//Näkee unen jossa on itse päällikkönä ja joutuu lähettämään kissat sotaan Myrskyvaahteraa vastaa ja sitten näky muuttuu ja hän on taas parantaja ja joutuu hoitamaan kansalaisten haavoja ja ehkä kaiku kysyy häneltä haluuko hän olla oikeasti parantaja vai Päällikkö

Kun Koivumyrsky oli koskettanut nenällään Kuulammen pintaa ja vaipunut uneen hän näki itsensä ja kissoja ympärillään ja itsensä jakamassa käskyjä. Hän ihmetteli asioita kunnolla. "Hyökkäämme Myrskyvaahteraan aamunkoitteessa". Hän antoi käskyn. "Syökää ja levätkää ennen sitä". Hän naukui ja mietti. Miksi ihmeessä hän oli päällikkönä? Hän pohti ihmeissään, mutta kätki sen hyvin. Hän tarkkaili kuinka kissat menivät takaisin puuhiinsa. "Jakaudumme kahteen partioon kun hyökkäys on suunniteltu". Hän naukui. Hän katseli kissoja ympärillään ja kun aamu alkoi valjeta hän johti hyökkäystä ja antoi toisen partion varapäällikölleen. "Me hyökkäämme ensin ja annan merkin kun ryhdytte toiseen hyökkäykseen". Koivumyrsky naukui katse kissoissa. Varapäällikkö nyökkäsi sitten kaikki suuntasivat kohti Myrskyvaahteran rajaa. Kun he pääsivät lähelle Myrskyvaahteran leiriä hän antoi merkin ja ulvaisi. "Aurinkotuuli. Hyökkäykseen". Sitten kaikki rynnistivät alas leiriin.
Yhtäkkiä hän havahtui takaisin omana itsenään ja hänellä yksi naarmu hoidettavana ja hän pureskeli hierakkaa ja sylki sen maahan ja sitten hän nuoli haavan puhtaaksi ja levitti sitä haavaan. "Noin valmista tuli. Lepuuta sitä ainakin päivä ja jos se pahenee tule käymään suoraan parantajan pesällä niin vilkaisen sitä". Hän naukui ja otti seuraavan haavan käsittelyyn. Se oli lovi korvassa. Hän nuoli haavan ja levitti jäljelle jäänyttä hierakkaa siihen. "Tule näyttämään sitä huomenna tai jos se pahenee niin tule takaisin käymään niin katson sitä sitten". Hän naukui ja otti seuraavan haavan käsittelyyn. Hän nautti kansatovereidensa huolehtimisesta, mutta piti myös päällikkönä olemisesta jos sotaan lähtemistä ei laskettu. Hän mietti haavoja hoitaessa, että miksi kaiku oli näyttänyt unen hänelle ja häntä alkoi mietityttää mitä hän oikeasti halusi. Oliko se parantajana toiminen vai päällikkönä toimiminen. Hän pohti ja pureskeli hierakan lehtiä suussaan ja vähän väliä myös kehäkukkaa. Sitten hän heräsi kysymyksiä päässään. Miksi kaiku lähetti tuon unen hänelle? hän pohti

Uni: Sitrusvarjo (Masi): Sitrusvarjon uni on varoitus tulevasta, jossa hän näkee, miten kaksijalat hiirenkorvan aikana saapuvat metsään. Ne metsästävät erilaisia eläimiä ja ansoittavat metsää, mutta myös näkee miten kaksijalat hirviöiden kanssa, vievät häkeissä olevia kansojen kissoja pois metsästä.

Sitrusvarjo oli vasta nimitetty parantajaoppilaaksi kansassaan, hän oli alkuun kävellyt suoraan Saukonsilmän puheille, joka olikin jo aiemmin pitänyt silmällä Sitrusvarjoa, joka oli kasvattanut itse yrttejä, sekä osoittanut kiinnostustaan ja jonkinlaista osaamistakin yrttejä, parantamista, ja asioiden kasvattamista kohtaan. Ei hänellä pohjimmillaan ollut kuitenkaan suurtakaan halua auttaa tai hoivata ketään sairasta kissaa, mutta kansalle ei ollut Yrttisurman kuoleman jälkeen parantajaoppilasta ja hän ajatteli voivansa ottaa haasteen vastaan. Saukonsilmä oli tähän suostunut ja he olivat kertoneet Yötaivaan kissojen kansaan liittymisen lomassa aikeistaan, Surutähden sen hyvinkin piitaamattomasti hyväksyen.
Mutta Saukonsilmän oli pitänyt jäädä leiriin ja Sitrusvarjo oli liittynyt monien muiden kissojen seuraan matkatakseen näiden seurassa Kuulammelle. Uteliaana hän pyrki pistämään erilaisia asioita kaikista ylös, etenkin jos joku kissa vaikutti mielenkiintoiselta. Hän oli tarkaillut Lokkitassua jonkin aikaa, mutta uusi tulokas ja koko Taivaanliekki oli vielä toistaiseksi isohko mysteeri Sitrusvarjolle.
Naaraan joutui Kuulammen vedestä, tämä vaipui monien muiden tavoin uneen. Vaikkakin levottomuus oli hänellä läsnä, hän ei uskonut, että Kaiku olisi häntä vastassa, sen verran kyseenalaisesti hän oli kuitenkin elinvuosiensa aikana toiminut. Mutta hän sai kuitenkin eteensä unen, joka ahmaisi naaraan mukanaan maailmaansa.
Metsässä oli hirveä meteli, jokin pamahtaen viuhui hänen korvansa juuresta. Sitrusvarjon saadessa unesta kiinni, hän oli juoksemassa henkensä uhalla, hän tunsi ahdinkoa ja katseli Synkkävarjon kissoja, jotka loikkivat sivuille ja väistelle. Sitrusvarjo loikkasi puuta vasten ja kiipesi ripeästi ylös, sillä hän ei jaksanut pidemmälle juosta, hänen raskaasti hengittäessä. Oravat, peurat ja sammakotkin pakenivat henkensä edestä.
Sitrusvarjon silmiin jäi hänen emonsa Surutähti, joka viimeisten joukossa juoksi ylväänä ja suurin askelin hänen puutaan kohden, jatkaakseen sen kylläkin matkaa sen ohitse muiden luokse. Mutta Sitrusvarjon korvat kohosivat hämmästyneenä päästä, kun Surutähden tassu napsahti jonkinlaiseen ansaan ja suuri päällikkö karjuen tuskasta lensi kyljelleen. Hän yritti repiä tassuaan irti hampaikkaasta ansasta, potki sitä takajaloillaan ja yritti saada hampaitaan sen väliin. Sitrusvarjo otti yhden epäröivän askeleen puulta alaspäin, mutta pysähtyi, jääden mieluummin uteliaana katsomaan Surutähden kohtaloa, jos hän ei auttaisikaan.
Eikä mennyt kauaa, kun kaksi suurta kaksijalkaa saapuivat metelin aiheuttajina ja pakokauhun auheuttajina Surutähden sähisevän hahmon luokse. Toinen otti kiven käteensä ja kumautti Surutähteä sillä päähän, naaraan hetkissä ollen tainnutettu ja makaavan maassa. Sitrusvarjo luimisti toista korvaansa ja katseli, miten kaksijalat irrottivat tämän tassun, toinen olento laski häkin maahan ja asetti Surutähden siihen.
Hirviö saapui näiden taakse kolmannen kaksijalan tuomana ja nämä laskivat sen lavalle Surutähden. Sitrusvarjo hyppelehti puusta toiseen tarkkailemaan kummastuneena, kun hän huomasi eri kansojen kissoja hirviö lavalla häkeissä, osa hereillä, osa kuolleina ja osa tajuttomina. Sitrusvarjo jäi sanattomana katselemaan, kun kaksijalat lähtivät ja veivät hänen emonsa mennessään.
Parantajaoppilaan kasvoille kuitenkin levisi voitonriemuinen hymy, kun hän painoi leukaansa alaspäin ja silmät kiiluen katseli puun oksalta katoavan hirviön perään. Kuolo oli varmasti lähettänyt tämän unen kannustuksena, eikä varoituksena. Tai ehkä, jos Kuolo näki Surutähden kaltaisen ämmän hyödyllisenä, se voisi olla varoitus. Nyt olisi kuitenkin kiinni Sitrusvarjosta, aikoisiko tämä kertoa asiasta päällikölle ja muille.
Sitrusvarjo hymyili häijysti vielä herättyäänkin ja lähti palaamaan kotiin.

Taimiorava (Masi): Näkee tekojensa seurauksista unen, jossa hän on jälleen Kuolon porttien edessä. Taimiorava näkee, mitä hänen vappautamansa Umbra (Heli) on maanpäällä saanut aikaan.


Taimiorava oli ollut koko matkan aikana todella väsynyt, vaikka hän olikin ollut hyvin innostunut Lokkitassun ja Koivumyrskyn näkemisestä uudelleen. Hän oli tutustunut kaksikkoon kokoontumisessa ja nyt kun hän näki toiset mestariensa rinnalla uudelleen, hän oli todella iloinen. Muutamat olivat kysyneet häneltä Nokkoskobrasta, jolloin Taimiorava oli valitettavasti joutunut kertomaan, että naaras oli nukkunut pois hetki sitten ja Taimiorava olisi nyt kansan uusi parantajakissa. Mutta vaikutti siltä, että muut pitivät häntä ihan lupaavana yksilönä, vaikka hän osasikin olla todella hölmö.
Uneen laskeutuessaan, väsymys vei niin nopeasti voiton, että Taimiorava heräsi järven pinnan päältä, erään lumpeen päältä. Lumme oli painunut yhdestä kulmastaan ja kylmä vesi loiskahti Usvajoen parantajaa päin, saaden Taimioravan avaamaan unelle ilmänsä. Hän pärskäisi, kun kylmää vettä oli päätynyt hänen kasvoilleen, ja hän hieraisi nenäänsä. Parantaja kohosi jaloilleen, huomatessaan jo tutuksi tulleen suuren kuolemanportin, jonka Kuoli oli aikoinaan kuvastukseksi hänelle esittänyt muissa unissa. Taimiorava hyppelehti seuraavalle ja seuraavalle lumpeelle, että hän lopulta oli pahalta löyhkäävän sekä kahleisen portin edessä.
Portilla tapahtui jotakin ja Taimiorava yritti kurkistella ketjujen ja kahveleiden välistä, sekä portin suuren pylvään kyljestä portilla tapahtumia. Mutta se näytti jonkinlaiselta aaltoilevalta tai väreilevältä kuvastukselta, jonka joku hänelle nyt haluaisi näyttää. Hän erotti tutun, säikähdyttävän naaras kissan, joka seisoi jonkinlaisella kiellekkeellä ja kutsui kansalaisia kasaan. Taimiorava pidätti häkeltyneenä henkeään, kun hän tunnisti Umbran, jonka hän oli vahingossa viime kerralla vapauttanut kuolleiden porttien puolelta takaisin maailmaan.
Näytti siltä, että Umbra olisi palannut jokseenkin vanhoille kuvioilleen. Hän oli johtajana jollekin ryhmälle, muttei Taimiorava tunnistanut ryhmäläisiä. Vaikutti siltä, että Kuolo halusi hänelle tarjota sen vastauksen, sillä samaisella hetkellä voimakas Imperiumin tuoksui leijui Taimioravan nenään. Hän säikähti niin voimakkaasti Imperiumin löyhkää nenässään, että hän kompastui lumpeella ja putosi järveen.
Oliko Imperiumi edelleen hengissä ja voimissaan? Hänen vapauttamansa Umbra olisi alkamassa johtaa sitä ja haluaisiko naaras taas vallata metsän? Myrskyvaahteran? Ehkä nyt Usvajoenkin? Miten ihmeessä Taimiorava oli tällaiseen sotkeutunut!? Parantaja katsoi pinnalle kohoavia kupliaan, mutta ummisti musertuneena silmänsä.
Ja pian hän olikin takaisin Kuulammella huolestuneena ja katseli, miten useat vielä nukkuivat. Muutamat parantajat olivat jo lähteneet, ja niin päätti Taimioravakin poistua paikalta, sillä hän ei todellakaan haluaisi, että kukaan saisi tietoonsa sen, että Kuolo piinaisi hänen uniaan ja mitä Taimiorava olisi tahtomattaan ja selittämättömästi koskaan tehnyt kuolemanporttien luona!
Se oli varmasti jonkinlainen pelkkä kuvajainen jostakin toisesta, joka oikeasti avaisi portit, mutta Taimiorava ei tienny, mitä käytännössä tapahtui ja miksi juuri hän olisi päätynyt Kuolon kissojen kiusattavaksi.

Uni: Hiirenpolku (Masi): On unessa Lumotussapolussa ja katselee aukion tapahtumia sisarensa, Huurrehämärän (Heli) kanssa. Huurrehämärän kysyessä Hiirenpolun uskollisuudesta Myrskyvaahteraa kohtaan.


Hiirenpolku oli monien muiden parantajien seurassa vaeltanut Kuulammelle, jossa he valmistautuivat vastaanottamaan Kaiulta enteitä, unia tai jotakin, joka voisi kertoa kansojen tulevaisuudesta. Ehkä pahimmillaan tai parhaimmillaan Kaiku haluaisi viestittää heille koko metsän tulevaisuudesta. Hiirenpolku litki muutaman kerran Kuulammen vettä ja muutaman kerran kierrettyään ympyrää, hän asettui aloilleen. Hän oli saanut sitä hetkeä ennen kohdata uusia parantajakissoja, joiden nenät olivat olleet peräti jopa vieraita vanhalle, sekä sokealle Hiirenpolulle, mutta hän piti uusiakin tuttavuuksia vakuuttavina parantajakissan alkuina.
Kun Hiirenpolku sai silmänsä kiinni, hän oli käsittämäänsä väsyneempi ja uni tempaisi hänet lähes välittömästi mukaansa. Ei kuitenkaan ollenkaan sellaisella tavalla kuin kolli olisi voinut odottaa. Hän avasi unessa silmänsä tutulla ja rakkaalla aukiolla, Lumotunpolun leirissä. Hän istui parantajanpesän suuaukolla kaiken näkevillä silmillään, aurinko oli kirkas ja sai Hiirenpolun siristelemään silmiään, sillä hän ei ollut tottunut moniin kuihin taas näkemään auringonvaloa.
Vuorien tuttu vapauden tuoksu leijui hänen nenäänsä ja kolli täyttikin keuhkonsa vanhan kotinsa tuoksuilla, maiskuttaen hetken itsekseen.
''Huomenta Hiirenpolku, sinulla meni aika pitkään, että jaksoit herätä'', Hiirenpolku hivenen säpsähti, kun havahtui ihailustaan, kun hänen sisarensa Huurrehämärä puhui hänelle hänen viereltään. Hiirenpolun sydän tuntui leiskuvan, kun hän näki monien kuiden jälkeen rakkaan isosiskonsa, joka oli menehtynyt Myrskyvaahteraan levinneeseen sairauteen. Tuntui valitettavalta ja pettävältä, että vaikka he olivat Tuulitähden johdolla selvinneet Lumotustapolusta pois, kun Imperiumi oli sinne iskenyt, olisi naaras sitten kuitenkin joutunut kuolemaan sairauden kynsissä.
''Huurrehämärä! Usvapolku voi hyvin, hän sai eilen hänen ja Apilakarhun pennut!'', Hiirenpolku henkäisi sisarelleen, joka kurtisti hivenen kulmiaan, ja nuolaisi sitten muutaman kerran rintakehäänsä.
Hiirenpolku painoi hivenen korviaan taaksepäin. Niin tietysti, tämä olisi Kaiun lähettämä uni ja varmaankin ajankohtana olisi menneisyys, sillä kerta hän olisi täällä. Ei Huurrehämärä ymmärtäisi hänen puheitaan Usvapolusta. Tuulitähti kuitenkin kutsui kansan koolle, mutta sisarukset jäivät katsomaan seremoniaa parantajanpesän kiellekkeeltä, aiempien aiheiden heidän väliltään loppuessa siihen.
Tuulitähti piti nimitysseremonian pienille oppilaille, joiden joukossa Hiirenpolku huomasi monia tuttuja kasvoja Lumotustapolusta. Jopa Jänisruska istui aukiolla ja haukotteli uneliaasti itsekseen. Miten Hiirenpolku kaipasikin pääsyä takaisin ajassa taaksepäin oikeaan kotiinsa! Tuulitähden komea turkki loisti auringossa, kun tämä puhutteli kissoja ja ilmoitti seremonioiden lopuksi, että Aaveenvarjon lähdettyä kansasta, Hiirenpolku toimisi nyt Lumotunpolun parantajana. Hiirenpolku katseli kimaltavin silmin nuorta päällikköä ja hymyili leveästi.
''Oletko sinä uskollinen Lumotullepolulle vai Myrskyvaahteralle?'', Huurrehämärä pian kuitenkin kysyi Hiirenpolun viereltä. Hiirenpolku sävähti toisen kysymystä. Jos uni oli menneisyydestä, miksi Huurrehämärä nyt tietäisi ajoista Myrskyvaahterassa.
''Minä-'', Hiirenpolku heilautti hermostuneena häntäänsä. Huurrehämärä tarkkaili hivenen jopa odottavaisen ja tivaavan katseensa kanssa veljeään.
Se oli hyvä kysymys. Tuulitähti oli ollut hyvä päällikkö heille ja Lumottuunpolkuun he olivat syntyneet. Se oli ollut heidän kotinsa, ja Hiirenpolku oli antanut kaikkensa, jotta olisi voinut suojella kansaansa siellä. Mutta Myrskyvaahtera oli ottanut heidät vastaan, vaikkakin Tuulitähti oli sitten lähtenyt kansasta Aurinkotuuleen pentujensa perässä, sekä Punatähden kuoltua.
''Sinun pitää selvittää se vastaus itsellesi mahdollisimman pian, Hiirenpolku. Kansa ei voi odottaa ja toivoa parasta kohdallasi, jos sinä epäröit heidän vihollisuutensa ja perheellisyytensä osalta. Sinä pidit Tuulitähdestä, mutta hänellä on nyt Kaiun johdattama uusi polku elämässään Aurinkotuulessa'', Huurrehämärä huokaisi pikkuveljelleen.
''Sanotko, että minun pitäisi luottaa ja tukea Raadelmatähteä?'', Hiirenpolku nyrpisti nenäänsä vastatessaan sisarelleen, joka pyöritteli silmiään hymyillen.
''Minä sanon vain, että jos olet uskollinen Lumotullepolulle, älä anna Myrskyvaahteran kärsiä siitä'', naaras hymyillen sanoi ja silitti veljensä lapaa, ennen kuin lähti askeltamaan kohti varapäällikköä, joka oli juuri aloittamassa partioiden nimeämiset. Hiirenpolku nielaisi itsekseen murheellisena.
Mutta sitten Tuulitähden, Huurrehämärän ja Lumotunpolun tuoksut, äänet ja tunteet väreillen haihtuivat, ja Hiirenpolku heräsi jälleen Kuulammelta. Siinäkö se oli ollut?
Kaiku kyseenalaisti hänen uskollisuuttaan? Sokea parantaja nousi jaloilleen ja apeana lähti vaeltamaan hyvinkin rauhallisin askelin takaisin kohti kotia. Oli vaikeaa taas omaksua sokeus, kun vielä hetki sitten hän oli nähnyt kymmenittäin valoja, sävyjä, värejä, kasvoja, paikkoja ja sen kaiken, joka muistutti hyvästä turvalisesta elämästä.

Kylmätaika oli saanut nauttia ajastaan Myrkkysuon parantajan pesässä yhdessä Myrkkyliljan kanssa. Vaikkei kyllä entinen Yötaivaan kissa voinut sanoa nauttivansa tämän kissan seurasta suurella tavalla. Myrkkylilja oli jotenkin omituisen laatuinen, ja vaikka pätevä parantaja, hän ei välttämättä ollut mikään sydämellisin ystävä. Tai sitten hän itse ei osannut vain tulla toimeen tämän kanssa. Kylmätaika antoi kuitenkin nyt käpäliensä jatkaa itsensä kuljettamista eteenpäin kohti Kuulampea. Siitä tuntui olevan paljon aikaa kun viimeksi parantaja oli päässyt käymään esi-isien puheilla. Metsässä olisi tapahtunut niin paljon viime kuiden aikana. Oliko Kylmätaika edes saanut oikeutettua paikkaansa parantajaoppilaana? Hän pudisteli päätään ja vilkaisi Myrkkyliljaan, joka vaitonaisena vain kulki hänen rinnallaan. Ehkä heistä jonain päivänä tulisi sellaisia työskentely pareja, että he voisivat jakaa jopa ajatuksia, sekä sanoja. Mutta jokin ei tuntunut naaraasta oikein luottavalaiselta sen suhteen. Kuulampi kuitenkin lähestyi, ja Myrkkysuon parantajat saapuivat muiden luo hiljaa näitä tervehtien. Parantajaoppilas painoi korviaan huomatessaan kissojen tuijottavan häntä Myrkkyliljan seurassa. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt mitään. Ehkä kissat saisivat tarvittavat tiedot sitten kokoontumisessa. Kun Yötaivas ei enää saapuisi paikalle. Sinisenharmaa naaras huokaisi hiljaa ja lähti sitten askeltamaan ylös kohti Kuulampea muiden perässä.

--

Kuulammen viileys tervehti heitä pitkältä, ja Kylmätaika tunsi puhdistavaa voimaa lammen ympärillä. Kaikki voisi varmaan kääntyä vielä parempaan suuntaan. Nyt he sentään voisivat rauhassa tavata esi-isiään. Naaraan askeltaessa lammen reunalle, hän seuraili sen pintaa hiljaisuudessa tuntien kihelmöintiä käpälissään. Viimein kissat alkoivat asettua lammen äärelle ja Kylmätaika otti myös paikkansa hieman etäämmältä Myrkkyliljasta, asettuen mahdollisimman mukavasti kylmälle kivelle makaamaan.

Uni, johon hän vajosi, tuntui äkkiä omituisen todelta. Kuin hän olisi vajonnut uneen, jossa asteli Kuulammelle, ja nyt heräisi Myrkkysuon leirissä. Kylmätaika hetken katseli ympärilleen, kunnes huomasi usvan ympäröivän leiriä, tajuten olevansa jonkinlaisessa unessa kuitenkin. Se kaikki kuitenkin tuntui niin todelta. Naaras maisteli ilmaa, huomaten sitten unensa seassa hahmoja. Kaksi hyvinkin tuttua kissaa, jotka istuivat vanhinten pesän lähettyvillä päät yhteen taivutettuina. He eivät näyttäneet nähneen naarasta, joten Kylmätaika lähestyi heitä varjoista. Miksi Kaiku tahtoisi näyttää hänelle omia ystäviään? Lumipuuman valkea häntä heilui omituisesti puolelta toiselle. Samoin kuin Jääorkidean siniset silmät säihkyivät ilkikurisesti puhuessaan veljelleen. Äkkiä Kylmätaian valtasi epämukava tunne. Miksi hänet tosiaan tuotiin tänne? Parantajaoppilaan yllättäen Jääorkidean musta käpälä osoitti lähes suoraan kohti Kylmätaikaa, joka hiipi leirissä hiljaa heitä kohden kuullakseen näiden sanat. Mutta käpälä osoittikin hänestä ohi kohti johtajan pesää. Miksi he puhuisivat Rikkotähdestä?

“Etkö ymmärrä, kun saamme heidät pois tieltämme, kaikki on lähes levitetty eteemme valmiiksi”, Jääorkidea murahti veljelleen, joka heilutteli hännänpäätään katse poukkoillessa leirissä, Rikkotähden pesästä kohti soturien pesää ja takaisin. Mistä ihmeestä he puhuivat? Epäilyttävä tunne levisi Kylmätaian käpäliin, kun tämä asettui oppilaiden pesän taa kuullakseen juuri ja juuri kaksikon keskustelun etäämmältä.

“Mutta, mistä tiedät että se tulee toimimaan?” Lumipuuma naukaisi itse hieman epäileväisenä sisarensa suunnitelmalle. Jääorkidea pyöräytti silmiä veljelleen ja käänsi tämän katseen kohti johtajan pesää.

“Kun toinen meistä on tuolla ylhäällä katselemassa alas kohti kansaa, jokainen heistä kuuntelee meitä, eikä ole halukas pistämään vastaan, ymmärrätkö? Päällikön sana on laki”, naaras naukaisi suuri virne kasvoillaan, ja Kylmätaika painoi korviaan alas. Miksi hänen kansatoverinsa suunnittelisivat jotain Myrkkysuon johtajan päänmenoksi? Eivätkö he olleet onnellisia? Vai toiko Kaiku esiin hänen tunteitaan omista kansalaisistaan? Mutta, hän luotti heihin kyllä. Eikä koskaan voisi näille kääntää selkäänsä. Mutta miksi hänelle nyt näytettiin tällaista?

“Se vaatii sinulta sisua sekä uskoa minuun. Mutta kaiken tämän jälkeen, olet kunnioitettu sekä vahva kissa, jota kukaan ei uskalla vastustaa”, Jääorkidea vielä lisäsi veljelleen, sitten siintäen katseensa suoraan Kylmätaian silmiin. “Kun hankkiudumme hänen perheestään eroon, on meillä vain vähän matkaa suureen voittoomme. Kaikki tulee putoamaan käpäliimme”, sanat alkoivat kaikui naaraan päässä, ja tämä henkäisi pelokkaana Jääorkidean ilkeälle katseelle, joka tuntui lävistävän hänen koko olemuksena. Usva peitti äkkiä leiriä ja vain siniset silmät jäivät hohtamaan sen keskelle, ennen kuin Kylmätaika upposi kierteeseen, ja heräsi lopulta kylmältä kiveltä. Naaras räpytteli auki silmänsä ja käänteli katsettaan lammella huolestuneena. Olisiko Myrkkylilja nähnyt jotain samaa? Pitäisikö hänen keskustella toisen kanssa unestaan? Se ei tuntunut Kylmätaiasta kovin selkeältä unelta, mutta hän ymmärsi Jääorkidean sanoista, mitä tämä haki takaa. Ja hänen veljensä vain seuraisi sisartaan tämän ilkeässä suunnitelmassa! Ei Lumipuuma ollut sellainen kissa yleensä, mutta jos Jääorkidea saisi tämän käännytettyä puolelleen, varmasti kolli vain seuraisi toista sokeasti. Mahdolliseen kuolemaansa. Tuo nielaisi ikävän palan kurkustaan ja kohosi sitten istumaan nuolaistessaan pari kertaa myös rintaansa. Hänen pitäisi miettiä kuulemaansa ennen suuria päätöksiä.

Leijonalilja askelsi hiljaisuuden vallitessa kohti Kuulampea. Hän ei kyennyt tarkkailemaan ympäristöä tai kiinnittämään huomiota tahtiinsa, hän vai askelsi hiljaa eteenpäin. Sinä päivänä Kukkaiselo oli kuollut tuntemattomaan sairauteen, eikä Leijonalilja kyennyt käsittämään miten naaras oli menehtynyt niin nopeasti. Hän oli vain kadonnut maailmasta, tuntemattoman seurauksena. Violetti silmäinen kolli lopulta upotti käpälänsä ei-kenenkään maan niittyyn ja katsahti viimein Koivumyrskyyn vierellään. Naaras näytti huolestuneelta mestaristaan, mutta myös huolestuneelta, että he voisivat myöhästyä. Punertava kolli lopulta ravisti päätään ja keskittyi ympäristöönsä nähden kuun alkavan pian nousta huolestuttavan korkealle.

“Mennään sitten”, hän tokaisi apeana ja lähti juoksuun ohi kokoontumispaikan, lopulta päätyen Kuulammelle johtavalle polulle, jossa odotti jo Taivaanliekin parantajat. Leijonalilja oli muistanut Syystähden maininneen Kanjoniudusta, heidän matkaajastaan, mutta miksi naaras olisi nyt Lokkitassun kanssa? Lokkitassu oli saanut keskusteltua Koivumyrskyn kanssa paljon viime kokoontumisessa, ja kolli oli siitä hyvillään, että hänkin sai hieman kontakteja muista kansoista.

“Emme olleetkaan niin myöhässä”, kolli tokaisi tervehdittyään ensin Kanjoniutua sekä tämän oppilasta. He rauhassa odottivat muut parantajat paikalle, lopulta lähtien liikkeelle ilman Ruskatammen tai Yötaivaan parantajia.

--

Leijonalilja asettui makaamaan paikalleen vieressään Koivumyrsky, ja viimeisen vilkaisun tehtyään muihin parantajiin hän nuolaisi vettä ja vaipui horrokseen. Kollia ei enää haitannut vaikkei hän olisi saanut Kaiulta vastauksia. Hän vain tahtoisi päästä tapaamaan Kukkaiseloa, jotta voisi pyytää tältä anteeksi tekemäänsä virhettä. Hän olisi voinut pelastaa toisen. Mahdollisesti. Mutta paikka, jonne kolli lopulta joutui ei ollut lähelläkään Kaiun maita, tai edes oman kansan reviirejä. Leijonalilja käänteli päätään usvaisella tuntemattomalla maalla, ja lopulta tunnisti sen osaksi vuorijonoja.

“Tännekö te minut lähetätte kärsimään?!” Leijonalilja huusi usvaan vihoissaan, kunnes alkoi käännellä päätään toivoessaan löytävänsä jotain hyödyllistä. Mutta kaikki näytti samalta. Vuoria, lunta, usvaa. Leijonalilja ei ymmärtänyt, mitä hänen täältä pitäisi löytää? Ei siellä ollut edes oppaita kertomassa hänelle sekalaista ennustetta! Kolli sihahti ja potkaisi lunta maasta, huomaten kuitenkin sieltä esiin putkahtavan vihertävän orren. Hän katsoi tuota lumen alta vehreänä nousevaa kasvia ihmeissään, ja lopulta siivosi lunta pois sen ympäriltä. Lisää orsia kohosi maasta ja Leijonalilja ei voinut ymmärtää, miten tällainen kasvi, joka kasvaisi vuorilla, selviäisi vielä lumen alla hyvän näköisenä? Shamaani yritti haistella siitä lähtevää tuoksua, mutta ei hän aistinut ympärillään muuta kuin puuterimaista lunta käpälissään sekä tuulen ääntä korvissaan. Usva alkoi peittää maata hänen allaan sekä ympärillään, ja Leijonalilja painoi viimeiset terävät yksityiskohdat kasvista ylös, ennen kuin kaikki peittyi kieppuvaan usvaan ja kolli päätyi takaisin Kuulammen äärelle. Hän räpytteli silmiään ja katseli lammen pintaa, jossa näytti vilahtavan tutut vihreät silmät. Hän kohotti kulmiaan ja oli lähellä kutsua ystäväänsä, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin saapuikin. Ehkä Kukkaiselo ohjasi hänen käpäliään? Tai jopa Lumisusi olisi osallisena? Rauhattomana Leijonalilja kohosi istumaan ja jäi hiljaa katselemaan muiden parantajien heräilyä, sekä saapumista takaisin heidän maailmaansa.

//Parantajien kokoontuminen alkaa!
Kanjoniutu antoi käpäliensä kuljettaa itseään eteenpäin. Hän ei oikein osannut odottaa, miten tai millaiseksi hänen elämänsä muuttuisi tämän yön jälkeen. Entinen matkaaja oli ottanut hoitaakseen Hehkukuun käärmeenpuremaa, ja hän oli vielä ollut Lokkitassun kanssa tarkastamassa kansan uusien pentujen vointia. Kaikki oli näyttänyt hyvältä. Paitsi tietysti Hehkukuun ja Vaahterakimalteen vointi. Liekkililjan hautajaiset oli myös pidetty ennen heidän lähtöään Kuulammelle, ja Kanjoniutu nyt toivoi, ettei kansa saisi enempää suru-uutisia. Olisi taas tapahtumia riittäväksi hetkeksi aikaa. Ruskea naaras katsahti oppilaaseensa rinnallaan, kun he alkoivat lähestyä Saukkoluolaa sekä viimein kokoontumispaikkaa, jossa olisivat käyneet puoli kuuta sitten. He tulisivat käymään siellä vielä useaan kertaan, ainakin toivon mukaan. Kanjoniutua vain huoletti, että hänen pitäisi täten kohdata kaikki parantajat, sekä kansalaiset, parantajana. Ei enää kansan matkaajana. Kai hän voisi kuitenkin käydä vielä Kuurasuden luona? Hänen pitäisi vain lähettää Lokkitassu matkoihinsa ensin. Naaras nielaisi palan kurkustaan ja lopulta vauhtia hidastaen kaksikko seisahtui odottamaan polun päähän muita. Heidän piti lähteä hyvin ajoissa, jotta he ehtisivät perille samaan aikaan kuin muut. Heidän matkansa oli varmasti pisin kaikista kansoista. Kanjoniudun yllätti lopulta muiden kissojen saapuminen, ja kaikki tervehtivät toisiaan ystävällisesti, joka oli hieman yllättävää naaraalle. Mutta parantajathan olivat soturilaista irrallisia toimijoita, ja varmasti eläisivät erilaista elämää erilaisin tuntein kuin soturit. Varmasti he myös näin pitäisivät yhtä paremmin. Kanjoniutu saapui tervehtimään myös muita ja esitteli itsensä Taivaanliekin uutena parantajana, joka ansaitsisi parantajanimensä tänä yönä.

--

Kuulammen äärelle päästyään Kanjoniutu empi pienen hetken. Kun hän nukahtaisi tämän lammen äärelle, hän ottaisi vastaan aivan toisenlaisen elämän, toisenlaisen persoonansa. Hänestä tulisi kansansa täyspäiväinen auttaja, johtajan tukija, kaikkien ystävä. Hetken kaikki tuntui hyvin pelottavalta matkaajasta. Jos hän tahtoisikin jatkaa matkaajan tehtäviään? Voisiko hän? Tuo nielaisi empien ja katseli lammen pintaa, kun kissat alkoivat jo nukahtaa lammen äärelle. Niin naaras huokaisi syvään, nielaisi lammen veden pintaa, painoi päänsä käpälilleen ja uppoutui kylmän hyytävään uneen.

“Tervetuloa, Kanjoniutu”, lainehtivan pehmeä ääni tervehti häntä, ja lopulta ruskea turkkinen naaras kehtasi avata silmänsä. Hän makasi ruohikon keskellä, häntä ympäröiden useat tähtiturkkiset kissat, silmät tuikkien tarkkaillen häntä. Kanjoniutua kuumotti suuresti. Tuo kömpi äkkiä jaloilleen ja painoi päätään tervehtiäkseen häntä edeltäneitä, sekä muita huterasti tunnistettavia Taivaanliekin kissoja. Hän yritti etsiä sieltä monia kasvoja, muttei kyennyt tunnistamaan sitä, ketä halusi tavata.

“Olet saapunut tänne oppilaasi kanssa hakemaan parantajanimesi, eikö?” kaikuva ääni naukui astellessaan lähemmäs Kanjoniutua, ja Noeksi tunnistettava entinen parantajakissa hymyili hänelle lämpimästi, vaikka tämä tunnistikin naaraasta hehkutan epäilyn sekä varovaisuuden. Noki kuitenkin yritti luoda hetkeä hänelle mukavammaksi. Kanjoniutu vain nyökäytti päätään syvään katsellen yhä uudestaan kissojen rivejä. Keitä nämä kaikki kissat olisivat?

“Siinä tapauksessa, minä, Noki. Taivaanliekin entinen parantaja, pyydän kaikkia ympärilläni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on valmis unohtamaan aiemmin elämänsä elämän ja ottamaan vastaan parantajan taidot, yhteyden Kaikuun sekä vastuun kansansa hoitamisesta. Kanjoniutu, lupaatko noudattaa parantajan tapoja, pysymällä erossa klaanien välisistä vihoista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, jopa henkesi uhalla?” Noki naukui juhlalliseen sävyyn, ja nyt Kanjoniudun oli pakko ottaa vankempi asento käpälillään. Tässä se nyt olisi. Se hetki. Ruskea turkkinen naaras räpäytti silmiään pari kertaa ja kohtasi sitten Noen katseen vieno hymy huulillaan.

“Lupaan”, hän naukaisi tasaiseen sävyyn ja kohtasi Noen katseen iloisena.

“Siinä tapauksessa, Kaiun voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Tästä lähtien sinut, Kanjoniutu, tunnetaan nimellä Kanjonivuokko. Kaiku kunnioittaa sinun avoimuuttasi sekä jaksamistasi, ja hyväksymme sinut Taivaanliekin täydeksi parantajaksi!” Noki naukui kaikuvalla äänellään ja saapui sitten koskettamaan Kanjonivuokon otsaa. Naaras tunsi säihkyvän laineen virtaava ylitseen, kun hän kurotti nuolaisemaan Noen lapaa ja vetäytyi sitten takaisin saaden kaikkien tähtiturkkisten katseet itseensä. Kanjonivuokko tunsi tukehtuvansa siihen kaikkeen valoon, huomioon, vastuuseen.

“Kanjonivuokko! Kanjonivuokko!” naaras kuuli Kaiun jäsenten huutavan uutta nimeään, ja niin hän painoi päätään hymyillen itsekseen. Tässä hän nyt olisi. Taivaanliekin parantaja. Syvä huokaus pääsi kuitenkin hänen suustaan, kun kissojen hahmot alkoivat haihtua. Kuitenkin yksi turkki ei haihtunut vielä paikalta.

“Kanjonivuokko”, se ääni sanoi hiljaa, mutta kaikella tunteella, jota voisi koskaan tarkoittaa.

“Lotusturkki!” Kanjonivuokko huudahti kyynelet silmissään ja syöksähti veljeään kohden, mutta kuin näkymätön seinä olisi estänyt hänen kulkunsa.

“Kanjonivuokko, sinun täytyy muistaa, ketä palvelet. Olet nyt täysi oikeutettu parantaja. Et voi käyttää enää hyväksi entisen arvosi oikeuksia, vaikka parantajan oikeudet ovatkin samankaltaisia”, Lotusturkin välittävä ääni naukui, ja Kanjonivuokko tuijotti veljeään epäuskoisena.

“Mitä sinä tarkoitat?” hän ynähti ja katseli veljeään korvat luimistuneina alaspäin.

“Kaikki ei ole tarkoitettu toimimaan. Olet nyt Kaiun polulla, ja sinun tulee kunnioittaa sitä Kanjonivuokko. On aika miettiä mikä on sinulle tärkeintä”, harmaa kolli naukui vielä ennen kuin hänen äänensä haihtui olemattomiin ja tapaaminen veljen kanssa päättyi pyörteeseen, joka veti naaraan mukanaan takaisin lammen reunalle. Kanjonivuokko hengitti raskaasti ja hän räpytteli silmiään epäuskoisena. Miksi Lotusturkki tulisi sellaista sanomaan?! Ei hän voisi valita ketään, päättää vain jotain. Kanjonivuokko oli vapaa sielu. Oliko tämä polku sitten huono valinta?

Koivutassu katseli haltioituneena tähtikissojen rivejä hämmästellen. Hän katsoi silmät loistaen Leijonaliljaa tämän sanoessa perinteisiä sanoja. Hän huomasi Leijonaliljan puheen jälkeen kuinka yksi kissoista astui eteen ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti ja nyökäten samalla Leijonaliljalle. "Lupaatko elää parantajien lakien mukaan ja suojella kaikkia kissoja tasa-arvoisesti jopa oman henkesi uhalla"? Lumisusi kysyi. "Lupaan". Koivutassu vastasi itsevarmasti. "Siinä tapauksessa Kaijun voimien kautta annan sinulle parantaja nimesi. Koivutassu tästä lähtien sinut tunnetaan Koivumyrskynä. Olet lempeä ja kärsivällinen ja sitä taitoa tarvitaan parantajan polulla". Lumisusi naukui. "Koivumyrsky"!! "Koivumyrsky"!! Kaikki huusivat. Koivumyrsky tunsi ylpeyttä sisimmässään. Ihan oikea parantaja. Hän mietti ja hymy levisi hänen huulilleen ja silmät kirkastuivat entisestään. Hän nuolaisi myös rintaturkkiaan hiukan vaivaantuneesti. Hän antoi hurrausten kaikua ilmassa ja samalla miettien, että kun palaisi kotiin hän voisi kertoa Aurinkotäplälle ja yöturkille saaneen oikean parantajan nimen.

//Aaduska
Leijonalilja veti keuhkonsa täyteen Kuulammen kylmää sekä virkistävää ilmaa, joka oli täynnä sitä maagista vivahdetta, joka sitä oli joka ikinen yö ympäröinytkin. Ehkä ilmassa tuoksui vielä sen tuhonnut pahamielinen myrkky, mutta Leijonalilja uskoi sen vain olevan jäljellä profetian kissojen puhdistuksen jälkeen. Oranssin punertava kolli asteli alas Kuulammen ääreen, ja katseli, miten rauhallisesti, mutta myös innosta säkenöiden, Koivutassu asteli mestarinsa perässä ja lopulta asettui rannan ääreen istumaan. Hetken aikaa violettisilmäinen mestari vain tarkkaili oppilastaan, joka katseli kuvajaistaan lammen pinnasta, ennen kuin kohotti katseensa mestariinsa. Viimein Leijonalilja nyökäytti päätään tomerasti ja asettui makuulle.

“Saavumme samaan paikkaan, ja kerron esi-isille toiveeni. Jos he näkevät sinussa potentiaalia, sekä ottaneesi haltuun parantajan polun sekä opit, he tekevät sinusta oikean parantajan rinnalleni”, Leijonalilja nopeasti naukui Koivutassulle, joka oli asettunut myös makuulle mestarinsa viereen. Koivutassu katseli mestariaan, ennen kuin nyökkäsi päällään hymyillen. Mestari nyökäytti päätään takaisin oppilaalleen, ja nuolaisi sitten hieman viileää vettä kielelleen, ennen kuin hukkui kylmän viileään virtaan, joka ohjasi hänet kohti Kaikua.

--

Leijonalilja heräsi pikaisesti tasaiselta nurmelta, jonka ruohikossa leikki tuuli tuoden mukanaan erilaisia tuoksuja. Kolli maisteli tuoksujen virtaa, samalla tarkkaillen ympäristöään, koska hänen eteen ilmestyisi esi-isiä. Koivutassua ei kuitenkaan näkynyt vielä missään, joten Leijonalilja lähti tassuttelemaan ympäristöönsä, pian huomaten oppilaansa nousevan käpälilleen erään kiven takaa. Shamaani hiljaa lähestyi oppilastaan, kunnes yhtäkkiä läheisestä aluskasvillisuudesta alkoi astella esiin tähtiturkkisia kissoja yksi kerrallaan. Leijonalilja ajatteli ensin vanhimpien parantajien astelevan paikalle, ennen kuin alkoi tunnistaa parantaja ystäviään, sekä lopulta ihanan Lumisuden. Suuri hymy nousi kollin huulille kun heidän katseensa kohtasivat, mutta Lumisuden katse oli lopulta siirtynyt Koivutassuun. Leijonalilja tervehti Koivutassua pienellä nyökkäyksellä lähestyessään oppilastaan, sitten seisoen ryhdikkäänä esi-isien edessä.

“Parantaja ystäväni, Kaiun muistetut esi-isät. Olen tuonut mukanani oppilaani Koivutassun, jonka ikä sekä taidot ovat osoittaneet minulle ylpeydenaiheen”, kolli katsahti säihkyvin silmin oppilaaseensa. “Olen varma, että hän on valmis kansan oikeaksi shamaaniksi”, Leijonalilja lopetti ja kohotti katseensa säihkyturkkisiin kissoihin edessään. Näytti siltä, että pieni valkea Lumisusi olisi puhumassa Koivutassulle.

//Voit jatkaa seremonian loppuun Lumisuden antaessa Koivulle parantajanimensä ^^

Martin tarinoita osa 2: Hämärä, pahan klaanin hyvä kettu

Eräänä iltana Martin takana taivas oli kuin tulessa Auringon viimeisten säteiden värjätessä taivaankannen verenpunaiseksi ennen utuisen hämärän laskeutumista kaksijalkalan reunamalle. Yleisönä oli jos monenlaista kissaa; vanhaa ja nuorta, kotikisuja ja metsäkissoja. Martti oli tänä iltana päättänyt kertoa eräästä ystävästään, joka ihme kyllä oli kettu. Martin mielessä painoi pieni kaiho muistellessaan minkälaisia seikkailuja he olivat yhdessä kulkeneet ennen kuin heidän polkunsa erkanivat monta vuodenaikaa sitten. Lähistöllä mustarastas visersi kerran pitkän monimutkasen sävelkuvion kuin hyvää yötä toivottaen. Martti oli viimein tyytyväinen yleisön hiljaisuuteen, jopa nuoremmat kissat malttoivat hetken olla paikoillaan. Hän aloitti jämäkästi naukaisten.

//Tarina alkaa//
Ketut! Nuo ryökäleet, ryövärit ja haisevat kirppukasat. Varmasti moni täällä on samaa mieltä kanssani siitä ettei ottaisi kettua naapuriksi mistään hinnasta. Nyt kerron teille tarinan kettujen klaanista. Kukaan ei tiedä onko se vielä olemassa. Ketuilla ei ole tapana hirveästi kertoilla asioistaan ja lähes ne kaikki elävät erakkoina. Kuten voitte ehkä kuvitella nämä klaaniketut olivat moninkertaisesti pahempia kuin mitkään tapaamanne ketut. Tätä klaania seuranneet ketut olivat erittäin verenhimoisia ja raivoisia taistelijoita. He ilmeisesti seurasivat metsäkissojen tapaan esi-isiensä johdatusta. Todellisuudessa esi-isien äänitorvena toimi vain yksi hyvin katala ja sadistinen yksilö, joka hallitsi klaania pitämällä visusti eri perhekuntien välit sotaisina ja varmistamalla, että perheiden päänä olisi aina vallanhimoinen yksilö. Perhekunnilla oli vahvuutensa ja viekkautensa mukaan arvojärjestys, joka muuttui sitä mukaan kun sisäisissä taisteluissa voimasuhteet muuttuivat. Kettuja kuoli jatkuvasti ihan vain klaanin omissa välienselvittelyissä, kun joku perhe tahtoi nousta arvoasteikossa korkeammalle. Tyypillistä oli että perheen päät pyrittiin salamurhaamaan, jottei uhriperhe voisi nostaa mekkalaa toisen perheen verenhimosta. Tosin kaikille oli aivan päivänselvää kuka salamurhasta hyötyisi eniten, mutta ilman todisteita ei kukaan viitsinyt tassuaan liikauttaa.

Tälläisessä kasvuympäristössä koulutettiin sekä häikäilemättömiä että viekkaita tappajia. Kuitenkin eräs kettu näki tuon kaiken läpi. Ei ollut mitään tolkkua taistella keskenään arvojärjestyksestä sehän oli pelkkää turhaa verenvuodatusta. Tosin hänen näkemyksiään ei kuunneltu puolella korvallakaan ja hän sai perheeltään mitä ankarimman koulutuksen, josta hänen arpinen kehonsa kielii. Silti ei nuoren ketun ihanteita murrettu. Hän kuitenkaan tiennyt mitä tehdä tai mihin hän voisi mennä sillä hän ei voisi välttyä tappamiselta ja verenvuodatukselta niin kauan kuin eli klaanissa. Ulkomaailmastakaan hänellä ei ollut paljonkaan tietoa. Ulkomaailmasta ketuille kerrottiin pelkästään valheita. Joka kiven kolossa ja puun latvassa piili kuulemma hirmuinen vaara. Vain tiheä synkkä metsä, jossa ketut asuivat oli turvallinen saareke vaarojen keskellä. Kuitenkin päättäväinen nuori kettu hiippaili aina tilaisuuden tullen yhä kauemmas ja kauemmas leiristä tehden kierroksia lopulta jopa synkän metsän laitamille asti. Siellä mekin kohtasimme.

Silloin olin vielä nuori ja seikkailunhaluinen erakkona elävä kissa. Olin jo päiväkausia kävellyt kohti etelää tietäen roudan pian valtaavan maan, jolloin elo olisi helpompaa, jos kulkee riistan perässä kohti loputonta suolaista vettä ja lämpimämpiä säitä. Kuitenkin pieni virhearvio kiivaan virran ylittävän oksan kestävyydestä oli viedä minulta hengen. Suureksi yllätyksekseni raateluhampaat, jotka normaalisti repisivät kissanturkin yhdellä puraisulla olivat ne jotka tällä kertaa repäisivät minut loputtomasta tyhjyydestä takaisin Auringon alle. Sitten siinä tuijottaessani niihin syviin purppuraisiin silmiin, joita ympäröi tuhkanharmaa turkki, luulin sittenkin lähteväni tallaamaan tutkimattomia polkuja, sinne missä Aurinko ei paista. Näissä silmissä kuitenkaan ei palanut ketuille tavalliset vihan liekit vaan myötätunnon lämmin hehku. Toivuttuani järkytyksestä tarpeeksi yritin kiittää pelastajaani, mutta tämä ei luonnollisesti ymmärtänyt puhettani. Jokin yhteys kuitenkin välillämme syntyi. Tämän haukauhduksista tunnistin hyvät aikeet ja innostuksen. Tunsin vastustamatonta tarvetta seurata kettua. Se johdatti minut taitavasti metsässä suojaisia kulkureittejä pitkin niin että tuskin huomasin muiden kettujen hajuja. Erään kukkulan harjalla tämä pysähtyi ja kävi matalaksi terävät korvat käännettyinä kohti suurta leiriä, jossa vaikutti olevan lukuisia maanalaisia, että piikkipensain vuorattuja pesiä. Tarkkailimme leiriä auringonlaskuun asti ja sain jo siinä katsellessani jonkinlaisen kuvan klaanin tavoista, jotka saivat pelkotuoksuni varmasti silloin löyhkäämään ilmassa sakeampana kuin sumu. Onneksi kukkulan laelta tuuli puhalsi päinvastaiseen suuntaan. Kettu aivan selkeästi elehti niin että halusi minut jäävän odottamaan. Minulla ei tosin ollut vaihtoehtoja. En mitenkään olisi päässyt sieltä hengissä pois ilman häntä.

Yön pimeimpänä hetkenä kettu palasi mukanaan pienemmän samannäköisen ketun kanssa. Se oli ilmeisesti hänen sisarensa. Kettu huitoi päällään kohti metsää ja lähti pikaravia huidellen tällä kertaa suoraa reittiä verrattuna päivän mutkitteluun. Ymmärsin pian hänen kiireensä kun kintereiltämme alkoi kuulua useita yön hiljaisuutta raastavia haukahduksia. Olin lähes sokea pimeässä tuntemattomassa metsässä. Kaikki sen päivän tapahtumat olivat niin uskomattomia etten voinut vaan muuta kuin luottaa täysin vaistooni ettei tämä kettu vie meitä suoraan tuhoon. Ennen metsänreunaa tajusin etäisten haukahdusten loppuneen hyvän aikaa sitten. Olin huokaista helpotuksesta kun ympärilläni räjähti lyhyt, mutta sitäkin verisempi taistelu. Uusi tuttavani oli repinyt kahdelta takaa-ajajalta kurkun auki vain muutamassa silmänräpäyksessä ja minä onnistuin kuin ihmeen kaupalla huitaisemaan yhtä suoraan nenän päähän, joka sai sen perääntymään. Lopulta maassa lojui kolme ketun ruumista, joista yksi oli uuden tuttavani sisar. Hieman kauempaa kuului jälleen haukahduksia. Yksi pakoon lähtenyt kettu olisi tuonut loput paikalle hetkenä minä hyvänsä. Purppurat silmät hohtivat kuunvalossa tällä kertaa veren tahriman turkin ympäröimänä. Nämä menetyksen hetkeksi sumentavat, mutta lopulta kylmän päättäväiset silmät eivät enää metsään katsoneet kun pinkaisimme juoksuun ennättääksemme mahdollisimman kauas pimeän turvin.

Metsän tapahtumien jälkeen kuljimme yhdessä ja opimme jokaisella yhteisellä askeleella ymmärtämään toisiamme ja tuntemaan toisemme paremmin. Välillämme oleva luottamus ja ystävyys oli syvempi kuin eläessäni minkään kissan kanssa. Tiesin löytäneeni uskollisen toverin, joka kulkisi kanssani maailman ääriin ja takaisin. Klaanissa ei ketuilla tunnettu nimiä, vain heidän perhekunnallaan oli väliä. Täten keksimme yhdessä kutsua häntä siitä lähtien Hämäräksi.

//Tarina loppuu//

Viimeiset lauseet valuivat vanhan tarinoitsijan kurkusta hitaasti käheällä äänellä. Hän oli väsynyt eikä jaksanut turista ketusta sen enempää, vaikka kerrottavaa olisi ollut vaikka millä mitalla. Hänen lopettaessaan kohu kävi yleisössä. Suurin osa oli selkeästi sitä mieltä ettei sellaista kettua voinut olla olemassakaan. “Kissat on niiden saalista.”, “Ei ne ajattele mitään.” “Pötyä”, kuuluivat vastalauseet kun taas jotkut harvat puolustivat kertojaa, joka heidän mielestään ei ole valehtelija. Marttia ei varsinaisesti voinut vähempää kiinnostaa uskoiko kukaan. Hän sai kerrottua tarinansa ja nyt oli aika mennä nukkumaan. Myöhäisillan purppuransävyinen taivaanranta muistutti jälleen ystävästä ja hän lähetti hiljaisen pyynnön kenelle tahansa, joka sattuisi kuulemaan, että Hämäräkin saisi elää arvokkaasti loppuun saakka.

Sanoja: n.960

Koivutassu heräsi parantajan pesässä ja katseli pesän kattoa. Hän halusi jotain tekemistä joten hän meni ulos ja alkoi etsiä mestariaan aukiolta. Hän katseli Leijonaliljan violetteihin silmiin ja ihmetteli mielessään, että mitä mestari teki täällä ulkona katselemassa pimenevää taivasta. "Miksi istut täällä tutkien taivasta"? Koivutassu kysyi hämmästellen katse mestarissaan. Hän huomasi kuinka Leijonalilja käänsi katseensa taivaaseen ja Koivutassu kääntyi katsomaan sitä myös. Kun hän huomasi Leijonaliljan kääntäneen katseensa häneen hänkin käänsi taas katseensa mestariinsa. "Kun löydän jotain kerron sen sinulle koivutassu". Leijonalilja oli sanonut ja Koivutassu nyökäytti päätään. Hän mietti hetken, että oliko nyt kovinkaan hyvä hetki ja hän perääntyi askelen, mutta kun kuuli mestarinsa kehotuksen tulla takaisin hän astui askelen edemmäksi. Kun hän kuuli Leijonaliljan sanat hän katseli mestariaan ihmeissään. "Saanko minä oikean Shamaani nimen"? Hän ihmetteli ja näki Leijonaliljan nyökäyttävän päätään(?). Koivutassu lähti ripeästi kohti pesää ja penkoi yrtti varastosta kaikki tarpeelliset matka yrtit joita he tarvitsivat matkalla kuulammelle. Hän kääräisi yrtit kokoon ja vei ne aukiolle jossa Leijonalilja odotti häntä. Kun he lipoivat yrtit suuhunsa he lähtivät matkaan. Hän katseli ympärilleen ja kun näki imperiumin hän värähti muistellessaan aikoja sieltä kun he olivat Leijonaliljan kanssa olleet vankeina ja juuri se kun hän oli saanut tutustua leijonaliljaan sai hänet valitsemaan shamaanin polun. Hän piti yrttien keräämisestä ja lajittelusta ja muistamisista ja myös sairaiden kissojen hoidosta, koska siitä tuli hänelle hyvä mieli kun hän sai toisen kissan kivut pois ja sai parannettua tämän ja sitten kun hän sai hoidettua kaikkien kissojen haavoja ja kun ne parantuivat. Koivutassu hengitti hiukan raskaasti kun hän ei meinannut pysyä vauhdissa mukana. Kun he saapuivat lähelle kuulampea hän kuunteli tarkasti leijonaliljaa joka ohjeisti häntä. Hän lähti Leijonaliljan perässä innoissaan kohti Kuulampea

//Aaduska, Koivumyrskyn parantaja seremonia!

Leijonalilja katsahti kohti pimenevää taivasta, keinutellen häntäänsä rauhallisesti takanaan. Ajatukset hänen päässään seikkailivat kaikki erilaisia risteileviä polkuja, kulkivat kapeita kujia sekä ylittivät suuria virtaavia jokia. Hänen ajatuksissaan kahisi myös tuuli, joka kuitenkin lopulta keskeytti mestarin ajattelun, kun tutun kahinan aiheuttikin Koivutassu, joka astui parantajan pesästä ulos etsimään mestariaan. Nuoren pörröisen naaraan meripihkan sävyiset silmät etsivät mestarinsa violetin katseen, ja lopulta toinen kallisti päätään ihmetellessään, mitä mestari tekisi pesän ulkopuolella pimenevän päivän jälkeen.

“Miksi istut täällä tutkien taivasta?” Koivutassu oli kysynyt, ja Leijonalilja käänsi katseensa takaisin taivaalle oppilaastaan. Hän ei itsekään ollut aivan varma. Ehkä hän haki sieltä vastauksia, avunpyyntöä ajatuksiin, tai katseli sitä vain haltioissaan. Kolli lopulta kohautti olkiaan, kääntäen katseensa kuitenkin takaisin Koivutassuun. Hän todella oli kasvanut, ja mestari oli ylpeä oppilaastaan, joka oli saanut haltuunsa parantajan polun, sen yrtit sekä säännökset.

“Jos löydän vastauksen sieltä, kerron sen sinulle Koivutassu”, kolli tokaisi räpäyttäessään silmiään naaraalle, joka luimisti korviaan hieman ihmeissään. Ehkä mestarin intensiivinen viileä katse sai naaraan epäilemään huonoa hetkeä, ja perääntymään takaisin pesään. “Mutta odota vielä, tule takaisin”, kolli lopulta tokaisi vikkelämmin ja itsekin otti pari askelta aukiolle päin. Suurin osa kissoista oli painumassa päivän tehtäviltä lepoon, mutta Leijonalilja ei tuntenut väsymystä käpälissään. Ehkä tänään olisi se yö, jota hän itsekin oli aina odottanut pisimpään. Koivutassu asteli varovasti ulos pesästä ja katseli mestariaan epäileväisenä, mitä tällä olisi mielessä.

“Olet toiminut kanssani shamaanina jo hyvän tovin, ja vaikka aloitit koulutuksesi myöhemmin kuin oppilas olisi voinut, olet ottanut shamaanin työn arvolla vastaan”, Leijonalilja tuumi ja katseli oranssia pörröistä oppilastaan vieno hymy suupielessään. “Käy sekoittamassa meille äkkiä matkayrtit. Me lähdemme vielä Kuulammelle”, kolli naukaisi ja katseli miten oppilaan silmät kirkastuivat oitis, kun tämä syöksähti pesään hääräämään heille matkayrttejä. Se tarkoittaisi oppilaankin mielessä vain yhtä asiaa, ja sitä hän varmasti odotti innolla. Leijonalilja odotti aukiolla katseensa käydessä johtajan pesässä, jonne oli päivän päätteeksi Tulikettu siirtynyt ruokailemaan Risatähden kanssa. Shamaani oli myös iloinen siitä, miten hyvin uusi johtaja olikaan sopeutunut kansaan, ja hänen rinnallaan toimi kansan uskollisin soturi. Aurinkotuuli voisi vielä nähdä kirkkaampia päiviä heidän johtajien sekä shamaanien avulla.

--

Koivutassu oli pian saapunut takaisin yrttien kera, ja kaksikon lipaistessa inhalta maistuvat yrtit suihinsa, he lähtivät leiristä hiljaa tassut rummuttaen maata. Leijonalilja ohjasi Koivutassua kohti Kuulampea, joka vaarallisesti ehkä ensin kaarsi kohti entistä Imperiumin luolastoa. Kaukaa katsottuna, romahtanut sekä vaaralliselta näyttävä kivikasa vieläkin uhkui kauhua, pelkoa, pahuutta. Mutta sinne heidän ei enää koskaan onneksi tarvinnut käpälillään astua. Leijonalilja oli jopa yllättynyt siitä, miten hyvin Roihutaivas oli selvinnyt tapahtuneista veljensä kanssa. Oli heillä silti pahoja unia toisinaan, mutta Roihutaivas oli jopa saanut itselleen kumppanin, sekä pentuja ei kauaakaan Imperiumin tuhon jälkeen. Se oli hänestä yllättävää, mutta hyvillään hän oli. Hän oli saanut avustaa sisartaan, ja toivottaa kaksi uutta Aurinkotuulen kissaa tähän maailmaan. Hymy oli taas kaareutunut hänen kasvoilleen, kunnes kolli kuuli viereltään Koivutassun raskaan hengityksen. Oitis shamaani hidasti vauhtiaan, ja antoi käpäliensä hidastaa itseään, kun he viimein ohittivat kokoontumispaikan, ja saavuttivat polun, joka johtaisi Kuulammelle. Oranssin punertava kolli oli seisahtunut jopa hetkeksi polulle, katseensa kulkiessa ylöspäin vuoren linjoja pitkin vielä taivaalle, jossa nouseva kuu hohti heille valoaan. Kaiku ottaisi heidät tänään vastaan.

“Olemme tällä kertaa kaksin täällä, joten et pääse valitettavasti tapaamaan parantajaystäviäsi. Mutta ei myöskään puolen kuun kokoontumiseen ole kauaa. Käymme tavanomaisesti makaamaan lammen äärelle, ja yhdessä matkaamme Kaikuun. Siellä he ottavat meidät vastaan, ja esitän heille toiveeni sinusta”, Leijonalilja naukui lopulta oppilaalleen kääntäessään katsettaan kohti oppilastaan, jonka pörröinen turkki sojotti joka suuntaan ehkä innostuksesta, mutta myös matkalla johtuneesta tuulesta. Mutta myös tämän silmät säkenöivät erittäin kirkkaalla tavalla, joka toi kollin mieleen Lumisuden. Oi toivottavasti Lumisusi olisi heitä vastassa! Shamaani nyökäytti päätään tomerasti oppilaalleen, ja he lähtivät nousemaan polkua pitkin kohti Kuulampea.

//Snaken kuolema, Tuskatiikerin tilanne, Umbran edistyminen
Iltahämärä kohosi käpälilleen parantajien pesän juurelta lähtiessään askeltamaan kohti puhujanpaikkaa, josta Tuskatiikeri oli aiemmin ollessaan kunnossa puhutellut jäljellä olevaa kansaansa. Pieneksi muotoutunut Imperiumi oli löytänyt itselleen kyllä kodin, mutta olivatko kissat kuitenkaan tyytyväisiä, tai enää Imperiumin vallan puolella? Oranssin ruskea kolli tassutti hiljaa häntä maata viistäen kohti kiveä, katseen kääntyessään pikaisesti kohti pentutarhaksi koostettua pesää. Nokipentu oli ollut hiljainen ja itsenäisesti kasvava, sillä pentutarhassa ei emoja ollut tällä hetkellä. Raivonkorento oli kuitenkin lupautunut hoitamaan pientä, sillä Huurrehaamu ei tosiaan ollut palannut edes parin päivän retkeltään. Kolli tuhahti ärtyneesti sille mielipuoliselle naaraalle, lopulta ottaessaan paikkansa puhujanpaikalta.
”Imperiumin kissat!” hän kokosi kissansa paikalle, jotta jokainen saapuisi kuulemaan hänen asiansa. ”Kuten varmasti tiedätte jo, Snake on joutunut sairauden kouriin, eivätkä yhdessä Sammakkokasvon kanssa ole saaneet tälle parannusta, jonka myötä Snake on nyt liittynyt Kuolon riveihin. Sammakkokasvo toimii parhaansa mukaan parantajanamme, kunnes riveihimme saapuu uusi parantaja, tai hän löytää itselleen oppilaan. Kyllä Kuolo ohjaa hänen käpäliään, onhan Sammakkokasvo jo saanut koulutuksensa lähes loppuun”, kolli nyökäytti päätään arvostavasti kohti nuorta parantaja kollia, jonka lavat olivat kuitenkin apeasti kyyryssä niin Snaken kuin Tuskatiikerinkin puolesta.
”Toisena asiana haluaisin puhua Tuskatiikeristä. Hän on myös joutunut sairauden kouriin, ja hänen elämänsä näyttää olevan hyvin vaakalaudalla. Edes Snake ei tiennyt miten häntä pitäisi hoitaa, ja nyt Sammakkokasvo on yrittänyt jo kaikkensa, että Tuskatiikeri saisi elämänsä hallintaansa”, Iltahämärä tarkkaili kissoja, joiden kasvoilla vilkkui hieman epävarmuutta, mutta toisia se ei paljoa jaksanut kiinnostaa. ”Niinpä laumamme Amiraalina tahdon ottaa Imperiumin hallintaani, sillä heikko johtaja ei ole kansallemme arvoinen. Tuskatiikerin mahdollisuudet selvitä ovat heikot, joten emme voi turvautua siihen että hän palaa johtajaksemme pian. Imperiumi kuitenkin tarvitsee vahvan johtajan itselleen, ja minä hänen seuraajanaan otan nyt hänen paikkansa!” Iltahämärä julisti ja sai kissojen joukosta hieman omituisia katseita sekä kysymyksiä, mutta kolli seisoi vankkana sekä ylpeänä paikallaan pitäen kylmää katsettaan kissoissaan. He eivät varmasti tulisi selviytymään heikon johtajan avulla, joten tämä päätös varmasti johtaisi Imperiumi vielä parempaan valoon.
”Amiraalikseni tahdon nimittää Raivonkorennon! Hän on osoittanut vahvuutta Imperiumin sotilaana, ja varmasti tulee vahvana jatkamaan vielä Imperiumin perintöä minun jälkeeni”, Iltahämärä viimeisteli ja nyökäytti päätään kohti naarasta, joka hieman yllättyneenä ehkä tuijotti Iltahämärää. Mutta lopulta naaras vieno hymy huulillaan vain nyökäytti päätään, ja otti vastaan tehtävänsä. Näin Imperiumi kohoaisi taas askelen verran ylemmäs vahvempana laumana. Iltahämärä huomasi hymyillen astuvansa alas puhujanpaikalta.
--
Ilta oli alkanut painaa kissoja peteihinsä, ja viimeiset kissat pian palaisivat partioiltaan syömään sekä asettumaan sitten nukkumaan. Niin Iltahämäräkin tekisi, mutta ensin hän tahtoi käydä kiertämässä reviiriä, tai vielä pidemmällä ehkä. Omalla hiljaisella kävelyllään. Niin hän oli jo monena päivänä tehnyt, ei laumassa ollut hänelle paljoa mitään minkä perään katsoa. Vaikka tietysti Nokipentu. Iltahämärä koki hieman ristiriitaisia tunteita pentua kohtaan, tuo olisi hänen poikansa, ja rakasti häntä. Mutta pojalla ei olisi kunnon emoa, hän olisi kasvamassa todella erilaisessa ympäristössä, eikä kolli tiennyt miten hänen pitäisi toimia toisen kanssa. Laumassa ei tosiaan ollut paljoa kissoja, ja hyvän mestarin hän varmasti saisi, mutta Iltahämärä ei vain ollut varma. Ehkä oli väärin altistua Huurrehaamun ajatuksille sekä yrityksille. Mutta ehkä joku Kuolon esi-isistä vielä ohjaisi Nokipennun käpäliä oikeaan suuntaan.
Iltahämärä lähestyi kansoilta tuoksuvia rajoja ja antoi tiukan katseensa kiertää tummassa ympäristössä, tarkkaillen liikkuvaa luontoa, sekä kuunnellen sen mukana tuomia ääniä. Hän liikkuisi vaarallisilla vesillä, ei varmastikaan olisi kovin hyvä idea löytää tiensä tänne, muttei myöskään Iltahämärä päässyt sitä karkuun. Hän heilautteli häntäänsä varovasti askeltensa mukana, ja lopulta antaen katseensa kiertää ympäristöään hän huomasi jossain etäämmällä kissan hahmon. Se tarkkaili lähempänä järven rantaa sen vettä, sekä saarta, joka kelluisi järven keskellä. Olisiko tuo kansakissa? Iltahämärä asettui hieman suojaan huomatessaan kissan lähtevän kuin hänet aistineena kulkemaan hänen suuntaansa. Kauan ennen kissaa toi tuuli mukanaan jonkinlaisen kuvottavan hajun, kuin pilaantuneen riistan tuoksun, mutta se oli hieman kamalampi jopa kuin vain variksen ruoka. Imperiumin uusi marsalkka asettui pensaikon taa hiljaisesti antaen katseensa tarkkailla lähestyvää kissaa, jonka siro ruumiinrakenne näytti jollain tapaa tutulta. Kissa, naaras kissaksi tunnistettu, jatkoi tassutteluaan Iltahämärän jäljissä, lopulta jääden haistelemaan uutta tuoksua, jonka päälle oli itse juuri astellut. Tämän korvat ensin varovaisesti kääntyivät taaksepäin, kunnes lopulta kultaisen pihkainen katse kääntyi terävästi kohti Iltahämärän olinpaikkaa. Itse oranssilla silmäparillaan hän kohtasi naaraan katseen, ja toinen kallisti päätään pohtivana. Hän ei lähestynyt Iltahämärää, tai sanonut vielä mitään. Tarkkaili vain toista, jonka silmäpari hohti pensaikon takaa. Siro naaras kissa lopulta tuhahti vain ehkä huvittuneena, ehkä ihmeissään? Iltahämärä ei oikein osannut suhtautua tuon äänensävyyn. Jokin tässä kissassa oli tutun oloista.
“Huvittavaa, miten noin suuri komea kolli piiloutuu siroa naarasta pensaikkoon”, naaras kissa töksäytti asettuessaan istumaan alas polun varrelle, jota Iltahämärä oli astellut kohti järveä. Toisen korvat olivat rauhallisesti kuuliaisina suunnattuna kohti Iltahämärää, ja lopulta kolli rintaansa hieman röyhistäen asettui kokonaan pois pensaan takaa kohtaamaan pienemmän naaraan aukealle.
“Huvittavaa, miten tuollainen siro, kaunis sekä variksen ruoalta haiseva naaras on tänne eksynyt eikä ketun kitaan”, hän tuhahti takaisin ja räpäytti silmiään katsellessaan toista varpaista korvanpäihin, kuten naaraskin näytti itse tekevän. Jokin tämän olemuksessa oli kiinnostunut sekä jopa erittäin tarkkaavainen häntä kohtaan. Mitä hän etsisi kollista? Naaras lopulta kuitenkin tuhahti vilkaistessaan kohti aukkoa kyljessään, heilauttaen kuitenkin sitten vain tutkailevasti käpälänsä eteensä sitä katsellessaan vieno hymy huulillaan.
“Mielenkiintoista, miten entiseltä kumppaniltani haiseva kissa on ensimmäinen kontaktini näillä mailla”, tuo kurnahti lopulta hieman kulmiensa alta katsellen kollia. Iltahämärä oitis kurtisti kulmiaan ja katseli naarasta hämmentyneenä.
“En ole edes kuullut nimeäsi, ja kykenet jo tuollaisia pohtimaan”, Iltahämärä tuhahti häntäänsä ärtyneenä heilauttaessaan takanaan. Mistä tämä naaras tuntisi ketään hänen sukulaisiaan? Näytti siltä, että olisi viettänyt aikaansa kaninkolossa viimeisen vuodenajan. Iltahämärä ei kyennyt ymmärtämään tätä. Naaras kuitenkin räpäytti silmiään viekkaana, ja sitten hymähti.
“Oletko Pakkasnaurun sukua?” hän tuumasi viimein ääneen kohotessaan samalla käpälilleen alkaessaan kiertää kollia. Iltahämärä oli varuillaan kynnet lähes esillä, pitäen tiukasti naarasta silmällä.
“Mistä päättelet näin?” marsalkka murahti toiselle, saaden vastaukseksi vain olkien kohautuksen, sekä Iltahämärältä ärtyneen katseen. Kolli otti varmemman asennon neljällä käpälällään ja siristi silmiään naaraalle. Siro kultainen naaras seisahtui käpälilleen Iltahämärän eteen ja tarkkaili toisen kasvoja.
“Näytät vanhemmalta kuin oma esikoiseni”, hän tuumasi käärien häntänsä käpäliensä eteen. “Ehkä olet Pakkasnaurun ensimmäisiä poikia”, naaras taas sanahti kallistaen päätään toiselle puolen silmien pysyessä Iltahämärässä. “Myös Pakkasnaurun tuoksu on turkissasi, ei vain suvun, mutta jokseenkin tuoreena”, hän lopulta tokaisi kääntäen nyt katseensa kohti polkua, mistä Iltahämärä oli saapunut. “Kerro nuorukainen, onko isäsi Pakkasnauru?” nyt hän käänsi terävän katseensa takaisin kolliin, kuin odottaen suoraa vastausta. Iltahämärä ei pystynyt ajattelemaankaan mistä kaninkolosta tämä naaras oli saapunut, nyt vaatiakseen häneltä tallaisia suuria vastauksia. Iltahämärä tuhahtaen otti suuria askelia ohitse naaraan, ja lähti kulkemaan takaisin kohti leiriään vastaamatta toiselle ollenkaan. Ei hän tuhlaisi tallaiseen aikaansa. Iltahämärä ei voinut kuvitellakaan antavansa naaraalle mielihyvää sellaisesta turhanpäiväisestä höpinästä, jota oli vain tullut vaatimaan. Lopulta kuitenkin vihoissaan naaras sähähti Iltahämärälle ja syöksähti tuon perään. Iltahämärä väisti naaraan loikan ja painoi tämän tassullaan niskasta maata vasten vatsalleen.
“Sinä nousit jostain kaninkolosta, ja nyt alat kyselemään ja vaatimaan minulta tällaisia vastauksia. Sinä olet saapunut jostain pimeydestä, haiset aivan kuolemalta, ja luulet tietäväsi Pakkasnaurun. Mitä muuta luulet tietäväsi tästä metsästä, kansoista, minusta?” Iltahämärä sähisi naaraan korvaan tämän alkaessa nauraa lopulta ilkikurisesti. Vihoissaan Iltahämärä astui pois naaraan päältä ja tuo kierähti pystyyn nenän tunkien Iltahämärän nenää vasten hymyillen ilkikurisesti ja viekkaasti.
“Sinä, olet Pakkasnaurun verta”, hän nauroi ja räpäytteli silmiään innoissaan. “Kerrotko sitten poikaseni, missä hän on nyt?” naaras viekkaasti kääntyi kulkeakseen samaan suuntaan kollin kanssa, ja tarkkaili tämän katsetta sekä eleitä mielenkiintoisesti. Iltahämärä ei kyennyt kuin katsomaan naaras ihmeissään, lopulta pudistellen päätään. Hän otti askelia kohti leiriään, kuullessaan kuitenkin naaraan saapuvan perässään.
“Hän on kuollut, joten palaa sinne mistä tulit ja etsi hänet käsiisi sieltä”, Iltahämärä tuhahti tylsistyneenä keskusteluun ja jatkoi matkaansa naaraan askelten ensin hidastuessa, lopulta kiihtyessä taas Iltahämärän perään.
“Miten niin kuollut? Entä poikani, Sange? Onko hän kuollut isänsä mukana?” nyt jotenkin emollisella lämmöllä uudet sanat ryöpsähtivät naaraan suusta, ja Iltahämärä kääntyi katsomaan naarasta kylmästi silmästä silmään.
“Poikasi?” nyt Iltahämärä virnuili itsekseen naaraan kurtistaessaan kulmiaan tälle. Hän olisi paljastanut jotain mikä sai marsalkan kiinnostumaan uudelleen. “Hänkin on valitettavasti kuollut, tai niin me uskomme”, tuo tuhahti kuitenkin viileästi ja kääntyi jatkamaan matkaansa. Hetkisen naaraan askelista ei kuulunut jälkeäkään, kunnes lopulta kiirehtivät askelet saivat taas Iltahämärän kiinni. Naaras kulki hiljaa hänen vierellään, eikä Iltahämärä ymmärtänyt, miksi se veti naaraan noin hiljaiseksi. “Oliko Pakkasnauru kumppanisi?” Iltahämärä naukaisi lopulta hiljaa kuitenkin olettaen tietävänsä jo vastauksen. Pakkastähdellä oli monia kumppaneita, eikä monia heistä varmasti voitaisi edes enää saada kiinni. Hän oli tehnyt tehtävänsä Veritähden tavoin ja jatkanut sukuaan Imperiumista luoden itselleen sen pyhätön. Pakkastähden veri tulisi aina virtaamaan Imperiumissa.
“Olen nykyisin Pimeydestä saapunut varjo, entiseltä nimeltäni Umbra, olet varmaan kuullut sen nimenä kiirivän metsässä. Olen, olin, Pakkasnaurun kumppani, ennen kuin kuolin Verikuun sodassa”, naaraa tokaisi hiljaa katseensa kylmänä pysyessä edessään. “Nyt olen henkiin herännyt tämän kyljen kanssa, syytä itsekin tietämättä”, hän tuhahti kylmänä ja katsahti lopulta Iltahämärään. “Sange on poikani, ja tahdon löytää hänet”, Umbra lopulta naukaisi ja sai Iltahämärän seisahtumaan paikalleen. Hän olisi metsässä puhuttu Umbra? Tai silloin tunnettu Varjojentähti? Iltahämärä oli kuullut Verikuun sodasta, siitä pimeyden ajasta. Hän oli silloin vielä ollut nuori pentu, oppilasikäinen niljake. Kunnes oli oppinut kansansa tavoille, sitten isänsä käpälänjälkeen, nyt viimein hallinnoimaan hänen Imperiumiaan.
“Umbra”, hän tuumasi hiljaa ja tarkkaili naarasta. “Olen Iltahämärä, Pakkastähden toinen poika”, hän lopulta esittäytyi ehkä pidättävyyttä äänessä, mutta hän kääntyi sitten jatkamaan matkaansa, ohjaten hännällään Umbraa seuraamaan. “Olen nykyisin Pakkastähden luoman Imperiumin marsalkka, sen johtaja. Oletan, että Pakkastähti loi viimeisistä teidän kissoista Imperiuminsa”, Iltahämärä sanahti jatkaen matkaansa siro naaras vierellään. Jokin heidän keskustelussaan herätti hänet uudestaan eloon, ja tämän askellus sekä kimallus katseessa palasi. Ehkä hän oli iloinen tietäessään heidän perintönsä jatkaneen kulkuaan?
“Mutta Sange on kadonnut, emmekä ole nähneet hänestä jälkeäkään sodan jälkeen”, hän tokaisi perään saaden Umbralta kysyvän katseen. “Kyllä, sodan. Metsän kissat saivat Kaiulta voimia voidakseen voittaa Imperiumin kasvattamat Kuolon seuraajat. Mekin saimme voimia, mutta sitten hävisimme”, kolli sihahti ja otti pidempiä askelia kohti kotiaan kuin juostakseen karkuun Pakkastähden kohtaloa esikoisensa kynsissä. Umbra pysytteli hetken hiljaa, sitten kuitenkin tuhahtaen ehkä miettivästi. Eikö Umbra ollut yllättynyt Pakkastähden kohtalosta?
“Sangella kuitenkin oli lapsia”, Iltahämärän oranssihtava katse laskeutui naaraaseen, joka nyt entistä kiinnostuneempana tarkkaili kumppaninsa poikaa. “Hän sai toisen profetia kissan kanssa neljä pentua. Yksi heistä on enää kuitenkin hengissä”, Iltahämärä tuhahti saavuttaessaan lopulta heidän leiriinsä johtavaa metsän, sekä luolaston sokkeloa. “Hän ei kuitenkaan asu enää Imperiumissa. Sodan jälkeen, hän lähti laumasta kumppaninsa kanssa Veritähden mukaan, hänet varmasti muistat”, kolli tuhahti huvittuneena ja räpäytti silmiään. “He asuvat nykyään Kuutiikerissä”, kolli viimeisteli, ennen kuin jäi katseleman naarasta, joka selvästi hieman hämmentyneenä katseli Iltahämärää. “Mutta kuitenkin toinen heidän pennuistaan ehti saada vielä tyttären ennen kuin menehtyi itse. Hän asuu vielä Imperiumissa”, Iltahämärä lisäsi, ennen kuin empivän näköisenä Umbra jäi tuijottamaan eteensä. Lopulta naaras heräsi todellisuuteen ja katsahti Iltahämärään.
“Haluaisin tavata lapsenlapseni. Sekä myöhemmin vielä lapsenlapsenlapseni”, naaras naurahti hieman omituisella sävyllä, ehkä itselleenkin yllättävään sävyyn. “Mutta haluaisin myös liittyä Imperiumiin, jota selvästi sinä pidät nyt pystyssä?” Umbra tutkien silmäili kollia, kuitenkin hymyillen lopulta tälle viekkaasti. Iltahämärä hetken hiljaa vain silmäili Umbraa, ennen kuin nyökäytti päätään naaraalle.
“Uskon sinun olevan Pakkastähden ajatusten puolella, joten olet tervetullut laumaamme. Kunhan uskosi Pakkastähdelle, ja Kuoloon on vahva, voit liittyä Imperiumin sotilaisiin”, Iltahämärä tuumi lopulta ääneen, nyökäyttäen päätään Umbralle. Tämä näytti kuitenkin kykenevältä, sekä vahvalta kissalta. Vaikka selvästi olikin nähnyt Kuolon toisen puolen, ja palannut lopulta takaisin. Ehkei hänkään kuitenkaan tiennyt, miksi olisi herännyt henkiin. Iltahämärä otti askelen kohti leiriä, ja kääntyi katsomaan takaisin kohti Umbraa.
“Kun olet löytänyt etsimäsi, olet tervetullut Imperiumiin, Pimeydestä saapunut varjo. Ehkä olet kohdannut enemmän kuin kukaan meistä, ja olet Imperiumin vertainen kissa. Kerron sinusta, ja varoitan laumalaisiani. Saavu luoksemme tätä polkua, ja kerro että tapasimme, ja että luotan sinuun”, marsalkka sanahti. “Olethan sentään toinen laumamme luojista”, kolli lisäsi vielä perään pienen hymyn kera ennen kuin käänsi naaraalle selkänsä ja lähti askeltamaan laumalaistensa pariin yön syvän pimeyden nielaistessa hänet mennessään. Umbra jäi yksin katselemaan pimeää taivasta, ennen kuin lähti suuntaamaan takaisin kohti järveä etsiäkseen Kuutiikerin kansan.

//1930 sanaa

Heli: +1ap +23kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
• Tuulenjuoksija, Kansaton 23kp + 1ap

Elämä vilisi silmissä, kun kirkas valo sokaisi jokaisen aistin, korvissa humisi sekä kaikkialla tuntui ehkä lämmin, karhea kosketus. Se ei ollut samanlainen pehmeän pesäpeitteen lämmin kosketus, se oli yhtä karhea, hieman epämukava. Mutta lämmin olo valtasi silti koko olemuksen, ja lopulta kun kirkas valo haihtui pois, osui hänen käpälänsä multaan kaivaen otettaan ylemmäs kohti kirkasta todellisuutta. Tuulen Juoksija veti keuhkonsa täyteen ilmaa käpälänsä osuessaan mullasta ylös kohti taivasta, lähettäen pieneen kuoppaan kirkkaat auringon säteet, jotka sokaisivat toisen hetkeksi. Kuolisiko hän uudestaan? Naaras ähisten kaivoi itsensä ulos kuopasta, jonne joutumisestaan ei muistanut mitään. Kuitenkin kuoleman uhka sekä toistuminen velloi hänen mielessään, ja lopulta ruskea naaras ravisti turkistaan kaiken ylimääräisen irtoavan lian sekä maan, lopulta maistellessaan tuntemattoman maan ilmaa antaessaan myös silmiensä tottua näkemäänsä.

Pitkää häntäänsä takanaan heilauttaen naaras kääntyi ympäri ja katseli sanattomana inhottavien kaksijalkojen täyttämää nummea, jossa joskus tuoksui valtoimenaan Tuuliklaanin tuoksu, sen nopeat kissat täyttivät nummea sekä saivat sen kaiken tuntumaan taivaalliselta, kodilta. Oikealta. Nyt se kaikki näytti olevan tuhottu, kaikki näytti erilaiselta. Hädissään naaras lähti silmät viiruina juoksemaan tuntemattomia maita, katuja, polkuja pitkin pois, kohti Korkokiviä, kohti jotain, mitä saattaisi vielä tunnistaa. Mutta iso Ukkospolkukin oli suurentunut silmien kantamattomiin, ja Tuulen Juoksija vain jatkoi juoksemistaan, kauas kaikesta, kaikesta vanhasta, tutusta. Siitä mikä ei ollut enää omaa, mikä ei ollut enää tuttua. Mihin kaikki olisi kadonnut? Oliko hän kuollut aikoja sitten, elänyt Tähtiklaanissa, sitten unohdettu ja syntynyt uudelleen? Mutta miksi hän olisi silloin täällä? Olisiko kissojen elämä tuhoon tuomittu, eikä klaaneja enää olisi? Vihoissaan naaras sihahti hampaidensa välistä päätyen lopulta tuntemattomalle pellolle, kauemmas ukkospoluista, kaksijalkojen tavoittelemattomissa, kaukana kaikesta.

--

Naaras oli asettunut pienelle levolle saalistettuaan itselleen pienen myyrän, sekä kiittäen Tähtiklaania riistastaan hän oli asettunut kivien alle katselemaan taivasta, toivoen löytävänsä sieltä jotain tuttua, sekä turvallista. Esi-isät olivat heitä pitkään suojelleet ja pitäneet heihin yhteyttä. Mutta mitään ei naaras muistanut ajastaan siellä, esi-isien seurana. Hän muisti omansa kansansa tuoksun, sen kissat sekä tapahtumat, mutta ei mitään tämän kaiken välissä. Olisivatko ne olleet vain jotain muistoja, joka olisi ollut hänen elämäänsä Tähtiklaanissa? Tuulen Juoksija siirsi riistansa rippeet kauemmas itsestään ja asetti päänsä käpäliensä päälle käärien häntänsä vierelleen, silmät silti kartoittaen taivasta. Edes taivaan läsnäolo ei tuntunut enää mitenkään turvalliselta. Olisiko kaikki hyvä kadonnut tästä maailmasta? Olisiko Tähtiklaani voinut seurata kissoja muualle, siirtyä uudelle maalle, kuten silloin joissain hänen muistoissaan, missä kissat olivat vaeltaneet kauas kodista, lopulta yhdistyneet ja sitten löytäneet esi-isät uudestaan. Hän kuitenkin pudisteli vain päätään antaen tyhmien ajatuksiensa lipua tuntemattomiin ja painoi viimein silmänsä kiinni pimeyden täyttäessä maan, ja naaraan nukahtaessa levottomaan ensimmäiseen pitkään uneen.

Uni oli erittäin sekava, täynnä erilaisia ajatuksia, tapahtumia sekä ääniä ja tuoksuja. Pää pyörällä Tuulen Juoksija juoksi kaikkien niiden läpi tavoitellessaan sitä tunnelin valoa, joka taas kirkkaana loisti hänen edessään. Kun viimein nopea naaras oli näyttänyt saavansa sitä kiinni, sen eteen astui kissa, joka muistutti häntä jostain rakastamastaan kissasta. Innoissaan hän kiihdytti vain askeliaan, mutta ennen kuin hän ehti saavuttaa toisen, se katosi. Tuulen Juoksija putosi pimeään poukkoilevaan kuiluun, lopulta heräten ja kohottaen päätään raskaasti hengittäen käpäliltään. Uni ei ollut pahaenteinen, muttei se mitenkään kovin hyväkään ollut. Hän huokaisi raskaasti ja räpytteli silmiään kirkastuvan päivän valossa, kun lopulta huomasi sen samanlaisen hahmon kävelen jossain hänen edessään. Sen vaalea hahmo ei ollut terävä, eikä kovin kontrastinen, mutta hän erotti siinä kissan. Sen kissan, joka oli hänen unessaan myös ollut. Tuulen Juoksija pinkaisi käpälilleen ja pitäen tiukkaa katsettaan kissassa hän lähti juoksemaan kissaa kohden. Siinä oli jotain, joka veti häntä puoleensa. Hieman entisen johtajan mielestä oli turhaa juosta jotain mielikuvitus olentoa kohden, mutta hän ei voinut antaa tämän tunteen olla. Jokin kiehtova, sekä innostava ajatus veti häntä kohti tätä kissaa. Samoin kuin unessa, se kuin kutsui häntä. Muttei hän kuullut siitä lähtevän ääntä. Se oli jokin tunne hänen sisällään, joka veti heitä puoleensa. Naaras oli saamassa kissaa kiinni, mutta juuri saavuttaessaan pientä mäen lakea, kissa katosi, ja Tuulen Juoksija vihoissaan seisahtui pienen mäen päälle, jossa näki tajuttoman määrän metsää, jokia, teitä, laskeutuvan edessään kauas kohti horisonttia.

“Mitä sinä haluat?!” Lopulta naaras parkaisi ensimmäiset sanansa ääneen ja raivostuneena seisoi kaikilla neljällä tassullaan raskaasti hengittäen mäen laelle. Kunnes sitten se hahmo välähti hänen silmäkulmassaan ja tuo huitaisi sitä näkymätöntä olentoa käpälällään. Jonkinlainen nauru valtasi äkkiä hänen ajatuksensa ja silmät viiruina ympäristöään tutkien naaras vain kihisi raivosta.

“Miksi naurat minulle? Itse et kehtaa näyttäytyä minulle!” tuo sihahti uudestaan äänelle häntäänsä heilautellen ärsyyntyneenä takanaan.

>>Hetken aikaa näytit pennulta, joka jahtaisi perhosta<< kollin ääni kaikui hänen ajatuksissaan ja Tuulen Juoksija korjasi ryhtinsä silti epävarmoin silmin tarkkaillen ympäristöään.

“Kuka olet ja miksi et näyttäydy minulle?” naaras sihahti uudestaan kynnet esillä tarkkaillen ympäristöään.

>>Yhteytemme ei ole vahva näillä mailla. Olen hädin tuskin saanut sinuun yhteyden läsnäolosi tunnistaessa<< kollin ääni naukui rauhallisesti, mikä toisaalta sai Tuulen Juoksijan hieman rauhoittumaan. Hän ei tuntenut mitään hajua, joka tästä kissasta olisi voinut tulla, mutta tämän läsnäolo jotenkin oli rauhoittava, mielenkiintoinen. Se tuntui tutulta.
“Oletko Tähtiklaanista?” Tuulen Juoksija kääntyi takaisin katsoakseen mäen alla näkyvää maailmaa, kysyttyään kysymyksensä kollilta. Ehkä hän olisi Tähtiklaanista ja neuvoisi häntä pääsemään kotiin. “Näytätkö minulle tien kotiin?” hän lisäsi lähes tajuamattaan ääneen lausumaansa toivetta, vaikka kolli voisikin kuulla kaikki hänen ajatuksensa puhumattakin.

>>Olet toistaiseksi kaukana, mutta tulen näyttämään sinulle tien kotiin. Myös sydämesi löytää sinne, vaikka välimatka onkin pitkä<< kolli piti pienen tauon Tuulen Juoksijan rauhallisesti tutkiessaan maailmaa edessään. >>Olen Valkeatähti, Aurinkotuulen johtaja. Aurinkotuuli on uusi nimitys Tuuliklaanille<< ääni mielessä oli hiljainen, mutta naaras kohotti innostuneena korviaan. Tuuliklaanin kissa olisi löytänyt hänet! Tähtiklaanin mahti selvästi ylettyi pitkälle, vaikkei näillä main varmasti ollut heillä enää valtaa.

“Kiitos Valkeatähti”, Tuulen Juoksija naukaisi hiljaa antaessaan turkkiinsa imeytyä nousevan auringon lämpöä, joka sai myös taivaan tuleen ja kirkkaana loistamaan hänen edessään. Tuulen Juoksijan tulisi lähteä etsimään uutta kotiaan, joka odottaisi häntä tuolla jossain. Hänellä olisi Valkeatähti oppaanaan, ja varmasti sydämen sekä tahdon voimalla hän löytäisi tämän uuden kotinsa, johon on aina kuulunut. Ehkä myös Aurinkotuulen kissat pitävät yhtä, kuten Tuuliklaaninkin kissat ovat aina pitäneet. Aurinkotuuli hänen ajatuksissaan tuntui aivan erilaiselta kansalta sekä oudolta kutsua kodiksi. Mutta jos Valkeatähti on toiminut tämän kansan johtajana, nyt löytänyt Tuulen Juoksjian mielen ja olisi halukas auttamaan häntä kotiin, oli naaras vakuuttunut että Valkeatähti olisi Tuuliklaanin oikea kissa. Vieno hymy kaareutui naaraan huulille kun hän kohotti häntänsä korkealle ja imi itseensä kirkasta aurinkoa. Hän löytäisi vielä kotiin.

1025 sanaa
Pisteet Tuulen Juoksijalle itselleen