//Masi
Saga katseli huvittunein silmin Spiron eleitä, sekä kuunteli toisen hassua höpöttämistä hymy huulillaan, kerrankin, kun päivät alkoivat siirtyä parempaan suuntaan. Erakko kettunaaras oli kokenut olonsa niin tyhjäksi sekä avuttomaksi, vaikka emon menosta olisikin jo aikaa. Pitäisi hänen kuitenkin jossain vaiheessa lähteä kulkemaan itsekseen elämäänsä eteenpäin, ei kukaan kulkisi emonsa perässä oman elämänsä loppuun saakka. Vaikka se kuulostikin harmilliselta, totta se olisi, ja nuori kettuneiti ymmärsi sen myös. Nyt hän sentään oli löytänyt tämän hupsun oravan, joka varmasti saisi omaan koloonsa täytettä hänen turkistaan. Ehkä hän voisi muutenkin auttaa toista? Edes nopeuttaa tämän matkaa. Spiro oli nojautunut vasten hänen häntäänsä kuunnellakseen kertomusta hänen emostaan, ja Saga lopulta kummastuneena kallisti päätään sekä räpäytti silmiään.
“Kuka on Uni?” Saga haukahti hiljaa kohotessaan viimein tassuilleen oravaisen ehdottaessa kävelyä edes järvelle juomaan. Se kuulosti jo pelottavalta ketun korviin, jos siellä olisi lisää kissoja? Mutta ehkä myös Spiro löytäisi toisen lammen tai edes joen uoman, josta hän voisi saada nestettä takaisin kehoonsa. Ei kauaa hän voisi pesässään maata, se olisi totta. Vähintään ravintoa olisi saatava jostain, jotta hän voisi kasvaa emonsalaiseksi. Niin kuin Spiro oli juuri todennut hassulla puhetavallaan, että hänen emonsa oli ollut urhea naaras. Saga räpäytti silmiään kiitollisena oravalle, ja nyökäytti vielä päätään perään. “Niin hän olikin. Ja olen aina ylpeä hänestä. Haluan vain kasvaa samanlaiseksi kuin hän, jotta hän voi myös olla minusta ylpeä”, naaras tokaisi haaveillen ja vilkaisi kohti taivasta, jossa oletti emonsa nyt asuvan.

“Näytätkö sinä meille tietä? Minä en tunne tai tiedä täältä mitään. Hyvä etten ole kissojen reviirille asettunut vielä”, hän tokaisi harmistuneena ja katseli metsää sekä luontoa ympärillään ollen täysin tietämätön missä olisi lähin juomapaikka, tai eläisikö täällä edes riistaa. Kyllä hän välillä oli huomannut ilmassa lämpimän riistan tuoksua, mutta juuri nyt hänellä ei edes ollut nälkä. Ehkä se oli Spiron yllättävä ilmestyminen, tai se, että hän oli maannut pesässään jo tovin tekemättä mitään, kuluttamatta ollenkaan. Ehkä pian nälkä kaivaisi hänen vatsaansa, vaikka naaras etsisikin siinä kohtaa itselleen jonkin eläimen, eikä marjoja. Voisi hän maistaa Spiron löytämää saalista, mutta se ei hänen vatsaansa täyttäisi.

Pístes oli Taijin sanoista huolimatta tarkkaillut pöllöä mielenkiinnolla. Sen olemus, sekä mielenkiinto otuksia kohtaan oli pysynyt, vaikka hampaat tämän siipiin olivat lähes osuneet. Se kallisteli päätään Taijin puheiden mukaan, ja lopulta Pístes tiputti saaliin suustaan ja asettui istumaan maahan katselemaan pöllön lentoa, joka lopulta myös itse laskeutui maahan ja sulkiaan ensin pörhistellen sitten seuraili ympäristöään muiden varalta.

“Onko teitä kaksi vain, kaksi suurta koiraa yksin metsässä, hm?” Feykir hykerteli ja silmäili vielä luontoa kallistellen päätään sekä kehoaan puolelta toiselle. Hän ei haluaisi joutua toisen suun syötäväksi, ehkä saada ystäviä, kuten oli ennen vanhaan niistä pienemmistä pennuista saanut. “Eikö nuoria petoja ole joukossanne eikö? Joskus näin nuoria karva turkkeja, hassuja otuksia, mutta te isoja jo”, sulkainen otus tuumasi ja tämä sai naaras suden tuhahtamaan huvittuneena.

“Olet siis tavannut joskus laumalaisiamme?” entinen betanaaras haukahti, ennen kuin suru taas valtasi tämän mielen. Ei heitä kukaan näkisi enää koskaan. “Pohjola on päättänyt, että susien aika metsässä on päättynyt, kuljemme nyt vain kaksin”, hän haukahti apeana pöllöselle, kääntäessään katsettaan kohti Taijia, joka oli jo valmiina poistumaan takaisin leirintäalueelle. Oranssi tornipöllö myös selvsäti hieman surumielisenä räpäytti silmiään, ennen kuin pudisteli päätään.

“Harmi on se, ei pidä kenenkään kulkea yksin, ainakaan tuntien oloaan yksin ei”, hän tokaisi ja hymyili lopulta itsekseen, kun hänen ystävänsä ilma pörhisti hänen sulkiaan samalla tuoden susien tuoksua voimakkaasti itseään kohden. Se kuin haluaisi taivuttaa susia liikkumaan luokseen, kauemmas täältä, pois tästä metsästä. Pöllö tepasteli paikallaan hetken ennen kuin katseli taas susia.

“Ehkä voin minä teille näyttää mistä pääsette turvallisesti? Jos etsii kaksikko tietä pois, näen minä paremmin yläilmoista tienne”, hän loikkasi paikallaan pari kertaa siivilleen ja Pístes kohotti katsettaan toiseen pieni toivo silmissään. He sudet kaksinaan voisivat kulkea metsässä ja varoa läheisiä vaaroja, mutteivat he nähneet yhtään niin kauas kuin tämä pöllö voisi nähdä. Ehkä tuo tosiaan voisi ohjata heille polun, josta he voisivat löytää Pohjolan toivoman lopun. Valkea naaras katsahti vähän epäileväisesti Taijiin, joka kuitenkin pyöräytti silmiään kumppanilleen.

“Se olisi ilo, pöllö hyvä. Emme näe maantasalta kaikkea, ja polkumme voi löytyä mistä vain. Kunhan me saamme suunnan metsään, joka ei pääty, olisimme erittäin kiitollisia”, nyt sinisilmäinen naaras oli kohonnut käpälilleen ja nappasi jopa pieni hymy suussaan riistan hampaisiinsa odottaen, miten Feykir kohosi siivilleen ja katosi yläilmoihin ensin nyökyteltyään päätään. Taiji huokaisi syvään ehkä ärsyyntyneenä kumppaninsa viereltä, mutta lopulta kuitenkin tuuppasi tätä poskelle kaksikon lähtiessä askeltamaan hiljakseen eteenpäin. Lopulta oranssi pöllö löysi sudet reitiltään ja laskeutui hiljaa lähemmäs huhuillen näille ystävällisesti.

“On syvää metsää on, sitä löytyy täältäpäin", pöllö huhuili ja osoitti toiselle siivellään itseään vasemmalle. He olivat melkein kulkeneet siihen suuntaan. “Löytyy sieltä juomapaikkoja, sekä peltoja löytyy, mutta siellä on metsänne, johon tahdotte”, Feykir lopuksi hymy huulin nyökytteli näille ja laskeutui lopulta osoittamansa suuntaan läheiselle puunoksalle katsomaan kahden suden kulkemista. “Varovasti kulkekaatte, ilma, sekä teidän Pohjolanne, polkuanne suojelkoot”, tornipöllö vielä siipiään syvään räpäytti ennen kuin kumarsi metsän suurille pedoille kunnes näiden valkeat turkit katosivat näkyvistä osittain vielä lumiseen metsään. Feykir antoi ilman pöllyttää sulkiaan innokkaana istuessaan toivoessaan tehneensä näille eksyneille hyvän teon.
//Pístes sekä Taiji ovat nyt kadonneet metsästä

Yleiset säännöt pisteytyksessä:
• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.


Masi: +6ap +20kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
• Taiji, kansaton +20kp+5ap+1ap


Heli: +6ap +20kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
• Feykir, kansaton +20kp+5ap+1ap

//Heli//

Taiji heilautti huvittuneena korviaan ja siirteli katsettaan pöllön liidon aikana, kun tuon siivet hakkasivat ilmaa, kun otus lisäsi korkeutta ja säikähtäneenä puhutteli heitä kummallisella tavalla. Taiji ei ollut ennen törmännyt pöllöön, joka voisi puhua heidän kieltään, mutta toisaalta, se kissakin, joka oli Achilleksen ollessa elossa vielä roikkunut alfan selässä ja oli kyennyt puhumaan heidän kieltään. Taiji huvittuneesti murahti, kun Pistes arvioiden pöllön siipien iskua ja sanoja tokaisi toisen mahdollisesti olevan vieraantunut elämän kiertokulusta.
''Se taitaa olla sairas. Mutta se osaa puhua susien kanssa'', Taiji tuhahti, hänen mielenkiintonsa kadotessa yhtä nopeasti kuin päätelmä jonkinlaisesta sairaudesta oli tullut hänen mieleensä. ''Ellei Pohjolalla ole jotakin tekemistä tuon otuksen kanssa?'', Taiji vilkaisi vielä kohden pöllöä, pitäen tuossa hetken silmäpariaan mietteliäänä, kunnes vain tuhahti.
He eivät olleet löytäneet Kiaraa ja sota oli vienyt heiltä lähes kaiken. Olisi parempi yrittää asettua johonkin ja löytää jotakin syötävää. Olisi vältettävä kissoja, niitä olisi tukottain aivan liikaa joka puolella.
''Parempi antaa sen olla, meidän täytyy kuitenkin yrittää löytää jokin pesä siksi ajaksi, että tiedämme elämämme suunnan. Pohjola tuntuu ohjaavan meitä tuulen mukana kauemmas vuorilta ja metsästä'', entinen betauros tuumaisi, tuntien tuulen pörröttävän ja kuljettavan mukanaan hänen turkkiaan.

//Masi
Feykir oli lähtenyt sen pienen tuuhean kissanpennun luota, ja kantoi mukanaan kolikkoaan, jonka oli saanut Liekkikissalta. Se oli ystävällinen ele, ja vaikka pöllö siitä paljon piti, hänen pitäisi keksiä sille paikka, missä kantaa kunnolla. Kyllä hän saisi sen sulkiinsa ujutettua, ja pidettyä mukanaan, muttei tuo halunnut sitä hukata. Ei ilmakaan voisi siitä paljoa huolta pitää, sillä kolikko painoi aika paljon, eikä sillä ollut siipiä kuten Feykirillä itsellään. Tunturipöllö oli laskeutunut erään maatilan läheisyyteen saadakseen sukia sulkiaan kunnolla kuntoon, ja lopulta hänelle iski nälkä, maistaessaan ilmassa myös lämpimän hiiren tuoksun. Varmasti tuollaisen lämpimän maatilan lähettyvillä hiiriäkin kuhisisi, ja vaikkei jotain muutakin ihmeellistä.

Feykir oli lähtenyt metsästämään riistaa itselleen, ja lopulta laskeutui ilmasta varovasti hieman lumiseen maahan, tapittaessaan nappisilmillään hiirtä, joka oli juuri syöksähtämässä pensaikosta esiin. Feykir otti ripeän syöksyn kohti hiirtä, ja painoi ja tämän jalallaan maahan vikisemään sekä painimaan paljon painavamman pedon kynsissä. Pöllö oli ottamassa itselleen makoisaa riistaa, kunnes hiiren vikinä vain kasvoi, ja lopulta ilma toi tullessaan vaarallisen hajun. Feykir pörhisti sulkansa, avasi siipensä sekä loikkasi korkealle ilmaan tuulen myös nostattaessa kevyttä pöllöä vielä korkeammalle, kauemmas niistä kohti ryntäävistä hampaista, jotka saivat otteen kuitenkin Feykirin jalassa roikkuvasta hiirestä. Hiiri vinkaisten putosi valkean suden kitaan, ja toinen susi kun oli loikkaamassa kohti Feykiriä(?), tuo iski nokallaan toista otsaan, ottaen sitten etäisyyttä kaksikkoon, jottei nämä voisi häneltä sulkia repiä turkistaan.
“Ilkeät koirat! Hyi teitä!” Feykir älisi äimistyneenä yllättyneestä uhasta, ei hän ollut haistanut eikä nähnytkään ennen kahta suurta koiraa oleskelevan lähistöllä. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut nälän kasvaessa, ja lopulta ilmakaan ei kyennyt häntä varoittamaan.

“Minun riistani veitte niin, miten ilkeitä olette”, hän tuumasi siipiään räpytellessään pitäen itsensä hieman korkeammalla ilmassa katsellessaan, miten valkea susi kallisti päätään. “Ja minuako yrititte syödä? Miten kauheaa, ei miten kauheaa”, hän lopulta huokaili syvään laskeutuen sitten läheisen männyn oksistolle katsomaan kaksikkoa. Valkea naaras susi kallisti päätään pöllölle, ja katsoi sitten kohti musta valkeaa sutta hieman ihmetellen.

“Onko hän jotenkin vieraantunut elämän kiertokulusta?” Pístes haukahti hiljaa kumppanilleen pidellessään vielä hampaissaan iskussa kuollutta hiirtä. Feykir pörhisti uudestaan sulkiaan ja pudisteli päätään kauhistuneelle tapahtumalle, kun oli melkein joutunut susien kitaan.

Yleiset säännöt pisteytyksessä:
• Yhdestä roolista saa aina 1ap. Aktiivisuuspisteet kerääntyvät pelaajalle, ei pelihahmoille, vaikka pelaen niitä kerätäänkin.
• Palkinnoilla tai kuukauden titteleillä voi saada käyttöönsä suurempia kp tai ap määriä.


Masi: +48ap +160kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
• Taiji, kansaton susi +40kp+10ap+2ap
• Kaaosharha, Salamavuoren varapäällikkö +60kp+15ap+3ap
• Spiro, kansaton liito-orava +20kp+5ap+1ap
• Tsume, kotikisu +20kp+5ap+1ap
• Umi, Susilauman parantajasusi +20kp+5ap+1ap


Heli: +42ap +140kp
• Kokemuspisteiden pelaajapalkinto +20kp roolauksesta käytössä.
• +5ap lisä kaikkiin rooleihin
• Iltahämärä, Imperiumin amiraali +20kp+5ap+1ap
• Saga, kansaton kettu +20kp+5ap+1ap
• Vaahterakimalle, Salamavuoren emo +20kp+5ap+1ap
• Aallonsydän, kadonnut Myrkkysuon jäsen +40kp+10ap+2ap
• Sumukadotus, Salamavuoren parantaja +20kp+5ap+1ap
• Naakkatähti, Salamavuoren päällikkö +20kp+5ap+1ap

//Heli//

Pistes ja Taiji olivat lähes ainoat, jotka olivat sodasta selviytyneet. Viimeiset kaksi päivää he olviat yrittäneet löytää Kiaraa ja pentuja, joiden tiedettiin paenneen sodasta, mutta vaikutti siltä, että Kiara halusi pentujen kanssa tarkoituksella pysytellä piilossa, jonka takia kaksikko oli lopettanut etsinnät. Näytti siltä, että oli edes turhaa enää uskoa tai toivoa, että susilaumaa voitaisiin koota uudelleen. Kaikki oli menetetty.
Kaksikko oli laskeutunut vuorilta kauas, juonut järvellä, metsästänyt vedestä saukon ja jatkaneen matkaansa kohti tuntematonta. Oli tärkeää päästä kauas järveltä siksi, että se kuhisisi lisää kissoja ja niiden kansoja. Taiji ei koskaan olisi voinut uskoa, että susilauman ylpeys, voima, rohkeus ja yhteisö murenisi näinkin helposti. Uros avasi seuraavana aamuna silmänsä.
Pistesin kanssa he olivat löytäneet läheltä Kuutiikerin rajoja kallioita, joiden uumeniin he olivat muovanneet pesän, joka ainakin väliaikaisesti voisi toimia heidän kotinaan, ellei olisi parempi lähteä koko metsästä. Pistes oli kuitenkin jo noussut (?), naarasta ei näkynyt pesässä, kun uros heräsi.
Taiji kompuroi jaloilleen ja työntyi ulos luolasta, kompastellen risuihin, kunnes löysi ryhtinsä ja sai silmänsä auki valoisaan päivään. Tämä kohotti kuonoaan yrittäen löytää kumppaninsa tuoksua, mutta vaikutti siltä, että siitä oli jo pidempi hetki, kun naaras oli lähtenyt liikkeelle. Kevyt huoli kulki entisen betauroon turkilla, kunnes tämä lähti liikkeelle etsimään naarasta. Mitä tahansa voisi tapahtua vieraalla maaperällä. Ja Taiji oli nyt valppaana viime päivien tapahtumien seurauksena.
Tämän loikatessa kallioille ja tähyillessä ilman kuljettamana hajujen suuntaan, tämä jo pian erotti lähettyvillä aukion, jossa erotti tuttua turkkia. Pistes vaani jotakin.
Taiji laskeutui alas kalliolta ja lähti lähestymään naarasta, askeltaen ripeästi, mutta hiljaa toista kohden, jättäytyen sitten kauemmas katsomaan. Kauempana olisi kaksijalkojen maatila, muttei hän uskonut, että Pistes olisi sinne asti menossa. Pian suden silmiin osui kuitenkin sulkaisa otus, joka nokki hiirtä pellon laitamilla.
Taiji nuolaisi nälkäisenä suupieltään, katsellen pöllön hahmoa, joka ei ollut kahta sutta vielä havainnut, kun tällä oli itsellään kesken hiiren kanssa paini.

//Heli, Salamavuoren kissat, Owa//

Kaaosharha seisoi vuorien alla, lähellä kokoontumispaikkaa ja huokaili muun ryhmän kanssa. Muutamia kissoja oli selvinnyt susilauman välisestä sodasta, mutta enemmistö oli menehtynyt. Koska heillä ei ollut parantajaa, eikä elämiä omaavaa päällikköä, liikaa pentuja ja liian vähän aikuisia kissoja, heimolla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta selviytyä enää ankarilla vuorilla. Vaahterakimalteen ideoimina he olivat pitäneet edeltävänä yönä hautajaiset, haudanneet Naakkatähden ja sodassa kaatuneet aukiolle salamanmuotoiseen asetelmaan, seuraavana päivänä hyvästelleet toisensa, syöneet ja nukkuneet.
Ja nyt toisena aamuna Naakkatähden kuoleman jälkeen, he hylkäsivät vuoret ja viimeisen kerran jäljellä olevat Salamavuoren heimon jäsenet katselivat vuoria ja toisiaan.
Sitrusvarjo halusi lähteä eri suuntaan perheensä kanssa. Hirvikanjoni, Nokkostiikeri, Papuriutta, Persikkapentu, Närhenpentu ja Nuppupentu pysyttelivät emoaan lähellä ja hyvästelivät Kaaosharhan perhettä, jotka olivat kertoneet avoimesta aikovansa lähteä Taivaanliekkien laumaan, sillä he eivät vielä tienneet, että kyseisestä laumasta olisi jo tullut kansa.
Kaaosharha katseli viimeisillään tiineenä olevaa sisartaan Vaahterakimalletta, tämän kumppania Tummanaamiota, sekä Salviapääskyä, joka kantoi viimeisiä yrttejä suussaan, jotka oli jäljelle kaikesta jääneet.
''Hyvästi sitten. Pitäkää toisistanne huolta'', Sitrusvarjo naukui vaisusti. Naaras oli kuitenkin menettänyt kumppaninsa, Naakkatähden, kolmen terveen pennun isän.
''Te myös'', Kaaosharha lähes kuiskasi ja katseli, miten Sitrusvarjo omien jälkeläistensä kanssa vaisusti nyökäten lähti johdattamaan perhettään omia menojaan. Sitrusvarjo oli kokenut kulkija erämaassa, eikä siitä ollut liian kauaa, kun tämä oli liittynyt kansaan. Kaaosharha ei epäillyt tämän perheen selviytymismahdollisuutta, mutta oli silti epäilevä siitä, mihin naaras aikoisi suuren perheensä kanssa mennä.
''Mennään sitten, uusi elämä odottaa meitä'', Kaaosharha huokaisi hiljaa, luoden viimeisen katseensa vuorille, ennen kuin he lähtivät kohti lauman olinpaikkaa.

(Tästä varmaankin jatkuu Taivaanliekkien kohdassa peli-osiossa)

//Heli

''No voi eihän niitä lueta, ei siellä ole neulasia aseteltuna luettaviksi'', Spiro puhalsi huvittuneena, väräytellen viiksiään ja sliibaten päälakensa tupsuja taaksepäin. Hän heilutteli takajalkojaan saadakseen lunta varisemaan jaloistaan ja katseli sitten neiti Kettusen touhuja karvatupsujen kanssa. Tämä kohotti hivenen yllättyneenä kulmiaan, mutta laski sitten pienen reppumaisen nahkapussukkansa selästään ja alkoi sinne kerätä palloiksi pyörittelemiään karvatuppoja, jotta kantaminen olisi edes hivenen helpompaa.
''Minun puolestani? Älähän perskeles hölmöjä puhele, kyllä mnää poika pärjään. Oompahan kiivenny korkeimpaan latvuuseenkin, vaikka myräkkä on meirannu mnuut viiä mennessöön!'', orava hykersi itsekseen, heittäen sitten laukkunsa takaisin selkäänsä ja kiittäen leveällä hymyllä karvatupoista.
Kuitenkin neiti Kettunen vakavoitui ja Spiro nojautui tuon häntää vasten kuuntelemaan. Taitaisi mennä todella synkäksi, niin apealta näytti kettusen nenänpää väreillessään.
''Hassu otus! Pah!'', Spiro pyyhkäisi tassullaan huvittuneena ilmaa. ''Kuulehan neiti, mitäpä sanoisit, jos menisimme vaikka kävelylle. Voithan tietysti täälläkin kökkiä, mutta juuri nyt ei tulla tupruta valkeita käpyjäkään taivaalta, joten voisi olla hyvä hetki vaikka käydä järvellä juomassa tai jotakin naposteltavaa etsiä. Marjoja? Unikin pitää marjoista, varmaan neiti Kettunen pitää myös marjoista?'', liito-orava heilautti pörröisiä korviaan ja katseli toista nenäänstä nuuskuttaen.
''Tai tarkemmin niiden kuivista jämistä ja varvuista, eihän tähän hetkeen valtakunnassa pahemmin meheviä marjoja ole'', Spiro tuumasi. Hänen pitäisikin löytää Uni, hän ei ollut nähnyt kasvattiemoaan vähään aikaan. Uni voisi piristää myös paremmin Kettusta.
''Äiti Kettunen oli tosi urhea tyyppi, saat olla ylpeä, että hän oli juuri sinun mutsisi'', Spiro hymyili lopulta, taputtaen varovasti toisen häntää muutaman kerran. Kissimirrit osasivat olla tosi häijyjä ja pahoja. Mutta että ne kävisivät kettujenkin kimppuun? Spiro ei ollut sellaista kuullutkaan. Ketut osasivat olla todella ovelia, olipa Kettusen tarinassa todella kummallinen hyökkäys.

//Imperiumi
Oranssi silmäinen kolli tarkkaili pienen leirin toimintaa, miettiessään tulevaa, sekä pohtiessaan mennyttä. Imperiumin tuho oli tapahtunut äkkiä, taistelut olivat keskeytyneet kivien putoamisen takia, ja lopulta koko luolasto, sekä voima kissojen tassuissa oli vain kadonnut. Sielutähden antamat voimat sekä kiroukset palautuivat, ja vain ne pelastettiin, ketkä pelastettavissa olivat. Iltahämärä itse oli auttanut Tuskatiikeriä sekä Snakea karkuun, kun myös muut paenneet, Huurrehaamu sekä pari muuta sotilasta, olivat auttaneet toisensa, sekä nuorempia karkuun. Härmäntassu sekä Värejuova olivat myös selvinneet, he eivät voimillaan koviin taisteluihin pystyneet, mutta ansaitsemallaan koulutuksella he kuitenkin pystyivät taistelemaan Kaiun kissoja vastaan. Se oli hienoa nähdä, että kukin kykenevä pystyi pelastautumaan. Raivonkorento oli myös auttanut pentuja pakoon, Kura- sekä Räntäpennun, jotka nyt nauttivat villisti leikkien pesänsä edustalla emonsa kanssa.

Tuskatiikeri oli isoveljensä kanssa löytänyt jonkinlaisen luolaston, jossa oli pieni leirin keskusta, sekä syvälle luoliin kaareutuvia onkaloita. Se oli tarpeeksi hyvä paikka pienelle Imperiumin jäänteille asettua. Sotilaat, Kobra sekä Valankirous olivat yhdessä Huurrehaamun kanssa etsineet riistaa, ja jäljelle jääneitä kapteeneja koulutettiin yhä, mutta lähinnä he saivat itse nauttia elämästään, saalistaa pennuille sekä itselleen, ja yrittää sopeutua sortuneeseen valtakuntaan. Tuskatiikeri oli ottanut Iltahämärästä seuraajansa, tai ehkä oikean auttavan käpälän itselleen, sillä muita kykeneviä ei oikein ollut. Muihin ei hän voinut niin luottaa. Iltahämärä otti mielellään paikan vastaansa, vaikka olisi halunnutkin painaa Tuskatiikerin vasten seinää ja itse ottaa marsalkan paikan. Iltahämärä tyytyi siihen mitä nyt oli, ja antoi kaiken muun olla. He olivat Huurrehaamun kanssa viettäneet myös aikaa, naaras oli ehkä lämmittänyt kollia jotenkin, tai sitten vain ollut auttavan olkapäänä, mielellään mukana toisen kanssa sekä lopulta suostutellut tämän kaksin keskeiseen aikaan. Huurrehaamu nyt näytti olevan kantavana, ja odotti siis Iltahämärän pentuja. Kolli ei voinut uskoa, että taas saattaisi pentuja maailmaan, joiden elämä varmasti olisi hyvin lyhykäinen. Niin kuin hänen sekä Nokijuovan pennutkin olivat olleet. Härmämyrsky oli kuollut Leijona-aaveen kanssa sodassa, ja Rikkopennun kohtalo oli saapunut jo ajoissa. Ehkä nyt Nokiruusu pitäisi heistä huolta siellä jossain, missä ikinä olisikaan. Kolli huokaisi syvään katsellessaan, miten kaksihäntäinen musta naaras saapui leiriin suussaan pari riistaa. Raivonkorennon pennut loikkivat äkkiä hakemaan oman osansa, ja sitten asettuivat emonsa rinnalle syömään. Iltahämärä pohti, mitä Pakkastähti olisi nyt tehnyt. Tai mitä hän tahtoisi. Tietysti, hän haluaisi vielä vallata metsän, saada oman osansa ja kukistaa kaiken. Mutta Iltahämärä ei tahtonut ottaa samaa polkua, samaa kohtaloa itselleen. Hänellä olisi vielä Rikkotähti riesanaan, ja jonain päivänä heidän kohtalonsa tulisi myös.

Amiraali oli myös kokenut, että voima hänen kynsissään oli kadonnut. Hän ei enää voinut luoda myrkkyä, eikä tapettu riista saanut kouristuksia pienestä viillosta. Myrkyn voima olisi kadonnut hänen käpälistään, ainakin sellaisenaan. Ei hän tiennyt, olisiko voima kokonaan kadonnut, mutta hän tiesi, ettei voisi sitä enää samoin tavoin käyttää. Kolli oli myös saanut hieman hoitoa Snakelta, kun oli saanut Aurinkotuulen Kaiun kissalta ehkä hieman turpaan hänen voimansa myötä. Iltahämärä olisi voinut toisen surmata aivan helposti, mutta toisella selvästi oli oma pelinsä, millä pelasi välimatkaa itseensä sekä Imperiumin kissaan. Iltahämärä oli vain tyytyväinen, että lopulta oli päässyt karkuun vesileikkejä. Nyt hän voi jo paremmin, ja vaikka omituinen olo ehkä pyöri hänen ympärillään, oli kolli mielissään tilanteesta, jossa saisi opastaa Tuskatiikeriä, sekä auttaa tätä. Ehkä Imperiumi kasvaisi vielä joku päivä. Ehkä hänen pennustaan tulisi jotain suurempaa, kuin omasta isästään.

//Masi
Saga katseli huvittuneena viiksiään väräytellen, miten liito-orava tuttavuus aivasteli ensin lunta, ja sitten lopulta asetteli hännästä irronneita karvoja takaisin siihen. Kettu vain pyöräytti silmiään ja tuhahti huvittuneena, katsellen kuitenkin mietteliäänä toisen toimia. Ei hän niitä takaisin tarvinnut, jos kerran oravainen haluaisi ne pesäänsä, saisi hän niitä. Pitäisi kuitenkin toisenkin selvitä kylmästä talvesta, ja itse naaras löytäisi pesänsä lumesta. Saga kuitenkin naurahti pian oravaisen jutuille, ja hännällään tuuppasi toisen toista jalkaa ennen kuin kohotti päätään sitä hieman kallistaen.

“Minä en osaa lukea pilvien asentoja. Jos lunta tulee, niin etsin suojaa. Pärjään onneksi ihan hyvin lumen seassakin”, tämä tuhahti ja katseli ehkä enemmän alastomalta näyttävää liito-oravaa. “Pelkään ehkä enemmän sinun puolestasi, josko myräkässä edes pärjäät tuolla ohuella peitteellä”, naaras kurnahti ja katseli toista huvittuneena, kuitenkin lämpimin silmin. Oli hauskaa tavata joku erilainen metsän asukki. Orava otti jostain selkänsä pussukasta, varsia, jonka lopulta tunki suupieleensä, ja kettunaaras vain ihmetellen seurasi toisen toimia. Eriskummallinen ystävä, mutta hauskaa seuraa sentään. Saga pörhisti turkkiaan ja lopulta heilautti häntäänsä niin, että karvoja lensi taas ympäriinsä.

“Olet vapaa keräämään kaiken mitä saat irti. En nyt sentään halua että myräkässä sinä jäädyt jonnekin puun koloosi. Ota kaikki vain, minä saan aina lisää”, naaras lopulta tokaisi repiessään nukkumapaikkansa lähettyviltä karvoja, jotka olivat pyöriessä irronneet. Tämä kasasi ne pieneen kekoon lähelle oravaa, ja räpäyttäen silmiään veti sitten käpälänsä takaisin. Hän luimisti hieman korviaan toisen mainittaessa kissat, ja Saga huokaisi apeana. Hän kääriytyi taas kekoonsa ja painoi päänsä käpälilleen.

“Niiltä kissoilta sain kuonoon, jäniksen minä nappaisin ennen kuin se löisi minua kuonoon”, hän tuhahti ja katsahti kohti oravaa. “Minun ja emoni pesä oli lähellä kissojen paikkaa. Luulin, että saisin niistä ystäviä, tapasin pari, mutta sitten lopulta heitä tuli kokonainen lauma herättämään meidät unesta. Sitten emo jäi taistelemaan ja...”, hän huokaisi ja räpäytti silmiään pari kertaa katsahtaen oravan ohi kohti metsikköä. “Sitten jäin tähän. En ole noussut kuin etsiäkseni ruokaa, sitäkään ei ole paljoa. Ja nyt sinä olet siinä”, hän tuhahti, kuitenkin lopulta hieman hymyillen toiselle. “Olet hassu otus, tiesitkös?” naaras tokaisi katsellessaan ystäväänsä.

//Masi, Salamavuori
Vaahterakimalletta odotti viimein kamala yllätys, kun leiriin saapuivat Kaaosharhan johdolla vain hädin tuskin selvinneet. Valkea veli kantoi heidän isoveljen ruumista, kun Sitrusvarjon selässä oli Sumukadotus, sekä Tummanaamio ja muut kantoivat muita kaatuneita. Kantavan naaraan jalat pettivät, ja hän lysähti istumaan pesänsä edustalle. Kissat kantoivat kaatuneet leirin keskelle, ja Kaaosharha heti kohotti katsettaan sekä sanojaan sisarelleen. Hän saapui lopulta Vaahterakimalteen vierelle, ja naaras nojasi hieman toisen punertavan valkeaan turkkiin, jossa oli niin susien, kuin hänen omaa vertaankin. Hän huokaisi syvään ja painoi päätään surkeana. Miten näin olisi voinut käydä? Oliko Naakkatähden suunnitelma huono?

Naaras katseli surkeana, miten kissoja kerääntyi sanomaan hyvästejään. Vaahterakimalle näin kohosi lopulta tassuilleen ja nuolaisten äkkiä Kaaosharhan poskea, hän patisti Sitrusvarjon pentuja eteenpäin valmistellakseen hautajaisia.

“Varmasti valaajan sekä parantajien pesästä löytyy yrttejä sekä kukkia. Maalaajan pesässä on varmasti vielä maaleja, sekä kukkia värin valmistukseen. Haetaan kaikki, tehdään heille kunnon jäähyväiset”, emo ääni väristen naukui oppilasikäisille pennuille, lähtien itse etsimään parantajien pesästä kunnon kukkia. Kaikki saisivat hienot seppeleet, kauniit maalaukset, sekä urhoollisen laskun hautaansa. Huominen olisi uusi lukunsa. Vaahterakimalle matkallaan pesälle heilautti häntänsä vatsansa vierelle ja huokaisten räpäytti silmiään. >>Sinnitelkää vielä hetki, ette voi syntyä näille vuorille<< tuleva emova toivoi mielessään pentujensa puolesta, miettiessään kuitenkin, missä muualla heidän kohtalonsa olisi, kuin vuorilla. Kaikki tuleva tulisi olemaan pimennossa, eikä tulevaisuudesta varmuutta.

//Masi
Ruskea naaras venytteli käpäliään kirpeiden yrttien tuoksun hakeutuessa nenäänsä. Hän oli nukkunut sikeästi, selvästi niin sikeästi, ettei ollut huomannut Tsumen lähtöä viereltään aikaiseen. Toinen näytti siltä, että olisi ollut valmiina päivän koitoksiin jo pitkään. Aallonsydän heräillen tarkasteli ympäristöään, ja huomasi Belladonnanviillon loikkivan venyteltyään kohti emoaan. Hänkin olisi siis valmis lähtöön. Nuori naaras asettui ruokakipon ääreen ja hieman virnuillen itsekseen hän sai syötä hieman ruokaa, sekä yrttinsä. Tuo irvisti emolleen, ja alkoi sukia sitten itseään, katsahtaen sitten Aallonsydämeen. Ruskea naaras kömpi tassuilleen, ja varovasti tassujaan kokeiltuaan tämä kohosi pediltä alas lattialle, ja nautti annoksensa sekä ruokaa, että yrttejä.

“Selvästi kaksijalkalasta löytyy jotain fiksuja yrttejä”, hän naukaisi kurnahtaen ja katsahti Viiltokynteen livottuaan huuliltaan yrttien jämät. Pieni jännityksen sykähdys kulki Aallonsydämen kehon läpi, kun hän pari kertaa oli nuolaissut rintaansa, sekä nielaistuaan yrttinsä. Olisivatko he valmiita lähtöön?

“Mitä mieltä olette, lähdemmekö heti?” Belladonnanviilto oli ainakin suuntaamassa jo ovelle valmiina poistumaan kaksijalan talosta. “Olen kyllä ikuisesti kiitollinen sinulle, sekä miehellesi, että hoiditte minut kuntoon”, myrkkysuolainen naukaisi kiitollisena katsahtaen Viiltokynttä silmiin, sekä kohti kaksijalka miehen huonetta. Ehkä he törmäisivät vielä jossain.

//Heli//

Susilauma oli kukistettu, ihan kuten Naakkatähti oli toivonut ja halunnut kaiken menevän. Mutta näky vuorilla oli lohduton, Kaaosharha roikotti epätoivoisena päätään ja huokaisi syvään, ollen täysin murtunut murhenäytelmän keskellä. He olivat Sitrusvarjon kanssa löytäneet Naakkatähden elottoman hahmon, sekä lukuisia muitakin kaatuneita kissoja sieltä ja täältä. Montaa sotaan lähtijöistä ei ollut selvinnyt, ja Sitrusvarjo oli pannut myöskin merkille, että Kamomillatassu ja Karppitassu olivat paenneet henkensä edestä susia, eikä heistäkään ollut enää jälkeenpäin havaintoa, olisi siis mahdollista, että joku susi olisi napannut kaksikon.
''Kerätään kaikki menehtyneet mukaamme ja matkataan leiriin, pidämme kaatuneille ystävillemme hautajaiset'', Kaaosharha naukui elossa oleville, joita tosiaan ei montaa ollut. Kaaosharha itse vammoistaan huolimatta vääntäytyi nostamaan Naakkatähden, oman isoveljensä, selkäänsä ja lähti kantamaan tätä kohti leiriä, muiden kissojen seuratessa häntä. Sitrusvarjo kantoi Sumukadotuksen hahmoa selässään.
''Mitä ajattelit leirissä tehdä? Meitä on niin vähän ja olemme ilman parantajaakin, ettemme me voi selvitä tällaisella kokoonpanolla'', Sitrusvarjo murahti Kaaosharhalle, jolla ei ollut vastausta siihen. Ei hän tiennyt, mutta hautajaiset olisi ainakin järjestettävä.
--
Kissat saapuivat sodasta murtuneita ja murrettuina, he laskivat kaatuneet toverit aukiolle ja katselivat, miten viimeiset leiriin jääneet kissat saapuivat pelokkaina katsomaan. Sitrusvarjon ja Naakkatähden pennut hautautuivat isänsä turkkiin hiljaa itkien, etenkin Närhenpentu, josta oli ollut määrä tulla isänsä seuraaja. Seuraaja, joka ohittaisi Kaaosharhankin. Mutta olisiko tämä kaikki nyt Kaaosharhan? Olisiko hän viimeinkin kohonnut päälliköksi? Kollista tuntui pahalta ajatellakaan koko asiaa, katsellessaan sitä kaikkea, mitä se oli vaatinut.
''Vaahterakimalle, ottaisitko Sitrusvarjon vanhemmat pennut mukaasi ja järjestäisit hautajaiset kaatuneille tovereillemme? Syödään nyt ja Salviapääsky tiineydestään huolimatta pyrkii huolehtimaan loukkaantuneista. Levätään ja syödään. Sudet olemme kukistaneet, mutta ne myös melkein kukistivat meidän'', Kaaosharha istuutui sisarensa viereen, puhutellessaan kourallista kissoja, jotka leirissä enää olivat.
''Salamavuorta ei enää ole, me emme tule selviämään tästä lehtikadon ajasta ilman parantajaa ja voimakkaita sotureita. Jokainen tehkööt huomenna haluamansa päätöksen tulevaisuudestaan, mutta näille vuorille ei kannata kenenkään enää jäädä. Täällä me kuolemme vain kaikki'', Kaaosharha kuiskasi, sulkien umpuuneena ja murtuneena silmänsä, pidättäen itkuaan.

Paenneet kansattomiksi: Kamomillatassu, Karppitassu
Kuolevat: Enyo, Echo, Iris, Raekorppi, Alppikaiku, Vadász, Haides, Sumukadotus


Sumukadotus oli kuunnellut sekä tarkkaillut kissojen menoa kauempaa nummella jo tovin. Hän pahoin pelkäsi tovereidensa puolesta, ja pelkäsi, että tässä olisi Salamavuoren tuho. Naakkatähden päähänpistot olivat vain pahentuneet, hän ei ollut enää oma itsensä, ei pitkään aikaan ollut. Sumukadotus huokaisi syvään ja katsahti Salviataikaan, lähtien sitten kohti taistelua varovasti katsellen ympärilleen. Jokin susi naaras patisti nuoria pentuja eteenpäin, ja Sumukadotus ehti nähdä miten oranssi johtaja kolli heitettiin riepotellen päin puuta, tämän lopulta kituessa kuolemaansa. Parantaja nielaisi palan kurkustaan ja jäätyi katsomaan suuren uroon silmiin, joka oli naulinnut hänet kohteekseen. Haides syöksähti vihoissaan kohti esiin ilmestynyttä kissaa. Sumukadotus ensin lähti kauhuissaan juoksemaan poispäin, mutta täysvahva uros sai hänet nopeasti kiinni. Haides nappasi kiinni Sumukadotuksen niskasta, ja riepotellen tätä iski lopulta lumeen. Sumukadotus oli valmiina uuteen iskuun ja iski kyntensä Haideksen kuonoon uroon yrittäessä ottaa kiinni parantajan rinnuksista. Hän murisi sekä sihisi toiselle viiltäessään tämän kuonoa, ja lopulta tuo sai toisen ulisten perääntymään painellessaan kuonoaan. Sumukadotus kampesi pystyyn ja nopealla silmäyksellä näki, miten kissoja oli kaatunut susien rinnalla. Kaikkien loppu koittaisi pian. Kolli onnistui näkemään hieman kauempana miten Sitrusvarjon keltainen turkki kauhoi esiin valkean Kaaosharhan, mutta sitten suuri uros taas saapui vihaisena kohti Sumukadotusta. Kolli väisti tämän suuren kidan ja iskeytyi tuon vatsan alle, repien alfa uroon vatsaa sekä kylkeä matkallaan. Haides vihaisena kääntyi ympäri ja nappasi Sumukadotusta hännästä, vetäen kollin takaisin itsensä luo, sitten viskaisten hänet voimalla toiseen suuntaan. Parantaja kolli tunsi syvää kipua häntänsä juuressa, ja lopulta vavisten kääntyi katsomaan kohti alfaa, joka puhui nyt toisen musta valkean suden kanssa. Sumukadotus keräsi happea pienessä välissä, kun uros puhui toisen kanssa, joka keskustelusta lähti kohti valkeaa sutta. Sumukadotus oli jäänyt katselemaan toisen perään, ja näin ollen ei huomannut Haideksen syöksymistä itseään kohti. Parantaja kissa nipin napin väisti Haideksen hampaat, iskeytyen itse adrenaliinin voimasta Haideksen kaulaan hampaat irvessä ja kynnet esillä. Hän puri tietään kohti uroon kaulaa ja yritti kynsiä mahdollisimman paljon toisen turkkia tieltään. Haideksen vihan sekä kivun karjahdukset saivat Sumukadotuksen korvat kääntymään peittääkseen ääntä. Hän vain suojelisi itseään, sekä heimolaisiaan, jos heitä olisi vielä elossa.

Pienen hetken ajan Sumukadotuksen katse harjaantui leirin tapahtumiin. Kissojen sekä susien ruumiita makasi aukiolla sikin sokin. Kolli oli nähnyt Koirankirouksen ruumiin kauempana leirissä, ja tuon lähettyvillä oli näkynyt Raekorppi, hänen kumppaninsa. Naaras taisteli vielä vahvatahtoisesti, selvästi kukistaen vaalean naaras suden. Tuon musta viiva hännässä valahti valkeaan lumeen punaisen veren seuratessa sitä. Vihoissaan eräs tumma uros ulvoi Raekorppia kohden, lähden syöksymään naarasta vastaan. Raekorppi oli tähän varautunut, mutta yllättyi siitä, kun ruskea koiramainen susi syöksyi mustan uroon vasemmalta puolelta tämän kaataen maahan. Susi vastusti omaansa? Kaksikko pyöri maassa, kunnes musta uros jäi liikkumattomaksi ikävän näköinen kivi lävistäen tuon ohimon. Koirasusi nosti päätään luimistaen korviaan, sitten lähtien syöksymään eteenpäin, etsien pakoreittiä. Kuitenkin lopulta Tummanaamio syöksyi kohti pakenevaa koiraa, ja puri tuon kaulaa ikävännäköisesti, koiran pian valahtaessa veltoksi. Tummanaamio lähti kohti Raekorppia, joka kuitenkin oli joutunut yllätyshyökkäyksen uhriksi, ja päätyi pian tummanruskean naaraan suihin. Raekorpin ruumis valahti Koirankirouksen lähelle, ja kaksikko saavutti esi-isät yhdessä.

Sumukadotus nielaisi kuvotuksesta, päästäen lopulta Haideksen kaulasta irti vetäytyen tuon vatsan ali kauemmas. Suuri alfa kakoi verta suupielistään, kääntyen lopulta silmät vihasta hohtaen kohti kollia. Parantajan huomion kuitenkin veti puoleensa taas raivosta ulvova Alppikaiku, joka oli rientänyt auttamaan nuorempia oppijoita hädässä. Oppijoita oli kiusannut valkea naaras, jonka toisen silmän päällä makasi ikävä arpi. Alppikaiku nyt räyhäsi jo verta vuotavalle naaraalle, joka pian syöksyi kohti suojelijaa. Salamavuoren kissa kuitenkin taitavilla otteillaan väänsi heikon suden alas, ja puri tuon kaulaa niin pitkään, että oppijat ottivat tassut alleen. He lähtivät juoksemaan leirin reunamia pitkin pimeyteen, ja kadoten verta vuotavasta leiristä. Sentään jonkun henki oli säilynyt. Sumukadotus ei ehtinyt enää keskittymään leiriin, sillä Haides oli syöksynyt taas häntä kohti. Tällä kertaa alfan silmissä ei näkynyt kuin päättäväisyyttä. Sumukadotus iski kyntensä uroon päähän, kun uros oli nappaamassa Sumukadotusta kaulasta. Kolli vinottain hänen suupielessään ja Sumukadotus kynsillään toisessa kiinni, Haides yritti riepotella jo heikon parantajan kehoa irti itsestään. Kuitenkin viimeisillä voimillaan kolli piti kiinni alfan päästä, raapi tuon kuonoa, poskia, silmiä. Lopulta tämän toinen silmä vuorautui vereen, kun Sumukadotus onnistui osumaan kunnolla. Haides karjui kivusta, päästäen Sumukadotuksen hampaistaan, ja lopulta Haides putosi maahan vinkumaan kipuaan. Parantaja kolli yritti pitää tästä kiinni, pitää tuon kaulasta tukevaa otetta saadakseen toisen päiviltään. Lopulta kuitenkin Haides myös onnistui osumaan käpälällään Sumukadotukseen, saaden toisen selkärangan napsahtamaan kivuliaasti. Sumukadotus päästi ilmoille valituksen, painaen viimeisenä tekonaan hampaansa syvälle Haideksen leuan alle. Ei kauaa myöskään alfa hengittänyt, kun tämän keho jäi liikkumattomaksi, kun kivuliaasti Sumukadotus teki myöskin kuolemaansa. Hän viimeisillä voimillaan katseli aukiota, jonne oli kaatunut Alppikaiun ruumis monien susien sekä muiden kissojen sekaan. He olivat ehkä voittaneet, tai hävinneet, mutta menetykset olivat suuria. Sumukadotus henkäisi viimeisen kerran, lopulta nähden tervehtivät tähtiesi-isien turkit leirissä. Olisi hänen aikansa liittyä ikuisen onnen metsästysmaille.