''Eikai sillä ole erityistä merkitystä, mitä minä tai muut jäljellä olevat aikovat tehdä? Olit Veritähden varapäällikkö Pakkassäde, nyt sinä olet Synkkävarjon uusi päällikkö. Enemmänkin on siis kyse siitä, että mitä sinä haluat meidän tekevän nyt'', Jaguaarinraivo sivutti täysin toisen ivat ja askelsi toisen ympäri, tapittaen tuota tiukasti silmillään.
''Meidän pitäisi lähteä hakemaan omamme takaisin'', joku mutisi kauempaa.
''He ovat luopioita meille!'', toinen mylväisi.
''Vai olemmeko me luopioita heille ja koko metsälle?'', kolmas naukui.
Jaguaarinraivo räpäytti hämmentyneenä silmiään ja jäi katselemaan heidän ympärille olevia kissoja, miten huonossa kunnossa kaikki olivatkaan

//Masi
Sakaalikuu hätääntyneenä katseli Jaguaarinraivoa, joka oli kysynyt häneltä, josko voisi hyödyntää yrttejä Marraskauhun kanssa työskenneltyään. Hän hetken aikaa katseli loukkaantuneita kissoja ympärillään ja sitten kohti parantajien pesää.
“V-voin yrittää Jaguaarinraivo”, hän tokaisi hiljaa ja loikki parantajien pesälle ollen lähes ymmärtämätön mistään hajuista tai voiteista, joita kolli oli käyttänyt. Selkeää oli, että veren voisi pysäyttää hämähäkinseitillä ja unikonsiemeniä annettiin kipuun sekä uneen, mutta mitä muuta hän voisi käyttää? Pesä oli täynnä erilaisia tuoksuja ja kolli ei niistä tunnistanut kuin vain muutaman. Ehkä ne olivat ne tärkeimmät. Hän nappasi pari lehteä mukaansa, hämähäkinseittiä häntäänsä ja sitten marssi takaisin aukiolle pohtien, miten voisi koskettaa toisia kissoja. Voisiko epäonni siirtyä hetkellisesti muualle pilaamasta hänen elämäänsä?
Sakaalikuu asteli Jaguaarinraivon vierelle ja katseli sitten, miten kivikasaa pitkin laskeutui alas punertava kissa, jonka käpälät eivät olleet kuin luurankoa ja tämän turkista puuttui muutakin palasia. Hänessä näkyi taistelussa saadut vammat, mutta ei ollenkaan verta. Kollia puistatti ja kylmänväreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitänsä, ennen kuin hän alkoi jauhaa lehtiä salvaksi ja asetella niitä hyvin varovaisin käpälin Jaguaarinraivon vuotavalle turkille. Jos ne ehkäisisivät tulehduksia ja hämähäkinseitti pitäisi ne paikoillaan. Ensin pitäisi pestä! Hän nuoli haavoja tuntien kollin turkin nykivän varmasti kivusta, ja lopulta hän asetteli vihreää salvaa, joka ainakin tuoksui siltä, kuin mitä Marraskauhu olisi laittanut vuotaviin haavoihin.



Pakkassäteen katse kävi aukiolla, kun hän tuomitsi tilannetta ja ei ollut yllättynyt siitä mitä kuuli, että osa kissoista oli lähtenyt paikalta. Hän huokaisi syvään ja antoi tuulen pörröttää turkkiaan vesiputouksen sitä kastellessa, ja silmäili sitten Jaguaarinraivoa, kunnes istuutui alas ja alkoi puhdistaa korvan taustojaan.

“Näyttää siltä, että sait kunnolla nokkiisi”, naaras virnisti hyväntuulisena ja pesi korviaan kuin mitään olisi sattunut. Hänellä kun oli toisenlainen kirous piinanaan, ei hänestä jäisi jäljelle kuin pelkkää luuta, eikä hän oikein tiennyt miten voisisi kuolla. Ehkä Kuolo lopulta ottaisi hänet maanläpi puoleensa tai jotain vastaavaa. “Mitä ajattelit nyt tehdä?” naaras lopulta kysyi toiselta kenraalilta, itse haluamattomana johtaa yhtään ketään. Ehkä yksinäinen elämä tästä lähti olisi heidän suuntansa, mutta oli hän kiinnostunut Jaguaarinraivon suunnitelmasta, kun aina hänellä tuntui jotain olevan.

''Marraskauhu kävi täällä jonkun kansakissan kanssa?'', Jaguaarinraivo toisti, täysi hämmennys vallatessa hänet ja vihan pienestä kissamäärästä valuen hiljalleen hänestä ulos. ''Onko Marraskauhu siis liittoutunut jonkun muun kansan kanssa jo nyt, vai yrittävätkö muut kansat hyötyä hänestä? Parantajia kuoli sodassa, Marraskauhu on mille tahansa klaanille arvokas ja me kaikki tarvitsisimme nyt parantajaa'', entinen kenraali mutisi itsekseen.
''Hän kävi täällä naaraan kanssa, lähes kaikki lähtivät heidän mukaansa jonnekin. Aikovatko kaikki klaanit yhdistyä?'', Nokkostiikeri murahti, nuuhkien ympäristöä paljon vihaisempana kuin hämmentynyt Jaguaarinraivo, joka ei kaikelta uupumukseltaan edes yrittänyt piilottaa kyseistä tunnetta kasvoiltaan.
''Aamunleijona ja Närhenloimukin ovat lähtenet'', Hämähäkkikynsi mutisi.
''Jopa Tarantellatassu lähti, hän oli varma, että te liittyisitte heihin!'', Karmatassu mourusi ja pinkoi sukulaistensa luokse, jotka olivat Jaguaarinraivon mukana lähteneet.
''Sakaalikuu, opitko sinä mitään Marraskauhulta? Pystytkö käyttämään joitakin hänen yrttejään jäljellä olevien Synkkävarjon kissojen hyödyksi, ja itsesi hyödyksi?'', Jaguaarinraivo jätti muut soturit murheineen syrjään ja katseli ehkä ensimmäistä kertaa pienessä toivossa Sakaalikuuta.
''Entä jos Marraskauhu palaa takaisin?'', joku naukui uteliaana.
Pian heidän yläpuoleltaan putouksen seinämältä kieri pieniä pikkukiviä alaspäin heidän jalkoihinsa ja leirissä olivat nostivat katseensa. Jaguaarinraivo oli tunnistavinaan Pakkassäteen, joka kylki edelle liukui murenevaa seinämää pitkin, kynnet paljastettuina ja jättäen liukuessaan viillot jälkeensä, kunnes hän ilmassa pyörähtäen laskeutui muiden sotureiden ja jäljellä olevien kissojen joukkoon (?).

//Masi
Sakaalikuu näki leiriin astelevan Jaguaarinraivon ja oli kaatua alas kiviryöpyn päältä, jossa oli piilossa aiemmin lähtevältä Marraskauhulta, mutta myös osittain piilossa muilta. Hän oli loukkaantunut sekä lähtenyt sodasta, hukannut Marraskauhun eikä oikein tiennyt mitä tehdä, sillä epäonni seurasi kollia kaikkialle. Hän mestarinsa huudoista heränneenä loikki nyt alas kivivyöryä, josta putoili kiviä hänen perässään, ja viimein kun soturi pysähtyi Jaguaarinraivon viereen, oppilaiden pesän päälle lysähti suurehko kivi, joka sai Karmantassun juoksemaan ulos pesästä sihisten.

“Jaguaarinraivo!” Sakaalikuu henkäisi helpottuneena kollin elossa olemisesta ja nuolaisi pari kertaa rintaansa. “Tässä on kaikki ketkä eivät hukkuneet metsään, paenneet kokonaisuudessaan tai lähteneet Marraskauhun mukaan”, kolli paineli käpäliään ja tunsi Jaguaarinraivon viiltävän katseen kasvoillaan.

“M-marraskauhu siis kävi täällä hetki sitten jonkun kansa kissan kanssa, ja hän pyysi kaikkia mukaansa ketkä eivät tahtoneet jäädä tänne”, hän mumisi epäselvästi ja katseli sitten paikalla olevia kissoja. “Tässä kaikki, ketkä jäivät”, tuo tokaisi lavat lysähtäen. “Tai eivät kuolleet tai eivät ole vielä metsässä”, hän tokaisi huohottaen ja painoi päätään.

“Anteeksi Jaguaarinraivo, olin aivan turha sodassa”, hän mutisi lopulta ja antoi korviensa sekä häntänsä valua maahan. Kaiken sodassa käydyn jälkeen mestari varmasti olisi vihainen ja saattaisi jopa antaa kollia korville, josta hän ei olisi yllättynyt. Sakaalikuu oli ymmärtänyt kuiden aikana, että aina sai käpälästä kylkeen tai huutoja poistua paikalta etenkin Marraskauhulta, jos Jaguaarinraivo oli jättänyt soturin parantajan avuksi. Mutta nyt hän ei tietäisi miten Jaguaarinraivo reagoisi, kun näytti itsekin hyvin nyljetyltä.

Jaguaarinraivo kompuroi kanssoissa ja oksissa metsässä, lopulta raivoisasti rääkäisten kaatuen kumoon, kun tassu putosi kahden kiven väliin ja kolli jäi kyljelleen makaamaan, tassuissa sykkien voimattomuus ja kova särky. Hän oli aivan uuvuksissa, hän ei muistanut koskaan olleensa niin väsynyt, että olisi voinut kuolla. Kylkeä särki, rintakehää särki, kasvoja poltteli, korvia kuumotti ja näköaisti tuntui usvaiselta.
''Jaguaarinraivo, oletko kunnossa?'', Varjolinnun ääni kantautui jostakin ja Jaguaarinraivo muristen kiirehti jaloilleen.
''Mitä haluat?'', hän sähähti, katsellen huojuvasti soturia, joka otti varautuneen askeleen taaksepäin.
''Löysin Nokkostiikerin ja Hämähäkkikynnen, molemmat olivat loukkaantuneet, kuten sinäkin. Meidän pitäisi palata etsimään Marraskauhua, te tarvitsette parantajaa'', Varjolintu varovasti asetteli sanojaan, Jaguaarinraivon sulkiessa vammautunut silmänsä, jotta maailma ei kieppuisi niin paljon ja tapitti yhdelle silmällä Varjolintua. Hämähäkkikynsi ja Nokkostiikeri ilmestyivätkin pian toisen perässä.
''Hoi, kuka siellä?'', Höyhenkynnen ääni naukui ja pian tämä ilmestyi toisesta suunnasta Seittiharhan ja Luuhännän kanssa. Tässäkö olivat kaikki jäljellä olevat soturit?
''Älä huuda siinä, tuki suusi! Viholliset voivat olla vielä lähellä'', Jaguaarinraivo sähähti Höyhenkynnelle, joka luimisti korviaan. Kaikki nämä soturit olivat veren, haavojen ja irtonaisten karvatuppojen peittämiä. ''Me palaamme leiriin tarkistamaan, kuinka moni on palannut sinne. Luulisi, että Marraskauhukin olisi siellä'', entinen Veritähden nimeämä kenraali otti ryhmästä ohjat heti.
''Onko kukaan nähnyt Pakkassädettä? Näin hänen pakenevan sodasta toiseen suuntaan kuin me muut, ja eikö hän olisi nyt Veritähden svarapäällikkönä seuraava päällikkö?'', Nokkostiikerin synkkä ääni mourusi. Jaguaarinraivo heilautti toista korvaansa, hän ei ollut nähnyt Pakkassädettä komennettuaan elossa olevat seuraajat perääntymään sodasta, vastoin kaikkia omia vaistojaan. Kissat pudistivat päitään, mutta lähtivät hiljaa ontuen seuraamaan Jaguaarinraivoa kohti leiriä.
''Parempi pysytellä valppaina ja hiljaa, jos täällä on vielä vihollisia. Yksi iso ryhmä lähti jonkin aikaa sitten kohti vuoria'', Luuhäntä kuiskasi.
''Pitäisikö meidän hakea Veritähden ruumis?'', Hämähäkkikynsi kuiskasi takaisin.
''Etkö nähnyt, että hän lopulta haihtui kuin savuna ilmaan? Ei meillä ole mitään haudattavaa. Nyt ne kuonot kiinni ja edetään hiljaa'', Jaguaarinraivo sähähti, ja loppumatkan leiriin asti, jossa Jaguaarinraivo haistoi Marraskauhun tuoreen tuoksun, kaikki pysyivät hiljaa. Leirissä oli hämmentävän aavemaista, kunnes varovasti muutamia kissoja alkoi kurkistella pesistä ja kaikki katsoivat kerrassaan revityn näköistä joukkoa yhtä hämmentyneinä kuin saapujat katselivat heitä.
''Missä kaikki ovat? Ovatko Marraskauhu tai Pakkassäde täällä? Sakaalikuu? Keitä täällä enää on?'', Jaguaarinraivon epäuskoisen hämmentynyt ääni alkoi kääntyä vihaiseksi.

Marraskauhu koitti hoitaa tehtävänsä käyden läpi kissoja, jotka olisivat seuraavaksi lähdössä Kivitähden sekä Kettutähden mukana kohti Taivaanliekkiä. Basilikatassu oli kadonnut oletettuun parantajan pesään ja kääri nyt kaikkia mahdollisia yrttejään kääröiksi, jotka jätti pesän suulle. Paikalla olevat soturit sekä oppilaat keräsivät niistä itselleen kaiken, mikä oli saatavilla.

Kaikki paikalla olevat kissat olivat vammoilta selvinneet ja nyt kaikki näytti olevan valmiina matkaan. Vanhimmat olivat kunnossa ja emot löysivät pennuilleen kantajat. Usvapolku oli kiittänyt Orapihlajakynttä ja Myrskyvaahteran kissat kerääntyivät heidän ympärilleen. Muut Usvajoen kissat siirtyivät kohti Basilikatassua ja pieni oppilas oli saanutkin koko pesän tyhjennettyä yrteistä. Kettutähti laski kaikki kissat paikalla ja nyökkäsi sitten päätään kohti Kivitähteä.

“Näyttää kaikki valmiilta. Kivitähti johdattaa meidät Taivaanliekkiin, jossa kaikki muut ovat jo. Kerromme siellä kaiken taistelusta, sekä tulevasta, joka ei valitettavasti tule jatkumaan enää täällä järvellä. Marraskauhu, Savuruoska, käykää Synkkävarjossa varovasti ja palatkaa kotiin mahdollisimman pian”, oranssi arpinen naaras jätti katseensa poissa tolaltaan olevaa Savuruoskaa kohtaan, joka kuitenkin katseen alla valpastui ja nyökäytti päätään. Marraskauhu myös nyökäytti päätään vastaanottavaisena ja katseli, miten helpottuneen oloinen Basilikatassu asteli ripeästi muiden Usvajoen kissojen joukossa kauemmas kollista. Häntä harmitti nuoren oppilaan puolesta ja toivoi, että Servaaliharha voisi Taivaanliekissä tarjota nuorelle opastusta Marraskauhun sijaan.

--

Valkean musta kolli asteli valkean soturittaren johdossa kohti Synkkävarjon leiriä. Savuruoska oli selvästi varuillaan ja hätkähteli jokaista pientä ääntä ympäristöstä. He kävelivät entiset Hallavarjon leirin ohi ja siellä ainakaan ei kuulunut saatika haissut ketään. Ja lähempänä Synkkävarjon leiriä kuuli kolli muun muassa vanhinten sekä emojen puhetta, jotka olivat selvästi hämmentyneitä. Marraskauhu pysähtyi leirin ulkopuolelle ja kiinnitti Savuruoskan huomion.

“Anna minä puhun heille, olin Veritähden parantaja ja sain kirouksen, kunnes ymmärsin mitä oikeasti haluan tehdä. He, jotka tahtovat seuraavat, muttemme pakota ketään mukaan. Heillä on omat mielipiteensä ja toiveensa, joten otamme vain heidät ketkä tahtovat mukaan”, Marraskauhu naukui hiljaa punasilmäiselle naaraalle, pohtien hetken mielessään miten kauniilta tämän kasvot näyttivät. Savuruoska vain nyökkäsi kollille ja Marraskauhu otti askelen läpi pensasmuurin astellen rotevasti aukiolla mustan valkealla turkillaan näkyen taistelussa saatuja arpia sekä palaneen käryinen risti rinnassaan.

Kissat hiljaa unohtivat puheensa ja käänsivät päitään kohti saapuneita, hieman epävarmoina, vihaisina mutta odottavaisina. Heillä ei ollut täällä johtajaa, kenraalia tai ketään, jolta odottaa käskyjä, joten Marraskauhu ajatteli tämän olevan hyvin yksinkertainen pyyntö, sekä ajatus.

“Veritähti on kuollut! Hänet tapettiin sodassa kansoja vastaan ja loput Synkkävarjon armeijasta ovat vetäytyneet Jaguaarinraivon käskystä. Taistelukentällä ei ole kuin kuolleita tovereitanne ja kenraalinne ovat joko kuolleet, tai pakosalla”, Marraskauhu aloitti äänellä, jota ei koskaan ennen ollut käyttänyt; vahva, määrätietoinen sekä kuuluva. “Olen tullut kansojen toimesta tänne hakemaan kotiin ne, ketkä tahtovat saada uuden alun; metsä kuihtuu sekä kuolee, joten kansat eivät aio jäädä tänne, vaan matkaavat Taivaanliekistä haavoittuneiden parannuttua uuteen luvattuun kotiin. Siksi olen täällä, entisenä parantajananne, joka haluaa myös uuden alun; pyydän teitä, jotka haluavat jatkaa elämäänsä yhdessä kansojen parissa liittymään matkaani kohti Taivaanliekkiä, jotta voimme aloittaa uuden elämän kansojen parissa. Tämä ei ole vaatimus, vain pyyntö. Toiset teistä haluavat elää elämänne loppuun täällä, vannoen Veritähden nimeen tai minkä tahansa muun syyn vuoksi, mutta te, jotka ette tiedä mitä tehdä, tai mihin uskoa, liittykää mukaani”, Marraskauhu painoi päätään ja odotti kissojen alkavan supattaa sekä lopulta liikkua. Hän varovasti avasi silmiään ja huomasi varsinkin vanhempien kissojen silmissä epäuskoa sekä turhautuneisuutta, mutta he eivät sanoneet mitään.

“Tahdon tulla kanssanne, jos se ei ole ongelmaksi”, Kirouksenkukkanen asteli pentutarhasta mukanaan pieni nuppu hampaissaan. “Saimme pentumme vasta hetki sitten, mutta ehkä voitte auttaa”, vanhan naaraan ääni oli hutera, selvästi voimaton synnytyksestä sodan aikana, mutta Marraskauhu nyökkäsi ja Savuruoska otti varovasti vastaan pienen pennun kääreen emon suusta. Se selvästi herätti jotain tunteita naaraassa, sillä tämän silmät säihkyivät hetken ajan, kunnes hän palasi takaisin tähän maailmaan. Vasta synnyttänyt naaras asteli takaisin pesään ja patisteli mukaansa myös muita pentuja, mukanaan myös Taikasiipi sekä Vaniljaterho viimeisenä, joka kantoi lähes oppilasikäistä pentua.

“Tyttöni lähtevät mukaan, Taikasiipi varmasti aikoo synnyttää kesken matkan, mutta parantajiahan on paljon?” huolestuneen emon ääni oli värisevä, mutta Marraskauhu kertoi kaiken järjestyvän. Kuusi pentua sekä kolme emoa mukanaan leirissä alkoi hälistä. Vanhimpien pesältä asteli mukaan Oravahäntä, Luumarja ja Hilleriniva, jotka ottivat harteilleen emotta jääneet pennut. Marraskauhulle kerrottiin yhden emon lähteneen sotaan ollen väsynyt pentutarhassa istumiseen eikä selvästi ollut palannut, joten oli joko kuollut tai hävinnyt kaaoksessa. Kaikki pennut lähtivät partion mukaan ja Savuruoska piti heistä numeroa, samalla kun Marraskauhu asteli läpi leirin.

“Lähden myös mukaan!” pentutarhasta hädissään juoksi esiin paksuturkkinen kolli, joka säntäsi Vaniljaterhon luokse ja kyyristyi tuon jalkojen väliin. Emo suki poikansa päätä ja tyytyväisenä puhe alkoi sorista lähtijöiden kanssa.

“Minä myös!” ylisuuret kulmahampaat omaava oppilas asteli ulos pesästä ja määrätietoisena tömisteli lähtevän partion luo selvästi jättäen väliä jokaiseen kissaan. Parantaja tunsi pesästä tulevan tiiviin tuijotuksen, muttei päättänyt lähteä patistelemaan ketään, kuten oli aiemmin todennut. Marraskauhu pudisteli päätään edeltä singonneelle oppilaalle ja saapui lopulta soturien luo.

Selvästi Aavikkotaimi patisteli omia pentujaan lähtemään ja liittymään mukaan, joten hänen seuraansa lähti Jadepilvi jo heitä odottamassa olevan Hillerinivan kanssa. Tämän janavedessä partioon liittyi Nuppuhiiri, Hirvikanjoni, Kirsikkakide, Piikkihernesointu ja Riikinkukkosulka. Marraskauhu oli yllättynyt lähtijöiden määrästä ja partiosta, joka oli kokoontunut kasaan.

“Lähtisin myös, jos kerta toinenkin saa tilaisuuden”, Aamuleijonan tumma ääni naukui lopulta jostain pensasaidan uumenista, ja yhä loukkaantuneelta näyttävä kolli painoi korviaan vanavedessään kulkevan Närhenloimun kanssa. Marraskauhu hetken katseli epäillen ilkeää kollia, joka ei edes kirousta ollut saanut, mutta silti yritti vaihtaa puolta? Savuruoskan silmät taas kääntyivät kohti komeaa kollia, ja tuon punaisissa silmissä välähti huoli, joka kääntyi pian Marraskauhuun.

“Heidäthän on otettava, he kummatkin tarvitsevat parantajaa. Kuten sanoit, ne ketkä tarvitsevat uuden alun. Siksi meidän on otettava heidät”, Savuruoskan määrätietoinen ääni oli tehnyt jo päätöksen pentu hampaissaan, joten Marraskauhun oli vain pudisteltava päätään empien.

“Selvä sitten, tulkaa mukaan. Mutta päälliköt lopulta päättävät, kuka teidät ottaa vastaan, jos kerran haluatte uuden alun elämällenne”, kolli tokaisi kaksikolle ja he lähestyivät hiljaa korvat painuneina partiota, selvästi yrittäen ainakin vaikuttaa apeilta sekä asian ymmärtävinä. Marraskauhu vilkaisi viimeisen kerran leiriin jääneitä silmäpareja, jotka eivät olleet kadoksissa metsässä.

“Kiitos kaikille palveluksestanne Synkkävarjoa kohtaan, ja muistakaa toisianne, tapahtui mitä tahansa. Toivottavasti Kaiku tai Kuolo teitä suojelee ja lopulta ottaa teidät vastaan, kun polkunne niin päättyy. Valaiskoot he teidän polkunne”, Marraskauhu naukui vanhimmille sekä nuoremmillekin kissoille, ennen kuin kääntyi kohti Savuruoskaa.

“Johdatko, tiedät parhaimman reitin Taivaanliekkiin?” kolli naukaisi hiljaa ja Savuruoska mielellään otti paikan kärjestä Kirouksenkukkasen perhe häntä seuraten, ja partio lähti matkaan auringon noustessa kohti huippuaan.

//Masi
Marraskauhu katseli käpäliään kävellessään veljensä rinnalla kohti sotaa pakattuaan mukaansa tarpeelliset, mitä jaksoi kantaa. Hän pyöritteli Jaguaarinraivon kysymyksiä mielessään, eikä voinut vieläkään käsittää, mitä oli oikeasti tapahtunut. Se huolestutti häntä, ehkä enemmän kuin pelotti.

“Muistat varmasti, miten Sakaalikuu lähti kantamaan kissoja luokseni. En tiedä mitä kaikkea tapahtui, mutta...” kolli tuhahti turhautuneena. “He olivat pelastettavissa! Heillä ei ollut kuin parannettavia haavoja, mutta”, hän änkytti turhautuneena häntä viskoen takana. “He kuolivat. Siihen paikkaan. Ilman mitään syytä”, kolli tokaisi hiljaa antaen keuhkojensa tyhjentyä ilmasta, haukkoen sitten lisää ilmaa täyttääkseen ajatuksensa.

“En tiedä teinkö jotain väärin, olivatko he oikeasti niin huono vointisia, vai oliko Sakaalikuulla sen kanssa jotain tekemistä”, Marraskauhu mutisi ja katseli hermostuneena Jaguaarinraivoa, tämän viikatetta sekä ylvästä ryhtiä sotaan lähtiessä. Kaikki yrtit olisivat kunnossa ja matkalla, mutta siitä ei kolli kiinnostunut, vaikka siitä aiemmin kysyikin. Pian olisi aika.

“Pidäthän itsestäsi huolen, vaikka oletkin voittamaton”, kolli tokaisi hiljaa leirin lähestyessä. “Tule luokseni, heti kun tarvitset jotain”, kolli sanahti ja kosketti hännällään Jaguaarinraivon häntää. “Tahdon nähdä sinut vielä tämän jälkeen, mitä tapahtuikaan”, kolli tokaisi ja pysähtyi pienelle aukiolle. Hänen ei kannattaisi rynnätä leiriin, voisi odottaa täällä pakenijoita tai loukkaantuneita.

“En tiedä mitä tapahtui, tai voiko se toistua, mutta taistele yksin. Välitä oppilaastasi vasta sodan jälkeen. En tiedä, mistä on kyse”, parantajakolli vielä viimeisteli ja heilautti sitten korviaan antaen kollin seurata sotapartiota. Hänen tehtävänsä olisi vain parantaa, ja lakata nyt huolehtimasta siitä, mitä ikinä tapahtuikaan Aurinkotuulessa.

//Heli //

''Tulin tarkastamaan, että miten sinä jakselet taistelun päätyttyä. Vaikutat jokseenkin poissaolevalta, ellet peräti sekavalta'', Jaguaarinraivo murahti pesän suulta mietteensä ja asteli peremmälle pesään. ''Sattuiko Sakaalikuun kanssa jotakin vai aiheuttivatko loukkaantuneet sinulle päänvaivaa?'', soturi puhuessaan antoi katseensa kulkea pesässä, jonka lattialle oli leiristä asti alkanut tuulen mukana saapua lehtiä. Pesä taitaisi olla siivouksen tarpeessa, vaikka yrttejä olikin järjestyksessä.
''Kuulin, että hyökkäämme pian Myrskyvaahteraan. Ovatko yrttisi jo valmiina?'', Marraskauhun veli jatkoi, palauttaen arpisen katseensa veljeensä.
Sakaalikuun arviontiin olisi merkittävää tietää, mikäli tästä pelkurimaisesta riiviöstä olisi ollut enemmän haittaa kuin hyötyä Marraskauhun apulaisena raatojen kiskomisessa turvaan. Jaguaarinraivo tuhahti lopuksi itsekseen, jääden odottamaan veljensä halua tai haluattomuutta keskustella hänen kanssaan.

//Heli //

''Pakkassäde'', Veritähden karhea ääni puhutteli toista viileästi ja tämä upotti nyt sinivalkeat silmänsä tarkkailemaan Pakkasnaurun tytärtä, joka kantoi Myrkkysuon ja Imperiumin voimaa tassuissaan, mutta olisi myös yksi ainoista Veritähden omista perillisistä, joita metsä päällään kantoi. Ainakin sellaisista perillisistä, jotka uskoivat samanlaiseen oikeuteen kuin Veritähti itse, eikä vastustaisi sitä.
''Tämä metsä, jossa me olemme, tulee tarjoamaan sinulle paljon tavoiteltavia asioita. Kyse ei ole siitä, mitä olet valmis tarjoamaan itsestäsi muille ja mihin haluat uskoa, vaan mitä maailma voi tarjota sinulle ja miten maailma ympärillämme sinuun uskoo. Siksi on tärkeää pitää periaatteistaan kiinni, on tärkeää pitää omasta oikeudentajustaan ja kaikesta omastaan kiinni, vaikka se maksaisi hampaan tai jos minulta kysytään, sielun'', Veritähti nuolaisi suupieltään ja käänsi sitten katseensa kulkemaan pitkin Hallavarjon entisiä reviirin jämiä, joiden tilalla oli nyt suuria pesiä, Synkkävarjolaisten tapaan luolamaisia rakennelmia.
''Olen nähnyt elämässäni monia vaiheita, ja siksi voin sanoa, että kun saapuu päivä, etten johda väkeämme enää ja tämä kaikki jää sinulle. Minkälaisia valintoja ikinä teetkin, älä anna itsesi ja sukusi arvon ylitse kenenkään päättää tai kulkea, kärsimättä. Toistaiseksi olen hävinnyt vain kerran elämässäni, mutta minuakin enemmän siitä kärsivät kaikki seuraajani, ja varmasti niin tulee käymään aina'', Veritähti hymähti. ''En sano, että erityisesti välitän, mutta siitä välitän, että vaikken koskaan olisi tulossa enää takaisin jatkamaan siitä mihin jäin, minun seuraajani tulee pystyä pitämään pintansa seuraajieni johtajana ja huolehtia siitä, ettei reviirimme, soturimme, ruokavarastomme tai oikeutemme ole jaettavissa kenenkään kanssa, vaikka se maksaisi kaikkien meidän henkemme'', punertavan tumma kolli murahti loppuun.
''Minun oikeudentajuni on hyvin kirkas, mutta ovatko toimenpiteet oikeuteni puolesta jokaisen näkökulmasta hyvät tai oikeudenmukaiset? En uko, mutta mielestäni jokainen on oman elämänsä päähenkilö, ja jos täällä elää aina ajatellen muita itsensä sijaan, elämästä ei jää paljoa sinulle itsellesi. Minä olen uhrannut oikeuden puolesta kaiken mitä minulla on'', päällikkö irvisti sarkastisesti Pakkassäteelle.
''Ja se verellä kostetaan'', hänen kasvoilleen levisi tyytyväinen hymy.
''Isäsi opetti sinulle varmasti paljon, mutta hänelle sinä olit hyödyke ja viihdyke. Minulle sinä olet ylpeys, pidä se mielessäsi, kun pidät omiesi puolia, oman oikeutesi puolia, vaikka astuisit minua ja näkemyksiäni vastaan joskus'', päällikkö nousi sitten ylös Pakkassäteen viereltä.
''Asemiin soturit, olemme valmiina lähtöön!''.

//Masi
Marraskauhu kulki Veritähden sotajoukkojen mukana kohti Hallavarjon leiriä, jossa he voisivat kerätä itsensä, nauttia ateriansa ja ryhtyä sotaan, joka varmasti tulisi hyvin nopeasti päihitettyä Veritähden sotilaiden johdosta. Marraskauhu oli kuitenkin yhä epäileväinen siitä, miten kolme kissaa kykeni kuolemaan parannettavista haavoista Aurinkotuulen reviirin osan valtauksessa. Se oli käsittämätöntä kollille. Mikä olisi voinut mennä näin vikaan? Oliko hän vain huono parantaja, oliko se Kuolon voima, joka tahtoi kissat itselleen vahvistaakseen Veritähteä, vai oliko hän muka kykenemätön toimimaan Synkkävarjon parantajana. Kolli potki kiviä sekä käpyjä pitkin tietä kohti leiriä, jossa lopulta istuutui entisen parantajan pesän suulle ja jäi tuijottelemaan maata kulmiensa alta. Käsittämätöntä. Hän ei voinut ymmärtää. Sakaalikuu oli toiminut Jaguaarinraivon käskystä, eikä siinä käskyssä ollut mitään vikaa. Mutta oliko kolli tehnyt jotain kissoille sillä aikaa matkalla? Vai oliko Marraskauhu vain liian hidas sekä taidoton tajutakseen, mikä olisi hätänä. Hän sähähti vihaisesti ja kääntyi ympäri marssien pesään tutkien sen hämähäkinseitti varastoja sekä muita tarpeellisia yrttejä sotaa varten. Vaikka Veritähden kirouksen kissat eivät voisi loukkaantua, olisi siellä muita heikkohermoisia, jotka varmasti ottaisivat nokkiinsa ja Marraskauhun oli oltava valmiina.

Ennen tarkka sekä rauhallinen kolli nyt tunsi suurta epävarmuutta sekä epäuskoa siitä, mihin olisi kykeneväinen. Hän oli pystynyt harjoittelemaan tiensä yli suurien käpälien sekä hankkimaan taitoa soturinuralla, vielä niin pitkälle, että oli ansainnut ristin rintaansa. Mutta voisiko tämä voima auttaa häntä, jos hän vain tappaisi potilaansa? Ilkikurinen virne kävi kollin kasvoilla, ennen kuin hän potkaisi ylimääräisen risun käpälistään muualle, sen kolahtaessa pesän suulla kissan käpäliin(?). Jaguaarinraivo seisoi pesän suulla tutkaillen silmät tuikkien pesään(?).

“Mitä haluat?” kolli huokaisi ja kääntyi ympäri kohdatakseen verenhimoisen veljensä.

//Masi
Pakkassäde vaelsi Veritähden rinnalla keräten kissoja sotaan, eikä naaras saanut kunnon mielenrauhaa oman turkkinsa kummallisuuksista. Vaikka päivä oli vaihtunut jo uuteen, ei hän ollut saanut ollenkaan unta taikka nauttinut ateriaa, joka yleensä olisi maittava sekä tarpeellinen. Turkissa oleva reikä ei ollut muuttunut suuntaan eikä toiseen, mutta Pakkassäde tunsi askeliensa olevan hieman kumeat, ehkä jopa ontot. Oliko tämä Veritähden kirousta? Vai ihan jotain muuta. Naaras oli kulkenut pitkin päivää Veritähden vierellä, ja lopulta kolli oli hymähtänyt hänelle jotain. Varapäällikkö ei välittänyt hiljaisuudesta, ja nautti siitä, että sai kulkea suuren ylpeän kollin kera, kun ei saanut isästään sellaista hahmoa. Mutta tästäkin hän sai sitä tunnetta, jota olisi tarvinnut, ehkä koko elämänsä.

Ensin Pakkassäde hymähti, tunnistamatta kysymystä, mutta jääden sitten pohtimaan hän painoi korviaan.

“En tiedä”, hän tokaisi mitäänsanomattomasti. Ei hän tiennyt ajatellako, että Veritähti oikeasti välittäisi? Mutta hän varmasti tarvitsisi varajohtajansa parhaimmassa kunnossa tähän sotaan, joten hän kysyisi. Varmasti aistisi myös, jos jokin olisi hätänä. “Parhaimmassa kunnossa kuin koskaan olisin voinut kuvitella olevani. Mutta en tiedä, tuleeko tästä mitään hyvää”, naaras pohti ja kohautti olkiaan astellessaan kohti Hallavarjon leiriä. “Taistelen parhaani mukaan ja tarjoan itseni sinulle, Kuololle sekä uskollemme”, hän tokaisi tomerasti ja katsahti turkoosilla katseellaan Veritähteä. Maatuisiko hän sitten maahan tai hajoaisiko palasiksi ilmaan. Tämä oli hänen polkunsa, josta olisi ylpeä. Taistellen isänsä, sekä isoisänsä rinnalla. Kuten sen olisi alkujaankin pitänyt mennä.

//Heli, Synkkävarjo matkalla sotaan //

Leireissä oli ollut vilskettä, kun Veritähti oli Pakkassäteen kanssa lähtenyt seuraavana aamuna kiertämään jokaista Synkkävarjon reviiriin kuuluvaa leiriä läpi. Hänellä oli jokaisessa paikassa oma kenraali valvomansa leirin toimintaa, tavallaan monta varapäällikköä, vaikka Pakkassäteellä olisi heihin valtansa. Jaguaarinraivo, Aamunleijona saivat olla eräänlaisessa johdossa omissa leireissään. Reviiriä oli tällä hetkellä todella paljon ja vaikka Veritähti halusikin reviiriä lisää ja lisää, hänen oli pidettävä myös vanhoista reviireistä huolta, ettei kukaan muu keksisi yrittää vallata niitä takaisin.
''Oletko sinä kunnossa?'', Veritähti hymähti Pakkassäteelle, joka hiljaisesti kuin varjo kulki päällikkönsä vierellä leveällä polulla. Synkkävarjon kissat kulkivat niin paljon heidän valtaamiensa reviirien ja leirien välillä, että niiden välille oli syntynyt polut ja vakituiset kulkureitit.
Jokaisesta leiristä kaksikko otti mukaansa sotaa varten kaikki halukkaat kissat ja kissojen jono vain piteni ja piteni, miten paljon lähemmäksi he pääsivät Myrskyvaahteran rajaa. He metsästivät ennen kuin he asettuivat Varjoklaanin vanhalle reviirille odottamaan hetkeä, että he voisivat lähteä hyökkäykseen. Veritähdellä oli toiveikas olo siitä, että Myrskyvaahteralle olisi hänellä tarjottavanaan jotakin viihdykettä, vaikka he olivatkin saaneet häneltä hampaan, he eivät saisi hänen yli 50 päistä armeijaansa, jossa olisi mukana iso liuta kirouksen saaneita kissoja.
Sotaan lähtevät aterioivat, vaihtoivat keskenään kieliä ja nauttivat auringonpaisteesta aukiolla, keräten vielä voimiaan ja mieltään sotaa varten.

//Masi, ei tarvitse välttämättä vastata, maatumista roolittu
Pakkassäde oli viettänyt pitkälle yötä aikaansa kulkien pitkin Aurinkotuulen reviiriä. He olivat ensin partion kera varmistaneet, ettei Aurinkotuulen pakenijoita olisi jäänyt reviirille, sitten lopulta merkaten sitä itselleen, ja kun partion kissat alkoivat palata takaisin leiriin, oli itse naaras jäänyt kuljeksimaan pitkin aavaa nummea. Nummen laakeudessa oli jotain rauhoittavaa, samoin tavoin kuin itse havumetsän ytimessä. Kummatkin tuntuivat kutsuvan häntä puoleensa, ja vaikka metsässä oli lämpimämpää suojelevien puiden alla, oli tähtitaivaan alla suoraan pilvien katveessa jotain erikoista. Pakkassäde huomasi hymyilevänsä hieman, kun katse oli pimenevää taivasta alkoi leikkiä tähtien kuvioilla, pohtien hieman, miten hänen isänsä voisi, missä sitten olisikaan. Ei häntä olisi Kaiku voinut pelastaa, ei Pakkassäde voinut siihen uskoa, kuten ei hän uskonut itsekään sinne joutuvansa. Mutta kaikki tarinat emosta, hänen Myrkkysuon valtakaudestaan ja lopulta sekavasta lopusta, saivat naaraan pohtimaan. Kai hän olisi sentään Kaiussa, saanut johtajan elämän polkunsa sekä nauttinut ajastaan Kaiun valitsemana kissana. Kuitenkin tyrmäävästi hymähtäen naaras alkoi pidentää askeltaan ja lähti pieneen raviin kulkien pitkin joen uomaa kohti järveä.

Partiot olivat matkallaan saaneet kuulla, miten järven vesi olisi haissut jo aivan katalalta, vaikka ruumiita olisi sinne vasta viety. Jaguaarinraivo oli omalla toiminnallaan keksinyt heittää ruumiit järveen, ja ehkä täten lähettää viestiä tai saastuttaa vettä, mutta jokin olisi ehtinyt ensin. Sen katala haju lähestyi koko ajan, kun järven ranta myös läheni. Pakkassäde toisaalta ikävöi veden tunnetta, kuten oli Imperiumissa sekä Myrkkysuossa tavallista, mutta toisaalta kaikki luonnossa kulkeminen ja sen kanssa yhdessä olo olisi hänen mieleensä. Järven rantaan päästyään naaras katseli ympärilleen, ennen kuin istuutui hetkeksi alas. Nurmi tassujen alla ja tuuli turkissa antoivat hänelle hetken rauhaa, ennen kuin omituisen kylmä tunne turkissa sai hänet mietteliääksi. Naaras käänsi päänsä nuollakseen kylkeään pariin otteeseen etsien ikävää kylmän tunnetta, kunnes huomasi suunsa täyttyvän karvoista. Edes sodan temmellyksessä ei tuntunut siltä, että turkkia olisi raavittu irti niin runsaasti, mutta nyt naaraan omaa punaista turkkia jäi hänen kieleensä kiinni. Hän sylki sitä ulos varautuneena ja pudisteli turkkinsa kohoten samalla käpälilleen. Mitä nyt? Eikö hänen pitäisi olla kuolematon ja kaikkea sitä Veritähden kirouksen kera. Mutta karva selvästi irtosi pienestä osaa hänen turkkiaan, ja naaras tunsi kylän viiman iskevän hänen nahkaansa, mutta nahkassakin tuntui olevan jokin reikä, joka ei suoranaisesti vuotanut verta.

“Mitä ihmettä”, hän manasi ja yritti kääntyä mutkalle nuollakseen ja tunnustellakseen palaa, joka lopulta tuntui olevan sekä alaston turkista, sekä vailla nahkaa kokonaisuudessaan. Pieni imelä haju alkoi nousta reiästä, ja naaras sähähti kauhistuneena. Alkaisiko hän haihtua ilmaan, vai olisiko Veritähden kirous muuttumassa omanlaisekseen? Olisiko kolli itsessään kulumassa pois maailmasta, vai miksi naaras saisi osakseen turkki kadon? Epäileväisenä naaras lähti tassuttelemaan pitkin rantaa kohti Synkkävarjon leiriä, jossa suuri kolli varmasti lepuuttaisi silmiään omalla nukkumapaikallaan.

Sinä yönä Veritähti oli palannut Synkkävarjon leiriin ja katseli taivaalla kimaltavaa kuuta. Ei menisi enää kuin muutama yö, ja olisi aika kohdata Myrskyvaahtera, jonka kanssa taistelu oli jäänyt pahasti kesken. Hän ei kutsuisi sitä sotaa häviöksi, muttei myöskään voitoksi. Se, että Raadelmatähti ja Hiirenpolku olisivat kuolleet, ei vielä ollut voitto, mutta se, että hän olisi menettänyt sille säälittävälle parantajalle toisen kulmahampaansa, ei myöskään ollut häviö. Nolo tapahtuma kylläkin, josta hänen egonsa saisi vielä tovin toipua.
Suuri kissaeläin kääntyi puhujanpaikalla kerälle ja laski arpisen leukansa arpisten etutassujensa päälle, antaen hiljaa silmänsä painua kiinni, vaikka korvat olivat kokoajan pystyssä, kuuntelemassa ja valppaina. Tuulen puhaltaessa aukiolla ja pörröttäessä päällikönkin turkkia yön pimeydessä, hän oli varma, että joku kosketti hänen lapaansa.
>>Veritassu, olen varma, että jonakin päivänä, sinä olet vielä isäsi kaltainen sankari Synkkäklaanille<<, hän kuuli tuulen kuiskaavan hänelle, jolloin hänen unensa seassa hänen ylleen kaartui leveästi hymyilevä punaruskea kissa, joka keltaisilla silmillään tapitti poikaansa. Veritähti paljasti heti kyntensä ja jännitti kaikki lihaksensa, säpsäyttäen itsensä voimakkaasti hereille, hampaat paljastettuina ja kynnet valmiina.
Montako kertaa hänen pitäisi Arpitähti voittaa tässä maailmassa tai tuonpuoleisessa, ettei hänen enää tarvitsisi kuunnella kenenkään sääliä? Veritähden karvat hiljalleen tasoittuivat ja hän laski päänsä takaisin tassujensa päälle, jääden tällä kertaa tarkkailemaan aukiota kahdella valkoisena kiiluvalla silmällään. Veritähti ei nukkunut lähes ollenkaan, ikuisen elämän kirous ei antanut hänelle väsymystä, mutta mielen kannalta nukkuminen olisi ollut välttämätöntä.

//Heli//

''Oliko oppilaani tielläsi, Marraskauhu?'', Jaguaarinraivo murahti, kun saapui veljensä ja Sakaalikuun vierelle, joista Marraskauhu alkoi näyttää jopa epätoivoiselta. Soturi katseli mietteliäänä makaavia kissoja edessään, joilla näytti olevan vain pieniä vammoja, mutta silti nämä olivat täysin elottomat. Oliko Marraskauhun sisällä sittenkin pahamaineinen taistelija, joka himoitsi verta ja murhaisi potilaitaan? Jaguaarinraivo loi nopean vilkaisun oppilaaseensa, joka vaikutti myös olevan poissa tavallisista tunteistaan. Jotakin oli tapahtunut, mutta ehkei se olisi Jaguaarinraivon tehtävä sitä selvitellä, mitä Marraskauhu olisi tehnyt potilailleen tai mahdollisesti jättänyt tekemättä. Jos hänellä olisi syytäö epäillä veljeään, kyllä se astelisi vielä hänen eteensä.
''Joka tapauksessa, Veritähti antoi tehtäväksemme siivota leiriä ruumiista. Ehkä on kuitenkin parempi, että Marraskauhu palaa Synkkävarjoon auttamaan mahdollisia loukkaantuneita ja Sakaalikuu jää kanssasi puhdistamaan tätä leiriä'', soturi tutki hetken epämukavalla tuijotuksellaan Marraskauhua, kunnes hän hymähti itsekseen ja nappasi Marraskauhun edestä ensimmäisen kuolleen etutassusta hampaisiinsa, ja lähti raahaamaan tätä kohden järveä. Hän huolehtisi omalla tavallaan siitä, että Veritähden ja Synkkävarjon maine tavottaisi koko tämän metsän, oli sitten kuollut kuka tahansa tai kuuluisi tämä sitten mihin klaaniin tahansa.
Vesi pärskähti soturin kasvoille, kun hän heitti ruumiin järveen. Veden haju ja löyhkä oli poikkeavan kammottava jo ennen, ennen kuin kuollut kissa päätyi sinne ja Jaguaarinraivo sävähti vedestä kohoavaa löyhkää kauemmas. Haju oli niin paha, että se oli saada hänet yökkäämään. Välittämättä siitä, hän lähti palaamaan leiriin ja hakemaan seuraavaa kaatunutta heitettäväksi pois. Laitettavaksi esille, miten Veritähteä ja Synkkävarjoa vastaan asettujille tulisi käymään.