aseensa irti pentuja suojelleen vanhimman turkista.
''Hallatuli, ei!'', Sydäntassu henkäisi nähdessään Aurinkotuulen yhden arvostetuimman ja kunnioitetuimman soturin makavan pentutarhan lattialla elottomana. Kaikki pennut olivat päässeet pakoon, kun Hallatuli oli kohdannut Synkkävarjon tunkeutujan. Sydäntassu jähmettyi pelosta, kun kolli käänsi katseensa häneen, nuolaisten Hallatulen verta suupielestään ja tarkentaen puoliksi valkeaa ja puoliksi oranssehtavaa katsettaan parantajaoppilaaseen. ''Mitä-mitä sinä olet teh-nyt? Minkälainen soturi hyökkää pentujen kimppuun?'', Sydäntassu vinkaisi, ottaen pelokkaita askeleitaan taaksepäin.
''Soturi? Olen kenraali, enkä minä katso ikää tai taistelukokemusta siitä, kenet minä tapan. Minulle merkitsee vain se, kuka uskaltaa astua tielleni ja miten kauan hän siinä ehtii olemaan'', Jaguaarinraivo murahti ylimielisesti ja jänniti lihaksensa.
''Se on vastoin soturilakia, ketään ei tulisi tappaa! Olen parantajaoppilas, mutta minä tiedän, ettei Kaiku-'', Sydäntassu sähisi epäuskoisena takaisin, mutta vinkaisi sitten kauhistuneena, kun Jaguaarinraivo hyökkäsi. Kompuroiden jalkoihinsa Sydäntassu pääsi pesästä ulos, mutta kaatui jäiseen lumipaakkuun ja lennähti kuonolleen aukiolle. Jaguaarinraivo voitonriemuisena hyökkäsi ja Sydäntassu ehti nostaa katseensa, ja nähdä, miten pitkät ja leveät kynnet paljastuivat, ja miten hänen ympärillään, lumi ei tuntunut enää kylmältä.
''Sydäntassu!'', Sydäntassu kuuli Tiikeriruusun huudon, kun Jaguaarinraivo jo puoliksi tajuttoman parantajaoppilaan nosti kurkusta hampaillaan ja voimakkaasti tömäyttä oppilaan maailman ikuiseen pimentoon, kun verinen oppilas paiskattiin jääkokkareiseen maahan. Parantajaoppilas jäi niille sijoilleen makaamaan keskellä aukiota. Jaguaarinraivo katseli silmät vaaleina kiiluen aukiota, kun samalla itsekseen myhäilevä Veritähti viimein saapui paikalle, venytellen lapojaan ja selkäänsä, katsellen aukiolla olevaa kaaosta mielissään.
''Ilmoitan lyhyesti, että tämä metsä tulee kuulumaan Synkkävarjolle ja minulle! Jokainen metsässä asuva kissa tulee kuolemaan tai voi liittyä Synkkävarjoon. Kehotan tekemään kansasi puolesta päätöksen nopeasti, Tulikettu, jos heidän henkensä ovat sinulle arvokkaita'', Veritähden kasvoille levisi pirullinen virne, kun hän tarkkaili entisen oppilaansa raivokasta tuijotusta.

//Masille tiedoksi. Kuolleet Hernetäplä, Mistelitupsu

Marraskauhu höristeli korviaan kuullessaan, miten sotaan lähteneet kissat alkoivat kynsiä toisiaan elävältä. Toisaalta voimakkuuden tunne rinnassa olisi herättämässä häntäkin taistoon, mutta hän tiesi, että olisi parasta vain pysytellä täällä ja auttaa haavoittuneita, kun ei muita ollut siihen hommaan. Olihan kolli siitä kiinnostunut ennemmin kuin kissojen verisestä leikkimisestä, mutta mitä tästäkin sitten tulisi. Miten paljon Veritähti tahtoi kissoja lähettää sotaan uudestaan ja uudestaan. Kun Sakaalikuu oli poistunut paikalta tutkailemaan leirin tapahtumia suojamuurien läpi, oli Marraskauhu sillä aikaa asettunut pieneen uomaan yrttiensä sekä hämähäkinseitin kera, odottaakseen ensimmäistä, joka tarvitsisi hoitoa. Pitkään ei siinä mennyt, kun Sakaalikuu raahasi perässään verta vuotavaa Hernetäplää, jonka toinen korva puuttui lähes kokonaan ja tämän hengitys oli pinnallista. Punainen lumi pöllähti kollin tassuille, kun Sakaalikuu asetti kollin parantajan viereen katsellen sitten uteliaana tämän toimia. Marraskauhu ensin paikkasi tämän korvaa kuunnellen toisen hengitystä, kunnes se alkoi rahisemaan sekä lopulta katkeilemaan ennakoimatta. Marraskauhun katse jännittyi ja kolli käänsi Hernetäplää paremmin kyljelleen ja otti tuon kielen suusta, jotta hengitys kulkisi paremmin. Mutta toisen katse tuntui olevan täynnä sumua sekä lopulta tämän viimeinenkin hengitys rahisi ulos, ja kolli lakkasi liikkumasta.
”Mitä?!” Marraskauhu ärisi ja alkoi pumpata kollin rintaa Sakaalikuun korvien painuessa päätä vasten. ”Mene jo katsomaan onko siellä muita, ennen kuin hekin kuolevat!” parantaja ärisi kollille, joka lähti käpälät luisuen matkaan etsien reittinsä leiriin hakemaan seuraavia. Marraskauhu katseli kollia epätoivoisesti ja jatkoi pumppaamista, kunnes oli jo liian myöhäistä. Hän kuunteli toisen rintaa sekä hengitystä suulta, mutta totta se oli. Hernetäplä oli kuollut, vaikkei tällä ollut ulkoisia vammoja korvan puolesta. Tällä oli painaumat rinnassa, joka kertoisi jonkinlaisesta osumasta, mutta mikään ei tuntunut olevan rikki missään. Mitä tälle olisi käynyt?
Sakaalikuu palasi hetken päästä pienen naaraan kanssa, joka paljastui Mistelitupsuksi, Hernetäplän sisareksi. Marraskauhu katseli naaras ensin pitkään, kun Sakaalikuu oli matkalla naaraan kanssa, ja tarkkaili myös Sakaalikuun liikkeitä, kun kolli pudotti naaraan Marraskauhun hoidettavaksi. Heti parantaja kuunteli toisen hengityksen, keskittyi tämän suureen haavaan kasvoissa ja tutki muilta vammoilta, löytäen pienen murtuman myös takajalasta. Hetken Marraskauhu katseli Sakaalikuuta, ennen kuin hän ryhtyi sitomaan naaraan kasvoja hauteilla sekä seiteillä. Lopulta Mistelitupsun käpälät alkoivat vavista ja naaraan keho muutenkin alkoi hytkyä kuten kohtauksen tavoin.
”Ota hänen takapäästään kiinni ja pidä paikoillaan, tiukasti!” Marraskauhu sähähti Sakaalikuulle, joka otti oitis tehtäväkseen pitää naaraastan kiinni, samalla kun parantaja yritti saada hyvän otteen toisen päästä, jottei se hytkyisi osuen kiviin tai muihin lumen alla piileviin vaaroihin. Mistelitupsua ravisteli kohtaus, joka sai vaahdon nousemaan tuon suusta ja lopulta silmät pyörähtämään taakse.
”Ei, eieieiei!” Marraskauhu rääkyi ja pyyhki vaahdon pois toisen suusta, vetäen kielen pihalle ja alkaen pumppaamaan tämän rintaa. Sakaalikuu perääntyi paikalta väristen ja syöksyi Marraskauhun sanomatta etsimään lisää loukkaantuneita. Miksi he kaikki kuolisivat ilman suurempia vammoja! Mitä hän teki väärin! Hampaat irvessä Marraskauhu kokeili toisen pulssia ja etsi elonmerkkejä, mutta naaras vain kylmettyi nopeammin lumen seassa maatessaan. Eikö Kaiku taikka Kuolo tahtonut näitä kissoja, jäävän henkiin tai edes löytävän luokseen? Oliko Marraskauhun vastaan ottama kirous tämän seurauksena, ettei kolli voisi pelastaa ketään?! Hän tunsi olonsa epäileväksi sekä turhautuneeksi, siirtäen Mistelitupsun lepäämään veljensä kehon vierelle.
”Kaiku valaiskoon polkunne”, kolli huokaisi ennen kuin asettui järjestämään yrttinsä seuraavaa kissaa vasten.

//Masi, Aurinkotuuli
Kettutähti oli saanut kansan asettumaan aloilleen Risatähden hautajaisten myötä, ja vihdoin elämä oli alkanut näyttää hiljakseen paremmalta. Pienestä laumasta oli päästy eroon ja sen joukon selviytyjät olivat päässeet hyvin rentoutumaan kansan pariin. Auringonpimennys oli päässyt ottamaan tehtävänsä vastaan, nuoria koulutettiin ja pennut kasvoivat kaiken keskellä. Vihdoin elämä tuntui siltä, että se jatkaisi rullaamista, vaikka kaiken keskellä sen uskominen olikin hankalaa. Naaras huokaisi syvään puhujankiven alapuolella katsellen metsästypartion palaamista. Näiden mukana oli kuitenkin erikoisen epävarma tuoksu, jota Kettutähti ei osannut oikein selventää tai löytää sen perää. Elämien haun jälkeen hänestä tuntui hieman hypersensitiiviseltä, eikä naaras osannut sanoa oliko se ikän tuoma seikka, vai elämien myötä. Josko Kaiku oli antanut hänelle jonkinlaisen seitsemännen aistin. Tuo höristi korviaan ja tutki käpäliensä alla maan tärinää, joka hetki hetkeltä voimistui ja voimistui. Se hänessä herätti pahaenteisen pelon ja violetti silmäinen naaras loikkasi käpälilleen. Leirissä olikin vain sekunneissa käynnissä täysi sekasorto, kun Synkkävarjon kissoja virtasi leiriin sen suojamuurien läpi.
”Aurinkotuuli! Suojelkaa pentuja sekä vanhimpia!” naaras karjui ennen kuin ensimmäiset kynnet ottivat yhtee ja veri pirskahti aukiolle. ”Senkin helvetin hiirenaivot!” Kettutähti rääkyi aukiolla katseen kohdatessa Pakkassäteen joka asteli leiriin sen sisäänkäynnin läpi. Punertava naaras irvisti ilkikurisesti loikkien sitten kohti pentutarhaa suojelevien soturien luokse. Punatassu ja Sydäntassu (?) yhdessä Savuruoskan kanssa työntelivät sotureita peräjälkeen pois pesän luota, kun sieltä raivokkaana karjuvat emot myös yhdistivät kyntensä taistoon. Vanhinten pesän edustalla Tiikeriruusu(?), Tammihaukka sekä Auringonpimennys pitivät kissoja etäämmällä. Auringon ensimmäiset säteet olivat vasta nousemassa ylös kohti taivasta, kun Synkkävarjon kissojen meri valtasi heidän leirinsä. Kettutähti otti vastaan ensimmäisen nuoren valkean kissan, joka kynnet esillä ja pelottomat silmät päässään hyökkäsivät kohti johtajaa. Kettutähti iski suuren käpälänsä kohti kissan kasvoja, saaden naaraan tasapainon keikkumaan ja lopulta Kettutähden kynnet iskivät kipeän viillon naaraan korvalta silmän yli, saaden toisen kaatumaan maahan nokalleen.
”Mistelitupsu!” vihaiselta kuulostava kolli hyökkäsi seuraavaksi johtajan perään, selvästi vihaisena sisaren tai kumppanin haavoittumisesta. Ruskea täpläinen kolli yritti heittäytyä johtajan kylkeen, mutta tuon yritys jäi tosiaan vain yritykseksi Kettutähden suuren koon takia. Hän törmäsi naaraaseen aiheuttaen pienen yhteen törmäyksen, mutta äkkiä Aurinkotuulen johtaja nappasi kollia niskasta ja heitti tuon pidemmälle leiriin.
”Kynnet irti senkinen kapinen rakki!” naaras rääkyi, astui loukkaantuneen naaraan jalan päälle kuullen pienen naksahduksen tämän takajalasta, kun tämän pienet luut vääntyivät epämääräisesti naaraan painon alla. Tuon hirvittävä huuto oli leirissä ensimmäinen, eikä onneksi vielä Aurinkotuulen kissojen ääni. Verta näytti olevan enemmän ja enemmän aukiolla, samalla kun pesiä puolustavat kissat alkoivat väsyä. Pieni ruskea täpläinen kolli lähti uuteen syöksyyn, hyökkäsi epäilemättä Kettutähden kaulaa vasten ja iski hampaansa naaraan turkkiin. Kettutähti vuorostaan otti tukevan otteen kollin korvasta ja verisesti repi siitä hyvän palan irti saaden soturin kuitenkin puremaan vain tiukemmin. Veri alkoi virrata alas pitkin johtajan kurkkua, kunnes tiukemman puraisun myötä kapinen kolli irrotti verisen otteensa johtajan kaulasta hoippuen takaisin päin. Kettutähti kääntyi oitis ympäri ja iski takajaloillaan pienen kollin kauemmas itsessään, kuullen miten ilma pakeni toisen keuhkoista sitten lunta pöllyttäen pudoten maahan leirin reunamien lähettyville. Kettutähti oli näkevinään pienen hahmon leirin reunamalla raahaamassa kollia kauemmas sodasta. Parantajia? Miksi Synkkävarjon kissat sellaista tarvisivat. Naaras sylkäisi verta sekä karvaa suustaan maahan ja katseli sitten leiriä, miten Aurinkotuulen kissoja näytti makaavan maassa verisenä, osa liikkumattomina. Miksi Synkkävarjo toisi kokonaisen kansan heitä vastaan? Veritähti selvästi tahtoi vallata koko kansa, metsän kenties.
"Kuka muu tahtoo kuolla? Aurinkotuuli taistelee viimeiseen elämääni saakka!” Kettutähti raivosi kissoille ja sai Aurinkotuulen kissojen joukosta tukevia naukaisuja, kun he pistivät uudestaan kaikkensa sotaan, joka varmasti lopulta päättyisi vain pahiten päin.

//Masi
Sakaalikuu oli omituisen hyvin asettunut lopulta Synkkävarjon leiriin, kun he olivat päässeet Myrkkysuon saarelta takaisin heidän oikeaan kotiinsa. Toisaalta kollista tuntui omituiselta olla nyt vihollisten piirissä, mutta uskoi lopulta sanojensa taakse vedoten, että voisi pärjätä täällä paremmin, sekä oppia jotain uutta. Ei hänestä ollut muutenkaan mitään hyötyä Myrkkysuossa, Maitomeri oli lopulta häntä seurannut ja antautunut myös saarella, ja sisko eläisi nyt hänen kanssaan kuitenkin samassa kansassa. Heidän epäonnensa olisi lopulta koko kansan yllä, olisi heitä yksi tai kaksi. Etenkin Sakaalikuun epäonnen kirous näkyi hänen läheisissä kissoissa; Härmäpentu, Rikkotähti. Myrkkysuon koko kansa. Miten pitkälle se yltyisi muuten?
Sakaalikuu oli saanut Jaguaarinraivosta itselleen mestarin, joka ehkä katselisi häntä vinosti silmäkulmistaan, mutta kolli oli oikeasti innostunut oppimaan toiselta. Hän vaikutti ehkä huonolta sekä matalajärkiseltä Synkkävarjon kenraalin silmissä, mutta hänellä olisi kova tahto osoittaa itsensä paremmaksi. Täten Sakaalikuu olisi nyt pääsemässä mukaan hyökkäykseen Aurinkotuulta vastaan. Hänen tehtävänään, vaikka olikin auttaa Marraskauhua loukkaantuneiden kanssa. Mutta ainakin jotain tekemistä hänellekin. Kolli tahtoi olla hyödyllinen sekä tuntea itsensä hyväksi kissaksi, oli sitten kansa mikä tahansa. Missä vain saisi kasvaa yhdessä Maitomeren kanssa, ja jossa asiat olisivat päällisin puolin hyvin. Matka Aurinkotuuleen Marraskauhun rinnalla muistutti häntä pakenemisesta vuoriheimosta. Aamunleijona oli liittynyt Kaamosklaaniin yhdessä seuraajiensa kanssa, ja he nyt pitivät leiriä saarella, osa kissoista varmasti ollen vielä vuorilla. Kolli ei tiennyt miten reagoida tai ajatella asiasta. Aamunleijona oli heitä vilkuillut ilkikurisesti, mutta ainakin he sisarensa kanssa saivat asua Synkkävarjon mailla, eikä saarella.
Aurinkotuulen hajut olivat vahvempia ja kissojen sotajoukot lähtivät Veritähden ohitse kohti syvempää reviiriä. Marraskauhu asteli kuitenkin Veritähden takana, ja lopulta parantaja heilautti hännällään merkkiä lähteä Veritähden ohi joukkojen perässä. Sakaalikuu pinkaisi juoksuun Marraskauhun perään ja kaksikko kirmasi yli nummen sotajoukkojen perään.
”Kun näet jonkun vakavasti loukkaantuneen, saata heidät pois leiristä. Olen ajatellut olevani aivan leirin ulkopuolella. Älä välitä Aurinkotuulen kissoista”, kollin ääni oli tiukka, selvästi pohtien omia valintojaan tällaiseen lähtiessä. Sakaalikuu nyökäytti päätään ja tahtoi vain seurata ohjeita. Niin hän ei voisi epäonnistua.

//Heli, hyökkäys Aurinkotuuleen //

Muutama päivä ja yö oli ennättänyt kulua Myrkkysuon valloituksesta. Veritähti oli lähettänyt enemmistön osan seuraajistaan takaisin Synkkävarjon aiemmilla vallatuille alueille, ja jäänyt Aamunleijonan, sekä tämän monien seuraajien kanssa Myrkkysuon entiselle saarelle. Painottaen, että nykyiselle Synkkävarjon saarelle. Hän oli jättänyt kenraalin rooliin nimetyn Aamunleijonan vastuulle tämän kolkan reviiriä ja samalla se tuki entisen heimon myöntymistä Veritähden liittolaisiin helpommin.
Matkattuaan takaisin kohti Synkkävarjon leiriä, putousta kohden, juuri kenraaliksi nimitetty Jaguaarinraivo ja varapäälliköksi nimetty Pakkassäde valmistelivat jo kissoja uuteen sotaan. Vielä yksi sota ennen Myrskyvaahteran taistelua. Sen jälkeen Synkkävarjon reviiriltä ei puuttunut enää kuin Taivaanliekin kansan reviiri, jota kohtaan Veritähdellä ei kuitenkaan ollut mielenkiintoa. Reviiri sijaitsi kaukana ja olisi lähes mahdotonta huolehtia sen ytheistyöstä muun Synkkävarjon kanssa, ja toistaiseksi, Taivaanliekin kissat eivät olleet koskaan aiheuttaneet hänelle niin pitkiä harmaita viiksiä, että sen väki saisi elää ja kasvaa sellaisenaan. Pitäisihän pettureillekin olla joku pakopaikka, jos ehtisivät Korppisydämen tavoin karkuun. Veritähti pyöritteli silmiään, olisiko Korppivarjo istumassa usvaisella pilvellään ja olisiko tuo nähnyt miten tälle niin paljon merkinnyt Korppisydän oli pettänyt suuren päällikkönsä? Vanha ystävä häpeäisi haudassaan, ainakin Veritähden mielestä.
Pakkassäde sähähti käskyn suoristua rivissä, kun punertava päällikkö saapui leiriin.
''Nähtävästi, me olemme valmiita taisteluun'', Veritähti mittaili rivimiehistöä ja loi sitten huvittuneen katseensa nuoreen kissaan Jaguaarinraivon vieressä. ''Ajatteletko, että oppilaasi on yksillä yöunilla valmis taisteluun? Oletko varma, ettei hän heittäydy Kettutähden jalkoihin ja anele häneltä armoa?'', päällikkö pilkkasi.
Myrkkysuon valloitussodassa Sakaalikuu oli päätynyt Jaguaarinraivon kynsiin, mutta vihamielisen taistelun sijaan, antautunut ja pyytänyt päästä kenraalin oppilaaksi. Jaguaarinraivo oli ollut tilanteesta niin nyrpeissään, ettei ollut osannutkaan enää yllättäin edes tappaa säälittävää olentoa ja oli pitkin hampain ottanut tämän oppilaakseen. Suurempi klaani olisi kuitenkin parempi, vaikka rivissä olisikin pelkureita, mikäli nämä olisivat kouluttamiskelpoisia. Sakaalikuussa voisi olla potentiaalia.
''En oleta, että hän on ensimmäisenä taistelussa, mutta parempi, että hän on edes paikalla raahassa loukkaantuneita sivuun. Jostakin hänen on saatava tuntumaa Synkkävarjon kissan sielunelämään, vereen ja raivoon'', Jaguaarinraivo lausui järkähtämättä ja siristeli silmiään uhkaavasti, kuten tavallisesti. Veritähti hymähti ylimielisesti vastaukseksi ja kääntyi sitten katsomaan Synkkävarjon kissoja, niitä jotka eivät olleet Kuutiikerin, Myrkkysuon tai Hallavarjon entisillä reviireillä. Niitä hänen alkuperäiset seuraajiaan.
''Olen nimittänyt Aamunleijonan ja Jaguaarinraivon kansan uusiksi kenraaleiksi, sekä Pakkassäteen varapäällikökseni. Olemme menettäneet ja kadottaneet viime aikaisissa sodissa useita, mutta vielä ennen Myrskyvaahteran sotaa, me valtaamme Aurinkotuulen. Toivottavasti hampaanne ovat vahvat, kyntenne terävät ja jalkanne vetreät, sillä en odota veren vuodatus sotaa, vaan odotan nopeita kissoja, jotka väistelevät ja pakenevat. Olkaa valppaina ja nopeampia!'', Veritähden ääni kiersi putouksen jylinänkin yli kiviseinämien aukiolla.
Jaguaarinraivo samalla nyökkäsi Marraskauhulle, että tämä tulisi mukaan tai ainakin lähemmäs taistelua, jotta parantaja olisi paikalla tarvittaessa auttamaan loukkaantuneita, ja saisi mahdollisesti Sakaalikuusta loukkaantuneiden siirtoapua.
''Lähdetään, kun haistatte Aurinkotuulen kissoja, älkää odottako komentoani, vaan hyökätkää heti, oma-aloitteisesti'', Veritähti antoi viimeisen komentonsa ja lähti viileästi askeltamaan edellä, mutta hyvin äkkiä Jaguaarinraivon johdattama puolikas Synkkävarjon taistelijoiden joukko oli jo juossut Veritähden ohitse, verenhimo silmissään ja vähintään yhtä nopeasti, Pakkassäteen toinen puolisko juoksi jo Aurinkotuulen kissojen hajut nenissään Veritähden rentojen askelien ohitse.