//Masi, Nuge
Usvapolku katseli huolestunein silmin Hiirenpolun liikkumatonta ruumista, jonka Servaalitassu oli koristellut yrtein. Kykenevät soturit olivat löytäneet ja pelastaneet löydetyt muut ruumiit, ja kaikki oli saatu leiriin yhteiseen muistotilaisuuteen. Kaikkia ei kuitenkaan saatu pelastettua, joten he eläisivät vain muistoissa. Ei ole mitään järkeä lähteä Hallavarjon leiriin etsimään kaatuneita, kun he voisivat itse kuolla matkalla.

Kermanvalkea naaras kohotti katseensa leiriin juosseeseen Utupöllöön toivon kirkastaen tämän katseen. Uutisia Raadelmatähdestä näinkin äkkiä, kertoisi heille kovasti tulevasta. Se mitä kuitenkin kolli lopulta kertoi, ei tuonut heille kovin paljoa toivoa. Veritähti suunnittelisi uutta sotaa? Tietysti, hän haluaa kaiken reviirin itselleen. Huolestunein katsein ja painetuin korvin Usvapolku katsahti Myrskysieluun, jonka Raadelmatähti tahtoo nimetä väliaikaiseksi johtajaksi, kun Usvapolku ottaisi johdon kansasta. Toivottavasti hänen rakas johtajansa palaisi vielä, ja ottaisi kansan johtoonsa takaisin. Ei voisi toivoa kuin parasta.

“Otan siis Myrskysielun varajohtajakseni siksi aikaa, että tiedämme enemmän Raadelmatähdestä. Meidän pitää nyt keskittyä leirin kunnostukseen ja kissojen vahvistamiseen, ja sitten etsiä apua tähän tilanteeseen. Jos Veritähti aikoo koko metsää taas haalia itselleen, en tiedä miten paljon voimme etsiä apua muilta kansoilta. En tahdo uutta sotaa, samankaltaista, kuin mitä tästä tuli”, hän huokaisi syvään painaen katseensa Hiirenpolkuun ja muihin. Sentään he saisivat paljon uusia sotureita, kaikki olivat näyttäneet taitonsa ja Raadelmatähtikin oli sitä mieltä Helmentassusta. Vieno hymy kohosi naaraan huulille tämän katsahtaessa Huurrepeuraan.

“Lähtekää te käymään Kuulammella. Servaalitassun on saatava tietää Kaiulta mitä tulee tapahtumaan, sekä hakemaan oma parantajannimensä, vaikkakin yksinään”, hän katsahti harmistuneena oppilaaseen. “Mukaasi ota Orapihlajatassu sekä Helmentassu näkemään unensa. En tiedä onko tässä muita kenet tulisi ottaa mukaan”, naaras vilkaisi Myrskysieluun pohtien tämän tytärtä Hiekkatassua. “Ota mukaasi vielä Toivonkipinä, jos matkalla tulee ongelmia. Palatkaa mahdollisimman pian, mutta pitäkää huolta haavoistanne. Jos Servaalitassu on valmis kansan haavojen hoidon suhteen, voitte lähteä heti”, Usvapolku käskytti ja katsoi miten vaitonaisena Servaalitassu nousi ylös mestarinsa viereltä. Hän katseli ympärilleen leirissä tiedottomana, josko oli hoitanut kaikkia tai unohtanut jopa jotain. Mutta lopulta nyökäytti päätään ja painoi sen vielä viimeisen kunnianosoituksen merkiksi kaatuneille ystävilleen.

“Utupöllö palaa Raadelmatähden luo, jos hänellä tulee jotain kerrottavaa. Ja lähetämme jonkun sinne, jos leirissä sattuu jotain. Tällä hetkellä menemme hänen suunnitelmensa mukaan. Ja toivomme, että Veritähti ei saavu ennen täyttä kuuta”, Usvapolku nielaisi ja katsahti Myrskysieluun toivoen, että kollilla olisi ideoita jatkon suhteen.

//Heli, Wilma, Nuge/

''Minä ilmoittaudun mielelläni auttamaan pesien rakentamisessa. Varmaan pentutarhasta olisi hyvä aloittaa, että saamme mahdollisimman nopeasti pennuille ja kuningattarille suojaa? Vanhimmat pärjäävät vielä hetken parantajanpesässä ja jos jaan muutaman ryhmän vaikka työstämään sotureiden pesään, oppilaita on sen verran vähemmän, että ehkä yhden yön tai kaksikin he pärjäävät soturienpesässä?'', Nevaleijona hiljaa ehdotti. Orapihlajatassu katseli isäpuoltaan hiljaisena, tuon turkki oli edelleen veressä sodasta, mutta kansa tarvitsisi vahvoja sotureita ja sitä kolli oli. Usvapolun hetken tarkkaillessa toista ajatuksiinsa uppoutuneena, tämä hiljaa nyökkäsi luvan toiselle (?).
Toivonkipinä, Tuulenkukka ja Vihervarjo siirtyivät Nevaleijonan avuksi kunnostamaan pentutarhaa. Samalla kun Maissihäntä, Päivänkatse, Kuurahiiri, Ohdakesiipi ja Varjolumous rakensivat parhaansa mukaan soturienpesän raunioita takaisin kasaan. Pisamatassu yritti viihdyttää pelokkaita Niittyleinikkisuon pentuja, jotka hiljalleen alkoivat riehua hänen kanssaan sammalpallon kimpussa.
Heinäperho, Helmentassu ja Myrskysielu palasivat ehkäpä jopa odotettua nopeammin, Heinäperhon kertoessa, että Utupöllö olisi jäänyt odottamaan Raadelmatähden heräämistä kaksijalkalaan. Orapihlajatassu kuunteli vaitonaisena Hiirenpolun hahmon vierellä, että Raadelmatähti olisi kuitenkin päässyt heti kaksijalan hoitoon ja ilmeisesti takajalan tynkä tältä poistettaisiin kokonaan. Orapihlajatassu kuuli, miten hiljaa Saniaismeri mutisi, että miten Raadelmatähti kykenisi sen jälkeen enää johtamaan heitä. Fasaanisulan kuitenkin tullessa lähemmäksi, Saniaismeri sulki suunsa ja kulki Ahvenjuova vierellään kohti parantajanpesää lepäämään, heti kun he olivat hyvästelleet Hiirenpolun pehmeillä kosketuksilla.
Orapihlajatassu katseli vaikeana Servaalitassun tuskaa mestarinsa menettämisestä.
''Sanothan jos voin sinulle olla jotenkin avuksi?'', Orapihlajatassu kuiskasi hiljaa veljelleen. Hän ei ollut itse juurikaan tuntenut Hiirenpolkua, mutta ei tämä paha kissa ollut koskaan ollut.
--
Juuri kun Hiirenpolun hautajaisseremonia oli alkamassa, leiriin juoksi turkki pörhöllään Utupöllö. Tuon nopeus oli vertaansa vailla!
''Raadelmatähti on herännyt ja alkaa hiljalleen aloittaa toipumisensa, mutta matka tulee olemaan hänellä pitkä'', Utupöllö puuskutti ja Orapihlajatassu hivuttautui uteliaana lähemmäs kuulemaan, kun kolli puhui Usvapolulle, joka oli juuri aloittamassa parantajan hautajaisia. ''Hän käski kertoa, että hänen mukaansa hänen oppilaansa Helmentassu on valmis soturiksi, kunhan käy Kuulammella ja sitten, että Veritähti kuulemma uhkasi tulla täydenkuun aikaan uuteen sotaan. Hän pyysi sinua valmistautumaan sotaan ja tulevissa haasteissa, sekä ongelmissa turvautumaan Myrskysieluun, Huurrepeuraan ja Hiirenpolkuun...'', Utupöllö kohotti pelästyneen katseensa Hiirenpolun elottomaan hahmoon, joka makasi kyljellään aukiolla valmiina seremoniaansa, että päällikkö valvoisi yön tämän rinnalla.
''Hän pyysi sinua harkitsemaan ottamaan itsellesi varapäällikkö ainakin siihen asti, että Raadelmatähti voi palata ja hän ehdotti varapäälliköksesi Myrskysielua... Voi ei, kuka hänet tappoi'', Utupöllö ei kuitenkaan saanut enää ajatuksiaan kasaan takaisin Raadelmatähteen, vaan lähestyi surullisena parantajan luokse.

//Heli, Wilma, Nuge//

Raadelmatähti säpsähti hereille valoa sisälle nelikulmaiseen pesään suovan lasisen kehikon alta. Hän kohotti tokkuraisen päänsä, ja hänen korvissaan humisi kuin hän seisoisi Aurinkotuulen kaniniityllä, jossa tuuli puski pienemmän kissan kumoon. Hän heilautti kummastuneena päätään ja haisteli ilmaa, jossa oli aistittavissa jonkinlaista sairaan kissan löyhkää. Se sai samantien päällikön karvat pörhistymään ja yrittämään kömpiä jaloilleen, mutta vasen takatassu ei varannut yhtään painoa ja Raadelmatähti tippui kyljelleen, sähähtäen hengen keskeyttämästä kivusta, jääden pidättämään hengitystään hiljaisena, kun kipu vihlaisi häntä tajuntaan asti.
Kun kipu hiljaa hiipui, hän käänsi jumissa olevaa päätään, ja tunsi miten niskat naksahtivat, niin jumissa ne olivat. Hänen rähmäiset silmänsä levisivät, kun hän katsahti katseensa alaruumiiseensa, johon oli kiedottu vaaleaa paksua hämähäkinseittiä monin kerroin. Tarkemmin haisteltuaan, se ei ollut nähnytkään hämähäkinseittiä, eikä hän ollut eläessään nähnyt sellaista ennen. Hän sai taitettua hampaansa karvojensa ja kääreen väliin, yrittäen nypätä sitä pois, mutta samantien kipu vihlaisi häntä ja hän jäi silmät kiinni hiljaa murisemaan aloilleen. Hän vapautti harson hampaidensa välistä ja hiljaa se sumeus silmissä alkoi väistyä ja näkö kirkastua. Kauhukseen hän näki, että hänen kyljensä vieressä harson alla ei maannut hänen takajalkansa. Hän haistoi vahvan veren, mutta ainoa asia, joka lepäsi harson vierellä ja osittain sen alla, oli hänen häntänsä. Samassa hänen mieleensä syöksähti kammottava kipu ennen shokkitilaa, kun Veritähti oli riuhtaissut hänet ilmaan.
Hänen sydämensä alkoi takoi villisti ja hän kierähti kokonaan selälleen, tarkastellen yhtä takajalkaansa ja häntäänsä. Miten, miten hän voisi johtaa Myrskyvaahteraa kolmella jalalla? Miten, miksi juuri hän?
''Raadelmatähti, oletko hereillä?'', hiljainen soturin ääni kuiskasi lasien takaa. Raadelmatähden korvat hyppäsivät pystyyn ja hän käänsi katseensa syvennykseen yläpuolellaan, jota vasten lasinen seinä esti häntä pääsemästä ulos. ''Me toimme sinut Heinäperhon ja Helmitassun kanssa kaksijalan hoidettavaksi. Servaalitassu ei pystynyt tekemään mitään takajalallesi, se olisi voinut joutua kuolioon, siitä oli vain jäljellä tynkä. Hei, oletko tajuissasi?'', Utupöllön ääni keskeytyi ja hän raapi hiljaa lasia.
Kaksijalkalaan? Raadelmatähti kääntyi kyljelleen ja katseli pesää jossa hän oli, seiniä ja aika avoimelta näyttävä huone, jossa näytti makoilevan pitkäjalkainen kissa, joka näytti nukkuvan. Kissalla oli rumat arvet selässään ja se oli vanhempi kuin Raadelmatähti koskaan voisi uskoa elävänsäkään, silti se näytti kotikissaksi aika karskilta. Raadelmatähti varovasti nojasi kaiken painonsa etutassuilleen ja kurottautui lasista seinää vasten, nojaten päänsä syvennykseen, ettei hänen tarvitsisi niin paljoa kannatella itseään.
''Jep, täällä olen'', Raadelmatähden karhea ääni vastasi ja hänen kielensä koskettaessa huulia, ne olivat kurkkua myöden aivan karheat janosta. ''Taidan joutua olemaan tällä aika pitkään'', päällikkö yritti korjata epäilyksensä ja huolensa huoneessa olevasta vieraasta kollista.
''Varmaan ainakin seuraavan kuunkierron yli, saat kaksijalkojen lääkettä, jonka pitää saada vaikuttaa jonkin aikaa, ettei haavasi koe tulehdusta. Tulemme säännöllisesti tapaamaan sinua, onko sinulla jotakin ohjetta, jonka haluat minun välittävän kansallesi?'', Utupöllö naukui. Raadelmatähti erotti toisen ääriviivat varjona lasia vasten ja rehellinen ollakseen, hän olisi halunnut pyytää Utupöllöä löytämään hänelle pakokeinon tai jäämään koko ajaksi hänen seuraansa. Mutta kansa tarvitsisi vaikeina aikoina heitä kaikkia.
''Veritähti uhkasi hyökätä uudelleen täyden kuun aikaan. Jos se tieto ei ole tavoittanut Usvapolkua, kerro se hänelle ja ilmoita hänelle myös, että minun oppilaani Helmentassu on valmis soturiksi, kunhan hän vierailee Kuulammella. Ja-'', Raadelmatähti empi. ''Sen aikaa, kun minä olen poissa, kerro Usvapolulle, että haluan hänen tukeutuvan Myrskysieluun ja Huurrepeuraan, sekä tietysti Hiirenpolkuun. Niin kauan kuin Usvapolku joutuu yksin johtamaan kansaa, pyydä häntä nimittämään väliaikaisesti omaksi varapäällikökseen Myrskysielun, kunnes minä pääsen palaamaan takaisin'', Raadelmatähti vilkaisi takajalkaansa.
Miten hän voisi kohdata Veritähden täydenkuun sodassa? Hän ei pysyisi jaloillaan, hän ei pystyisi juoksemaan, ei edes nappaamaan omaa riistaansa. Utupöllö oli hiljaa lasin toisella puolella.
''Minä välitän tiedon Usvapolulle. Ota rauhassa, me palaamme tänne säännöllisesti ja viemme viestiti kansalle'', Utupöllö naukui kannustavasti, Raadelmatähden sulkiessa silmänsä musertuneena ja häpeissään, kunnellen miten toisen tassun askeleet kantautuivat aina kauemmas ja hiljaisemmiksi.
''Raadelmatähtikö?'', karhea, mutta hyväntuulinen ääni kysyi, saaden nuoremman kissan säpsähtämään. Raadelmatähden pää putosi tasanteelta ja hän jäi hänelle jätettyyn pehmeään petiin hieromaan leukaansa, joka oli karheaa seinää vasten laahautunut alas. ''Veritähdenkö sinä sait kimppuusi? Miksi?'', kermansävyinen vanhus uteli, venytellen makeasti ja harmaantunut kuono kääntyen häntä kohti.
''Mitä se kaltaisellesi kotikissalle kuuluu?'', Raadelmatähti sähähti, muristen varoittavasti.
''Noh, rauhoituhan mörrömöykky. Olen Kurjenlaulu, olin aikoinani Varjoklaanin varapäällikkö, varmaan ainakin kaksisataa kuuta sitten. Johdatin saattajasi loppuun asti perille ja huolehdin, että kaksijalka otti sinut sisälle tänne. Mutta ei suinkaan, et otaksu kaltaiseltasi suurelta päälliköltä kiitosta, voi ei ei, ajanhukkaa sellainen'', Kurjenlaulu hymyili, väräyttäen viiksiään.
Raadelmatähti vain tuhahti.
''Veritähti on hyvä kissa sydämessään ja tällä kaikella on varmasti jonkinlainen tarkoitus'', Kurjenlaulu hymyili itsekseen, katsellen tyhjyyteen. Raadelmatähden vihainen katse iskeytyi toisen turkkiin.
''Pilkkaatko sinä minun tilannettani?'', päällikkö murahti ja paljasteli kynsiään. ''Jos olisit hiirenverran lähempänä, saisit saman kohtalon, jonka-'', hän uhosi tilanteestaan huolimatta.
''Voi älä huoli poikaseni, Veritähti on hoitanut jo kohdallani tilanteesi'', Kurjenlaulu kurnahti ja loikkasi Raadelmatähden ylitse ikkunan äärelle, katsellen syvennyksessä ikkunasta ulos. Raadelmatähti mittaili toisen syviä arpia tämän selässä ja heilautti vaitonaisempana nyt toista korvaansa. ''Jaa, kurja sää taitaa olla tulossa? Onkohan Kaikukin jo huomannut Veritähden aikeet?'', Kurjenlaulu naukui itsekseen.
''Mitkä aikeet? Mistä sinä hänet edes tunnet, vanhus?'', Raadelmatähti murahti.
Kurjenlaulu kehräsi karheasti.
''Voin olla vanhempi kuin sinä, mutta kyllä sinäkin kohta pääset nauttimaan vanhintenpesään viimeisiä päiviäsi. Veritähti oli ja on minun paras ystäväni, olin hänen varapäällikkönsä, kun hänestä ensimmäisen kerran sellainen tuli tämän auringon ja kuun alla'', Kurjenlaulu hymyili pehmeästi.
Raadelmatähti vaikeni ja katseli leppoisasti olevaa kollia, joka naksutteli niskojaan hyväntuulisena.
''Pidätkö enemmän rastaista vai hiiristä? Voisin käydä aamulla nappaamassa jotakin herkullista meille'', Kurjenlaulu naukui katsomattakaan Raadelmatähteen.
Hetken heidän välilleen laskeutui pitkä hiljaisuus. Tuoko vanha höpöttäjä väitti todella olevansa paras ystävä jollekin sellaiselle, joka ei ymmärtäisi edes parhaan ystävän käsitystä.
''Hiiren'', Raadelmatähti vastasi hiljaa, laskien päänsä etutassujensa päälle. Kurjenlaulu jäi hiljaa itsekseen hyräilemään ja katselemaan ulos ikkunasta, jolloin kaikessa rauhallisuudessa apean, äreän ja häpeissään olevan Raadelmatähden silmät nuupahtivat kiinni.

//Heli, Usvajoki //

Kanjonivuokon saatua opastettua Omenamyrskyä, huolehdittua salvat ja voiteet Leopardinkukan turkille, sekä hämähäkin seitin asettelun ja ohjeistettua juottamaan Leopardinkukkaa tuon herättyä, ja näytettyä mitä siemeniä tai yrttejä soturi voisi antaa naaraalle, kaksikko oli lähtenyt. Vääräsydän oli käynyt myös kerälle ahdistuneena ja kankeana parantajanpesään, hauteiden rauhoittaessa hänen haavojaan ja siemenien auttaessa tätä nukahtamaan. Kansasta vastuun Kivijalka oli jättänyt Revontulikukalle, jolle kolli oli käynyt nopeasti kertomassa, että lähtisi vielä käymään Usvajoen luona etsimässä kaatuneita ystäviään. Kivijalka ei halunnut sotaa ja halusi päästä kohtaamaan sen aiheuttamat kauheudet, mutta samalla hän toivoi vielä voivansa kohdata Syystähden. Olisiko päällikkö aivan varma, että jättäisi kansan Kivijalalle? Huijaisiko Korppisydän häntä? Synkkävarjon kissat olisivat juonikkaita ja Kivijalan mielessä myös kävi, että Korppisydän saattaisi olla Veritähden vakooja. Tuskin ketään Veritähti olisi päästänyt elossa lähtemään, kun olisi jäänyt kiinni petturuudesta. Mutta miksi Korppisydän kertoisi silloin avoimesti, että saattaisi olla vielä velkaa Veritähdelle? Kivijalka nielaisi murheellisena. Syystähti oli luottanut Kuurasuteen ja tämän seuraajiin, Kivijalkaa epäilytti, mutta hän aikoisi tutustua Korppisydämeen kunnolla. Kyllä tuo näyttäisi todelliset sulkansa ajallaan.
Heidän saavuttuaan Usvajoen rajalle, he eivät olleet koko matkan aikana tavanneet ketään Taivaanliekin kissaa, joka yrittäisi päästä takaisin kotiin. Tulos näytti toivottomalta. Välillä Kivijalka väläytti huolestuneen, osittain jopa pelästyneen katseen Kanjoniutuun, kun he löysivät matkalta jostakin verta, mutta se paljastui aina Leopardinkukan vereksi. Kun he astuivat rajan ylitse, Kivijalka asettui kulkemaan etummaisena, haluamatta että heidän ainoa parantajansa voisi tällä matkalla vaaraantua.
Voimakas veren ja kuolenan haju löyhkäsi hämärässä, kun he lähestyivät Usvajoen leiriä. Ei ollut epäilystäkään, että missä leiri sijaitsisi. Kivijalka kykeni vain toivomaan, että Tuulentähti voisi suhtautua häneen rauhallisemmin, kun hän tulisi vain parantajan kanssa ja toiseksi, että Kivijalka olisi Revontulikukan kumppani. Kivijalka vain toivoi, että Tuulentähti tietäisi, ettei hän olisi paha kissa, vaikka hänen kivimäisen ilmeetön naamansa voisi tulkitsemattomuudeltaan aiheuttaa eriäviä mielipiteitä.
Hän seisahtui ennen leiriä ja veti jännittyneenä ilman väristessä henkeä, ennen kuin suoristi hieman ryhtiään ja lähti varovasti leiriin. Synkkä varjo oli laskeutunut Usvajoen leiriin ja saman tien oppilas rääkäisi hälytyksen, kun Kivijalka ja Kanjonivuokko astuivat sisäänkäynnille. Kivijalka kiirehti nopeasti leiriin sisään näkyviin, ennen kuin kaikki aaltona vyöryäisivät taas päälle. Usvajoen varapäällikkö oli pompannut heti jaloilleen ja pienestä kehostaan huolimatta, tuo oli verinen, mutta käytännössä täysin vahingoittumaton. Tuon silmät olivat viiruina ja kohdennettuina kahteen saapujaan, hännän pörhistyessä ja kynsien ollessa kiiltävän terävinä esillä.
''Rauhaa, me emme tulleet taistelemaan!'', Kivijalka henkäisi, nähdessä sekä pelästyneitä ja vihaisia kissoja katselemassa häntä. ''Minä ja Kanjonivuokko olemme kahden liikkeellä, vain me kaksi. Emmekä me halua sotaa'', Kivijalka toisteli itseään, alkaen hermostua ja painoi korviaan varuillaan alaspäin, kun murinaa alkoi kuulua uhkaavasti joka puolella.
''Minä tulin hakemaan kaatuneet ystäväni ja-'', Kivijalka etsi epätoivoisena katseellaan Syystähden hahmoa, mutta tätä ei näkynyt missään. Korppisydän oli siis puhunut totta. ''ja tulevan kansani haudattavaksi omaan maahamme'', hän jatkoi vaikeasti, pystymättä täysin ymmärtämään sitä kamaluutta ympärillään. Niin monia kuolleita.
''Sinäkö olet kansan uusi päällikkö? Pakeniko Syystähti koko metsästä? Tappoi meitä teidän kustannuksellanne ja maineellanne, ja pakenee? Sinä et ole tainnut hakea vielä henkiäsi Kaiulta? '', Riitasointu ilkkui riitaa haastavasti.
''Olen pahoillani, etten pystynyt estämään tätä kaikkea. Olen niin pahoillani. Minä yritin estää häntä ja Kuurasutta, etteivät he johtaisi vapaaehtoisia sotaan'', Kivijalka räpytteli silmiään, ettei hän sortuisi kyynelehtimään Riitasoinnun polttavan katseen alla. ''Minä olen niin pahoillani'', hänen äänensä särkyi ja hän painoi häpeissään katseensa maahan, antaen kehonsa painua surulliseen kumaraan.
''Ovat Taivaanliekin haisevat ruumiit kamala koriste Jokikylässä. Mieluusti hävittäisin koko kansanne koko metsästä, mutta valitettavasti siitä en päätä minä'', Riitasointu murisi, rapina parantajanpesässä kertoi Tuulentähden kuunnelleen ja Riitasointu sulki nopeasti suunsa. Kivijalka kohotti varovaisen katseensa Tuulentähteen. Antaisiko tämä hänen viedä kaatuneet Taivaanliekin kissat pois? Vai joutuisiko Kivijalka taistelemaan siitä hyvästä, että hän saisi Kanjonivuokon turvaan täältä. Kanjonivuokko näytti hänen sivullaan tähyilevän kaatuneita tovereita, mutta Kivijalka kykeni pelkästään toisen kehonkielestä lukemaan, ettei olisi mitään enää tehtävissä.

//Koko Myrskyvaahtera
Usvapolku painoi korvansa alas katsellessaan, miten Raadelmatähteä lähdettiin viemään kohti kaksijalkalaan. Hän oli painanut poskensa kiinni toiseen ja kuiskannut hänelle hyvää matkaa, toivoen, että kaikki tulisi kääntymään vielä paremmin. Usvapolun olisi pidettävä kansasta huolta, kunnes johtaja saataisiin takaisin. Kuitenkin jokin ikävä tunnelma kutitti hänen vatsassaan. Leiriin pian Raadelmatähden lähdön jälkeen palasi Orapihlajatassu, perässään Huurrepeura, sekä Hiirenpolku. Varajohtaja loikkasi heti jaloilleen huomaten kuitenkin äkkiä kivun vatsassaan liian nopean liikkeen kera. Sitten syöksyen itkien kohti Huurrepeuraa, joka laski Hiirenpolun kehon leirin aukiolle.

“Ei!” Usvapolku parkaisi rikkonaisena, lähes liukuen Hiirenpolun kyljen viereen. Kollin kasvoilla makasi vieläkin hymy, joka sai hänet näyttämään tyytyväiseltä temppuunsa.
“Hän maksoi kovan hinnan. Mutta niin maksoi hänen vastustajansakin”, Huurrepeura naukui hiljaa suruisella äänellään. Mestari kehotti oppilastaan näyttämään hammasta, joka oli lähes yhtä iso kuin pieni parantaja. Servaalitassu saapui paikalle luimistellen korviaan, kolli ei varmasti ollut osannut odottaa, ettei enää saisi mestariaan takaisin. Pieni kolli asettui Hiirenpolun vierelle ja päästi pitkän tuskaisen huokauksen tuon turkkiin painaen nenänsä.

“Miten tulen pärjäämään nyt Hiirenpolku? En kerennyt kaikkea oppia sinulta vielä, miten minusta voi vielä tulla parantaja?” hän uikutti hiljaa ja Usvapolku painoi oman poskensa Hiirenpolun poskea vasten. Hän tulee kaipaamaan rakasta enoaan, niin paljon. Miten paljon, kolli olikaan hänelle koskaan tehnyt? Miten paljon Usvapolku tarvitsisikaan rohkeaa sekä viisasta pientä parantajaa.
“Voi Tuulisydän, Huurrehämärä. Pitäkää hänestä huolta, ottakaa hänet vastaan lämmöllä, ja näyttäkää hänelle kaikki parhaat saalistuspaikat. Siellä, missä hän näkee uudelleen”, naaras maukui hiljaa ja värähti, kun Servaalitassu kohosi Hiirenpolun viereltä.

“Parasta sekoittaa hautajaisyrtit. Sitten, en tiedä”, kolli lohduttomasti katsahti kohti varajohtajaansa. Hetkeen Usvapolku ei halunnut tiedostaa nuoren kollin avunpyyntöä, mutta lopulta käänsi päänsä tätä kohden.

“Auta kansaasi parhaasi mukaan. Tiedät yrtit, tiedät salvat. Ole rohkea. Kun kaikki on kunnossa ja Hiirenpolku saatettu lepoon, uskon, että sinä sekä veljesi voitte lähteä Kuulammelle ansaitsemaan enteenne, Servaalitassu nimensä, Huurrepeuran, Utupöllön sekä Helmentassun mukaan, jos kellään ei ole suuria vammoja. Olette ansainneet soturi-, sekä parantajanimenne. Kansamme tarvitsee parantajan. Sekä uusia vahvoja sotureja. Me pidämme täällä leiriä turvassa, etsimme kaikki kuolleet ketä voimme vain noutaa, ja pidämme suuret hautajaiset jokaiselle. Sitten, siivoamme kotimme, ja rakennamme uudelleen, odottaen täyttä kuuta”, naaras naukui vahvemmin joka sanalla, antaen kipunsa laantua rinnassa. Se oli tukalaa, mutta hänen oli autettava kansaansa. Vaikka moni lähti partioon Raadelmatähden viemiseksi, oli heitä leirissä tarpeeksi, jotta voitaisiin paikantaa kaikki, ketä olisi jäljellä. He tarvitsisivat parantajan, ja nämä soturit ovat ansainneet nimensä.

//Masi
Huurrepeura katseli tuhotuin katsein aluetta, jossa oli käyty taistelu. Verta oli kaikkialla, kissojen karvatuppoja siellä sun täällä, ja naaras ei edes kyennyt ajattelemaan mitä kaikkea Hallavarjon leirissä olisi jäljellä. Hän ei ollut nähnyt niin monia naamoja, missä lienee olivat piilossa, taikka kuolleet. Harmaa naaras huokaisi syvään, sarviensa pään päällä kutkutessa ikävästi. Jossain rapsahti, ja naaras sanoitti huulillaan Orapihlajatassua olemaan varovainen. Kolli oli kyllä taistellut hyvin, tehnyt parhaansa kansansa eteen, ja auttanut vielä kissoja pakenemaan, sekä nyt täällä. Huurrepeura tunsi kyljessään ikävät viiltoarvet, kun Pakkassäde oli lähettänyt hänet kotimatkalle verta roiskuen kyljestä. Hieman karvatuppoja puuttui, oli hän iskenyt myös punamustaa naarasta, mutta tämän haavoista ei tuntunut tulevan mitään edes ulos. Mielenkiintoista.

Huurrepeura katseli raskain sydämin aukiota, jossa harmaa kolli makasi hyvin hiljaa. Missään ei näkynyt kissoja, ikävä tuuli vihelsi korvissa ja kaikki tuntui enteilevän pahaa. Mutta missään ei ollut ketään, pelkästään kolli maassa vierellään omituinen esine. Kaksikko lähestyi varovasti Hiirenpolun pahasti runneltua kehoa, ja Huurrepeura ei kyennyt pidättämään surullista parkaisuaan nähdessään kollin liikkumattoman kyljen. Sentään koko kansaa ei ollut menetetty, mutta Hiirenpolku oli joutunut kärsimään. Kolli oli koko hänen perheelleen tärkeä, etenkin Usvapolulle! Miten emo tulisi selviämään, kun Raadelmatähti vietäisiin, sekä Hiirenpolku? Oli hänellä aina pentunsa, oma perhe tukena. Mutta jopa hänen sydäntään särki nähdä kolli näin.

Naaras lähestyi varovasti Hiirenpolkua ja nuolaisi tuon elotonta korvaa. Erikoinen hammas pidätti hänen huomionsa, ja naaras hännällään heilautti Orapihlajatassua ottamaan sen mukaansa.

“En tiedä onko sillä oikeasti väliä, mutta jos Veritähti päättää syöksyä leiriin täyden kuun aikaan, on meillä jotain millä pitää häntä pilkkana”, naaras murisi surullisesti, sitten ujuttaen Hiirenpolun selkäänsä. Kollin keho oli jo kylmä, niin lumesta, kuin taistelusta ja hengen siirtymisestä Kaiun valtakuntaan. “Kiitos, että suojelit meitä omalla hengelläsi. Kiitos, että elit näin monia kuita auttaen kansaa parhaasi mukaan. Kiitos, että pelastit meidät Hiirenpolku”, naaras painoi poskensa kollin roikkuvaa poskea vasten kuiskaten rukouksensa ylöspäin. Sitten kaksikko lähti kulkemaan vaitonaisena takaisin kohti leiriä.

//Heli//

Siilensuru henkäisi pelästyneenä, kun hän näki Unikkojuovan hahmon kuolleena pesässä. Sitten Liekkivarjon, joka hyssytteli Unikkojuovan pentuja vatsaansa vasten. Liekkivarjo oli väkisin painanut surumielisesti korvansa alas ja katseli varovaisena Siilensurua, jonka hampaissa roikkui pentu.
''Onko Unikkojuova kuollut?'', parantajaoppilas kuiskasi, laskiessaan vierasta pentua Liekkivarjon vierelle. Kuningatar tarkkaili pullean vatsansa viereltä vierasta vastasyntynyttä, joka tomerasti aina välillä miukaisi.
''Oletko pessyt tuon juuri?'', Liekkivarjo nuuhkaisi kummastuneena märkää pentua, joka näytti enemmänkin siltä, että se oli juuri dipattu kylmään veteen.
Siilensuru tarkkaili hetken Unikkojuovaa, ottaen tämän mukaansa ja varovasti raahaten aukiolle surkeana. Kun Tuulentähti poistui Riitasoinnun rinnalla parantajienpesästä, Siilensuru loi Tuulentähteen surullisen katseen. Pentutarha kuhisi pentuja, vailla emoa. Sitten parantaja palasi pesään Liekkivarjon tutkiessa uutta pentua kummastuneena.
''Voisitkohan sinä, ehkä-'', Siilensuru katseli surullisena ja kyynelien täytteisin silmin pientä vastasyntynyttä naaras pentua.
''Ottaa Unikkojuovan pennut? Tietysti. Mutta tulen kasvattamaan ne minun ja Tomusielun yhteisinä kuin Unikkojuovaa ei koskaan olisikaan ollut'', Liekkivarjo sanoi äkisti hyvinkin jämäkästi, saaden Siilensurun hieman säpsähtämään. ''Mutta kenen tämä pentu oikeasti on?'', Liekkivarjo heilautti korviaan.
''Hän on-!'', Siilensuru aloitti närkästyneenä, lähes huutaen, kunnes tukki suunsa. ''Emme me tiedä, me löysimme Tuulentähden kanssa hänet yltäpäältä verestä leirin ulkopuolelta taistelun päätyttyä'', Siilensuru katsahti maahan. ''Voitko huolehtia hänestä kuin.. kuin hänkin olisi teidän omanne?'', Siilensuru kuiskasi loput, kyyneleen kierien pitkin tuon kuonon sivua.
Liekkivarjo loi vaisun katseensa Siilensuruun ja sitten laski katseensa vaativasti miukaisevaan pentuun, jonka varovasti kuningatar siirsi lähemmäs vatsaansa, toisen alkaessa imeä maitoa vaativasti.
''Mikä hänen nimensä on?'', Liekkivarjo kysyi, kiertäen pehmeän häntänsä kolmen pennun ympärille, vatsaansa vasten. Antaen Siilensurun rauhassa kerätä itseään tunnemyrskyltään, pitäen katseensa kolmessa arvokkaassa kultakimpaleessaan.
''Hän on.. Hänen nimensä on.. En minä tiedä'', Siilensuru naukui hiljaa ja askeli vielä lähemmäs katselemaan pentuja, pyyhkien kyyneleitään, kun alkoi olla helpottunut siitä, ettei Liekkivarjo kysellyt enempää pennun vanhemmista tai emosta.
''Sinä voit nimetä hänet, sinähän hänet löysit'', Liekkivarjo sanoi pehmeästi.
''Hän on.. Hän on Basilikapentu'', Siilensuru kuiskasi. Liekkivarjo heilautti hieman kummastuneena toista korvaansa, mutta hymyili parantajaoppilaalle sitten.
''Ensi kerralla pyydän Tuulentähden nimeämään, jos sinä löydät hänen kanssaan jonkun pennun. Olisi pitänyt tietää, että nyt tyttäreni sai parantajateemaisen nimen. Kiitos nyt kuitenkin Siilensuru'', Liekkivarjo väräytti viiksiään, Siilensurun ujosti hymyillessä ja katsellessa Basilikapentua surullisena, mutta myös helpottuneen haaveilevasti. Jos Siilensuru saisi nimetä muutkin, kohta Liekkivarjon pennut olisivat Basilikapentu, Yrttipentu ja Kissanminttupentu. Kuningatar pyöräytti huvittuneena silmiään, kunnes Tuulentähden kutsuhuuto saapua kuulolle kajahti aukiolla.
''Kerro minulle mitä hän sanoi'', Liekkivarjo pyysi parantajaoppilasta, joka poistui pesästä. Siilensuru nyökkäsi syvään Tuulentähdelle sen merkiksi, että Basilikapennulla olisi nyt oma perhe.

//Heli//

Riitasoinnun hoideltua Metsänärhi, tämä oli palannut seuraamaan parantajanpesän tilannetta. Kun hän saapui pesään Siilensurun ja hänen sisarensa pennun lähdettyä pesästä, hänen silmänsä suurenivat yllättyneinä, kun Tuulentähti otti hänet niin lähelleen, että varapäällikkö uppoutui toisen ominaistuoksuunsa. Hän räpytteli muutaman kerran hiljalleen katseensa pehmentyessä silmiään ja laski sitten varovasti leukansa Tuulentähden pehmeän turkin sekaan, vaikka siihen sekoittui verta ja takkuja.
''Taistelit uskomattomasti, Tuulentähti'', Riitasointu hiljaa sanoi. Hän tuskin koskaan oli saanut läheisyyttä keneltäkään, puhumattakaan, kun luonteenpiirteitä jaettiin, hänen kohdalleen tunteiden purkautuminen oli annettu, mutta jätetty niistä avoimena pidettävä keskusteluntaito pois. Mustavalkea naaras huokaisi hiljaa, nyt helpottuneena, että Tuulentähti tosiaan oli siinä, kunnes toinen päästi hänestä irti ja Riitasointu suoristi pienen kehonsa ryhdin.
Mutta koko tilanteesta huolimatta, hän ei ollut pahoillaan Vaahterakynnen murhasta. Eikä edes tuntenut huonoa omatuntoa, hän oli tehnyt sen suojellakseen Tuulentähteä. Hän oli siinä onnistunut vallankin hyvin ja kaikenlisäksi, hän saisi nyt Usvajoen vihaamaan Syystähteä ja Taivaanliekkiä.
''Olet oikeassa, Syystähden tulee joutua tästä vielä vastuuseen. Mutta mitä olen Kivijalkaa arvioinut varapäälliköiden keskuudessa kokoontumisissa, hän vaikuttaa ihan älykkäältä kissalta, joka on kaukana riidanhaluisesta tai taistelutahtoisesta. Toisaalta, hän ei edes ollut sodassa, joten ehkei Taivaanliekki täysin yksimielisesti hyökännyt'', Riitasointu mutisi osittain itsekseen, katsellen poissaolevasta sisarensa ruumista. ''Olen varma, että joku heidät hakee, nuo kaikki kaatuneet. Me olemme heidät saaneet kaadettua niille sijoilleen. Mutta älä huoli, minä huolehdin, että ruumiit ovat poissa sotkemasta leiriämme huomisiltaan mennessä. Nyt kansamme kaipaa sinun sanojasi, sinun tukeasi ja rohkeuttasi'', Riitasointu palautti katseensa Tuulentähteen.
''Etenkin Siilensuru, joka on nyt kansan uusi parantaja ja hänen tulee lähteä Kuulammelle puhumaan .. Taimioravan kanssa'', Riitasoinnun ääni hiljeni ja hiljaa varapäällikkö kohosi jaloilleen. ''Haluan olla sisareni tyttären elämässä, mutta pidän Taimioravan salaisuuden niiden kaun häneltä piilossa kunnes katson, että hän voi pitää sen omana tietonaan. Taimiorava oli kissa, jonka tytär ansaitsee tietää oikean emonsa'', Riitasointu räpytteli vaikeasti silmiään, loi sitten surullisen katseensa Tuulentähteen, väläyttäen varovaisen hymyn ja poistuen hiljaisena pesästä, katsellen pesän edustalta mietteliäänä aukiota.
Tämä kansa todella tarvitsisi Tuulentähdeltä puhetta. Sanoja. Toivoa.
''Me voitimme'', hän kuiskasi hiljaa, muttei kaiken menetyksen keskellä tämä tuntunut voitolta yhtään.

//Heli, Wilma//

Utupöllö ja Helmitassu olisivat menossa saattamaan Heinäperhoa ja Raadelmatähteä kohti kaksijalkaa. Orapihlajatassu oli siitä mielissään, että hänkin sai tehtävän yhdessä mestarinsa kanssa, kansan varapäälliköltä. Nuori oppilas kadotti pelottavan taistelun hetkeksi mielestään ja röyhisti rintaansa mielissään siitä, että saisi tehdä jotakin jännittävää, olla vakoaja!
''Ei hätää Usvapolku, me olemme varovaisia'', oppilas vakuutti ja hilpaisi sitten Huurrepeuran perään, ettei toinen saisi yksin tutkia koko sota-alueen läpi varjoissa hiipien. Orapihlajatassu ja Huurrepeura kulkivat hyvin hiljaa, ja hiljalleen Orapihlajatassunkin epävarmuus siitä, mikä taistelualueella odottaisi, lisääntyi. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, välillä sydän hyppäsi kurkkuun, kun jossakin löyhkäsi vahvasti Synkkävarjon kissalta. Mutta näytti siltä, että nuo kissat olivat pitäneet enemmänkin reviiriä pilkkanaan ja käyneet pitämässä rajaa vessanaan ennen lähtöään. Toisinaan Huurrepeura muodosti huulilleen sanan ''hiljaa'', kun jossakin rapsahti jotakin.
Mutta kun he lopulta pääsivät paikalle, josta he olivat henkensä edestä lähteneet, vahva ja kammottava verenhaju sai Orapihlajatassun turkin pörhistymään. Synkkävarjon kissoista ei näkynyt jälkeäkään enää, he olivat voittaneet tämän kerran ja Orapihlajatassu oli varma siitä, että ne tulisivat vielä takaisin. Sen verran naurunalaisia Myrskyvaahtera olisi Veritähdelle tämän jälkeen, että Myrskyvaahtera vielä pyyhittäisiin pois kartalta, jos Raadelmatähti ei saisi voimiaan pian takaisin. Ajatus tuntui kuitenkin toivottomalta. Tulisiko Usvapolusta nyt uusi päällikkö?
''Tu-tuolla'', Orapihlajatassu kuiskasi ja joutui yskähtämään, sillä hänen äänensä oli käheytynyt hiljaisuudesta ja hengityksen pidättämisestä.
Taisteluaukiolla makasi sinihopeinen ja osittain valkea kissa kyljellään, niin pahasti runneltuna koko keholtaan, että Orapihlajatassun korvat putosivat järkytyksestä päätä vasten ja suuraottui kauhistuneena. Olisivatko he kaikki täällä yhtä elottomina, mikäli he eivät olisi paenneet? Huurrepeura ja Orapihlajatassu tarkkailivat varautuneina pensaan suojasta Hiirenpolun elotonta hahmoa, joka makasi jonkin kimaltelevan asian vierellä.
Pitkään tuijotettuaan lamaantuneena parantajan runneltua hahmoa, Orapihlajatassu lähti hiipimään lähemmäs. Säpsähti, kun varikset kahahtivat puun oksalta lentoon ja raakkuivat. Mutta Synkkävarjon kissoja ei ollut enää lähistöllä, monta kertaa hän pysähtyi askeleissaan maata vasten, maisteli ilmaa, pyöritteli korviaan ja tähyili joka suuntaan. Lopulta päästyään Hiirenpolun vierelle, oli Huurrepeura ollut jo hänen kannoillaan ja katseli yhtä lohduttomasti Hiirenpolun hahmoa (?).
''Mi-mikä tuo on?'', Orapihlajatassu irvisti ja osoitti kimaltelevaa teräväpäistä asiaa maassa, tökäten sitä hännällään ällötyksen vallassa. ''Onko se hammas?'', oppilas irvisti.
Millä tai kenellä olisi noin valtavat hampaat? Oliko tänne eksynyt joku susi paikalle kesken taistelun, tai karhu? Sitten Orapihlajatassu ymmärsi sen, kun näki joka puolella punertavia karvatuppoja.
''Hiirenpolun kuolema maksoi Veritähdelle yhden hampaan'', Orapihlajatassu henkäisi ja vilkaisi Huurrepeuraa, sitten pientä parantajaa. Parantaja näytti näin läheltä katsottuna todella vanhalta, kauempaa olisi voinut luulla, että aukiolla makasi juuri oppilaaksi nimetty pentu. Levollisesti silmät kiinni ja suupielessä pehmeä hymy. Sellaisena Orapihlajatassu halusi hänet muistaa, ja sellaisena toinen oli kuollut. Ei Orapihlajatassu ollut Hiirenpolkua tuntenut kunnolla koskaan. Mutta arvosti sitä, että joku niin pieni ja kaiken lisäksi täysin sokea oli suojellut kansaa, jopa kuolemallaan.

//Masi
Tuulentähti kuunteli, miten räminä leirissä hiljeni, kun Riitasointu juoksi Metsänärhen perässä ulos. Sentään saastainen Imperiumin kissa oli nyt vihdoin häädetty leiristä, eikä tästä olisi heille enää harmia. Pienet epäilykset pennun tulevaisuudesta saivat Tuulentähden hännän vääntyilemään, mutta hän uskoi toisen hyvyyteen, Taimioravan sekä oman polkunsa puolesta.

“Pentu on vietävä pian pentutarhaan. Minun pitää myös tarkistuttaa teidät, ja sitten koko kansa”, Siilensuru naukaisi ja nappasi pennun hampaisiinsa, Tuulentähden pysäyttäen tämän kannoillaan.

“Älä kerro kellekään kenen pentu on”, johtajan katse oli tiukka, ja se osoittautui myös pesän suulle asettuneeseen Riitasointuun. “Hänet löydettiin leirin ulkopuolelta, emme tiedä kenen pentu on. Pese hänet hyvin ja anna vain kuningattarelle, joka odottaa itse pentuja. Liekkivarjo on varmaan paras vaihtoehtomme, ellei Unikkojuovakin. Pohdi vaihtoehtoja, ja anna pentu heidän huostaansa kasvattaen tuon omanaan. Heidän ei pidä tietää, kenen pentu on”, johtaja tokaisi ja katseli totisena Siilensurua, joka hiljaisena nyökäytti päätään johtajalleen ymmärrettyään tuon huolen. Naaras katosi pesästä, ja Tuulentähti kutsui Riitasointua hännällään lähemmäs. Kun soturi asteli hiljaisuuden täyttelemänä pesään, painoi Tuulentähti kehonsa tuota vasten ja nojasi pieneen naaraaseen, häntänsä käärien tuon ympärille.

“Sentään en menettänyt sinua”, tuo henkäisi raskaasti ja painoi silmiään kiinni. Liikaa menetetty kuitenkin. Vain jonkun kapisen kollin murhasta. Miten Syystähti kuvittelikaan tämän olevan jokseenkin hyvä idea, hyökätä Usvajokeen tuolla tavalla? Ja jättivät vielä ruumiinsa tänne.

“Meidän on kerättä kaikki kuolleet. Taivaanliekin yhteen kasaan, en tiedä tahtooko kukaan niitä hakea kotiin, mutta emme halua haudata heitä vieraalle maalle ennen kuin joku on tehnyt liikkeensä. Ja sitten omamme, jos saimme uhreja”, hän naukui surullisena ja katseli Taimioravan pientä liikkumatonta ruumista. Miten surullinen loppu, koko päivälle. Taimioravan ei pitänyt kärsiä tällä tavalla. Hänen pitää elää rauhallinen elämä parantajanpolun toisella puolen. Mutta mikä Kaiussa kertoi tämän olevan hänen kohtalonsa? Pieni kyynel virtasi alas johtajan poskea, kun hän huokaisi syvään. Kyllä he tästä vielä selviäisit.

//Masi, Wilma
Usvapolku kampesi itsensä sähähtäen pystyyn kuullessaan ryminää leirissä. Kissoja virtasi sisään naukuen raivokkaasti, ja pian pesän edustalta Routanauru lähti juoksuun, selvästi karkuun yrittäen. Kermanvalkea naaras rypisti kylmiään, kertoi hännällään nuorelle oppilaalle pysyä pesässä, ja loikki sitten pesänsuulle katsomaan tilannetta. He olivat tulleet kotiin! Mutta yltä päältä veressä. Varajohtaja kiljaisi huolestuneena, kun hän näki Raadelmatähden kehon, joka hädin tuskin oli osa tätä maailmaa. Tuolta puuttui yksi jalka ja koko hänen turkkinsa oli täysin veressä. Ei montaa kertaa tarvinnut arvata ketä vastaan kolli oli taistellut. Usvapolku katseli huolestuneena ympärilleen etsien kissojen katseista vastausta.

Servaalitassu yritti pyöriä Raadelmatähden ympärillä, etsien vastauksia tämän turkista tai maasta, mitä tulisi tehdä. Kollin suuret korvat olivat epätoivoisesti vääntyneet alaspäin ja tuon silmissä kimmelsi kyynelet.

“En tiedä mitään”, hän huokaisi. “En tiedä mitä voin tehdä”, hän mumisi puoliksi itsekseen. “En tiedä mitä tälle voi tehdä”, hän istuutui lopulta alas Raadelmatähden peräpäähän, ja Usvapolku asteli nuorukaisen vierelle käärien häntänsä tuon olan yli. Heinäperho ehdotti tietäen yhden miehen, jolle Raadelmatähden voisi viedä hoidettavaksi kaksijalkalaan. Kaksijalkalaan olisi hyvin pitkä matka täältä, mutta se varmasti on ainoa keino heidän pelastaa johtaja, edes joten kuten. Sitten yhtäkkiä Saniaismeri ja Orapihlajatassu keksivät, ettei Hiirenpolku ollut vieläkään takaisin. Koko elämä tuntui pysähtyvän Usvapolun kehossa, kun hänen katseensa putosi Servaalitassun veljeen.

“Orapihlajatassu, Huurrepeura, menkää etsimään Hiirenpolku. Jos näette Synkkävarjon sotureita, PYSYKÄÄ, piilossa. En tahdo menettää enää yhtään ketään”, suru ja kipu täyttivät hänen kurkkunsa, kun suurehkoksi kasvanut vatsa nipisti myös stressin myötä. “Heinäperho, Saniaismeri, Myrskysielu, lähdemme viemään Raadelmatähteä kaksijalkalaan. Hänet on pelastettava jotenkin. En tiedä, voisiko mikään parantaja pelastaa häntä. On luotettava Heinäperhon sanaan”, tuo henkäisi ja kohosi käpälilleen.

“Sinun on parasta jäädä”, Servaalitassu miukaisi Usvapolun hännän alta. “Ei ole fiksua lähteä”, hän merkitsevästi vilkaisi naaraan vatsaan, ja nousi sitten täristen jaloilleen lähtien selvittämään kansalaisten muita naarmuja. Sentään parantajan pesä oli selviytynyt vyörystä.
“Helmitassu, Utupöllö. Lähtekää heidän mukaan, jos ette ole haavoittuneita. Paluu matkalla saalistakaa parhaanne mukaan. Mutta teidänkin on palattava leiriin hoitamaan vammanne”, Usvapolku huokaisi ja katseli kansalaisiaan typertyneenä. Miten hän ei ollut lopulta yllättynyt Veritähden suunnitelmasta. Mutta hän oli täysin maahan lyöty kaiken tämän jälkeen. Mitä kaikkea tässä vielä voisi tulla käymään? Hyökkäisikö Veritähti vielä uudestaan, vai voisivatko he paeta johonkin? Usvapolku kääri häntänsä käpäliensä päälle ja jäi istumaan leirin keskelle, kun partio lähti leiristä Raadelmatähti selässään.

//Heli//

Riitasointu oli saapunut juuri pesän suulle, kun hän näki Tuulentähden tunnekuohunnan purkauksen Metsänärheen. Riitasointu hypähti taaksepäin, kun Metsänärhen verinen hahmo lennätettiin ulos leiristä päällikön toimesta. Kieltämättä varapäällikön oli todettava mielessään, että hän ei haluaisi olla Tuulentähden tiellä sekuntiakaan, kun hän olisi raivon vallassa. Mutta samalla päällikkö sai varapäällikössään uudenlaista kunnioitusta voimankäytön näyttämisestä. Sitä harvoin näki Tuulentähden tekevän.
Tulkitsematon katse lojui Riitasoinnun kasvoilla, kun hän katseli Taimioravan elotonta hahmoa, jonka äärelle Tuulentähti oli laskeutunut ja Siilensurukin painanut päänsä. Metsänärhi köhi aukiolla ja yritti kammeta jaloilleen, sättien ja sihisten, sylkien ympärillään olevien päälle.
''Piti selvitä keinolla millä hyvänsä Imperiumissa, keinolla millä hyvänsä. Saastat, kuten Opaalikuiskaus syöttivät meille kissojen raatoja, sukulaistemme, läheistemme, isäntiemme ruumiita'', Metsänärhi sähisi ja katseli ympärilleen, äkäten Opaalikuiskauksen ruumiin ja vyöryten sitä kohti kuolaa suu täynnä. Riitasointu valpastui ja loikkasi Metsänärhen eteen, iskien tämän kumoon kipakalla iskulla, Metsänärhen kierähtäessä sivuun.
''Sinäkö tuomitset minut? En minä sinua pelkää, en pelkää ketään! Syön ja nautin, miten verenne solisee. Miten nautinkaan-'', Metsänärhi nuoli huuliaan ja kiiluvin hulluuden täyttämin silmin katseli varapäällikköä, joka oli pysynyt yllättävänkin vahingoittumattomana sodasta huolimatta. Metsänärhi kuvotti Riitasointua.
''Älä huoli Metsänärhi, annan sinulle kolme silmän räpäytystä aikaa paeta ja sitten minä teloitan sinut'', varapäällikön tasainen ääni vastasi hyytävänä kollille.
''En minä sinua pelkää!'', Riitasoinnulle Metsänärhi huusi, mutta kun Riitasointu viekkaasti räpäytti silmiään, Metsänärhi värähti. Hän näytti empivän ruumiiden syömisen välillä, oliko pakkomielle henkeä tärkeämpi? Tämänkö takia Myrskyvaahterasta hänet oli häädetty? Kenet hän oli yrittänyt siellä syödä? Kun Riitasointu räpäytti uudelleen silmiään, Metsänärhi karjahti turhautuneena ja kiepsahti kannoillaan pinkaisten pakoon. Hetken Riitasointu seisoi aukiolla, kun muut kissat karvat pystyssä tuijottivat häntä takaisin ja Metsänärhen perään. Sitten syttyi hymy Riitasoinnun suupieleen ja tämä pinkaisi juoksuun, kun oli silmiään räpäyttänyt viimeisen kerran.
Hän pinkaisi ulos leiristä ja saavutti ontuvan, ja voimakkaasti verta vuotavan Metsänärhen hetkessä kiinni. Hän loikkasi tuon selkään ja upotti syvälle nahan alle kyntensä, Metsänärhen koukistaessa selkänsä ja ulvahtaessa tuskasta.
''Sinä annoit minulle mahdollisuuden paeta! Minähän olen lähdössä! En aiheuta ongelmia enää Usvajoelle senkin typerä raatokasa'', Metsänärhi sähisi ja Riitasointu sai tältä vedettyä hännällään takajalat alta, jolloin Metsänärhi putosi vatsalleen maata vasten.
''Olit liian hidas'', Riitasointu kehräsi. ''Petoeläimien ei tarvitse paeta, mutta riista pakenee'', Riitasointu sähähti ja repäisi kyntensä irti, raapien tuon kylkiä niin että suolet tulivat esille. Hän nappasi suolesta kiinni hampaillaan ja puristi sen murskaksi, antaen kaiken sisälmyksen valua maahan. Metsänärhen huutoa ei enää kuulunut, mutta siitä piittaamattomana Riitasointu takoi ja repi tuon vatsaa auki ja katseli kiinnostuneena kaikkea sitä, jonka sisältä löysi, repien ja veren roiskuessa hänen kasvoilleen, sekä rintakehälleen, tassuilleen ja maata värjäten uuteen uskoon.
Lopulta hän istui maassa Metsänärhen hahmon vierellä ja hengitti raskaasti, tasatakseen hengityksensä, ennen kuin hän nappasi toisen niskasta kiinni ja alkoi raahata tätä kohti Myrskyvaahteran rajaa. Hän halusi osoittaa näille, että heidän vihollisensa olisi tapettu ja nämäkin saisivat elää rauhassa, ainakin Metsänärhen osalta. Suolistettu Metsänärhi jäi makaamaan mättäälle aivan keskelle Usvajoen ja Myrskyvaahteran rajaviivaa. Hetken Riitasointu mietti, että olisi repinyt kollilta vielä pään poikki, mutta toinen oli jo kuollut ja ruumis alkoi kylmetä. Hän veti helpottuneena henkeä ja lähti takaisin leiriin.

// Hiirenpolun kuolema //

Hiirenpolku seisoi pimeydessä, Laikkujoutsenen hiljaa naksuttaessa hänen päänsä päällä hänelle tietoa siitä, kuinka monta Synkkävarjon jäsentä olisi alhaalla. Veritähti tietenkin ja monta muuta kissaa siihen lisäksi, mutta kansalaiset oli saatu pois paikalta. Taistelu oli ollut täysin toivotonta.
Hiirenpolku lähti askeltamaan rauhallisesti Veritähteä kohti, kalman löyhkä seurasi Hiirenpolkua kokoajan. Hän oli varma, että se enteili hänen kuolemaansa. Aluksi hän oli ollut varma siitä, että se ennakoi Veritähden läsnäoloa tai että Kaiku yritti varoittaa Raadelmatähden tai jonkun muun läheisen kuolemasta häntä, mutta nyt kun kaikki olivat poissa paikalta, hän haistoi sen yhä.
''Etkö aio hyökätä kimppuuni?'', Hiirenpolku naukaisi hiljaisella ja vanhuuden väsyttämällä äänellään Veritähdelle.
''Kaikella kunnioituksella Hiirenpolku, minäkään en astu parantajien tielle, elleivät he halua kuolla'', Veritähti viileästi antoi vastauksensa jostakin Hiirenpolun yläpuolelta.
>>Parempi olisi, ettet koske parantajaan kynnelläsikään Veritähti<<, tiukka naaras ääni puhui Veritähdelle. Hiirenpolku säpsähti, kun kuuli toisen äänen myös. Siitä oli pitkät ajat, kun Puumatähti oli enää varjostanut hänen elämäänsä. Hän oli antanut silmänsä, kykynsä nähdä sokeana syntyneelle Usvapolulle, ja oppinut elämään hiljalleen sokeutensa kanssa. Puumatähti ei ollut kauaa ollut kovinkaan tyytyväinen sopimukseen ja oli vaatinut enemmän ja enemmän Hiirenpolulta, jolloin he olivat ajautuneet erilleen ja Hiirenpolku oli jälleen alkanut vaihtaa unia Kaiun kanssa. Mutta nyt pahana hetkenä, Kuolon kissa seisoi hänen rinnallaan. Kaikki kirotut varmasti näkivät kuolleen aaveen Hiirenpolun rinnalla.
''Hän on ainoa kytköksesi elävien maailmaan Puumatähti. Mitä minun pitäisi pelätä teissä kahdessa?'', Veritähden pahanhajuinen hengitys osoitti Hiirenpolulle suunnan siitä, missä Veritähti seisoi. Ja miten lähellä parantaja toista olikaan.
>>Lupaan sinulle, että tuon sotaan sinua vastaan koko Kuolon siitä hyvästä<<, Puumatähden uhkaus ei tuntunut kuitenkaan hätkähdyttävänkään Veritähteä.
''Tuot Sielutähden ja muun armeijan mukanasi, vaikka sinulla ei ole kytköstä elävien luokse, kun Hiirenpolku kuolee? Pidätkö minua typeränä'', Veritähti virnisti ja paljasteli kynsiään.
>>Sielutähti pelkäsi sinua. Mutta oletko koskaan kohdannut Jäätähteä sodassa? Onko ollut kertaa tai hetkeä, jolloin hän olisi hävinnyt sinulle? Mekään emme ole koskaan päässeet kunnolla alkuunkaan<<, Puumatähti kehräsi itsekseen.
Veritähden olemus muuttui ärtyneeksi.
>>Aivan Veritähti, Sielutähti on ikuisessa kadotuksessa ja Kuolossa johtaa Jäätähti tätä nykyä. On erikoista, että se on sinulta mennyt ohi. Sinähän jaat seuraajillesi edelleen häneltä saamaasi ikuisen elämän kirousta, joka pitää sinut nuorena, vahvana ja voittamattomana<<, Puumatähti tirskahti.
''Jalostin hänen säälittävää lahjaansa, kun ja mikäli satut muistamaan, olin hetken itsekin kuollut'', Veritähti tuhahti.
>>Varo missä kuljet ja anna parantajan mennä. Kuololla on parempaakin tekemistä kuin pysäyttää sinut ja huolehtia sinut Sielutähden kaveriksi ikuiseen kadotukseen<<, Puumatähti hymähti.
Veritähti hymähti ja nopeasti iski johonkin Hiirenpolun yläpuolelle. Pieni ääni vinkaisi, ja Hiirenpolku haistoi vahvan veren löyhkän valuvan pitkin kasvojaan. Pieni raato valahti alas Hiirenpolun päälaelta ja putosi parantajan tassujen juureen.
''Laikkujoutsen?'', parantaja kuiskasi ja haali pienen hiirensä tassuihinsa maasta. Rakas pieni ystävä oli vielä lämmin, mutta täysin hengetön.
''Kannat riistaa mukanasi, sepä parantajamaista'', Veritähti pilkkasi.
Hiirenpolku kohotti äkisti sokeat silmänsä Veritähteen. Hän oli monta kertaa pienempi, monta kertaa osaamattomampi ja monta kertaa hitaampi, mutta se riitti hänelle siihen, että hän iski vaistomaisesti voimalla Veritähteä kasvoihin, raapaisten kivuliaan haavan päällikön suupieleen. Veritähti värähti yllättyneenä taaksepäin, kun tämän suupielestä tirskahti mustaa verta, punertavan sijasta.
>>Peräänny Veritähti, Kuolo tarkkailee sinua nyt<<, Puumatähti sähähti uhkaavasti takaa. Se vaikka Hiirenpolku ei nähnyt mitään, hän ei osannut pelätä. Hän laski ja laskelmoi, hän näki mielessään Veritähden jokaisen liikehdinnän. Miten turkki nytkähti, kahahti tuulessa. Miten kynnet paljastuivat, kun maa narskahti kynsien osuessa pikkukiviin. Miten häntä sai ilman väreilemään sen heilahtaessa, ja juuri ajoissa Hiirenpolku hypähti taaksepäin. Hyppelehtien taaksepäin hän väisti suhahtavan oikean käpälän vasemmalle, miten naksahtaen leuat aukesivat ja hän syöksähti takajaloillaan kaareen, käänsi suuntansa niin nopeasti ylös, että hänen pienet tassunsa juoksivat Veritähden korvien välistä selkään ja hän loikkasi maahan tämän takana.
Hiirenpolku raapaisi suurempaa kissaa takajalkaan ja ehti juuri ajoissa väistää käärmemäisen kuristavan hännän sivulle, ehti kiepsahtaa taaksepäin kun takajalka kohosi potkaisemaan ja pudotti kahisevia lehtiä mukanaan. Ehti syöksyä eteenpäin, kun Veritähti kääntyi ja iskeä hampaansa kiinni tuon kuonoon ja kynnet silmille. Hiirenpolku raapi ehtimistään, saaden Veritähden murahtamaan ja ravistamaan päätään, kun mustaa verta lenteli maahan. Kuolaa lennähti Hiirenpolun kasvoille, kun kita aukesi ja oli valmiina liiskaamaan vahvoihin leukoihinsa pienen ja ärsyttävän torakan. Mutta tällä kertaa Hiirenpolku ei päässyt irti, Veritähden vasen tassu oli napannut hänen hännästään kiinni ja hampaat louksahtivat umpeen, Hiirenpolun kaula sisällään.
Parantaja ei päästänyt ääntäkään, hampaat upposivat nopeasti nahan läpi ja pureutuivat lihaksiin ja sai veren roiskumaan Veritähden kasvoille. Hiirenpolku ei pyristellyt, ettei hänen loppunsa olisi ennenaikaisen nopea, mutta sen sijaan hän vääntäytyi tiukemmin Veritähden kitaan, saaden takajalkansa hampaiden väliin ja hän veti takajalkansa niin taakse kuin sai, ja potkaisi valtavaa sapelihammasta. Veritähti heilautti Hiirenpolun irti ja jäi jähmettyneenä seisomaan, kun valtava kipu kangisti hänet paikoilleen ja potkun voimasta hänen tassujensa juureen laskeutui mustan veren peitossa oleva sapelihammas. Puumatähti katosi nauraen kuin ei koskaan olisikaan ollut siellä.
Veritähti kääntyi pois päin yleisöstään ja kouristi voimakkaasti, sinivalkeiden silmiessä hehkuen valkoisina. Suu täyttyi hänen omasta verestään ja sitten hän yökkäsi voimakkaasti. Seuraavaksi niin vahvasti, että hänestä tuntui kylkiluiden murtuvan, ja samalla hetkellä hän oksensi valtavat määrät mustaa verta. Uudestaan ja uudestaan, kunnes hän käheästi veti henkeä keuhkoihinsa.
''Tämä metsä ei kuulu kuolleille'', Veritähti kuuli Hiirenpolun kähisevän ja yskähtävän voimakkaasti. Veritähti siirsi piinaavan katseensa tähän. ''Hmh, Yksihammas taitaisi olla sinulle parempi nimitys. Etkö samaan tapaan arvioinut Raadelmatähdelle uutta nimeä? '', Hiirenpolku käkätti, kaula auki revittynä, iloinen ja lempeä nauru oli tukkeutuvan henkitorven seurauksena pelkkää käheää variksen raakuntaa.
''Nauratko sinä minulle? Metsän tulevalle kuninkaalle?'', Veritähti karjaisi Hiirenpolulle, joka heilautti viimeisillään voimillaan häntäänsä.
''Sokeakin nauraa, kun tuleva kuningas on niin järkyttävän ruma irvihammas'', Hiirenpolun viikset värisivät vaisusti.
Veritähti ärähti ja alkoi silmittömällä raivolla raastaa Hiirenpolun kasvoja, turkkia ja kylkiä. Hiirenpolku ei päästänyt ääntäkään, vaikka verenhaju tulvi hänen nenäänsä ja kuolonhaju oli kadonnut hänen viereltään.
''Tapan temppusi hyvästä koko Myrskyvaahteran ja liiskaan tämän metsän jokaikisen eteeni tulevan kansan'', Veritähti sähähti toiselle, kun syvät ja vahvasti verta pulppuavat haavat täyttivät koko Hiirenpolun hahmon nenästä häntään asti.
''Kerro se vertaisillesi, äläkä pelkälle ruumiille', Hiirenpolun pehmeä ääni naukaisi ja Veritähti kohotti katseensa taakseen. Hän seisahtui yllättyneenä katsomaan ympärilleen, jossa istuivat Kaiun tähtiturkkisia kissoja ja Kuolon tummia varjoja heidän vierellään vuorotellen. Veritähden raivo laantui hetkeksi, mutta nähdessään kymmenittäin kuolleita ympärillään, hän karjahtaen loikkasi näiden kimppuun ja usvana kuolleet katosivat, kun Veritähti rikkoi heidän kuvajaisensa.
Kun metsä hiljeni ja jäljellä oli vain Veritähden raivokkaasti puuskuttava hengitys äänenä, hän kiepsahti katsomaan seuraajiaan, joista osa näytti valpastuneen kuolleiden ilmaannuttua. Jokainen kirottu heidät näki.
Jaguaarinraivo istui vakavana, ryhti suorassa, mutta selvästi arvioi Veritähteä uudella tavalla.
''Hallavarjo on jälleen meidän ja Surmavarjo keskittyy sen johtamiseen, mene valitsemaan kissat, jotka otat yksikköösi sinne'', Veritähti sähähti ja nuolaisi suupielestään vertaan, mutta sylkäisi sen nopeasti pois. Veritähti ei sanonut muille mitään vaan lähti kulkemaan kohti Synkkävarjoa, hiljaa hänen saamiensa haavojen palaessa kiinni, jättäen vain hänen turkkinsa sotkuun. Ien ompeli itsensä kiinni, mutta kielen koskettaessa sitä, hammas oli ja pysyisi poissa.

//Paluu leiriin //

''Tekö tulitte Servaalitassun komentamia. Upeaa, olimme pahassa alakynnessä'', Orapihlajatassu hihkaisi Utupöllölle, joka hymyili kaikista haavoistaan ja verestä huolimatta.
''Emme me silti paljoa tehneet vahinkoa heihin. Mitä ihmettä Veritähti oli heille tehnyt, he tuntuivat kuolemattomilta! En nähnyt yhdessäkään naarmuakaan'', Nevaleijona sähisi taaempana, kun he saapuivat leiriin.
Huurrepeura oli kiirehtinyt heti ennen muita leiriin ja Servaalitassu tarkasteli edelleen loputtomasti verta vuotavaa päällikköä. Orapihlajatassu huomasi, kun Heinäperho asteli tuon vierelle katsellen kauhun vallassa Raadelmatähteä, eikä Usvapolkukaan näyttänyt yhtään riemuitsevan kumppaninsa kunnosta.
''Olen nähnyt kaksijalkojen hoitavan vastaavia. Tuossa on luut palasina alaselässä, eikä osittain repsottava jalan luu ja lihakset voi säilyä noin. Tuo menee vielä mustaksi'', Heinäperho naukui.
''Jos me viemme hänet kaksijaloille hänet tapetaan siellä! Ne lopettavat tällaiset kissat, jotka voivat huonosti'', Fasaanisulka puuttui keskusteluun ja tarkkaili veljeään kauhistuneena. ''Oletko epävarma Servaalitassu, että et saisi häntä pelastettua?'', Fasaanisulka naukui.
''Minusta olisi silti parasta yrittää kaksijalkojen apua. Minä tiedän yhden miehen, joka ruokki minua ja auttoi minua, kun olin pentu..'', Heinäperho naukaisi hiljaa ja ujostellen. Orapihlajatassu katseli emoaan ja säpsähtäen katseli nopeasti muualle. Eihän hänen emonsa ollut kotikisu vaan erakko ennen kansaan tuloa. Oliko se ollut vale? Orapihlajatassu irvisti kärsivästi.
''Missä Hiirenpolku on? Kai hän ja Servaalitassu saavat tämän hoidettua'', Saniaismeri murahti.
Orapihlajatassu katseli ympärilleen ja tämän turkki kohosi pystyyn.
''Hiirenpolku on edelleen siellä! Hän käski meitä pakenemaan, mutta hän jäi sinne'', Orapihlajatassu henkäisi kauhistuneena.
''Usvapolku, mitä me teemme?'', Nevaleijona murahti ja polki tassullaan kärsimättömänä maata.

// Myrskyvaahteran ja Synkkävarjon sota, Raadelmatähti menettänyt 5 elämää //

Raadelmatähti virkosi hitaasti kivikosta ja Veritähti katseli istuen rauhallisena toisen heräämistä hymy kasvoillaan. Hän oli itse laskeutunut kalliolta alas ja puhdisti kynsiään. Raadelmatähti ponkaisi heti jaloilleen, saaden uutta voimaa tassuihinsa ja hypähti taaksepäin Veritähdestä.
''Käske ryhmäsi irti Myrskyvaahteran kissoista niin ratkaisemme tämän keskenämme!'', Raadelmatähti uhosi. Veritähti kallisti hymyillen päätään. ''Myrskyvaahtera ei antaudu sinulle, etkä saa meidän maitamme tänä yönä. Mutta minä taistelen vaikka kuolemaani asti-'', Raadelmatähti uhosi kuin pieni pentu.
''Siinähän taistelet'', Veritähti virnisti. ''Käske itse joukkosi pakenemaan tai antautumaan, kyllä me jaksamme jahdata heitä läpi yön, vaikka yli järven ja taivaan, maan sekä vuoret, mutta nälvetät seuraajasi'', Veritähti myhäili.
Raadelmatähden olemus säpsähti ja tämä katseli ympärilleen, missä makasi vakavasti haavoittuneita Myrskyvaahteran kissoja ja Synkkävarjon kissat olivat edelleen lähes kokonaan koskemattomia, mitä nyt karvatuppoja puuttui sieltä ja täältä. Vailla naarmuja. Kaikki veri näiden päällä oli heidän vihollistensa, ei heidän omaansa.
Raadelmatähti puri hampaitaan yhteen.
''Sinun henkesi ei ole minulle minkään arvoinen, kun sinä kuolet, tilallesi valitaan seuraava päällikkö ja olemme taas samassa tilanteessa. Liittykää mieluummin Synkkävarjoon, jos henkenne on teille niin kallis, voitte asua sillä omalla pläntillänne ja saada lisää vahvistusta meistä, kun sekin reviirin kaistale kuuluu Synkkävarjolle. Nyt vaihtoehtonani on vain tappaa teidät kaikki, jotta saan kaiken'', Veritähti nuolaisi lapaansa tyytymättömänä tylsyyteen, joka keskustelusta syntyi.
''Pyydän saada harkita ehdotustasi seuraavaan täyteen kuuhun mennessä'', Raadelmatähti murahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hänen oli saatava kansalaisensa pois täältä ja keksiä jotakin, vaikka se tarkottaisi reviirin hylkäämistä. Kunhan kaikki eivät kuolisi Veritähden kynsissä tänä yönä.
''Minäkö neuvottelisin siitä Imperiumin orjan kanssa? Ihan totta?'', Veritähti räpäytti silmiään uteliaana. Raadelmatähti rääkäisi vihaisena ja loikkasi välittömästi toisen kimppuun, upottaen kyntensä toisen lähelle tungettuihin kasvoihin. Hän upotti hampaansa Veritähden loviseen korvaan, kynnet tuon kasvojen molemmin puolin ja takajaloillaan raastoi tuon kuonoa ja kasvoja. Veritähti älähti ja heitti päätään taaksepäin ja sitten syöksähti alaspäin eteenpäin, Raadelmatähden valtavan paineen ja voiman vallassa menettäen otteensa ja jäädessä Veritähden painon murskaamaksi, kun Veritähden tassut painoivat Raadelmatähden maata vasten, Raadelmatähden kivulias huuto peitti aukion ja sai osan Myrskyvaahteran kissoista pysähtymään, kun Veritähden pitkät sapelihampaat lävistivät Raadelmatähden vasemman takajalan ja alaselän. Veritähti tunsi toisen ruumiin nytkähtävän veltoksi, ja nopeasti taas takaisin tähän maailmaan. Kunnes se veltostui uudelleen, ja taas nytkähti. Kolmannen kerran ruumiin veltostuttua, Veritähti päästi hampaansa irti ja jäi tarkkailemaan tylsistyneenä nappaamansa hiiren tilannetta. Tokenisiko Myrskyvaahteran päällikkö vielä tuosta, vastahan Veritähti oli aloittanut.
Raadelmatähden seuraava nytkähdys tajuntaan kiskoi häntä ylös, tämä kierähti kyljelleen, sitten selälleen, kylkensä kautta vatsalle ja kieri kauemmas Veritähdestä. Raadelmatähti nojasi etutassuillaan itselleen voimaa nousta ylös maasta, hän selvästi kohisi uuden elämän tuomaa voimaa jälleen, mutta jokin oli toisin. Raadelmatähden ponnisteluista huolimatta vain toinen takajalka kantoi takapäätä, ja tämä kellahti kyljelleen verisenä ja sähisten kivusta. Veritähti nuolaisi suupieltään ja katseli, miten puolelta toiselle Raadelmatähti kaatui, kun hänen vasen jalkansa vain lepäsi löysänä hänen muun kehonsa vierellä, se ei varannut painoa eikä toiminut ollenkaan. Se oli murskana täysin.
Raadelmatähti ei antanut kasvoiltaan olla luettavissa pakokauhua, vaan jääräpäisesti hän yritti nousta ylös.
Veritähti lähti askeltamaan toisen luokse huvittuneesta virnistellen.
''Autanko sinut jaloillesi, Hyljetähti? Vai oletko jo valmis luovuttamaan kansasi minulle?'', Veritähti hymähti. Raadelmatähti huitaisi tätä etutassullaan kuonolle ja kaatui kyljelleen välittömästi. Veritähti räpäytti pehmeästi silmiään ja nappasi sitten Raadelmatähden vasemman jalan hampaisiinsa. Myrskyvaahteran päällikkö ulvahti tuskissaan ja kohosi ilmaan Veritähden nostamana.
''Tapan sinut vielä, ei kannatakaan minua laskea alas täältä'', Raadelmatähti solvasi tuskastaan huolimatta. Veritähti louskautti hampaansa yhteen jalan ympärille, painoi toisen takaisin maahan molemmilla tassuillaan ja aivan vatsan vierestä, hän repäisi jalan sivuiltaan irti, jättäen Raadelmatähden äänettömästi makaamaan veren roiskuessa pitkin Veritähden kasvoja.
Tällä kertaa Raadelmatähden keho ei nytkähtänyt kertaakaan, se jäi makaamaan kolme jalkaa tallella.
''Myrskyvaahtera, paetkaa! Paetkaa!'', Hiirenpolun huuto kaikui metsässä ja Veritähti kohotti katseensa edelleen Raadelmatähden takajalka suussaan parantajaan. Veritähti antoi Huurrepeuran napata tassujensa juuresta Raadelmatähden liikkumattoman hahmon ja kohotti uteliaana katseensa ihan naurettavan pieneen parantajakissaan.
Mutta se mitä Veritähti tarkalleen katsoi, seisoi punertavan hohteisena Hiirenpolun rinnalla. Sen puumamainen rakenne ja vartalo huiski vihaisena häntäänsä puolelta toiselle. Hetkeksi jopa Veritähden hymy hyytyi, kun hän tunnisti verivalan seurauksena kuoleman läsnäolon Hiirenpolun rinnalla. Kaikuun uskova parantajako olisi tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, ja mistä hyvästä?
''Puumatähti'', Veritähti hymähti hyvin hiljaa itsekseen. Sitten hän kääntyi katsomaan Myrskyvaahteran kissoja, jotka juoksivat. ''Me tulemme täyden kuun aikaan takaisin, ja silloin saatte valita puolenne! Kuoleman tai Synkkävarjon!'', Veritähti ulvahti nauraen heidän peräänsä ja loi katseensa sitten kenraaleihin, jotka olivat yltä päältä Myrskyvaahteran kissojen veressä.
Jaguaarinraivo lipoi huuliaan ja tarkkaili uteliaana parantajaa.
''Mitä sinä haluat sokea vanhus?'', soturi irvaili, Veritähden kohottaessa häntänsä merkiksi hiljentyä. Tuo sokea vanhus oli nyt saanut täysin hänen huomionsa.