//Heli//

Jaguaarinraivo palasi Synkkävarjon leiriin muun seurueen kanssa ja katseli, miten Veritähti sanattomana palasi omaan pesäänsä. Selvästi kihisten raivoa ja pohtien seuraavaa liikettään. Hän oli jo uhonnut, että he menisivät täyden kuun aikaan Myrskyvaahteraan ja Jaguaarinraivo arveli, ettei Hiirenpolun tempauksen jälkeen sillä olisi mitään väliä antautuvaisivatko Myrskyvaahteran kissat vai eivät. Veritähti selvästi janosi verta ja taistelua. Jaguaarinraivo huomasi myös pienen epäilyksen heränneen päällikön kykyihin, tuon taisteltua kokenutta, mutta täysin sokeaa parantajaa vastaan ja nyt kun tämä olisi suututtanut jo kuolleetkin, heitä voisi odottaa todella mielenkiintoinen taisto. Pelkoa nuorukainen ei tuntenut, hän olisi yhtä valmiina taistoon kuin aiemminkin ilman kiroustaan.
Soturi edelleen turkki vihollisten veressä kiirehti Marraskauhun luokse, hänellä olisi kuitenkin veljelleen jotakin kerrottavaa ja hän haluaisi sen saattaa eteenpäin mahdollisimman pian. Marraskauhu näytti juuri jättäneen Siniperhon parantajanpesään ja huomattuaan veljensä, joka kutsui tätä hännällään luokseen varjoihin sivummalle keskustelemaan, Marraskauhu lähti suuntaamaan häntä kohden.
''Minä tapasin sattumalta Saarnitassun'', Jaguaarinraivo puhui hiljaa, vilkaisten lapansa ylitse, ettei heitä kuunneltaisi. ''Hän on yhdessä Paahdekobran kanssa Myrkkysuossa ja he aikovat aloittaa vallankaappauksen muutaman yön sisällä. Heidän tarkoituksenaan on kaataa Belladonnatähti ja tämän seuraajat, vallata kansa ja liittoutua sen jälkeen Synkkävarjon puolelle'', Jaguaarinraivo piti silmiään sirillään.
''Kieltämättä epäilen heitä, miksi Paahdekobra yllättäen haluaisikin liittyä Synkkävarjon riveihin, kun jo kerran yritti saada sen itselleen. Mutta ehkä hänelle riittä päästä olemaan metsän tulevien voittajien riveissä ja johtaa omaa ryhmäänsä'', soturi kohautti lapojaan. ''Oli miten oli, Saarnitassu pyysi, että me olisimme mukana heidän taistelussaan. Sinä ja minä tukisimme entisiä Yötaivaan kissoja ottamaan vallan Myrkkysuossa. Minä olen aina valmiina sotaan, etenkin nyt kun meillä on jotakin sellaista sielussamme, joka pitää meistä huolta taisteluissa. Mutta mitä mieltä sinä olet? Haluatko liittyä rinnalleni taisteluun?'', Jaguaarinraivo virnisti uteliaana, katsellen Marraskauhua.
''Veritähti varmasti arvostaisi sitä, että hänen soturinsa ovat oma-aloitteisia ja huolehtivat hänelle lisää seuraajia. Tietysti, voit mennä ensin keskustelemaan hänen kanssaan asiasta, jos se arveluttaa sinua. Lähteä noin vain sotaan tukemaan toista kansaa vallankumouksessa'', Jaguaarinraivo hymähti ja suki muutaman kerran tassuaan, jolla pyyhkäisi verta pois kasvoiltaan.

//Masi, Wilma. Roolikaa vaan vielä tarvittavia tapahtumia, mutta päätin tässä jo suurimman osan!

Tulikettu yritti raastaa Alicen kovaa turkkia parhaansa mukaan, mutta toisen kynnet upposivat hänen pehmeään karvaansa helpommin kuin nummikissan kaksijalkalan kissan turkkiin. Tulikettu ulvoi kivusta ja heitti viimein pienemmän kissan päältään kauemmas, toisen vain nuoleskellessa verisiä kynsiään nauraen. Kissojen ulvoessa ja taistellessa ympäri leiriä, Tulikettu kampesi itsensä jaloilleen pudistellen tomun ja hiekan turkistaan, ottaen uudelleen taisteluasennon kohti pientä naarasta. Tästä he eivät selviäisi hengissä. Nopeasti kuin käärme, Alice lähti juoksuun ja etsi paikkaa, johon iskeä Tulikettua. Mutta ennen kuin Alice ehti hänen luokseen, tai Tulikettu ehti vastaanottaa hyökkäystä, Tuulenjuoksijan turkki viuhahti varajohtaja ohi ja iski kohti Alicea. Pieni naaras ulvahti yllätyksestä, mutta iski kyntensä kovaa nummikissan kaulaan, samalla kun Tuulenjuoksija haukkasi irti palan erakkokissan korvaa. Tuulenjuoksijan keho rämähti maahan vuotaen verta aukiolle, kun Alice vain kompasteli käpälillään pudistaen verta korvastaan, sen roiskuen pitkin hänen kasvojaan.

Tulikettu otti tilanteen yllätyksen puolelleen ja loikkasi kynnet esillä kohti tunkeilijaa. Hän iski kyntensä toisen kasvoihin, raapien ylitse tämän silmien, sitten iskien hampaansa tämän kaulaan ja kaataen pienen naaraan kyljelleen maahan. Alice rimpuili huutaen raivosta hänen allaan. Toisen kynnet yrittivät etsiä paikkaa, johon iskeä, raapia tuon niskaa ja kylkiä, hampaat yrittivät etsiä paikkaa purra, mutta kynnet vain raapivat pitkin hänen turkkiaan jättäen turkinpalasia maahan. Tulikettu iski hampaansa tiukemmin toisen kaulaan, saaden veren purskahtamaan aukiolle, ja lopulta Alicen iskujen alkaessa hyytyä, ja kehon hiipuessa elämänvoimasta Tulikettu uskalsi irrottaa otteensa. Hän päästi hampaansa toisen ruumiista, tuntien jokaisen saadun iskun turkillaan. Hän perääntyi pienemmän naaraan ympäriltä, jonka katse oli yhä raivoisa, ja tuon hampaat irvessä valmiina iskemään. Mikä pieni tuholainen. Pian erakko kissat alkoivat hämmästellen ihmetellä taistelun hiljaisuutta, ja nuo irrottivat otteensa Aurinkotuulen kissoista. Kauhistuneiden huutojen myötä kissat alkoivat perääntyä huomatessaan niin Alicen kuin tuon suuren varajohtajankin ruumiit maassa, ja pian leiri tyhjeni tunkeilijoista.

“Häädetään heidät!” joku sotureista huusi ystävälleen ja he juoksivat ulos leiristä, mutta Tulikettu jäi vain tuijottelemaan ympärilleen kykenemättömänä edes kutsumaan heitä takaisin. Hänen käpälänsä olivat yltä päältä veressä, kissojen ruumiita makasi aukiolla, mutta varajohtajan iloksi hän ei tunnistanut näistä ketään. Pelkkiä erakkoja. Kaikki tuntui hiljenevän ja naaras istuutui alas katsellen ympärilleen etsien niin oppilaita, Tiikeriruusua sekä muita itselleen tärkeitä. Sitten se kipu Risatähdestä iski hänen rintaansa, ja naaraan oli sähähdettävä hampaidensa välistä. Mitä hänelle oli käynyt? Sydäntassu oli kai löytänyt hänet? Ei Tulikettu muistanut enää mitään ennen taistelun alkua. Hänen päässään pyöri veren menetyksen myötä, ja turkilla olevat haavat kipuilivat yllättävänkin paljon. Hän tunsi kasvoissaan myös kipeän kohdan, muttei mitään mikä olisi haitannut näköä. Ehkä uusi arpi vain jo rikkonaisen kasvon puolikkaan lisäksi, mahtavaa. Naaras sulki hetkellisesti violetit silmänsä ja antoi lämpimän hiirenkorvan tuulen värisyttää turkkiaan.

Auringonpimennyksen kaikki aistit olivat valppaana taistelua varten. Naaras tunsi, kuinka hän raastoi turkkia paljastetuilla kynsillään karvatukkojen lentäessä vihollisista kylmälle maalle. Takaviistossa Auringonpimennys huomasi Ampiaisroihun taistelevan kahta täysikokoista kissaa vastaan, ollen selkeästi alakynnessä. Naaras tiesi, että hänen tulisi auttaa klaanitoveriaan. Tuuli tarttui hänen pitkään turkkiinsa, soturin ottaessa juoksuaskeleita kolmikkoa kohti. Naaraan sappi kiehui ja hän ulvahti taisteluhuutonsa, valmiina ponnahtaakseen valtavaan loikkaan. Siinä samassa hän näki kuinka toinen erakkolauman kissoista viilsi kylmästi Ampiaisroihun kurkun auki ja soturin ruumis retkahti elottomana maahan. Lasittuneet silmät loivat viimeisen katseen kohti pentutarhaa, missä Auringonpimennys tiesi Ampiaisroihun pentujen olevan. Kaksi erakkoa lähtivät virnuillen ja huuliaan lipoen kohti pentutarhaa, jolloin Auringonpimennys pystyi päätttelemään heidän aikeensa.
"Ette koske Kotkapentuun ja Hahtuvapentuun, senkin saastat!", Auringonpimennys huudahti ja lähti kiihdyttämään vauhtiaan kohti kaksikkoa. Valtavalla loikalla hän hyppäsi toisen kissan kimppuun, joka älähti kivusta.
"Kamomilla!", huusi valkea kolli kovaan ääneen Auringonpimennyksen painaesa erakkonaarasta maahan.
"Älä siinä seiso Karppi vaan nylje tuo saasta!", Kamomilla sihisi hampaidensa takaa vaivalloisesti, suu täynnä multaa. Karppi heittäytyi Auringonpimennyksen kimppuun ja naaraan noustessa, hän tuntui näkevän kaiken kahtensa tuijottaessaan kahta samannäköistä erakkokissaa silmiin.
"Olette säälittäviä", Auringonpimennys murahti, "Millaiset kissat taistelevat kaksi yhtä vastaan. Säälittävää."
"Anteeksi", Kamomilla naurahti pilkallisesti, "seuraavan kerran muistan pyytää sinutkin mukaan."
"Ainiin", Kamomilla jatkoi, "Seuraavaa kertaa ei tule!"
Siinä samalla valkea naaras otti valtavan loikan ja laskeutui täydellisesti Auringonpimennyksen selkään, sivaltaen samalla korvan soturilta auki. Vaikka Kamomilla oli Auringonpimennystä huomattavasti pienempi, soturi huomasi että hänessä oli silti vastusta. Ankarasti Aurinkotuulen soturi iski tarkkoja iskujaan jokapuolelle naaraan kehoa, joka alkoi selkeästi vaikuttamaan. Kamomilla oli taistellut jo Ampiaisroihua vastaan, joka oli kerennyt antaa kuolettavia osumia. Verta tipahteli kylmälle maalle ja Auringonpimennys käytti tätä hyödykseen. Vatsassa olevaan viiltoon olisi helposti tehtävissä syvennys. Auringonpimennys loikkasi ja ilmassa kääntyi ympäri, joka sai Kamomillan hetkeksi hämennyksiin. Kamomillan heikkous oli se, että hänen taisteluliikkeensä toistivat samaa kaavaa ja olivat helposti arvattavissa. Auringonpimennys viilsi kaulasta alavatsaan asti olevan haavan syvemmäksi ja näki kuinka valkea naaras retkahti maahan. Valkoinen turkki oli värjäytynyt punaiseksi ja erakon henki korisi, veren pulppuillessa ulos hänen kurkustaan. Samalla hetkellä Karpin silmät sumentuivat vihasta ja hän loikkasi karjaisten Auringonpimennyksen kimppuun.
"Tämän saat vielä maksaa! Kuole!", Karppi ulvaisi ja viilsi Aurinkotuulen soturia lapoihin niin, että häneltä meni tasapaino. Auringonpimennys sai hyödynnettyä kollin järkytystä ja loikkasi tämän kimppuun, iskien valtavat leuat kollin kurkun ympärille. Vaikka etujalat olivat poissa käytöstä, hän loikkasi takajaloilla ilmaan, Karppi mukanaan, ja iskeytyi maahan niin, että kuului Karpin niskan napsahdus. Niin kolli oli kuollut. Molemmat oli voitettu. Auringonpimennys oli yltä päältä veressä ja katsoi valkoisia sisaruksia, jotka makasivat liikkumattomina vierekkäin ja soturi tunsi puistatuksen. Näky oli kammottava. Samalla hän kuuli pentutarhasta pienen naukaisun ja muisti Ampiaisroihun pennut. Naaras säntäsi pentutarhaan ja näki kaksi pentua säikähtäneenä, karvat pystyssä. Molemmat olivat kuitenkin vahingoittumattomia. Auringonpimennys kietaisi häntänsä heidän ympärilleen lohduttavasti ja nuolaisi kumpaistakin päälaelle.
"Olette nyt turvassa pikkuiset, ei hätää."

//Wilma, Dia, Heli//

Sydäntassu ehti ottamaan muutaman askeleen virottuaan shokistaan, kun oli juuri nähnyt mustavalkean kissan kuolleena hiekan joukossa kauempana leiristä ja tehnyt hätähuudon kansalle, mutta leirissä olikin täysillä sota käynnissä. Oppilas huomasi veljensä taistelemassa ärhäkkäästi mustan kollin kanssa, jolla oli raitoja kyljissään, kissaa huudettiin kauempaa nimellä Monnikatse. Joku pilkkasi soturia siitä, että tällä oli täysi työ hoidella oppilas.
Vasta hetki sitten parantajaoppilaaksi nimetty Sydäntassu kiihdytti askeleitaan aikeissaan mennä tukemaan veljeään sotaan, sillä hän oli jo ehtinyt kadottaa mestarinsa Kohtalonliekin, joka oli käskenyt häntä mennä etsimään hämähäkinseittiä lisää varastoihin. Sekin työ oli keskeytynyt, kun oppilas oli löytänyt Risatähden kuolleena.
Sydäntassu ei ennättänyt kuin syöksyä hieman eteenpäin, kun suurempi kissa törmäsi häneen ja törmäyksen voimasta oppilas lävähti maahan nenälleen, kohottaen pelästyneenä katseensa. Hän ehti nähdä, miten Kuikkasulkana tunnettu naaras puski hänet pois tieltään ja hyökkäsi päällikkönsä vierelle taistelemaan Tulikettua vastaan ja Tuliketun rinnalla karvat pystyssä kynsiään heilautteli Tuulenjuoksija. Hetken Sydänpentu jäi naama tomuisena ihailemaan, miten kaksi vahvaa kissaa kamppaili tunkeilijoita vastaan, ennen kuin hän kuuli pelokkaita avunhuutoja pentutarhan suunnalta.
Kivulias huuto kaikui leirin aukiolla, kun pentutarhalla kaksi kokenutta soturia heittivät pesästä ulos voimakkaasti rimpuilevan ja sähisevän Ampiaisroihun. Naaras oli yrittänyt suojella vastasyntyneitä pentujaan Kotkapentua ja Hahtuvapentua, jotka huusivat hädissään apua. Ampiaisroihu potkaisi voimakkaasti kimpussaan olevaa valkeaa kollia leukaan, saaden toisen värähtämään kauemmas. Mutta yhtä nopeasti valkea naaras upotti hampaansa Ampiaisroihun kaulalle ja kiskaisi valtavan palan lihaa ja karvaa irti. Sydänpennun katse pysähtyi katsomaan Ampiaisroihun silmiä, kun tuon pää taittui maahan ja valkea silmäpari tuijotti tyhjyyteen. Erakkolauman soturit katsahtivat toisiinsa virnuillen ja kääntyivät takaisin pentutarhaan, pentutarhasta kaikuessa pelokkaiden pentujen huutoa.
Sydäntassu tunsi suuremman voiman käskevän hänet jaloilleen, mutta siltikään hän ei peloltaan saanut tassujaan liikkumaan ja itseään menemään pennuille avuksi. Hänen ohitseen kiisi suurikokoinen naaras, jonka pitkä ja paksu turkki tuulessa hulmahtivat, tuon beigepohjaväri säteili auringossa, kun naaras jätti vain pölyä Sydäntassun päälle. Auringonpimennys kiirehti pentutarhaan ja Sydäntassu yski tomua suustaan ja keuhkoistaan, jääden sydän kurkussa seuraamaan pelokkaana tilannetta.
Hänen takaansa kuului pian kuitenkin sähähdys.
''Luuletko sinä, että sinä saat vain istua ja katsella miten kaikki muut ympärilläsi kuolevat? Olet kyllä surkein soturioppilas, jonka olen koskaan nähnyt'', sähäkäs leukojen louksutus kuului takaa ja Sydäntassu käänsi korvat luimussa katseensa keltaiseen kolliin, jonka siniset silmät tuijottivat häntä uhkaavasti.
''E-En minä. Minä olen parantajaoppilas'', Sydäntassu kuiskasi ja otti pelokkaan askeleen taaksepäin, häntä painuneena alas.
''Niinkö? Sittenhän tämä on reilu taistelu sinulle'', kolli hymähti, paljastaen kyntensä. ''Veriklaanin yrttitaitosena huolehdin mielelläni, että kaltaisesi vähäpätöiset parantajaoppilaat hoidetaan pois päiviltä. Tuskinpa erotat edes kissanminttua hyasintistä'', parantajakissa virnuili.
''Kylläpäs erotan! '', Sydäntassu miukaisi nenä nyrpyllään, mutta peruutti kuitenkin tahtomatta taistella suuremman kissan kanssa, joka oli paljon kokemusta, ainakin ulkonäöstä päätellen, taisteluista. Valveaamu sähähti sarkastisesti ja syöksyi Sydäntassun kimppuun. Pieni naaras huiskautti toista kuonolle, mutta jäi nopeasti pakoyrityksessään alakynteen ja tassut molemmin puolin kehoaan maata vasten painettuina, Valveaamu yläpuolellaan.
''Tapan sinut nopeasti, et ehdi edes huomata kipua, kun maisemasi ovat jo vaihtuneet'', Valveaamu väläytti hampaitaan ja upotti ne Sydäntassun parkaisun saattelemana oppilaan kaulalle.

//Heli , Aurinkotuuli

Tiikeriruusu pörhisti selkäänsä köyristyksen yhteydessä ja tarkkaili violetein silmin Tuliketun ja tunkeilijoiden välillä. Kinuskihäntäkin osui hänen katseeseensa, kun vain muutama kuu sitten he olivat ottaneet tuon vieraan kissan kansaansa ja nyt näytti siltä, että tämä kyseinen kissa olisi aiheuttanut heille ongelmia. Ja niin reppanana kuin Kinuskihäntää pentuineen olikin pidetty. Tiikeriruusu soimasi hetken mielessään itseään siitä, ettei ollut sinisilmäisyydeltään, joka ei kuulunut hänen luonteenpiirteisiinsä alkuunkaan, huomannut mitään epäilyttävää kollissa, kun nämä oltiin otettu kansaan ja haluttu päästä auttamaan näitä.
Mutta Tulikettu teki Aurinkotuulen osalta heidän kantansa erittäin selväksi varsinkin nopeasti. He puolustaisivat Kinuskihännän perhettä, vaikka tuntemattoman kissajoukon johtaja ilmoittikin Kinuskihännän napanneen mukaansa tämän ja tämän kumppanin pennut. Tiikeriruusu sysäsi syrjään aiemmat mielensä möröt moittimasta itseään tai hapattamasta hänen ajatuksiaan Kinuskihännästä. Tulikettu halusi suojella heitä, eikä Tiikeriruusu kyseenalaistaisi sitä. Kaksi oppilasta olisi yhtälailla tulilinjalla kuin Kinuskihäntäkin, nimittäin Lumitassu ja Kettutassu olisivat ne kaksi oppilasta, jotka olisivat nyt avoimesti surunsa näyttävän naaraan lapsia siinä missä Kinuskihännänkin. Mutta vilkaistessaan kahden oppilaan pörröisiä pentuturkkisia naamojam, Tiikeriruusu saattoi heti päätellä, etteivät nämä haluaisi palata tuon hurjistuneen pieneen naaraan johtamaan jengiin. Se riitti Tiikeriruusulle vahvistamaan ajatuksensa siitä, että hän ei antaisi tunkeilijoiden viedä ketään mukanaan tai vahingoittaa Aurinkotuulen kissoja. Tiikeriruusu paljasti kyntensä ja antoi uhkaavan murinan karata kurkustaan.
Pienikokoinen naaras rääkäisi käskyn hyökätä Aurinkotuulen kissojen kimppuun ja olla ketään jättämättä henkiin. Tiikeriruusu ehti nähdä nopean värähdyksen vierellään, kun suuri kultaoranssi kolli, pitkällä turkilla ja valkeilla silmillä hyökkäsi Tiikeriruusun vierellä seisoneen Kinuskihännän kimppuun. Hetkeäkään empimättä Tiikeriruusu heittäytyi itseään paljon leveä lapaisemman, lihaksikkaamman ja korkeamman kollin kimppuun, omien pitkien jalkojensa suomalla salamannopeudella. Kinuskihäntä ehti osittain hypähtää taaksepäin Hangenleijonan tassujen tieltä, kun Hangenleijonan vauhti pysähtyi Tiikeriruusun kynsien upottua tämän selkään. Kinuskihännän poskesta lenteli karvapallo, sillä sen verran hidas hän oli ollut perääntymään Hangenleijonan tieltä.
Ryhmän pienikokoisen johtajan varapäällikkö kiepsahti takajalkojensa avulla hipomaan Tiikeriruusun kasvoja. Soturi päästi nopeasti irti toisen selästä ja loikkasi tuon kasvoja päin ja hypähti Kinuskihännän vierelle karvat pystyssä.
Tiikeriruusu ehti nähdä, että tunkeilijoiden johtohahmo paini Tuliketun kanssa ja ehti juuri sillä hetkellä raapaista Aurinkotuulen päällikköä tuon arpiselle puolelle kasvoja (?).
''Apua, minä löysin Risatähden kuolleena!'', nuoren oppilaan huusi mylvi, kun tämä liukui tomuista maata pitkin leiriin ja samassa tuon karvat kohosivat pystyyn, kun tämä näki kissojen taistelevan ympärillään.
''Kuolleena?!'', Tiikeriruusu huudahti ja katsahti Sydäntassuun, josta oli hetki sitten nimitetty kansalle uusi parantajaoppilas. Sydäntassu ei vastannut, vaan katseli kauhistunein silmin aukiota.
''Ai päällikkönne on jo kuollut? Pelkkiä rivisotilaita vastassa! Tappakaa ne!'', Hangenleijonan mylvähdys sai Tiikeriruusun sähähtämään vihaisena takaisin ja syöksymään suuren kollin kimppuun, vailla pelkoa kuten aina. Hangenleijona kuitenkin kohosi takajalaloilleen jälleen ja rysähti Tiikeriruusun niskaan kuin kokonainen vuori olisi sortunut naaraan päälle. Tiikeriruusun keuhkoista pakeni ilmat ja hän maistoi tomua ja multaa suussaan, yrittäen kääntyä kyljelleen viiltääkseen nyt hänen kasvojensa edessä avautuvaan Hangenleijonan vatsaan. Mutta kolli piteli pitkäkoipista ja hoikkaa naarasta helposti painonsa alla, kuitenkaan pystymättä keskittymään tähän tappamiseen, kun Kinuskihäntä raapi Hangenleijonan kuonoa. Hangenleijona vihaisesti ärähtäen jousti takaisin takajaloistaan voimaa ja päästi irti Tiikeriruususta, tuupaten Kinuskihännän voimakkaasti takaperin kumoon, tuon kynsien viiltäessä Kinuskihännän korvan halki.
Tiikeriruusun tilaisuus voittaa taistelu palasi heti mahdolliseksi, kun paino hellitti hänen päältään ja hän nopeana kuin käärme, iski eteenpäin ja upotti hetkeäkään epäröimättä molempien tassujensa kynnet Hangenleijonan vastaan, aukiolla levitessä korvia särkevää huutoa Hangenleijonan suusta. Raivoissaan varapäälliikkö upotti hampaansa ja loukutti Tiikeriruusun kapeat kettumaiset kasvot leukojensa väliin, mutta samalla tuon vatsasta pulppusi verta kovalla paineella. Hetken Tiikeriruusu jäykistyi Hangenleijonan pahanhajuisesta hengityksestä, ja tunsi pistävää poltetta leuioissaan, poskissaan ja otsallaan, mutta hyvinkin pian Hangenleijonan ote heltyi ja tämän pää valui irti Tiikeriruususta, repien tuon kasvoja mukanaan hivenen ennen kuin pää putosi maahan tömähtäen, jättäen suuren kissan aukiolle makaamaan kuolleena ja allaan suuri verilammikko. Tiikeriruusu peruutti hengästyneenä taaksepäin, tuntien kirvelyä vieläkin kasvoillaan, mutta verta ei juurikaan tullut. Kinuskihäntä puolestaan huohotti häntäkin raskaammin, selvästi pelkonsa yllittäneenä ja kasvot yltäpäältä veressä katkenneen korvan takia.

//Kuollut Hangenleijona //

• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmolle, vaikka pelaten niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.
• Kuukauden parhaaksi hahmoksi nimetään kuukaudessa aktiivisin hahmo, eli se hahmo, jolla on eniten rooleja kuukauden aikana.

Masi: +72ap +240kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Risatähti, Aurinkotuulen päällikkö +40kp +10ap +2ap
+ Tiikeriruusu, Aurinkotuulen soturi +20kp +5ap +1ap
+ Veritähti, Synkkävarjon päällikkö +80kp +20ap +4ap
+ Jaguaarinraivo, Synkkävarjon soturi +80kp +20ap +4ap
+ Sydänpentu, Aurinkotuulen pentu +20kp +5ap +1ap


Heli: +78ap +260kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
+ Tulikettu, Aurinkotuulen varapäällikkö +40kp +10ap +2ap
+ Marraskauhu, Synkkävarjon soturi +80kp +20ap +4ap
+ Korppisydän, Synkkävarjon kenraali +40kp +10ap +2ap
+ Pakkassäde, Synkkävarjon soturi +60kp +15ap +3ap
+ Punapentu, Aurinkotuulen pentu +20kp +5ap +1ap
+ Tuulenjuoksija, Aurinkotuulen soturi +20kp +5ap +1ap


Wilma: +3ap
+ Valkeaveri, Synkkävarjon varapäällikkö +2ap
+ Siniperho, Synkkävarjon parantaja +1ap


Sarahalla: +2ap
+ Surmavarjo, Synkkävarjon kenraali +1ap
+ Lakkapantteri, Synkkävarjon soturi +1ap

//Heli + Sara + Wilma - Synkkävarjon hyökkäys //

Jaguaarinraivo oli Pakkassäteen ja muiden tehtävän saaneiden kissojen kanssa valmiina, odottamassa, että he näkisivät Marraskauhun ja Siniperhon poistuvan leiristä, jotta hyökkäys voisi alkaa. Muutamia muitakin Synkkävarjon kissoja Jaguaarinraivo oli nimittänyt mukaan. Pian Marraskauhu ja Siniperho ilmaantuivat näkyviin, ja Synkkävarjon kissojen turkit hiljalleen pörhistyivät jännityksestä ja ainakin Jaguaarinraivo tunsi jo, miten adrenaliini alkoi levitä pitkin kehoa valmiina tulevaan taisteluun.
''Marraskauhu ja Siniperho ovat turvassa'', mukaan nimetty Tuhkamurhe naukaisi, silmät kiiluen hämärässä lumen keskellä, kun tämä laskeutui tähystämöstään, joka oli lähes pystyyn kuollut kuusi.
''En usko, että tarvitsemme Siniperhoa jäämään luoksemme auttamaan haavoittuneita'', Jaguaarinraivo hymähti Pakkassäteelle, joka loi mietteliään katseen muutamaan tehtävän saaneista ulkopuoliseen, kuten Tuhkamurheeseen, joilla ei Veritähden suomaa lahjaa olisi tassuissaan. Siniperho voisi kuitenkin olla enemmän vaarassa kuin ne kissat, joita tämä yrittäisi auttaa ja etenkin, kun heidän olisi paras olla kertomatta kaikille heidän lahjoistaan. Kaikki voisivat alkaa vaatia samaa, eivätkä todellakaan kaikki olisi heidän saamansa lahjan arvoisia, kuten Korppisydämen kohdalla oltiin nähty.
Marraskauhun ja Siniperhon sivuuttaessa muut, Marraskauhun kiertäessä Siniperhon kanssa suoraan kohti Synkkävarjon leiriä, eikä Siniperholle tainnut olla aavistustakaan siitä, että siellä olisi jo ryhmä väijymässä alkavaa sotaa.
Osallistuisiko Marraskauhu sotaan, kun saisi Siniperhon ensin saatettua kotiin? Jaguaarinraivo hetken ehti jo nähdä, miten he rintarinnan taistelisivat Myrskyvaahteran polvilleen, kunnes oli aika hyökätä.
''Julistammeko sodan?'', Tuhkamurhe naukaisi, kun saapui lähemmäs Surmavarjoa, Pakkassädettä ja Jaguaarinraivoa, jotka tarkkailivat leiriä.
''Mitä turhaan, aikeenamme on tappaa ja vallata, ne jotka noista hiiristä haluavat liittyä riveihin, antautuvat tai pakenevat. Hyökätään eri suunnista niin me ajamme heidät nopeasti ahtaalle'', kilpikonnakuvioinen kolli murahti tyytyväisenä.
Jaguaarinraivo ei ollut edes huomannut, ettei Veritähti seisonut heidän kanssaan valmiina sotaan, niin innoissaan hän oli lähdössä tappamaan uusien voimiensa kanssa.
''Mennään'', Jaguaarinraivo virnisti ja syöksyi eteenpäin, vaikka kukaan ei tulisi hänen perässään, hän ainakin tekisi kunniaa Synkkävarjolle, kun kaataisi yksin kokonaisen Myrskyvaahteran kansan!

//Wilma, Masi

Marraskauhu vilkuili pitkin leiriä yrittäen etsiä katseellaan Siniperhoa tai kissaa, joka tietäisi tästä jotain. Mutta onneksi ennen pitkää naaras ilmestyi pesältä, näyttäen hieman hämmentyneeltä sekä vähän pelokkaalta. Kolli pörhisti turkkiaan ja pudisteli heti päätään huolestuneelle parantajalle poistaakseen tuon pelon oitis.

“Heillä ei ole hätää, mutta tarvitsemme sinut takaisin pikimmiten. Oletko valmis lähtemään heti?” kolli naukui ja katseli toisen ohi leiriä etsien Raadelmatähteä tai muita arvovaltaisia kissoja, jotka voisivat päästää Siniperhon kotiin. Ei kai he häntä voisi panttivankinakaan pitää, eihän? “Ilmoita tarvitseville kissoille, että joudut lähtemään Veritähden käskystä. Odotan ulkopuolella”, vaalea kolli naukaisi päätään nyökäyttäen itseään vanhemmalle kissalle ja perääntyi sitten leiristä takaisin ulos odottamaan toista.

Ulos päästyään Marraskauhu katseli tassujaan hieman mietteliäänä, tuntien voimaa sekä vahvuutta käpälissään ja jäsenissään. Oli omituista voida juosta niin pitkälle kuin jaksaa, maailmanääriin saakka ilman suuria murheita. Oli outoa olla nyt osa jotain suurta, todella suurta. Niin kuin Jaguaarinraivokin. Olisiko Paahdekobra ylpeä? Pitäisikö hän ajatuksesta ollenkaan? Tai mitä Saarnitassu tulisi ajattelemaan? Jos he häntä koskaan enää näkisivätkään. Olisiko kaksikko enää edes elossa? Kolli pörhisti niskavillojaan ajatukselle ja kääntyi katsomaan, saapuisiko Siniperho.

//Masi, Aurinkotuuli

Tulikettu siristi silmiään sisäänkäynnille, kun Sadehämärä jo saapui takaisin ympäri pyörähtäen kiljuen lähestyvästä partiosta. Varajohtaja pörhisti turkkiaan, kohensi ryhtiään ja nosti vielä leukaansa ottaen vastaan ensimmäisen kissan, joka oli suuri kultaoranssinen kolli. Naaras siristi silmiään lähestyvälle uhalle, ja pian tämän perässä asteli sisään lisää kissoja heidän levittäytyen auran lailla suuaukolle, jättäen tilaa kansakissoihin, sekä leirin reunamiin. Lopulta käpälänaskelet vähenivät ja Tulikettu kohosi käpälilleen lähestyen varovasti johtohahmoa, kynnet esillä ja niskakarvat pystyssä.

“Mikä oikeuttaa teitä astumaan Aurinkotuulen rajoille ja leiriin tällä tavalla?” hän murisi syvästi jättäen taakseen huolestuneelta näyttävän Kinuskihännän Tiikeriruusun vierelle. Kultaoranssinen kolli tuhahti vain kissojensa edessä, astuen sitten hieman sivuun antaen tilaa pienemmälle hiekansävyiselle naaraskissalle, jonka pannassa roikkui hampaita ja tämän kynnet näyttivät liian paksuilta kuulumaan niihin pieniin käpäliin. Sitten naaras kissa pyöräytti silmiään ja huokaisi.

“Te ette kyllä tiedä mistään muusta mitään kuin rajoista ja ylpeydestänne”, hän huokaisi ja katseli leiriä mielenkiintoisena. “Ihme oli, ettei yhtään kehenkään törmätty matkalla tänne, ja pakko sanoa, ei ollut hankalaa löytää pikku leiriänne”, naaras naurahti ivailevasti ja antoi häntänsä heilua takanaan ilkikurisesti. “Teillä vain sattuu olemaan jotain, mikä saattaa kuulua meille, ja tahdomme omamme takaisin”, hiekansävyisen kissan silmät siristyivät viiruiksi ja hän uhmasi Tulikettua tiivisti keltaisella katseellaan. Pienen kissan katseen tunteesta Tuliketun oli otettava askel taaksepäin ymmällään noin pienen kissan raivosta sekä auktoriteetista. Missä hän oli kasvanut? Varmasti ei ollut kotikisu koskaan ollutkaan, pelkkä erakko tai jopa luopio aina vaan.

“En ymmärrä mitä voitte haluta. Te olette astelleet meidän reviirillemme, emmekä aio katsella teidän menoanne täällä ollenkaan. Olette valmiita heti lähtemään, kynsin ja hampain jos tarpeen”, Tulikettu ruoski ilmaa hännällään katsellessaan vähän jopa epäuskoisena pientä ylimielistä kissaa. Sitten naaraan rinnalle asteli vähän isompi naaras kissa, joka hätäisesti vilkuili pitkin leiriä.

“Kinuskihäntä! Sano että olet täällä! Haistoimme tuoksusi pitkältä!” naaras oli kyynelien rajamailla ja tuon lausahdus sai Tuliketun pään kääntymään taakse oitis. Kinuskihäntä näytti uppoavan turkkiinsa haluten huutaa ja kiljua samaan aikaan.

“Kinuskihäntä oli vähän liian ajattelevainen, ja nappasi kumppaninsa pennut matkaansa. Eikö tänne olekin ilmestynyt kaksi nuorta kissaa Kinuskihännän mukana, hmm?” Alice naukui käpäläänsä pohtivasti kohottaen. “Tahdomme pennut takaisin”, naaras murisi lopulta sanojensa päätteeksi katsellen murhaavasti Tuliketun ohi kohti Kinuskihäntää, sitten koko kansaa.

“Niistä saatte sitten taistella. Kinuskihäntä sekä pennut ovat osa Aurinkotuulta, eikä kuulu teidän roskasakkiinne enää ollenkaan”, Tulikettu murisi kääntyen takaisin kohti Alicea, mikä sai pienen naaraan viskomaan häntäänsä raivokkaasti.

“Sitten kuolette sen takia! Älkää jättäkö ketään henkiin!” Alice raivolla karjahti ja Hangenleijona syöksyi ensimmäisenä johtajansa ohi kohti Tulikettua viskoen kaksi suurta kissaa maahan kynsien ja hampaiden pyörremyrskynä sotimaan, kun muut kissat heidän ympärillään lähtivät suojelemaan omaansa samalla raivolla.

//Heli, Aurinkotuulen kissat //

Tiikeriruusu havahtui ajatuksistaan läheltä pentutarhaa, josta oli juuri poistunut Savuruoskan toiveesta. Kaikki oli yllättäen aika sekaisin, vaikkei oikein mikään tuntunutkaan kuuluvan soturin elämään. Hän toivoi saavansa jotakin omaan elämäänsäkin, ettei vain tyrkyttäisi liikaa itseään muille. Niin tuntui jo käyneen ainakin Savuruoskan kohdalla.
Hän kuuli nimensä mainittevan, kun Tulikettu sai raportin Tuulenjuoksijalta löytämästään erikoisesta kissajoukosta. Tiikeriruusun korvat kohosivat, mutta valitettavasti enemmänkin innostuksesta. Hän ei voinut olla ajattelematta, että voisiko tulijat olla Imperiumin entisiä kissoja. Salaa toisinaan hän toivoi voivansa kohdata perheensä vielä, mutta sellaista mahdollisuutta ei oltu ennen annettu mahdolliseksikaan, ja Imperiumi oli kaikkien tietojen mukaan tuhoutunut useita kuita sitten.
Tiikeriruusu kiirehti heti varapäällikön, Tuliketun luokse, joka ilmoitti hänen ja Kinuskihännän kuuluvan rinnalleen valmiina taisteluun, mikäli tunkeilijat ehtisivät leiriin asti. Partio oli lähdössä Sadehämärän johdolla kiireesti tarkistamaan tulijoiden sijainnin, mutta Sadehämärä ei ehtinyt partiota johtaa leiristä ulos, kun hän jo karvat pystyssä kiepsahti niillä sijoillaan takaisin.
''He ovat jo sisäänkäynnillä!'', hän rääkäisi ja Tiikeriruusun sydän oli pakahtua innostuksesta tulevasta taistosta. Olisiko hän vahvempi taistelija kuin kansaton kissaryhmän jäsen? Kynnet valuivat eteen ja silmät terävöityivät viiruiksi, kun hän odotti minkälaisia kissoja leiriin tulisi tai minkä käskyn Tulikettu antaisi.

// Heli

Siniperho palasi ripein askelin takaisin pentutarhalle yrttinsä kanssa, jota antoi Heinäperholle ennen kuin avusti Servaalitassua siirtämään hengissä olevat pennut kuolleen kuningattaren luota uuden sijaisemonsa sekä tuon kumppanin vierelle. Sivukorvalla tuo kuunteli toisen parantajanoppilaan sekä uupuneen päällikön keskusteluja hautajaisista ennen kuin päällikkö poistui pesästä, ja Siniperho aika nopeasti myös tuon perässä. Naaras ei pystynyt olemaan kuolleen Aaveenkuiskauksen lähettyvillä tuntematta itseään osin epäonnistuneeksi siitä, että hänen ensimmäinen synnytys oli mennyt ihan pieleen. Ei kauhean kauaa Synkkävarjon parantajaksi nimetty kissa tietenkään kerennyt sitä harmittelemaan, koska yllättävän tuttu kissa ilmestyi nopeasti etsimään häntä.
"Marraskauhu? Mitä sinä teet täällä?" Siniperho naukaisi hännänpäätä väännellen ja ottaen askeleita lähemmäs Synkkävarjon toista kissaa kohden. Kolli kertoi nopeasti, että häntä kaivattaisiin leirissä, joka tietenkin sai naaraan mielen täyttymään vielä enemmän kaikista pahoista ajatuksista.
"Onko siellä kaikki ihan hyvin? Ovatko Lakkapantteri ja Routanauru kunnossa?" Siniperho jatkoi kyselyä, vaikka katseellaan koittikin etsiä leiristä Servaalitassua, joka oli naaraan tuki ja turva ollut oikeastaan sen ajan, mitä hän oli Hallavarjon leirissä ollut. Routanaura olisi luultavasti vielä Myrskyvaahterassa, koska Hiirenpolku eivätkä loput olleet vielä edes palanneet, mutta oliko Lakkapantteri enää edes elossa? Siitä oli niin kauan, kun naaras oli viimeksi edes nähnyt oman kansansa kissoja saatika edes omia sisaruksiaan.

//Wilma
Marraskauhu haukkoi henkeään terävien kynsien lävistettyään hänen valkean rintansa, jättäen jälkeensä ristin muotoisen arven. Kolli hetken katseli tassujaan, yritti maistella ilmaa kielellään, kun koko kehon olemus sekä tunne alkoi rauhoittua. Ei ollut enää väsynyt saatika adrenaliinin tuottamaa pakokauhu refleksiä. Kaikki rauhoittui, tasoittui, ennen kuin pesään asteli kaksi kissaa lisää. Kolli käänsi päätään rauhallisesti ryhtiään korjaten, ja vilkaisi veljeensä vieno hymynkaarre huulillaan. Jaguaarinraivon kohtaaminen sai hänen sydämensä lepattamaan, kun toinen näytti jokseenkin jopa tyytyväiseltä kerrankin elämässään. Muuhun siis kuin itseensä. Marraskauhu tunnusteli kynsiään, kehonsa olemusta ja väräytteli korviaan kuunnellessaan samalla kaksikon kertomusta Korppisydämestä. Sitten yhtäkkiä Veritähti käski häntä, juuri rintansa parantanutta kollia lähtemään noutamaan Siniperho kotiin. Hän oitis nousi käpälilleen, kuunteli vielä loppuun ja lähti sitten pesästä. Matkallaan tuon tuuhea häntä pyyhkäisi Jaguaarinraivon kylkeä, ehkä veljekset kohta saisivat jaettua omia ajatuksiaan yhteisistä hetkistä enemmän.

Marraskauhu poistui leirinsisäänkäynniltä ja lähti nopeaan laukkaan. Hän tunnusteli voimaa käpälissään, kuunteli tarkasti metsän ääniä ja antoi askeltensa vain kiitää yli nurmen, yli juurakoiden ja ohi pensaiden. Hengitys kulki helposti, eikä väsymyksen tunnetta löytynyt, ainakaan vielä. Hän hymyillen jatkoi matkaa, painoi lisää kaasua ja antoi itsensä juosta niin kovaa kuin vain pystyi. Tätäkö elämä tulisi nyt olemaan? Arpi rinnassa, vannottu vala Veritähdelle ja hän voisi olla väsymätön, voittamaton? Viimein Hallavarjon puolelle päästyään kolli hiljensi, maisteli Myrskyvaahteran sekoittunutta tuoksua ja alkoi etsiä polkua leiriin. Toivottavasti siellä olisi kaikki hyvin, eikä kolli vetäisi Siniperhoa pois koulutuksesta tai muuten. Mutta tämä hyökkäys olisi muutenkin välttämätön. Se oli osa suunnitelmaa. Valkea kolli asteli hiljaa sisään leiriin, pysähtyi sen eteen ja tarkkaili leiriä, josta kohosi kiinnostuneita katseita, joissa osassa paloi pieni epäilys.

“Siniperho? Tarvitsen hänet leiriin mahdollisimman pian”, kolli yritti hieman huohottaa, etsiessään katseellaan leiristä parantajaa, saatika heidän päällikköään. Oliko jotain hätänä? Kissat vaikuttivat hyvin apeilta, ehkä jopa säikyiltä, vai olivatko vain väsyneitä.

/Heli, Sara, Wilma - Sotaan lähtö

Annettuaan ikuisen elämän kirouksen myös nuorelle Marraskauhulle, päälliköstä tuntui, että hänen vallanhimonsa oli toistaiseksi tyydytetty, mutta samalla se lisäsi verenhimoa. Hän kuitenkin kuuli hiljaista keskustelua pesänsä suulta ja katsahti sitten vielä Marraskauhuun, joka oli iästään huolimatta ottanut hyvin kirouksen vastaan ja selvästi tunsi sen tuoman voiman lihaksissaan.
''Pakkassäde ja Jaguaarinraivo, mitä te hiippailette siellä?'', Veritähti ivallisesti hymähti, mutta jatkuvasti toinen silmä kiiluen tarkkaillen suuaukolle, kun kaksi soturia tulivat pesään vakavampina. Jaguaarinraivo katsahti heti veljeensä Marraskauhuun ja huomasi tämän rinnassa arven ja hetken jopa näytti, että Jaguaarinraivo hymyili, mutta se taisikin vain olla tyytyväisyyttä veljensä valintaan tai sitten veljesten yhteisiin tuleviin mahdollisuuksiin.
Veritähden ei tarvinnut alkaa tivaamaan kaksikolta sen enempää kysymyksillä, kun Jaguaarinraivo ja Pakkassäde istuutuivat alas.
''Korppisydän on paennut leiristä ja juoksi kohti Myrskyvaahteran kissoja. Emme tavoittaneet häntä enää reviiriltämme ja viimeiset hajujäljet ennen lumimyrskyä päättyivät vain pienen matkan päähän Hallavarjosta. Menemisemme sinne olisi voinut tuottaa epäilyksiä'', Jaguaarinraivo murahti tuijottaen viileästi päällikköään kohden.
Veritähti säpsähti ja tarkensi katsettaan nuoreen soturiin ja soturittareen.
''Korppisydänkö pettäisi minut?'', Veritähti alkuun naurahti, mutta huomatessaan Jaguaarinraivon ja Pakkassäteen varmat tuijotukset, tämän kasvot synkkenivät. Päällikkö tuntui katselevan jälleen jonnekin kauas menneisyyteen tai ainakin tämä oli kaukana siitä pesästä, jossa hänen kehonsa istui nuorempien soturien seurassa.
''Marraskauhu, mene edeltä Hallavarjoon ja hae Siniperho suojaan ennen kuin hyökkäämme sinne. Kerro hänelle, että häntä tarvitaan pikaisesti leirissä, äläkä ala sen enempää selitellä'', Veritähden synkkä ja matala ääni puhutteli Marraskauhulle tehtävää, muttei tämä luonut katsettaankaan toiseen. ''Lähde heti'', päällikkö murahti, tuijottaen pesästä ulos, Jaguaarinraivon ja Pakkassäteen lävitse.
Jaguaarinraivon ja Marraskauhun olisi pitänyt vartioida tänä yönä leiriä, sillä oli ollut heidän nimittäjäisensä, mutta Synkkävarjossa ei muutenkaan tuntunut olevan kovinkaan paljoa merkitystä soturilailla.
''Pakkassäde, kerää tehtävän saaneet kissat mukaasi ja Jaguaarinraivo, ota joitakin haluamianne taistelijoita mukaanne tehtävän saajien ulkopuolelta. Kun ryhmänne on valmis, ette tarvitse minulta erikseen lupaa lähteä taisteluun. Katsokaa, että Marraskauhu ja Siniperho pääsevät pois alta ennen hyökkäystänne. Tänä yönä te murskaatte maantasolle Myrskyvaahteran'', Veritähden katse valpastui ja tämä kohotti katseensa kaksikkoon.
Jaguaarinraivo nyökkäsi syvään ja poistui sitten Marraskauhun ja Pakkassäteen kanssa pesästä, lähtien kiertämään matkaansa kohden soturienpesää. Askeleet kaikkosivat päällikönpesän edustalta ja hetken pimeydessä istuttuaan, Veritähti nousi ylös ja mietteliäänä katseli pesäänsä, ennen kuin hän poistui pesästä kiipeämällä kivisiä seiniä pitkin kalliokaton halkeamasta ulos.
Hän loi pitkän katseen aukiolle, jossa alkoi tapahtua liikehdintää, mutta suurella loikalla hän laskeutui pesänsä taakse ja katosi leiristä.

//Masi
Pakkassäde maisteli vielä ilmaa tiheämmän lumimyrskyn lomassa, pudistellen sitten päätään. Lähestulkoon kaikki hajut katosivat tässä inhassa sateessa, ja naaras ähisten kääntyi palaamaan kohti kotiaan.

“Parempi niin. Kyllä Veritähti tietää miten suhtautua, tahtooko sitten muuttaa suunnitelmaa vai ei”, hän pohti ja lähti palaamaan Jaguaarinraivon askelissa takaisin. Oli ikävää, etteivät he voineet näyttää Korppisydämelle kynsiään, mutta ehkä tämä voisi toimia lopulta heidän pussiinsa. Punainen naaras juoksi korkeassa hangessa vailla väsymystä taikka halua seisahtua. Juokseminen tuntui hyvältä, tuuli turkissa sekä voima käpälissä. Veritähden lahja tuntui ottavan otteeseensa yhä syvemmin, jonkinlainen vetovoima myös kolliin vierellään. Olisiko se yhteinen kaikkien voiman jakajien kanssa?

Matka leiriin oli lumipyryn peittämä, mutta kaksikko palasi rivakasti takaisin pudistellen turkiltaan suurinta lunta astuessaan sisään leiritunnelista. Aukiolla tuntui rauhalliselta, vesiputouksen kohina sekä havupuiden varjot tuntuivat kotoisalta. Vieno hymy kohosi tuon kasvoille, ja Pakkassäde vilkaisi kohti Jaguaarinraivoa. He suuntasivat yhdessä kohti Veritähden pesää, kuullen jo kaukaa keskustelunaineksia sisältä. Naaras seisahtui hyvän matkan päähän pesänsuulta ja katsahti kolliin.

“Ehkä odotamme hetken?” hän pohti ja viittasi keskusteluun sisällä. Veritähdellä olisi selvästi vielä asiat kesken tehtävänsä suhteen. Mutta kenen kanssa?

//Masi
Marraskauhu katseli hetken mietteliäänä Surmavarjoa, jonka rinta kohosi ja laski raskaamman hengityksen myötä, ennen kuin tasaantui ja tämän rintakarvat asettuivat uudehkon arven ympärille. Hän ei ollut kiinnittänyt samanlaista huomiota Valkeaveren, saatika veljensä tai Pakkassäteen ulkonäköön, mutta ehkä tarkoitus selviäisi hänelle pian. Veritähti lähetti Surmavarjon pesästä, ja pyysi Marraskauhua istumaan. Kolli hieman tärisevin tassuin asteli lähemmäs, istuutui huokaisten rauhallisesti ja sitten kohotti katsettaan Veritähteen.

Kolli aloitti kertomalla erityisestä tehtävästä, joka oli jo mainittu aiemmin kokoontumisessakin. Innolla Marraskauhu odotti, millaista tehtävää olisi tarjolla, sillä oli kuitenkin halukas tuomaan itseään esille kansansa puolesta. Kaikki mitä heille oli jäänyt Paahdekobran sekä Saarnitassun lähdön jälkeen oli parannettavissa. Hänen sekä Jaguaarinraivon asema olisi parempi, kuin mitä koskaan olisi emo tai pikkuveli itse saavuttamassa. Siitä hän tahtoi olla varma. Vaikka epävarmuus kuhisikin hänen käpälissään, kolli katseli siniruskein silmin Veritähteä kiinnostuneena höristäen myös korviaan. Ehdottomasti häntä kiinnosti, jos voisi työskennellä veljensä kanssa myös saman arvoisissa tehtävissä. Ei hän tahtoisi jäädä toisesta jälkeen, vaikkei yhtä raivokas ollutkaan. Enemmän pohtiva, suunnitteleva.

Veritähden suunnitelma lopulta sai hetkellisesti Marraskauhun karvat kohoamaan. Ajatus yhdestä, suuresta hallitsevasta kansasta sai hänen ajatuksensa hieman pyörälle. Ei hän ollut siitä yllättynyt, oli hän kuullut pentutarhan tarinoita suuresta Veritähdestä, mutta olihan tämä kolli muuttunut. Vaikka nyt tahtoikin silti samaa. Hän pohtivasti tarkkaili johtajaa edessään, ja nyökäytteli päätään varovasti osoittaen kuuntelevansa, sekä ymmärtävänsä. Tietysti hän tahtoi vahvoja sekä rohkeita kissoja. Joita pitäisi koko Synkkävarjon olla täynnä. Ja lopulta kolli kertoi tarjouksestaan, jolla saisi kuolemattomuutta, sekä osan metsän hallitsijuutta. Kollin korvat kääntyivät kiinnostuneina terävämmin kohti Veritähteä, ja hän hieman kallisti päätään sivulle. Se kuulosti kyllä hyvältä. Mutta olisiko hän tarpeeksi rohkea sellaiseen? Aina kompuroimassa käpäliinsä, vaikka löysikin oman vahvuutensa tarkkailusta sekä ajattelemisesta. Ehkä Veritähti hänet hyväksyisi, kun kerran pesään kutsui ja nyt tarjosi tällaista. Vaikka hän voisi myös erehtyä kissasta, kuten Korppisydämen esimerkki oli nostettu pöydälle.

Hetken aikaa Marraskauhu tarkkaili Veritähden katsetta, tutkin tuon syvän jäätäviä silmiä ja arpea rinnassa. Hän heilautti hännänpäätään käpäliensä juurella, ja laski hetkeksi katseen omiin käpäliinsä. Hän tahtoisi tehdä sen Jaguaarinraivon takia, jotta olisi samanvertainen. Hän kyllä piti ajatuksesta olla väsymätön, yksi vahvimmista kansan jäsenistä. Mutta tästä ei olisi paluuta, ei varmasti. Olisiko hän ikuisuuden ajan kuolematon? Vai tulisiko kuolema pian kansojen murhatessa heidät kaikki?

“Otan tarjouksesi vastaan. En usko, että tulen koskaan taistelemaan samalla raivolla kuin veljeni, mutta osaan käyttää päätäni, ja tahdon suojella sekä kasvattaa kansaani. Sen puolesta, otan tarjouksesi vastaan”, hän viimein nyökäytti päätään kääntäen katseensa ylös kohti johtajaansa. Se hetken pelotti häntä, mutta lopulta ajatus oli levollinen, sekä jopa jännittävä. Mitä kaikkea he voisivatkaan Jaguaarinraivon kanssa nyt kokea?